Aila Korhonen

Lapin paimenkoirien alkuperästä I, II, III

Koiramme-lehdistä 4/1968, 5-6/68, 7/68
julkaistu Koiramme-lehden luvalla

Neljännen kotimaisen koirarotumme, lapinporokoiran kehityksestä on suuri osa ollut tähän asti hämärän peitossa. Viime vuosina on maisteri Aila Korhonen suorittanut perustavaa laatua olevaa tutkimustyötä tästä kiehtovasta aiheesta. Julkaisemme tämän lajissaan ainutlaatuisen tutkimuksen tulokset lehdessämme kolmena osana.

Kesyn poron tuntevat monet arktiset kansat Skandinaviasta Beringin salmeen asti. Amerikan puolella poronhoito sitä vastoin oli tuntematonta ennen valkoihoisten saapumista. Vanhan Mantereen suunnattoman laajan poronhoitoalueen menetelmissä on joitakin piirteitä, jotka vaikuttavat ikivanhoilta. Puremalla kuohitsemista, lassoa ja poron houkuttelemista ihmisen virtsalla käyttävät sekä lappalaiset, samojedit että tsuktsit. Toisaalta on erojakin. Lappalaiset käyttävät poroja vetoeläiminä, mutta vain yhtä poroa valjaissa ja vetopelinä ahkio. Samojedit ajavat reessä jonka eteen on valjastettu joskus kuusikin, tavallisesti kolme tai kaksi eläintä. Reki on erikoinen, korkeajalaksinen. Itä-Siperian poronhoitotyyppiin kuuluu poron käyttäminen ratsuna. Lapissa ja Itä-Siperiassa poroja lypsetään, samojedit eivät sitä tee. Paimenkoiraa käyttävät useimmat, ainoastaan tsuktseista ja eräistä ilmeisesti samojedilaistuneista ryhmistä olen löytänyt maininnan, ettei koiraa käytetä.

Lappalaisista tietävät vanhimmat lähteet kertoa, että he olivat metsästäjäkansaa, joka asusti Itämeren ja Vienanmeren välillä ja itäisessä Skandinaviassa. Vanhin viite mahdolliseen poronhoitoon on vuodelta 870, jolloin norjalainen suurtalonpoika Hålogolannista omisti 600 poroa. Olivatko nämä todella kesy tokka, yksittäisten "verolappalaisten" eläimiä tai peuranruhoja, jotka hän kuuden kesyn houkutusporonsa avulla oli pyydystänyt, näyttää riippuvan vanhan käsikirjoituksen tulkitsijasta. Eräässä saagassa, jonka tapahtumat ilmeisesti palautuvat viikinkiaikaan noin tuhat vuotta sitten, mainitaan "lappalaisten kuninkaan" ajaneen kahdella porolla. Verotustiedot, niin mainittujen norjalaisten verolappalaisten kuin 1500- ja 1600-luvun Suomen lappalaisten kohdalta viittaavat poron suhteellisen pieneen merkitykseen. Tosin jo 1500-luvulla Ruotsissa kannettiin verona poronjuustoa. Muutenkin verotustiedot viittaavat siihen, että poronhoito on vanhinta lännessä ja on sieltä levinnyt etelään ja itään. Idässä Ääniselle asti on ollut peuranpyyntialue, ja tätä elinkeinoa koltat pääasiallisesti harjoittivat vuosisadan vaihteeseen asti.

