PAPPEUS, SEURAKUNTA, OPETUSLAPSEUS, MITÄ NE MERKITSEVÄT?

Aiheeni otsikon kullakin sanalla on selvästi mielletty sisältönsä meidän aikanamme. Meidän länsimaisen kulttuurimme piirissä sana " pappeus", kreikaksi "hierateia", sanasta "hiereus" = pappi, tuo ilman muuta mieleen kristillisten kirkkojen papiston.

Sana "seurakunta" mielletään myös yleisesti synonyymiksi "kirkko" - sanalle. Nykykreikassa kirkko- sana onkin sama "ekkleesia" - sana joka on käännetty seurakunnaksi, kun taas seurakuntaa merkitsemässä on toinenkin sana, eli "enoria " - sana.

Myös sana "opetuslapsi" mielletään tavallisesti kirkon jäsentä, kristittyä tarkoittavaksi, vaikka käännöksen pohjana olevan kreikan "matheetees "-sanan käännökseksi riittäisikin pelkkä: "oppilas."

Otsikossani nämä sanat ovat tarkoitteellisesti mainitussa järjestyksessä, koska tässä järjestyksessä aion sanojen merkityssisältöä käsitellä.

Seurakunta- sana on näistä sanoista tärkein ja keskeisin, mutta Uuden testamentin antamaan "piirustukseen" seurakunnasta kuuluu olennaisesti myös oikea käsitys pappeudesta sekä opetuslapseudesta, kuten tulemme jatkossa huomaamaan.

Voisin jopa sanoa, että oikea käsitys pappeudesta ja opetuslapseudesta on oikean seurakuntakäsityksen edellytys.

Ja voinpa sanoa vieläkin enemmän. Se että nämä käsitteet ovat merkitykseltään muuttuneet ja vääristyneet, on monien oppineiden mielestä ollut seurakunnalle ja Jumalan työlle mittaamaton vahinko.

PAPPEUDESTA:

Vaikka käsitteet "pappi" ja "pappeus" ovatkin tunnettuja ja tuttuja jopa Uuden testamentin lehdillä, ei niin sanottua kristillistä papistoa ole ollut suinkaan aina olemassa, vaan se on apostolisen ajan jälkeinen instituutio. Sitä ei ole löydettävissä Uuden testamentin kuvaamista seurakunnista.

Koska nyt kuitenkin on tosiasia, että apostolisen ajan jälkeen kirkossa on tapahtunut kirkon jakaantuminen kahtia, pappeihin ja maallikoihin, joudumme kysymään, antaako Uusi testamentti ja apostolinen opetus perusteita tälle jaolle?

Room. 15:16 Paavali kertoo "papillisesti toimittavansa Jumalan evankeliumin palvelusta, jotta pakanakansoista tulisi otollinen ja Pyhässä Hengessä pyhitetty uhri." Kun siis Paavalikin piti palveluaan papillisena palveluna, viittaako tämä kenties siihen, että myöhempi jakautuma olisi jo idussaan hänen mielessään?

On ilmiselvää, että Vanhan testamentin aikana jako pappeihin ja maallikoihin oli senaikaiseen armotalouteen kuuluva. Kansa oli jaettu leeviläiseen pappeuteen ja muiden sukukuntien papittomuuteen.

Tämän toteaa Hebr.7:11, mutta osoittaa samalla, että pappeus on muuttunut 7:12. Kirje todistaakin selvästi (7:14), ettei Mooses puhunut mitään siitä pappeudesta, joka nykyään on voimassa. Meidän Herrammehan on noussut Juudasta, jolle sukukunnalle Mooses ei puhunut pappeudesta mitään. Kun Heprealaiskirje osoittaa (7:24), että meidän Herrallamme on katoamaton pappeus Melkisedekin järjestyksen mukaan, kirje osottaa samalla, että Jumala on lakkauttanut leeviläisen pappeuden.

Tämän Melkisedekin pappeuden haltijana on vain yksi henkilö: Jeesus, ylösnoussut Jeesus Kristus, ja hän toimittaa pappispalvelusta siinä oikeassa taivaallisessa majassa (8:1-2).

Meidän Herramme ylimmäispapillisen pappeuden lisäksi Uusi testamentti tunnustaa voimassa olevaksi ainoastaan kaikkien kristittyjen yleisen pappeuden, ei mitään muuta.

Ilmestyskirjakin toteaa, että meidän Herramme on rakastanut meitä (1:5-6), ja päästänyt meidät synneistämme verellänsä, ja tehnyt meidät kuningaskunnaksi ja papeiksi Jumalalleen ja isälleen.

Tämä kristittyjen pappeus on todellisuutta myös tulevassa tuhatvuotisessa ajassa, sillä tästä sanotaan:

"...he tulevat olemaan Jumalan ja Karitsan pappeja, ja hallitsevat hänen kanssaan ne tuhat vuotta."(20:6).

Mutta mikä on tärkeää on se, että jokainen kristitty on tosiasiassa pappi jo nykyisessäkin ajassa, ja tämän pappeuden tehtävät perustuvat ja jakaantuvat kharismojen, armolahjojen mukaan itse kullekin.

 1 Piet. 2:5:stä voimme lukea kehotuksen, joka kuuluu meille kaikille:

"Ja rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi huoneeksi, pyhäksi papistoksi, uhraamaan hengellisiä uhreja, jotka Jeesuksen Kristuksen kautta ovat Jumalalle mieluisia."

Saman luvun jae 9 sanoo:

"Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä kansa, omaisuuskansa, julistaaksenne sen täydellisyyksiä, joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeelliseen valkeuteensa."

Tämän mukaan koko Kristuksen seurakunta on hengellistä papistoa, eikä vain uhratakseen hengellisiä uhreja, vaan myös julistaakseen kutsujansa täydellisyyksiä.

Toistan vielä: Uusi testamentti ei tunnusta voimassa olevaksi muita pappeja ja pappeuksia kuin nämä kaksi: Herramme Jeesuksen ylimmäisen pappeuden ja kaikkien kristittyjen yleisen pappeuden.

Alkuajan seurakunnissa yleinen pappeus oli myös käytännössä, siitä huolimatta, että heilläkin oli kristilliset johtajansa, joita nimitettiin vanhimmiksi (presbyteruus) ja kaitsijoiksi (episkopuus).

Nämä vanhimmat ja kaitsijat eivät kuitenkaan toimineet yksin edes opettamisessa, vaan jotta taattaisiin se, että kaikki saisivat opetusta ja kehotusta, kaikkien seurakunnan jäsenten tuli saada sekä profetoida että toimia muutenkin esittäjinä kokouksissa. Ei tietenkään samassa kokouksessa, vaan toiset tässä, toiset toisessa.

Vaikka seurakunnan vanhimmat toimivat johtajina, puhujina ja sielujen valvojina, tämä ei ollut esteenä sille, että kaikki jäsenet käyttivät kokouksissa armolahjojaan, esittäen jotakin.

Tästä Paavali antoi selvän ohjeen 1. Kor.14 luvussa (26-31).

"Kuinka siis on, veljet? Kun tulette yhteen, on jokaisella jotakin esitettävää: Millä on virsi, millä opetus, millä ilmestys, mikä aikoo puhua kielillä, mikä selittää. Kaikki tapahtukoon rakennukseksi. Jos kielillä puhutaan, niin puhukoon kullakin kertaa vain kaksi tai enintään kolme, ja yksi selittäköön. Mutta jos ei ole selittäjää, niin olkoot vaiti seurakunnassa ja puhukoon itselleen ja Jumalalle. Profeetoista saakoon kaksi tai kolme puhua, ja muut arvostelkoon. Mutta jos joku toinen siinä istuva saa ilmestyksen, vaietkoon ensimmäinen. Sillä teidän on saatava kaikkien profetoida toinen toisenne jälkeen, jotta kaikki saisivat opetusta ja kaikki kehotusta."

Uuden testamentin ajan kristityt olivat siis kaikki pappeja, jotka kulkivat Pyhän Hengen johdossa, täysin vapaasti evankeliumia julistaen, ja murtaen myös vapaasti kodeissaan leipää. (Apt.2:46, 8:4, 11:19-21).

Mutta sitten alkoi tapahtumaan muutos.

Jo Uudessa testamentissa kerrotaan (3 Joh.9-10) Diotrefeksesta, "joka pyrki olemaan ensimmäinen heidän joukossaan" korottaen siis itsensä toisten yläpuolelle. Tämän tähden apostoli Johanneskin joutui ristiriitaan tämän `pyrkyrin´ kanssa.

Ei mennyt paljon aikaa siihen, kun tämä ensimmäiseksi pyrkimisen kehitys meni vielä pitemmälle. Syyrian Antiokian piispa Ignatius alkoi ylikorostamaan kaitsijan eli piispan sekä diakonien asemaa ja valtaa. Tämä käy selvästi ilmi hänen kirjeestään Smyrnalaisille, josta voimme lukea seuraavaa:

"Seuratkaa kaikki piispaa niin kuin Jeesus Kristus Isää, ja vanhimpia niin kuin apostoleja. Diakoneja taas kunnioittakaa kuin Jumalan käskyä. Älköön kukaan ilman piispaa toimittako mitään seurakunnallista toimitusta. Sellaista ehtoollista pidettäköön pätevänä, joka tapahtuu piispan tai hänen valtuuttamansa henkilön toimesta. Minne piispa ilmaantuu, siellä olkoon lauma, samoin kuin katolinen kirkko on siellä missä Jeesus Kristus on. Ilman piispaa ei ole lupa toimittaa kastetta eikä rakkaudenateriaa. ...On hyvä antaa tunnustus Jumalalle ja piispalle. Se joka kunnioittaa piispaa, nauttii kunnioitusta Jumalan puolelta. Se joka panee jotain toimeen piispalta salassa, osoittaa palveluksensa perkeleelle."

Seuraamatta tätä kehitystä pitemmälle, antakaamme nykyajan pappien itsensä vahvistaa tämä kehityksen kulku.

Kirjassaan "Johdatus teologiaan" professori Osmo Tiililä kirjoitti seuraavaa, selostaessaan alkuseurakunnallisia oloja:

"...Ratkaisevaa oli kuitenkin, että kaikki kristityt muodostivat yhden Jumalan kansan, jossa kaikki olivat yhdenveroisia jäseniä: he olivat Jumalan työtovereita (1 Kor.3:9, 2 Kor.6:1), jopa 'kuninkaallinen papisto' (1 Piet.2:9). Vasta vanhan kirkon aikana syntyi kirkossa kahtiajako: erityisen aseman saanut kleerus eli virkapapisto ja sille alistetut maallikot. Samalla jäi sivuun alkukristillinen ajatus uskovien yleisestä pappeudesta."

Näin siis Tiililä edellä.

Entä, miten sitten papinvirka käytännössä pääsi syntymään kristilliseen seurakuntaan? Vastauksen voimme lukea kirkkoneuvos Eetu Rissasen kirjasta "Kirkon herrat". Se kuuluu:

"Historiantutkijan päätelmä on lyhyesti sanottuna seuraava: Alkuaan seurakunnassa sovittiin, kuka toimittaa ehtoollisen jaon. Oli luonnollista, että jumalanpalveluksen ja erikoisesti ehtoollisen johtaminen uskottiin seurakunnan vanhimmille, jotka Uuden testamentin mukaan näyttävät merkitsevän myös kaitsijaa (piispaa). Kun ehtoollinen oli seurakuntaelämän keskus, se korosti myös toimituksen suorittajan merkitystä. Kun lisäksi alettiin ajatella ehtoollista uhrina, oli vertaus Vanhan testamentin uhripalvelukseen ja uhripapistoon itsestään selvä. Tämä johti ennen pitkää siihen, että kaitsija (piispa), jolle pyhien toimitusten johto vähitellen keskittyi, rinnastettiin vanhan testamentin ylimmäiseen pappiin, ja niin Uuden testamentin papistosta tuli Vanhan testamentin papiston seuraaja."

