Tämän kirjoituksen alkuperäinen ja lyhyempi linkkinimikkeen takaa löytyvän tekstin (kofijuto = Kolminaisuusoppi, filosofinen spekulaatio vaiko jumalallinen totuus ?) pitäisi avautua luettavaksi seuraavaa linkkiä klikattuasi:

” http:koti.mbnet.fi/rape1941/kofijuto.htm.pdf ”

*

KOLMINAISUUSOPPI?

FILOSOFINEN SPEKULAATIO?

VAIKO

JUMALALLINEN TOTUUS?

Sisällysluettelo:

Johdanto.

Merkittävä maininta.

Löytyykö kolminaisuusoppi Raamatusta?

" Minä olen..."

Jeesus Kristus, luotu vaiko syntynyt?

Jeesus Kristus on Herra.

Majesteetti.

Ainoa Totinen Jumala.

Jeesus Kristus, kirkkauden Herra.

Loppumietteitä ja lainauksia.

Aivan lopuksi

Lähdekirjallisuusluettelo.

J O H D A N T O

H. Martensen - Larsen kirjoitti aikanaan, viime vuosisadan alussa (jo vuonna 1917 suomeksikin ilmestyneen) kirjan, nimeltään "Tähtimaailma ja meidän uskomme." Tässä kirjassa esitetään joltakin taholta pari huomionarvoista kohtaa, koskien kristillisen kirkon opinkehitystä:

"Kirkollinen kristologia on tehnyt Jeesuksesta jumaluuden olennaisen osan, ja määrittelemällä Jumalan kolmiyhteiseksi ja lihaksi tulleen Jeesuksen jumaluuden toiseksi persoonaksi, aikaansaanut sen johtopäätöksen, että jumaluus ei voi mihinkään muuhun luomakunnan piiriin asettua samaan suhteeseen, kuin mihin se on asettunut ihmiskuntaan nähden. Tätä me emme enää voi uuteen maailmankuvaan yhdistää." (Sivu 143.)

"Ensiksi kirkon opin johdosta. Se nyt kuitenkin saisi jäädä oman onnensa nojaan. Sehän on vain ihmistyötä ja lisäksi varsin heikkoa ihmistyötä. Ja juuri kristologian alalla, kysymyksessä Jeesuksen suhteesta jumaluuteen, on se varmastikin astunut niiden rajain yli, jotka ovat inhimilliselle tietämykselle asetetut." (Sivu 147.)

Esittäjä siis tarkoittaa, että kirkollinen opetus Jeesuksesta on määritellyt Jumalan kolmiyhteiseksi, ja Jeesuksen tämän jumaluuden toiseksi persoonaksi, ja on näin tehdessään astunut sen rajan yli, mikä on inhimilliselle tietämykselle yleensä mahdollista. Kolminaisuusoppi on siis vain hypoteesi, olettamus, jonka paikkansapitävyys on kyseenalainen.

Jatkossa minulla onkin tarkoitus osoittaa, kuinka kirkon kehittämä kolminaisuusoppi rakentuu eräälle tekstille, jonka historiallinen aitous ja totuusarvo on kyseenalainen. Tähän tekstiin viitattiin myös Kotimaa-lehden (12.6.92) artikkelissa, nimeltään "Kolminaisuus on salatun Jumalan kuva." Artikkelissa kysyttiin ja vastattiin:

" Millä perusteella kristittyjen oli oikeutettua sanoa: `Meillä on yhteys Isään ja hänen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen?` Vastauksena kysymykseen syntyi opetus kolmiyhteisestä Jumalasta. Kristillinen kirkko hahmotteli neljän ensimmäisen vuosisatansa aikana salatun Jumalan kuvan, jonka ensimmäiset piirteet näemme Uuden testamentin harvalukuisissa maininnoissa, kuten Jeesuksen kastekäskyssä Mt.28:19 tai Paavalin apostolisessa tervehdyksessä 2. Kor.13:13."

Edellä esitetyssä lainauksessa esiintyvä ensimmäinen tekstiviittaus on juuri se teksti, jota minä tarkoitan, mutta käsitelkäämme nyt ensin viittauksen toista tekstiä:

Kun Paavalin apostolinen tervehdys toivottaa, että "Herramme Jeesuksen Kristuksen armo, Isän Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon teidän kanssanne", siinä ei todellisuudessa esiinny mitään kolminaisuusopin ensimmäisiä piirteitä, ellei niitä tekstin ulkopuolelta tekstiin lueta. Jos toivottaisimme jollekin henkilölle, että "sinun isäsi hyväksyntä, äitisi rakkaus ja sisaresi toveruus olkoon sinun kanssasi", tämä toivotus ei suinkaan osoittaisi, että tämän henkilön isä, äiti ja sisar ovat yhtä olemusta kolmessa eri persoonassa. Yhtä vähän Paavalin toivotus osoittaa tälläistä ykseyttä. Se ei tosiasiassa osoita muuta kuin sen, että Jeesus Kristus ja armo ovat todellisuutta, että rakastava Isä on olemassa ja todellisuutta, ja että Pyhä Henkikin on olemassa ja koettavaa todellisuutta.

Sen sijaan toista tekstiä, Matteuksen evankeliumin lopussa esiintyvää Jeesuksen kastekäskyä on tulkittu siten, että se sanoisi ja tarkoittaisi todellakin kolmen persoonan ykseyttä. Kreikankielisessä alkutekstissä nimet "Isä, Poika ja Pyhä Henki" ovat genetiivimuodoissa, mutta näistä kolmesta genetiivistä huolimatta "nimi" on kuitenkin yksikössä, joten on tulkittu tämän kaavan edellyttävän kolmen persoonan täydellistä olemuksen ykseyttä. Juuri tässä esiintyvän kaavan mukaiseen kastetraditioon myöhemmin vedottiin, perusteltaessa uskoa Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen kolmiyhteisenä Jumalana.

Vaikka tätä kaavaa ei alkuaan tarkoitettukaan ymmärrettäväksi myöhemmin kehitellyn kolminaisuusopin mukaisesti, sen sisältö tulkittiin jo varhain tavalla, minkä Jukka Thurén tuo esiin kirjassaan "Israelin usko." Kirjassa hän lainaa G. Haufen analyysia kasteen liittymisestä Jumalan Hengen vaikutukseen Uudessa testamentissa. Analyysin d.- kohta kuuluu:

"Mt.28:19 kastekäsky on ainoa Ut:n teksti, joka puhuu kastamisesta Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. On huomattava, että kolmesta genetiivistä huolimatta `nimi` on yksikössä: kaava edellyttää kolmen persoonan täydellistä olemuksen ykseyttä. Varhaisemmat tekstit puhuvat vain kasteesta (Herran) Jeesuksen nimeen (Apt.8:16, 19:5, vrt. 1 Kor.1:13)."

Kuitenkin on todettava että Jukka Thurénin  kirjassaan `Israelin usko´ edellä lainaama G Haufen  analyysin d-kohdan sisältö ei pidä paikkaansa siltä osin kun se sanoo:

”Kaava edellyttää kolmen persoonan täydellistä olemuksen ykseyttä.”

Tämä oletus `kolmen persoonan täydellisen olemuksen yhteyden edellyttämisestä´ johtuu siitä, että tekstiä on luettu myöhemmin kehitetyn kolminaisuusopin omaksumisen vaikutuksesta syntyneiden `silmälasien´ läpi.

Edellä mainitsemani todistaa tosiasiassa jo se, että kirkko otti käyttöön näiden Matteuksen nykyisessä tekstissä genetiivimuodossa esiintyvien ` Isän, Pojan ja Pyhän Hengen´ arvonimien sanallisen lausumisen kastetoimituksissa, etsimättä Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle yhteistä `nimeä´, vaikka tekstissä `nimi´ - sana esiintyy yksikössä.  Samaa todistaa myös se, että otettiin käyttöön kolme kertaa upottamisen käytäntö, yhden kerran upottamisen sijasta.

Juuri sanat `Isä´, ´Poika´ ja `Pyhä Henki´ on siis ilmiselvästi tulkittu varsinaisiksi nimiksi joita lausuen tulee kastaa, ja joita nimiä on kolme, koskapa  kastetoimitus vaatii kunkin  nimen lausumisen kohdalla erillistä upottamista, eli yhteensä kolmea upottamista.

Edellä kerrotuista syistä on ensiarvoisen tärkeätä selvittää tämän Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyn sisältämän kastekäskyn  nykymuotoisen eli kolminaisuuskaavan sisältämien sanojen aitouskysymys. Itselleni on muodostunut sellainen vakaumus, etten sanoisi `varmuus´ siitä, ettei tämä Matteuksen evankeliumin lähetyskäsky ole nykymuodossaan aito, siis Jeesuksen suusta lähtenyt. Tarkoitan nimenomaan lähetyskäskyn sisältämiä kastekäskyn sanoja `Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen´. Viittaan tällä kohtaa artikkeliini `Löydetty kastetotuus´, joka löytyy myös tältä kotisivultani.

MERKITTÄVÄ MAININTA

Pyhien isien kaanoneihin kuuluvasta kanonista n:o 91, eli Basileios Suuren kaanonista, voimme lainata kohdan mielenkiintoista tekstiä:

"Kirkossa noudatetusta opista ja julistuksesta osan olemme saaneet kirjallisesti, osan apostolien opetuksesta salaisesti; uskolle ne molemmat ovat yhtä tärkeitä, eikä niitä vastusta kukaan, jolla on vähänkään tietoa kirkollisista säädöksistä. Jos koettaisimme päästä eroon kirjoittamattomasta ikään kuin vähempiarvoisesta, erehtyisimme aivan pääasioissa evankeliumin vahingoksi niin, että julistuskin menettäisi sisältönsä.

Mainitakseni ensiksi tärkeän mutta tavallisen asian Missä on kirjallisesti määrätty siunaamaan ristin merkillä niitä, jotka luottavat Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeen? Mikä kirjoitus on meidät opettanut rukoilemaan itään päin kääntyneinä? Kuka pyhistä on jättänyt meille kirjallisesti avuksi huudon sanat eukaristiaa ja siunauksen kalkkia ylennettäessä? Sillä emme tyydy vain siihen, mitä apostoli tai evankeliumi on maininnut, vaan ennen ja jälkeen lisäämme sanoja, joilla on suuri merkitys salaisuuden kannalta ja jotka olemme saaneet kirjoittamattomasta opetuksesta. Minkä kirjoituksen perusteella siunaamme kasteen veden ja voitelun öljyn, jopa kastettavankin? Eikö vain sanomattoman salaisen perinteen perusteella! Vai kuinka!

Missä on kirjallisesti neuvottu voitelemaan öljyllä? Mistä on opittu kastamaan kolmella upotuksella? Entä mistä kirjoituksesta on saatu muu kasteeseen liittyvä, luopuminen Saatanasta ja hänen enkeleistään? Eiköhän vain tästä salaisesta ja sanomattomasta opetuksesta, jonka isämme ovat säilyttäneet selityksettömässä ja tutkimattomassa hiljaisuudessa itsekin opittuaan, että salaisuudet säilyvät hiljaisuudessa. Kuinka olisikaan voitu julkisin kirjoituksin opettaa sellaista, mitä vihkimättömän ei sovi edes katsella? Ja sitä paitsi kirjoittamattoman opetuksen syynä on, ettei välinpitämättömyys ja arkipäiväisyys tekisi oppeja monien silmissä halpa-arvoisiksi. Toista on oppi ja toista on julistus, oppien vaietessa julistus kaikuu.

Eräänlaista vaikenemista on se epäselvyyskin, jonka avulla Raamattu, tehdessään opit hämäriksi, hyödyttää lukijan mieltä. Tämän takia me kaikki rukoilemme itään päin kääntyneinä; mutta harva meistä tietää, että silloin etsimme vanhaa isänmaata, paratiisia, jonka Jumala istutti Eedeniin, itään päin. Seisten rukoilemme sunnuntaisin, mutta syytä emme kaikki tunne; emme seiso vain siksi, että nousemme Kristuksen kanssa ylös ja pyrimme korkeuksiin, joka armo meille annettiin ylösnousemuksen päivänä ja josta muistutuksena seisomme rukouksen aikana, vaan tavallaan kuvaten myös odotettua ikuisuutta.

Siksi että se on päivien ruhtinas, ei Mooses kutsu sitä ensimmäiseksi vaan ykköseksi. Onhan sanottu, että `tuli ehtoo, ja tuli aamu, päivä yksi` (1 Moos.1:5 Septuagintan mukaan) ilmaisten sen kertautumista. Se on yhtä aikaa ensimmäinen ja kahdeksas, juuri se ensimmäinen ja kahdeksas päivä, josta psalminlaulajakin muistuttaa jossain Psalmien päällekirjoituksissa, siten ilmaisten tämän ajan jälkeistä tilaa, loppumatonta, illatonta päivää, jolla ei seuraajaa ole, päättymätöntä ja iätöntä ikuisuutta.

On siis tarpeen, että Kirkko opettaa kaittaviaan rukoilemaan seisten, jotta loppumatonta elämää jatkuvasti muistaessamme, emme laiminlöisi siihen varustautumista. Ja myös koko viisikymmenpäiväinen helluntaiaika muistuttaa odottamastamme ylösnousemuksesta iankaikkisuuteen. Kun se yksi ja ensimmäinen päivä seitsenkertaistetaan seitsemästi, saadaan pyhän pääsiäisen seitsemän viikkoa. Viikon ensimmäisestä päivästä se alkaa ja päättyy samaan päivään, ja samanvertaisia päiviä on viisikymmentä. Näin se muuttumattomuudessaan kuvaa ikuisuutta alkaessaan ja päättyessään ikään kuin ympyrä samasta pisteestä. Kirkon säädökset opettavat meitä sinä aikana mieluiten rukoilemaan seisten, käytännön muistutuksena ikään kuin siirtämään mielemme tästä ajasta tulevaan. Ja joka päivä polvistuessamme ja noustessamme kuvaamme, miten synnin kautta sorruimme maahan ja Luojamme ihmisrakkauden kautta saimme taas kutsun taivaaseen.

Päivä ei riitä kertoakseni Kirkon kirjoittamattomista salaisuuksista. Jätän muut, kysyn vain, mistä kirjoituksesta olemme saaneet uskontunnustuksen, sen että uskomme Isään ja Poikaan ja Pyhään Henkeen? Varmaankin kasteen traditiosta, siitä, että hurskaasti olemme velvollisia uskomaan niin kuin meidät kastetaan, esittämään samanlaisen tunnustuksen kuin kasteessa.

Suotakoon meille samasta syystä, että ylistämme uskomme mukaisesti. Jos joku hylkää ylistyslauselman, koska se on kirjoittamaton, osoittakoon meille kirjalliset todistukset uskon mukaisesta tunnustuksesta ja muusta, mitä olemme luetelleet. Kun nyt on näin paljon kirjoittamatonta, jolla on niin suuri merkitys hurskauden salaisuudelle, he eivät suvaitse meille yhtä isiltämme perittyä sanaa, jonka tapaamme kirkkojen väärentämättömien jäsenten vilpittömänä käytäntönä ja jonka merkitys ja tärkeys ei ole suinkaan pieni tälle salaisuudelle."

Basileioksen väite on tietysti paikkansa pitämätön, sillä apostoliset Uuden testamentin kirjoitukset osoittavat selvästi, etteivät mainitut traditiotavat voi olla heistä lähtöisin, vaan ovat myöhemmin syntyneitä.

Edellä lainatussa kannanotossa Basileios näet puolustaa ristin merkkien tekemistä, itään päin kääntyneenä rukoilemista, eukaristian avuksi huudon sanoja, kasteveden ja voiteluöljyn siunaamista, ynnä muuta samankaltaista. Tämän kaiken hän väittää periytyneen isien välityksellä `apostolien kirjoittamattomasta opetuksesta´. 

Näiden `kirjoittamattomien´ opetusten joukkoon kuuluu Basileioksen mukaan myös se `uskontunnustus´ joka sisältää `sen että uskomme Isään ja Poikaan ja Pyhään Henkeen?´  

Tämä kolminaisuuskaavan sisältämää `uskontunnustusta´ ei siis Basileioksen mukaan ole saatu mistään `kirjoituksesta´ vaan sen sijaan `kasteen traditiosta´.

Kasteen `traditiolla´ Basileios on saattanut viitata  ( muun tradition lisäksi) ehkä myös Didakheen tekstiin, ei sen sijaan Matteuksen evankeliumin kastekäskyyn. Matteuksen evankeliumi kuului näet varmuudella `kirjoitusten´ joukkoon.

 Erikoisesti se havainto on mielenkiintoinen, että kun Basileios väittää uskontunnustuksen Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen pohjautuvan, ei mihinkään ”kirjoitukseen”, vaan "kasteen traditioon", hän ilmeisesti tarkoitti tällä lausumallaan sitä, että hänkin tunsi Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyn sen esinikealaisessa  muodossaan, joka  kuului:

"Mentyänne kaikkeen maailmaan tehkää oppilaita kaikista kansoista, minun nimessäni opettamalla heitä pitämään kaiken, minkä minä olen käskenyt teidän pitää." tai vaihtoehtoisesti: "Menkää minun nimessäni kaikkeen maailmaan tekemään oppilaita kaikista kansoista, opettaen heitä pitämään kaiken minkä minä olen käskenyt teidän pitää."

Kun Basileioksen elinvuodet on ajoitettu vuosiin 329  - 379, on hän siis syntynytkin vasta Nikean kirkolliskokouksen jälkeen. Onko hän täten voinut todella tarkoittaa, ettei kastekäytäntö perustu mihinkään kirjoitettuun kohtaan, ei edes Matteuksen evankeliumin nykymuotoiseen kastekäskyyn? 

Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyä ei siis ilmeisestikään vielä Basileioksen aikana ollut muutettu nykymuodon mukaiseksi, vaan Matteuksen teksti esiintyi edelleenkin Eusebiuksen viljelemässä esinikealaisessa muodossa.

Koska Didakheen tekstikin oli jo ollut pitkään olemassa, niin ainakin sen sisällöstä Basileios on ilmeisesti ollut tietoinen.

Se on kuitenkin täysin selvää, että Basileios esittää itse kysymyksen: 

”Mistä `kirjoituksesta´ olemme saaneet uskontunnustuksen, sen että uskomme Isään ja Poikaan ja Pyhään Henkeen? ”

Hän myös itse vastaa:

”Varmaankin `kasteen traditiosta´, siitä, että hurskaasti olemme velvollisia uskomaan niin kuin meidät kastetaan, esittämään samanlaisen tunnustuksen kuin kasteessa.”

Ainakin siitä nämä Basileioksen teksti todistaa, että jos Matteuksen lähetyskäskyn sanat oli jo muutettu nykymuotoonsa, Basileios oli tietoinen, ettei tämä muutettu muoto ollut tämän lähetyskäskyn alkuperäinen muoto.

LÖYTYYKÖ KOLMINAISUUSOPPI RAAMATUSTA?

Vaikka on lukuisia Vt:n kohtia, jotka on pyritty tulkitsemaan kolminaisuusoppia tukeviksi, nämä tulkinnat ovat poikkeuksetta siksi "köykäisiä", ettei niitä tässä kannata edes toistaa. Riittänee, kun lainaan muutaman rivin edesmenneen Antti J. Pietilän Kristillisen dogmatiikan II:sta osasta, sivuilta 144 -145. Kolminaisuusopin raamatullisia perusteita käsitellessään hän kirjoitti:

"Mitä siis ensiksi Vanhaan Testamenttiin tulee, voidaan nykyään todellisena tutkimuksen tuloksena todeta, että siinä ei ole mitään varsinaista kiinnekohtaa tälle opille."

"Kolminaisuusaatteen etsiminen Vanhasta Testamentista on tuloksetonta."

Näin siis on Pietilän mukaan siitä huolimatta, että huomioidaan monien kohtien kertoma, Jumalan käyttämä monikkomuoto itsestään, ja muu samankaltainen.

Onhan samoin Uuden testamentinkin puolella lukuisia kohtia, joissa ilmenee kolmen jumalallisen subjektin yhteistyö, sisäkkäisyys ja limittäisyys. Tässä mielessä kolminaisuuden olemassaolo on täyttä todellisuutta, mutta tämähän ei olekaan asian ydin.

Ydin on se,  voidaanko niin sanotun Atanasiuksen uskontunnustuksen määritelmää pitää totuutta vastaavana vaiko ei.

Tämä määritelmä väittää, ettei: "... kolminaisuudessa ole yksikään persoona ollut ennen eikä jälkeen toinen toistaan, eikä yksikään ole toista suurempi eikä vähempi, vaan kaikki persoonat ovat toistensa suhteen tasavertaisia, yhtä iankaikkisia ja yhtä suuria."

Raamatuntuntemukseni perusteella minun on todettava, etten voi edellä esitettyyn määritelmään yhtyä. En siis usko sen sisältöön, enkä myöskään usko alkukristittyjen siihen uskoneen.

Kaikki läntiset kaste- ja uskontunnustukset pohjautuvat vanhaan roomalaiseen uskontunnustukseen, jonka sanamuoto näyttää kreikankielisenä vakiintuneen 200-luvun ensimmäisten vuosikymmenien aikana. Tämä Symbolum romanum:in teksti on kreikankielisenä säilynyt Marcellus Ancyralaisen vuonna 340 kirjoitetussa kirjeessä Rooman piispalle. On todennäköistä, että tämä uskontunnustus on peräisin jo ensimmäisen vuosisadan loppupuolelta tai toisen alkupuolelta. Sitä käytettiin katekumeenien eli kasteoppilaiden valmentamisessa kasteen vastaan ottamiseen. Symbolum romanumin käännökseni kuuluu:

"Minä uskon Isään Jumalaan, Kaikkivaltiaaseen, ja hänen ainosyntyiseen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen, meidän Herraamme, Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta syntyneeseen, Pontius Pilatuksen aikana ristiin naulittuun ja haudattuun, kolmantena päivänä kuolleista nousseeseen, taivaisiin ylösnousseeseen, Isästä oikealle istuneeseen, josta hän tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, ja Pyhään Henkeen, pyhään seurakuntaan, syntien anteeksi antamiseen, lihan ylösnousemukseen, aamen."

Tämä tunnustus tunnustaa Isän Jumalan Kaikkivaltiaaksi (tai oikeammin: kaikkea hallitsevaksi) ja Jeesuksen Kristuksen tämän Isän Jumalan ainosyntyiseksi Pojaksi. Tämä oli alkuaan vanhin, tai ainakin yksi vanhimmista kristittyjen uskontunnustuksista, ja tunnustan tämän tunnustuksen sisällön yhtä pitäväksi Raamatun tekstien sisällön kanssa.

"MINÄ OLEN..."

Jahven enkelin kerrotaan ilmestyneen aikoinaan Moosekselle palavan orjantappurapensaan liekissä. Koska pensas ei tulessa palaessaan ollenkaan kulunut, meni Mooses lähemmäksi näkemäänsä ihmettelemään. Silloin Jumalan kerrotaan puhuneen hänelle pensaan keskeltä. Jumala kielsi häntä tulemasta lähemmäksi, sekä käski häntä riisumaan kengät jalastaan, sanoen perusteeksi:"...paikka jossa seisot, on pyhä maa." Tämän jälkeen (2 Moos. 3:1-5) Jumala esitteli itsensä Moosekselle, sanoen: "Minä olen sinun isiesi Jumala, Aabrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala."

Jumala jatkoi, puhuen Moosekselle kansastaan Egyptin orjuudessa, sekä käskien Moosesta menemään Faaraon luo Hänen lähettiläänään, vapauttamaan kansa orjuudesta, sekä johdattamaan heidät luvattuun maahan. Vastaukseksi Mooses esitti Jumalalle kysymyksen, sanoen:

"Katso, kun minä menen israelilaisten luo ja sanon heille: `Teidän isienne Jumala on lähettänyt minut teidän luoksenne`, ja kun he kysyvät minulta: `Mikä hänen nimensä on?` niin mitä minä heille vastaan?" (2 Moos. 3:13).

Jumalan vastauksen (3:14) esitän seuraavassa vähän tarkemmin: Heprean teksti latinalaisin kirjaimin ja suomenkielisellä käännöksellä varustettuna kuuluu:

Vajjoomer Eloohiim elMooshee Ehjee asher Ehjee.

Silloin sanoi Jumala Moosekselle: "Minä Olen mikä Minä Olen."

Vajjoomer koo toomar libnee Jisraeel Ehjee

Ja Hän sanoi: "Siten sano lapsille Israelin: `Minä olen

shelaachanii aleekem.

lähetti minut luoksenne`."

Tekstin mukaan Jumala esitteli nimensä olevan heprean kielellä "Ehjee", mikä merkitsee "Minä olen" (sanasta "haajaa" = olla olemassa / omistaa elämä.)

Ehjee- sanaa käytetään heprean alkutekstissä Jumalan olemisesta ihmisten kanssa:

"Ja Herra sanoi Jaakobille: `Palaja isiesi maahan ja sukusi tykö, ja Minä Olen (veEhjee) sinun kanssasi"(1 Moos.31:3)

. "Hän vastasi: `Sillä Minä Olen (kiiEhjee) sinun kanssasi`"(2 Moos 3:12)

. "Mene siis nyt, ja Minä Olen (veaanookii Ehjee) sinun kanssasi" (2 Moos. 4:12).

Tästä Jumalan nimen "Minä Olen" - merkityksestä on tehty pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Uuden testamentin sanomaa tulkittaessa ja selitettäessä on katsottu Jeesuksen käyttäneen tätä nimeä itsestään esimerkiksi seuraavissa kohdissa:

"Sen tähden minä sanon teille, että te kuolette synteihinne, sillä ellette usko että Minä Olen, kuolette synteihinne" ( Joh.8:24).

"Kun te olette ylentäneet Ihmisen Pojan, silloin te ymmärrätte, että Minä Olen, etten itsestäni tee mitään..." (Joh.8:28).

