Aika ajoin Suomessa tehdään elokuva, josta tulee ilmiö, jota vatvotaan jokaisessa sanomalehdessä sekä tv-ohjelmassa ja josta puhutaan "ajan peilinä". Joutilaat on tällainen ilmiö. Kahden nuoren naisen, Susanne Helken ja Virpi Suutarin, tekemä dokumentti Kainuun syrjäkylien työttömistä nuorista on saanut ennennäkemättömän suosion. Luultavasti Joutilaat tulee olemaan kaikkien aikojen kassamenestys suomalaisten dokumenttien historiassa.

Joutilaat on elokuva 2000-luvun Suomesta. Lama on onnellisesti takanapäin ja Helsingin kaduilla kruisailevat IT-miljönäärit mersuillaan. Vienti vetää, pörssit nousevat ja Suomi on maailman kilpailukykyisin maa. Tämä on siis se kuva, jonka etelään painottunut media antaa. Arkadianmäellä Keskustan kansanedustajat jaksavat jauhaa jostain sellaisesta kuin alueellisesta epätasa-arvosta ja syrjäytyneisyydestä. Mitä se on? Tähän vastaa Joutilaat varsin mehukkaalla tavalla.

Joutilaat kuvaa kolmen nuoren työttömän elämää Kainuun Ämmänsaaressa noin vuoden ajan. Lötkö (Jaakko Lähdesmäki) on joskus ollut "fiksu poika", mutta hänen elämänsä on mennyt alamäkeä 15-vuotiaasta lähtien. Bodi (Tero Kinnunen) on Lötkön tavoin työtön. Jotain mies on kuitenkin saanut aikaan, sillä tyttöystävän mahassa odottaa jälkikasvua. Hapa (Harri Moilanen) on käynyt armeijan ja opiskellut ravitsemusalalla. Hän unelmoi pääsystä töihin Helsinkiin.

Kaverusten päivät kuluvat pillurallia ajaen (kaikilla on tietenkin autot), kalassa, nuotiolla istuskellen ja kavereiden kanssa hengaillen. Säännöllisin väliajoin pojat käyvät työvoimatoimistossa selvittämässä tilannettaan ja toteamassa, ettei Ämmänsaarelta löydy töitä. Jossain kaukana haaveissa pojilla siintää Helsinki ja työmarkkinat. Tai oikeastaan poikien vanhempien haaveissa. Näyttää nimittäin siltä, ettei pojille työnsaannilla ole loppujen lopuksi niin paljon väliä. Asiat ovat ihan hyvin näinkin. Dokumentin edetessä myös poikien elämään tulee muutoksia: Bodin ja hänen tyttöystävänsä tiet erkanevat ja Lötkö saa kutsun työhaastatteluun Helsinkiin.

Helke ja Suutari ovat selvästi luoneet hyvät suhteet kuvattaviinsa, sillä lähes kaikki Joutilaissa esiintyvät ovat luntevia kameran edessä. Parhaiten tämä tulee esiin kohtauksessa, jossa Bodi tilittää äidilleen tilannettaan: Bodi rakastaa, mutta tyttöystävä ei. Helsinkiläisen näkökulmasta jotkut henkilöhahmoista ovat idiootteja ja vähemmän kuvauksellisia, mutta tämä on Joutilaiden suurimpia vahvuuksia: se osoittaa, että henkilöt todella uskaltavat olla oma itsensä kameran edessä eivätkä ujostele näyttää tyhmältä. Luulisin, ettei pinnallisia kaupungin kasvatteja olisi saatu kameran eteen näillä ehdoilla.

Parhaita kohtia Joutilaissa ovat juuri ne, joissa kuvattavat tekevät itsestään täysiä idiootteja. Paras on luultavasti kohtaus, jossa Lötkö on ottanut siskonsa englantilaisen poikaystävänsä mukaan ryyppyreissulle. Nousuhumalassa hän yrittää tilittää ymmärtäväiselle britille perusasioita Suomesta. Kohtaus naurattaa enemmän kuin mikään vuoden komedioista. Toinen hupaisa kohtaus on poikien retki Frederikin keikalle. Jammailtuaan "iskelmän kuninkaan" tahdissa pojat lähtevät kotiin, mutta auto on hajonnut, vain nelosvaihde toimii. Laskuhumala ja vitutus iskevät kuin miljoona volttia.

Näin pääkaupunkiseutulaisena voin sanoa, että Joutilaat avasi ainakin minun silmäni maaseudun todellisuuteen. Joutilaat oli itse asiassa niin suuri järkytys, että elokuvan loputtua oli pakko kiittää yläkerran ukkoa siitä, että oli saanut syntyä Helsinkiin. Helke ja Suutari ovat tehneet kulttuuriteon ja mielestäni jokaisen suomalaisen pitäisi katsoa Joutilaat. Siinä hahmottaa humoristisesti, värikkäästi ja surullisesti synkän kuvan tilastojen takaa.