Odotellaan... Ja tässä vähän lukemista ennen kuin uuden tekijän uudet sivut mahdollisesti avautuvat:
 
                      Leena Niemi
 
                       Polun perilliset

Metsäpolku – enemmän tai vähemmän tallattuna, polveilemassa sammalien yli, kivien vieritse ja upottavia kosteikkoja kierrellen. Se oli kulkemisen alkupiste täällä pohjoisessa missä puut kohosivat peittämään valoa ja samalla suojaamaan muinaisia asukkaita. Metsästä he saivat elämänsä perustarpeet ja metsä suojasi heitä. Myöhemmin polut jatkoivat kehitystään koviksi tallatuiksi uriksi, jalkojen alla ratiseviksi hiekkateiksi tai pyöränurien juovittamiksi reiteiksi. Paljon myöhemmin niiden tilalle tulivat monikaistaiset asfalttitiet, joita pitkin autot voivat niellä kilometrejä ja synnyttää saastekaasuja paksuina pilvinä kaikkien hengitettäviksi.

Sana polku on hyvin vanha, se juontuu suomalais-ugrilaisesta kantakielestä, jota puhuttiin tuhansia vuosia sitten näiden kansojen alkukodissa itäisillä aroseuduilla. Sana tie on myös vanhaa perua, se kertoo omalla tavallaan tiedon valtatiestä jo ennen kuin tämä käsite syntyi. Sanan perusteena on ollut sana tietää, joten kulkemisen taito kytkeytyy kiinteästi inhimilliseen älykkyyteen. Tie on reitti, joka selkeästi johtaa jostakin paikasta toiseen. Entä sitten sana ja käsite maantie? Se on paljon uudempi, suora käännös sanasta landsväg, ja siis laina ruotsin kielestä. Se on ajoitettu 1500-luvulle, jolloin yhteiskunnan kehittyessä valtio ja maakunnat saivat lakisääteisiä tehtäviä. Niiden ylläpitämiä teitä alettiin kutsua maanteiksi.
 

Kivikauden kulkijat olivat ensimmäisiä ihmisiä näillä seuduilla. Esihistoriallisena aikana, ennen kuin asioita merkittiin muistiin; ennen kirjoitettua historiaa, oli elämä  nykyisessä Suomessa  nimenomaan maaseudun elämää. Korpien pimennoissa elivät pienet kiinteät ryhmät, perheet ja kyläyhteisöt.
Sen ajan infrastruktuuri, tiedon kulku muodostui tallatusta maasta, jalan kuljettavista poluista ja toisaalta puheesta ja musiikista; läheisten keskusteluista, metsään huhuilusta,  tuohitorven toitotuksesta ja kanteleen soitosta.