"Niin juutalaiset sanoivat hänelle: `Et ole vielä viisi kymmenvuotias, ja olet nähnyt Aabrahamin.`Jeesus sanoi heille: `Totisesti, totisesti sanon teille: ennen Aabrahamin syntymistä Minä Olen" (Joh.8:58).

Edellä esitetyt lainaukset ovat Vapaan Evankeliumisäätiön kustantamasta Uuden testamentin sanatarkasta käännöksestä. Saman laitoksen Joh.8:58 alaviitteessä on seuraava selitys:

"8:58 Vrt. Jh.1:1-3, 2 Moos.3:14. Sanat `minä olen` vastaavat tarkasti alkutekstiä: Kirkkoraamattuun on mielivaltaisesti lisätty sana `ollut`... Sanat `Minä Olen` viittaavat Vanhan testamentin Jumalan nimeen, josta tunnetaan vain konsonantit "jhv", mutta vokaaleista ei ole tietoa. Luther rinnasti tämän Vt:n nimen Kristukseen."

Edellä lainatuissa evankeliumikohdissa on kyse kreikankielen sanoista "egoo eimi." "Egoo " on persoonapronomini "minä", ja "eimi " on olla-verbin yksikön ensimmäinen persoona "olen", siis: "minä olen." Verbi "eimi " on preesensmuoto, merkiten nykyhetkessä jatkuvaa olemista.

Kirjassaan "Johdatus Uuden testamentin kreikkaan" (sivulla 191) Jerker Blomqvist puolustaa entisen Kirkkoraamatun Joh. 8:58 käännöstä, kirjoittaen:

"Muoto "eimi" on tosin preesens, mutta se käännetään tässä: `olen ollut` (jo ennen kuin...). Toiminnasta joka on jonkun aikaa jatkunut ja jatkuu yhä, kreikka käyttää prees:ä suomi perf:ä."

Havaitsemme siis, että Saarisalo ja Blomqvist ovat keskenään eri mieltä siitä, miten "egoo eimi" - sanat tulisi edellä lainatuissa evankeliumin kohdissa tulkita.

Apostoli Johannes kirjoitti evankeliuminsa kreikan kielellä. Tarkoittiko siis Johannes, ilmaistessaan Herramme Jeesuksen puhumia arameankielisiä sanoja kreikankielisillä vastineilla, ja käyttäessään tässä yhteydessä sanoja "egoo eimi", että Herramme olisi näitä ilmaisuja käyttäessään tarkoittanut olevansa sama Vanhan testamentin "Ehjee", joka puhui 2 Moos.3:14:sta?

Tähän kysymykseen löytyy apu Septuagintasta, jossa kohta kuuluu:

"Ja sanoi Jumala Moosekselle: `Minä olen Oleva`: Ja hän sanoi: "Näin sinun tulee sanoa pojille Israelin: `Oleva lähetti minut luo teidän`."

Havaitsemme siis, ettei Jumalan "Ehjee"- nimen vastineena Septuagintassa esiinnykään persoonapronominin "minä"- muotoa ("eimi") yhdessä "olla" -  verbin yksikön ensimmäisen persoonan ("egoo") kanssa, vaan saman "olla" - verbin määräävällä artikkelilla substantivoitu preesensin partisiipin maskuliinimuoto "ho Oon." Tämä substantivoitu partisiippi merkitsee: "joka on" ja / tai: "oleva."

Tämä ero "eimi" - verbin ja verbin partisiipin "oon " välillä ei itsessään ole järin suuri, eikä se vielä paljon merkitse. Kun Johanneksen kirjoitukset kuitenkin muuallakin käyttävät tätä samaa partisiippia Isästä Jumalasta, vieläpä selvästi erottaen sen käytön Jeesuksen persoonasta (Jeesus mainitaan erikseen), silloin myös edellä mainitun verbin ja verbin partisiippimuodon eron merkitys kasvaa merkitsevästi. Johanneksen Ilmestyskirjasta löydämme ainakin 5 kohtaa, joissa tällä määräävällä artikkelilla ("ho") substantivoidulla "oon " - partisiipilla tarkoitetaan aina Isää, muttei koskaan Poikaa. Tästä esimerkkinä Ilm. 1:4-5:

" Johannes seitsemälle seurakunnalle Aasiassa: Armo teille ja rauha Olevalta ("ho oon") ja Joka Oli ("ho een") ja joka (on) Tuleva ("ho erkhomenos"), ja seitsemältä Hengeltä, jotka edessä hänen valtaistuimensa, ja Jeesukselta Kristukselta joka (on) uskollinen todistaja, ensin syntynyt kuolleiden joukosta, ... ja hallitsija maan kuninkaiden. ..."

Kuten tekstistä havaitsemme, ilmaisu: "Oleva" / "joka On" kuuluu yksinomaan Isälle Jumalalle, koska meidän Herramme Jeesus mainitaan erikseen vasta myöhemmin.

Kun tämän jälkeen vertaamme muutamia 2 Moos. 3:14 sanoja heprean ja kreikankielisissä teksteissä keskenään, asettaen ne alatusten, mitä havaitsemme?

Ehjee asher Ehjee... Ehjee shelaashanii.....

Egoo Eimi ho Oon Ho Oon apestalken.....

Minä olen joka On... Joka On lähetti....

Havaitsemme, että ehjee - verbi merkitsee verbinä "minä olen" - sanontaa, ilman mitään erikoista korostusta. Samoin kreikankielen "egoo" -  persoonapronomini + olla ("eimi") verbi merkitsee "minä olen" -sanontaa, ilman mitään erikoista korostusta. Heprean "asher" - sana merkitsee: "joka", ja vastaa kreikankielen substantivoidussa partisiippi- ilmaisussa määräävää "ho "- artikkelia. Sen sijaan heprean "Ehjee" - verbi Jumalan nimenä merkitsee "Minä Olen" (nyt korostettuna), mutta tämän vastine ilmaistaankin kreikankielellä "eimi" - verbin substantivoidulla partisiipilla "ho Oon" merkiten: "joka On" / "Oleva."

Apostoli Johannes oli varmasti tietoinen siitä, että Septuagintassa esiintyivät sanat: " Egoo eimi ho Oon " Jumalan itse-esittelynä. Jos Johannes siis Joh.8:58 kirjoittaessaan olisi halunnut varmistaa Jeesuksen tarkoittaneen olevansa 2 Moos. 3:14 puhuva Jahve, hän (todennäköisesti) olisi kirjoittanut Jeesuksen lausumat arameankieliset sanat kreikaksi sellaiseen muotoon, josta olisi ilmennyt sanotun  yhteys Septuagintan kreikankieliseen tekstiin. Oletan, että hän olisi siis kirjoittanut evankeliuminsa näihin kohtiin "egoo eimi" -sanojen perään sanat "ho Oon", eli siis seuraavasti: "Ameen ameen legoo hyymiin; prin Aabraham genesthai, egoo eimi ho Oon."  On siis todennäköisintä, että tämän Joh. 8:58 kohdan `egoo eimi´ - ilmaisu viittaa tosiasiassa vain Jeesuksen olemassaoloon ennen Aabrahamin syntymää, eikä sen sijaan 2 Moos. 3: 14  kohdan hepreankieliseen `ehjee asher ehjee´ - ilmaisuun.

Silti ei näiden Johanneksen evankeliumikohtien "egoo eimi" - ilmaisujen tarvitse välttämättä olla pelkästään Jeesuksen aikaisempaa olemassaoloa merkitseviä, vaikka se tekstiyhteydestä päätellen onkin todennäköisintä. Niillä on nimittäin ilmeinen yhteys Jesajan kirjan kohtiin: 43:10, 44:6, 41:4, 48:12. Näiden kohtien Septuagintakäännöksessä Jumala puhuu itsestään "egoo eimi" - ilmaisuilla, joskus jopa ilman predikatiivin täydennystä. Näitä Jesajan kirjan ilmaisuja sovelletaan myös muualla Uudessa testamentissa Herraamme Jeesukseen: Hepr. 13:8, Joh. Ilm. 1:17, 2:8, 22:13. Edellä sanotun vahvistaa vielä seuraava toteamus: Isän Jumalan kirkkauden säteilynä ja Hänen olemuksensa juurikuvana (Hepr.1:1-4) Herramme Jeesus oli Johanneksen mukaan juuri se Jahve (Jes.6:1-5), jonka Jesaja näki (Joh.12:41) istuvan korkealla ja ylhäisellä istuimellaan. Jesajan tämän kohdan tärkeät jakeet kuuluvat lyhenneltynä:

Jae1. "Kuningas Ussian kuolinvuotena minä näin Herran (hepreaksi "Adonai") istuvan korkealla ja ylhäisellä istuimella..." Jae 3. "Ja he (= serafit) huusivat toisilleen: `Pyhä, pyhä, pyhä Herra Sebaot (hepreaksi. "Jahve Sebaot")..."

Jae 5. "...minun (=Jesajan) silmäni ovat nähneet Kuninkaan, Herran Sebaotin (hepreaksi: "Jahve Sebaot")

Ensimmäisessä jakeessa Jesaja kertoo nähneensä "Herran." Jakeen 5 mukaan Jesaja selvästi tarkoitti nähneensä "Jahve Sebaotin". "Jahve Sebaotista" oli kysymys myös 3 jakeen mukaan serafien ylistyksen kohteena. Hyvin kaukaa haetulta, jopa mahdottomalta, tuntuu sellainen selitys, että jakeessa yksi näkemisen kohteena mainittu "Adonai" olisi eri "henkilö" kuin jakeissa 3 ja 5 mainittu "Jahve Sebaot". Onkin selvää, että Jahve Sebaotin näkemisestä on koko jaksossa kyse, ja näin ollen ensimmäisessä jakeessa esiintyvä "Adonai" - nimitys tarkoittaa "Jahve Sebaotia".

Kun juutalaiset kirjanoppineet pyrkivät välttämään Jumalan Jahve-nimen lausumista kaikin tavoin. He lukivat "Adonai" aina silloin kun tekstissä luki "Jahve", ja varustivat myös tekstit "Adonai"- nimen reunahuomautuksilla. Sieltä reunoilta Adonai - nimi on sitten tekstien jäljentäjien toimesta siirtynyt myös itse tekstiin, alkuperäisen Jahve-nimen tilalle. Näin on ilmeiseti käynyt myös tässä Jesaja 6:1:ssä.

Ilmeistä onkin, että itä-aramean Vanhan testamentin tekstiperinnettä edustava Peshitto - käännös tuntee "Jahve" - nimen myös tässä Jes.6:1:n jakeessa. George Lamsan englanninkielisessä Peshitto - käännöksessä, joka tehty tästä itä-aramean tekstistä, löytyy "Herra" - nimen vastine tässä Jesaja 6:1 kohdassa kirjoitettuna suurin kirjaimin: "LORD". Monissa englanninkielisissä käännöksissä "Jahve" - nimi käännetään "LORD", kun taas "Adonai" - nimi muodossa "Lord". Palatkaamme nyt Jesaja 6:1,3,5 jakeissa kerrottuun Herra Jumalan näkemiseen. On huomattava, että Raamattu kertoo, muuallakin, että ihmiset ovat nähneet Jumalan (esimerkiksi 2 Moos.24.10). Toisaalta Uusi testamentti sanoo, ettei "...kukaan ole milloinkaan nähnyt Jumalaa" (Joh 1:18), ja: Jumalaa "... ei yksikään ihminen ole nähnyt, eikä voi nähdä" (1 Tim.6:16). Miten tämä näennäinen ristiriita on ymmärrettävissä

Johannes antaa ristiriitaan selittävän ratkaisun, kertoessaan (Joh.12: 37 - 41) sen tosiasian, että kun Jesaja kertoi nähneensä Jahven, hän tosiasiassa näkikin Herramme Jeesuksen pre-eksististenttisen olemuksen ja kirkkauden. On myös huomattava, että Johannes ei kerro Jesajan nähneen Jeesuksen lisäksi Isää Jumalaa. Jesaja siis näki ja katseli yhtä Herraa ja Jahvea, joka Johanneksen todistuksen mukaan oli Jeesus. Isää Jumalaa ei kukaan ihminen ole koskaan nähnyt, mutta Isän Jumalan kuvan eli pre-eksistenttisen Jeesuksen monikin menneiden aikojen pyhä on saanut nähdä.

On myös kiintoisaa, että niin sanottujen Jehovan todistajien Uuden maailman raamatunkäännökseen on lisätty Jahve-nimi "Jehova"-nimen muodossa niihin kohtiin, josta he katsovat juutalaisten kirjanoppineiden tämän nimen poistaneen. Tässä käännöksessä "Jehova"-nimi esiintyy myös Jesajan 6:1:ssä. Näin Jehovan todistajat tosiasiassa (joskin ymmärtämättään ja tietämättään) todistavat Herramme Jeesuksen Jahveksi.

JEESUS KRISTUS; LUOTU VAIKO SYNTYNYT?

On kristillisen uskomme perustotuus, että Herramme syntyi tänne aikaan neitsyt Mariasta. Uusi testamentti kertoo Jeesuksen sikiämisen toteutuneen Pyhän Hengen vaikutuksesta, ilman Marian kihlatun puolison apua, eli ilman Joosefin osuutta. Kuitenkaan meidän Herramme persoonallisuuden alku ei ole Johanneksen mukaan syntyisin maasta, kuten tavallisten ihmisten (Joh.3:31), vaan "hän joka taivaasta tulee, on yli kaikkien." Raamattumme tunteekin hänet pre-eksistenttisenä eli ennen ihmiseksi syntymistään ennalta olemassa olleena persoonana (Matt.1:17-23, Luuk.1:26-35).

Apostoli Paavali kertoo Jeesuksen olemassaolosta ennen ihmiseksi syntymistään seuraavin sanoin (Fil 2:6-7):

"Hos en morfee Theuu hyparkhoon uukh harpagmon heegeesato to einai

"Joka muodossa Jumalan olemassaolevana ei ryöstösaaliina pitänyt olla

isa Theoo Alla heauton ekenoosen, morfeen duuluu laboon

vertainen Jumalalle, vaan hän itsensä tyhjensi, muodon orjan ottaen,

en homoioomati antroopoon genomenos."

kaltaisuudessa ihmisten tullen: ...".

Profeetta Miika ennusti aikanaan Jeesuksen syntymisen Beetlehemissä (Miika 5:1 = Matt.2:3-6, Joh.7:42), mutta lisäsi hänen alkuperänsä olevan "muinaisuudesta, iankaikkisista ajoista."

Kuningas Salomonin sananlaskujen kirjan 8:22-31 on vanhastaan ymmärretty puhuvan Herramme pre-eksistenssistä. Kirkkoisä Eusebius viittaa Kirkkohistoriassaan tähän kohtaan, lainaten samalla tekstiä Septuagintan mukaisena:

"Siitä, että oli Olento, joka eli ja oli olemassa ennen maailman luomista, joka avusti Isää ja maailman Jumalaa kaikkien elävien olentojen luomisessa, jota sanottiin Jumalan Sanaksi ja Viisaudeksi, siitä voidaan...kuulla itse Viisaudelta, hänen omasta suustaan, sillä hän lausuu Salomonin kautta selvästi nämä salaperäiset sanat (San. l.8:12,15,16,22 seur.):

`Minä, Viisaus olen majoittunut Neuvokkuuden luo; olen kutsunut avukseni tiedon ja ajatuksen. ... Herra loi minut töittensä aluksi, tekojansa varten. Ennen aikojen alkua hän loi minut, alussa, ennen kuin hän loi maan, ennen kuin veden lähteet tulivat näkyviin, ennen kuin vuoret saivat sijansa, ennen kaikkia kumpuja hän loi minut. Kun hän valmisti taivasta, olin hänen mukanaan, kun hän kiinnitti vesipilvet taivaan alle, olin hänen kanssaan järjestämässä. Minä se olin, jonka kanssa hän joka päivä iloitsi. Riemuitsin hänen kanssaan, kun hän riemuitsi, valmistettuaan maailman.`"

Eusebiuksen mukaan Jumalan Sana ja Viisaus kertoo edellä lainatussa tekstissä itse sen, että hänet on luotu! Septuagintan teksti sanookin (8:22-23):

"Kyyrios ektisen me arkheen hodoon autuu, eis erga autuu,

" Herra loi minut hänen teittensä aluksi, töitään varten,

Pro tuu aioonos ethemelioosen me, en arkhee...

ennen kuin aika oli, hän asetti minut olemaan, alussa,...

Heprean tekstissä esiintyy "kanani" - verbi, joka on muuallakin kuin tässä käännetty luomista tarkoittavaksi:

"Niinkö sinä maksat Herralle, sinä houkka ja tyhmä kansa? Eikö hän ole sinun Isäsi, joka sinut loi? Hän sinut teki ja valmisti"(5 Moos.32:6).

"Sillä sinä olet luonut minun munaskuuni, sinä kudoit minut kokoon äitini kohdussa"(Ps. 139:13).

Ei siis ole perää siinä väitteessä, jonka joskus kuulee, ja jonka mukaan heprean verbi "kaanaa" ei koskaan eikä missään merkitse luomista, vaan aina ja kaikkialla "hankkimista", "ostamista" tai "omistamista."

On kuitenkin merkittävää, että Uuden testamentin kirjoittajat ovat hyväksyneet Septuagintakäännöksen käyttöönsä. Ja mikä vielä merkittävämpää, he ovat hyväksyneet Septuagintan tekstin myös sananlaskujen 8:22 ollessa kyseessä. Itse asiassa tähän Sananlaskujen kohtaan perustuu Paavalin Kolossalaiskirjeen 1: 15 - 17 teksti:

"Hos estin eikon tuu Theuu aoratuu, proototokos

"Joka on kuva Jumalan näkymättömän, ensinsyntynyt

pasees ktiseoos

kaiken luomakunnan

 hoti en autoo ekstisthee ta panta en tois uuranois kai epi tees gees,

sillä hänessä luotiin kaikki taivaissa ja päällä maan,

ta orata kai ta aorata, eite thronoi Eite kyrioteetes eite

näkyväiset ja näkymättömät, joko valtaistuimia tai herrauksia tai

arkhai eite eksuusiai: ta panta di autuu kai eis auton ektistai.

hallituksia tai valtoja: kaikki hänen kauttaan ja häneen on luotu.

Kai autos estin pro pantoon kai panta en autoo synesteeken."

Ja hän on ennen kaikkia ja kaikki hänessä pysyy voimassa.,"

Ensiksikin on huomioitava, että apostoli Paavali ei kirjoittanut: "Ensinsyntynyt, ennen kaikkea luomakuntaa" vaan "kaiken luomakunnan ensinsyntynyt." Toiseksi on huomioitava ettei hän myöskään kirjoittanut: "prootoktistos" = ensinluotu, vaan "proototokos" = ensinsyntynyt. Kolmanneksi on huomioitava, ettei hän myöskään kirjoittanut pelkästään: "proototokos tees ktiseoos" = luomakunnan esikoinen, vaan: "proototokos paasees ktiseoos" = kaiken luomakunnan esikoinen.

Paavali siis ensinnäkin puhuu Herramme pre-eksistenssistä siten, että hän käyttää hänestä sanaa "proototokos" = ensinsyntynyt. Kuitenkin hän käyttää Jeesuksesta samassa yhteydessä myös ilmaisua "kaiken luomakunnan esikoinen", vaikka hän seuraavassa jakeessa selittääkin, että "kaikki on luotu hänen kauttansa ja häneen.

Mitä hän siis tarkoittaa kirjoittaessaan, että Herramme on "kaiken luomakunnan ensinsyntynyt", siis kuitenkin luomakunnan piiriin kuuluva? Tämä selviää, kun vertaamme sanontaa toiseen ilmaisuun, muutamaa jaetta myöhemmin.

Kol. 1:18 luemme:

"Kai autos estin hee kefalee tuu soomatos, tees ekkleesiaas: hos estin arkhee, proototokos ek toon nekroon, hina geneetai en paasin autos prooteuoon..."

"Ja hän on pää ruumiin, seurakunnan: joka on alku, ensinsyntynyt kuolleista, jotta hän olisi kaikessa ensimmäinen,..."

Kun sanotaan hänen olevan "kuolleista ensin syntynyt" eli kuolleitten joukosta ensin syntynyt, ymmärretään sen tarkoittavan, että hän on ensimmäinen kuolleitten joukosta uuteen elämään noussut. Kun siis muutamaa jaetta aikaisemmin sanotaan hänen olevan "kaiken luomakunnan ensin syntynyt", emme analogian mukaan voi välttyä siltä toteamukselta, että hän kaiken luomakunnan esikoisena on itsekin luomakunnan piiriin kuuluva.

Päivityslisäys:

On myös erittäin merkittävää huomioida, miten Ateenan yliopiston oppineiden (uskollisesti alkutekstin merkityksen välittämiseen pyrkinyt) nykykreikankielinen vuoden -67 Uuden testamentin tekstilaitos on kääntänyt tämän Kolossalaiskirjeen 1: 15 kohdan nykykreikaksi. Teksti kuuluu sanojen alisella käännökselläni varustettuna:

"Aftos ine ikon tu aoratu Theu, prototokos olon ton dimiurjimaton, dioti di aftu edimiurjithisan ta panta,..."

Hän on kuva näkymättömän Jumalan, ensinsyntynyt kaikkien luomusten, koska hänen kauttaan luotiin kaikki,...

Alkutekstin kirjoittajan käyttämää `luomista´ ja `luomakuntaa´ merkitsevä `ktisis´- sanan genetiivimuotoa `ktiseoos´ ei siis ole käännetty nykykreikan `luomista´ tai `luomakuntaa´ merkitsevien vastineiden (dimiurjia / dimiurjima) genetiivimuodoilla (dimiurjias / dimiurjimatos), vaan `luomuksia´ monikossa merkitsevällä genetiivin monikolla `dimiurjimaton.´ Tämän käännöksen mukaan Jeesus siis oli pre-eksistenttisessä olotilassaan kaikkien Jumalan luomakuntaan kuuluvien `luomusten´ `ensin syntynyt´ eli esikoinen.

Lienee aiheellista kertoa tässä yhteydessä myös, että Jehovan todistajien Uuden maailman käännöksen nykykreikankielinen tekstilaitos on kääntänyt alkutekstin sisältämän `ktiseoos´- genetiivin nykykreikan `dimiurjias´ - genetiiviksi.

Myös Ilmestyskirjassa on kohta, jossa Herra itse kutsuu itseään " `Jumalan luomakunnan aluksi´ (Ilm3.14)."

"Kai too anggeloo tees en Laodikeiaa ekkleesiaas grapson: Tade legei ho Ameen, ho martys ho pistos kai eleethinos, he arkhee tees ktiseoos tuu Theuu, ..."

"Ja enkelille Laodikeiassa seurakunnan kirjoita: Näin sanoo Aamen, todistaja uskollinen ja totuudellinen, Alku luomakunnan . Jumalan. ..."

On ilmeistä, että kumpikin näistä teksteistä (Kol.1:15, Ilm.3:14) pohjautuvat Septuagintan ilmaisuun: "Herra loi minut teittensä aluksi, töitään varten." Emme täten voi välttyä siltä toteamukselta, että joskus menneisyyden iankaikkisuudessa on todellakin ollut hetki, jolloin tämä Jumalan luomakunnan ensin syntynyt ja alku on tullut olemassaoloon.

Heprealaiskirje kylläkin puhuu Melkisedekistä (7:1-3), jolla "...ei ole isää, ei äitiä, ei sukua, ei päivien alkua eikä elämän loppua, mutta joka on Jumalan Poikaan verrattava." Tämä lausuma lienee kuitenkin ymmärrettävä inhimillisestä ajasta käsin katsottuna, jossa merkityksessä Jeesuksella, taivaasta kotoisin olevana, ei ollut tavallisen ihmisen merkityksessä päiviensä alkua.

Kun puhutaan Herramme muinaisesta alkuperästä (Miika 5:1), sekä hänen luomisestaan (San.l.8:22), asia voidaan ilmaista myös Joh. 5:26:n pohjalta: Sekä Isällä että Pojalla on elämä itsessään, mutta Pojalla se on siksi, että Isä on antanut elämän myös Pojalle. Tosin emme voi edes ajatuksillamme tavoittaa hetkeä jolloin elämä Isältä Pojalle annettiin. Kun Jumala on Ikuinen eli aina olemassa ollut, emme näin ollen voi tavoittaa sitä "alkua", jolloin Poika astui Isästä itsenäiseen olemassaoloon.

Sananlaskujen 8 luku (jae 25) puhuu Herramme pre-eksistenssin alusta myös syntymisen verbiä käyttäen: "

".. pro de pantoon bunoon gennaa me."

"...ja ennen kaikkia kukkuloita hän synnytti minut."

Kun puhutaan syntymisestä, tarkoitetaan kunkin lajin synnyttävän oman lajinsa jälkeläisiä. Eläimet synnyttävät eläimiä ja ihmiset ihmisiä. Näin voimme ajatella että Jumalakin synnyttää jumalia. Tätä ilmeisesti tarkoitetaankin, kun Joh. 1:18 puhutaan (vanhimpien ja luotettavimpina pidettyjen käsikirjoitusten mukaan) näkymättömän Jumalan lisäksi "ainutsyntyisestä Jumalasta."

"Theon uudeis heoraken poopote: monogenees Theos Ho oon kolpon tuu Patros, ekeinos eksekeesato."

"Jumalaa ei kukaan ole nähnyt koskaan: ainosyntyinen Jumala, joka on (mennyt) Isän helmaan, .hän on hänet selittänyt".

Tämän valossa on myös ilmeistä, mitä Johannes 1:1 todellisuudessa tarkoittaa. Jae ei voi tarkoittaa sitä, että Sana, vaikka hän oli Jumala, olisi sama Jumala, tai samaa Jumalaa, jonka tykönä hän oli. Olen täysin tietoinen siitä kreikan kieliopin säännöstä, jonka mukaan määräävä artikkeli yleensä esiintyy subjektin muttei predikatiivin edellä, ja näin olisi täysin oikeutettua kääntää jae seuraavasti:

"En arkhee een ho Logos, kai Logos een pros ton Theon, Kai Theos een ho Logos."

