Hannu Katajamäki, valtiotieteen tohtori
Vaasan yliopisto

Suuri kertomus

Suomen vanha maaseutu oli alueittain vaihteleva. Itä-Suomessa kaskitalous piti asutuksen liikkeessä; ihmiset eivät kuitenkaan eristyneet toisistaan, sillä kaskiviljely edellytti yhdessä tekemistä. Yhteistyön muodoksi tulivat noin kymmenen talon muodostamat kaskiyhtiöt, joiden johtoon valittiin huuhtakuningas. Hän huolehti työnjohdosta kasken polttamisen aikana, ja hänen tehtävänään oli myös jakaa sato kaskiyhtiön osakkaille .

Länsi- ja Etelä-Suomen kiinteän peltoviljelyn alueen kylissä talot olivat lähellä toisiaan. Peltokappaleet jaettiin sarkoina talojen kesken verolukujen mukaisessa suhteessa. Sarkajaossa pelto pirstottiin satoihin pitkulaisiin maakaistaleisiin. Sarkajaosta seurasi vainiopakko: maan muokkaus ja kylvö sekä leikkuu ja korjuutyöt oli tehtävä samanaikaisesti, yhteistyössä.

Vanhan maaseutu oli alueellisesti erilaistunut, mutta yhdessä tekemisen perinne oli kaikkialla vahva. Yksi olennainen tiivistyy suomalaisen maaseudun historiasta: yhteistoiminnan kulttuuri.

Vuonna 1848 aloitettu uusjako lopetti lopullisesti sarkajaon saneleman vainiopakon. Itä-Suomen kaskitalous alkoi muuntua pientiloiksi. Itsellisen ja itsenäisen talonpojan malli alkoi muotoutua.

Vuodet 1867-68 olivat Suomessa järkyttäviä. Kahden katovuoden seurauksena kuoli nälkään ja tauteihin lähes 140 000 ihmistä, melkein 10% kansasta. Romahduksen jälkeen alkoi sitkeä pyrkimys kohti elintarvikeomavaraisuutta . Peltoala lähes kaksinkertaistui vuodesta 1880 vuoteen 1910, ja samalla vahvistui karjatalous. Metsäteollisuuden läpimurto lisäsi 1800-luvun lopussa huikeasti metsien arvoa. Metsien myynti kanavoi maaseudulle uudenaikaiseen maatalouteen siirtymisen kannalta elintärkeitä pääomia. Metsätyöt työllistivät talonpoikia ja tilattomia.  

Tsaari Nikolai II antoi Helmikuun manifestin vuonna 1899. Siina oli yllyke Pellervo -seuralle. Vaikea aika synnytti tarpeen taloudelliselle yhteistyölle, ja siksi tarvittiin Pellervo-seuraa. Sen tehtäväksi tuli osuustoiminnan edistäminen. Vuonna 1901 säädetyn osuustoimintalain jälkeen maaseudulle alkoi syntyä kiihtyvällä vauhdilla pienosuuskuntia: osuuskassoja, osuuskauppoja, osuusmeijereitä. Maaseudun suuren ajan huipentuman aikoihin 1930-luvulla toimi noin 5 500 osuuskuntaa. Yksin osuusmeijereitä oli yli 700.

Maaseutu organisoitui myös poliittisesti. Santeri Alkion taitavan toiminnan tuloksena maaseudun poliittinen voima kanavoitui suureksi osaksi maalaisliittoon. Suomen itsenäistymisen jälkeen perustettiin myös maa- ja metsotaloustuottajien oma etujärjestö MTK. Maaseudun kulttuuri jalostui nuorisoseuroissa. Maaseudun nousua siivitti 1900-luvun alun vuosikymmeninä taloudellisen, ammatillisen ja poliittisen organisoitumisen voimistuminen.

Toisen maailmansodan jälkeen Suomi joutui luovuttamaan Neuvostoliitolle noin 12 % sotaa edeltäneestä pinta-alastaan. Neuvostoliiton puolelle jääneestä Karjalasta siirtyi Suomen nykyisten rajojen sisäpuolelle yli 400 000 henkilöä, 11 % silloisesta väestöstä. Maanhankintalain perusteella siirtoväelle muodostettiin tiloja Etelä- ja Länsi-suomesta. Itä-suomeen asutettiin rintamamiehiä. Sodan jälkeen Suomen maatalouden perusyksiköksi tuli pientila. Pientilavaltaisuuden perusta oli muodostunut jo aiemmin: Suomen itsenäistyttyä torppareista tuli itsenäisiä talonpoikia, ja vuonna 1922 säädetty Lex Kallio synnytti suuren joukon pientiloja erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomeen.

Sodanjälkeisen asutustoiminnan pontimena oli elintarvikeomavaraisuuden tavoittelu. Lisäksi metsätyöt olivat vielä silloin työvaltaisia. Metsäteollisuuden toiminnan kannalta oli välttämätöntä, että Itä- ja Pohjois-Suomessa oli runsaasti metsätyöhön kykenevää paikallista työvoimaa.

Toisen maailmansodan jälkeinen asutustoiminta piti yllä agraariunelmaa. Maaseutu eli rikasta, monipuolista ja itseriittoista elämää. Vuonna 1956 syntyi maataloustulojärjestelmä; se oli osoitus maaseudun poliittisesta ja taloudellisesta voimasta. Maataloustulojärjestelmä poisti viljelijöiltä menekki- ja hintariskin. Lisäksi se takasi turvallisen ansiotason nousun. Vähitellen maataloustulojärjestelmästä tuli ylituotantoa ylläpitävä automaatti. Se myös murensi viljelijöiden yrittäjäidentiteettiä. 