Itse jakautumasta papit ja maallikot samainen Rissanen kirjoittaa samassa kirjassa "Papit ja maallikot" otsikon alla seuraavaa:

"Jakauma papit - maallikot on Uuden testamentin sanoman vastainen. Seurakunnan paimenista, so. vanhimmista ja kaitsijoista ei käytetä Uudessa testamentissa sanaa pappi (kreikaksi: hiereus). Edelleen niistä, jotka eivät olleet paimenia, ei käytetä sanaa maallikko (laikos). Jeesus näet lopetti vanhatestamentillisen papinviran, joka oli ennen muuta uhripapin virka. Vanhasta testamentista tuttu vastakohta: papit - maallikot, ei jatku Uudessa testamentissa. Kristus on ainut ja iankaikkinen välimies. Jeesus Kristus on ylimmäisenä pappina kaikkien uskovien yleisen pappeuden alku. Erityisen pappisluokan pappeus päättyi Kristuksen pappeudessa ja uhrissa, ja samalla hänessä alkaa uusi, kaikkien uskovien yleinen pappeus."

Jatkossa Rissanen vielä kirjoittaa:

"Mutta pian yllättävän pian, palattiin vanhatestamentilliseen jakautumaan papit ja maallikot."

Entä, mikä oli Lutherin kanta "pappi" - nimityksen käyttöön?

Lutherin kanta tulee ilmi F. Pieperin dogmatiikasta (s.581), kohdasta jonka otsikkona on: "Julkisen saarnaviran hoitajat eivät ole mikään muista kristityistä erillinen hengellinen sääty."

Varsinainen teksti kuuluu lyhenneltynä:

"Vallitsevaan kielenkäyttöön mukautuen Lutherkin käyttää siellä täällä niistä, jotka palvelevat kirkon viroissa sanoja: 'hengellinen sääty', 'hengelliset'(Geistliche) ja 'papit' (Priester)... Samalla Luther kuitenkin huomauttaa siitä, etteivät nämä sanat ole peräisin Raamatusta, ja että ne ovat hyvin harhaanjohtavia. Raamatun mukaan ovat kaikki uskovat eli kristityt 'hengelliseen säätyyn' kuuluvia (1 Joh.2:27, Gal.6:1, 1 Piet.2:5, 1 kor.2:15, jne.) Sen vuoksi on raamatunvastaista kielenkäyttöä sanoa kristillisen kirkon piirissä kirkon viroissa toimivia 'hengellisiksi', 'papeiksi', jne. Luther sanoo: ' Pyhä Henki on tarkoituksella varonut Uudessa testamentissa käyttämästä sanaa 'sacerdos', pappi (Priester, pfaffe) edes kenestäkään apostolista tai mistään muusta virasta. Se on ainoastaan kastettujen eli kristittyjen nimitys...jne."

Hiukan myöhemmin dogmatiikka jatkaa:

"Raamatun mukaisesti ilmaisemme asian, jos sanomme, että julkisen saarnaviran hoitajat ovat kristittyjen keskuudessa toimivia viranhaltijoita..."

Mutta dogmatiikka ei lopeta vielä tähänkään, vaan lisää vielä, vedoten Lutherin sanaan:

"Luther sanoo, että 'pappi´ - nimitys on otettu käytäntöön kirkon suureksi vahingoksi joko pakanuudesta tai juutalaisuudesta, ja jatkaa: `Evankeliumin mukaan voitaisiin heitä mieluummin nimittää palvelijoiksi, diakoneiksi, piispoiksi, huoneenhaltijoiksi.´…"

Entä, miksi on niin tärkeätä käsitellä tätä aihetta papeista ja maallikoista?

Tähän vastaa erittäin hyvin Philip Jakob Spenerin kirjoittamasta kirjasta "Hurskaita toiveita" otettu lainaus, jälleen lyhennellen ja selventäen:

"Kaikki hengelliset virat kuuluvat kaikille kristityille erotuksetta. ...Tämän mukaan on jokaisen kristityn virka...myös uutterasti tutkia Herran sanaa ja opettaa, nuhdella, kehottaa ja ohjata toisia...sen armon mukaan mikä hänelle on annettu. ...Sitä vastoin jos tätä oppia ei tunnusteta ja teroiteta, niin syntyy suruttomuutta ja laiskuutta, (ja sen seurauksena ajatellaan) että... pappi on yksinomaan kutsuttu Jumalan sanan käytön hengellisiin toimituksiin, rukoilemaan, tutkimaan, opettamaan, kehottamaan, lohduttamaan, nuhtelemaan jne. ... ettei muiden tarvitse siitä lainkaan huolehtia."

Kristityt tekevät väärin, jos sälyttävät kristillisen pappeuden velvoitteet vain virkapappien niskaan. Me kaikki olemme pappeja, eikä meidän tulisi unohtaa pappeuden velvollisuuksiamme, eikä myöskään antaa kenenkään anastaa meiltä pappeuden oikeuksiamme.

Meillä on täysi oikeus sekä myös velvollisuus pitää uudestisyntyneinä Jumalan lapsina esillä totuuden ja elämän sanaa, vastustajista välittämättä.

Sendstadin Kristillisessä dogmatiikassa sanotaan (s.354):

”Kirkko-oikeudellisiin järjestyksiin on pitäydyttävä rauhan, rakkauden ja järjestyksen tähden, elleivät ne estä evankeliumin viemistä eteenpäin, eivät sido armolahjoja, eivätkä johda kristillisessä seurakunnassa sietämättömiin oloihin, jotka ovat ristiriidassa omantunnon kanssa."

Luterilaisen dogmatiikan mukaan kirkon järjestyksetkään eivät siis saa olla esteenä armolahjojen käytölle, evankeliumin eteenpäin viemiselle, eikä kristittyjen omantunnon mukaiselle toiminnalle.

Saattaa olla niinkin että jokin kirkko tai seurakunta on "isäntien vallassa", ja nämä isännät ovat estämässä ja tukahduttamassa Pyhän Hengen vaikutusta.

Tällaisesta isännästä jo mainitsin, mutta otetaan vielä lainaus (3 Joh.9-10):

"Kirjoitin sanasen seurakunnalle; mutta Diotrefes, joka pyrkii olemaan ensimmäinen heidän joukossaan, ei ota meitä vastaan. Sen tähden minä, jos tulen, olen muistuttava niistä teoista, joita hän tekee, kun pahoin sanoin juoruaa meistä: eikä vielä siihenkään tyydy: ei itse ota veljiä vastaan, estääpä vielä niitäkin, jotka tahtovat sitä tehdä, ja ajaa heidät pois seurakunnasta."

Tällaiset isännät eivät toimi Jumalan eivätkä Herramme valtuuttamina, eikä siksi ole oikein alistua ja jäädä näiden `pikkupaavien´ peukaloiden alle.

Naispappeudesta puheen ollen:

Surkuhupaisaa on seurata Suomen kansankirkossa nykyään tapahtuvaa ”vääntöä” naispappeuden puolesta ja naispappeutta vastaan.

Surkuhupaisaa on seurata erikoisesti eräitten miespuolisten pappien tärkeilyä vain oman sukupuolensa pappisoikeuksien puolesta. Heidän mukaansa näet vain miespuolisilla papeilla on Jumalan säätämä oikeus astua kristillisen kirkon alttaripalveluksia toimittamaan. Tämän vakaumuksensa perusteella he kieltäytyvät hyväksymästä naispuolista pappia kirkon alttarille työtoverikseen.

Kuitenkin on täysin selvää, ettei Herramme Jeesus (kuten ei itse Isä Jumalakaan)  ole perustanut  kristilliseen seurakuntaan mitään pappiskastia johon kastiin olisivat jäseniksi oikeutettuja vain miespuoliset seurakunnan jäsenet.

Tämä totuus ilmaistiin myös 3.5.2007 Vantaan Laurin kirjoittamassa ja Sana - lehdessä ilmestyneessä pikku artikkelissa (sivulla 3) otsikolla:

”Miespappeus syntyi vasta 300- luvulla”.

Itse artikkelin tekstissä kerrottiin seuraavia:

”Alkukirkossa naiset kelpasivat julistajan ja opettajan työhön. Vasta kun kirkko vakiintui ja siitä tehtiin piispavetoinen, naiset siirrettiin syrjään.

Naispappeuden vastustamisessa on kyse `vallasta´, sanoo kirkkohistorian tutkija Päivi Salmesvuori Vantaan seurakuntalehdessä.

Niin sanottu traditionaalinen pappeus on 300- luvun kirkon perinnettä.

Minkäänlaista alkuperäistä tai raamatullista miespappeutta ei ole olemassa.

Salmesvuori on kirjoittanut kirkon naiskuvaa luotaavan artikkelin kirjaan Sukupolven politiikka (Otava 2006). Vantaan Lauri 26.4. 2007.”

Entä, millainen on se pappien ja maallikkojen välille syntynyt jako joka 300 – luvulla syntyi?

Sitä valaisee oivallisesti seuraavat lainaukset ortodoksisen kirkon pappeutta selostavista teksteistä:

Pappi on piispan tehtäväänsä vihkimä, kanoniset ehdot täyttävä mies, joka toimittaa seurakuntalaisten edessä jumalanpalvelukset, sekä mysteeriot ja toimitukset, ja opettaa kristinuskon totuuksia ja kristillisen elämän hyveitä.

Silti eräissä paikalliskirkoissa vain lyhyen seminaaritason koulutuksen saaneilla tai jopa täysin kouluttamattomalla papistolla ei ole oikeutta ottaa kirkkokansaa synnintunnustukselle tai pitää opetuspuheita.

Ortodoksinen kirkko on sitä mieltä papistonsa kirkollisista viroista, että ne on johdettu ihan apostoliselta ajalta lähtien.

Ortodoksisen kirkon piispat, joista korkeimmat ovat metropoliittoja, eksarkkeja ja patriarkkoja, ovat ortodoksisen kirkon mukaan siis apostolien viran jatkuvia haltijoita.

Presbyteerien ja diakonien ohella he muodostavat korkeamman kleeruksen (ο ανωτερος κληρος).

Alempaan kleerukseen (ο κατωτερος κληρος) kuuluvat hypodiakonit, lektorit ja esilaulajat, joista kaksi jälkimmäistä luetaan maallikoihin.

Ortodoksisen kirkko opettaa, että `pappeus´ on Confessio orthodoxan mukaan `neljäs sakramentti.´

Tosin kirkko periaatteessa tunnustaa myös kristittyjen yleisen pappeuden, mutta käytännössä kristittyjen yleisen pappeuden papilliset oikeudet kielletään.

Pappeutta on heidän mukaansa kahdenlaista, hengellistä ja sakramentaalista.

Hengellinen pappeus kuuluu kaikille ortodoksisille kristityille, ja tämä pappeus oikeuttaa haltijansa vain rukoilemaan ja kiittämään Jumalaa sekä uhraamaan hänelle.

Yleinen hengellinen pappeus ei siis oikeuta palvelemaan papillisesti muita ihmisiä, eikä se myöskään oikeuta päästämiseen eikä sitomiseen, sen enempää kuin opettamiseenkaan.