Arktiset pystykorvat, joita Laatokan läheltä tehtyjen luulöytöjen mukaan nimitetään joskus inostranzevin tyypiksi, ovat ilmeisesti läheistä sukua sudelle, jonka kanssa niitä nykyisinkin paikoitellen risteytetään. Ne ovat melko kookkaita, karkeita pystykorvia, jotka kantavat häntäänsä tavallisesti selän yli kaartuneena mutta myös roikkuen. Väriltään ne ovat usein mustia tai harmaita vaaleammin sudenmerkein, mutta keltaisia ja punaisia sekä eri asteisen valkoisen kirjavia tavataan myös. Niitä käytetään metsästys- ja vetokoirina ja myös paimenkoirina, joskin jälkimmäiset näyttävät yleensä olevan hiukan erityyppisiä. Nykyisestä tyypistä mainittakoon jämtlanninpystykorva, oma karjalankarhukoiramme, jonka maatiaiskannassa oli runsaasti sudenmerkkisiä, pohjoisvenäläiset ja siperialaiset laikat sekä aasialaiset ja pohjois-amerikkalaiset vetokoirat. Erityisesti suomensukuisten kansojen laikat olivat ja ovat kuuluisia metsästyskoiria kun taas karkeammat vetokoirat puolestaan ovat metsästyksessä apuna vain toissijaisesti.
Näitä pystykorvia lienevät lappalaistenkin alkuperäiset pyyntikoirat olleet, ja varsinkin Itä-Lapin ja kolttien koirissa piirteet ovat säilyneet. Myös Jämtlanti on vanhaa lappalaisaluetta. Vuonna 1900 mainitaan, että vanha peurakoiratyyppi on Lapista kuolemassa sukupuuttoon. Tällä koiralla oli pitkä pää, pitkä häntä ja kaksivärinen karva - pohjavilla peitinkarvaa vaaleampi. Kuvaus sopisi vaikka nykyiseen Menesjärven porokoiraan.

Inostranzewin tyypin lisäksi Skandinaviassa esiintyy läntisimmän, pienemmän palustristyypin metsästyspystykorva. Suomenpystykorva, lunnikoira ja ilmeisesti ruotsalaiset ja norjalaiset pienemmät hirvikoirat kuuluvat tähän ryhmään, jonka kantamuodosta, kivikautisesta Canis familiaris palustriksestä katsotaan myös terrierien ja snautserien saaneen alkunsa. Vain kolme rotua, norjanpaimenkoira, länsigöötanmaan pystykorva sekä lapinporokoirat ovat paimenkoiria. Lapin paimenkoirasta puhuessani tarkoitan tässä aina alkuperäistä maatiaiskantaa, josta kaikki nykyiset rekisteröidyt rodut, myös Ruotsin lapphund ovat melko hiljattain erotetut.

Sekä Canis familiaris inostranzewin että C. f. palustriksen jätteitä on löydetty jo kivikaudelta pitkin Eurooppaa, joten molemmat ovat varsin vanhoja muotoja, mihin niiden "villin" tyyppinen ulkomuotokin viittaa.

Paimenkoirien alkumuotona pidettävä koiratyyppi ilmestyi Eurooppaan pronssikaudella (c. f. matris optimae) karjanhoidon mukana ja levisi nopeasti. Tämä koira oli melko kookas ja vankka. Sen risteytyessä alkuperäisiin pystykorvatyyppeihin syntyivät monet kevyemmät paimenkoirakannat. Vanhan paimenkoiraryhmän puhtaimmat edustajat ovat ilmeisesti vuoristojen ja arojen raskaat paimenkoirat, joiden levinneisyysalue ylettyy varsin yhtenäisenä Pyreneiltä Eurooppaan ja Keski-Aasian halki Kiinan rajoille. Tämän ryhmän tuntomerkkejä ovat veltot korvat, pitkä, pehmeä, usein villava karva, valkoinen väri, pitkä runko, pitkä häntä, joka kannetaan alhaalla, voimakas otsa ja paksu, usein riippuhuulinen, lyhyt kuono. Näitä piirteitä tavataan myös muiden paimenkoiraryhmien keskuudessa, varsinkin alkuperäiset maatiaiskannat ovat säännöllisesti olleet varsin kirjavia. Tekemäni karkean yhteenvedon perusteella löysin 74:stä paimenkoirarodusta vain 12, joilla ei mainita olevan taipumusta velttokorvaisuuteen. Näistäkin muutamista tiedot puuttuivat ja muutamat olivat alkuperäisen, kirjavan maatiaiskannan pystykorvaisista yksilöistä lähtöisin, siis valittuja. Velttoja korvia ei voida pitää minään paimenkoiran välttättöminä varusteina sillä monin paikoin, esim, Lapissa, Aasian aroilla ja Länsi-Euroopassa ne typistetään pystyiksi. Pikemminkin tämä ominaisuus, kuten muutkin ryhmän yhteiset tuntomerkit viittaa yhteiseen alkuperään. Sekä nykyinen levinneisyys että tiedot historiasta ja kaivauksista tukevat tätä voimakkaasti. Aihe sinänsä on liian laaja tässä käsiteltäväksi.