Maa- ja metsätalouden työt alkoivat koneellistua kiihtyvästi 1960-luvun alusta lukien. Saavutettiin myös elintarvikeomavaraisuus. Pian alkoi ilmetä jo ylituotanto-ongelmia. Maaseudun asuttamisen aika oli lopullisesti ohi, ja alkoi maatalouden rakennepolitiikka. Tavoitteeksi tuli tärkeimpien elintarvikkeiden omavaraisuuden turvaaminen sekä kotimaisen tuotannon ja kulutuksen yhteensovittaminen. Maatalouspolitiikan suuren käännöksen symboleiksi tulivat pakettipellot sekä verouudistus, josta hyötyivät eniten koneisiin ja laitteisiin investoineet tilat. Samoihin aikoihin maaseudun suuret ikäluokat alkoivat aikuistua. Maaseudulla oli runsaasti liikaväestöä. Suuri muutto keskuksiin ja Ruotsiin käynnistyi.

Maaseudun tilanteen muuttuminen kohdistui erityisesti metsätyön ja karjatalouden varassa eläneisiin syrjäisten alueiden pientiloihin, Savotta-Suomeen. Sotansa sotineiden ja peltohehtaarinsa raivanneiden elämä järkkyi, sillä elämäntyö näytti menettävän merkityksensä. Katkeruus leimahti perifeeriseksi protestiksi vuoden 1970 eduskuntavaaleissa. Unohdettuun kansaan taitavasti vedonnut Suomen maaseudun puolue (SMP) lisäsi kansanedustajiensa määrän yhdestä kahdeksaantoista.

SMP ei kyennyt lunastamaan unohdetulle kansalle antamiaan lupauksia; se ajautui hajaannukseen. Yhteiskunnan eliitti kuitenkin havahtui pohtimaan tyhjenevien maaseutualueiden kohtaloa. Aluepolitiikkaa alettiin 1970-luvulla vahvistaa. Alkoivat arat pohdinnat mahdollisuuksista synnyttää maaseudun väistyvien toimintojen tilalle uusia toimintoja.

Torjuntavoitto

Teollistava aluepolitiikka synnytti uusia työpaikkoja maaseudun keskuksiin. Eniten vaikutti kuitenkin laaja aluepolitiikka. Merkittävä laajan aluepolitiikan toimi oli hyvinvointivaltion vahvistaminen 1970- ja 1980 -luvuilla, jolloin kuntiin perustettiin suuri määrä yhteiskunnan rahoittamia palvelualan työpaikkoja: terveyskeskuksiin, kunnanvirastoihin, kouluihin sekä valtion paikallishallintoon. Noiden työpaikkojen merkitys oli aluekehityksen kannalta tähdellinen, sillä syrjäkuntiin syntyi paljon työpaikkoja: osa suurista ikäluokista saattoi opiskelujen jälkeen palata kotiseudulleen.

Laajan aluepolitiikan tärkeitä toimia olivat 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla myös maakuntayliopistojen perustaminen ja laajentaminen sekä maatalouspolitiikan toteuttaminen niin, että monet syrjäisenkin maaseudun pientilat pystyivät sittenkin valtion tuen turvin jatkamaan toimintaansa.

Vuosien 1973/74 ensimmäinen öljykriisin laukaisema lama ylsi myös Suomeen. Maaseudun muuttotappio alkoi vaimentua ja maaseudun arvostus lisääntyä. Myönteisten tunnelmien vahvistumisen symboleiksi tulivat kylien edunvalvojiksi ja hengen nostattajiksi perustetut kylätoimikunnat. Ne osoittivat kyläläisille itselleen ja myös muulle yhteiskunnalle, että maaseutu ei ollut vielä hiljentynyt. Kylätoiminta sai myös runsaasti myönteistä julkisuutta tiedotusvälineissä. Se elähdytti ja valoi uskoa. Nykyään Suomessa on yli 3 000 kylätoimikuntaa.

Torjuntavoittoon liittyi myös maatalouden erikoistuminen. Maatalouden perusyksiköksi tuli yhden sukupolven perheviljelmä. Työssäkäynti tilan ulkopuolella alkoi yleistyä. Erikoistumiseen liittyi myös elintarvikkeiden tuotantoketjun vertikaalisen integraation vahvistuminen: erikoistuva alkutuotanto, jalostus ja kauppa alkoivat muodostaa yhä kiinteämmän kokonaisuuden. Erikoistumisen myötä maaseudusta tuli puhtaasti raaka-aineiden tuotantoalue. Viljelijöiden tuottajaidentiteetti vahvistui ja yrittäjäidentiteetti heikkeni.

Vuosisadan alussa syntynyt osuustoiminnallinen elintarviketeollisuus alkoi tavoitella suurempia ja tehokkaampia yksiköitä, ja jalostava toiminta alkoi kuoriutua pois maaseudulta. Maaseudun uuden toimeliaisuuden mahdollisuus nähtiin ehkä liiaksi tiloihin kytkeytyvänä; alettiin puhua "sivuelinkeinoista" ja "liitännäiselinkeinoista". Tilaan kytkeytymättömän maaseutuyrittäjyyden mahdollisuutta ei nähty 1970- ja 1980-luvulla todellisena.

Suomen EU-jäsenyyden jälkeen maatilojen väheneminen on jatkunut. Tilaluvun hiipumisen kääntöpuolena on keskimääräisen tilakoon suureneminen. Vuoden 2000 toukokuussa EU:n komissio teki merkittävän päätöksen suostumalla siihen, että epäsuotuisten alueiden tukea (LFA-tuki) voidaan maksaa koko maassa.

Pahimmillaan tuottajahinnat eivät riitä kattamaan tuotantokustannuksia. Viljelijöiden yrittäjätulo on täysin suoran tulotuen varassa. Tämmöinen tilanne ei houkuttele viljelijöitä kehittämään elinkeinoaan: taloudellinen tulos ei ole juurikaan riippuvainen siitä, kuinka hyvin tai huonosti työnsä tekee. Epätietoisuutta lisää myös Suomen maatalouden kohtalo siinä vaiheessa, kun EU laajenee.