Kivikaudella elämiseen tarvittavia esineitä veistettiin, hiottiin ja muotoiltiin  niistä tarvikkeista, mitä lähellä oleva  luonto tarjosi. Mutta tämä on vain osatotuus. Elämä oli liikkuvaa ja hetkellistä eläinten nahkoihin pukeutuneille hurjille miehille. Kuka kulki saaliin perässä pitkiä matkoja mutkitellen luonnon esteiden välissä, kuka kantoi tavaroita uuteen asuinpaikkaan, kuka taas halusi tehdä vaihtokauppaa muualla asuvien kanssa. Pohjoisessa myös naiset elivät vauhdikkaasti, kuten roomalainen historioitsija Tacitus kertoo teoksessaan Germania. Sen mukaan naiset jättivät lapsen kehdon puun oksaan riippumaan ja  lähtivät miesten kanssa metsästämään. Elämäntaistelu ankaran luonnon keskellä ei suonut mahdollisuutta pitää naisia hellittyinä kotihengettärinä. Toisaalta se ei myöskään sitonut heitä sisätiloihin ja miehen määräysvaltaan. Pohjoinen nainen on aina ollut itsenäisempi kuin eteläisemmät sisarensa.
   Elämisen ehdot riippuivat selkeästi luonnon antimista ja kuljettiin  jatkuvasti etsien yhä parempia asuinpaikkoja. Järvien hiekkaisilla poukamilla oli suojaa ja saalista. Hylkeet antoivat monipuolisesti ravintoa ja öljyä valaiseviin lamppuihin. Kaloja riitti niin monissa järvissä kuin merenrannoillakin. Metsissä kulki riistaa, joista saatiin lihaa ja nahkoja vaatteiksi. Ankarassa ilmastossa muutettiin myös vuodenaikojen kulun mukaan, Kesä- ja talviasunnot olivat erikseen, samoin kuin pohjoisen saamelaisilla. Ei ole pitkää aikaa siitä, kun porosaamelaiset vaelsivat aina kesällä tunturiin ja  talvella toiseen vakituiseen asuntoon.
    Mitä enemmän syntyi ihmisiä ja mitä enemmän keksittiin mukavuutta lisääviä välineitä, sitä tärkeämmäksi tuli myös kulkeminen ja kulkureitit. Kaadettuaan saaliin  metsästäjä halusi mahdollisimman pian valmiille polulle raskaan taakkansa kanssa. Naiset ja lapset keräilivät siemeniä ja juuria, ne oli helppo kantaa pitkienkin matkojen päähän valmiita polkuja pitkin. Piti kuitenkin miettiä, mitä kannatti kuljettaa, ja mikä esine oli helpompi valmistaa uudelleen seuraavalla asuinpaikalla. Nahkaiset vesileilit sopivat aina mukaan, mutta saviastiat olivat liian  painavia pitkille muuttomatkoille.
   Yllättävän paljon ja yllättävän kauas kuljettiin jo kivikaudella. Liikenne oli vilkasta, mistä todistavat monet esinelöydöt. Yhteyksiä oli niin Keski- ja Pohjois-Euroopan kuin Euroopan ja  Aasian välillä. Kauppatavaroista eräs tärkeimmistä oli pii, joka oli helposti työstettävä ja muotoiltava, mutta silti kestävä kiviaines työkalujen valmistukseen. Sitä ei löytynyt Suomesta, mutta kaupankäynti toi sen myös pohjoisten kansojen käyttöön. Siitä valmistettiin keihäänkärkiä metsästäjille ja sotureille,  tehtiin kaapimia, joiden avulla eläinten vuodat käsiteltiin pehmeiksi vaatenahoiksi ja turkiksiksi. Ja tärkeää oli, että siitä voitiin hioa veitsiä lukemattomiin eri tarkoituksiin. Niillä voitiin veistää puuta ja luuta, leikata nahkaa ja jänteitä, tai  perata kaloja sekä leikata lihaa sopiviksi nuotiopaloiksi herkullista ateriaa varten.
   Ajan kuluessa ja talouden kehittyessä kulkureitit kävivät yhä tärkeämmiksi. Osan niistä pohjoinen luonto tarjosi valmiina tai helposti rakennettavina ihmisten käyttöön. Jonoina jatkuvat harjut olivat helpompia  kulkea kuin ympäröivä tiheä metsä. Ne olivat myös turvallisempia reittejä. Korkealta paikalta oli helpompi havaita vaaniva vihollinen ja puolustautua niin häntä kuin metsän petoja vastaan. Aukeat suot olivat myös edullisia, mutta ne vaativat erityisiä rakenteita kestääkseen kulkemista.
   Polkujen ja teiden rinnalla ja vähintään yhtä tärkeitä ovat aina olleet vesireitit. Taivasta peilailevat järvet, vapaana virtaavat joet ja   kuohuvat kosket antoivat mahdollisuuden kulkea minne mieli halusi, tai kuljettaa tavaroita kaupan edistämiseksi. Kun vuodenaika vaihtui, tarvittiin erityistaitoja. Lumisessa maastossa kuljettiin suksilla, ahkioilla ja erilaisten rekien avulla. Siitä todistavat  kivikautiset esinelöydöt ja  kielitieteilijöiden tutkimukset. Jopa 6000 vuotta vanhoja sanoja ovat suksi, lyly, kalhu ja ahkio. Suomen vanhimmat sukset on löydetty itärajan tuntumasta Sallasta. Ikää niillä on 5 200 vuotta. Vanhin löydetty reenjalas on jo 9 000 vuoden takainen. Rekiä vetämään kesytettiin eläimiä, joista ensimmäinen oli koira.