Oikeus palvella papillisesti muita ihmisiä ja oikeus opettaa, kuuluu ortodoksisen kirkon mukaan vain vihitylle mysteerio-papistolle (μυστηριωδης ιεροσυνη).

Philaret katekismuksessaan pitää pappisvihkimystä sakramenttina, samoin Malinovski:

»Pappeuden sakramentti on sellainen pyhä toimitus, jossa piispan rukouksellisen kätten päälle panemisen kautta oikein valittuun ja vihittyyn mieheen johdetaan jumalallinen armo, joka antaa hänelle jumalallisen valtuuden ja voiman sakramenttien toimittamiseen ja Kristuksen lauman kaitsemiseen» (s. 671).

Kätten päälle panemiseen liittyvän pappeuden sakramenttia nimitetään kheirotoniaksi (χειροτονια).

Tämä välittää sakramentin kohteelle lähtemättömän kharisman.

Venäläinen teologi Chomiakow lausuu, että papiksi vihkimys sisältää Kristuksen kirkolle antaman armon koko täyteyden.

Jos sen sijaan vihkimystä ei enää suoritettaisi, lakkaisivat kaikki sakramentit kastetta lukuun ottamatta olemasta, ja ihmissuku jäisi osattomaksi Jumalan armosta (Heiler, s. 278).

Suhteestaan Raamattuun ortodoksisen kirkon näkemys on, että kirkko on johdattaja Raamattuun sen ainoana oikeana tulkitsijana.

Vain vihitty mysteeriopapisto on kelvollinen lukemaan ja selittämään Raamattua, ei tavallinen kristitty.

Raamattua ei edes suositella kaikkien kristittyjen luettavaksi, sillä eiväthän lapset voi saada `vahvaa ruokaa.´

Raamattu on auktoritatiivinen kreikkalaisena tekstinä, koska Septuaginta = LXX on hyväksytty päteväksi heprealaisen Vanhan testamentin tekstin yläpuolelle.

Sakramentit eli `nupteeriot´ määritellään Conf. orthodoxassa seuraavasti:

Ne ovat Herran säätämiä toimituksia, jotka näkyvässä muodossa välittävät Jumalan näkymättömän armon uskovan sieluun (m.t. XCIX).

Niihin kuuluu kolme asiaa:

Oikea elementti, oikein vihitty pappi tai piispa niitä hoitamassa, sekä Pyhän Hengen avuksi huutaminen ja juhlallinen asetussanojen lukeminen ( η επικλησις του αγιου πνευματος και το ειδος των λογιων).

Kasteen sakramentti ymmärretään seuraavasti:

Kaste poistaa perisynnin niin kuin myös siihenastiset tekosynnitkin ja välittää kastetulle katoamattoman uuden luonnon (χαρακτηρ ανεξαλειπτος).

Kasteen vaikutus selitetään ihmisen kokonaan uudistavaksi, ja tämän nojalla se on autuuteen välttämätön. Sen saattaa tosin korvata myös »verikaste» l. marttyyrius. (Malinovski s. 610).

Vain kokonainen veteen upottaminen on oikea kasteen muoto, joten esim. muiden kirkkokuntien valamalla suorittamaa kastetta ei sellaisenaan tahdota hyväksyä; Venäjällä näin kuitenkin on tehty.

Veteen upottamisen on tapahduttava kolmasti. Kastamisen yhteydessä suoritetaan manaus, jolla perkele ajetaan kastettavan luota.

Ihmiseen jää kuitenkin taipumus pahaan, sairauteen ja kuolemaan, joskin toisaalla sanotaan, että kaste palauttaa ihmisen tahdon vapauden ja tekee hänet halukkaaksi kaikkiin hyviin tekoihin.

Kastetta ei saa uusia.

Hätäkasteen voi suorittaa nainenkin, kuitenkin ehdolla, että hän on oikeaoppinen.

Kummeja pidetään keskenään henkisinä sukulaisina ja lapsikastetta raamatullisena.

Kastamattomien lasten katsotaan joutuvan »suhteelliseen autuuteen» (Ekkl. X, s. 69).

Tässä kohtaa onkin aihetta siirtyä tutkistelemaan seurakuntaa, eli tämän kirjoituksen otsikon toista aihetta.

SEURAKUNTA.

Uudessa testamentissa seurakunnaksi käännetyn sanan alkukielinen ilmaisu on kreikankielen "ekkleesia ." Evankeliumeissa sana esiintyy ainoastaan kahdessa kohtaa, Matteuksen 16:18, ja 18: 17. Ensin mainitun kohdan yhteydessä Herra kysyi oppilailtaan: "Kenen ihmiset sanovat Ihmisen Pojan olevan?" Oppilaat kertoivat ihmisten luuloista, jolloin Jeesus uudelleen kysyi: "Kenen te sanotte minun olevan?" Pietari ehätti vastaamaan: "Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika." Tällöin Herra vakuutti Pietarin olevan autuaan, sillä liha ja veri ei ollut sitä Pietarille ilmoittanut, vaan, kuten Jeesus sanoi: "Minun Isäni, joka on taivaissa."

Tämä ilmoitus teki Pietarista kallion kaltaisen, ja tämän saman ilmoitus-kallion päälle Herramme lupasi rakentaa seurakuntansa. Kun kreikankielisessä alkutekstissä on futuurinen ilmaisu "oikodomeesoo " = olen rakentava (tulevaisuudessa) seurakuntani, seurakuntaa ei tässä merkityksessä ollut silloin vielä olemassa, siinä tilanteessa, jossa Jeesus nämä sanat lausui. Toisessa kohtaa (18: 17) on kysymys seurakuntakurista rikkonutta veljeä kohtaan, josta ei nyt tässä yhteydessä enempää.

Apostolien teoissa seurakunta-sana esiintyy jatkuvasti ja toistuvasti. Kun se 7:38:ssa viittaa Mooseksen aikaiseen erämaaseurakuntaan, se muissa kohdissa tarkoittaa Jeesukseen uskovien joukkoa. Apostolien teoissa Jeesuksen lupaama seurakunnan rakentaminen on jo meneillään. Kun apostoli Paavali opettaa myöhemmin Korinton kristittyjä, että heidät on "yhdessä Hengessä kastettu yhteen ruumiiseen" ( : 1 Kor.12:13), ei siis ruumiiksi vaan ruumiiseen, eli jo edeltä olemassa olevaan, viittaa tämä siihen, että helluntaina Herramme rakensi seurakuntansa Pyhän Hengen vuodatuksella.

Entä, mikä suhde paikallisseurakunnalla oli tähän yhteen ruumiiseen? Tähän vastaa Paavalin 1 Kor. kirje 1:2:

"Jumalan seurakunnalle Korintissa, Kristuksessa Jeesuksessa pyhitetyille, jotka ovat kutsutut ja pyhät, samoin kuin kaikki ne jotka avuksi huutavat meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeä joka paikkakunnalla, sekä heidän että meidän."

Paavali tunnusti Korintissa olevaksi ainoastaan yhden seurakunnan, samoin kuin muillakin paikkakunnilla Herran nimeä avuksi huutavat olivat näitten paikkakuntien seurakunta. Näin siitäkin huolimatta, että tämän saman luvun jakeista 11-12 ilmenee, että tämä yksi seurakunta oli jakautunut puolueisiin. Yksi ryhmittymä ilmoittautui Paavalin kannattajiksi, toinen Apolloksen, kolmas Keefaan eli Pietarin. Neljäs ryhmä oli niin hengellinen, että sanoutui irti kaikista ihmiskeulakuvista, ilmoittautuen vain Kristuksen kannattajiksi. Miten Paavali suhtautui tähän jakoon? Koko tälle jakautuneelle riitaisalle joukolle hän esitti kysymyksen:

"Onko Kristus jaettu? Vai onko Paavali kenties ristiinnaulittu teidän edestänne? Vai oletteko te kastetut Paavalin nimeen?"

Ilmiselvää on, että Paavali ei hyväksynyt Korinttilaisten seurakunnan jakaantumista näihin puolueisiin. Kaikki saman paikkakunnan uskovien kokoontumiset olivat paikkakunnan seurakunnan kokoontumista, joten kristittyjen jakaantuminen "kuppikuntiin" ei ollut hyväksyttävää.

Kuitenkaan seurakunnan kokoontuminen jollakin paikkakunnalla ei ollut satunnaista jäsenten sinne tai tänne kokoontumista. Paikallisseurakunnillahan oli nimetyt vanhimmisto veljet johtamassa eri paikoissa kokoontuvien seurakunnan ryhmien toimintaa.

Silti ei hyväksytty eri johtohenkilöiden ympärille muodostuvia puolueita, vaan kunkin paikkakunnan kaikki eri uskovien ryhmät muodostivat yhdessä sen paikkakunnan seurakunnan.

Paikkakunnan uskovia ei saanut jakaa eri seurakunniksi vain sen perusteella, että he kokoontuivat eri paikoissa sijaitseviin yksityiskoteihin eri henkilöiden johdolla. (Erillisiä kirkkorakennuksia ei silloin vielä oltu rakennettu.)

Tässä kohtaa onkin syytä lainata kuuluisaa kiinalaista kristillistä kirjailijaa, W. Nee:tä.

Kirjassaan "Apostolinen lähetystyö" hän kirjoittaa tulessa palamattomia totuuksia Uuden testamentin piirustusten mukaisesta seurakunnasta:

"Mikä on uusitestamentillinen seurakunta? Se ei ole rakennus, evankeliumisali, saarnakeskus, lähetys, työ, järjestö, systeemi, kirkkokunta eikä lahko. Se on kaiken samalla paikkakunnalla olevan Jumalan kansan kokoontuminen yhteen, palvontaan, rukoukseen, veljesyhteyteen ja keskinäiseen rakentumiseen sillä perusteella, että he ovat paikkakunnan kristittyjä." "Ihmiset voivat kutsua jotakin yllä mainituista seurakunnaksi, mutta eivät ne siitä syystä ole seurakunta. Seurakunta on Kristuksen ruumis: paikallisseurakunta on Kristuksen ruumiin pienoiskuva. Kaikki samalla paikkakunnalla olevat uskovat muodostavat sen paikan seurakunnan." "Ei kukaan työntekijä saa hallita seurakuntaa, eikä liittää siihen nimeänsä, tai sen järjestön nimeä, jota hän edustaa. Jumala ei voi koskaan antaa hyväksymistään 'Paavalin seurakunnalle' tai 'Apolloksen seurakunnalle' tai 'Keefaan seurakunnalle.'

...Lahkojen syntyminen voitaisiin välttää, jos Jumalan kansa ainoastaan voisi nähdä, että kaiken sananpalvelusviran tarkoituksena on paikallisseurakunnan perustaminen, eikä kristittyjen ryhmittyminen jonkun yksityisen persoonan, totuuden kokemuksen tai järjestön mukaan." "Kaikki uskovien ryhmät, jotka perustavat veljesyhteytensä muun kuin paikkakunnan mukaan, ovat lahkoja, vaikkapa ne saattavatkin kutsua itseään seurakunniksi."