Lapin paimenkoirasta löytyy tietoja 1600-luvulta lähtien. Schefferuksen Lapponia vuodelta 1674 mainitsee koirien vartioivan kotaa ja laumaa metsästyksen lisäksi. Kittilän käräjillä annettaessa määräyksiä koirien kiinnipitämisestä rauhoitusaikana porokoirat mainitaan erikseen vapaina tästä. Vanhin löytämäni varma paimenkoiran käytön kuvaus on Linnén matkakuvauksesta. Matkallaan, jonka hän suoritti vuonna 1732, hän näki poroja ajettavan lypsettäviksi koirien avulla.

Porokoira ajaa haukkuen ja siten pakottaa porot hakemaan isomman tokan turvaa.. Luonteeltaan porokoiran on oltava tottelevainen ja oppivainen eikä liian kova, sillä se ei saa raadella vasoja eikä purra poroa. Skandinavian metsästyskoirat haukkuvat seisovaa riistaa ja ajavat ääneti. Luonteeltaan ne ovat usein äreitä tai juroja eivätkä niin kiinnostuneita isännästään, kuin porokoirat.

Ulkomuodoltaan porokoirat poikkeavat muista alueen koirista. Veltot korvat ovat erittäin yleiset, pitkä, usein pehmeä ja jopa villava karva, matala-asentoinen, suora häntä, pitkä selkä, voimakas otsa ja tasapaksu, joskus raskas kuono sekä toisinaan umpivalkoinen väri esiintyvät maatiaiskannassa niin usein, että ero varsinaisiin pystykorvarotuihin on ilmeinen, vaikka niidenkin alkuperäisissä maatiaismuodoissa oli jonkin verran kirjavuutta.

Kuva poropaimenkoirasta lienee jo kauan ollut pystykorvista poikkeava. Vuodelta 1881 sanotaan Lapin koirasta, että se on "paimenkoiran näköinen ja hyvä paimenkoira". Ruotsin Kennelklubin ensimmäiset lapphundit olivat peräisin Karesuvannosta ja Torniojärveltä, niissä oli luppakorvaisia ja valkeita sekä pitkäkarvaisia yksilöitä. Vieläpä mainittiin erityisesti erään koiran esi-isistä "pitkäkarvainen lapphund, ns. porokoira".

Professori T. I. Itkonen kertoi lappalaisten 1912 tienoilla pitäneen puhtaana porokoirana melko kookasta, hyvin pitkäkarvaista, norjanpuoleista tyyppiä. Samaa sanoi maisteri Lehmusto, jonka kokemukset ovat vuosilta 1945-47. Kapteeni E. Takkunen, joka 1950-luvun alussa kiersi keräämässä koiratietoutta Lapista ja haastatteli poromiehiä, kertoi valkoisen värin ja pitkän karvan olleen ennen paljon yleisempiä, jopa esiintyneen kantoja, joilla oli tyyppinä nämä ominaisuudet. Hän on myös voimakkaasti painottanut koiran paimenkoiraluonnetta ja -tyyppiä ja arvellut sen viittaavan todellisiin paimentolais esi-isiin. Hieman velttoja korvia on myös Lapissa paikoin pidetty hyvän paimenkoiran tuntomerkkinä, vaikka niiden roikkuvat kärjet on toisinaan typistetty.