Meri on elämän lähde monessa merkityksessä. Etelässä vellova Itämeri muistutti sisäjärviä, koska se oli vähäsuolainen ja siksi jäätyi talvella. Se muodosti  ulkomaanreitin, jota pitkin suuriakin muutoksia tuli Suomeen. Ns vasarakirveskansaa muutti   maan lounaisosaan noin 2 500 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Uudet asukkaat toivat mukanaan tietoa tehokkaammasta maanviljelystä ja karjanhoidosta. Asukkaat viljelivät maata ja lisäsivät nautakarjaansa joka laidunsi metsissä. Rannikolla luonto muuttui kulttuurimaisemaksi. Voitaisiin sanoa, että silloin maa ensimmäisen kerran jakautui kahtia. Sen  sisäosissa jatkui perinteinen metsästyskulttuuri, joka kuitenkin vähitellen työnnettiin yhä pohjoisemmaksi ja idemmäksi.
  Välittömät elinehdot olivat tärkeitä kivikauden ihmisille, mutta eivät suinkaan ainoita ajatuksen kohteita. He kokivat henkiset voimavarat välttämättömiksi, ja maagiset uskomukset olivat aina heidän mielessään. Elämän  synty oli luonnollisempi tapahtuma kuin sen päättyminen. Kuolema oli suuri mysteeri ja oli vaikea uskoa hengen ja ruumiin erillisyyttä. Kuolema oli vain siirtyminen ja ruumis jäi tietyllä tavalla elämään. Sen uskottiin jatkavan matkaa kuolemanjälkeiseen tavalla tai toisella. Siksi hautausmenot ja vainajien   palvonta olivat tärkeitä toimenpiteitä. Tuntemattoman edessä syntyvää pelkoa lievitettiin erilaisilla rituaaleilla. Ne lohduttivat samalla tavoin kuin tämän päivät hautakukat ja siunaustoimitus virrenveisuineen. Nykyisin jälkeenjääneillä saattaa olla huono omatunto menneistä teoista, kivikaudella  vainajia pelättiin. Heitä lepyteltiin antamalla eväitä ja työkaluja edessä olevalle oudolle matkalle. Tämä on antanut eräänlaisille uuden  ajan haudanryöstäjille, arkeologeille, hyvät mahdollisuudet selvittää muinaisten ihmisten elämää ja toimintaa. Vainajienpalvonnan tärkeydestä kertoo se, että Suomen ensimmäinen varsinainen tierakennelma oli röykkiöhaudalle johtava rituaalitie. On päätelty, että se tehtiin viimeistään kivikauden lopulla.
   Teitä tarvittiin myös ikiaikaiseen askareeseen, sotimiseen. Käynnissä oli jatkuva taistelu parhaista elinpaikoista ja vähästä omaisuudesta. Sotaisuus tyydytti nuorten miesten seikkailunhalua. Sotiminen ja sen aikainen metsästys olivat lähellä toisiaan ja molemmissa tarvittiin samanlaisia taitoja. Kun  sukulaisperheistä oli muodostunut heimoja, nämä taistelivat keskenään. Vieraiden heimojen alueelle tehtiin ryöstöretkiä, joissa kohteena olivat tavaroiden lisäksi myös naiset. Kun ryhmät olivat pieniä, vaimo hankittiin ryöstämällä toisesta heimosta. Perinnöllisyystiedettä ei silloin vielä tunnettu, mutta tajuttiinko vaistomaisesti läheisten sukulaisten avioitumisen haitat. Pohjoiset kansat taisivat olla ainutlaatuisen älykkäitä tässä suhteessa, toisin kuin monet vanhojen kulttuurien edustajat Egyptissä tai Väli-Amerikassa. Toisin kuin siellä, ei sisarusten välisiä avioliittoja varmaan harrastettu muinaisessa Suomessa. Täällä ei oltu myöskään yhtä raakoja ja sotaisia, sillä luonnon voittamisessa oli oma taistelunsa ja asutusta oli harvassa. Tilaa riitti, ja on ilmeistä, että vasarakirveskansan tulokin tapahtui rauhanomaisesti.