Entä, millä perusteella sitten kuulutaan paikallisseurakuntaan? Tähän Nee vastaa seuraavasti:

"Koska tahansa joukko ihmisiä pelastuu jossakin paikassa, ovat ne välittömästi sen paikkakunnan seurakunta. Raamatullisen seurakunnan perustaminen tapahtuu yksinkertaisesti evankeliumin saarnan ja kasteen kautta. Mikään muu ei ole tarpeellista. Kun ihmiset kuulevat evankeliumia ja vastaanottavat Herran Vapahtajaksensa, silloin he ovat seurakunta. ...Kun vastaanotamme jonkun, tunnustamme sillä ainoastaan, että Herra on jo hänet vastaanottanut. Meidän vastaanottamisemme ei tee häntä seurakunnan jäseneksi. Pikemminkin otamme hänet vastaan sen tähden, että hän on jo jäsen. Jos hän on Herran oma, on hän seurakunnassa; jos hän ei ole Herran oma. hän ei ole seurakunnassa. Jos me vaadimme jotakin sen lisäksi, että Herra on hänet vastaanottanut, ennen kuin sallimme hänen tulevan veljesyhteyteen kanssamme, silloin me emme ole mikään seurakunta, vaan ainoastaan lahko."

"Jokaisessa paikassa, missä evankeliumina on julistettu, ja ihmiset ovat uskoneet Herraan, ovat he sen paikan seurakunta."

Mistä sitten voimme tietää, kuka kuuluu seurakuntaan, ja kuka ei? Tähän Nee vastaa:

"Kuinka voimme tietää, kuka on kristitty ja kuka ei? 'Jolla ei ole Kristuksen Henkeä, se ei ole hänen omansa'(Room.8:9). Jumalan sanan mukaan on tosi kristitty henkilö, jonka sydämessä Kristus asuu Henkensä kautta.

Kristityt voivat olla erilaisia tuhannella tavalla, mutta tässä perustavassa kohdassa ovat kaikki samanlaisia; kullakin ja kaikilla on Kristuksen Henki sydämessään. Jos me haluamme tietää, kuuluuko joku Herralle, silloin on meidän ainoastaan saatava selville, onko hänellä Kristuksen Henki, vaiko ei. Kenellä tahansa on Kristuksen Henki, hän on seurakunnan sisäpuolella. Kenellä ei ole Kristuksen Henkeä, hän ei ole sisäpuolella. Jumalan Hengestä osallisella on oleellinen paikkansa Jumalan seurakunnassa; Jumalan Hengestä osattomalla ei ole mitään osaa Jumalan seurakunnassa. ... Näin on asianlaita yleisessä seurakunnassa, ja samoin on asianlaita paikallisessa seurakunnassa.

'Koetelkaa itseänne, oletteko uskossa; tutkikaa itseänne. Vai ettekö tunne itseänne, että Jeesus Kristus on teissä? Ellei, niin ette kestä koetusta.'(2 Kor13:5).

Seurakunnan ja maailman välillä kulkee selvä raja; kaikki tuon rajan sisäpuolella ovat pelastuneita, mutta sen ulkopuolella olevat ovat pelastuksesta osattomia. Tämä raja on ihmisessä asuva Kristuksen Henki."

Näin siis Nee edellä, ja hän on täysin oikeassa: Kunkin paikkakunnan todellisen seurakunnan muodostavat kaikki paikkakunnalla asuvat Herran omat. Näitä Herran omia löytyy kaikista niistä uskonsuunnista, jotka selvästi opettavat ja edellyttävät jäseniltään kokemuksellista uudestisyntymistä.

Ongelmana on vain, miten kristityt paremmin ymmärtäisivät toteuttaa velvoitteensa, eli tunnustaa toisten kristittyryhmien jäsenet oman ryhmänsä kanssa aivan samanarvoisiksi kristityiksi.

Ehkäpä seuraavan osa-aiheen, eli "opetuslapseuden merkitystotuuden" omaksuminen auttaisi tämän velvoitteen toteuttamisessa.

OPETUSLAPSEUDESTA.

Kuten jo mainitsin, sana "opetuslapsi" on käännös kreikankielisestä "matheetees" - sanasta, merkiten oikeastaan oppilasta.

Jo lihassa vaelluksensa päivinä Herran seuraajia kutsuttiin oppilaiksi, kuten Joh.4:1:stä voimme lukea:

"Kun nyt Jeesus sai tietää fariseusten kuulleen, että hän teki opetuslapsiksi ja kastoi useampia kuin Johannes, vaikka Jeesus ei itse kastanut, vaan hänen opetuslapsensa,..."

Ylösnousemuksensa jälkeen Herra antoi lähetyskäskyssään omilleen tehtävän: Heidän tuli tehdä lisää oppilaita kaikkien kansojen keskuudesta (Matt.28:19).

Tässä tekstissä esiintyvä verbimuoto "matheeteusate " (aoristin imperatiivi) merkitsee nimenomaan oppilaaksi tekemistä / opetuslapseuttamista.

Apostolien teoissa kerrotaan Jeesuksen seuraajia nimitetyn alkuseurakunnan aikana edelleenkin vain oppilaiksi 6:1, 9:6. Kun myöhemmin kerrotaan (11:26) ulkopuolisten antaneen heille kristitty- nimen, he itse tekivät edelleenkin evankeliumin julistuksen välityksellä "monia opetuslapsiksi" (14:21).

Jeesuksen oppilaat / opetuslapset oli siis se nimi, jolla he kutsuivat itseään.

Myöhemmin he kylläkin omaksuivat myös kristitty - nimen itselleen, joka alkuaan oli ulkopuolisten heille antama pilkkanimitys (Apt. 26:28, 1 Piet.4:15-16).

Näemme siis, että Uusi testamentti tuntee Herran seuraajat pääasiassa kahdella nimellä: oppilas ja kristitty.

Seurakunnan yhteiselämän kuvauksesta, heti helluntain jälkeen, löydämme tosin kolmannenkin nimityksen (Apt. 2:44-47), nimittäin: "uskovaiset" (hoi pisteuontes). Jae 44 sanoo: "Ja kaikki uskovaiset olivat yhdessä ja heille oli kaikki yhteistä."

Herran omat olivat siis uskovia, oppilaita ja kristittyjä. Tämän perusteella saatan aivan aiheellisesti todeta, ettei suinkaan ole oikein, kun kristityt nykyaikana ovat ryhmittyneet mitä erilaisimpiin ryhmiin, joitten ryhmien nimityksetkin erottavat heidät toisistaan.

Olisi nähtävä raittiisti ja oikein se tosiasia, ettei varsinainen Kristuksen seurakunta ole samaistettavissa minkään kristillisen järjestön kanssa, vaikkakin eri järjestöjen uskovat saattavat kuulua oman järjestönsä lisäksi myös tähän varsinaiseen Kristuksen seurakuntaan.

Uskovien kuuluminen tai kuulumattomuus nykyisiin, erilaisten opillisten korostusten ja tunnustusten pohjalta muodostuneisiin järjestökirkkoihin ja järjestöseurakuntiin, on jokaisen yksilön omatunnon asia. Kuuluminen tai kuulumattomuus jonkun tällaisen kirkon tai seurakunnan jäsenyyteen, ei myöskään ratkaise kenenkään kristittynä olon aitoutta suuntaan eikä toiseen.

Näihin niin sanottuihin seurakuntaryhmittymiin (joilla kaikilla on melkein poikkeuksetta kristillisen lahkon ominaisuuksia ja piirteitä) kuuluvat uskovat ovat monesti kuitenkin kärkkäästi viskomassa tuomioitaan heidän järjestöihinsä kuulumattomien niskaan, pyrkien kieltämään järjestönsä ulkopuolisilta jopa kristittynä olon oikeuden.

Nämä viskojat tulisi siksi saada ymmärtämään, että heidän järjestöönsä kuulumattomuus saattaa joillekin kristityille olla tärkeä kristillisen omantunnon velvoite.

Uuden testamentin tarkoittamaa uskovien yhteyttä (toisin sanoen: seurakuntayhteyttä eli kristittyjen "keskinäistä kokoontumista" Hepr.10:25.) voidaan näet aidoimmillaan harrastaa siellä, missä uskovat ovat "täydellistyneet (se on: kehittyneet) yhdeksi." Ollakseen oikeata, tämä yhteys ei välttämättä tarvitse ympärilleen kristillisten järjestöjen raameja.

Riittää siis, että missä vain kaksi tai kolmekin on tullut kokoon Herramme Jeesuksen nimeen, siellä Herra itse on myös luvannut olla läsnä. Missä Herra itse on läsnä, siellä on myös koolla seurakunta.

Raimo Poutiainen

Päivityslisäys edellä esitettyyn.

Tässä nyt jatkona erään luterilaiseksi kääntyneen entisen helluntaisaarnaajan teksti:

”” MIKÄ HELLUNTAILAISESSA VANHURSKAUTTAMISOPISSA ON PIELESSÄ?

Helluntailainen Juhani Kuosmanen tarttui Ristin Voiton pääkirjoituksessa (12.4.2000) Concordian viime numerossa julkaistuun Aki Finnilän kirjoitukseen Helluntailaisten uskontunnustusesityksen epäjohdonmukaisuudesta.

Kuosmasen mukaan Aki Finnilä väittää kirjoituksessaan, että helluntaiopin mukaan lapset ovat yhä edelleen alkuvanhurskauden ja viattomuuden tilassa, aivan kuin mitään lankeemusta ei olisi tapahtunutkaan.

Kuosmanen on toki oikeassa korjatessaan tällaisen “räikeän” väärinkäsityksen. Ei helluntaioppi ole näin räikeän selvästi harhassa, ei ainakaan nykyisessä muodossaan, vaan harha on piilotettu ja kätketty siinä paljon syvemmälle. Siksi se on myös monin verroin vaarallisempi ja viekkaampi oppi kuin sellainen “rehellinen” harhaoppi, jossa rohjetaan kiertelemättä ja kaartelematta tunnustaa lapsen viattomuus ja alkuvanhurskauden tila.

Käsittääkseni Finnilä puhuu omassa artikkelissaan kuitenkin siitä, millaiseen käytännölliseen lopputulokseen helluntaioppi johtaa; nimittäin että se kumoaa perisynnin ongelmallisuuden ja saattaa lapset siihen tilaan, ikään kuin mitään syntiinlankeemusta ei olisi tapahtunutkaan.

Kuosmanen taas vahvistaa omassa vastineessaan sen teoreettisen lähtökohdan, josta helluntaioppi lähtee liikkeelle; nimittäin että perisynti on kyllä olemassa lapsillakin, mutta että käytännössä siitä ei ole ongelmaa.

Toinen puhuu aidasta ja toinen aidan seipäästä; Finnilä puhuu perisynnin käytännön ongelmallisuudesta ja Kuosmanen sen teoreettisesta olemassaolosta. Olemassaolo ja ongelmallisuus ovat kaksi eri asiaa; samoin käytännön toiminta pieniä lapsia kastettaessa ja kirjoituspöydän äärellä harjoitettu spekuloiva teorianmuodostus.

Kuosmanen väittää:

“Ei helluntailaisten uskontunnustus eikä kirja Raamatun opetuksia sekoita objektiivista ja subjektiivista vanhurskauttamista keskenään.”

Kuosmasen vastineessa olisi paljonkin ruodittavaa, mutta tilan puutteen vuoksi tahdon keskittyä tässä ainoastaan kysymykseen siitä, menevätkö yleinen ja subjektiivinen vanhurskauttaminen sekaisin helluntaiopissa.

Aion osoittaa seuraavassa, että ne menevät sekaisin helluntaiopissa – ja vieläpä pahemman kerran.

Raamatullis-luterilainen oppi määrittelee perisynnin kahdesta näkökulmasta, periturmeluksen ja perisyyllisyyden näkökulmasta. Periturmelus tarkoittaa ihmisen syntiinlankeemuksen seurauksena perimää sisäistä syntistä olotilaa, “lihaamme” tai “turmeltunutta luontoamme” (Job. 14:4; Room. 7:14).