Pohjoisen maataloutemme epävarmuus ja suoran tulotuen yrittäjäidentiteettiä nakertavat vaikutukset ilmenevät sukupolvenvaihdosten vähäisyytenä. Nuoret näkevät tulevaisuuden muualla kuin epävarmassa ja riittämättömästi ammatillisia haasteita tarjoavassa maatilataloudessa. Perusmaatalouden kohtalonkysymykseksi on tiivistymässä innostuneiden ja yritystoimintaansa vakavasti kehittävien nuorten tilanjatkajien löytyminen. Tällä hetkellä heitä ei ole riittävästi: maaseudun nuoret ovat hakeutumassa keskuksiin, ensin opiskelemaan ja sen jälkeen työskentelemään muissa kuin perinteisissä maaseudun ammateissa. Maaseudulle palaaminen käsitetään epäonnistumisen merkiksi.

Maaseudun oleellinen

Maaseudulla on totuttu elämään perinteisen maa- ja metsätalouden varassa. Osassa maaseutua suurten keskusten läheisyys on tarjonnut mahdollisuuksia: monien maaseutukuntien kehittämisstrategiaksi on riittänyt tonttien kaavoittaminen lähikaupungeista houkuteltavien uusien asukkaiden tarpeisiin. Maaseudulla ei ole ollut suurta innostusta kehittää uusia elinkeinoja. Vielä kymmenen vuotta sitten pienimuotoisia maaseutuelinkeinoja pidettiin näpertelynä ja näennäiselinkeinoina. Maatilojen monitoimisuutta muuhun kuin ulkopuoliseen palkkatyöhön perustuvana pidettiin haihatteluna.

Viime vuosina maaseudulla on kuitenkin havahduttu. On käynnistynyt monia mielenkiintoisia hankkeita. EU on tuonut mahdollisuuksia uusiin käytännön kokeiluihin. Maaseudulla on oivallettu, ettei tulevaisuus voi perustua pelkästään perinteiseen maatalouteen, julkisen sektorin työpaikkoihin ja keskuksissa työssä käymiseen. On alettu miettiä perusmaatalouden erikoistumista ja mekaanisen puunjalostuksen suuntia, monitoimisen maatilatalouden ja matkailun mahdollisuuksia, paikallisten bioenergiaan liittyvien ratkaisujen kehittämistä sekä pienimuotoista elintarvikeyrittäjyyttä ja etätyön edellytyksiä.

Maaseudun oleellinen tiivistyy sanoihin laatu ja uskallus. Laatu tarkoittaa markkinalähtöistä erikoistumista, osaamisen edistämistä sekä luonnon ja eläinten hyvän elämän kunnioittamista. Uskallus tarkoittaa rohkeutta edetä uusiin suuntiin sekä keskittymistä maaseudun perinteisten elinkeinojen kilpailukykyisten osien kehittämiseen. Uskallus on sellaisesta luopumista, jonka ylläpitäminen on yhteiskunnallisesti ja inhimillisesti liian raskasta. Toivoton viivytystaistelu ei ole uskalluksen, vaan periksi antamisen politiikkaa.

Suuren kertomuksen opetus: yhteistyöllä aloitettiin, yhteistyöllä jatketaan

Suomen alueellisen kehityksen kuva on mielenkiintoinen. Suuri suunta on muuttoliike Etelä-Suomen keskusseuduille. Yleiskuva ei kuitenkaan kerro koko totuutta. Esimerkiksi kylien tasolla on käynnissä kiintoisa kehitys. Osassa kyliä tapahtuu paljon: hankkeita syntyy, vireyttä kehittyy ja uusia asukkaita muuttaa. Kylien menestys ei selity sijainnilla, sillä menestyksen paikkoja on yhtä lailla keskusten lähimaaseudulla ja syrjäisellä maaseudulla. Kylän sijainti ja rakenteelliset ominaisuudet eivät näytä selittävän menestystä tai menestymättömyyttä.

Parhaiten menestyneillä kylillä on kuitenkin tiettyjä yhtäläisyyksiä. Yhteiset piirteet liittyvät kylien sisäisiin suhteisiin ja kylien suhteisiin ulkomaailmaan. Menestykseen näyttää ensinnäkin liittyvän monipuolinen kylän sisäinen vuorovaikutus ja keskinäisen luottamuksen ilmapiiri. Tämäkään ei vielä takaa menestystä, vaan tarvitaan lisäksi monipuolisia yhteyksiä ulkomaailmaan. Parhaiten menestyvät kylät seuraavat yhteiskunnallista kehitystä ja siivilöivät tapahtumien ja mahdollisuuksien virrasta itselleen sopivia aineksia. Nuo ainekset pystytään sitten soveltamaan käytäntöön omassa kylässä luottamuksen ja yhteistyön ilmapiirissä.

Menestyneillä kylillä on sosiaalista pääomaa .Sosiaalinen pääoma karttuu kahta kautta: yhtäältä kyläläisten keskinäisen luottamuksen ja yhdessä tekemisen ilmapiirissä ja toisaalta ulkopuolisten vaikutteiden oivaltavassa soveltamisessa. Sosiaalisen pääoman kartuttamisen molempien osatekijöiden on toimittava ennen kuin kylä alkaa menestyä. Jos keskitytään pelkästään talouteen ja unohdetaan sosiaalinen pääoma, etsitään oikoteitä eikä pysyviä tuloksia tule.