Polkuja ja teitä käyttivät kaikki, mutta kuka huolehti niiden kunnossapidosta? Paljon käytetyt polut pysyivät auki, riitti kun pudonneet oksat ja suuremmat roskat nostettiin pois. Ei ole varmaa tietoa, kuka hoiti muinaisteitä. Ilmeisesti niiden käyttäjät, kuten metsästäjät, muodostivat yhteisiä työryhmiä.
 

Metalli tuli kuvaan mukaan myös pohjoisten kansojen elämässä. Pronssikaudella voitiin kivikirveet ja muut tarve-esineet korvata metallituotteilla, joita aluksi tuotiin muualta. Myöhemmin niitä opittiin valmistamaan rautamalmista, jota löytyi vesistöjen ja soiden pohjasta.  Pronssikaudella Suomenmaan kahtia jakautuminen jatkui. Kuilu sisämaan ja rannikon talouksien välillä jyrkkeni. Rannikon alavilla ja hedelmällisillä mailla voitiin asua aina samalla paikalla, viljellä maata ja kehittää siihen liittyvää kulttuuria. Viikinkiajalla syntyi pohjoismaissa suuria asuinyhteisöjä,  maalais- ja  kaupunkilaiselämä alkoivat erottua toisistaan  Suomessa kuitenkin oltiin vielä maalaisia, ja yritteliäimmät aloittivat kaskiviljelyksen. Metsäähän riitti eteläisemmässäkin osassa maata. Siellä hyvin soveltuvaa lehtimetsää kaadettiin. Syntyneen kasken annettiin kuivua seuraavaan kevääseen ja sitten se poltettiin. Maapohjaa hyödynnettiin vain kolmen vuoden ajan. Siihen kylvettiin ruista, kauraa, naurista tai tattaria. Tuhkaisesta maasta saatiin huippusatoja myöhempään peltoviljelyyn verrattuna, mutta kaskeamisen kului paljon hitaasti uudistuvaa metsää.
   Asumiseen hyvin soveltuvat järvien ja jokien rannat olivat edullisia myös liikkumisen kannalta. Kun porot oli kesytetty vetojuhdiksi, onnistui kulkeminen helpommin. Näiden komeasarvisten eläinten kaviojalat soveltuivat muita paremmin liukkaalle jään pinnalle.
   Lumettomalla jäällä on varmaan myös luisteltu jo varhain. Aluksi käytettiin puusta ja luusta tehtyjä teräluistimia. Nämä materiaalit ovat kuitenkin lahonneet, eikä jäänteitä ole olemassa todisteeksi. Sen sijaan myöhemmältä ajalta löytyy kuvauksia niiden käytöstä., 1 500 luvun kertomuksista löytyy mainintoja luistelemisesta Suomenlahden jäällä.