Kuvatun koiratyypin olemassaoloa ei voida pitää paikallisten olosuhteiden ja vaatimusten aiheuttaman valinnan tuloksena, sillä mainittuihin paimenkoiran piirteisiin liittyy Lapissa suorastaan haittoja. Veltot korvat estävät koiraa kuulemasta kaukaa annettuja käskyjä - siksi ne usein typistetään pystyiksi, pitkä ja pehmeä villa ovat lumessa haitalliset - tiedän tapauksen, että koira on keritty kelvatakseen työhön (Sodankylästä) ja valkeaa väriä vieroksutaan, koska se ei erotu lumessa. Kuitenkin näihin piirteisiin on ilmeisesti liittynyt jonkinlainen mielikuva "oikeasta" paimenkoirasta. Täten sekä porokoiran luonne ja käyttöominaisuudet, ulkomuoto että jonkinlainen perimätieto, joka on ilmeisessä ristiriidassa paikallisiin vaatimuksiin nähden, viittaavat mielestäni koiran vieraaseen alkuperään. Mahdollisesti jokin yleiseurooppalaiseen paimenkoiraryhmään kuuluva koirakanta on tuotu poropaimeneksi Lappiin ja sen piirteet ovat säilyneet paimentamistaipumuksen ohella, ehkä vielä muistitiedon tukemina, kun koiran ulkomuotoon ei yleensä ole kiinnitetty sanottavaa huomiota.

Mistä ja milloin tällaisen paimenkoiran kulkeutuminen Lappiin olisi ollut mahdollista? Mielestäni vankat todisteet viittaavat Norjaan. Ensinnäkin, lappalaiset olivat ilmeisesti alunperin metsästäjäkansaa, poronhoidon tullessa merkittäväksi vasta myöhemmin ja silloin ilmeisesti lännestä käsin. Ainakin maitotalous näyttää olevan norjalaisilta peräisin. Kielelliset seikat viittaavat hyviin yhteyksiin norjalaisten kanssa n. v. 400-800, ja mm. lampaaseen ja villaan liittyvä sanasto on skandinaavista perua lapinkielessä. Mainittakoon, että korvamerkkejä, joilla porot merkitään sekä lappalaisten, että samojedien keskuudessa, käyttivät monet vanhan ajan kansat sekä lampaille, lehmille että hevosille. Linné sanoo poroilla käytettävän korvamerkkejä kuin lehmillä.

Toiseksi, itse koirakannassa on havaittavissa paimenkoiratyypin yleisyyttä Länsi-Lapissa. Nekin suvut, joissa erityisiä paimenkoirapiirteitä Itä-Lapissa esiintyi, voidaan johtaa Norjasta tai Enontekiön alueelta kulkeutuneiksi. Kuollasta on vuosisadan alussa tuotu muutama pitkäkarvainen porokoira, mutta sinne muutti 1800-luvulla samojedeja, joiden paimenkoirat olivat myös pitkäkarvaisia. Suomenlahden saarten pitkäkarvaiset ja velttokorvaiset hyljekoirat on Antti Tanttu ilmeisesti melko luotettavasti osoittanut Viron puolelta Tytärsaareen kulkeutuneiden ovtsarkojen, siis paimenkoirien jälkeläisiksi, jotka sekaantuivat alkuperäiseen, karjalankarhukoiraa muistuttaneeseen kantaan. Muuten koko itäinen Fennoskandia on pystykorvaisen pyyntikoiran aluetta kunnes Arkangelin tienoilla tapaamme taas pitkäkarvaisia paimenkoiria. Näiden alkuperä näyttää kuitenkin olevan kauempana idässä, mutta tästä tuonnempana. Voidaan esittää huomautus, että Itä-Lapin outamaiden syvässä lumessa pitkä karva karsiutui pois. Itä-Lapissa myös riistakoira säilyi pitempään paimenkoiran rinnalla ja vaikutti kannan ulkonäköön. Jo 1820-luvulla Inarin kalastajalappalaiset kasvattivat ja myivät porolappalaisille paimenkoiria, ja kun heidän omassa taloudessaan metsästyksellä ja riistakoiralla oli ilmeisesti jonkinlainen osuus, saivat paimenkoiratkin ulkonäköönsä näitä piirteitä. Tuntuisi kuitenkin siltä, että mikäli lappalaisten alkuperäinen koira-aines olisi ollut niin selvästi paimenkoiran näköistä, olisi siitä säilynyt voimakkaampi leima esimerkiksi Savon koirakannassa, hävisihän täältä viimeinen lappalaisasutus vasta 1500-luvulla.