" Alussa oli Sana, ja Sana oli luona Jumalan, ja Jumala oli Sana.."

Eli suomeksi sanottuna: "Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala."

Uskon silti Johanneksen tarkoittaneen asian ymmärrettäväksi siten, miten esimerkiksi Moffat kohdan kääntää:

The Logos existed in the very beginning, the Logos was with God, the Logos was divine.

Aivan alussa oli Logos, Logos oli Jumalan tykönä, Logos oli jumalallinen.

Entä, mikä oli se "alku" johon Joh.1: 1. viittaa, sanoessaan: "Alussa oli Logos..." ? Luonnollisimmillaan tämä Joh.1:1:n "alussa" viittaisi Raamatun kertomuksen alkuun, Raamatun ensimmäiseen jakeeseen, jossa kerrotaan: "Alussa Jumala loi taivaat ja maan ." Tätä alkua ei mitenkään selitetä, vaan nykyisen maan luomiskertomus alkaa varsinaisesti jatkosta, eli toisesta jakeesta.

Raamattu kuitenkin osoittaa, että ennen taivaan ja maan luomista Jumala oli luonut taivaallista luomakuntaa, eli henkimaailman olennot, taivaalliset hallitukset, herraudet ja vallat. Jobin kirja kertoo, kuinka "Jumalan pojat" eli Jumalan enkelit iloitsivat ja riemuitsivat, katsellessaan taivaitten ja maan luomista (Job.38:4-7). Kaikki nämä "Jumalan pojat" eli enkelitkin on luotu Herramme pre-eksistenttisen eli hänen ihmiseksi tuloaan edeltävän olemassaolonsa kautta, kuten Kol: 1: 16 sanoo. Ihmiseksi tuloaan edeltävässä ennalta olonsa muodossa Herramme Jeesus on todellakin ollut "ennen kaikkia" (Kol. 1:17)., eli ennen kuin mitään muuta on tullut olemassaoloon.

Onko siis Joh.1:1:n "alussa" käsitettävä siten, että sillä tarkoitettaisiin Isän Jumalan olemassaolon alkua? Tällä tavalla monet kirkkoisät ovatkin Logoksen alusta asti olemisen tulkinneet, väittäen hänen olevan yhtä iankaikkisen kuin Isä Jumala. Olen kuitenkin ounastelemassa, että heidän näkemyksensä tässä asiassa ei perustu Raamatun teksteihin vaan Raamatun tekstien merkityksestä poikkeaviin Platonin ja Filonin filosofisiin hypoteeseihin Jumalan ja jumaluuden olemuksesta.

Ei näet ole edes olemassa Isän Jumalan olemassaolon alkua, vaan Hän on ollut aina olemassa (esim.Ps.90:2). Jos Joh.1:1:n "alussa"- sanalla tarkoitettaisiin Logoksen alussa oloa tässä merkityksessä, se alku häipyy todellakin tavoittamattomiin, menneisyyden hämärään, olemattomiin. Tätä tarkoittaessaan Johannes olisi myös varmaankin käyttänyt toista sanaa, vaikkapa "aei" = "aina." ("Aei een ho Logos..." j.n.e. = "Aina oli Sana..." j.n.e.

Nyt sen sijaan Johannes käytti sanaa "alussa", ja uskonkin tämän ilmaisun viittaavan tunnistettaviin teksteihin (1 Moos.1:1:n lisäksi) Vanhassa testamentissa.

Pauli Annalan teoksessa "Antiikin teologinen perintö" luvussa: "Logos: Vanhan ja Uuden testamentin välinen yhdysside" viitataan Joh.1:1:een seuraavin sanoin:

"...Kun Johanneksen prologin eksegeesiä harjoitetaan, se on ehdottomasti tehtävä hellenistijuutalaisen viisauskirjallisuuden tarjoamasta historiallisesta näkökulmasta. Kaksi teemaa nousee tällöin keskeiselle sijalle: ensinnäkin käsitys logoksen pre-eksistenssistä; toiseksi käsitys logoksen roolista luomisen agenttina. Logoksen pre-eksistenssiä koskevan ajattelun historiallinen tausta tulee esille Sananlaskujen kirjan 8. luvun kohdassa, jossa viisaus puhuu minä-muodossa itsestään seuraavasti:

`Minut Herra loi ennen kaikkea muuta, luomisensa esikoisena, ennen taivasta ja maata. Iankaikkisuudesta minä sain alkuni, kaiken alussa, ennen kuin maata oli (Snl 8:22-23)`

Jakeissa korostuu viisauden pre-eksistenttinen asema. Viisauden roolista itse luomisen tapahtumassa Sananlaskujen kirja antaa seuraavanlaisen kuvan:

`Jo silloin minä, esikoinen olin hänen vierellään, hänen ilonaan päivät pitkät, kaiken aikaa leikkimässä hänen edessään (Snl 8:30).`

Apokryfinen Viisauden kirja yhdistää logoksen ja viisauden seuraavalla tavalla:

`Isien Jumala ja laupeuden Herra, sinä, joka olet tehnyt kaiken sanallasi ja joka viisaudellasi olet valmistanut ihmisen, että hän hallitsisi luotuja, jotka sinä olet luonut...(Viis.9:1-2).`

Johanneksen evankeliumin prologin ymmärtämistä valaisevat edelleen apokryfisen Siirakin kirjan 24. luku sekä Baarukin apokalypsin jakso 3:9-4:4. Näissä tekstikohdissa viisauden personofikaationa esiintyy feminiininen hahmo. Teosofisten ja synkretististen uskontojen aiheuttaman virhetulkinnan takia evankeliumin kirjoittaja käyttää pre-eksistenttisestä luomisen agentista logos-käsitettä eikä sofia - sanaa, jota viisauskirjallisuudessa tavallisesti käytettiin, puhuttaessa Jumalan luona olevasta esikoisesta. Toisin sanoen, välttääkseen vaaran tulla leimatuksi gnostikoksi, Johanneksen evankeliumin laatija piti maskuliinista logos-käsitettä sofia - sanaa sopivampana. Tämä niin hellenistijuutalaisuudessa kuin kreikkalaisessa filosofiassakin runsaasti käytetty logos-käsite muuttuu sisällöltään kristilliseksi välittömästi sillä hetkellä, kun evankelista prologin 14. jakeessa lausuu, että: `logos tuli ihmiseksi ja asui meidän keskellämme`."

Sananlaskujen kirjan mainitussa (8:22-31) kohdassa puhutaan Logosta tarkoittaen hänen alkuperästään (vanhemman kirkkoraamatun käännöksen mukaan) esimerkiksi seuraavin ilmaisuin: "ennen aikojen alkua", "iankaikkisuudesta", "hamasta maan ikiajoista", ja uudemman käännöksen mukaan: "ennen kaikkea muuta", "luomisensa esikoisena", "ennen taivasta ja maata", "iankaikkisuudesta", "kaiken alussa, ennen kuin maa oli."

Myös Miika 5 :1:ssä on ennustus Herramme ihmiseksi tulosta, ja myös viittaus hänen pre-eksistenttiseen olemassaoloonsa, seuraavin (vanha käännös) sanoin: "...jonka alkuperä on muinaisuudesta, iankaikkisista ajoista." ja (uusi käännös) "...Hänen juurensa ovat muinaisuudessa, ikiaikojen takana."

Uskon Septuagintan tekstin tässä Miika 5:1 kohdassa tavoittaneen heprean alkutekstin sanallisen merkityksen, kun se sanoo: "...kai hai eksodoi autuu ap` arhees eks heemeroon aioonos." = "...ja hänen uloskäymisensä ovat alusta, päivistä ikuisuuden." Alkutekstien merkitystä lähempänä oleva suomenkielinen käännös tässä kohtaa on vuoden 1776 käännös, joka sanoo: "...jonka uloskäymys on ollut alusta ja iankaikkisuudesta."

Tällä monikolla ilmaistulla "uloskäymisellä" tarkoitetaan Herramme pre-eksistenttisen olemassaolon alkamista itsenäisenä, Isästä erillisenä olentona. Entä, mistä hän sitten "kävi ulos", syntyessään eli alkaessaan itsenäisen olemassaolonsa? Ainoa kysymykseen tuleva uloskäymisen lähde on Isä Jumala itse.

Johanneksen evankeliumin alkujakeisiin tuo oivaa lisävaloa Johanneksen ensimmäisen kirjeen ensimmäisen luvan kaksi alkujaetta: "Siitä, joka oli alusta, jota me olemme kuunnelleet ja jonka omin silmin nähneet, jota me katselimme ja jota kätemme koskettelivat, (on kysymys), elämän Sanasta. Ja elämä ilmestyi ja me olemme nähneet ja me todistamme ja me julistamme teille iankaikkista elämää, joka oli Isän luona ja ilmestyi meille."

Jeesusta nimitetään tässä "iankaikkiseksi elämäksi." Vaikka meille ihmisille evankeliumin kautta luvattu iankaikkinen elämä koskeekin vain tulevaisuutta, näin ei ole sen iankaikkisen elämän kanssa joka oli Isän luona. Hänen olemassaolonsa iankaikkisena elämänä ulottuu myös taakse päin, menneisyyteen. Näin ollen hän oli iankaikkisena elämänä Isään kätkettynä olemassa jo ennen pre-eksistenttistä syntymistään Isästä erilliseksi itsenäiseksi olennoksi.

Kaiken tätä Joh1:1:tä sivuavan edellä sanotun valossa uskon, että Joh. 1:1:den ilmaisu "Alussa" pitää tulkita sopusoinnussa Herramme omien sanojen kanssa, jotka hän sanoi (Ilm.3:14:

"Näin sanoo Aamen, uskollinen ja totuudellinen todistaja, Jumalan luomakunnan (tai: luomisen) alku."

On erittäin merkittävää, että Kol.1:15:sta myös apostoli Paavali nimittää Herraamme Jeesusta (ei suinkaan "esikoiseksi ennen kaikkea luomakuntaa", vaan:) "Hän on näkymättömän Jumalan kuva, kaiken luomakunnan (tai: luomisen) esikoinen."

Toisen kristillisen vuosisadan puolivälissä syntyneessä kristillisessä kirjoituksessa, nimeltään "Hermaan paimen" on juuri tutkistelemamme aiheen kannalta mielenkiintoinen kohta (89:1-2). Kun Hermas kysyi paimeneltaan "kallio" - näkynsä yhteydessä kallion ja portin merkitystä, tämä vastasi: "Tämä kallio ja portti ovat Jumalan Poika." Kun Hermas pyysi paimeneltaan tarkennusta ( sanoen: "Mitenkä niin? Onhan kallio vanha mutta portti uusi"), tämä jatkoi: "Kuule ja ymmärrä sinä ymmärtämätön. Jumalan Poika on syntyään vanhempi kuin koko hänen luomakuntansa, niin että hän on ollut Isän neuvonantajana hänen luomistyössään. Siitä syystä kallio onkin vanha."

Tämä teksti kuvastaa osuvasti sitä seikkaa, että vielä toisen vuosisadan kristillisyydessä ymmärrettiin (yhtäpitävästi Raamatun tekstien kanssa) Herramme Jeesuksen olevan pre-eksistenttiseltä alkuperältään luomakuntaa vanhempi, eli ennen luomakuntaa syntynyt. Tärkeää on kuitenkin havaita, että hänen käsitettiin tosiasiassa ennen luomakuntaa "syntyneeksi" eli itsenäiseen olemassaoloon astuneeksi, ei sen sijaan aina itsenäisessä, Isästä erillisessä olemassaolossa olleeksi.

Ero Isän ja Pojan välillä on Raamatun tekstien mukaan siinä, että Isällä ei ole olemassaolonsa alkua, Pojalla ( Raamatun tekstien mukaan) sen sijaan ilmi selvästi on. Jo Herramme nimitys: "Jumalan Poika" tosiasiassa ilmaisee tämän totuuden.

Tässä yhteydessä on aiheellista sanoa jotakin myös 1 Joh.5:20 pohjalta, joka kuuluu sanatarkasti:

"Oidamen de hoti ho hyios tuu Theuu heekei Kai edooken heemiin dianoian hina ginooskomen ton aleehthinon

"Mutta me tiedämme että Poika Jumalan on tullut ja hän antoi meille ymmärryksen jotta me tuntisimme Todellisen:

Kai esmen en too aleethinoo en too hyioo autuu Jeesuu Khristoo.

ja me olemme tässä Todellisessa hänen Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa.

Huutos estin ho aleethinos Theos kai dzooee aioonios."

. Tämä on Todellinen Jumala ja iankaikkinen elämä."

Jakeen alkuosassa "Todellisella" tarkoitetaan selvästi Isää Jumalaa, jonka tuntemiseen Poika on antanut meille ymmärryksen. Kun teksti sitten jatkaa, sanoen, että "me olemme Todellisessa", niin tässäkin Todellisella tarkoitetaan Isää. Teksti näet sanoo, että kun olemme "Hänen Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa", olemme samalla myös tässä Todellisessa. Sitten seuraa demonstratiivipronomini eli osoittavainen pronomini "huutos" = "tämä", ja jatkossa selvitys siitä, että se johon tämä pronomini viittaa, on paitsi Todellinen Jumala myös iankaikkinen elämä.

On täysin oikein ja luontevaa kääntää ja ymmärtää, että tämä "tämä" -pronomini viittaa Jeesukseen, mutta itse en ole tästä viittauksen osoitteesta täysin varma. Tämä osoittavainen pronomini voisi viitata myös Isään, jota nimenomaan samassa jakeessa edellä kahteen kertaan nimitetään Todelliseksi. Itse asiassa tämän onkin aivan todennäköinen tulkinta sen valossa mitä Jeesus itse sanoi Todellisesta Jumalasta Joh. 17:3:ssa. Tässä jakeessa Jeesus selvin sanoin nimeää ainoaksi Todelliseksi Jumalaksi "Sinut" eli Isänsä, ja vielä vakuudeksi mainitsee oman nimensä ja persoonansa (samassa jakeessa) erikseen, iankaikkista elämää merkitsevän tuntemisen kohteena:

"Hautee estin hee aioonios dzooee, hina ginooskoosi se ton monon aleethinon Theon,  kai hon apaesteilas, Jeesuun Khriston."

" Mutta tämä on iankaikkinen elämä, jotta he tuntisivat Sinut ainoan todellisen Jumalan, ja jonka sinä lähetit, Jeesuksen Kristuksen."

Jesajan kirja ennustaa syntyneestä lapsesta, Pojasta, joka on meille annettu, ja jonka hartioilla lepää Herraus, ja jonka nimi on: Ihmeellinen  neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas (9:5). Tässä kohtaa on merkittävää, ettei alkuperäisestä hebrean konsonanttitekstistä käännetty kreikannos, eli Septuagintan alkuperäinen teksti tunne ollenkaan tälle lapselle annettuja epiteettejä (Ihmeellinen Neuvonantaja, Väkevä Jumala ja Iankaikkinen Isä), vaan puhuu hänestä ainoastaan "suuren neuvon enkelinä" eli lähettiläänä.

Se Jahve joka Jes. 43:10:ssä puhuu itsestään, puhuu myös itsestään luotuna, sanoessaan: "...ennen minua ei luotu yhtäkään Jumalaa, eikä minun jälkeeni toista tule." Jahve puhuu siis itsestään, käyttäen heprean sanaa "jaasar" = valmistaa / muovata.

Pre-eksistenttisessä olemassaolossaan Herramme Jeesus oli Kirjoitusten mukaan Isästä Jumalasta selvästi erillinen Olento. Hänen alkuperästään iankaikkisuudessa käytetään sekä ilmaisua " hän on syntynyt", mutta myöskin ilmaisua " hänet on luotu." Joka tämän kieltää, ei ole Raamatun tekstien edessä rehellinen. Kumpikaan ilmaisu ei kuitenkaan kykene tyhjentävästi selittämään Herramme alkuperää, eikä Isän ja Pojan suhdetta toisiinsa.

JEESUS KRISTUS ON HERRA

Apostoli Paavali kirjoitti (Fil.2:11) ajasta, jolloin "...jokaisen kielen pitää tunnustaa Isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra." Mitä tällä Jeesuksen Herraudella tarkoitetaan? Yleensä aikamme teologit esittävät selitykseksi seuraavaa:

"Kun lausutaan: Kristus on Herra (Kyyrios Khristos), on jo luovuttu ns. unitarismista, jonka mukaan Jumala on vain yksi persoona." (Osmo Tiililä: Johdatus teologiaan.)

Herramme Jeesuksen pre-eksistenssiä pääasiassa tarkoittaen, Paavali sanoo tämän maailman valtiaista, että jos he olisivat tunteneet Jumalan viisauden, "he eivät olisi kirkkauden Herraa ristiinnaulinneet" (1 Kor.2:8). Paavali ei kuitenkaan tällä ilmaisullaan samaistanut tätä ristiinnaulittua kirkkauden Herraa Jumalaan. Paavali näet teki melkein aina selvän eron Herran ja Jumalan välillä:

"Niin on meillä kuitenkin ainoastaan yksi Jumala, Isä, josta kaikki on, ja johon me olemme luodut, ja yksi Herra, Jeesus Kristus, jonka kautta kaikki on, niin myös me hänen kauttansa"(1 Kor.8:6).

"Yksi Herra, yksi usko, yksi kaste; yksi Jumala ja kaikkien Isä, joka on yli kaikkien ja kaikkien kautta ja kaikissa" (Ef.4:5-6).

Melkein jokaisen kirjeensä alussa Paavali tekee selvän eron Jumalan ja Herran välillä: 1 Kor.1:1-3, 2 Kor.1:1-2, Gal.1:1-3, Ef.1:1-2, Fil.1:1-2, jne. Hän kirjoittaa: "Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta."

On siis nähtävissä, että Paavali tarkoitti yleensä ainoalla yhdellä Jumalalla yksinomaan Isää, ei Poikaa, joka oli hänelle Herra. Yksi poikkeus Paavalin kielenkäytössä (ainakin näennäisesti) kuitenkin löytyy. Room.9:5 hän näet kirjoittaa:

"...hoon hoi pateres kai eks hoon ho Khristos to kata sarka, ho oon epi pantoon Theos, eulogeetos eis tuus asioonaas, ameen."

"...joiden isät, ja joista Kristus lihan mukaan, joka on yli kaikkien Jumala, ylistetty iankaikkisuuksiin, aamen."

Tämän edellä esitetyn kohdan perinnäisen selitysvaihtoehdon mukaan Paavali nimittää Jeesusta "yli kaiken Jumalaksi", käyttäen "eimi" - verbin partisiippia korostamattomassa "joka on" merkityksessä.

Kun alkuperäisessä Paavalin tekstissä sanat kirjoitettiin yhteen ja välimerkkejä ei käytetty, voidaan teksti jakaa toisinkin, jopa kahdella eri tavalla:

"...joiden isät, ja joista Kristus lihan mukaan, joka on yli kaikkien. Jumala (olkoon) ylistetty iankaikkisuuksiin, aamen.

Tässä vaihtoehdossa Jeesus on edelleen "yli kaikkien", mutta silti Paavali kohdistaisi "Jumala" - ylistyksensä nyt Isälle.

Kolmas vaihtoehto jakaa tekstin:

"...joiden isät, ja joista Kristus lihan mukaan. Oleva yli kaikkien, Jumala, (olkoon) ylistetty iankaikkisuuksiin, aamen.

Tässä nykyään kovin paljon kannatusta saaneessa vaihtoehdossa Paavali tarkoittaisi "yli kaikkien Olevalla" Isää Jumalaa, joka siis saa häneltä ylistyksen. Tällöin myös Septuagintassa esiintyvä (2 Moos.3:14) ja Ilmestyskirjassa (1:4-5) toistettu Jumalan nimenä käytetty partisiippirakenne "Ho oon" = "Oleva / Joka On", olisi jo Paavalinkin tekstissä korostetussa käytössä.

Itse pidän kyllä mahdollisena ensimmäistä käännösvaihtoehtoa seuraavista syistä: a) Paavali puhuu filippiläiskirjeessä (2:6) Jeesuksen pre-eksistenssistä, käyttäen ilmaisua: "....hos en morfee Theuu hyparkhoon... =  ...joka muodossa Jumalan olemassa olevana..."

Paavali siis tarkoittaa filippiläiskirjeessä, että Jeesus oli ennen ihmiseksi tuloaan "Jumalan muodossa olemassa oleva." Kun Paavali Room.9:5:ssä juuri edellä lausuu, että "Jeesus on lihan puolesta syntyisin juutalaisista", olisi luonnollista, että hän samassa yhteydessä viittaa myös Jeesuksen pre-eksistenttiseen alkuperään.

b) Kun Heprealaiskirjeessäkin Jeesukselle omistetaan Vanhan testamentin kohtia jotka puhuvat selvästi alkuaan Jumalasta, osoittaa tämä samanlaisen Jumala- nimen käytön olevan mahdollista myös Paavalille (Hepr1:7-10):

"" Ja enkeleille hän tosin sanoo: "(olen) tekevä hänen enkelinsä hengiksi, ja hänen palvelijansa tulen leimaukseksi." Mutta Pojalle: "Sinun valtaistuimesi, Jumala, iäisyyksiin iäisyyden, ja sinun valtakuntasi sauva (on) oikeamielisyyden sauva. Sinä rakastit vanhurskautta ja vihasit laittomuutta; tämän tähden Jumala voiteli sinua, sinun Jumalasi, riemun öljyllä yli osatovereittesi." Ja: "Sinä, Herra, perustit alussa maan, ja sinun käsiesi tekoja ovat taivaat:..."

Lainaan tähän jatkoksi vielä muutaman rivin Aimo T. Nikolaisen Roomalaiskirjeen selitysteosta (SUTS.) tätä aihetta valaisemaan.

" 5 b Doksologia, jolla Paavali tyylilleen uskollisena päättää ensimmäisen Israel-lausumansa, sisältää yhden UT:n vaikeimmista eksegeettisistä ongelmista. Onko Paavali sanoilla: `joka on yli kaikkien Jumala` tarkoittanut itse Jumalaa vai Kristusta? Jo vanhan kirkon isät olivat tästä eri mieltä, vaikka heidän enemmistönsä katsoikin juuri tämän Paavalin lausuman todistavan Kristuksen täyden jumaluuden puolesta. Ne taas, jotka omistivat nämä sanat Jumalalle, eivät olleet pelkästään areiolaisia, vaan päättelivät, ettei vielä Paavali - vaan vasta Johannes - on puhunut Kristuksesta Jumalana. Itse asiassa voidaan Paavalin teksti lukea kolmella - neljällä tavalla:

1) Kristus saa määreekseen relatiivilauseen `joka on yli kaikkien Jumala`.

2) Jälkiosa on itsenäinen lause, joten ylistys kohdistuu Jumalaan. `Hän joka on yli kaikkien, on Jumala, hän olkoon ylistetty iankaikkisesti`,

3) Ylistys jaetaan kahteen osaan. `Kristus on yli kaikkien. `Jumala olkoon ylistetty iankaikkisesti`.

4) Konjektuura, jossa kaksi pientä sanaa ("ho oon" - "hoon ho ) vaihtaa paikkaa, antaa ajatuksen, että israelilaisten on myös hän, joka on yli kaikkien, nim. Jumala. Kristologista tulkintaa, jota mm. KR seuraa, voidaan pitää kieliopillisilla ja tyylillisillä perusteilla parhaiten tuettuna. Paavalin doksologiat  noudattavat yleensä järjestystä, että ensin mainitaan hän, jolle ylistys kuuluu. Teologisesti taas on todettava, että Paavalille Kristus oli pre-eksistenttinen ja Jumalan veroinen (Fil.2:11). `Jumala` olisi siis tässä Kristuksen jumalallisuuden ilmaisu. Mutta myös toisella vaihtoehdolla on jatkuvasti vahvaa kannatusta (esim. Käseman vuoden 1973 kommentaarissaan). `Hän joka on yli kaikkien` on aidosti Jumala-tunnustus. Paavalihan sanoi, että Kristuskin lopuksi alistetaan Isän alaisuuteen (1 Kor. 15:28). ..."

Omana kommenttinani vielä lisäisin: Koska Paavali kuitenkin 1 Tim.6:13-16 pitää Isää Jumalaa ainoana autuaana Valtiaana, joka omina aikoinaan tuo Herramme Jeesuksen ilmestymisenkin meidän näköpiiriimme, niin eiköhän hän myös tässä Room.9:5:ssä sittenkin tarkoita Isää Jumalaa, käyttäessään ilmaisua "Jumala yli kaiken." Jumalan Poikana Jeesus varmasti oli Paavalillekin todellinen Jumala, muttei sentään Jumala yli kaiken.

Paavalille yli kaiken Jumala on sittenkin vain Hän, jonka alle Poikakin tulee vielä alistumaan (1 Kor.15:24-28).

Entä mitä apostoli Pietari tarkoitti, kutsuessaan Jeesusta Herraksi? Tarkoittiko hän tällä, että Jeesus on itse Jumala? Saamme vastauksen Pietarin helluntaipäivän jälkeisestä saarnasta (Apt.2:36), sekä myös vähän myöhäisemmästä puheesta ylipappien edessä (5:30-31).

"Varmasti tietäköön siis koko Israelin huone, että Jumala teki hänet sekä Herraksi että Messiaaksi, tämän Jeesuksen, jonka te ristiinnaulitsitte."

"Meidän isiemme Jumala on herättänyt Jeesuksen... Hänet on Jumala oikealla kädellänsä korottanut Päämieheksi ja Vapahtajaksi..."

Pietarin mukaan Jeesus on Herra siitä syystä, että Jumala on tehnyt hänet Herraksi.