Rautakaudella syntyi useita keksintöjä sekä innovaatioita, jotka ovat niiden sovellutuksia käytäntöön. Kulkuvälineitä paranneltiin. Jo kauan olivat olleet käytössä nahasta tehty vene ja yhdestä puusta kaiverrettu ruuhi. Nyt kehitettiin haapio, jossa ruuhen laitoja oli korotettu, joko venyttämällä niitä tai lisäämällä lautoja korotukseksi. Silloin alukseen voitiin lastata paljon enemmän tavaraa. Suomen vanhimmat haapiolöydöt ovat rautakaudelta. Silloin käyttöön tuli myös hevosia, jotka kauan olivat harvinaisia pohjoisilla alueilla. Matkanteko nopeutui todella paljon, kun voitiin siirtyä ratsastamaan. Hevonen oli vahva ja luotettava myös kotieläimenä. Se helpotti maanviljelystöitä, kun vähitellen alettiin asua vakituisilla paikoilla ja viljellä peltoja. Väki lisääntyi ja yhteisöt vakiintuivat, samalla tuli mukaan työnjako. Henkilökohtaisia erityistaitoja voitiin käyttää koko yhteisön hyödyksi. Nahkataiturit valmistivat vaatteita ja kenkiä, vahvat  ja seikkailunhaluiset hankkivat lihaa metsästämällä. Naisista näppärimmät tekivät käsitöitä ja toiset viihtyivät ruoanlaitossa. Tämä kehitys kylvi samalla myös eriarvoisuuden siemenen. Ammatteja alettiin arvostaa eri tavoin ja ihmiset tulivat riippuvaisiksi toistensa erikoistaidoista. Eriarvoisuutta synnytti myös senaikainen liikkuminen ja yhä tihenevä tieverkosto. Vanhoja kulkureittejä paranneltiin ja uusia rakennettiin. Liikenne oli vilkasta kylien välillä ja myös erämaiden käyttö tehostui. Turkiseläinten nahoista tuli suuri vientituote ja samoin tuoksuvasta hausteesta, jota saatiin majavan sukurauhasesta. Suomen vaihteleva maasto, sen topografia, vaikutti paljon liikkumiseen ja niin pohjoisimmista vaikeakulkuisista alueista tuli eräänlainen reservaatti. Se toimi muiden osien raaka-aine varastona, mikä näkyi selvästi pirkkalaisten toiminnassa. Nämä olivat hämäläisten edeltäjiä, jotka asuivat metsäalueella, mutta kuitenkin lähellä hyviä kulkureittejä. He saivat elantonsa metsästämällä pohjoisilla alueilla ja myymällä saalisnahat eteenpäin. Aikaa myöten he huomasivat, että oli helpompaa ja nopeampaa ostaa turkisnahat alkuperäisasukkailta, jotka  elivät lähellä luontoa. Ostamisesta tuli vähitellen veronkantoa, enemmän tai vähemmän alkuperäisasukkaiden riistämistä. Tämä oli Suomessa alku sille käsitykselle, että alkuperäiskansat eivät omista niitä maita joilla asuvat ja elävät.  Ne kuuluvat kehittyneemmille yhteiskunnille, jotka määräävät maankäytöstä ja siitä saaduista tuloista. Tämä oli pohjoisen omaa siirtomaapolitiikkaa.

   Pohjoisten turkiseläinten hienot nahat kulkivat pirkkalaisten mukana kauppapaikkoihin. Metsäalueiden joet olivat kuitenkin vaikeakulkuisia, joten verottajat käyttivät siellä tieuria. He parantelivat niitä ja siirtyivät asumaan paljon käytettyjen teiden varsille, joille syntyi vilkkaita kyläyhteisöjä. Merkittävin reitti oli Hämeen härkätie, joka johti Turkuun meren ja vientisataman äärelle. Se on ajoitettu 800-luvulle.
   Vielä rautakaudellakin syrjäisten seutujen asukkaat elivät omavaraistaloudessa. Omalla pellolla kasvoi pellava vaatetusta varten, ja olivathan edelleen eläinten nahat käytössä. Pelloilla kasvoi monia viljalajeja ja myös humalaa, jota käytettiin oluen valmistukseen. Olut olikin tärkeä paitsi juomana myös ravinnon lähteenä. Oluttynnyreissä vilja oli turvallisessa muodossa, sitä eivät turmelleet hiiret ja rotat. Jos vesi ei ollut puhdasta, oli parempi juoda olutta. Ja hauskempaakin,  vaikka kotioluen alkoholipitoisuus jäikin alhaiseksi.
    Tarvekalujen kodalla tarvittiin kuitenkin ulkopuolista apua. Suola ja mausteet tulivat ulkomailta. Ne oli haettava pitkien matkojen takaa. Kävelymatkaa riitti, jos hevosta ei ollut käytettävissä. Kulkureitit vakiintuivat nopeasti. Suokohtiin laitettiin pitkospuita ja samalla keinolla ylitettiin jokia. Tehtiin myös kivilatomuksia. Talvitiet olivat helpompia ja nopeampia kulkea. Talvisaikaan kannatti kuljettaa suurempia kuormia. Mutta jälleen tuli esiin kysymys: kuka huolehtii teiden kunnossapidosta? Siitä oli tuleva suuri rasitus köyhälle maalaisväestölle.