Perisyyllisyys puolestaan tarkoittaa syntiinlankeemuksen aikaansaamaa ulkoista lainopillista syyllisyyttämme Jumalan edessä, tilivelvollisuuttamme ja kadotustuomion alaisuuttamme (Room. 5:18-19). Syyllisyydellä ei tarkoiteta tällöin subjektiivista syyllisyyden tunnetta vaan objektiivista syyllisyyttä, joka ihmisellä on, riippumatta siitä, tunteeko hän sitä.

Ihminen on periturmeluksen tähden kokonaan liha (eli turmeltunut) langenneessa tilassaan, ennen uudestisyntymistään, jolloin vasta Pyhä Henki muuttaa asumaan häneen: “Mikä lihasta on syntynyt, on liha, ja mikä Hengestä on syntynyt, on henki” (Joh. 3:6). Uudestisyntymättömässä ihmisessä ei ole vain lihaa, vaan hän on kokonansa liha, koska hänellä ei ole Jumalan Henkeä. (Tämän tähden häneltä puuttuu myös kaikki kyky kääntyä Jumalan puoleen, ja ns. “vapaa” tahto hengellisissä asioissa).

Perisyyllisyyden tähden ihminen taas on langenneessa ja uudestisyntymättömässä tilassaan “luonnostaan vihan lapsi” (Ef. 2:3), eli syntymänsä perusteella Jumalan vihan, kirouksen ja kadotustuomion alainen. Paavali opettaa: “Yhden ihmisen lankeemus on koitunut kaikille ihmisille kadotukseksi” (Room. 5:18).

Helluntailaisetkin pystynevät myöntämään tämän (ainakin jotkut heistä), mutta lisäävät tähän vielä sen, että Kristuksen kuolema on muka ottanut pois tuon perityn syyllisyyden ja kadotustuomion pieniltä lapsilta, niin että se kyllä on olemassa, mutta että Kristuksen kuoleman tähden sitä ei lueta heille, ja he eivät joudu kärsimään siitä.

Helluntaioppi siis myöntää sekä perisyyllisyyden että -turmeluksen olemassaolon, mutta se kieltää perisyyllisyyden ongelmallisuuden ja kadottavuuden pienille lapsille.

Kuosmanen edustaa oppia, jonka mukaan vain perisynnin turmelus koskee lapsia, mutta ei sen syyllisyys: “Lapset ovat osallisia perisynnin turmeluksesta, mutta eivät enää perisynnin syyllisyydestä” (Juhani Kuosmanen, Raamatun opetuksia, s. 108).

Perisyyllisyyden kadottavuus on helluntaiopin mukaan kuitattu pois sillä, että yleinen vanhurskauttaminen kattaa ja peittää automaattisesti lasten syyllisyyden: “Kun Jeesus kuoli ristillä, otettiin pois perisynnin syyllisyys -- Koska Jumala on sovittanut kaikki itsensä kanssa, hän ei lue lapsille heidän perisyntiään -- Niin kuin Aadamin lankeemus koitui luonnostaan lapsille kadotukseksi, samoin koituu “yhden ihmisen vanhurskauden teko” heille elämän vanhurskauttamiseksi (Room. 5:18). Lapsen olemus ja elämä on vanhurskautettu Jeesuksen uhrityön perusteella. Näin sekä pakanakodin että kristityn perheen lapsi pelastuu Jeesuksen sovitustyön tähden luonnostaan…” (Raamatun opetuksia, s. 108-109).

Käsityksensä tueksi Kuosmanen vetoaa raamatunkohtiin Joh. 1:29 ja 2. Kor. 5:19, jotka puhuvat yleisestä sovituksesta ja koko maailman objektiivisesta vanhurskauttamisesta.

Kuosmanen myöntää siis sen, että lapsi ei ole viaton tai alkuvanhurskauden tilassa, mutta hänen ajattelussaan ilmenee vielä suurempi heikkous, ja tartun siihen tässä:

Kuosmanen olettaa, että Kristuksen kollektiivinen työ (eli yleinen vanhurskauttaminen) hyödyttää ihmistä ja pelastaa hänet ilman niitä välineitä, joiden välityksellä Jumala omalta puoleltaan lahjoittaa sen ihmisen omaksi (nimittäin sana ja sakramentit), ja joiden kautta myös vaikutetaan ja synnytetään ihmisen sydämeen se vastaanottamisen väline ihmisen omalta puolelta (eli usko), jolla hän omistaa tuon yleisen sovituksen henkilökohtaisesti omakseen.

Aikoinaan jo Luther kirjoitti Zwingliä vastaan, joka pyrki kieltämään Herran ehtoollisessa vastaanottajalle jaettavan syntien anteeksiantamuksen muka sen varjolla, että vain Kristuksen kuolemassa on ansaittu anteeksiantamus. Luther kirjoitti Zwinglistä: “Tuo sokea, typerä henki ei tiedä, että Kristuksen ansio ja tämän ansion jakaminen ovat kaksi asiaa, vaan sotkee ne yhteen niin kuin siivoton sika.”

Myös Kuosmasella menevät sekaisin Kristuksen ansio ja Kristuksen ansion jakaminen.

On totta, että pelastus on ansaittu yksin Golgatalla. Sitä ei ansaita ehtoollisessa tai kasteessa – mutta sepä jaetaankin niiden kautta.

Ansio ja ansion jakaminen ovat kaksi eri asiaa.

Golgatan ansio pitää jakaa jollakin tavalla ihmiselle, jotta hän hyötyisi siitä. Armo pitää välittää ihmiselle jotakin “kanavaa” pitkin, jotta se hyödyttäisi häntä. Siihen tarkoitukseen armonväline on annettu, ja siinä usko ottaa sen vastaan.

Armo ja armonväline ovat kaksi eri asiaa. Reformoitu teologia ei ole koskaan osannut tehdä tätä raamatullista eroa. Kristus on ansainnut pelastuksen koko maailmalle yksin ristillä.

Pelastuksen ansaitsemisessa sakramenteilla ei ole osaa eikä arpaa. Mutta pitäähän tuo yksin Golgatalla ansaittu anteeksianto jakaa jonkin välineen avulla ihmiselle, jotta se hyödyttäisi häntä. Ja tässä sakramenttien osuus tulee.

Kristuksen ansion jakaminen tapahtuu muun muassa ehtoollisen sakramentissa, kuten asetussanat osoittavat (Matt. 26:28). Myös kaste tapahtuu “Jeesuksen Kristuksen nimeen syntien anteeksisaamiseksi” (Ap. t. 2:38; Mark. 1:4; Luuk. 3:3; Ap. t. 22:16), ja on näin ollen sekin sen anteeksiannon ja pelastuksen välittäjä ihmiselle, joka on yksin ja ainoastaan Golgatalla ansaittu.

Helluntailainen oppi sotkee toisiinsa Kristuksen ansion ja Kristuksen ansion jakamisen ihmisen omaksi (eli osalliseksi tulemisen siitä henkilökohtaisesti). Se siis sotkee yleisen ja henkilökohtaisen vanhurskauttamisen toisiinsa.

Tämä sekaannus näkyy Kuosmasen ajatuksissa ja siinä, miten hän vetoaa Raamattuun. Kun hän yrittää puolustaa yksilöihmisen (eli lapsen) henkilökohtaista vanhurskauttamista, niin hän joutuu vetoamaan yleisestä, koko maailman vanhurskauttamisesta kertoviin raamatunkohtiin. Tämä jos mikä on yleisen ja subjektiivisen vanhurskauttamisen sekoittamista toisiinsa!

Kristus on kyllä ristillä sovittanut koko maailman synnin, ja ansainnut pelastuksen kollektiivisesti kaikille. Tuo sovitus ja ansio ei vain hyödytä ketään yksilöihmistä, jos sitä ei jaeta armonvälineiden kautta hänen henkilökohtaiseksi omaisuudekseen, ja jos Pyhä Henki ei saa vaikuttaa samojen armonvälineiden kautta myös uskoa eli luottamusta ja turvautumista tuohon tarjottuun sovitukseen ihmisen sydämessä.

Raamatun mukaan kukaan ei pelastu ilman uskoa.

Paavalin olisi ollut turha edes mainita Aadamin lankeemuksen koko ihmiskunnalle tuottamaa kadotustuomiota, jos se olisi vain jokin teoreettinen lähtökohta, jonka Kristuksen kuolema on muka automaattisesti, ilman armonvälineitä ja ilman uskon vastaanottovälinettä, ottanut pois, niin ettei siitä olisi mitään käytännön vaikutusta kenellekään.

Tosiasia kuitenkin on, että missä Kristuksen koko maailmaa koskeva työ jää soveltamatta yksilöihmisten kohdalle armonvälineiden ja henkilökohtaisen uskon kautta, siellä se on myös turha. Tästä totuudesta saa myös voimansa Paavalin maininta Aadamin lankeemuksesta. Siksi siitä puhuminen ei ole turhaa. Aadamin kadottava lankeemus on reaalista todellisuutta niin kauan kuin ihmiseen ei ole henkilökohtaisen uskon kautta sovellettu yleistä sovitusta.

Helluntaiopin mukaan Kristuksen kuolema pelastaa sellaisenkin ihmisen (lue: lapsen), joka ei usko Kristukseen henkilökohtaisesti! Tämä johtuu siitä, että jo heidän lähtöoletuksensa sanoo, että lapsi ei kykene uskomaan, eikä voi uudestisyntyä – eikä hänen siis tarvitsekaan.

Niinpä tarvitaan sellainen pelastustie, jossa lapsen usko ei ole tarpeellinen (koska se on muka mahdoton) – ja juuri sellaisen pelastustien helluntaioppi keksii ja tarjoaa eteemme.

Raamattu sen sijaan opettaa, että usko on välttämätön “pelastusehto” kenelle tahansa ihmiselle, olipa hän sitten vauva tai vaari. “Ilman uskoa on mahdoton olla otollinen” (Hepr. 11:6). Eikä tässä puhuta nyt mistään lainomaisesta uskonratkaisun tekemisen välttämättömyydestä, vaan uskosta, joka on yksin sanan meissä aikaansaamaa luottamusta Kristukseen, ilman omaa myötävaikutustamme. Pienen lapsenkin on mahdotonta olla otollinen Jumalalle ilman tätä uskoa.

Mikä antaa helluntailaisille oikeuden tehdä poikkeuksen pienten lasten kohdalla?

Poikkeusluvan antaa heille se heidän keksimänsä oppi, jonka mukaan usko määritellään ihmisen tietoisena kokemuksena ja uudestisyntymättömän “vapaan” tahdon aikaansaamana ratkaisuna. Tämän jo alun alkaenkin väärän ’uskon’ määritelmän pohjalta he sitten vain toteavat, että pieni lapsi ei voi uskoa Kristukseen. Onhan näet aivan selvää, että jos pelastava usko määritellään tällä tavoin, psykologisen tietoisuuden ja tahdonratkaisun kautta, niin lapset ovat auttamattomasti suljetut uskomisen ulkopuolelle. Eihän lapsen psyyke ole tarpeeksi kehittynyt tällä tavalla määriteltyyn “uskomiseen”! Itse määritelmässä täytyy olla jotakin pahasti vialla.

Luterilainen tunnustus ei määrittele uskoa psykologisesti, vaan teologisesti, pyhän Raamatun pohjalta. Me emme kysy: “Kykeneekö lapsi uskomaan?”, vaan: “Kykeneekö Jumala vaikuttamaan uskon?” Uskoa ei tule koskaan määritellä ihmisen omien luonnollisten kykyjen, mahdollisuuksien tai tietoisuuden kautta – ei aikuisilla eikä pienillä lapsilla.