Suomen maaseudun kohtaloihin vaikutetaan EU:n, kansallisen, maakunnallisen ja paikallisen päätöksenteon areenoilla. Maaseutupolitiikka pyrkii siihen, että yksittäisten hallinnollisten ja muiden päätösten vaikutusta arvioitaisiin maaseudun kokonaisuuden kannalta. Maaseutupolitiikka hahmottaa myös maaseudun tulevaisuuden mahdollisuuksia. Maaseutupolitiikka perustuu kaikilla aluetasoilla eri osapuolten väliseen yhteistyöhön, kumppanuuteen. Kumppanuus ei ole ainoastaan viranomaisten välistä, vaan kumppanuuden asetelmaan osallistuvat myös kansalaisjärjestöt ja yritykset. Kumppanuuden tulisi toteutua myös eri aluetasojen välillä. Maaseutupolitiikka on kaikkien niiden toimenpiteiden kokonaisuus, joilla vaikutetaan maaseudun asemaan yhteiskunnassa ja aluerakenteessa

Arka alku

Ensimmäinen todelliset maaseutupoliittiset linjaukset tehtiin vuonna 1985 ilmestyneessä aluepolitiikkatoimikunnan mietinnössä. Näitä linjauksia täydensi valtioneuvoston periaatepäätös vuonna 1987. Maaseutupolitiikan päämääräksi määriteltiin maaseudun elinvoiman turvaaminen, elinolojen parantaminen ja riittävän väestöpohjan säilyminen. Tärkeäksi nähtiin maaseudun asukkaiden omatoimisuus. Läpimurto maaseutupolitiikan muotoutumisessa oli vuonna 1988 järjestetty Euroopan maaseutukampanja. Silloin perustettiin valtakunnallinen maaseutuprojekti sovittamaan yhteen maaseutuun kohdistuvia sektoripolitiikkoja. Maaseutuprojektin vastuuministeriöt olivat sisäasiainministeriö sekä maa- ja metsätalousministeriö .

Maaseutuprojektin työ huipentui vuonna 1991 julkaistuun ensimmäiseen maaseutupoliittiseen ohjelmaan. Siinä eriteltiin maaseudun alueellisia piirteitä kolmijaolla kaupunkien läheinen maaseutu, ydinmaaseutu ja syrjäinen maaseutu sekä yritettiin integroida eri hallinalojen maaseutuun vaikuttavat toimenpiteet maaseudun kokonaisuuden huomioon ottavaksi toimenpidekimpuksi. Maaseutuohjelmassa oli lähes 80 käytännön ehdotusta. Näistä ehdotuksista toteutui selvästi alle puolet . Maaseutupolitiikka oli siis vielä heiveröistä. Ajatus hallinnonalat ylittävästä yhteistyöstä maaseutukysymyksissä oli kuitenkin tunnistettu .

Ensimmäisen maaseutuohjelman perusteella hallitus antoi eduskunnalle vuonna 1993 maaseutupoliittisen selonteon. Maaseutupolitiikan tehtäviksi määriteltiin maaseudun elinkeinojen uudistaminen, palveluverkon toimivuuden takaaminen, asuinympäristön laadun parantaminen, yhdyskuntarakenteen kehittäminen sekä uusiutuvien luonnonvarojen kestävän hyödyntämisen edistäminen .

Tiivistymisen aika

Maaseutuprojektin työtä jatkamaan perustettiin vuonna 1992 useita hallinnonaloja, etujärjestöjä ja asiantuntijaorganisaatioita edustanut maaseutupolitiikan neuvottelukunta. Vuonna 1995 siitä tuli maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä. Nimenmuutos ilmensi roolin muutosta: lausunnonantajasta toiminnan käynnistäjäksi .

Yhteistyöryhmä edistää hallinnonalojen yhteistyötä maaseutuun liittyvissä asioissa. Lisäksi yhteistyöryhmä käynnistää valtakunnallisia maaseudun tutkimus- ja kehittämishankkeita. Tätä varten sillä on käytettävissään noin 25 miljoonaa markkaa vuodessa. Yhteistyöryhmän alaisuudessa toimii useita teemaryhmiä, esimerkkeinä naisteemaryhmä, seudullisen kehittämisen teemaryhmä ja etätyön teemaryhmä.

Vuonna 1996 maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä julkaisi toisen maaseudun kehittämisohjelman "Toimiva maaseutu". Ohjelmassa oli yli 90 kehittämisehdotusta. Niiden toteutumisprosentti oli huomattavasti parempi kuin ensimmäisen maaseutuohjelman ehdotusten. Maaseutupolitiikan vaikeudesta kielii kuitenkin Toimiva maaseutu -ohjelman toteutumista arvioineen raportin otsikko "Maratonia suossa". Tätä kirjoitettaessa uusin maaseutupoliittinen ohjelma on valmistumassa.

Ohjelmallisuuden alkaminen

Suomen lama 1990 -luvun alussa ja valmistautuminen EU:n jäsenyyteen vaikuttivat syvällisesti maaseutuun: aluekehittämisen resurssit supistuivat, maatalouspolitiikasta tuli osa EU:n yhteistä maatalouspolitiikkaa ja kehittäminen muotoutui ohjelmaperusteiseksi. Ohjelmaperusteisuuteen siirryttiin EU:n alue- ja maaseutupolitiikassa vuonna 1988. Ohjelmallisuudella pyritään tehostamaan alueellista kehittämistä kohdentamalla toimenpiteitä entistä valikoivammin sekä vahvistamaan alue- ja paikallishallinnon omatoimisuuden edellytyksiä. Ohjelmallisuudella tarkoitetaan monivuotisten toisiaan tukevien tavoiteohjelmien laatimista.

Maaseutupolitiikan monitasoisuus

Suomen EU -jäsenyyden jälkeen maaseudun kehittämisen asetelma on kehittynyt monitasoiseksi. Ylimpänä on EU. Keskeisimmin EU:n vaikutus näkyy ohjelmallisen aluekehittämisen periaatteellisten lähtökohtien määrittelyssä sekä tavoiteohjelmien käytännön toteuttamisen ohjastamisessa. EU:n komission on hyväksyttävä kunkin jäsenvaltion tavoiteohjelmat ennen kuin niiden toteuttaminen voi alkaa.