Kolmanneksi, Norjassa on ilmeisesti elänyt haara yleiseurooppalaisesta maatiaispaimenkoirasta. Näitä nimitettiin eri maissa eri lailla: Norjassa gjetehund, Tanskassa hyrdehund, Saksassa Schäferhund, Brittein saarilla oli Shepherd’s Dog eli Sheepdog jne. Tässä kannassa esiintyi kaikkia mahdollisia karvanlaatuja, pitkää, karkeaa ja lyhyttä, sekä kaikkia korvatyyppejä, pystyjä, taittuneita ja luppakorvia. Nämä tiedot ovat viime vuosisadan loppupuolelta. Nykyinen norjanpaimenkoira on puhtaaksi jalostettu pystykorva, joskin kuva vuodelta 1915 on varsinkin kuonon osalta hieman nykyisestä tyypistä poikkeava. Huomattakoon tämän kannan sekavuus, joka suuresti muistuttaa Lapissa vallitsevaa monimuotoisuutta. Sieltä pohjavillaton karvatyyppi on nopeasti karsiintunut, mikäli on ilmestynyt.

Että tämä norjalainen paimenkoirakanta on melko vanha, on selvää, kun tutkimme Islannin koirien historiaa. Nykyinen Islanninpystykorva on ulkomuodoltaan tyypillinen pystykorva, paitsi että sitä pidetään paimenkoirana. Sitä vastoin v. 1817 Islannista kuvattiin kaksi eri koiratyyppiä, joista paimenkoira oli mitoista päätellen huomattavasti korkeuttaan pitempi, sillä oli kärjistään taittuneet korvat, lyhyt, mutta suippo (spitz) kuono, suuret silmät, pitkä ja sileä karvapeite, paksukarvainen, kärjestään taipunut häntä, siis melkolailla paimenkoiran piirteitä. Toinen koiratyyppi, dyr-hunder, hirvikoirat, oli korkeampi, korkeajalkaisempi, lyhytkarvaisempi ja innokas jäljestämään tai riistanajoon - siis selvä pystykorvainen hirvikoira. Islannin paimenkoirasta on kuva vuodelta 1836, johon sopii edellinen paimenkoiran kuvaus. Tämä koira on muistuttanut paljon skotlanninpaimenkoiraa. Nykyistä islanninpaimenkoiraa pidetäänkin paimenkoiran ja pystykorvatyypin risteytyksenä. Kun on selvää, että Islannin koirat ovat viikinkien sinne tuomia, näyttää selvältä myös, että heillä oli paimenkoira, joka Islannissa säilyi viime vuosisadalle ja Lapissa ilmeisesti näihin päiviin asti. Tähän yhteyteen kuuluu myös skotlanninpaimenkoiran alkumuoto. Skotlanti oli viikinkien vaikutusaluetta ja islanninkoiran ja collien sukulaisuutta ovat monet pitäneet luultavana. Strebel yhdisti tähän myös lapinporokoiran ja arveli kaikkien kolmen olevan viikinkien välityksellä toisiinsa yhteydessä. Sattumalta olin tullut samaan tulokseen vanhoja kuvia selailemalla ennen kuin tiesin Strebelin mielipiteestä, niin samantyyppisiä ovat näiden kolmen koirarodun varhaisemmat edustajat. Tällä tavoin ratkeaisi myös Lapin paimenkoira saapumisaika, joka tuskin osuu paljon myöhemmäksi kuin viikinkiaika yli tuhat vuotta sitten.