Helluntailainen pelastusoppi menee metsään jo siinä, että se alkaa tivata ihmisen omia luonnollisia kykyjä ja voimia saada aikaan usko, sen sijaan että se kysyisi sitä, kykeneekö Jumala vaikuttamaan uskon. Heidän oppinsa, jonka mukaan lapset pelastuvat ilman uskoa, johtuu siitä, että heillä on jo entuudestaan väärä oppi aikuisten ihmisten kyvyistä tehdä “uskonratkaisu” ja vaikuttaa positiivisesti omaan uskomiseensa ja pelastukseensa. Näin hankitaan ihmiselle ansioita Jumalan edessä, vaikka se ei olisikaan vilpittömänä tarkoituksena.

Kristus puhuu itse “näistä pienistä, jotka uskovat minuun” (Matt. 18:6). Jos lapsi ei pysty vastaanottamaan henkilökohtaisesti Jumalan valtakuntaa, kuten helluntailaiset väittävät, niin kuinka ihmeessä Vapahtaja sitten sanoo: “Joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niin kuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle?” (Mark.10:15). Kenestä meidän aikuisten sitten tulee ottaa esimerkkiä ja mallia, jos lapset eivät voikaan ottaa vastaan Jumalan valtakuntaa?!

Ei näin. Vapahtaja asettaa lapsen tavan vastaanottaa Valtakunta esikuvaksi jopa meille aikuisillekin, eikä päinvastoin, kuten helluntaiopin mukaan saattaisi aavistella ja odottaa!

Lapsi pystyy vastaanottamaan hengellistä siunausta siinä kuin aikuinenkin. Lasten evankeliumin mukaan lapset ’tulivat Jeesuksen tykö’, kun vanhemmat toivat heitä (Mark. 10:13-15).

Nytpä Raamattu opettaa, että Jeesuksen ’tykö tuleminen’ on täsmälleen samaa kuin häneen uskominen (esim. Joh. 6:35: verbi ’tulla tykö’, jossa paralleeli sivulause selittää ’tykö tulemisen’ ’uskomiseksi’ Jeesukseen). Tällaista kieltä Raamattu suorastaan vilisee!

Missä siis sanotaan, että pieni lapsi ei voi saada Pyhää Henkeä, uudestisyntyä ja uskoa? Ei ainakaan pyhässä Raamatussa! Niin sanoo vain ihmisen oma langennut järki, ja jo ennalta lukkoon lyöty väärä psykologisoitu määritelmä sanasta ’usko’.

Raamatun mukaan kukaan ihminen ei pelastu ilman uutta syntymää. “Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa… Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan” (Joh. 3:3,5).

Pieni lapsikaan ei pelastu ilman uudestisyntymistä. Pienokaisenkin pitää uudestisyntyä “vedestä ja Hengestä”, jotta hän näkisi Jumalan valtakunnan ja pääsisi sinne sisälle. Tämä Jeesuksen sana ei tee poikkeusta kenenkään kohdalla.

Raamattu ei opeta missään, että ihminen voisi olla yleisestä sovitustyöstä millään muulla tavalla osallinen kuin armonvälineiden synnyttämän uskon kautta. Kukaan ei voi pelastua ilman uskoa.

Mikä antaa helluntailaisille oikeuden sulkea pienet lapset pois tästä uudestisyntymisen välttämättömyyttä koskevasta sanasta – varsinkin, jos he myöntävät vielä sen, ettei lapsi ole synnitön ja alkuvanhurskauden tilassa, kuten Kuosmanen tekee?

Raamattu todistaa, että jokaisella pelastetulla on Jumalan Pyhä Henki, ja jolla Häntä ei ole, se ei ole Jumalan lapsi: “Mutta jolla ei ole Kristuksen Henkeä, se ei ole hänen omansa” (Room. 8:9). Jos pienellä lapsella ei ole Pyhää Henkeä, niin hänkään ei ole Kristuksen oma.

Kysyn jälleen kerran: mikä antaa helluntailaisille oikeuden jättää lapset tämän sanan ulkopuolelle?

Johannes Kastajahan sai Pyhän Hengen jo äitinsä kohdussa (Luuk. 1:15), mikä osoittaa sen, että lapsi voi hyvin pienenäkin saada Hengen. Uuden liiton seurakunnassa lapsi saa Pyhän Hengen pyhässä kasteessa, joka on “uudestisyntymisen peso ja Pyhän Hengen uudistus” (Tiit. 3:5).

Jotta helluntailaiset eivät sekoittaessaan yleisen ja henkilökohtaisen vanhurskauttamisen toisiinsa luisuisi universalistiseen pelastusoppiin, jonka mukaan kaikki ihmiset loppujen lopuksi pelastuvat, niin he joutuvat tekemään oppiinsa sen lisäyksen, että “tietoiseen ikään asti” lapsi on pelastettu ja autuas, kunnes hän tekee tietoista syntiä, tai kunnes hän tekee tietoisen uskonratkaisun.

Psykologisointi jatkuu aina vaan. Tämä keksitty oppi on välttämätön sen tähden, etteivät helluntailaiset joutuisi allekirjoittamaan erään kuuluisan ja viime aikoina paljonpuhutun kirjan nimeä, joka kuuluu: Kaikki pääsevät taivaaseen.

Tähänhän yleisen ja henkilökohtaisen vanhurskauttamisen sekoittuminen juuri johtaa. Koska Kuosmanen joutuu selvän raamatullisen todistusaineiston puuttuessa vetoamaan sellaisiin raamatunkohtiin, jotka puhuvat koko maailman yleisestä sovituksesta, kun hän koettaa perustella ihmisen henkilökohtaista pelastumista muka ilman uskoa, uudestisyntymistä ja Pyhää Henkeäkin, niin hän joutuu sitten toisaalla panemaan “aikarajan” noille yleisestä sovituksesta kertoville kohdille, jonka jälkeen ne eivät enää ole voimassa – ettei hän vain lipsuisi universalismiin.

Tämän aikarajan hän tekee sen keksityn opin turvin, jonka mukaan yleisestä sovituksesta kertovat kohdat eivät sovellu enää lapsiin silloin, kun lapsi tekee joko tietoisesti syntiä tai tietoisen uskonratkaisun.

Missä ovat tällaisen opin raamattuperusteet?!

Lopputulos on murskaava: Yleinen ja henkilökohtainen vanhurskauttaminen on sotkettu taitavasti toisiinsa. Kukaan ihminen ei pelastukaan uskon kautta (dia pisteoos, uskolla vain välineellinen arvo), sillä lapsihan pelastuu kokonaan ilman uskoa, ja tietoiseen ikään varttunut ihminen taas oman uskonsa (ratkaisunsa) tähden (dia pistin, uskonratkaisulla ansiollinen itseisarvo)!

Näiden nimenomaan helluntailaiseen vanhurskauttamisoppiin sisältyvien harhojen näkeminen on saanut minutkin eroamaan helluntaiseurakunnan saarnaajan työstä ja jättämään koko helluntailiikkeen. En tahdo rakentaa pelastusvarmuuttani oman uskonratkaisuni tai kokemukseni hiekalle, vaan yksin sille kestävälle kalliolle, että olen “hänen kuolemaansa kastettu” (Room. 6:3).

Olli-Pekka Ylisuutari

Kirjoittaja on entinen helluntaiseurakunnan pastori, joka on opiskellut helluntailaista teologiaa ja jatkaa teologisia opintojaan Helsingin yliopistossa. ””

Kommenttini edellä lainatun tekstin johdosta:

On se vaan surullista, että kyseinen entinen helluntaiseurakunnan pastori on saatu omaksumaan sakramenttimaagilliset opilliset harhat, eli omaksumaan luterilaisen opin sakramenteista.

Sakramenttejahan näet tekstissä toistaen mainituilla `armonvälineillä´ on tarkoitettu.

Sakramenttiopilla eli armonvälineopilla kirjoittaja hyökkäsi kirjoituksessaan raamatullista pelastusoppia vastaan, jolloin ensimmäinen väite olikin: ”Armo ja armonväline ovat kaksi eri asiaa.”

Sitten tosin tunnustettiin, ettei: ”Pelastuksen ansaitsemisessa sakramenteilla ei ole osaa eikä arpaa”,

Mutta heti perään väitettiin:

”Mutta pitäähän tuo yksin Golgatalla ansaittu anteeksianto jakaa jonkin välineen avulla ihmiselle, jotta se hyödyttäisi häntä. Ja tässä sakramenttien osuus tulee. Kristuksen ansion jakaminen tapahtuu muun muassa ehtoollisen sakramentissa, kuten asetus-sanat osoittavat (Matt. 26:28). Myös kaste tapahtuu “Jeesuksen Kristuksen nimeen syntien anteeksi saamiseksi.”

Armon jakamiseksi ihmisille tarvitaan siis sakramenttimaagikkojen kukaan ”välineitä”, joita he kutsuvat ”armonvälineiksi” eli ”sakramenteiksi”, Muuten ei näet näitten sakramenttimaagikkojen mukaan saada Jumalan armoa toimitetuksi ihmisille perille.

Kun sitten on keksitty oppi armonvälineistä eli sakramenteista, niin tuota keksittyä oppia totena pitämällä sopikin sitten käydä niiden kristittyjen kimppuun joilla tuota oppia ei ole:

”Helluntailainen oppi sotkee toisiinsa Kristuksen ansion ja Kristuksen ansion jakamisen ihmisen omaksi (eli osalliseksi tulemisen siitä henkilökohtaisesti). Se siis sotkee yleisen ja henkilökohtaisen vanhurskauttamisen toisiinsa.”

Helluntailaiset pitävät raamatullisena selviönä, että vielä ymmärtämättömässä iässä olevat sylilapset ja vähän vanhemmatkin katsotaan Jumalan / Kristuksen taholta vanhurskautetuiksi Kristuksen suorittaman yleisen, eli koko maailman sovittamista koskevan vanhurskauttamisen perusteella.

Tämän tosiasian nuo sakramenttimaagikot yrittävät kieltää tuolla keksimällään armonväline- eli sakramenttiopillaan, esimerkiksi seuraavilla virkkeillä Kuosmasen opetusta arvostellen:

”Tämä sekaannus näkyy Kuosmasen ajatuksissa ja siinä, miten hän vetoaa Raamattuun. Kun hän yrittää puolustaa yksilöihmisen (eli lapsen) henkilökohtaista vanhurskauttamista, niin hän joutuu vetoamaan yleisestä, koko maailman vanhurskauttamisesta kertoviin raamatunkohtiin. Tämä jos mikä on yleisen ja subjektiivisen vanhurskauttamisen sekoittamista toisiinsa!”

Eli sakramenttimaagikot yrittävät kieltää sen, ettei Kristuksen suorittamalla yleisellä vanhurskauttamisella olekaan käytännössä mitään arvoa. Näin he tekevät, saadakseen keksimänsä armonvälineopin mukaan kuvioon, ja käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettei esimerkiksi sylilapsien ikäisiä voidakaan pitää Kristuksen suorittaman yleisen maailman sovituksen pohjalta vanhurskautettuina, vaan väliin tarvitaan armonväline eli kasteen sakramentti.

Sakramenttimaagikkojen mukaan siis elämästä jo pikkulapsen iässä erkanevaa ihmistä sopii pitää vasta sitten henkilökohtaisesti vanhurskautettuna ja pelastuneena, jos hänet on ennen kuolemaansa ehditty käsitellä armonvälineellä eli kasteen sakramentilla.