Ohjelmapolitiikan käytännön toteuttamiseen liittyy EU:n rakennerahastojen asetuksissa säädettyjä periaatteita. Keskittämisperiaatteen mukaisesti unionin rahoitusta suunnataan kehityksestä jälkeenjääneille alueille. Toisaalta keskittämisperiaate voi tarkoittaa myös tiettyjen ongelmien priorisointia: esimerkiksi pitkäaikaistyöttömille suunnattuja koulutushankkeita voidaan toteuttaa myös muualla kuin kehityksestä jälkeenjääneillä alueilla. Kumppanuusperiaate tarkoittaa läheistä yhteistyötä ja tietojen vaihtoa kansallisten, alueellisten ja paikallisten toimijoiden kesken. Täydentävyysperiaate tarkoittaa, että hankkeiden rahoitukseen käytetään myös kansallisia resursseja, jolloin EU:n rahoitus täydentää kansallista tukea. Täydentävyys tarkoittaa myös sitä, että EU:n tavoiteohjelmia käytetään uusien välineiden kehittämiseen; etsitään käytäntöjä, jotka voidaan siirtää kansallisen toiminnan piiriin.

Maaseutupolitiikan monitasoisessa käytännössä valtakunnallisella tasolla sovitetaan yhteen kansallista kehittämistä ja EU:n ohjelmia. Tässä on valtakunnallisen maaseutupolitiikan suuri haaste. Ministeriöiden rooli on tässä asetelmassa vahva ja esimerkiksi maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän ponnistelut ministeriöiden välisen vuorovaikutuksen ja yhteistyön lisäämiseksi EU:n tavoiteohjelmien soveltamisessa eivät ole tuottaneet kovin näkyviä tuloksia. Ministeriöt ovat kilvoitelleet EU:n rakennerahastojen hallinnoinnista, omaan sektoriin liittyviä päätöksiä on tehty muita kuulematta.

Suomessa EU:n ohjelmaperusteiseen aluekehittämiseen valmistauduttiin säätämällä vuonna 1993 uusi laki alueiden kehittämisestä. Laissa määriteltiin aluekehitysviranomaisiksi maakunnalliset liitot, joita on Manner-Suomessa 18. Maakunnalliset liitot ovat kuntayhtymiä, joiden valtuustoihin ja hallituksiin jäsenkunnat valitsevat edustajat kunnallispoliittisten voimasuhteiden perusteella. Käytännön työstä huolehtivat maakuntien liitojen toimistojen virkamiehet.

Valtaosa kansallisista ja EU: kehittämisresursseista ohjautuu valtion aluehallintoviranomaisten kautta, joista tärkeimmät ovat Työvoima- ja elinkeinokeskukset, lääninhallitukset ja Ympäristökeskukset. Maaseudun kehittämisen kannalta tärkein valtion aluehallintoviranomainen on TE-keskus. Niitä on kaikkiaan 15, joten maakunnallisten liittojen ja TE -keskusten rajat ovat vain osittain yhteneväiset.

TE -keskuksen ytimenä on kolme osastoa: maaseutu-, elinkeino- ja työvoimaosasto. Niiden emoministeriöt ovat maa- ja metsätalous-, kauppa- ja teollisuus- sekä työministeriö. Ministeriöt ovat jakaneet keskenään erilaisia kehittämisresursseja. Tämän seurauksena esimerkiksi maaseutupolitiikan hallinnollinen tilanne on varsin monimuotoinen: saman EU:n tavoiteohjelman resursseja ohjataan maakuntiin useiden ministeriöiden kautta. Toisaalta aluekehitysvastuu on maakunnallisilla liitoilla. Varsinkin TE -keskusten rooli on mielenkiintoinen: yhtäältä niiden sidos emoministeriöihinsä on vahva, toisaalta niiden tulisi olla mukana maakunnallisten liittojen koordinoiman alueellisen kehittämispolitiikan toteuttamisessa.

Aluekehittämisen yhteistyön edistämiseksi on perustettu maakuntien yhteistyöryhmät (MYR), joiden tehtävänä on parantaa eri osapuolten vuoropuhelua EU:n rahoitusvälineiden soveltamisessa. Maakuntien yhteistyöryhmät voivat myös asettaa eri teemojen mukaisia asiantuntijaryhmiä edistämään kehittämishankkeita. Maakunnallinen liitto nimittää oman alueensa yhteistyöryhmän jäsenet. Puheenjohtaja valitaan poliittisin perustein. Yhteistyöryhmiin valitaan edustajia myös muualta kuin maakunnallisista liitoista ja TE-keskuksista. Mukana on edustajia esimerkiksi ammattiyhdistysliikkeen alueorganisaatioista, yrittäjäjärjestöistä ja yliopistoista.

Vuonna 1993 säädetyssä laissa alueiden kehittämisestä usean kunnan muodostamista yhteistoiminta-alueista eli seutukunnista tuli alueellisen kehittämisen yksiköitä. Seutukuntia on tällä hetkellä 85. Seutukuntien roolina on sovittaa yhteen alhaalta välittyviä kehittämisideoita ylhäältä annettuihin kehittämislinjauksiin. Useimpiin seutukuntiin on perustettu kehittämisyksikkö. Sen tehtävänä on seutukuntastrategioiden hahmottelu ja kuntien yhteistyönä tehtävien käytännön hankkeiden käynnistäminen. Jotkut seutukunnat ovat myös laatineet oman alueensa maaseutuohjelman. Seutukunnat eivät ole itsenäisiä toimijoita; ne ovat riippuvaisia kunnissa ja ylemmillä hallinnon tasoilla tehtävistä päätöksistä.