Muutosten aika oli esillä ensimmäisen tuhatluvun alussa. Keskiaikaan siirryttäessä syrjäiseen Suomeen levisivät kristinusko ja Ruotsin valta. Paavillisen kristinuskon tulo on sijoitettu Kokemäen seudulle, josta helppokulkuinen joki edisti sen leviämistä edelleen. Perinnekertomuksen mukaan joen rannalla sijaitsi Pyhän Henrikin saarnahuone, yksinkertainen hirsirakennus, jonka ikkuna-aukosta Henrik piispa saarnasi kansalle uutta uskontoa.
   Kristinusko toi kansan keskuuteen lukutaidon ja vähitellen kehittyvän koulutusjärjestelmän. Ruotsin kautta levisi paljon uutta toimeliaisuutta ja outoja eurooppalaisia tapoja. Mutta samalla kansan raskaan työn hedelmistä alkoivat nauttia monet ulkopuoliset. Kun valta keskittyi, sai maaseudun kansa maksaa veroja sekä hallitsijalle että aatelisille. Vielä keskiajallakin kuljettiin paljon polkuja pitkin, mutta kehittyvä talous vaati parempia kulkureittejä, teitä ja siltoja.
   Kulkureittien auki pitäminen vaati yhteisiä sopimuksia ja valvontaa. Niiden rakentaminen ja kunnossa pitäminen neljän vuodenajan maassa aiheutti paljon kustannuksia. Maksumiehiksi joutuivat suomalaiset talonpojat.

Infrastruktuuri kehittyi asteettain.  Postilaitos ja -verkosto perustettiin vuosina 1636-1638 ja ulottumisella koko maahan oli suuri merkitys jokaiselle kansalaiselle. Se levisi hitaasti syrjäseuduille, mutta merkitsi kuitenkin uutta aikaa, tiedonkulun systematisointia. Kuten tienpito, tuli postinkuljetuskin asukkaitten  velvollisuudeksi. Pohjoisessa Utsjoen kunnassa on vielä jäljellä entisaikojen postireitti. Kevon luonnonpuiston lähellä on leirintäalueen vanha sauna, joka on toiminut postimiesten tupana. Sieltä lähtee vanha postipolku koivikon läpi. Se vie pienelle puusillalle kirkasvetisenä solisevan puron yli ja nousee sitten tunturiin. Syksyllä polun varrelle nousevat puhtaan  madottomat punikkitatit ja varisevat ruskalehdet. Polun korkeimmalta kohdalta on huikaiseva näkymä tunturien lumihuipuille – jos niissä vielä ilmastomuutoksen jäljiltä lunta on näkyvissä.

1800-luvulla yhteisöjen kasvu nopeutui ja vuosikymmenen puolenvälin jälkeen uusien työtapojen ja työnjaon esiinmarssi loi ns. teollisuuden vallankumouksen. Syntyi teollisuuspaikkakuntia, ja paljon uutta liikennettä. Metsiä kaadettiin, puuta ja muita raaka-ainetta kuljetettiin. Valmista tavaraa vietiin satamien kautta ulkomaille tai vain kotimaan asutuskeskuksiin. Tavarat tyydyttivät yhä paremmin inhimillisiä tarpeita. . Samaa asiaa ajoi kulttuurimuutos. Kansallistunne heräsi voimakkaana  1800-luvun puolivälissä. Kansa haluttiin saada tajuamaan niin menneisyytensä kuin tulevaisuutensakin. Suomi ajateltiin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi ja  tämä mielikuva ulottui myös liikkumiseen ja liikenteeseen. Kansakunnalle pyrittiin saamaan yhtenäinen tie-ja rautatie verkosto. Tähän  tarvittiin keskitettyä hallintoa, joka nopeutti kulkemista ja kaupanteon mahdollisuuksia - mutta samalla kulkureiteistä tuli myös vallan välineitä. Syrjäseudut jäivät jälkeen kehityksestä.