Ja kuten tunnettua, kyseinen armonväline on tuo luterilaisen papin toimesta suoritettava kolmen vesikämmenellisen valaminen sylilapsen otsalle. Eli, sakramenttimaagikot väittävät ihan vakavissaan seuraavaa:

”Kristus on kyllä ristillä sovittanut koko maailman synnin, ja ansainnut pelastuksen kollektiivisesti kaikille. Tuo sovitus ja ansio ei vain hyödytä ketään yksilöihmistä, jos sitä ei jaeta armonvälineiden kautta hänen henkilökohtaiseksi omaisuudekseen, …”

Siis sakramenttimaagikon mukaan vain armonväline eli sakramentti (joita luterilaisilla on käytössään kaksi: kaste ja ehtoollinen) saattaa ihmisen osalliseksi Kristuksen sovitustyönsä kautta kaikille ansaitsemasta vanhurskautuksesta.

Sakramenttimaagikkojen mukaan jopa vain sellainen uskokin kelpaa oikeaksi uskoksi, joka tulee ihmiseen armonvälineen kautta, kuten seuraava lainaus osoittaa:

”…ja jos Pyhä Henki ei saa vaikuttaa samojen armonvälineiden kautta myös uskoa eli luottamusta ja turvautumista tuohon tarjottuun sovitukseen ihmisen sydämessä.”

Ja kun sakramenttimaagikko vielä jatkaa: ”Raamatun mukaan kukaan ei pelastu ilman uskoa”, niin onhan selvää, että armonväline eli kasteen sakramentti synnyttää tietysti heidän mukaansa uskon myös kaikkien sylivauvojen henkilökohtaiseksi omaisuudeksi.

On surkuteltavaa, että entinen helluntailainen saarnamies on sortunut omaksumaan ja opettamaan tuollaista perättömyyttä.

Sama perätön opetus kyseisessä tekstissä sen kun jatkui, kuten seuraavista lainauksista ilmenee:

”Tosiasia kuitenkin on, että missä Kristuksen koko maailmaa koskeva työ jää soveltamatta yksilöihmisten kohdalle armonvälineiden ja henkilökohtaisen uskon kautta, siellä se on myös turha.”

”Helluntaiopin mukaan Kristuksen kuolema pelastaa sellaisenkin ihmisen (lue: lapsen), joka ei usko Kristukseen henkilökohtaisesti! Tämä johtuu siitä, että jo heidän lähtöoletuksensa sanoo, että lapsi ei kykene uskomaan, eikä voi uudestisyntyä – eikä hänen siis tarvitsekaan. Niinpä tarvitaan sellainen pelastustie, jossa lapsen usko ei ole tarpeellinen (koska se on muka mahdoton) – ja juuri sellaisen pelastustien helluntaioppi keksii ja tarjoaa eteemme.”

”Raamattu sen sijaan opettaa, että usko on välttämätön “pelastusehto” kenelle tahansa ihmiselle, olipa hän sitten vauva tai vaari. “Ilman uskoa on mahdoton olla otollinen” (Hepr. 11:6).

Eikä tässä puhuta nyt mistään lainomaisesta uskonratkaisun tekemisen välttämättömyydestä, vaan uskosta, joka on yksin sanan meissä aikaansaamaa luottamusta Kristukseen, ilman omaa myötävaikutustamme. Pienen lapsenkin on mahdotonta olla otollinen Jumalalle ilman tätä uskoa.”

Näin siis kyseinen helluntailaisuudesta luterilaisuuteen siirtynyt saarnamies edellä.

Mutta lainataan tähän jatkoksi nyt erästä tekstiä, jonka kirjoittaja on perusteellisesti toista mieltä, ja jossa kirjoituksessa perusteellisesti selvitetään, mikä ja millainen harha kirkon sakramenttioppi tosiasiassa on:

”“ SAKRAMENTTI” JA “KIRKKO

Kielellisesti sana “sakramentti” on johdettu latinan sanasta sacramentum (salaisuus), josta hakuteokset yleensä esittelevät alkumerkityksenä vala; kirkollisena merkityksenä, perustelematta kuin itsestään selvyytenä “pyhä toimitus”.

Näin esim. Facta, osa 8, s. 251, v. 1974. Latinan kielessä sana sacramentum on vastine kreikan sanalle mysterion (salaisuus).

Tämä vala tarkoitti tarkemmin ottaen roomalaisen sotilaan lippuvalaa, mikä puolestaan oli uskollisuudenvala keisarille ja armeijalle. Vala oli luonteeltaan salaisuus, johon liitettiin maagisia voimia = mysterion eli “sakramentti”.

Alkuperältään sakramentti on kuitenkin pakanauskonnollinen rituaali.

Vanhoihin mysteeriuskontoihin käytiin sisälle “sakramenttien” kautta.

Näin mm. lisis-Osiris-Horus ja Mithras-kulteissa, samoin Eleusiin, Attiksen, Dionysioksen ym. palvonnassa.

“Sakramentti” oli mysteeri, salaisuus, jota ei voitu kuvata sanoin, eikä sitä ollut lupa opettaa opillisin käsittein. Mysteeri yhdisti sakramentissa mysteiksi vihityt toisiinsa ja ‘jumaluuteen “.

Olennaista oli elämän täydellinen uudistuminen, jonka sai aikaan sakramentin vaikuttama kuolema ja ylösnousemus. Sakramentti oli kuljettanut vihityn pimeyden läpi valoon.. (kuin suoraan kirkkojen tunnustuskirjoista - huh, huh !).

Sakramentin välityksellä tultiin sisälle kaikkien maailmanvaltojen valtauskontoihin, ja kaikkien niiden ytimenä oli eri nimillä muinaisen Baabelin / Babylonian uskonnon Taivaan kuningatar-äiti-lapsikultti.

Ja sellaisena se oli myös viimeisessä, Uuden Liiton alkuseurakunnan aikana vaikuttaneessa Rooman maailmanvaltakunnassa, josta se sekoitettiin kristinuskon kanssa alkuseurakunnan turmeltuessa ja enemmistön luodessa seurakunnan rinnalle kirkkolaitoksen, lopullisesti 300- luvulla jKr.

Siitä lähtien myös pakanauskontoon nimeltä “kristinuskonto” on tultu sisälle kulttipapin toimittaman “sakramentti” - riitin välityksellä. Ensimmäisiä merkkejä löytyy jo toiselta vuosisadalla jKr., heti apostolien jälkeiseltä ajalta.

Kristinusko ja sakramentti eivät tietenkään liity Raamatussa toisiinsa mitenkään.

Näin jo siitä yksinkertaisesta syystä, että Raamatussa ei ole koko sakramenttikäsitettä.

Se, että Uudessa testamentissa (joitakin kertoja myös Vanhan testamentin kreikannoksessa, Septuagintassa) esiintyy kreikan mysteerion = salaisuus, esimerkiksi “Kristuksen salaisuus”, ei tietenkään merkitse mitään yhteyttä “sakramenttiin”, joka selvästi saa kaiken merkityksensä pakanallisista mysteereistä ja magiasta.

Ensimmäinen (tunnettu; pakanallinen) kristinuskon ja “sakramentin” toisiinsa liittäminen on kirjeessä, jonka keisari Trajanuksen (53-1 l7 jKr) käskynhaltijana Bityniassa toiminut Plinius nuorempi (n.62-1 13 jKr) - oikeammin Gaius Plinius Caecilius Secundus - lähetti hänelle v. 112 jKr tiedustellen, mitä pitäisi tehdä kristityille, joilla on “sakramentteja”. Plinius joka oli pakana ja mysti eli osallinen (koska kuului keisarin hallintokoneistoon) pakanallisiin vihkimyksiin ja mysteerimenoihin, sakramentteihin, “näki” kristityilläkin olevan “sakramentteja”.

Kirkkohistoriassa ensimmäinen merkittävä sakramenttikäsitteen ja -oppien luoja oli kirkkoisä Tertullianus (160-225 jKr). Hänen jälkeensä merkittävin opin kehittelijä oli kirkkoisä Augustinus (354-430 jKr).

UT:ssa siis mysteerion - sana ei esiinny koskaan niiden asiain (sikäli, kun niitä yleensä esiintyy!) yhteydessä, joita kirkkolaitos nimittää “sakramenteiksi” (katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa kaste, konfirmaatio, ehtoollinen, rippi, viimeinen voitelu, papiksi vihkiminen ja avioliitto; luterilaisessa kirkossa kaste ja ehtoollinen).

Sakramentti on siis kokonaan babylonialais - roomalaisen pakanuuden keksintö!

Sakramenttien lukumäärän katolinen kirkko määräsi 7:ksi 1100-luvulla.

Kaikki sakramenttiopit ja määrittelyt ovat puhtaasti kirkollisia asettamuksia ja tulkintaa - ei Raamatun.

Raamattuun sacramentum - sana tuli, kun katolinen kirkko toimitti raamatun latinankielisen käännöksen, Vulgatan, v. 404 jKr.

Käännöksen laati kirkkoisä Hieronymus (340-420 jKr). Vulgata määrättiin ohjeelliseksi katolisessa kirkossa Tridentin kirkollis-kokouksessa v. 1546. (huom: Ei hepr./ kreikkal. alkuteksti, vaan latinankielinen käännös).

Mutta sinänsähän latinan kielen sacramentum - sanalla (salaisuus) ja kirkollisella “sakramentilla” (“pyhä toimitus”) on vain äänne-asullinen ja keinotekoinen yhteys, ei mitään asiallista yhteyttä.

Sakramentin mysteeri on sidottu kirkkoon. Tässä on tehty kehällinen oppirakennelma, jossa Jumalan Sanan väitetään asettaneen sakramentit.

Sakramentit luovat kirkon ja sakramentteja käyttää kirkko. Raamatun sanaan ja uskoon tämä liitetään kirkon opeissa lisäksi siten, että Jumalan sanotaan asettaneen sakramentin, ja kirkollisen papinviran hoitamaan sakramenttia.

Myöskin luterilainen uskonvanhurskausoppi, jota kirkko markkinoi “yksin uskosta, yksin armosta” – tunnuslauseella, on tosiasiassa aivan puhtaaksi viljeltyä katolista sakramentalismia ja magiaa, uskonnollista okkultismia, joka on täydellisesti puhdistettu Jumalan Sanasta ja raamatullisesta uskosta. uskosta, joka itsessään vanhurskauttaa (se on: julistaa syyttömäksi), Rm 10:10.

Luterilaisten kirkkojen (“muuttamaton”) päätunnustus, Augsburgin tunnustus (Confessio Augustana, v. 1530), määrittelee

vanhurskauttamisen (ja siten siis osallisuuden Jumalan armoon, syntien anteeksiantamukseen; uudestisyntymisen, Pyhän Hengen saamisen ja liittämisen seurakuntaan (“kirkkoon”) seuraavasti:

“...ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi omin voimin heille annetaan vanhurskaus...kun he uskovat, että heidät otetaan armoon…” CA IV...

Pyydetään siis uskomaan armoon ottamiseen. Miten sitten saamme uskon tähän armoon ottamiseen?

“Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka...” CAV

Tämä “evankeliumi” pyytää siis uskomaan, että meidät “otetaan armoon “. Mutta kuinka tapahtuu tämä “armoon ottaminen “, johon pitäisi uskoa?