Kunnat ovat maaseutupolitiikan keskeisiä toteuttajia. Kunnallisen itsehallinnon kulmakiviä ovat verotusoikeus ja suorilla vaaleilla valittu valtuusto. Kunnilla on laaja kokonaisvastuu maaseudun peruspalveluiden tuottamisessa sekä maaseutualueiden paikallisessa kehittämisessä ja uusien toimintaedellytysten luomisessa. Kunnilla on erityisen keskeinen rooli maaseudun teknisen perusrakenteen ja infrastruktuurin ylläpitämisessä, ympäristön hoidossa, hyvinvointipalvelujen ja koulutuspalvelujen tuottamisessa sekä maankäytön suunnittelussa. Kunnat ovat tärkeitä kehittämishankkeiden rahoittajia. Lisäksi kunnilla on tärkeä tehtävä paikallisen yhteistyön virittäjinä ja yhteisöllisyyden edistäjinä. Erityisesti syrjäisten maaseutualueiden kohtaloon vaikuttaa merkittävästi kuntien kyky turvata peruspalvelut, etenkin koulutus- ja sosiaalipalvelut.

Vapaalla kansalaistoiminnalla on suomalaisella maaseudulla pitkät perinteet. Yksin kylätoimikuntia on yli 3 000. Kylien rooli maaseudun kehittämisessä on kaksijakoinen. Maaseutupoliittisessa suunnittelu- ja päätöksentekojärjestelmässä kylän asema on heikko, mutta omaehtoisen kehittämisen organisoitumisen tasona kylä on tärkeä. Maaseudun tulevaisuuden kannalta aktiivisella paikallistason kansalaistoiminnalla on keskeinen rooli palvelujen ja hyvinvoinnin turvaamisessa. Erityisesti LEADER- ja POMO-ohjelmien jälkeen maaseudun paikallisten toimintaryhmien merkitys on lisääntynyt. Kylien, kuntien ja seutukuntien vuoropuhelu ja yhteisiin näkemyksiin perustuvat käytännön hankkeet ovat tähdellisiä.

Laaja ja suppea maaseutupolitiikka

Yhteiskunnassa tehdään suuria ratkaisuja, jotka heijastuvat maaseudulle. Päätöksentekijät eivät kuitenkaan välttämättä edes tiedosta tekevänsä erityisesti maaseutuun kohdistuvia päätöksiä. Suuria maaseutuun vaikuttaneita päätöksiä olivat esimerkiksi peruskouluun siirtyminen ja terveyskeskusten perustaminen, kaiken kaikkiaan niin sanotun hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen. Toiseen suuntaan vaikuttaneista päätöksistä postikonttorien laajamittainen lakkauttaminen on kirpaissut maaseutua kipeästi.

Maaseutupolitiikan tavoitteena on vaikuttaa yhteiskunnallisiin päätöksiin, jotta niiden seuraukset arvioitaisiin maaseudun kokonaisuuden näkökulmasta. Toisaalta tavoitellaan eri sektoripolitiikkojen yhteistyötä maaseudun toiminnallisuuden ja kulttuurin edistämisessä. Näitä pyrkimyksiä kutsutaan laajaksi maaseutupolitiikaksi.  

Vähittäinen ponnistelu 1980-luvulta lähtien on ollut pyrkimystä kehittää laajaa maaseutupolitiikkaa. Laajan maaseutupolitiikan tähänastisia kulminaatioita ovat olleet vuosina 1991 ja 1996 julkaistut maaseutupoliittiset kokonaisohjelmat. Eduskunnalle vuonna 1993 annettu maaseutupoliittinen selonteko pyrki laajentamaan keskustelua ministeriöiden ja maaseudun sidosryhmien piiristä poliittisten puolueiden väliseksi. Tässä ei kuitenkaan kovin hyvin onnistuttu, sillä keskustelu supistui perinteiseksi pohdinnaksi maatalouden kysymyksistä.

Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän tärkein tehtävä on laajan maaseutupolitiikan vahvistaminen. Toistaiseksi ei ole tapahtunut suurta läpimurtoa, sillä poliittinen tahto on puuttunut. Maaseutupolitiikka ei ole kiinnostanut puolueita tai maaseutupolitiikka on samaistettu maatalouspolitiikan kanssa. Kuitenkin vasta poliittisen prosessin kautta syntyy todellinen mahdollisuus laajan maaseutupolitiikan hallinnolliselle toteuttamiselle. Ilman tätä prosessia maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän rooli säilyy entisellään; se on ensisijaisesti ministeriöiden ja sidosryhmien reviirinvartioinnin foorumi ja pystyy ainoastaan hyvin rajoitetusti edistämään laajaa maaseutupolitiikkaa, sillä keskenään kilvoittelevat sektorihallinnot varmistavat ensisijaisesti omien valta-asemiensa säilymistä ja ovat vasta toissijaisesti kiinnostuneita maaseudun kokonaisuuden tarpeiden pohdinnasta.

Laajan maaseutupolitiikan ohella puhutaan myös suppeasta maaseutupolitiikasta. Sen piirin kuuluvat erilaiset maaseudun kehittämishankkeet, joilla tavoitellaan uusia työpaikkoja, annetaan koulutusta, kohennetaan ympäristöä ja monipuolistetaan kulttuuria. Suppean maaseutupolitiikan välineet ovat lisääntyneet ja monipuolistuneet Suomen Euroopan unioniin liittymisen jälkeen. Tämä ilmeni esimerkiksi vuoden 1999 lopussa päättynellä ohjelmakaudella tuhansina yksittäisinä maaseudun kehittämishankkeina.

Maaseudun kokonaisuuden kannalta tilanne ei ole ehkä kuitenkaan parantunut: suppea maaseutupolitiikka ei välttämättä pysty kompensoimaan laajan maaseutupolitiikan heiveröisyyttä eikä korjaamaan maaseudulle suuntautuvien kansallisten varojen vähenemisen seurauksena syntyneitä ongelmia. Samaan aikaan maatilojen jatkuva väheneminen on kaventamassa maaseudun toiminnallista perustaa.