Samojedinpystykorva on myös paimenkoira. Tavallisesti se tunnetaan englantilaisten jalostajien luomana rotuna, jolla on pystyt korvat, kippura häntä, mutta turkki pitkä, pehmeähkö ja valkoinen. Alkuperäisessä kannassa näyttää kuitenkin vallinneen samanlainen kirjavuus kuin useimmissa paimenkoiraroduissa, kuten kuva vuosisadan alkuvuosilta osoittaa. Uusimmat venäläiset tiedot näyttävät pitävän samojedien alkukotia jossain Sajan-vuoriston paikkeilla, jossa vielä ensimmäisen maailmansodan aikoihin eli pieni ripe samojedikielistä kansaa. Joka tapauksessa samojedien kulttuuriin näyttää pronssikausi tulleen turkkilaista kieltä puhuneen kansan mukana ja on kiintoisaa, että kesyä poroa, siis ajokasta, merkitsevä sana jurakkisamojedien kielessä on turkkilainen, hevosta merkitsevä lainasana. Muutenkin samojedien poronhoito poikkeaa huomattavasti muista siperialaisista poronhoitotyypeistä ja vaikuttaa vanhemmalta. Samojedien paimentolaisuuden alkuperä voi siis hyvin olla peräisin puhtaasti aasialaisista (mutta silti pronssikautisista - huomaa koira!) lähteistä. Lisäksi löysin maininnan, että myös läntisin samojediryhmä, jurakit, hakee edelleen paimenkoiransa kaukaa idästä. Taimyrin niemimaalla Jenisein itäpuolella asuvilta heimolaisiltaan. Suomensukuisten kansojen alueella ei paimenkoiria juuri ole tunnettu, sillä niiden käytölle ei metsäseuduissa ja niiden karjanhoitotavoissa ole ollut sanottavia mahdollisuuksia.

Tyypillinen koira oli ja on siksi metsästyslaika. Kaikki tämä painottaa Lapin paimenkoiran läntistä alkuperää, varsinkin, kun lappalaisten ja samojedien (jotka molemmat kuuluvat uralilaiseen kielikuntaan) yhteinen poroa koskeva sanasto on peuran pyynnin alalta, poronhoitosanastossa ei ole yhteisiä piirteitä.

Tämän hetken Lapin paimenkoira näyttää siis olevan alkuperäisen, pystykorvaisen pyyntikoiran ja ammoin lännestä tulleen, melko tyypillisen paimenkoiran sekoittumisen tulos. Karsintaa ei ole juuri harjoitettu ulkomuodon suhteen ja eristyneissä kylissä sukusiitos on aiheuttanut erilaisten paikallistyyppien syntymisen, joten kokonaisvaikutus on sangen kirjava. Tähän joukkoon on sitten varsinkin tällä vuosisadalla sekoittunut muita rotuja. Esimerkiksi sodan jälkeen vietiin oikein tarkoituksella karjalankarhukoiria kokeiltavaksi paimenessa. Tämä kokeilu ei kuitenkaan onnistunut. Myös saksanpaimenkoiralla on ollut vaikutusta, mutta uskoakseni yhdennäköisyys kuitenkin suurelta osalta perustuu yhteiseen kantamuotoon, inostranzewin tyypin pystykorvaan, jolla näyttää olleen melkoinen osuus varsinkin pohjoissaksalaisen paimenkoiratyypin ulkomuotoon.

Lapin maatiaiskannasta on tällä hetkellä tietojeni mukaan syntymässä ainakin neljä eri rotua. Vanhin näistä on Ruotsin lapphund, jonka kantayksilöt tuotiin Lapista jo viime vuosisadan loppukymmenillä. Hyvin samannäköinen, vain suurikokoisempi ja karvapeitteeltään karkea on ns. eteläsuomalainen lapinkoira, joka on kyllä paimenkoira-alkuperää sekin, 30-luvulla pohjoisesta tuotu. Varsinaiseksi käyttökoiraksemme suunniteltu lapinporokoira on kaikkein lähinnä laikatyyppiä, vain pitkä selkä ja hännän asento viittaavat paimenkoiratyyppiin. Ruotsissa on lisäksi kehitteillä oma käyttökoirarotunsa, joka lähinnä muistuttaa hyvin hentoa, lyhytrunkoista, makaava- ja lyhytkarvaista karhukoiraa. Mikään näistä tyypeistä ei ole erityisen yleinen skandinavian ulkopuolella, ja mielestäni olisi syytä harkita, onko neljällä näin läheisellä rodulla näissä oloissa odotettavissa riittävän suurta kannatusta edes tarpeelliseen siitoskannan ylläpitämiseksi. Lapinkoira ja lapphund ovat erittäin lähellä toisiaan ja käyttökoirien kohdalla tulee ratkaisemaan käytännön paremmuus, mutta nämä ovat lähinnä tulevaisuuden asioita, eivätkä liity Lapin koirien alkuperään.

Pääsivulle