Raamattumme ilmoittaa Jeesuksen olevan "näkymättömän Jumalan kuva" (Kol.1:15),

"hänen kirkkautensa säteily ja hänen olemuksensa tarkka muotokuva" (Hepr.1:3),

joka oli ennen ihmiseksi syntymistään "Jumalan muodossa" (Fil.2:6).

Tässä merkityksessä hän saattoi sanoa: "Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän" (Joh.14:9).

Apostoli Johanneshan itse todistaa "...ettei kukaan ole Jumalaa milloinkaan nähnyt (Joh.1:18), vaikka eräs toinen, eli "ainutsyntyinen Jumala", onkin hänet ilmoittanut. Paavalin mukaan kukaan ei edes voi häntä (se on: Jumalaa) nähdä (1 Tim.6:16).

 Paavali toivotti kristityille: "Herramme Jeesuksen Kristuksen armo, Isän Jumalan rakkaus, ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon teidän kaikkien kanssa" (2 Kor.13:13). Tällä toivotuksellaan Paavali ei suinkaan samaista Herraa Jeesusta ja Jumalaa, vaan päinvastoin vahvistaa Herran ja Jumalan selvän eron.

MAJESTEETTI

Kreikankielisen Uuden testamentin tekstissä on kaksi sanaa, jotka on kumpikin käännetty majesteetti-sanaksi. Toinen näistä sanoista on adjektiivi "sebastos", merkiten kunnioitettavaa, kunnianarvoista ja pyhää. Tätä sanaa käytettiin latinankielisen augustus- sanan vastineena. Uudessa testamentissa tällä sanalla tarkoitetaan kahdessa kohtaa Rooman keisaria (Apt.25:21,25), sekä kerran keisarillista sotaväenosastoa (Apt.27:1). Toinen majesteettia merkitsevä sana on substantiivi "hee megaloosynee", merkiten suuruutta, valtasuuruutta ja majesteettiutta. Tätä sanaa käytetään Ut:ssa vain Jumalasta, ja se esiintyy siellä vain kolmessa kohtaa.

Juudaan kirjeessä (jakeet 24 - 25) sanotaan: "Mutta hänelle, joka voi varjella teidät lankeamasta ja asettaa teidät nuhteettomina, riemuitsevina, kirkkautensa eteen, hänelle, ainoalle Jumalalle ja meidän Pelastajallemme Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, hänelle kunnia, majesteetti (megaloosynee), voima ja valta ennen kaikkia aikoja, sekä nyt että iankaikkisesti, aamen."

Edellä majesteettius osoitetaan "ainoalle Jumalalle", mutta kylläkin Herramme Jeesuksen kautta. Persoona, jolle majesteettius kuuluu, on siis Isä Jumala.

Heprealaiskirje nimittää meidän Herraamme Jeesusta Kristusta "ylimmäiseksi papiksemme (8:1), joka on istuutunut Majesteetin valtaistuimen oikealle puolelle taivaissa" (hos ekathisen en tee deksiaa tuu thronuu tees megaloosynees en tois uuranois). Herrallamme Jeesuksella on siis kunniapaikka Majesteetin oikealla puolella, mutta hän ei itse istu Majesteetin istuimella, koska hän ei itse ole tämä Majesteetti.

Toimitettuaan puhdistuksen synneistä, on ylipappimme istuutunut Majesteetin oikealle puolelle korkeuksissa, tullen enkeleitä niin paljon korkeammaksi kuin hänen perimänsä nimi on jalompi kuin heidän" (Hepr.1:1-4). Entä, mikä on se nimi, jonka Jeesus peri? Teksti jatkaa selitykseksi: "Sillä kenelle enkeleistä hän (se on: Jumala) koskaan on sanonut: `Sinä olet minun Poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin.`"

Jeesus siis peri Jumalan Pojan nimen korotuksessaan, ylösnousemuksensa yhteydessä. Synnyttäminen tarkoittaa tässä kuolleista herättämistä: Pisidian Antiokiassa Paavali julisti synagogassa Israelin miehille:

"Jumala on isille annetun lupauksen täyttänyt meille lapsille, herättäen Jeesuksen, niin kuin myös toisessa Psalmissa on kirjoitettu: `Sinä olet minun Poikani; tänä päivänä minä olen sinut synnyttänyt.`"

Roomalaiskirjeessään Paavali kertoo, että hänet on kutsuttu ja erotettu julistamaan evankeliumia "hänen Pojastansa, joka lihan puolesta on syntynyt Daavidin siemenestä, ja pyhyyden Hengen puolesta, kuolleista nousemisen kautta asetettu (tuu horisthentos ) Jumalan Pojaksi voimassa" (Room.1:1-4).

Meidän Herramme Jeesus on siis kuolleista herättämisestään lähtien asetettu Jumalan Pojaksi voimassa. Hän on siis Jumalan Poika, joka istuu Majesteetin valtaistuimen oikealla puolella taivaissa, mutta itse Majesteetti on yksin ja ainoastaan itse Isä Jumala.

Edellä esitetyn täytyy merkitä seuraavaa: Ennen ihmiseksi tuloaan hän oli "Jumalan muodossa" olemassa. Tällöin hän todellakin "tyhjensi itsensä" Jumalan kaltaisuudesta, syntyessään ihmiseksi. Ihmisenä hän kärsi kuoleman, mutta koki myös ylösnousemuksen Isän Jumalan herättämänä. Tämä tapahtuma merkitsi, että hänet nyt, kuolleista ylösnousseena ihmisenä, synnytettiin ja asetettiin Jumalan Pojan asemaan.

 AINOA TODELLINEN JUMALA

Meidän Herramme Jeesuksen lihassa vaelluksen päivinä tuli eräs kirjanoppinut kysymään häneltä: "Mikä on ensimmäinen kaikista käskyistä?" Herramme vastasi, vahvistaen Mooseksen kirjan (5 Moos.6:4-5) sanoman, sanoen: "Kuule Israel, Herra meidän Jumalamme, Herra on yksi ainoa; ja rakasta Herraa, sinun Jumalaasi kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi ja kaikesta voimastasi" (Mark.12: 29 - 30).

Ensimmäiseen käskyyn siis sisältyy sanoma siitä, että Herra, meidän Jumalamme on yksi ainoa. Ja, kuten jo näimme, meidän Herramme Jeesus teki myös itse selvän eron itsensä ja tämän ainoan Jumalan välillä. Hän puhui Isälle:

"Mutta tämä on iankaikkinen elämä, että he tuntevat Sinut, joka yksin olet Todellinen Jumala, ja hänet, jonka sinä olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen" (Joh.17:3)

. Herramme kylläkin sanoi myös: "egoo kai ho Pateer hen esmen” = ”Minä ja Isä yhtä olemme" (Joh.10: 30), mutta mitä hän tällä lausumalla tarkoitti, selviää saman evankeliumin 17 luvusta, jakeista 11, 21 - 23.

" Ja en enää ole maailmassa, mutta he maailmassa ovat, ja minä tulen sinun luoksesi. Pyhä Isä, ota vaari heistä sinun nimessäsi jonka olet antanut minulle, jotta olisivat yhtä kuten me. Jotta he kaikki yhtä olisivat, kuten sinä, Isä, minussa ja minä sinussa, jotta myös he meissä olisivat..."

"Ja kirkkauden, jonka olet antanut minulle, minä olen antanut heille, jotta olisivat yhtä, kuten me yhtä (olemme) Minä heissä ja sinä minussa, jotta he olisivat täydellistyneitä yhdeksi..."

Tämä yhtenä olo vaatii siis varjelusta ja täydellistymistä. Kun oppilaat voivat olla samalla lailla "yhtä" kuin Poika Isän kanssa, voi olla kyse vain elämän asenteen, ajattelun ja päämäärien ykseydestä. Johannes käyttää kreikan alkukielessä "yksi"- sanan neutrimuotoa, joka todellakin on oikein kääntää sanaksi "yhtä".

Paavali käyttää Gal.3:28:ssa yksi-sanan maskuliinimuotoa "heis", joka puolestaan on oikein kääntää vastineella "yksi".

Heprealaiskirje kertoo Jeesuksen lihansa päivinä "väkevällä huudolla ja kyynelillä" uhranneen "rukouksia ja anomuksia sille, joka voi hänet kuolemasta pelastaa; ja hänen rukouksensa kuultiin hänen jumalanpelkonsa tähden. Ja niin hän, vaikka oli Poika, oppi siitä mitä hän kärsi kuuliaisuuden" (5:7-8). Herrallamme Jeesuksella oli siis pelkoa Jumalaa kohtaan. Hän uhrasi rukouksia ja anomuksia Jumalalle. Ei hän suinkaan pelännyt eikä rukoillut itseänsä, eikä oppinut kuuliaisuutta itseään kohtaan, vaan sitä Ainoaa kohtaan joka yksin on Totinen Jumala, Majesteetti ja Kaikkivaltias.

Apostoli Paavali esittelee meille Majesteetin, kun hän antaa kehotuksen Timoteukselle (1 Tim.6:13-16):

"Jumalan edessä joka kaikki eläväksi tekee, ja Kristuksen Jeesuksen edessä, joka Pontius Pilatuksen edessä todisti, tunnustaen hyvän tunnustuksen, minä kehotan sinua, että tahrattomasti ja moitteettomasti pidät käskyn meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen ilmestymiseen saakka, jonka (ilmestymisen) aikanansa on antava meidän nähdä se autuas ja ainoa Valtias, kuningasten Kuningas ja herrain Herra, jolla ainoalla on kuolemattomuus; joka asuu valkeudessa, mihin ei kukaan taida tulla; jota yksikään ihminen ei ole nähnyt eikä voi nähdä. Hänen olkoon kunnia ja iankaikkinen valta, Aamen."

Tämän Paavalin edellä esittelemän Majesteetin alle tulee "itse Poikakin" vielä alistumaan , jotta Jumala olisi kaikki kaikissa" (1 Kor.15:24-28). Pojan tulee hallita siihen asti, kunnes on pannut kaikki viholliset jalkojensa alle.

JEESUS KRISTUS, KIRKKAUDEN HERRA

Erään vuoden eräänä syyskuisena lauantaina sain vieraakseni kaksi Jehovan todistajaa. He ottivat puheeksi Uuden testamentin jakeen 1 Kor.2:8:n. Toinen heistä oli jo aikaisemmin minulle tuttu edellisistä käynneistään, jolloin olimme keskustelleet heidän Uuden testamentin Uuden maailman käännöksestään. Käännöksen tutkittuani olin esittänyt sitä kohtaan arvostelua siitä syystä, että opilliset ennakkoasenteet näyttävät olleen joidenkin kohtien kääntämisen lähtökohtana. Yksi näistä kohdista (jotka olin heille aikaisemmin esittänyt edellä sanomani esimerkiksi) oli juuri tämä 1 Kor.2:8.

Toisen tämän lauantain vieraistani tuli nyt edustaa kreikankielisten sanojen asiantuntemusta (Kreikassa syntyneenä ja asuneena, vasta puolitoista vuotta sitten Suomeen muuttaneena). Huomasin kuitenkin lähes parituntisesta keskustelusta huolimatta asian jääneen vierailleni epäselväksi, eivätkä hekään olleet järin tyytyväisiä tulokseensa minun suhteeni.

Heidän käyntinsä antoi sysäyksen tämän osa-artikkelin syntymiseen, ja tässä nyt tulee suurin piirtein kerratuksi se, mitä heille silloin esitin, koskien Jeesusta Kristusta kirkkauden Herrana.

Lähtökohtana oli tämä mainittu raamatunkohta (1 Kor.2:8), joka (nyt jo vanhan) Kirkkoraamatun mukaisena kuuluu:

"...sitä, jota ei kukaan tämän maailman valtiaista ole tuntenut - sillä jos he olisivat sen tunteneet, eivät he olisi kirkkauden Herraa ristiinnaulinneet."

Tässä jakeessa Paavali siis kertoo, että jos tämän maailman valtiaat olisivat tunteneet Jumalan viisautta, olemalla siitä osallisia, he eivät olisi naulinneet ristiin Jeesusta Kristusta, kirkkauden Herraa. Paavali siis nimittää Jeesusta kirkkauden Herraksi, kuuluen alkutekstissä: "... uuk an ton Kyyrion tees doksees estauroosan." " Tekstissä esiintyy "hee doksa" - substantiivin genetiivimuoto "Tees doksees”, jota ei ole mielestäni oikein kääntää adjektiivina, kuten Uuden maailman käännös on tehnyt:

"Tätä viisautta ei yksikään tämän asiainjärjestelmän hallitsijoista tullut tuntemaan, sillä jos he olisivat tunteneet (sen), he eivät olisi panneet paaluun loistoisaa Herraa."

Samoin kuin Kuningas Jaakon käännös sanoo: "...they would not have crucified the Lord of glory", on Uuden maailman käännös vaihtanut tilalle adjektiivin: "...they would not have impaled the glorious Lord."

Vertailun vuoksi kreikkalaisen raamattuoppineen, Ateenan yliopiston teologisen tiedekunnan opettajan P. N. Trempelan Uuden testamentin parafraasin teksti on mielenkiintoinen:

"...he eivät olisi naulinneet häpeäpaaluun Herraa, joka on kirkkauden lahjoittaja."

Trempelan mukaan Herra on "kirkkauden Herra" kirkkauden lahjoittajana. Kreikan sana "Khoreegos" merkitsee, paitsi lahjoittajaa, myös muonamestaria / hankitsijaa / varustajaa / tavaranhankkijaa / luovuttajaa.

Tessalonikan yliopiston oppineiden vuoden -85 käännösparafraasi on tässä kohtaa jopa jättänyt (Herra) - sanan pois, puhuen siis vain kirkkauden lahjoittajasta:

"...sillä jos he olisivat sen ymmärtäneet, he eivät olisi naulinneet ristiin kirkkauden lahjoittajaa."

Kiinnittää huomiota, että "kirkkauden lahjoittaja" ja "Herra, joka lahjoittaa kirkkauden", tuntuvat olevan jotakin muuta kuin "Kirkkauden Herra."

Jo vuonna 1926 ilmestyneessä Uuden testamentin selitysteoksessa U. Paunu selittää saman suuntaisesti "Kirkkauden Herraa" koskevassa alaviitteessä:

"Kirkkauden Herra on Jeesus Kristus. Syvimmässä alennustilassaankin oli hän Jumalan kirkkaudesta osallinen, Joh.1:14, ja kärsimisensä jälkeen on hän kirkkauteen korotettu, Fil.2:9 ss. Ollen itse kirkastettu, voi hän kirkkautta rajattomasti muillekin jakaa, ja heitä kirkkauteen johdattaa."

Rafael Gyllenberg kirjoittaa (SUTS.) Korinttolaiskirjeiden selitysteoksessaan, ollen samoilla linjoilla:

"Kristusta nimitetään tässä `Kirkkauden Herraksi` ( ho Kyyrios tees doksees ). Hän on seurakunnan Herra ja hänen olemuksensa on kirkkautta. Hänen välityksellään seurakunnan jäsenet tulevat heille tarkoitetusta kirkkaudesta osallisiksi."

Sen sijaan Aimo T. Nikolainen sanoo "Avaa Uusi testamenttisi" - sarjan Korinttolaiskirjeitä käsittelevässä 7:ssä niteessä:

" `Jos he olisivat tunteneet Jumalan salaisen viisauden, he eivät olisi ristiinnaulinneet Jeesusta.´ Paavali käyttää Jeesuksesta arvonimeä `kirkkauden Herra´, joka vastaa hänen tosiasiallista persoonaansa."

Ilmaisu "kirkkauden Herra" Jeesusta tarkoittavana löytyy myös Jaakobin kirjeen 2:1:stä. Kohdassa esiintyy sama "hee doksa" substantiivin genetiivimuoto "doksees" kuin 1 Kor.2:8:ssa.

Kirkkoraamattu, kuten myös Saarisalon sanatarkka käännös ovat tässä tekstissä kääntäneet genetiivin merkitykseksi: "kirkastettu", mikä ei ole sanatarkka vastine alkutekstissä esiintyvälle sanalle. Toivo Koilokin on Suuressa Ilosanomassaan kääntänyt sen "kirkastetuksi", mutta on sentään alaviitteessä huomauttanut sananmukaisesta merkityksestä: "kirkkauden."

Aarre Lauha kirjoitti Jaakobin kirjeen selitysteoksessaan (SUTS.):

"Kun määreet ovat kasautuneet lauselmassa kielellisesti raskaaksi, jopa epäselväksi kimpuksi, on usein ajateltu, että Kristus-nimi onkin tässä myöhempi lisä ja että alkuaan on puhuttu vain `kirkkauden Herrasta`, so. Jumalasta. Säilyneet tekstilähteet todistavat kuitenkin täyteläisen asun puolesta. Sana `doksees` lienee tällöin paras käsittää attribuutiksi koko Kristus-nimiryhmälle: `meidän kirkkauden (valtapiirissä oleva) Herramme Jeesus Kristus` (vert. Ef.6:24). Tulkinta, että olisi Kristus nimen appositio, ja että siis Kristusta nimitettäisiin `kirkkaudeksi` l. `Majesteetiksi` (Moffatt), ei ole muun alkukristillisen kielenkäytön mukainen."

Avaa Uusi testamenttisi - sarjan Jaakobin kirjettä käsittelevässä 11:sta niteessä Aimo T. Nikolainen kirjoittaa: "Uskon kohdistuminen Jeesukseen Kristukseen ei ole alunperin juutalaiseen tekstiin tehty lisäys...vaikka moninkertainen genetiivirakenne onkin vaikeasti käännettävissä. ... Sanojen kääntämisessä on valittava lähinnä kahden vaihtoehdon välillä: sana `kirkkauden` on lisämääre, joka luonnehtii kaikkea edellä olevaa; kysymys olisi uskosta Herraamme Jeesukseen `kirkkaudessaan` (näin useimmat kommentaarit), jolloin toinen mahdollisuus olisi yhdistää sanat `kirkkaus` ja `Herra`. Tällä kannalla on RKK. joka kuitenkin on kahdentanut määreen `Herran`. Herramme Jeesus Kristus on `kirkkauden Herra`."

RKK:n käännös kuuluu: "Veljeni, te jotka uskotte meidän Herraamme Jeesukseen Kristukseen, kirkkauden Herraan, älkää erotelko ihmisiä."

Mielenkiintoinen on myös uuskreikankielinen Bamban (Vanvan) käännös, joka käyttää tässä kohdassa doksees - genetiivin käännöksenä perfektin partisiipin genetiiviä: "dedoksasmenuu" = kirkastetun."

Ateenan yliopiston oppineiden vuoden -67 käännös käyttää "endoksos" - adjektiivin genetiivimuotoa "endoksuu". Tämä "endoksos" merkitsee: kunnioitettu / kirkas / loistava / ihmeellinen / maineikas /kuuluisa / kunniakas.

Sen sijaan Tessalonikan yliopiston oppineet ovat vuoden -85 käännös-parafraasissaan palanneet ilmaisuun: "kirkkauden Herra": Tin pisti sas ton kirion tis doksas = teidän uskonne kirkkauden Herraan.

Uuden maailman käännös on Jaakob 2:1:ssä yhdistänyt doksees - genetiivin persoonapronominin "heemoon" = " meidän" kanssa, kääntäen: "Veljeni, ette kai puolueellisin teoin pidä kiinni Herramme Jeesuksen, kirkkautemme, uskosta?"

Tässä he siis ovat olleet uskollisempia substantiivin genetiivin doksees merkitykselle. Saman doksees - genetiivin kääntäminen "loistoisaksi" 1 Kor. 2:8:ssa ei mielestäni ole ollut oikeutettua.

Heidän käännöksensä "loistoisaa Herraa" vastaamassa pitäisi kreikankielisessä alkutekstissä olla adjektiivi "endoksos". Tällöin käännös olisi oikeutettu.

Tämän Jaakobin kirjeen kohdan kääntäisin itse seuraavasti:

"Minun veljeni, älkää kasvoihin katsomisina omatko meidän kirkkauden Herramme Jeesuksen Kristuksen uskoa."

Mutta mitä tämä Herramme Jeesuksen "kirkkauden Herrana" - olo oikein merkitsee? Tähän antaa vastauksen kaksi Uuden testamentin kohtaa: Luuk.24:26 ja Joh.12:41:

"Eikö näitä tullut Kristuksen kärsiä ja mennä sisälle kirkkauteensa?"

Tämän mukaan kysymys on siis kirkkauden paikasta, johon mennään sisälle. Kun samassa jakeessa on (substantiivin akkusatiivimuodon "doksan" yhteydessä) Jeesusta tarkoittava persoonapronominin genetiivimuoto "autuu", osoittaa tämä omistusliite, että kysymys on Jeesuksen doksasta, Jeesuksen kirkkaudesta / kunniasta.

"Näitä sanoi Jesaja, kun hän näki Hänen kirkkautensa, ja puhui hänestä."

Kohdasta on pari alkukielen tekstimuunnelmaa, joista toisen mukaan olisi ollut kyse "Jumalan" ("tuu Theuu") kirkkauden katselemisesta, toisen mukaan "hänen Jumalansa" (tuu Theon autuu) kirkkauden katselemisesta. Nämä muunnelmat ovat kuitenkin ilmeisiä tekstin myöhempiä korjausyrityksiä.

Koko tämä Johanneksen evankeliumin tekstiyhteys osoittaa (12: 37 -  41), että puhe on koko ajan Jeesuksesta. Tunnusteoista huolimatta ihmiset eivät uskoneet häneen, ja tällöin toteutui Jesaja 53:1:n ennustus. He eivät voineet uskoa, koska sama Jesaja oli vielä ennustanut "silmien sokeutumisesta ja sydämien paatumuksesta" (Jes.6:9-10). Sitten Johannes lisää, että Jesaja ennusti edellä sanottua samassa yhteydessä, jossa hän katseli Herran kirkkautta (Jes.6:1)

Johannes käyttää maskuliinista persoonapronominin yksikön genetiivimuotoa "autuu" Jeesusta tarkoittavana, sekä kirkkaus ( doksa - )-sanan että puhumista merkitsevän verbimuodon (elaleesen ) yhteydessä. Johannes siis tarkoittaa, että se Herra, jota Jesaja katseli, oli Jeesus pre-eksistenttisessä olemassaolon muodossaan.

Jesajan kirjan 6 luku on kohta, josta on kyse, ja siinä katseltu Herra on ilmaistu hepreankielisessä tekstissä tetragrammilla JHWH, merkiten Jahvea. Tosin Jes.6:1, 8 ja 11 jakeiden tekstissä lukee "Adonai", mutta jakeissa 3, 5 ja 12 sen sijaan "JHWH". Varsinkin jakeiden 1 ja 5 vertaaminen toisiinsa osoittaa, että juuri se "Adonai", jonka näkemisestä jakeessa 1 kerrotaan, oli Jesajan itsensä 5 jakeessa antaman selityksen mukaan "Jahve Sebaot". On näin ollen selvää, että Jesajan kirjan 6 luvun alkutekstissä ei puhuta kahdesta eri Herrasta, toisesta "Adonai"- ja toisesta "JHWH"- nimisenä. Kun Johanneksen evankeliumin mukaan "Kukaan ei ole milloinkaan nähnyt Jumalaa" (1:18), on senkin "Adonain" ja "Jahven", jonka Jesaja näki, täytynyt olla se "ainutsyntyinen Jumala", Jeesus, joka Jumalan on ilmoittanut.

Ei siis päästä mihinkään siitä, että Jeesus oli Johanneksen mukaan pre-eksistenttisessä olomuodossaan Jahve, kirkkauden Herra. Suomen kirkon oppineet (Culin, Nikolainen ja Thúren) ovat kaikki tulkinneet Paavalin Filippiläiskirjeen selitysteoksissaan Jeesuksen ylösnousemuksen siten, että hänet olisi kuolleista herätettynä ihmisenä asetettu uudelleen Jahveksi. Lainaan edellä mainituista tässä kohtaa vain teologian tohtori Jukka Thúrenin selitystä Paavalin filippiläiskirjeen jakeisiin 2:5-11:

"5. Jakeen tarkka suomentaminen on hyvin epävarmaa. Kävisi pitkäksi arvioida lukuisia tulkintoja. Verbi `fronein` merkitsee, kuten sanottu, ajattelemista, usein nimenomaan tarkoitushakuista, päämäärään pyrkivää ajattelemista, samoin kuin suomen "olen sitä mieltä" ja "tekee mieli sitä" ovat sukua toisilleen. Usein se on lähellä 'pyrkimistä'. Lukijani voisi itse etsiä vaihtoehtoisia sujuvia suomennoksia, lähtien seuraavasta sanatarkasta pohjakäännöksestä:

touto froneite en hymin = Pyrkikää tähän (itsessänne t.)keskenänne

ho kai en Khristoi Iesou = mihin myös Kristuksessa Jeesuksessa

Kristittyjen tulee tavoitteellisessa ajattelussaan olla yksimielisiä keskenään, niin kuin sopii "Kristuksessa Jeesuksessa" eläville (suhteessa Jumalaan?). Jollakin tavoin tuo tarkoittaa sitä, että kaikilla Kristuksessa olevilla eli Kristuksen ruumiin jäsenillä ja koko Kristuksen ruumiilla tulee olla myös Kristuksen mieli, ja sen mielen on tietysti päästävä näkyviin seurakunnan eli Kristuksen ruumiin jäsenten keskinäisissä suhteissa. Mutta millainen sitten on Kristuksen mieli? Sen näkee siitä, mihin Kristus seurakunnalle luultavasti jo ennestään tutun runon mukaan pyrki, mitä Kristus tavoitteli jo silloin kun kristittyjä ei vielä ollutkaan. Kristuksen (silloinen) mieli käy ilmi hänen suhteestaan Isään Jumalaan.

Tämän kaiken kertoo apostolin lainaama hymni, joka muistuttaa UT:n muita runoja, kuten Kol 1:15 ss ja Joh l:l ss. Emme nyt tutki, mitä kaikkea hymni voi kertoa meille varhaisimman kirkon kristologiasta, vaan koetamme keskittyä siihen, mitä hymni sanoo Kristuksen "mielestä", fronein.