Ensimmäinen, toinen ja kolmas tie

Suomessa ei ole käyty monipuolista keskustelua maaseudun tulevaisuudesta. Keskustelua ovat hallinneet kaksi ääriryhmää: maaseudun itseisarvoa puolustavat agraariunelmoijat ja maaseudun menneenä maailmana näkevät markkinaehtoisen aluekehityksen ihannoijat. Mutta maaseudun kehittäminen tarvitsee muitakin näkökulmia, kolmannen tien. Kolmannelle tielle on keskeistä maaseudun näkeminen monimuotoisten toimintojen mosaiikkina. Tulevaisuuden maaseudulla on luonnollisesti maanviljelijöitä, mutta enemmistön muodostavat pienyrittäjät, palveluista huolehtivat, etätyöntekijät ja keskuksissa työssä kävijät.

Perinteisten näkemysten mukaan maaseudusta tulee niukka ja alueellisesti keskittynyt. Toimeliaisuutta on ainoastaan suurten keskusten lähistöllä. Jäljelle jää 30 000 suurtilaa, paljon eläin- ja pinta-alayksiköitä, mutta vähän ihmisiä. Monimuotoisten toimintojen avulla voidaan mahdollisuudet säilyttää myös syrjäseuduilla. On opittava ajattelemaan, että uuden maaseudun toiminnallisuus ei rakennu ainoastaan maatilojen ja niiden liitännäiselinkeinojen varaan.

Maaseudun uusi toiminnallisuus ei synny itsestään, tarvitaan laaja-alaista ja uskaltavaa maaseutupolitiikkaa. Tällä hetkellä läheskään kaikki oivat ideat eivät saa arvoistaan kohtelua, sillä niiden esittäjät eivät osaa hakea tukea. Rahoitusta saavat helposti vakiintuneiden organisaatioiden rutiinihankkeet, jotka ovat hakemusteknisesti korrekteja mutta sisällöltään vanhoja. Liian usein rahoittajille on tärkeämpää, miten tehdään kuin mitä tehdään.

Kolmannen tien oikeutus

Maaseudun kehittämisessä on oleellista, mikä arvo maaseudulle annetaan yhteiskunnassa ja millainen rooli sille määritellään alueellisessa työnjaossa. Maaseudun kolmannen tien oikeutus ei synny eturyhmien ristiriitaisten intressien eikä yksipuolisten maaseutu/kaupungit -asetelmien kautta. Kolmas tie on voitava perustella yhteiskunnan kokonaisedun kannalta.

Kehittämisen lähtökohtina voivat olla uudistaminen, tasa-arvo ja maan tuottavana pitäminen. Uudistaminen merkitsee taloudellisen kilpailukyvyn korostamista, tasa-arvo sosiaalisesta ja alueellisesta oikeudenmukaisuudesta huolehtimista sekä maan tuottavana pitäminen omavaraisuuden ja luonnon moninaisuutta palvelevan maaseudun tunnustamista.

Uudistamisessa on kysymys maaseudun tuotantojärjestelmän sopeuttamisesta markkinoiden kysyntää vastaavaksi. Päämääränä on kilpailukykyinen ja taloudellisesti omaehtoinen maaseutu. Ellei maaseudun mahdollisuuksia käytetä hyväksi, jää työpaikkoja ja toimeliaisuutta syntymättä. Taloudellisesti menestyviä toimialoja voivat olla esim. erikoistunut maatalous ja matkailu, bioenergian tuotanto, mekaaninen puunjalostus, elintarvikkeiden pienimuotoinen jatkojalostus ja etätyö. 

Tasa-arvossa on kyse siitä, että myös maaseudulla asuvien ihmisten elinolosuhteista ja hyvinvoinnista huolehditaan. Tasa-arvon perusta on siinä, että kansalaisilla on Suomessa oikeus ihmisarvoiseen elämään ja hyvinvointiin asuinpaikasta riippumatta. Jos pienet kunnat eivät pysty tarjoamaan riittävän monipuolisia hoiva- ja koulutuspalveluja, valtion ja EU:n on autettava. Kaupunkien näkökulmasta tasa-arvon voi perustella sillä, ettei ongelmien siirtämisellä maaseudulta kaupunkeihin ole järkeä. Kansantaloudellisesti on epäedullista, jos maaseudun infrastruktuuri ja palvelut jäävät käyttämättä, kun kaupunkeihin synnytetään uutta.

Maan tuottavana pitäminen tulisi tulkita suomalaisessa yhteiskunnassa moraaliseksi velvollisuudeksi; luonto on pidettävä elinvoimaisena, monimuotoisena ja uusiutuvana, kyse on luonnon kunnioittamisesta. Maan tuottavana pitäminen takaa Suomen oman elintarvikeomavaraisuuden. Toisaalta Suomi voi olla apuna myös maailman yhä kasvavan nälkäänäkevien joukon auttamisessa. Suomen on hyvä olla eturintamassa pohtimassa tapoja, joilla EU:n elintarvikeylijäämää pystytään viemään nykyistä enemmän nälkäänäkeville.

Maan tuottokyvyn kannalta erityisen arvokkaita toiminnallisia suuntia ovat luomutuotanto, luonnolliseen uusiutumiseen perustuva metsätalous sekä uusiutuvaan bioenergiaan perustuva lämmön- ja polttoaineentuotanto.

Maaseudun arvoketjut

Maaseudun kolmas tie perustuu arvoketjuihin eli klustereihin. Klassinen suomalainen arvoketju on metsän jalostaminen paperiksi. Arvoketjun ympärille on ryhmittynyt monenlaista yritystoimintaa: metsäkoneiden valmistajia, kuljetuksista huolehtivia, paperikoneiden suunnittelijoita ja valmistajia, erikoisaluksien suunnittelijoita ja valmistajia, markkinoinnin asiantuntijoita ja lopulta varsinainen paperiteollisuus. Arvoketjuihin perustuvassa maaseudun monimuotoisuudessa on ajatuksena, että suhteellisen harvojen "suurten ideoiden" varaan synnytetään monipuolista maaseutuyrittäjyyttä.