Liikkumista voidaan pitää perustarpeena, sen jälkeen kun ihminen on saavuttanut alkeelliset ja välttämättömät elämisen ehdot, ravinnon ja lämmön.   Vuodet, vuosikymmenet ja vuosisadat ovat vierineet, mutta  liikkumisen motiivit ovat säilyneet perustaltaan muuttumattomina. Niiden kohdalla on vain tapahtunut merkittävää laajenemista.. Mikä motivoi liikkumiseen? Toisaalta mukavuudenhalu, on muutettava paremmalle paikalle tai saatava uusia tavaroita elämää helpottamaan. Mutta varmasti tärkeä syy on myös vaihtelunhalu, elämysten etsintä, joka tämä päivänä on muuttunut lähes alituiseksi matkustamiseksi. Motiiveihin liittyy myös  yhteiskunnallinen ulottuvuus, sosiaalisten kontaktien tarve. Se on jännittävä tekijä, jonka  voi ajatella olevan paitsi positiivista tutustumista, myös negatiivista. Nuo negatiiviset tekijät, taistelut ja sodat eri muodoissaan ovat jatkuneet kautta koko ihmiskunnan historian. Niiden merkitys on hyvin suuri liikenteen ja laajemmin infrastruktuurin kannalta. Tekniikka kehittyi ja liikkuvuuden tarve sotastrategiassa lisääntyi. Samalla lisääntyi pyrkimys estää muiden liikkumista. Sodat vaikuttivat dramaattisesti myös infrastruktuuriin. Rajat siirtyivät voittajavaltioiden tahdon mukaan. Kansalaiset saivat tyytyä pysymään niiden sisäpuolella. Muureja oli sekä fyysisinä betonirakennelmina että sähköisinä tiedonkulun esteinä Niitä on edelleen, vaikka Berliinin muuri hajotettiin ja Kiinassakin toimii internet. Kukaan osaa  pitävästi ennustaa infrastruktuurin tulevaisuutta. Mutta ehkä katsaus menneisyyteen antaa aavistuksen tulevaisuudesta.

27.2.2008

AVOIN KIRJE SARSALAISILLE

Joudun palaamaan 23.2.vuosikokouksen tunnelmiin, koska ei ns. esityslista eikä puheenjohtaja  antanut minulle mahdollisuutta siellä esittää mielipidettäni. Olen perustajajäsen ja toiminut aktiivisesti viime vuosiin saakka ja alkuaikoina erityisesti sihteerin avuksi. Pari viime vuotta olen ollut poissa hallituksesta. Pahoilla mielin olen joutunut toteamaan toiminnan muuttuneen ja jäsenmäärän aivan viime aikoina pudonneen. Kuten yhdistyksen sihteeri totesi, olemme lähtötilanteessa, vaikka välillä yhdistyksen jäsenmäärä oli  yli kaksinkertaistunut. Sihteeri on myös laiminlyönyt tehtävänsä, kuten vuosikertomuksen ja toimintasuunnitelman teon tähän kokoukseen.

Toinen syy on se, että katson aiheelliseksi selittää tilanteen tämän nettisivun kohdalla. Olin siitä hyvin kiinnostunut. Tarkoituksena oli tiedottaa ja myös  tuoda sivuille esiin kiinnostavia kuvia ja kertomuksia myös niille jäsenille, jotka eivät olleet mukana retkillä. Aikanaan olikin mukana  aineistoa niin Sarsan retkistä kuin erilaisista museotapahtumista ja näyttelyistä. Sain hyväksyvää palautetta erikoislaatuisista kuvista. Sitten annoin tunnukset jäsenkirjeiden lähettämistä varten ja pian sivut alkoivat sekoilla. Aineistoa hävisi jäljettömiin.

Nyt tilanne on muutoinkin  kärjistynyt ja madaltunut tasolle, joka ei sovi kulttuuriperintöä vaalivalle yhdistykselle. Asiallisen kritiikin esittäminen on johtanut kotirauhan rikkomiseen ja asiattomiin herjauksiin niin meileinä kuin puhelinviesteinäkin. Suomalaisen perimän omaavana ja vielä hämäläisenä en rajua herjatyyliä ehkä täysin ymmärtänyt. Tuskin kuitenkaan vaivaudun jatkotoimenpiteisiin.

Pahoittelen niiden puolesta, joita on aiheetta loukattu ja jotka ovat tehneet pyyteetöntä työtä yhdistyksen hyväksi ilman itsekorostusta. Esimerkkinä olkoon toimintasuunnitelman laatiminen kaikesta kiusanteosta huolimatta. Se tarvittiin nopeasti apurahan hakemista varten ja oli esillä myös vuosikokouksessa.

Toivon, että hallituksen uudet jäsenet selviävät paremmin ja palauttavat toiminnan alkuperäisen tarkoituksen. Nythän arkeologia on yleisen mielenkiinnon kohteena.  Henkilökohtaisesti pahoittelen, mutta ehkä on paras suhtautua huvittuneella mielellä.