6. Hänellä oli Jumalan muoto Aadamhan luotiin Jumalan kuvan mukaan, joten hänelläkin varmaan oli "Jumalan muoto". Kristuksen nöyryyden eli itsensä alentamisen vastakohdaksi onkin ajateltava Aadamin halu tulla 1 Moos 3:5 kuvatulla tavalla Jumalan vertaiseksi.

Mutta siitä ei pidä päätellä, että Kristus kuvattaisiin tässä säkeessä Aadamin kaltaiseksi luoduksi olennoksi. J.6a-7c ja 7d-8 eivät ole saman toistamista, vaan ensimmäinen kolmisäkeinen "säkeistö" kuvaa pre-eksistentin Kristuksen alentumista taivaallisesta olennosta ihmiseksi, ja vasta toinen kuvaa tänne maan päälle sijoittuvaa alentumisen toista vaihetta. Säe "Hänellä oli Jumalan muoto" ei kuvaa myöskään jotakin ennen Aadamia luotua "ensimmäistä Aadamia" vaan sitä luomatonta jumalallista Viisautta, joka SananI 8:22 ss:n ja esim. Viis 7:n mukaan oli Jumalan luona jo ennen maailman luomista. "Viisaus" on sekä hepreassa että kreikassa feminiininen sana, mutta jos kerran tämä hymni on alun alkaen kristillinen, runoilija on varmaankin "hänellä" tarkoittanut Jumalan Poikaa. UT:ssa lähin rinnakkaiskohta on Joh 1:1.

Koska "Jumalan muodon" vastakohta on j.7b "orjan muoto", missä oleellista ei ole esim. ulkonäkö vaan orjuus, orjan alhainen olemus ja isännän vallasta kokonaan riippuvainen olotila, ei "Jumalan muoto" tarkoita tässä antropomorfisesti ulkonäköä vaan taivaallista vapautta, valtaa ja kirkkautta. Orjan vastakohta on hänen herransa; "orjan muodon" vastakohtana olevaan "Jumalan muotoon" kuuluu siis se herruus, jonka lopulta kaikki tulevat tunnustamaan.

Ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen , Kr. "ei katsonut (ryöstö)saaliikseen". Harpagmos voisi tarkoittaa joko 'omakseen ryöstämistä' tapahtumana ja ryöstämällä otettavaa` saalista' (res rapienda, vrt. Aadamin yritystä päästä luvatta osalliseksi Jumalan täydellisestä tiedosta). Se voi myös tarkoittaa jo omistamansa omaisuuden väkisin omanaan pitämistä, jolloin saalis on res rapta, väkisin, ryöstäjän tavoin, hallussa pidetty omaisuus. Yhteistä on, että "ryöstäjä" pitää omaisuuden omanaan, päästämättä muita edes saaliinjaolle.

Jos "vertaisuus" on enemmän kuin "muoto", silloin Jumalan Pojasta sanotaan ensimmäisen vaihtoehdon mukaan, että hän tyytyi olemaan Poikana pyrkimättä ilman lupaa itsenäistymään Isästä riippumattomaksi, siinä mielessä Isän vertaiseksi. Suomennos edellyttää kuitenkin, että "muotoon" sisältyy ainakin oikeus vertaisuuteen ; se oikeus Pojalla oli, mutta hän ei kynsin hampain pitänyt siitä kiinni. Väärän menettelyn vastakohdaksihan esitetään j.7a: hän tyhjensi itsensä , luovutti pois sellaista, mitä hänellä jo oli. Jumalan muotoinen / kaltainen (en morfei theou) ja Jumalan vertainen (isa theoi) tarkoittavat suomennoksen mukaan kumpikin sitä Jumalan Pojan taivaallista asemaa tai olotilaa, erityisesti hänen valtaansa, kunniaansa ja kirkkauttaan Jumalan luona, joka hänellä jo legitiimisti oli, mutta josta hän vapaaehtoisesti luopui. Persoonan ja olemuksen samuus edellytetään. Niin kuin Viisaus ei lakannut olemasta Viisaus, kun se teki majansa ihmisten keskelle, ei Jumalan Poikakaan lakannut olemasta Jumalan Poika.

7. Vaan luopui omastaan ...` Kr. alla heauton ekenosen morfen doulou labon ...`vaan hän tyhjensi itsensä ottaen orjan muodon ...`, minkä RKK käänsi: "Hän luopui kaikesta, otti orjan muodon ...` Alkuteksti on selvä: jos kerran säkeistö on pirstottava virkkeiksi, uusi virke on (RKK:n ehdotuksen mukaisesti) aloitettava verbin persoonamuodosta 7a, ei vasta appositiona olevasta partisiipista 7b, kuten KK on paitsi komiteaa myös hymnirunoilijaa ja apostolia oikaisten tehnyt.

Edellä on sanottu, mitä Hän ei tehnyt, nyt sanotaan, mitä hän sen sijaan teki. Jumalan muodosta luopuminen ja orjan muodon ottaminen vastaavat selvästi toisiaan. Jumalan vertaisuudesta luopuminen tapahtui sen mukaan ihmisten kaltaiseksi tulemisena; vertaisuus ja kaltaisuus eivät siis ole tässä vastakohtia vaan tarkoittavat samaa asiaa.

Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Virkkeen rakenteesta ks. edellistä selitystä.

VT:n viisauskirjat sanovat useinkin ihmisen elämää orjan raadannaksi, joten "orjan muodon ottaminen" näyttää ensisijaisesti tarkoittavan ihmiselon ankeuteen suostumista. Jes 53:n kuvaama Herran kärsivä "palvelija" (kr. niinikään doulos) on koko hymnin taustalla, varmaan myös tämän kohdan, mutta tässä ei puhuta nimenomaan Herran palvelijasta / orjasta, vaan ihmisille Jumalaan verrattuna tyypillisestä orjan muodosta yleensä.

Ihmisten kaltaisuus` (homoioma anthropon) on siis Jumalan vertaisuuden, jumalallisen kirkkauden, vastakohtana sama kuin `orjan muoto`. Ehkäpä tuohon `kaltaisuuteen` kuitenkin sisältyy vihjaus myös Jumalan Pojan omaksuman tosi ihmisyyden ja nykyisen `normaalin` eli epänormaalin ihmisyyden väliseen eroon. Runoilija ei tohdi väittää, että Jumalan Poika olisi ollut täysin identtinen muiden ihmisten (monikko!) kanssa. Ainakaan Kristus ei toisten ihmisten tavoin ollut synnin turmelema (vrt. Hepr) eikä siis ollut katkaissut yhteyttä Jumalaan. Hän on kyllä tosi ihminen - sellainen miksi ihminen tarkoitettiin - mutta hän ei sittenkään ole yksi meistä langenneista ihmisistä, hän on vain meidän kaltaisemme. Room 8:3 sanoo kuin tätä hymniä kommentoiden:"... lähetti tänne oman Poikansa syntisten ihmisten kaltaisena" (kr. ...en homoiomati sarkos hamartias synnin lihan kaltaisuudessa`): liha hänellä todella oli, muttei `synnin (turmelemaa) lihaa`.

Tähän mennessä on puhuttu vasta taivaallisen Jumalan Pojan syntymisestä tänne maailmaan tosi ihmiseksi vääristyneitten, langenneitten ihmisten joukkoon. Jo tähän vaiheeseen sisältyy ainakin Paavalin mielessä seuraavan säkeistön keskeinen aihe kuuliaisuus, sillä apostoli ei voine olla ajattelematta muualla toistamaansa julistuskaavaa: `Jumala lähetti Poikansa`. Poika tuli maailmaan Isää totellen. Seuraava säkeistö koskee Kristuksen elämää ja kuolemaa.

Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa Säkeistön ensimmäinen säe `esiintymiseltään` / hahmoltaan` (skhemati) ihmiseksi havaittuna ei painota ulkonaista hahmoa sisäisen olemuksen vastakohtana, Vaan . yksinkertaisesti sitä, että Hän täällä "havaittuna", siis ihmisten keskellä eläessään, oli ulkonäöltään ja eIintavoiltaan ihminen toisten: joukossa. Viisaus oli Sananl. 8:n mukaan jo maailmaa luotaessa Jumalan luona, iloa täynnä. Niin oli Jumalan Poikakin, mutta hän suostui tulemaan tänne yhdeksi meistä ihmisistä. Hän ei suinkaan kaikissa suhteissa poikennut muista ihmisistä, päinvastoin. Bengel on perusteellinen: skhema on latinaksi habitus, ja siihen kuuluu: `cultus, vestitus, victus, gestus, sermones et actiones.`

8. `Hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti`. Yksi ratkaiseva ero hänen ja muiden ihmisten välillä tuli ilmi: kun muut ihmiset olivat ylpeitä ja Luojaansa kohtaan tottelemattomia sekä pyrkivät nousemaan yhä ylemmäs, hän alensi itsensä eli oli nöyrä ja kuuliainen ei vain Poikana Isälleen vaan myös ihmisenä Luojallensa `Itsensä tyhjentäminen` oli vielä taivaallisen olennon teko, `itsensä alentaminen` eli nöyrtyminen oli maallisen ihmisen teko, mutta emme saa unohtaa, miten se ihminen oli saanut syntynsä.

`Kuolemaan asti` ei ole pelkkä ajan määre. Kirkkaudesta Hän tyhjensi itsensä orjuuteen, ihmiselosta hän alensi itsensä kuolemaan. `Kuolemaan asti` on myös tottelevaisuuden mitta. Muiden ihmisten kuolema on seurausta tottelemattomuudesta (`kuolema on synnin palkka`), mutta Kristus kuoli, koska oli täydellisen kuuliainen. Näin hänen kuolemansa oli erilainen. Voimme ajatella eteenpäin: näin koko kuoleman luonne muuttui toiseksi, "kuolemalla kuoleman voitti".

Tämä hymni ei sano, mitä varten Isä antoi Kristukselle tehtäväksi kuolla. Hymni ja sitä lainatessaan apostoli kiinnittävät huomion Kristuksen mieleen (fronein). Kuolemaan suostuminen osoittaa ihmiseksi tulleen jumalallisen olennon nöyryyden ja hänen tottelevaisuutensa suuruuden. Runoilija kuitenkin edellyttää, että Kristuksen kuolemalla oli mielekäs, soteriologinen tarkoitus, sillä eihän Isä toki turhan takia tai vain tottelevaisuutta koetellakseen käskenyt Poikansa alistua ristinkuolemaan. Apostoli ei voine olla ajattelematta muualla lainaamaansa ikivanhaa julistuskaavaa: `Jumala antoi alttiiksi Poikansa`, `Kristus antoi alttiiksi itsensä`. Katso myös Room 8:3:n loppua! (Hepr yhdistää eksplisiittisesti nämä kaksi asiaa: vielä `kuoleman kärsimys` tarvittiin kuuliaisuuden ja synnittömyyden takeeksi, mutta itse kuoleminen oli sovitustyön eli syntiuhrin ja liitonuhrin uhraamisen alku.) ristinkuolemaan asti. Jos alkuperäinen hymni on koostunut yksinomaan kolmesäkeisistä säkeistöistä, siinä tapauksessa nämä sanat ovat lisäys. Hymnin ensimmäinen, kolmesta kolmesäkeisestä säkeistöstä koostuva pääosa eli `ensimmäinen säkeistö`, jossa Kristus on ollut subjektina, päättyy tähän. Lopuksi mainitaan hänen äärimmäinen alentumisensa, suostuminen häpeällisimpään kuolintapaan. Ristinkuoleman korostaminen on ominaista Paavalille (ja Hepr:lle), joten sanat voivat todellakin olla apostolin oma lisäys, jonka tarkoituksena on tähdentää Kristuksen kuuliaisen alentumisen syvyyttä. Filippissä, Rooman siirtokunnassa, jonka kansalaisia ei kuolemaan tuomittuinakaan saanut teloittaa ristinpuuhun naulaamalla, osattiin paremmin kuin nykymaailmassa ihmetellä tätä Kristuksen nöyryyden ja kuuliaisuuden määrää. Hän, joka oli `ottanut orjan muodon`, ihmisyyden, suostui vielä ihmisten orjilleen toisinaan - syystä tai syyttäkin - määräämään kuolintapaan.

Näin olemme oppineet tuntemaan sen Kristuksen mielen, jota kristityn tulee pitää esikuvanaan. Jos kerran syvimmän alentumisen osoitus on suostuminen rikollisten orjien häpeälliseen kuolemaan, täytyy tien alussa, "itsensä tyhjentämisenä", olla nimenomaan herruudesta ja siihen kuuluvasta kirkkaudesta ja kunniasta luopumisen. Ristinkuolema ilmentää myös avuttomuutta, se on ihmisestä äärimmäisen inhottava ja vastenmielinen asia; vapaaehtoinen siihen suostuminen merkitsee viimeisestäkin vapaudesta, vallasta ja mielihyvän tavoittelusta luopumista. Siten Filippissä asuva Rooman kansalainen sai omaan ajatusmaailmaan ja kokemuspiiriin kuuluvan kuvan siitä, mitä jo kaikkien ihmisten kokemuspiirin ulkopuolella tapahtunut `Jumalan muodosta` `orjan muotoon suostuminen pohjimmaltaan merkitsi. Taivaan Herra alentui alemmas kuin Rooman kansalainen ikinä normaalioloissa joutuu nöyrtymään.

9. `Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken`. Verbiä hyper(h)ypsoun LXX käyttää Jumalan verrattomasta korkeudesta (Ps 97:9), ja ironisesti jumalattoman näennäisestä menestyksestä (Ps 37:35 LXX). Mutta asiallisesti lähimmäs tulee Jes 52:13: Alennuksensa jälkeen / perusteella Herran palvelija hypsothesetai kai doxasthesetai sfodra `korotetaan ja kirkastetaan ylen määrin`. Sinänsä verbi voi merkitä vain sitä, että Kristus palautettiin entiseen taivaalliseen asemaansa, kaikkeuden valtiaaksi. Yhdysverbi `on ylikorottanut` antaa kuitenkin aavistaa, että Kristus korotettiin entistä korkeammalle , vielä korkeampaan taivaalliseen asemaan kuin siihen, mikä hänellä Jumalan vertaisena aluksi oli. Mutta olisiko se yleensä ollut mahdollista?

`...ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman`. `Jumalan muotoon` sisältyy osuus valtaan ja valtaistuimeen. Vielä korkeammalle korottaminen näyttää silti olleen todella mahdollista, sillä vasta nyt sanotaan, että Hänelle annettiin kaikkia muita nimiä korkeampi nimi, Israelin Jumalan oma nimi, Herra` eli JHVH (äännettynä ilmeisesti Jahve). Verbi on ekharisato `antoi armosta (kharis) : nytkään Poika ei siis tätä nimeä `ottanut ryöstösaaliina` eikä edes vaatinut palkkiota kuuliaisuudestaan. Nimen myötä hänelle annetaan nyt armolahjana se universumin valtius, jota hän ei hymnin alkusäkeiden mukaan pitänyt hallussa eikä tavoitellut saaliinaan. Mutta olisiko kyseessä sittenkin vain kehä, paluu alkuun? Eikö alussa mainittuun Jumalan muotoon ja vertaisuuteen sisälly myös oikeus Jumalan nimeen (vrt. Joh 12)? Ainakin yksi asia on uusi, ennen kuulumaton:

10 `Jeesuksen nimeä kunnioittaen tai: `Jeesuksen nimeä lausuttaessa`, kr. `... jotta Jeesuksen nimessä`. Uusi mysteeri on siinä, että nimi Jeesus on ihmisen nimi. Ihmisenä Jeesus Nasaretilainen nousee universumin hallitsijaksi, mitä Jumalan Poika Jumalan muotoisena ja vertaisena oli oikeuden mukaan ollut luomisen alusta saakka. Tässä siis ihminen saa armosta tulla osalliseksi Jumalan herruudesta, nimi JHVH tunnustetaan eräälle ihmiselle! Toinen uusi asia on, että se koko luomakunnan alistuminen Luojansa alaiseksi, minkä olisi oikeuden mukaan pitänyt olla selvää ikuisuudesta asti, nyt on lopultakin toteutuva:

`...on kaikkien polvistuttava`. Jes 45:23 lupaa, että kaikki tulevat polvistuen tunnustautumaan Herraan, niin kuin kaikkien luotujen olisi aina kuulunut tehdä. Se tapahtuu hepr. tekstin mukaan vannomalla JHVH:n nimeen. Osa LXX-traditiosta puhuu vannomisen asemesta nimenomaan Herran nimen tunnustamisesta. Elian aikaan Pohjois-Israelin kansa yhtyi Karmel vuorella akklamaatioon, tunnustukseen `Herra on Jumala`. Fil:n hymnin mukaan tätä muistuttaa koko olevaisuuden kerran toteutuva akklamaatio.

Silloin kaikki olennot yhteen ääneen tunnustavat Jeesuksen Herraksi eli julistavat, (1) että JHVH on ainoa Jumala ja (2) että Jeesus on JHVH. Se taas tapahtuu Paavalin uskon mukaan lopullisesti vasta silloin kun Ps 110:l:n mukaisesti viimeisetkin viholliset kukistetaan eli kun synti ja kuolemakin voitetaan, 1 Kor 15:25-57. Seurakunta kuitenkin tunnustaa jo nyt näin; niinpä seurakunta on uuden luomakunnan alku.

Seurakunta aavistaa myös, että ne, jotka jo nyt tunnustavat Jeesuksen Herraksi, saavat kerran hallita hänen kanssaan. kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla Säe kuvaa koko universumia. Polvistuminen sopii sanatarkasti vain ruumiillisiin ihmisiin, mutta kolmijäseninen universumin kuvaus osoittaa, että meidän lisäksemme tarkoitetaan kaikkia mahdollisia henkivaltoja, myös epäjumalina palveltuja, sekä vihamielisiä kuoleman valtoja. 2 Moos 20:4 kieltää nimittäin Israelia tekemästä pakanoiden tavoin palvontakuvia olennoista, jotka ovat taivaassa, maan päällä ja vesissä maan alla`; nyt myös ne olennot, joiden kuvia pakanat ovat polvistuen palvoneet, polvistuvat itse ainoan elävän Jumalan eteen - Kristuksen eteen! Pakanat ovat ymmärtämättömyydessään palvoneet luotujen (henki)valtojen kuvia, mutta henkivallat itse tulevat kumartamaan Kristusta, jolla on Jumalan muoto ja joka toisen uustestamentillisen hymnin mukaan (KoI 1:15) on `näkymättömän Jumalan kuva`.

Näin toteutuu tietyssä mielessä koko universumin sovinto keskenään ja Jumalan kanssa. Mutta apostoli ei opeta, että tämä viimeisen päivän pakkosovinto merkitsisi kaikille kumartajille ja tunnustajille elämää ja rauhaa.

Raamattu 1642 selittää säkeen osittain toisin: "Maan alla) ovat cadotetut / jotca myös vijmeisnä päivänä Christuxelle sen cunnian tekevät / ja tunnustavat hänet HERraxens." Koska runoilijat usein kirjoittavat monimielisesti, hymnin runoilija tuskin väittäisi vääräksi sitäkään tulkintaa, että `maan alla´ oleviin luetaan kaikki kuolleet. Koska Raamatun mukaan myös kuolemaan tuomitut joutuvat tunnustamaan tuomion ja tuomarin vanhurskaaksi, tästä runonsäkeestä ei missään tapauksessa voi päätellä, että kaikki, myös jumalattomat, kadotukseen tuomitut ihmiset ja pahat henkivallat, vihdoin viimein muuttuisivat kuuliaisiksi ja saisivat elää ikuisesti. Isän Jumalan kunniaksi Suomennos on RKK:n tyylitajun ja teologian mukaisesti vaihtanut kahden viimeisen säkeen järjestyksen ja sijoittanut Herra-tunnustuksen koko hymnin juhlavaksi loppusäkeeksi. Kukaties komitea on sikäli oikeassa, että alkuperäinen hymnikin on huipentunut niihin sanoihin. Nykyisellään hymnin kr. teksti huipentuu kuitenkin Isän Jumalan kunnian korostamiseen. Apostolille on nimittäin mitä tärkeintä, ettei Jeesuksen tunnustaminen Herraksi kilpaile Isän kunnioittamisen kanssa. Kaikki tähtää siihen, että Jeesuksen Kristuksen kautta Isä Jumala saa kunnian. Vrt. 1 Kor 15:28.

Pohdintaa:

Tässä emme voi puuttua lähemmin hymnin uskonnonhistorialliseen taustaan, josta on kirjoitettu kymmeniätuhansia sivuja. Hymni ei pohjaudu gnostilaiseen eikä puhtaasti juutalaiseen runoon, vaan se on alun alkaen kristillinen. Sen taustalla häämöttää pitkin matkaa Jes 53:n Herran Palvelija, mutta ei yksinomaan; se ei myöskään sovella Kristukseen kaikkea, mitä Herran Palvelijasta sanotaan ja mitä hänestä muualla UT:ssa sovelletaan Jeesukseen. Niin kuin Joh 1:1-18 tämäkin lähtee juutalaisesta Viisautta ylistävästä kuvakielestä. Hymni ottaa myös huomioon, mitä sekä juutalainen viisauskirjallisuus että rabbiininenkin traditio sanovat kärsivien vanhurskaiden kohtalosta.

Tunnustuskirjamme ja vanhin Raamattumme ottavat Fil:n kohdalla kantaa lähinnä kahteen 2. luvun herättämään kysymykseen, joista toinen koskee kristologiaa, toinen Jumalan ja ihmisen vaikutusta pelastumisessa (mistä puhutaan seuraavan jakson `pohdinnassa`). Mitä merkitsee se, että Kristus "tyhjensi itsensä" FiI 2:7)7 Tunnustuskirjat, s.447: `Persoonallisen yhtymyksen voimasta tämä majesteettisuus kuului hänelle kaiken aikaa, mutta alennuksen tilassa hän oli tyhjentänyt itsensä' siitä. Sen tähden hän todella kasvoi iässä, viisaudessa ja armossa Jumalan ja ihmisten edessä, hän kun ei paljastanut majesteettisuuttaan aina, vaan ainoastaan milloin halusi" (S.538 viittaa tämän väitteen tueksi Lutheriin.) Ylösnousemuksensa jälkeen hän sitten luopui 'orjan muodosta' (Fil. 2:8), mutta ei ihmisluonnosta.

Todisteiden luettelo (Catalogus testimoniorum) viittaa (s.574s) Fil 2:9:n lauseisiin `Jumala on lahjoittanut hänelle nimen ...`ja `Jumala on hänet korottanut` hämärähkösti sen todisteeksi, että Kristuksen inhimillinen luonto on persoonallisessa yhtymyksessä saanut majesteettisuuden. Korottaminen ja Herra-nimen saaminenhan tapahtuivat vasta ylösnousemuksen jälkeen. Asiaa selittävät Cataloguksen II ja nr osasto, joiden mukaan korottaminen koskee inhimillistä, ei jumalallista luontoa. Niin selittää hymniämme myös Raamattu 1642: "Tämä cunnia on Christuxelle ihmisen luonnon puolesta tapahtunut: sillä ei jumalus aletta eikä ylettä taita." Tueksi lainataan latinaksi Athanasiosta ja Hieronymusta sekä viitataan Kyrillokseen ja Augustinukseen! Sitten palataan Catalogus I:een. `Nijncuin myös se sana: echarisato osotta / ja on sanottu: lahjoitettu eli annettu.` Tätä kaikkea vastaa tämän kommentaarin eksegeesissä sen korostaminen, että nimi JHVH on nyt annettu nimenomaan Jeesukselle, ihmiselle (j.ll). Silti olemme jääneet kysymään, onko kaikkein korkein nimi tämän hymnin mukaan vasta ensi kertaa `annettu` myös sille Jumalan muotoiselle` Jumalan Pojalle, josta hymnin alku puhuu. Hymnin rakennehan ilmentää Jumalan Pojan nöyrää, vapaaehtoisesti kuuliaista, luopumista kirkkaudesta ja sitten saman - nyt ihmiseksi Pysyvästi tulleen - Jumalan Pojan paluuta kirkkauteen ja, niin kuin näyttää, entistä suurempaan kunniaan.

Vain pari esimerkkiä kiinnittäköön huomiota Fil:n hymnin ja Joh:n ( kristologisten lausumien sukulaisuuteen. Joh 17:5 Jeesus rukoilee: "Isä, kirkasta sinä nyt minut, ota minut luoksesi ja anna minulle se kirkkaus, joka minulla oli sinun luonasi jo ennen maailman syntyä." Tämä rukous edustaa tarkoin sitä kristologiaa, jonka olemme löytäneet Fil:n hymnistä. Mutta Joh 12 edellyttää hiukan enemmän, sitä nimittäin, että taivaalliset olennot huusivat Pyhä-huutonsa juuri sen Herran Sebaotin edessä, joka sitten tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Hänelle kuului nimi JHVH jo ennen inkarnaatiota. Joh 12 puhuu kuitenkin vain taivaallisten olentojen akklamaatiosta, ei maan päällä ja maan alla olevien olentojen.