Elintarviketalous

Ensimmäinen elintarviketalouden arvoketju on jo valmis. Se ulottuu perinteisestä maataloudesta jo varsin keskittyneeseen elintarviketeollisuuteen. Tähän arvoketjuun liittyvät EU:n yhteinen maatalouspolitiikka, maatalouskone- ja lannoiteteollisuus, kansallinen ja kansainvälinen maatalous- ja elintarviketutkimus sekä kansalliset ja kansainväliset tuotemerkit. Ensimmäisen arvoketjun menestyminen on myös jatkossa maaseudun kohtalonkysymys. Pelkästään sen varassa tulevaisuuden ei kuitenkaan tarvitse olla.

Toinen arvoketju liittyy pienimuotoiseen elintarvikkeiden jatkojalostukseen ja kolmas luomutuotantoon ja sen jalosteisiin. Nämä molemmat arvoketjut ovat alkutekijöissään. Toistaiseksi on käynnistetty suuri joukko yksittäisiä hankkeita, mutta ne ovat olleet sattumanvaraisia, toisiinsa liittymättömiä ja liian usein keskenään kilpailevia. Kummankaan arvoketjun todellisia markkinoita ei tunneta, viljely- ja tuotantotekniikka ovat kehittymättömiä, tuotemerkeissä on liikaa kirjavuutta ja tehokkaat markkinointikanavat puuttuvat. Myös arvoketjuja tukeva tutkimus on heiveröistä ja sattumanvaraiseen projektirahoitukseen perustuvaa.

Mekaaninen puunjalostus

Suomessa osataan sekä sahata puuta että jalostaa sitä paperiksi. Sellainen puunjalostuksen arvoketju on kuitenkin kehittymätön, jossa puun jalostusarvo kohotetaan todella suureksi. Erityisen tärkeä mekaanisen puunjalostuksen arvoketju on vientiä tavoitteleva, omaleimaiseen muotoiluun perustuva huonekaluteollisuus. Tämäkään arvoketju ei synny yksittäisillä hankkeilla, vaan tarvitaan kansallinen kehittämisohjelma.

Bioenergia

Ensimmäinen bioenergian arvoketju koskee hakkeen käyttämistä lämmöntuotannossa. Tavoitteena on synnyttää suuri määrä paikallisia lämmöntuotantolaitoksia. Tarvitaan laajaa näkökulmaa, jotta pystytään arvioimaan hakelämpöpotentiaalia ja asukkaiden valmiuksia lämpöyrittäjyyteen. Niinikään tarvitaan hakkeen korjuutekniikan tehostamista, lämpökattiloiden hyötysuhteen parantamista sekä laskelmia hajautetun bioenergian käytön paikallis- ja aluetaloudellisista vaikutuksista.

Toinen arvoketju liittyy peltojen bioenergiaan. Biodieselin arvoketjun mahdollisuuksien selvittäminen olisi erityisesti Etelä-Suomen öljykasvien viljelyalueella tähdellistä.

Matkailu

Monien maaseudun matkailuhankkeiden tähänastisena ongelmana on ollut sirpaleisuus ja kunnianhimottomuus. Hankkeiden toteuttajat ovat kopioineet ideoita toisiltaan. Pettymyksiä on tullut paljon.

Matkailun arvoketjuissa tuotteet synnytetään useiden toimijoiden yhteistyönä. Meillä on esimerkkejä onnistuneista matkailun arvoketjuista. Hyvien käytäntöjen erittely ja niihin liittyvien toimintamallien laajentaminen on tärkeä osa matkailun arvoketjujen vahvistamista. Matkailun kohdalla ei voi liiaksi korostaa markkinalähtöisen erikoistumisen merkitystä.

Etätyö

Etätyö on maaseudun suuri mahdollisuus. Teknisesti työn hajauttaminen on nykyään jo mahdollista. Suurta läpimurtoa ei ole kuitenkaan tapahtunut, etätyöhankkeet ovat jääneet yksittäisiksi, ja usein ne ovat tietotekniikkakeskeisiä. Ongelmana ei ole kuitenkaan tietoteknisen osaamisen puute, vaan työelämän käytännöt: työnantajat ja työntekijät vierastavat etätyötä. Etätyön lisäämisen esteenä on lähinnä sosiaalisten innovaatioiden puute.

Arvoketjuajattelun soveltaminen etätyöhön tarkoittaa koko etätyön kentän hahmotusta. Ei riitä, että maaseudulla käynnistetään etätyöhankkeita. Alusta pitäen on mukana oltava myös työnantajia. Ensin on löydettävä etätyölle aidot markkinat ja vasta sen jälkeen käynnistettävä käytännön hankkeita.

Palvelut

Maaseudun yksi kohtalonkysymys on palvelujen säilyminen. Palvelujen poistumisen myötä maaseutu menettää kilpailukykynsä vetovoimaisena asuinalueena. Palvelujen tuottamisen perinteinen malli on käymässä liian kalliiksi. Erityisesti pienten kuntien taloudelliset resurssit ovat pienentyneet huolestuttavasti, ne eivät kauan jaksa huolehtia edes peruspalveluista.

Palvelujen tuottajien arvoketjuun on liitettävä kuntien ohella yrityksiä ja kansalaisjärjestöjä. Erityisesti kylien palvelujen organisoiminen uudella tavalla on tärkeää. Tässä työssä esimerkiksi kylätoimikunnat voivat tulla kuntien avuksi.

EU:n kehittämisvaroja käytettiin 1990-luvun lopulla runsaasti erilaisiin kylien rakennushankkeisiin: korjattiin urheilukenttiä, seurojentaloja ja muita yhteisiä tiloja. Jatkossa on mietittävä mahdollisuuksia suunnata varoja aiempaa enemmän kylien palveluhankkeisiin. Komeat urheilukentät tuskin lohduttavat lapsiperheitä tai vanhuksia, jos kylässä ei ole koulua tai hoivapalvelut ovat hunningolla.