Eximian arvoinen 40 minuutin rävellys. Olen tyytyväinen moiseen suoritukseen. Kirja oli tosin oikeastaan aika paska.
Ilmari Kianto - Punainen viiva
Ilmari Kiannon v. 1909 julkaistu Punainen viiva on kuvaus keskellä Kainuun metsää elävästä Topi Romppaisesta perheineen. Teos alkaa tehokkaalla ja eloisalla luontokuvauksella kainuulaisesta syysmetsästä talviunille asettuvan karhun näkökulmasta. Vahvan ja kauniin luonnon sekä köyhien ihmisten välillä vallitseva kontrasti onkin mielestäni Kiannon hyvin toimivan kuvauksen ansiosta kirjan vahvimpia ja nautittavimpia piirteitä. Vanhahtava kieliasu ei tee haittaa kerronnalle, vaan luo siihen pikemminkin tietynlaista positiivista omalaatuisuutta.
Punainen viiva keskittyy suomalaisessa yhteiskunnassa käsillä olevaan suureen muutokseen, vapaisiin vaaleihin, joissa on luvattu olevan yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Päähenkilö Topi Romppainen on jumalaapelkäävä köyhä maalaismies, jollaisia Kainuun takametsissä oli tuohon aikaan kirjan mukaan sitten ilmeisestikin koko kansakunnan varoiksi. Romppaisen pettuleipää nakertava vaimo ja velliä ryystävä lapsilauma eivät oikein tiedä miten päin tulisi olla talven yli, kun ruokakaan ei tahdo riittää. Isäntä eksyy kuitenkin kuulemaan sosiaalidemokraattisen puolueen agitaattoria, joka lupaa maata ja mammonaa koko kansalle, jos kaikki vain muistavat vetää tulevissa vaaleissa punaisen viivansa hänen puolueensa sarakkeeseen.
Teos on eloisa ja realistinen ajankuva, joka ei sorru mustavalkoiseen kuvaukseen. Löysin kirjasta monia minua miellyttäviä oivalluksia, kuten tapa, jolla Kianto kertoo agitaattorin yksinkertaisen argumentoinnin taianomaisen uppoamisen parempaa tulevaisuutta janoavaan maalaisväestöön. Kirjailija käyttää kirjan loppupuolella olevassa kohtauksessa agitaattoriin vetoavaa nuorta pappia eräänlaisena järjen äänenä, joka näkee ainoana kirjassa esitellyistä henkilöstä aggressiivisen propagoinnin tuhoisuuden. Tämä luo edelleen Punaiseen viivaan uskottavuutta ainakin minun silmissäni, sillä jos kirja olisi kirjoitettu kymmenen vuotta myöhemmin, olisin taatusti tulkinnut kyseisen kommentin ainoastaan sisällissodan nähneen kirjailijan jälkiviisautena.
Kristinusko on kirjassa myös esillä vahvasti. Romppaisen perheessä vaihdetaan sujuvasti vapahtajaa taivaallisesta maalliseen, mutta monien muiden kainuulaisten silmissä sosiaalidemokratian mahduttaminen Jumalan kanssa samaan pirttiin aiheuttaa päänvaivaa tai jopa suoranaista uskoa tuomiopäivän saapumiseen. Tätä Kianto selvittää näppärästi puhuvien torakoiden avulla, joiden pyhä oleskelukirja vaihtuu edellistäkin pyhempään.
Punainen viiva on miellyttävä ja kevyt lukukokemus, jonka objektiivisuuteen kirjan loppu tekee kuitenkin mielestäni pienen särön. Yrittääkö Kianto tosiaankin sanoa, että Jumalan viha laskeutuu koko voimallaan sosiaalidemokraattien äänestäjille tappaen lapset ja kääntäen metsän eläimetkin pahoja kommunisteja vastaan? Vai mahtoikohan kyseessä olla kritiikki länsimaisen demokratian tyhjille lupauksille? Kirjailijan motiivit jäänevät minulle arvoitukseksi, mutta joka tapauksessa vertaus Topi Romppaisen kaulasta valuvaan punaiseen viivaan tuntuu kaikessa korniudessaan kuuluvan muutenkin johonkin aivan toisenlaiseen teokseen.
|