Tämäkin runo samoin kuin muut varhaiset hymnit on tavattomasti vaikuttanut kristologian syntyyn, mutta tältä ei saa vaatia kaikkien ongelmien huomioon ottamista eikä tästä saa etsiä kaikkien myöhemmin oikeaksi todetun kristologisen opin lauseiden perustetta. Alkukirkon hymnit sisältävät kaikki lauseita ja ajatuksenkulkuja, joista myöhempi dogmatiikka on voinut ammentaa, mutta runon ominaisuuksiin kuuluu aina tietty tiiviys ja moniselitteisyys, suojattomuus virhetulkintoja vastaan. Fil:n Kristus-hymni ei ole suinkaan poikkeus. Tässä ei ole mahdollista osallistua systemaattisteologiseen keskusteluun, mutta huomautan lyhyesti parista "harhaoppisesta" virhetulkinnasta. 1) Vaikka j.6:n kuvaus muistuttaa Aadamin kuvausta, siitä ei voi päätellä että hymni alkaisi tässä maailmassa olevan synnittömäksi luodun ihmIsen, uuden Aadamin, kuvauksena. Ensimmäinen kolmesäkeinen säkeistö kuvaa taivaassa olevaa Jumalan muotoista ja vertaista olentoa, joka vasta j.7a-c tulee ihmiseksi; se kuvaa siis Kristuksen pre-eksistenssiä. 2) Toinen pikkusäkeistö on altis sekä `kenoottiselle` että `dokeettiselle` virhetulkinnalIe, ei vain jommalle kummalle.

`Tyhjentämisen` voi ymmärtää niin radikaalisti, että persoonan identtisyys häviää, mutta sen voi myös turhentaa: orjan muoto ja ihmisten kaltaisuus käsitetään valepuvuksi, jolloin Jumalan Poika ei oikeastaan luopunut mistään vaan pelkästään piilotti, kätki todellisen minänsä. Jumalan Poika tuli todella ihmiseksi, minkä kolmannen pikkusäkeistön ensimmäinen säe supistelmana toteaa. "Itsensä tyhjentäminen" ja "itsensä alentaminen" olivat kaksi peräkkäistä samansuuntaista päätöstä ja muutosta. Itsensä tyhjentämisen ja orjan muodon omaksumisen olen edellä tulkinnut jumalallisen kunnian (doxa) ja vapauden vaihtamiseksi ihmisparkojen tosiasiallisiin elinehtoihin. Itsensä alentaminen taas on yhtä kuin nöyrtyminen (vrt. jakson otsikkoa). Mikäli hymniä ei lueta yksinään eikä vain välittömässä kontekstissään, voi tietysti kysyä, eivätkö kirkastusvuoren kokemus (synoptikot), ihmeet ja toistuva vihollisten käsistä pujahtaminen (Joh) osoita, että Kristus ei ihmiseksi tullessaan kokonaan luopunut kirkkaudestaan eikä vapaudestaan ja vallastaan. Vastausta etsisin tämän kontekstin puitteissa siitä käsin, että kirkastuminen ja ihmeteot olivat Isän kuuliaiselle, ihmisyyden rajoitukset omaksuneelle Pojalleen antamia rajallisia, tehtävän suorittamisen kannalta tarpeellisia lahjoja, eivät jumalallisen suvereenia, saati sitten mielivaltaista vallannäyttöä ja -käyttöä. Koko hymnin tehtävänähän on kontekstissaan kuvata Pojan nöyrän kuuliaista mutta samalla päämäärätietoista ajattelua, pyrkimystä (fronein).

Kun tunnustuksessamme sanotaan, että Kristus paljasti majesteettisuutensa `milloin halusi`, lukijan on varottava noihin sanoihin helposti liittyvää mielivallan konnotaatiota: `milloin halusi on ymmärrettävä niin, että hän oli Isälle kuuliainen kuolemaan asti`, silloinkin, kun hänen oli sanottava: `ei niin kuin minä tahdon vaan niin kuin sinä.` Koska hymni ei puhu mitään Kristuksen kuoleman tarkoituksesta, se ei myöskään pohdi systemaatikoille - ja kaikille uskoville - tärkeää ongelmaa, kuinka itsensä tyhjentänyt` Jumalan Poika kykeni kuolemallaan saamaan aikaan sellaista, mihin yksikään ihminen ei kyennyt. Erään vastauksen tähän sinänsä oleelliseen kysymykseen olemme jo löytäneet: kun kuolema nyt olikin kuuliaisuuden, ei tottelemattomuuden seuraus, koko kuoleman luonne muuttui. Siitä tuli Kristukseen yhdistyneille ihmisille portti elämään. Kristuksen kuuliaisuus oli ihmisen kuuliaisuutta, mutta siihen yhdistyi pre-eksistentin Jumalan Pojan kuuliaisuus: `hän` joka oli kuuliainen kuolemaan saakka, on sama `hän`, josta hymnin alku puhui. Muita vastauksia on etsittävä niistä teksteistä, joissa eksplisiittisesti on kyse soteriologiasta; tässähän ylistetään vain Kristuksen esikuvallista mieltä, asennetta ja pyrkimyksiä."

Näin siis Jukka Thúren, tässä pitkässä lainauksessani edellä.

Itse olisin kuitenkin vähemmän altis tulkitsemaan ylösnousseelle Jeesukselle Fil 2:9:ssä annettua nimeä "JHWH" - nimeksi. Näin monestakin syystä.

Ensiksikin epäilen, että Paavali tuskin on tätä tarkoittanut, ja tässähän on ensisijaisen tärkeää juuri se, mitä Paavali on tarkoittanut. Nykykreikankieliset raamattuoppineet ja kääntäjät selittävän "nimi" -sanan tässä jakeessa merkitsevän: "titlo" (titteli / arvonimi) "eksuusia" (valta / mahti), siis titteliä eli arvonimeä ja valtaa eli mahtia. Kreikankielinen "Tutkistelun ja elämän käsikirjassa" oleva käännös on jopa kääntänyt alkutekstin "onoma" (nimi) -sanan sanaksi "aksiooma" (arvo / asema). Nykykreikankielisessä Uuden testamentin parafraasissaan Trempela kääntää alkutekstin sanat:

"...kai ekharisato autoo onoma to hyper paan onoma," = "...ja antoi armosta hänelle nimen, mikä on yli jokaisen nimen," sanoiksi:

"...ke tu ekharisen onoma, to onoma Kirios Iisus Khristos, pu ine parapano kathe allo onoma," = "...ja lahjoitti hänelle nimen, nimen Herra Jeesus Kristus, joka on yli jokaisen muun nimen."

Trempela siis selvästi ja ilmeisen perustellusta syystä välttää kohdan ylitulkintaa, ymmärtäen tässä tarkoitetun nimen olevan Jeesus nimiselle Voidellulle annettu arvonimi "Kyyrios" (Herra), ei Jahve. Kun nimi Jeesus, hepreaksi "Jehooshua / Jeshua", alkukielisenä merkitsee "Jahve on pelastus / pelastaja", tuntuisikin hiukan kaukaa haetulta tarkka merkitys "Jahve on pelastaja on Jahve" (jos Jeesukselle lahjoitettu nimi todellakin olisi "JHWH" = Jahve). Sen sijaan on selvää, että Jumala teki ylösnousseen Jeesuksen "Herraksi" (Apt.2:36), joka on ihmiseksi tulleen ja kuolleen, mutta kuolleista herätetyn Jeesuksen arvonimi, ja joka ilmentää hänelle luovutettua valtaa (Matt.28:18, ym). Jeesus tehtiin Herraksi (Apt.2:36) samassa yhteydessä, jossa hänet kuolleista herätettynä ihmisenä "määrättiin" tai "asetettiin" myös "Jumalan Pojaksi" (Ps. 2:7, Apt.13:32-34, Hepr.1:4-5, Room.1:3-4, ym).

Joka tapauksessa on näin, että:

Kirkkauden Herrana ollessaan, Jeesus tyhjensi itsensä olemassaolostaan Jumalan muodossa (Fil.2:5-7). Silti hänessä vielä, ihmiseksi synnyttyäänkin, oli Jumalan ainosyntyisenä Poikana kirkkautta, jota oppilaat katselivat (Joh.1:14). Ihmisenä ollessaan hän pyysi Isää, sanoen: "Kirkasta sinä minut tykönäsi sillä kirkkaudella, joka minulla oli Sinun tykönäsi, ennen kuin maailma olikaan"(Joh.17:5). Ihmisenä vaeltaessaan hän sai Isältä Jumalalta kunnian ja kirkkauden, kun tältä ylhäisimmältä kirkkaudelta tuli hänelle tunnustus kirkastusvuorikokemuksena (2 Piet.1:17 - 18). Sovituskuolemansa jälkeen hänet herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta (Room.6:4). Jumala siis herätti hänet kuolleista ja antoi hänelle kirkkauden (Hepr.3:3, 1 Piet.1:21), sen saman kirkkauden joka hänellä oli ennen ihmiseksi tuloaan (Joh.17:5). Jeesus on myös kerran tuleva kirkkaudessaan ja istuutuva kirkkautensa valtaistuimelle (Matt.25:31), jolloin tapahtuu maailman uudestisyntyminen (Matt.19:28). Jeesuksen kirkkaus on samalla hänen Isänsä kirkkautta, kuten Matt.16:27 ja Mark.8:38 sanovat. Nykyisenä aikana, Herramme ollessa Isän tykönä taivaassa, me silti katselemme Herramme Jeesuksen kirkkautta kuin kuvastimesta (2 Kor. 3:18). Valkeus, joka lähtee Kristuksen kirkkauden evankeliumista, on loistanut sydämiimme (2 Kor.4:4), jotta: "...Jumalan kirkkauden tunteminen, sen kirkkauden joka loistaa Kristuksen kasvoissa, levittäisi valoansa"(2 Kor.4:6). Paavali siis opettaa, että Kristuksen kasvoista loistaa Jumalan kirkkaus. Kun hän kerran tulee kirkkaudessaan, hän on muuttava meidän kristittyjen ruumiit (sekä elävien että kuolleiden) oman kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi (Fil.3:21). Tästä syystä me kristityt odotamme Kristuksen kirkkauden ilmestymistä (Tiit.2:13). Jeesus Kristus on Jumalan kirkkauden säteily ja Jumalan olemuksen tarkka kuva (Hepr.1:3).

Myöhemmin kehitetyn kolminaisuusopin sijasta Uusi testamentti (ja Vanhakin testamentti) tuntee meidän Herramme Jeesuksen näkymättömän Jumalan kuvana (1 Tim.6:16, Kol.1:15). Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt, vaan ainutsyntyinen Jumala (Joh.1:1,18) on hänet selittänyt. Tästä syystä myös Vanhan testamentin aikana nähty Jumalan kirkkauden ilmenemisen on täytynyt olla pre-eksistenttisen Herramme Jeesuksen, Jumalan Pojan ja Jumalan Kuvan välittämää.

Jos puhumme Jumalan olemuksesta muodostetuista hypoteeseista, niin Uusi testamentti näyttää edustavan paremminkin "kaksinaisuutta" kuin "kolminaisuutta."

"Kuka ikinä menee edemmäksi, eikä pysy Kristuksen opissa, hänellä ei ole Jumalaa; joka siinä opissa pysyy, hänellä on sekä Isä että Poika." (2 Joh.9).

Myös Ilmestyskirjasta, Uuden testamentin ainoasta kirjasta, joka suoraan ja selvästi sanoo olevansa itsensä Herramme Jeesuksen Kristuksen oma paljastus (apokalypsis 1:1), jonka Jumala antoi hänelle, löydämme sekä Isän persoonan (luku 4) että Pojan persoonan (luku 5). Sen sijaan Pyhä Henki kuvataan Isän Jumalan valtaistuimen edessä palavina seitsemänä tulisoihtuna (4:5), sekä myös Karitsan seitsemänä silmänä (5:6). Kun Pyhä Henki kuitenkin ilmiselvästi sekä kuulee että puhuu, ottaa Jeesuksen omasta ja julistaa meille (Joh.16:13-15), ja kun hänellä ilmiselvästi on kyky murehtia ( Ef.4:30), ja mikä vielä merkittävintä; Pyhällä Hengellä on ilmiselvästi oma mieli ("froneema" ), joka on Isän Jumalan mielestä erillinen (Room.8:26-27), ovat nämä kaikki ominaisuudet selvästi persoonallisia ominaisuuksia. Isä Jumala tietää Hengen mielen sisällön, jota mieltään Henki käyttää, uskovien edestä rukoillessaan. Kyky rukoilla itsenäisesti on myöskin persoonallinen kyky.

Kuitenkin tätä "Hengen mieltä" koskien, ei ole suinkaan selvää, että ilmaisulla tarkoitetaan persoonallisuutta. Paavali näet sanoo hiukan aikaisemmin "to gar froneema tees sarkos thanatos, to de froneema tuu pneumatos dzooee kai eireenee." = Sillä lihan mieli (on) kuolema, mutta hengen mieli elämä ja rauha."(Room.8:6). Tässä Paavali asettaa "lihan mielen" "hengen mielen" vastakohdaksi, ja on aivan selvää ettei "liha" itsessään ole persoona. Tällöin on myös selvää, ettei "lihan mieli" tarkoita lihan omaa tiedostavaa mieltä, vaan korkeintaan sitä mieltä, mikä lihallisella ihmisellä on. Tuskin tässä kohtaa siis "hengen mielelläkään" tarkoitetaan sitä, että ihmisessä olevalla hengellä on oma tiedostava mieli, vaan tarkoitetaan hengellisen ihmisen mielenlaatua.

Suomenkieliset kreikankielen sanakirjat antavat "to froneema" - sanalle seuraavat vastineet: (Gyllenberg ja Novum 5) "mieli", (Hedberg)"mitä ajatellaan, pyrintö, harrastus, pyyntö, halu", (IRS)"ymmärrys, ajatus, tarkoitus, pyrkimys, mieli", (Scriptores attici) "ajatteleminen, ymmärrys, mielenlaatu, mieli, miehuus, rohkeus, ylpeys". Kreikankieliset kreikankielen sanakirjat lisäävät merkityksiin vielä (Rapti) "mieli, ajatus, käyttö, mieliala, tuuli, halu, taipumus, maku, itsetietoisuus, päättäväisyys", (Rossi) "käyttö, ajatus, tarkoitus, päämäärä, rohkeus, järki, harkinta. järkevyys". (Daskalin) Etymologinen kreikankielen sanakirja johtaa "to froneema" substantiivin verbistä "froneoo", ja tämän verbin puolestaan feminiinisestä substantiivista "freen", joka puolestaan merkitsee "väliseinää", "välikalvoa" (joka erottaa sydämen ja keuhkot muista sisäelimistä).

Room. 8: 27:ssä esiintyvä "entynghanoo"- verbi merkitsee alkuaan "tapaamista, kohtaamista, johonkin joutumista", sitten "jonkun puoleen kääntymistä". Kun eräät Uuden testamentin nykykreikankieliset tekstilaitokset kääntävät tässä jakeessa mainitun Hengen toiminnan, ei "rukoilemiseksi" vaan "välittämiseksi", "Jumalan tahdon mukaan välittäjänä toimimiseksi", ei ole ollenkaan varmaa, onko Paavali lopultakaan ajatellut Hengen toimintaa tässä kohtaa persoonallisena toimintana.

Kysyn, olisiko ehkä oikeutettua tulla seuraavaan lopputulokseen: Kun Pyhää Henkeä ei kuvata Isän ja Pojan rinnalla esiintyvänä persoonana, vaan tulisoihtuina ja Karitsan silminä, Hän ei jumalalliselta kannalta katsoen näytä olevan näkyvä itsenäinen persoona. Kun hänellä selvästi on itsenäiset ominaisuudet, joita inhimillisen kokemuspiirin perusteella voi olla vain persoonallisilla olennoilla, hän inhimilliseltä kannalta katsoen todellakin on persoona.

Niin tai näin, nämä mietelmät ovat vain hypoteeseja, olettamuksia salatusta, ja sellainen on myös kaikissa muodoissaan kolminaisuusoppikin.

 LOPPUMIETTEITÄ JA LAINAUKSIA

Justinus marttyyri kirjoitti "vuoropuheluunsa juutalaisen Tryfonin kanssa" seuraavia ajatuksia:

"...Apostolien muistelmissa hänet kuvataan Jumalan Pojaksi...ja olemme tunnustaneet että se hän onkin, ja myös että hän Isän voimasta ja tahdosta lähti Isän tyköä koko luomakunnan tähden. Häntä nimitetään profeettojen kir joissa myös Viisaudeksi, Päiväksi, Koitoksi. ..."

"...En olisi uskonut edes Herraa (Kristusta), jos hän olisi julistanut jotakuta muuta kuin Häntä, joka luo meidät, muovaa meidät ja ylläpitää meidät. Mutta koska ainutsyntyinen Poika tuli meidän luoksemme ainoan Jumalan tyköä - joka loi tämän maailman ja muovasi meidät ja järjestää kaiken ja pitää kaiken yllä..." ...

" ...Ettei vain kukaan esittäisi kohtuutonta väitettä, nimittäin että me sanoisimme Kristuksen syntyneen (vain) 150 vuotta sitten... ... ...Olemme jo opettaneet, että Kristus on Jumalan esikoinen,..."

Justinus tekee selvän eron ainoan Jumalan ja Jumalan ainutsyntyisen Pojan, Jumalan Esikoisen välillä. Hänellä ei ilmene vielä ajatuksia, joita voitaisiin pitää edes samansuuntaisina Atanasiuksen kolminaisuusopin kanssa.

Kirkkoisä Tertullianus oli niiden ensimmäisten joukossa, jotka kehittelivät kolminaisuusoppia. Hän oli kuitenkin subordinaatio - opin kannalla, eli hänen mukaansa Poika ja Pyhä Henki ovat yhtä Isän kanssa, kuten auringon säteet auringon kanssa. Hänen mukaansa Poika ja Pyhä Henki ovat itse asiassa kuitenkin Isän alapuolella, sillä Isä on heitä suurempi. Praxeasta vastaan - teokseensa Tertullianus kirjoitti:

"Ennen maailman luomista Jumala ei ollut yksin, sillä hänessä itsessään ja hänen kanssaan oli hänen järkensä... Kun Jumala loi maailman, astui Logos ulos Jumalasta luovaksi ulkoiseksi sanaksi. Kun Jumala sanoi: `Tulkoon valkeus`, se oli Sanan todellinen syntymä. ...Jumala antoi Sanan lähteä itsestään..."

Tertullianuksen Puolustuskirjoituksen 21 luku sisältää seuraavaa:

"...Olemme oppineet että hän (Sana) lähtee Jumalasta, ja tässä lähtemisessä hän syntyy, ja siksi häntä kutsutaan Jumalan Pojaksi. Häntä kutsutaan myös Jumalaksi, olemuksien ykseyden vuoksi, sillä myös Jumala on henki. Samalla tavalla kuin säde lähtee auringosta: se on osa kokonaisuutta, ja kuitenkin aurinko itse on säteessä, koska se on auringonsäde. Olemus ei jakaannu vaan laajenee... Samalla tavalla on se, mikä on lähtenyt Jumalasta, itse Jumala ja Jumalan Poika, ja he kaksi ovat yksi. Samalla tavalla teki Jumala Hengen Hengestä ja Jumalan Jumalasta... Tämä Jumalasta lähtenyt säde laskeutui alas...neitseeseen ja tuli hänen kohdussaan lihaksi, ja syntyi ihmiseksi, joka on yhdistynyt Jumalan kanssa. ..."

Tertullianuksen mukaan Jumalan "järki" eli "Logos" eli "Sana" oli ennen luomista "Jumalassa itsessään", joskin myös "Hänen kanssaan." Logos astui ulos Jumalasta, kun Jumala alkoi luoda maailmaa. Kun Jumala sanoi: `Tulkoon Valkeus`, se oli Tertullianuksen mukaan hetki, jolloin Sana iankaikkisuudessa syntyi. Sanan oleminen ennen luomista "sisässä Jumalassa itsessään" näyttää olleen joPaavalin opetus, kun hän käyttää inessiivistä ilmaisua: ",,, hos en morfee Theuu yparkhoon,,," = "..joka Jumalan muodossa olemassa olevana..."

Myöhemmin myös Eusebios, kirkkohistorian isäksi nimitetty, kirjoitti mielipiteitään Isän ja Pojan suhteista. Olen jo lainannut hänen kirkkohistoriastaan pätkän, mutta tässä vielä lisäksi lainaukset parista kohdasta.

"1:2:4-5:ssä lukee: "Mooses...kuvaillessaan jumalallisen Hengen avulla maailman luomista ja järjestämistä, opettaa, että maailman Luoja ja kaikkeuden perustaja ei uskonut kenellekään toiselle kuin tietysti omalle jumalalliselle esikoiselleen, Sanalle, alhaisempien olentojen luomista, ja että hän oli keskustellut hänen kanssaan ihmisten luomisesta: `Tehkäämme ihminen meidän kuvamme ja yhtäläisyydemme mukaan.` ... Hän asettaa Isän ja Luojan ylijohtajaksi, joka kuninkaallisella tahdollaan määrää kaikki, mutta hänen jälkeensä hän toiselle sijalle asettaa jumalallisen Sanan, joka ei ole toinen henkilö, kuin meidän julistamamme, Isän käskyjen toimeenpanijaksi."

1:2:21:ssä lukee:"...Jumalan ensin syntynyt ja ensin luotu Viisaus ilmestyi, ja itse ennen maailmaa ollut Sana ylitsevuotavasta ihmisrakkaudestaan..."

1:2:23:ssa lukee: "...Jumalan jumalallinen ja taivaallinen Sana ihmisruumissa, joka ei missään suhteessa ollut toisenlainen kuin meidän...samalla ihminen ja Jumala..."

Edellä lainatuista Eusebiuksen kirkkohistorian kohdista ilmenee, että Eusebius piti Kristusta, Sanaa, sekä ihmisenä mutta samalla myös Jumalana (1:2:23). Hän nimittää Kristusta "ensin syntyneeksi", mutta tämä ei estä nimittämästä Jeesusta samalla myös "ensin luoduksi Viisaudeksi" (1:2:21). Eusebius pitää (Moosekseen vedoten) Isää Jumalaa "ylijohtajana", mutta "jumalallista Sanaa, Kristusta", vasta "toisella sijalla" olevana. Huomiota kiinnittää myös, että Eusebius tarkoitti (todennäköisesti) Sanan tulleen jo ennen luomistyötä Isästä erilliseksi.

Itse olen oman raamatuntuntemukseni ja tässäkin tutkistelussa esittämieni näkökohtien perusteella tullut vakuuttuneeksi, että juuri Eusebius samanmielisineen edustaa paremmin todellista ortodoksista eli oikeaoppista näkemystä Isän ja Pojan suhteesta, kuin mihin Athanasiuksen uskontunnustuksen laatijat myöhemmin päätyivät. Toivon Herramme Jeesuksen nimessä saman vakuuttuneisuuden valtaavan myös kaikki tämän tutkisteluni lukijat. Emmehän voi mitään totuutta vastaan, mutta voimme jotakin totuuden puolesta, ensin itse sen omaksuttuamme.

Mitä sanookaan professori Heikki Palva Raamatun Tietosanastonsa Kolminaisuusoppia käsittelevässä artikkelissaan:

"Kolminaisuusoppi, jonka mukaan Jumalassa on yhteen luontoon liittyneinä kolme persoonaa, Isä, Poika ja Pyhä Henki, kiteytyi kristillisen kirkon opiksi vasta neljännen ja viidennen vuosisadan teologisissa keskusteluissa. Sanat `luonto` ja `persoona` ovat Raamatun ulkopuolelta saatuja filosofisia termejä, joiden pohja selvinnee parhaiten, tarkastelemalla Uuden testamentin kirjoista löytyviä kolminaisuusopin juuria. ...(Uuden testamentin) sanoista on pitkä matka filosofis-dogmaattiseen selvittelyyn kolminaisuuden olemuksesta. ..."

Ja todellakin: Nikean kirkolliskokouksessa (v. 325) ei vielä puhuttu kolminaisuudesta yhtään mitään. Siellä päätettiin vain, että Kristus on yhtä substanssia, samaa olemusta kuin Isäkin, mutta Pyhästä Hengestä Jumalan kolmantena persoonana ei puhuttu mitään.

Keisari Konstantinus kutsui hovisaarnaajansa Hosiuksen neuvosta kaikki katoliset piispat kokoukseen Nikeaan vuonna 325. Suurin osa näistä yli 300 piispasta oli origenisteja. Myöhemmin heitä alettiin nimittää myös semi - areiolaisiksi. Kokouksessa keisari ja Hosius ajoivat yhdessä (ja pääasiassa kirkkopoliittisista syistä) läpi sellaisen sanamuodon uskontunnustukseksi, jonka takana oli vain kokouksen osanottajien vähemmistön vakaumus.

Myöhemmin keisarin kanta vaihtui, koska hänen kirkkopoliittiseksi neuvonantajakseen vaihtui Eusebius nikomedialainen Hosiuksen tilalle. Nyt Nikean päätöksen kannattajat puolestaan joutuivat epäsuosioon, ja areiolaiset, liittyneinä yhteen origenistien kanssa, pääsivät vuorostaan suosioon. Näin oli aina Konstatinuksen kuolemaan asti, vuoteen 337.

Tämän jälkeen keisarit ja heidän suosioonsa päässyt uskontopuolue vaihtui useaan kertaan. Näitä kulloisenkin keisarin suosiosta kilpailevia, kannatukseltaan merkittävän kokoisia kristillisiä uskonpuolueita oli tähän aikaan useita. Jopa pakanuus pääsi hetkeksi takaisin suosioon keisari Julianuksen aikana.

Vasta Theodosius suuren päästyä vuonna 379 valtaan idässä, pääsivät Nikean päätöksen kannattajat lopullisesti voitolle. Syy voittoon oli se, että Theodosius julkaisi jo vuonna 380 kuuluisan määräyksensä, jonka mukaan kaikkien valtakunnassa tuli tunnustaa sellaista kristinuskon muotoa, jossa tunnustauduttiin "kolmeen persoonaan yhdessä jumaluudessa". Kaikki muut kristinuskon muodot julistettiin hengellisen ja maallisen rangaistuksen uhalla kielletyiksi.

Otan tähän kohtaan muutaman päivityslainauksen historian sivuilta.

Lopetettuaan sotimisen goottien kanssa Theodosius asettui Konstantinopoliin, missä hän vietti suurimman osan aikaansa vuosien 380 - 387 välillä. Noilta vuosilta on peräisin suurin osa hänen lainsäädännöstään, oka asteittain vähensi muiden kuin Nikaian uskontunnustusta kannattavien kristittyjen oikeuksia uskonnon harjoitukseen. Theodosius kutsui piispat yleiseen kirkolliskokoukseen vuona 381 vahvistamaan vuoden 325 päätökset oikeasta opinkappaleiden tulkinnasta. Harhaoppiset karkotettiin Konstantinopolista ja lopulta myös muista kaupungeista.

Keisari Theodosius ryhtyi heti valtaan päästyään v. 379 toimiin, lopettaakseen kirkollisen hajaannuksen. Espanjalaisena hän arvioi kirkon tilanteen Rooman näkökulmasta. Niinpä hän v. 380 määräsi antamassaan ediktissä, että kaikkien valtakunnan asukkaiden tuli pysyä siinä uskossa, jonka apostoli Pietari oli tuonut Roomaan ja jota nyt edustivat Rooman ja Aleksandrian piispat. Kaikkia muita käsityksiä tultaisiin pitämään kerettiläisenä.

Neljä vuotta kestäneen kolmen keisarin aijan sisälle (379-394) eli jo vuoteen 380 ajoittui muun muassa Theodosiuksen kymmenennes julistus. Tämä julistus annettiin tiettäväksi välittömästi sen jälkeen, kun hän itse oli ottanut kristillisen kasteen. Julistus kuului:

"Me kolme keisaria toivomme, että alamaisemme lujasti pysyvät siinä uskonnossa, jonka pyhä Pietari opetti roomalaisille, joka on uskollisesti säilytetty perinteen kautta, ja jonka nyt tunnustavat Pontifeks Damasus Roomasta ja Pietari, Aleksandrian piispa, mies, joka omistaa apostolista pyhyyttä, apostolien järjestyksen ja evankeliumin opetuksen mukaan.

Uskokaamme yhteen jumaluuteen, joka on Isä, Poika ja Pyhä henki, jossa pyhässä kolmiyhteisyydessä on sama majesteetti. Me annamme käskyn, että kaikki tämän uskon kannattajat nimitetään katolilaisiksi kristityiksi.

Me leimaamme kaikki turhat toisten uskontojen kannattajat häpeällisiksi kerettiläisiksi, ja kiellämme heidän hartauskokouksensa ottamasta kirkon nimeä. Sitä paitsi he voivat ottaa huomioon, että saavat kärsiä siitä suuria rangaistuksia, joita viranomaisemme, jumalallisen oikeuden kautta ja oikeasta syystä, taivaallisen viisauden johtamina, katsovat hyväksi määrätä heille."

Näin siis julistus edellä.

Hän sääti myös asteittain tiukkenevia lakeja vanhan monijumalaisen uskonnon harjoittamista vastaan. Lopulta, 8 marraskuuta 392 Theodosius teki kristinuskosta ainoan sallitun uskonnon valtakunnassa.

Ne viisitoista rikoslakia, jotka tämä keisari julisti näiden vuosien (380-392) aikana, riisti evankelisilta uskovilta kaikki oikeudet harjoittaa uskoaan, erotti heidät maallisista viroista ja rankaisi heitä sakoilla, takavarikoimisella, maasta karkoituksella, ja monissa tapauksisssa jopa kuolemalla.

Jälkipolvet antoivat Theodosiukselle lisänimen `Suuri´, ennen kaikkea siksi, että hän säätämällään lailla teki kristinuskon nikaialaisesta haarasta virallisen valtionuskonnon jo vuonna 380. Lisäksi hän sääti lakeja muitakin harhaoppisia kuin areiolaisia vastaan, ja kielsi pakanauskonnoksi tuomitun, perinteisen monijumalaisen uskonnon harjoittamisen.

Päivityslainaus päättyy tähän.

Vasta Konstantinopolin kirkolliskokouksesta, vuodesta 381 alkaen, Pyhää Henkeä alettiin pitää itsenäisenä jumalallisena persoonana Isän ja Pojan rinnalla. Myöhemmin Athanasiuksen uskontunnustuksen nimellä kulkeva, kolminaisuusopin sisältävä tunnustus kiteytettiin uskonkaavan muotoon. Nimestään huolimatta tunnustus ei kuitenkaan ole Athanasiuksen (kuoli v.373) laatima, vaan tunnustus laadittiin todennäköisesti Ranskan eteläosassa vasta 400-luvulla.

Konstantinopolin kirkolliskokouksen ratkaisuun vaikutti ennen kaikkea keisarin edellisenä vuonna antama tiukka määräys, mutta myös kirkkoisä Basileios suuren vaikutus. Hän oli näet vuonna 370 julkaissut kirjan Pyhästä Hengestä. Tämän kirjan sisältämä opetus Pyhästä Hengestä ja jumaluuden persoonien suhteesta toisiinsa tuli muodostamaan perustuksen vuonna 381 syntyneelle kolminaisuusopille. Antakaamme nyt Peter Halldorfin kirjasta "21 kirkkoisää" löytyvän tekstin, sivulta 136  tällä kohtaa selostaa:

"Basileios Kesarealaista on kutsuttu `Hengen teologiksi´ ja hän kirjoitti 370-luvulla yhden tärkeimmistä kirjoistaan, Pyhästä Hengestä, jossa hän luo perustan Isän, Pojan ja Hengen välisen suhteen kuvaukselle. Hänen käsittelytapansa tuli olemaan perustana kristilliselle kolminaisuusopille.

Ilmapiirissä, jossa monen epäröivät asettaa Poika samanarvoiseksi Isän kanssa. oli ymmärrettävää, että vielä varauksellisempia oltiin kutsumaan Pyhää Henkeä Jumalaksi. pelättiin suuresti  polyteismista syyttämistä. Monet huomauttivat, ettei Uudessa testamentissa ollut yhtään kohtaa, missä Henkeä olisi kutsuttu `Jumalaksi`.

Mutta miten tulisi tulkita ilmaisua, jota käytettiin kasteen yhteydessä jo apostolien päivinä? Ihmisten kastaminen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen oli yleinen kristillinen käytäntö. Kun kastettiin jonkun nimeen, eikö sen edellytyksenä ollut, että kyseessä oli Jumala?

Kun Basileios puolustaa Henkeä, hänkin pitää edellä mainittua kohtaa yhtenä pääargumenttinaan, kuten myös ylistyshymnissä esiintyvää `Kunnia olkoon Isän ja Pojan ja Pyhän hengen`. Hän on tietoinen siitä, että Uusi testamentti ei ikinä käytä painotettua ilmaisua `Jumala. Pyhä Henki´ tai `Pyhä Henki on Jumala´. Mutta Hengen tekemisistä me tiedämme, kuka henki on. Miten Henki voi uudesti synnyttää kasteessa, jos hän ei ole Jumala? Miten häntä voidaan kutsua Pyhäksi Hengeksi, ja palvoa häntä, ellei hän ole Jumala? Jumala yksin on pyhä ja arvollinen palvottavaksi.

Basileios määrittelee kolminaisuuden sisäiset suhteet puhumalla Pojasta, joka on Isästä syntynyt, mutta Pyhästä hengestä, joka lähtee Isästä. Kaikki ovat osallisia samasta jumalallisesta luonnosta, mutta ilmaisujen `syntynyt` ja `lähtee´ välinen ero oli tärkeä ja se koottiin seuraavassa Konstantinopolin kirkolliskokouksessa uskontunnustuksen muotoiluun: `Me uskomme Pyhään Henkeen, Herraan ja eläväksi tekijään, joka lähtee Isästä, ja jota yhdessä Isän ja Pojan kanssa palvotaan ja kunnioitetaan.´

Tähän uskontunnustuksen osaan tehtiin läntisessä kristikunnassa pieni `filioque`- sanan lisäys 600- luvulla, ja se tuli johtamaan vakaviin ristiriitoihin itäisen ja läntisen kirkon välillä. Filioque tarkoittaa ´ja Pojasta` ja tarkoitti siis sitä, että Henki lähti Isästä ja Pojasta - ei ainoastaan Isästä, kuten Basileios esitti. ...

Alkukirkon historiassa Konstantinopolin kirkolliskokous 381 on ensimmäinen kokous, jossa puhutaan Pyhästä Hengestä uudella rohkeudella. Basileios Suuri, joksi häntä tavataan myös kutsua, esitteli `Hengen teologian`, joka avasi 300-luvun loppupuolella kirkon portit selkosen selälleen Pyhälle Hengelle. ...

Miten ihmisen tulee menetellä pyhyydenkaipuunsa kanssa? Loppujen lopuksi tästä kysymyksestä oli kyse, kun kolme suurta kappadokialaista teologia ryhtyivät määrittelemään kolminaisuutta sellaiseksi, että ei ainoastaan pojalle vaan myös Hengelle oli annettava sama jumalallinen `status` kuin Isälle. ...

Basileios Kesarealainen kuoli vuonna 379, kaksi vuotta ennen Konstantinopolin kirkolliskokouksen avajaisia, vain vain viidenkymmenen ikäisenä. ...

Vaikka hän ei saanutkaan elää todeksi kristikunnan eheyteen tähtääviä suuria askeleita, jotka otettiin Konstantinopolissa 381, hänen henkensä oli läsnä konsiilissa. Kaksi muuta kappadokialaista vahvisti siellä hänen sanomansa, jonka hän oli kirjoittanut kirjaansa Pyhästä Hengestä. Gregorios  Nazianzialainen  oli  Basileiostakin rohkeampi, kun ryhdyttiin lopullisesti määrittelemään Hengen jumaluutta, ja Basileioksen nuorempi veli, Gregorios Nyssalainen, antoi tärkeän panoksen niihin formulointeihin, jotka kirkko lopulta hyväksyi yksimielisesti."

Näin siis edellä Peter Halldorf. Ei ole vaikeaa nähdä tekstin takaa tosiasioita. Teksti puhukoon puolestaan.

Edellisen valossa on myös erittäin merkittävää se lisävalo, millä kirkkoneuvos Eetu Rissanen valaisee näitä kahta ensimmäistä kirkolliskokousta kirjassaan "Kirkon Herrat":

"Nikean ja Konstantinopolin kirkolliskokouksissa (325, 381) käsitellyistä asioista olivat tärkeimpiä kolminaisuusoppi... Edellä on todettu, että kristillisyydelle vieraista aineksista on muodostettu dogmeja, jotka eivät ole yhtäpitäviä totuuden kanssa. Myös puheena olevien opillisten keskustelujen ja kiistojen taustalla on uskonnollista ajattelua, jossa Uuden testamentin edustamalle kristillisyydelle vieraat tarkoitusperät häiritsevät järkevää harkintaa. Tässä yhteydessä on syytä mainita kristinuskoon sekoittunut helleeninen gnostilaisuus, jota ilmeisesti sen levinneisyyden vuoksi on sanottu klassiseksi gnostilaisuudeksi. Nimenomaan helleeniseen gnostilaisuuteen sisältyi spekulaatioita, so. todellisuudelle vierasta, mystillistä mietiskelyä. ...

Voidaan kysyä, oliko se juuri gnostilaisuus, joka hämärsi kristinuskon alkuperäisen sanoman ja lumosi monet Nikean kokouksen päättäjistä, niin etteivät he kuulleet, kun erittäin suuri joukko` suhtautui `epäillen filosofisiin spekulaatioihin` sanoen, että oltiin tekemisissä sellaisten seikkojen kanssa, jotka ovat inhimillisen käsityskyvyn ulkopuolella.`

...Nikean päätöksen kannalta on tärkeä todistuskappale italialaisen gnostikon Ptolemeuksen kirje vuoden 160  paikkeilta. Kirje osoittaa, että Nikeassa käsitellyn oppiriidan kaavat ja käsitteet, niiden mukana keskeisin termi homousios (tarkoittaa samaa olemusta), juontavat juurensa gnostilaisuudesta. Valon valtakunnan alkuperustasta, persoonattomasta jumaluudesta, tuli Kristus maan päälle opettamaan ihmisille pelastavaa tietoa (gnoosista), palatakseen jälleen Jumalaan, jonka kanssa hän on `samaa olemusta.`

......Sen gnostilaisella alkuperällä ei enää ollut merkitystä. Keisarin yllättävän muotoilun mukaisesti Nikean tunnustuksessa lausutaan Kristuksesta: `...joka ennen aikojen alkua on Isästä syntynyt, valkeus valkeudesta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt, ei luotu, joka on Isän kanssa yhtä olemusta.`

...Alkuaan gnostilaisuuden filosofinen spekulaatio sai näin kristillisen tunnustuksen muodon, jossa panteistinen Jumala-käsite oli perusteellisesti muuttunut: Isän ja Pojan persoona tuli siinä selkeästi ilmaistuksi. Helleenisen gnostilaisuuden spekulaation muotoa on siinä kuitenkin selvästi näkyvissä.

...Voidaan kysyä, eikö olisi ollut uskottava niitä Nikean kokouksen edustajia, jotka varoittivat ryhtymästä määrittelemään ihmisjärjellä asioita, jotka ovat järjen käsityskyvyn yläpuolella. Kiistanalaisten oppien täytyi olla tavalliselle kansalle mieletöntä filosofiaa. Voidaan myös kysyä, olisiko Idän kirkolla ilman teologisia intohimoja ja valtataisteluja ollut onnellisempi nuoruus ja valoisampi tulevaisuus. Kirkko olisi tuskin myöskään mitään menettänyt, jos se olisi jäänyt ilman nikealais - konstantinopolilaista tunnustusta. Tunnustukset eivät ole samaa kuin Jumalan sana, vaan ne ovat inhimillisiä luomuksia. ..."

Todellakin. Uskontunnustuksia on luotu aina uusia, koska edelliset eivät ole sanoneet riittävästi. Hyvin pian mentiin yli äyräiden, ensin Raamatun opetusten kannalta kyseenalaisiin oppeihin, sitten selvästi yli sen mitä kirjoitettu on. Lopulta päädyttiin jopa tunnustamaan uskon sisältönä sellaista, mikä on selvästi pyhien kirjoitusten opetuksen vastaista.

Aivan lopuksi vielä lyhyt lainaus Kirjapajan kustantaman "Modernin teologian historia" - kirjan sivulla 46. Sieltä löytyy mielenkiintoinen maininta eräästä uskonpuhdistuksen myöhemmästä vaiheesta. Teksti kertoo:

... Englannin kirkosta eronneiden nk. dissentteripappien kokouksessa Salter's Hallissa vuonna 1719 enemmistö particular Baptists- ryhmän jäsenistä oli valmis edelleen hyväksymään kolminaisuusopin; General Baptists- ryhmässä useimmat puolestaan kieltäytyivät hyväksymästä sitä, koska he halusivat perustaa uskontulkintansa raamatulliselle pohjalle. ..."

Edellä lainatusta lausunnosta ilmenee, että mainitut baptistit, kieltäytyessään hyväksymästä kolminaisuusoppia, tekivät sen ainoastaan siitä syystä, että sitä ei todellakaan löydy Raamatun kirjoituksista, vaan se on kirkon oppineiden tekemä, Raamatun teksteistä johdettu myöhempi hypoteesi. Kuten olemme nähneet, tämän hypoteesin muokkasi alkuaan Basileios Kesarealainen kirjassaan Pyhästä Hengestä. Tämän kirjan opetuksista käytiin noin kymmenkunta vuotta jatkunut kiivas kiistely puolesta ja vastaan. Lopulta saatiin keisarikin vakuuttuneeksi kirjan opetuksen oikeutuksesta, ja hänet saatiin antamaan vuonna 380 määräys kirjan opetuksen mukaisesta uskonpakosta. Tämän jälkeen olikin helppoa muokata kolminaisuusoppi uskontunnustukseksi kirjan opetusten perustukselta Konstantinopolin kirkolliskokouksessa vuonna 381, ja saada se myös "yksimielisesti" hyväksytyksi.

Kysyn, olisiko totuuteen pyrkivällä Jumalan seurakunnalla tänäkin päivänä syytä ottaa mallia mainittujen baptistien ratkaisusta?

Suomen helluntailaisuuden keskuudessa uskonpuhdistus kolminaisuusopin suhteen näyttää jo alkaneen:

” http://www.kertokaa-totuus.com/ ”

 Päivityslisäys:

 Katson aiheelliseksi vielä lainata `Suuhusi Pasuuna´ -  lehden sivuilta veli Reino Marjakankaan  väkeviä ja varteen ottamisen arvoisia  tekstejä tästä kolminaisuuskysymyksestä.  Hän käsitteli aihetta  Kari Kuulan `Paavali´ - kirjasta `Kotimaa´- lehdessä olleen kirjaesittelyn lähtökohdista, tuoden esille Osmo Tiililän aihetta sivuavia kirjoituksia.  Koska Reino Marjakankaan tekstit ovat jo pitkään olleet julkisuudessa ja kaikkien halukkaiden luettavina, ja löytyvät hänen yhteisönsä kotisivulta milloin tahansa halukkaiden luettaviksi (sieltähän minäkin tämän nyt lainaamani tekstin löysin),  rohkenin minäkin lainata hänen arvokkaat ajatuksensa tämän kokoomatekstini jatkeeksi:

  ”Uutta suomalaista tutkimusta: Paavali ei tuntenut kolminaisuusoppia eikä uskonut ikuiseen helvettiin!

Kirkollinen Kotimaa kirjoittaa 15.6.01 kirjaesittelyssään seuraavasti:

 ”Eksegeettisen tutkimuksen yhtenä tehtävänä on piirtää näkyviin Raamatun kirjoittajien ja nykylukijan välinen etäisyys. Teologian tohtori Kari Kuulan tuoreessa kirjassa ’Paavali, kristinuskon ensimmäinen teologi´ (Edita) pakanoiden apostoli näyttäytyy oman aikansa ihmisenä ja kristittynä, jonka elinaikana moni meille itsestään selvä kristinuskon piirre oli vielä tuntematon.

 Kuulan mukaan Paavali ei tuntenut kolminaisuusoppia, ja apostolilta näyttää puuttuvan myös myöhemmälle kristinopille tärkeä käsitys Kristuksen ’ennalta olemisesta´. Paavali liittyi varhaiskristilliseen perinteeseen, joka tunnusti Kristuksen ’Herraksi´. Paavali ajatteli, että Kristus muuttui ylösnousemuksessa Hengeksi ja Jumalan läsnäolon välikappaleeksi (1 Kr 15:45). Paavali ei kuitenkaan missään samaistanut Kristusta ja Jumalaa toisiinsa, vaan piti näiden välillä selvän aste-eron.  Kiitoksen ja ylistyksen Paavali osoitti aina Jumalalle.    ...Paavali pysyi loppuun saakka juutalaisen taustansa mukaisena monoteistina.

 Kolminaisuusopin kannalta keskeinen ajatus Kristuksen ennalta olemisesta tulee vasta paavalilaisen koulukunnan synnyttämässä Kolossalaiskirjeessä sekä myöhemmin kirjoitetussa Johanneksen evankeliumissa.  Ratkaiseva vaikutus oli toisella vuosisadalla kirjoittaneella piispa Ignatios Antiokialaisella, jonka ajatus ’Jumalan tulemisesta lihaksi´ omaksuttiin kirkon päälinjaksi. (Kotimaa 15.06.01).”

 Muuttaako Kuulan kirja perinteistä kuvaa Paavalista?

 Kuulan kirjan sanomaan on syytä suhtautua vakavasti.  Vihdoinkin olemme päässeet aikaan, jolloin kirkollinen teologi, vieläpä pappi, uskaltaa julkaista teologisia tutkimustuloksia, jotka väistämättä ajanoloon pakottavat suomalaisessakin kirkollisessa (ja myös vapaakirkollisessa) maastossa arvioimaan uudelleen jopa vuosisataisia perinteisiä käsityksiä kristinuskon peruskysymyksistä.

 Nämä tutkimustulokset eivät toki ole asiantunteville teologeille mitään uusia, onhan historialliskriittinen tutkimus huonosta liberaalimaineestaan huolimatta tuonut paljon esimerkiksi perinteistä kolminaisuusoppia horjuttavaa tietoutta päivänvaloon. Ne ovat vain kutakuinkin jääneet pölyttymään suuren yleisön ulottumattomiin tutkijain kammioihin. Miksi näin on käynyt, siitä hyvänä esimerkkinä voi mainita erään johtavan suomalaisen teologin, Heikki Räisäsen taannoinen perääntyminen tiedonjulkistamisessaan, kun hänen papinvirkansa joutui uhatuksi. Ainakin sivullinen sai sellaisen vaikutelman, että tiedemies valitsi kirkon kumartelun ja oman imagonsa säilyttämisen löytämänsä totuuden sijaan. Nyt hänen kasvattamansa nuorempi teologikaarti esiintyy rohkeammin samalla asialla ja hyvä näin. Totuus tulee murtautumaan joka tapauksessa esiin, tuli se sitten miltä suunnalta tahansa. Tässä mielessä onkin tarkempaa sanoa, että tutkimustulokset todella muuttavat kirkon ja kirkkojen näihin asti ylläpitämää perinteistä kuvaa ei vain Paavalin opetuksista, vaan kirkon perusopeista.

Osmo Tiililän käsitys kirkon opinkappaleista ja dogmeista.

Edesmennyt dogmatiikan professori Osmo Tiililä kirjoittaa kirjassaan Kirkon kriisi kirkon opinkappaleista ja dogmeista seuraavasti:

”Ei kukaan asiantunteva teologi väitä yhtäkään kirkollista opinkappaletta, ei edes alkukirkon uskon- tunnustustenkaan sanamuotoa ehdottoman täydellisiksi. Ne ovat kaikki likiarvoja, koska emme käytännössä kykene nykyisine edellytyksinemme tekemään tarkempaa työtä. Mutta silti nämäkin saavutukset joten kuten riittävät. Huomattakoon tarkoin, etteivät dogmit ole teologian lähtökohta, vaan sen tulosta. Tässä on usein vääriä kuvitelmia. Ensin on tälläkin alalla materiaali, sitä selvitellään ja selvittely päätyy tiettyihin tuloksiin. Tulokset voivat tänään olla parempia kuin sata vuotta sitten, mutta olisimme naiiveja, jos pitäisimme niitä kaikin puolin lopullisina. Yritämme tarkkuustyötä, mutta lopullinen tehtävä on ylivoimainen. Mutta yksityiset opinkappaleet eivät tee kristinuskoa. Kaikki riippuu siitä, mitä meille näkyy Kristuksessa´. (s 66).”

Voidaanko opinkappaleista luopua noin vain ja siirtyä alkuseurakunnan käytäntöön?

Tästäkin Osmo Tiililä kirjoittaa teoksessaan Kirkon kriisi hyvin varteenotettavia ajatuksia:

”Edellä sanotusta voisi joku päätellä, että ainoa keino, millä kirkon kriisi voitaisiin voittaa, olisi kaikinpuolinen palaaminen taaksepäin alkuseurakunnan julistukseen. Tätä on eräissä ryhmissä yritettykin ja palautettu jopa seurakunnalliset muodot, virat ja tehtävät aina nimiä myöten sellaisiksi kuin on oletettu niiden alkuaikana olleen. Koko laaja vapaakirkollinen liike perustuu pääasiassa tähän pyrkimykseen, kun se katsoo kirkon lankeemuksen alkaneen liitosta valtion kanssa.´ (s 62).”

Ruotsalainen tutkija Anders Nygren huomauttaa, että kristinuskon historia on synteesin ja reformaation suurta aaltoliikettä. Edellinen tarkoittaa juuri tämän maailman ajatustapojen sotkeutumista uskoon, jälkimmäinen yhä uudelleen tapahtuvaa palaamista alkulähteille. Pinnallista ja kovin tyhmääkin on sellainen arviointi, missä nähdään vain seurakunnan lankeemuksen alkaneen liitosta valtion kanssa.

Eivät kaikki päättäjät Konstanzin kirkolliskokouksessa v. 325 olleet vain pinnallisia mielistelijöitä suostuessaan liittoutumaan keisarin kanssa.

Heidän joukossaan oli paljon kätensä tai jalkansa menettäneitä, silmäpuolia, ruhjottuja, valtiovallan vainoissa kaikenlaisia arpia saaneita, jotka tervehtivät olosuhteiden saamaa käännettä ilolla ja kiittivät siitä Jumalaa!

Sopiipa vain yksipuolisia tuomioita antaessaan, oli sitten kysymys seurakunnan historiassa tapahtuneista käänteistä tai yksilöihmisten tekemistä ratkaisuista omissa kriiseissään, itse kunkin asettautua hetkeksi niiden ihmisten asemaan, josta käsin he ratkaisunsa tekivät!

Tästä Tiililä huomauttaakin:

”Ennen muuta olisi kyettävä ymmärtämään sellaisten tekijäin merkitys, jotka aivan kuin väkisin, olojen pakosta, ovat johtaneet kehitystä tiettyyn suuntaan. Helposti tuomitsemme virheitä ollessamme itse oloissa, joissa ei ole vaaraa langeta samanlaisiin. Olemme esimerkiksi valmiit ankarasti arvostelemaan juuri konstantinolaisen järjestelmän vaikutusta kirkkoon, mutta emmepä kuulukaan kristittyihin, joilla, kuten silloisilla, oli vainojen aikaisia arpia ruumiissaan. Näiden tällaisten ihmisten täytyi pitää 300-luvun uutta aikakautta sanomattomana Jumalan lahjana.´(s. 12s).”

Alkuseurakuntaan palaamisesta Tiililä jatkaa:

”Mutta paluu kaikessa takaisin merkitsisi historian pyörän väkivaltaista kääntämistä taaksepäin ja nimenomaan niiden näkökohtien jättämistä huomiotta, joita tieteen kehitys on uskontokysymykseen tuonut. Emme voi omistaa enää Raamatun kirjoittamisen aikaista maailmankuvaa, emme juutalaista ajanlaskua yms. Emme voi syrjäyttää nykyistä relatiivista maailmankäsitystä enempää kuin 1600-kuvun kirkkokaan saattoi lopulta syrjäyttää alkavan kokemusperäisen tutkimuksen saavutuksia. Esimerkiksi eräissä lahkoissa pidetään yhä jääräpäisesti kiinni käsityksistä, jotka paleontologia ja muu maan muinaisuuden tutkimus on tehnyt tyhjiksi. Tällainen ei käy.  Kirkko voi kestää vain totuuden, kaikinpuolisen totuuden kirkkona (2Kr 13:8).  Sen täytyy kilvoitella omantunnon kirkkona, ja omatunto puolestaan tyytyy vain totuudesta. Totuus voittaa aina lopuksi. Totuus on Jumalasta, lopulta sekin totuus, mitä tiedemiehet saavat omilla aloillaan selville.

Maailmahan on Jumalan maailma, hänen siihen asettamiaan lakeja ja hänen määräämistänsä tapahtumista siinä tutkitaan. Ihmisen ylhäisin tehtävä on etsiä niitä Jumalan kätten jälkiä, joita hän on luomaansa pannut, hänen maailmansa todellisia piirteitä. Avoin ja ymmärtävä asennoituminen tieteen vilpittömiin pyrkimyksiin on kunnian antamista totuudelle ja samalla Jumalalle, mutta itsepäinen ja ennakkoluuloinen vastaansanominen ymmärtämättömyydestä ja pyrkimys määräillä, minkälaisia tuloksia tieteen on muka lupa esittää, on totuuden ja samalla Jumalan vastustamista.  Tämä perusnäkökohta on kuitenkin hyväksyttävissä vain edellyttäen, että tiede puolestaan on valmis myöntämään omat rajoituksensa ja pysähtymään väitteissään vain siihen, mitä se voi varmoilla menetelmillään todistaa.  Tieteenkin nimissä on esitetty filosofoimista ja toiveunia, vallattomia olettamuksia ja muuta ohimenevää, eikä teologialla ole tässä yhtään muita puhtaampia papereita.’ (s 63).”

Opinkappaleita voidaan siis edellä esitetyt näkökohdat huomioon ottaen aina tarkentaa ja jopa tarvittaessa luopua, jos ne paljastuvat myöhemmin ristiriitaisiksi tai vääriksi Raamatun kokonaisilmoituksen suhteen.

Mitä tapahtuu, jos kirkot luopuvat kolminaisuusopista?

Ennen tuohon kysymykseen vastaamista haluan siteerata tähän näkökohtia, joita olen tässä lehdessä aikaisemmin kirjoittanut aiheesta.

Kolminaisuusopista olen aikaisemmin kirjoittanut, että se:

”on syvässä ristiriidassa juutalaisen tunnustuksen (5Ms 6:4) kanssa ja siksi sen yli tosi juutalainen ei koskaan tule hyppäämään.  Kolminaisuusoppi on aito cheerem, johon on ympätty monet sinänsä oikeat Raamatun totuudet inhimillisen järjen ja logiikan avulla, muttei jumalallisen ilmestykseen perustuvana. Siksi se yli Kirjoitusten menevänä himmentää Kristuksen pelastustien ja on itse asiassa spiritistinen oppi ’tietäessään´ Jumalan olemuksesta enemmän, mitä Herra itse Raamatussa on katsonut tarpeelliseksi ilmoittaa.´ (SP3, s. 10).”

Kolminaisuusopin harhasta kirjoitin myös SP6:ssa, s.24:

”Tietysti on niin, että jos otamme hypoteesiksi, että Jumala on kolmiyhteinen, voidaan edellä olevalla ja yleensä Raamatulla todistella oma olettamuksemme, aivan kuin mikä muu oppi tahansa. Mutta jos annamme Raamatun itsensä Pyhässä Hengessä valaista meitä ja tarvittaessa muuttaa käsityksiämme, voimme nähdä, että meille on täysin riittävää Jeesuksen kristologiaa, kun emme mene ’yli Kirjoitusten´, vaan tyydymme uskomaan, mitä Jumala on todistanut Pojastansa ja että Jeesus on Kristus, Jumalan Poika ja että meillä on elämä Hänen nimessänsä.”

En siis näe 5Ms 6:4:n mitenkään antavan tukea kolminaisuusopille, joka on mielestäni yli Kirjoitusten menevää spekulointia ja järkeilyä sellaisesta, mitä meille ei ole ilmoitettu. Mitä sitten tulee messiasodotusta juutalaisten parissa valaisevaan zohar- eli loiste -nimellä tunnettuun kirjallisuuteen, en antaisi sille tässä yhteydessä kovinkaan suurta arvoa. Sehän yhdistetään toisella kristillisellä vuosisadalla eläneen Simon Ben  Johain nimeen, mutta kirjallisen muotonsa se sai vasta 8. tai 9. vuosisadalla, siis vasta, kun evankeliumia Jeesuksesta oli jo saarnattu ja johon Zoharin kirjoittajat eivät uskoneet ja selittivät omia mietelmiään VT:sta kristinuskon oppositioasemasta käsin. Zoharin kuvaukset kärsivästä messiaasta, kolminaisuudesta ja messiaasta Jumalan Poikana olisivat todella vaikuttavia ja merkittäviä, jos ne olisi kirjoitettu ennen Jeesuksen tuloa maailmaan. Jälkeenpäin kirjoitettuna ne ovat jälkiviisautta, joiden alkuperää ei kukaan ole voinut jäljittää. On myös mahdollista, että toisinkin päin kolminaisuusopin kehittelijät saivat aineksia Zoharista.

Mielestäni olisi jo aika meidän kristittyinä ja Jeesukseen uskovina ottaa takaisin oppi ainoasta, elävästä Jumalasta niiltä, jotka pitävät ´totuutta vääryyden vallassa´, kuten Jehovan todistajilta ja islamilaisilta kuin myös ortodoksijuutalaisilta, ja omaksua alkuseurakunnan ja esimerkiksi Paavalin alkuperäinen oppi Jeesuksesta Jumalan Poikana, jossa ainoassa on pelastus.

Onhan Totuus Majesteetti, jota meidän tulee kumartaa, tulee se vaikka harhaoppisten leiristä!. 

Kolminaisuusoppiin suhtautumisesta kirjoitin SP7:ssä seuraavasti:

”Tiedän nyt kuitenkin astuneeni alueelle, missä jo kuulen oikeaoppisuuden kumeaa jyrinää. On kuin vanha demiurgi alkaisi syvyydestä käsin urahdella uhkaavasti. Uskallapas astua tälle alueelle! Tästä on kysymys nimenomaan silloin, kun kajotaan kolminaisuusoppiin. Jeesuksen neitseestäsyntymisen ja ruumiillisen ylösnousemuksen, nämä suoraan Raamatusta luettavat totuudet, voivat papit ja teologit nykypäivänä kieltää virkaansa menettämättä, mutta menepä kajoamaan kolminaisuusoppiin, tuohon kanonisen Raamatun jälkeen vuosisatojen perästä sorvattuun järkeisoppiin, niin kyllä meteli syntyy!

Onneksi tämä ääni on ihmisestä eikä Jumalasta lähtöisin! ‘It dinna veit dajanna´, ’on tuomio ja Tuomari myös´, kuuluu Jumalan omaan oikeuteen vetoava aramealainen sanonta (Santala, Kristinuskon juuret II).  Hurskas juutalainen korjaa heti mahdollisen valheensa nämä sanat kuultuaan.  Meidänkin tulisi korjata ne tulkintavirheet ja suoranaiset totuuden salailuun perustuvat valheet, mitkä eivät tule kestämän iankaikkisen Tuomarin tutkivien silmien edessä. Totuus on Majesteetti ja sen edessä tulee kumartua, vaikka se järkyttäisi taivaita ja maata!”

Kaste Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ei toki sinänsä ole ketään helvettiin vienyt, onhan siinä kysymys jonkinlaisesta opillisesta keskiarvosta, joka on jättänyt itse kullekin uskovalle liikkumavaraa omakohtaiseen hengelliseen tajuamiseen pelastuksestaan Kristuksessa. Selkeillä vesillä tässä ei kuitenkaan pelastuksen asiassa olla, jos ei jakseta uskoa, että Jumalan ainosyntyisen Pojan, Jeesuksen Messiaan Nimeen kastaminen on riittävä suuren Jumalan yhteyteen pääsemiseksi. Onhan tämä Poika, vaimon siemen, ainoa tie Isän tykö (Jh 14:6). Ainoastaan tässä nimessä on pelastus (Apt 4:12).

Kaikkivaltiasta Luojaamme ja Isäämme kunnioitetaan parhaiten tunnustamalla kirkkaasti Hänen itse asettamansa pelastusjärjestys: Pojan, eikä kenenkään muun kautta saadaan elämä ja tullaan Isän tykö. 

Pelastukseen ei riitä ihmisen järjen, ’logiigan riemuvoitto´,  niin kuin  kolminaisuusopin oivaltamista on kutsuttu. Siihen tarvitaan  ilmoituksen Sana,  jonka takana on itse ilmestyksen Henki. Lutherkin opetti, että sellainen oppi, mikä ei perustu ilmestyksen Sanaan, on hylättävä. Niitä raamatullisia asioita,  mitkä on sisällytetty  kolminaisuusnimikkeen alle, ei tarvitse  eikä saakaan  kolminaisuusopin kanssa hylätä, vaan ne voidaan opettaa, pitää  ja jopa  ymmärtääkin selkeämmin muissa yhteyksissä. Mutta itse kolminaisuusoppi on yli Kirjoitusten menevänä järjen päätelmänä ja Kristus-keskeisen pelastustien hämärtäjänä syytä hylätä ja ryhtyä sitä selkeämmin puhumaan Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä niillä nimikkeillä, terminologialla ja sisällöllä, mitkä Raamattu meille ilmoittaa. Yli Kirjoitusten kurkkiminen ja Jumalasta tietäminen, olkoon se kuinka viisaan tuntuista tahansa, on spiritismiä (tai spiritualismia, kuten ao. harrastajat itse mieluummin uskontoaan kutsuvat).´ Merkittäviä seuraamuksia. Jos kirkot luopuvat kolminaisuusopistaan, ei edellä olevan perusteella välttämättä opillisessa mielessä kovin järisyttäviä asioita tarvitse tapahtua.  Tietysti olisi hyvinkin merkittävää, jos perinteiset kirkot, jotka ovat lähes kaksi vuosituhatta opettaneet toisin, rohkenisivat tarkistaa tältä osin opetustaan. Se olisi todella rohkea ja suurta nöyryyttä merkitsevä askel. Tällä askeleella olisi kuitenkin hyvin merkittäviä seurauksia, joista ainakin seuraavat on syytä todeta. 

 1) Teologinen perustelu kestävämmäksi!

 Nykyisen teologisen tutkimuksen edetessä ja tietämyksen karttuessa kolminaisuusopin riittävä teologinen perustelu on käymässä yhä kestämättömämmäksi.

 2) Kristologinen perustelu selkenee!

 Kristologista opetusta ei välttämättä tarvitsisi oleellisilta osiltaan kovinkaan paljon tarkistaa. Ne opetukset, mitkä nykyisen opetuksen alla ovat kytketyt kolminaisuusopilliseen struktuuriin ja käsitteisiin, voidaan aivan hyvin ja paljon selkeämmin esittää muilla käsitteillä jopa ymmärrettävämmin kuin kolminaisuusopin perustein, josta (muistaakseni) kuuluisa suomalainen teologi Antti J. Pietiläkin totesi dogmatiikassaan, että puhuttaessa kolminaisuusopista ei vielä itse asiassa ole sanottu yhtään mitään!

 Sen tarkennuksen tällainen irtiotto kolminaisuusopista vaatisi, ettei enää puhuttaisi Jeesuksesta Jumalana, vaan Jumalan Poikana, kuten esimerkiksi Johannes kirjoittaa: ’Joka tunnustaa Jeesuksen Jumalan Pojaksi, hänessä Jumala pysyy, ja hän pysyy Jumalassa´ (1Jh 4:15). Hän on neitseestä syntynyt ainutsyntyinen Jumalan Poika, monogenees, yhdestä ainoasta Jumalasta syntyneenä ainoa laatuaan, mitä ei kukaan muu voi olla eikä ole, ollen jumalallista alkuperää oleva lihaksi, tosi ihmiseksi tullut Jumalan Sana (Jh 1:1). Tämä Jumalan Sana, Logos, jossa on elämä itsessään ja joka voi myös luoda elämää, on ollut jo edellä, jo ennen aikojen alkua. Hän ei myöskään muuttunut ’ylösnousemuksessa Hengeksi ja Jumalan läsnäolon välikappaleeksi´, kuten Kuula 1 Kr. 15:45 tulkitsee. Hän on ollut sitä jo alusta, iankaikkisuudesta alkaen.

Jeesus nousi ruumiillisena ylös Isän oikealle puolelle ja siellä Hän on edelleen, mutta voidaan sanoa, että samalla jatkui Hänen tehtävänsä ja toimintansa ’Jumalan läsnäolon välikappaleena´ Pyhän Henkensä kautta. Tämän voisi ilmaista niinkin, että Hän Pyhässä Hengessä Jumalan voiman ja vaikutuksen ihmeellisenä ’etäispäätteenä´ maan päällä ja erityisesti jokaisessa Jeesukseen uskovassa on vaikuttamassa ’tahtomista ja tekemistä´ kuolettaen vanhaa ja tuoden esiin uutta.

Kaiken tämän voimme sanoa ilman kolminaisuusopin järkeilyä, pitäytymällä vain siihen, mitä on sanottu menemättä yli Kirjoitusten. Tältä pohjalta voimme vakuuttua kirjoitusten perusteella, että Paavali oli ajattelussaan ja julistuksessaan samoilla linjoilla, vaikkei kolminaisuusopista puhunutkaan yhtään mitään

3) Pelastus Jeesuksessa ei ole kiinni opillisesta käsittämisestä!

Menneitten sukupolvien uskovista, jotka vallitsevan kolminaisuusopin alla ovat uskonkäsityksensä muodostaneet, ei mitenkään tarvitse olla huolissaan. Onneksi pelastus Jeesuksessa ei edellytä kenenkään kohdalla opillisten asioiden perusteellista ymmärtämistä eikä aina edes alkeellisinkaan käsittäminen kaikkien kohdalla olisi mahdollistakaan. Jokainen menee perille Jumalan Pojan uskon perusteella, joka ilmestyy Kristuksen henkilökohtaisen Sanan (rheema Rm 10:17) kuulemisen kautta. Muuta pelastustietä ei ole.

4) Juutalainen ja kristillinen tunnustus ’ainoasta Jumalasta´ yhtenäistyy!

Kuten edellä olemme todenneet, kolminaisuusoppi on syvässä ristiriidassa juutalaisen tunnustuksen (5Ms 6:4) kanssa. Kolminaisuusoppi on aito cheerem, johon on ympätty monet sinänsä oikeat Raamatun totuudet inhimillisen järjen ja logiikan avulla, muttei jumalallisen ilmestykseen perustuvana.

Siksi se yli Kirjoitusten menevänä on himmentänyt Kristuksen pelastustien, ja etäännyttänyt suurimman osan juutalaisesta kansasta evankeliumin kuuloetäisyyden ulkopuolelle. Kristillisen julistuksen irtiotto kolminaisuusopista merkitsisi aivan oleellisen esteen raivaamista tämän kansan voittamiseksi Messiaan Jeesuksen seuraamiseen. Erityisesti se taittaisi kärjen ortodoksijuutalaisuuden voimakkaasta otteesta tämän kansan uskonnollisessa ohjauksessa.

5) Kommunikointi islamilaisen maailman kanssa muuttuu oleellisesti!

Mitä merkitsisikään tämä irtiotto kolminaisuusopista kommunikaatiossa ja ajatustenvaihdossa islamilaisen maailman kanssa!  Islaminuskoinen ihminen lausuu uskontonsa perusasiat sanoilla la ilaha ill-Allah wa Muhammadun rasulu-llah’, suomeksi ei ole muuta jumalaa kuin Jumala ja Muhammed on Jumalan lähettiläs´. Islam tuntee yhden synnin, jota Jumalakaan ei anna anteeksi, shirk, rinnalle asettaminen. Juuri tähän syntiin islam katsoo kristittyjen syyllistyneen.

6) Islamilainen uskontunnustus voidaan myöntää oikeaksi!

Kristittyjen tulisi selkeästi tunnustaa islamilaisen uskontunnustuksen olevan tässä suhteessa oikeassa, että ’ei ole muuta jumalaa kuin Jumala´, eikä Hänen rinnalleen saa ihminen asettaa ketään muuta (Jumalalla toki on oikeus nostaa rinnalleen, oikealle puolelleen istumaan ja hallitsemaan halutessaan kenet tahansa, tämän toki islaminuskoisetkin epäilemättä myöntävät!). Niin myös kristittyjen tulisi myöntää, että tämä uskontunnustus on oikeassa myös siinä, että Muhammed lähtiessään julistamaan 600-luvulla tästä totuudesta selkeästi luopuneen kristillisen maailman keskelle, on tässä mielessä profeetallinen henkilö. Millaiset verrattomat mahdollisuudet tämä avaisikaan keskustelulle ja pohtimiselle siitä, riittääkö ’alistuminen´ (aslam) Jumalan, Allahin tahdolle ja omakohtainen kilvoittelu (dsihad) tämän tahdon toteuttamiseksi, vai tarvitaanko lisäksi julistusta Jumalan Karitsasta, joka on tullut ottamaan kertakaikkisesti pois maailman ja samalla myös jokaisen musliminkin synnin.

Eihän varsinainen kuolema, vaikka se tapahtuisi ’pyhässä sodassa´ islamin asian puolesta, sinänsä vapauta ketään ihmistä synnillisestä taipumuksestaan ja pahuudestaan, vaan se seuraa häntä paratiisin porteille asti. Silloin viimeistään havahdutaan huomaamaan, että pyhän Jumalan edessä ei riitäkään edes urhoollisin teko ja islamin opin mukainen elämäntapa ja alistuminen Allahin tahtoon vapautumiseksi synnin hallintavallasta. Siihen tarvitaan uskominen Jumalan Pojan ristiin. Tämä julistus on estynyt tavoittamasta suurinta osaa muslimimaalimaa juuri kolminaisuusopin vuoksi.

Muhammedin mukaan Jumala puhutteli häntä enkeli Jibrilin (Gabrielin) välityksellä ja lähetti hänet saarnaamaan Jumalan ykseyttä ja varoittamaan ihmisiä vääristä jumalista. Tämä Muhammedin väite enkeli Gabrielin ilmestymisestä on otettava vakavasti. Se sointuu yhteen Raamatussa kerrottujen Gabrielin ilmestysten asiayhteyksiin ja aikoihin. Enkeli Gabriel ilmestyi Danielille ja selitti näkyä lopun ajoista (Dan 8:16) ja saapui opettamaan häntä ymmärrykseen (9:21ss.) rukouksessa liikkeelle lähteneen Sanan sisällöstä.

Tämä tapahtui nimenomaan rukouksen pääaikana, ’ehtoouhrin aikana´ (vrt. muslimien intensiivinen rukouselämä!). Edelleen enkeli Gabriel ilmestyi Sakaralle ja Marialle (Ltk 1:19, 26) ilmoittaen Johannes Kastajan ja Jeesuksen syntymästä.

Muhammedin alkuaikojen julistus oli kristillisvaikutteista, lähestyvästä tuomiopäivästä varoittamista vastaten näin Gabrielin Danielille antaman  sanoman sisältöä. Johanneksen sanomaa pyhän Jumalan vaatimasta mielenmuutoksesta ja elämänparannuksesta voidaan verrata islamin vaatimaan  alistumiseen Allahin edessä ja ’pyhään sotaan´, dsihadiin, mikä alunperin islamissa merkitsee kilvoitusta Jumalan tahdon toteuttamiseksi.

 Sen sijaan enkeli Gabrielin kolmannen ilmestymisen sanoma Marialle on jäänyt islaminuskoisilta hämärän peittoon ja ymmärtämättä juuri siitä syystä, että kristityt kolminaisuusopin tulkinnoissaan ovat nostaneet Kaikkivaltiaan rinnalle Jeesuksen Jumalana eikä Jumalan Poikana.

Gabrielin viestihän nimenomaan kuului, että Pyhästä Hengestä Korkeimman voiman varjossa, läsnäolossa, Mariassa siinnyttä ja syntyvää Pyhää ’pitää kutsuttaman (kleetheesetai tullaan kutsumaan) Jumalan Pojaksi´ (Lk 1:32,35). Tätä enkeli Gabrielin suulla annettua Kaikkivaltiaan määräystä ja Jumalan itsensä antamaa tunnustusta Jeesuksen kastehetkellä ja kirkastusvuorella Lk 3:22; 9:35) eivät kristityt enää toiselta vuosisadalta lähtien Ignatios Antiokialaisen myötä ole sanatarkasti uskoneet eivätkä totelleet, vaan ovat ’omassa viisaudessaan´ ryhtyneet puhumaan Jeesuksesta Kaikkivaltiaana Jumalana ja Mariasta ’jumalansynnyttäjänä´, mikä islamilaisen ja myös juutalaisuuden tulkinnan mukaan on Jumalan pilkkaa.

7) Islamin ja ortodoksijuutalaisuuden ruoska kristittyjen selkänahassa menettää tehonsa!

Toistettakoon tässä jälleen, että totuus on Majesteetti, jota on kumarrettava, tuli se vastaan miltä suunnalta tahansa. Haluan tässä asiassa puhaltaa selkeästi pasuunaan Herralta saamani käskyn (tietenkin oman itseymmärrykseni ja käsitykseni mukaan, jonka paikkansapitävyyttä muut arvostelkoot!) mukaisesti: Itse Kaikkivaltias Jumala on ortodoksijuutalaisuuden ja islamilaisuuden näiden antikristillisistä piirteistään huolimatta asettanut ruoskaksi kristillisyydelle, että se palaisi takaisin juurilleen julistamaan sanomaa yhdestä ainoasta Jumalasta ja Hänen Pojastaan, jonka Hän on asettanut kaiken Pääksi ja tuomariksi koko ihmiskunnalle. Tätä terrorisoivaa ruoskaa ei voiteta muutoin kuin vain tällä tiellä! Mutta sehän merkitsee Jaakobin ahdistuksen tielle nöyrtymistä, jossa tunnustetaan omakin vilpillisyys ja petollisuus ja lähdetään kohtaamaan islamilainen ja muu maailma tunnustamalla heidät ihmisveljikseen, joilla on sama oikeus ’Jumalan laitumen lampaina´ (Hes 34:31; Ps 100:3) mielenmuutokseen ja perintöön kuin meillä, vaikkeivät ajattelekaan kaikessa samalla tavalla. Tämä tietenkin merkitsee jokaisen osapuolen luopumista oikeassa olemisestaan, tuosta väärästä fundamentalismista, jonka kautta tämän maailman ruhtinas, perkele, terrorisoi ihmisten välisiä suhteita. Tästä ja vain tästä on mahdollista jatkaa kohden luvattua rauhan valtakuntaa!””

LÄHDEKIRJALLISUUTTA

Tähtimaailma ja meidän uskomme. H. Martensen - Larsen Porvoo 1917.

Ortodoksisen kirkon kanonit selityksineen. Pieksämäki 1980

Katoliset kirjeet (SUTS.) Aarre Lauha

Roomalaiskirje (SUTS.) Aimo T. Nikolainen

Ihmiseksitulon ihme Oskar Skarsaune Pieksämäki 1990

Kirkon herrat Eetu Rissanen Lohja 1984

Septuaginta Id vetus testamentum graece iuxta LXX interpretes edidid Alfred Rahlfs. Volumen 1, 2.

Novum Testamentum Graece. Nestle - Aland 1935.

Uuden testamentin tulkinta ja tutkimus. Aimo T. Nikolainen 1971.

Keskustelu kristillisestä toivosta. Aimo T. Nikolainen 1954.

Ihminen evankeliumien valossa. Aimo T. Nikolainen 1941.

Etiopialainen Eenokin kirja. Ortokirja oy. 1982. Johannes Seppälä.

Luukkaan evankeliumi. (SUTS.) Aimo T. Nikolainen 1980.

Raamatun sanakirja. Kolmas painos 1965. Aapeli Saarisalo.

Korinttolaiskirjeet. (SUTS.) Rafael Gyllenberg 1978.

Lopun ajat eilen ja tänään. Kirkon tutkimuskeskus 1988.

Risto Saarinen, Risto Uro.

Raamattua alkukielellä. 1 osa. Kustannusosakeyhtiö Kanava 1943

Novum testamentum Graece. Eberhard Nestle. 1963 painos.

Uuden testamentin kreikkalais-suomalainen sanakirja. Rafael Gyllenberg 1967.

Uuden testamentin kreikkalais-suomalainen sanakirja Juuso Hedberg 1890.

Kreikan kielioppi. Weikko Pakarinen. Suomalainen Kirjallisuuden Seura. Helsinki 1977.

Johdatus Uuden testamentin kreikkaan. Jerger Blomqvist-Aarne Toivanen. Oy Gauteamus ab. 1974.

Septuaginta. Wurttembergische Bibelanstalt Stuttgart. Alfred Rahlfs.

Novum testamentum Latine. Eberhard Nestle. Stuttgart

The New Scofield reference Bible. C. I. Scofield. D. D. Interlinear Greek-English New testament. Nestle-Marshall.

The Greek New testament. Second Edition 1974. Unided Bible Societies.

Greek-English Lexicon. Liddel and Scott. Oxford 1974 Modern English-Greek and Greek-English dictionary. Kykkotis. London. Handkonkordanz zum Griechichen Neuen testament. Alfred Scmoller. Stuttgart.

Lisäksi lukuisa määrä kreikankielisiä raamattutekstejä ja kirjoja.    

Raimo Poutiainen

 Siirry seuraavaan tekstiin: ”http://koti.mbnet.fi/rape1941/eenjum.htm ”