“Kasteesta…että se on välttämätön…Jumalan armo annetaan kasteen (sakramentin) välityksellä… sakramenteilla on… tehonsa, vaikka niitä jakaisivat jumalattomatkin.. kunhan sakramentit vain “jaetaan oikein” (se on: kirkon oppien mukaan). CA Vll-IX

Ehtoollisesta (sakramentista) opetetaan…”että Kristuksen ruumis ja veri ovat todellisesti läsnä ja jaetaan niille, jotka sen nauttivat...” CAX

“Kirkko on...jossa (tämä) evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys (tämän) evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että ...traditiot ...tahi seremoniat...ovat kaikkialla samanlaiset...” CA VII

Suhteesta katolisen kirkon tai Rooman kirkon oppiin, todetaan Augsburgin tunnustuksen artiklan 21. loppusanonnoissa, että “...voidaan todeta, ettei siinä ole mitään, mikä on ristiriidassa., katolisen kirkon tai Roomankaan kirkon kanssa...” CAXXI

Ja tämä on totisesti totta:

Martti Luther sanoo Vähässä Katekismuksessaan (luterilaisen kirkon) sakramenteista, mm.:

“Kaste vaikuttaa syntien anteeksiantamuksen, vapauttaa kuolemasta ja perkeleestä sekä antaa iankaikkisen autuuden kaikille, jotka uskovat (nämä?) Jumalan sanat ja lupaukset.” VK IV

Ehtoollisesta: “...tässä sakramentissa annetaan meille synnit anteeksi, elämä ja autuus. Sillä missä syntien anteeksiantamus on, siinä on myös elämä ja autuus.” VKVI

Kirkkojen “uskonvanhurskausopit” on sakramenteilla vanhurskauttamista: sakramentit vaikuttavat sen, mitä ne kuvaavat; niissä pyydetään uskomaan sakramentin vanhurskauttavaan voimaan.

Uskon kohde on siis sakramentti ja sen vanhurskauttava voima. Ja se on pakanuutta, uskonnollista okkultismia ja valkoista magiaa, joka on sellaisenaan tuontitavaraa Baabelin uskonnosta.

Puhutaan tosin myös “uskosta Jeesukseen”, mutta se on ehdottomasti aina “alistettu sakramentille”. Ei Jumala kahdella tavalla vanhurskauta – eikä varsinkaan Raamatulle tuntemattomilla tavoilla ! ! !

Raamatun vanhurskauttamisoppi on Jumalan Sanan ja Pyhän Hengen vaikuttamaa parannusta (kr. metanoeoo = ajatella toisin, muuttua mieleltään; katua), kääntymistä (epistrefoo = kääntyä, palata jnk luo) sekä sydämen uskoa Jeesuksen sovintovereen ja ylösnousemukseen:

“Ja että parannusta syntien anteeksisaamiseksi on saarnattava Hänen Nimessänsä kaikille kansoille, alkaen Jerusalemista”, Luuk 24:47;

“...ja saavat lahjaksi vanhurskauden... uskon kautta Hänen vereensä...”, Room. 3:24,25;

“...sillä sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan...”, Room. 10:9-13.

Uskon kohde on siis Jeesus, Hänen sovintoverensä ja ylösnousemuksensa.

Tästä Raamatun uskonvanhurskausopista kirkot ja Augsburgin tunnustus sanovat, että se on kerettiläistä harhaoppia, koska siinä väitetään Jumalan toimivan ilman sakramentin aineellisen välikappaleen ja kirkon viran mysteerion yhteistoimintaa.

Sen uskottomuuden (haureuden), josta johtuen Suuri Babylon on Portto, perusolemus onkin juuri siinä, että Jumalan Sanalla Hengestä syntyvä seurakunta ja siihen perustuva hengellinen todellisuus on siinä korvattu valheellisella (sakramenttien) väärennöksellä, jonka seurauksena Jumalan seurakunnaksi väitetty onkin todellisuudessa Antikristuksen kirkko.

Raamatun ilmoittamassa Jumalan järjestyksessä ei ole mitään sakramentteja, jotka välittäisivät Jumalan armoa ja anteeksiantamusta. Ei ole myöskään mitään papinvirkaa (ylipäätään) eikä myöskään virkaa, joka olisi asetettu hoitamaan joitakin sakramentteja.

Jumalalla on Uudessa Liitossa vain “pyhä papisto”, uudestisyntyneiden ihmisten muodostama “Jumalan kansa”, joka on kutsuttu tästä maailmasta ulos, julistamaan Hänen evankeliumiaan, joka on pimeydestä kutsunut meidät ihmeelliseen valkeuteensa, lPiet. 1:1-3, 22,23; 2:9,10. Tällä papistolla on kyllä eri palvelustehtäviä, mutta ei lihan mukaista virka-asemaa, eikä “sakramentteja” hoidettavanaan.

Ja koska Jumalalla ei ole mitään sakramentteja, jotka luovat kirkon, ei Jumalalla tietenkään ole myöskään mitään kirkkoa. “Kristuksen kirkko” jota mieluusti viljellään, on puhtaasti porton keksintöä. Raamatun Kristuksella ei ole tässä maailmassa ensinkään mitään kirkkoa, joka olisi jotenkin “Herralle kuuluva “ja jota Hän rakentaisi.

Kirkko- sana ja -käsite eivät myöskään kuuluneet Jeesuksen ja apostolien sanavarastoon.

Viimeksi mainitun osoittavat myös monet tunnetut teologit (niin. Gunnar Westin, Uppsalan yliopiston kirkkohistorian prof, 1975, s.10; Martti Simojoki, arkkipiispa, 1968, s.10; Osmo Tiililä, systemaattisen teol. prof., 1962, s.71; Mauri Larkio, teol.tri, 1975 s. 105 1,1052.

Kirjallisuusviittaukset takasivulla).

Kirkko- sanan todellinen alkujuuri onkin aivan muualla kuin Raamatun kielessä ja Uuden Testamentin kreikassa. Kirkko- sanan varhaisin alkujuuri on puhtaasti pakanallinen kelttiläinen kirch, mikä tarkoitti alkuaan piirissä, kehässä tapahtuvaa pakanallista veri rituaalia (vrt, esim. saksan kielen kirche - kirkko, ja engl. church - kirkko).

Uudessa testamentissa kahdesti esiintyvä adjektiivi kyriakos (l Kr 11:20 kyriakon, “Herran (ateria)”; ja Ilm 1:10 kyriakee, “Herran (päivä”), ei muodosta vähäisintäkään perustetta vääntää siitä seurakunnan (ekklesia) “nimeksi” kirkko!

Kirkko- sanan liittäminen Uuden testamentin kreikankielen kyriakos- sanaan onkin nähtävissä selkeästi kirkollisen teologian läpinäkyväksi yritykseksi valheellisesti hengellistää kirkko- sana, koettaa saada se näyttämään raamatulliselta ja peittää sen pakanallinen tausta.

“Kirkko” = “herralle kuuluva”, niin kuin se mieluusti yleensä “käännetään”, on kyllä erittäin käyttökelpoinen termi siihen käyttöön mihin se on synnytetty, eli siihen, että kääntymättömät ihmiset, jotka eivät ole koskaan tulleet uloskutsutuiksi tämän maailman pakanuudesta, julistelevat toisiaan sakramentti - riitillä “herralle kuuluviksi”.

Tätä käyttökelpoisuutta on nyt sitten koetettu entisestään lisätä näinä “viimeisinä aikoina”, kun suuren uskonnollisen porton, maailmankirkon, rakentaminen tarvitsee “raamatullista” tukea kirkko- käsitteelle. Raamattuja on ryhdytty väärentämään tästäkin kohdasta tunkemalla sinne seurakunta- sanan (ekklesia) paikalle röyhkeästi “kirkko”.

Ruotsissa -81 (församling/kyrka), Suomessa -92 (Mt 16:18; Apt 9:31 sekä väliotsikoissa E17 Kol), Englannissa (church) jo 1611 (King James). Tätä ei voi selittää sillä, että monien kielten (mm. engl., ranska, ven.) sama sana merkitsee sekä kirkkoa että seurakuntaa, koska näillä kielillä on kyllä sanat ilmaista seurakunta ilman “kirkkoa” VT:n puolella.

Ja kun Raamatun alkukieliä (heprea ja kreikka) käännellään toisikseen, on sama sana (qahal / ekklesia) aivan ongelmitta seurakuntaa tarkoittavana sekä VT:n että UT:n puolella.

Eli kysymys on siis nimenomaan teologisesti tarkoitushakuisesti tuotetusta sanasta ja käsitteestä. Niiden kielten (yl. ns. romaani set k.), joissa seurakuntaa / kirkkoa tarkoittava sana johtuu Raamatun (kreikan) ekkleesiasta, kuten esim. lat. ranska ja espanja, on sanalle annettu vähitellen kirkko- sanan käsitesisältö; niiden kielten (esim. germaaniset kielet) kohdalla, joissa sana ei johdu Raamatun ekkleesiasta, vaan pakanallisesta sanasta kirch, on pakanuus tuottanut Raamatulle vieraat, sekä kirkko- sanan, että - käsitteen.

Evankeliumin Sanalla (mielenmuutoksen ja Herran puoleen kääntymisen kautta) maailmasta uloskutsuttu seurakunta on kiusallisesti täysin yhteen sopimaton sen kokemustodellisuuden kanssa, mikä kääntymättömällä pakanalla on. Sen sijaan se, että “minut on - niin kuin muutkin – ilman omaa tietoisuuttani toisten toimesta tehty “herralle kuuluvaksi”, toimii erinomaisesti!

Jumala on kuitenkin puhunut Sanansa ihmiselle siten, että kannanotto on kunkin ihmisen asia. Jokainen vastaa itse Jumalalle. Ei Jumala ole mikään pelle niin, että “yksin uskosta - yksin armosta” sulkisi kokonaan tapahtumien ulkopuolelle sen, jota asia koskee: “..Minä olen sinut nimeltä kutsunut”... “tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen”… Eikä tämä ole mitään omilla teoilla vanhurskautumisen oppia, vaan Jumalan edellyttämä ihmisen myönteinen vastaus Jumalan tekemään kutsuun ja lahjavanhurskauden tarjoukseen.

Jumalalla on tässä maailmassa seurakunta, joka on maailmasta uloskutsuttu (ekklesia, ek = ulos; kaleoo = kutsua), kun se on Jumalan Sanan mukaisesti tehnyt parannuksen, muuttunut mieleltään ja kääntynyt Jeesuksen sovintovereen turvaten Jumalan puoleen, avuksi huutaen Herran nimeä. Näin seurakuntaan kuuluvat ovat saaneet syntinsä anteeksi (Lk 24:45-48; Apt 2:21,37-39; 3:19; 26: 17,18; Ilm 5:9; 7: 13-15).

Ja sillä kansalla, joka on osallinen Kristuksesta, on Jumalalliset hedelmät, joista se tunnetaan (Mt 7:13-23; Gal 5:22).

Aivan erityisen huomionarvoinen asia, kun koetamme nähdä .Jumalan seurakunnan, ja Antikristuksen kirkon eroa, on tässä se, että seurakunnan kohdalla toteutuu tämä: “Jumalan rakkaus on vuodatettu sydämiimme Pyhän Hengen kautta…”

Rakkaus ei tee lähimmäiselleen mitään pahaa..” (Rm 5:5; 13:10); ja: “Katsokaa minkä kaltaisen rakkauden Isä on meille antanut, että meitä kutsuttaisiin (alkuteksti) Jumalan lapsiksi.” 1Jh 3:1.

Vastaavasti Porton teot ovat yhtä ilmeiset: “Suuri Babylon, maan porttojen ja kauhistuksien äiti Ja minä näin sen naisen olevan juovuksissa pyhien verestä ja Jeesuksen todistajain verestä... ” (Ilm 17:1-6; 18:23,24). Portto harjoittaa haureutta maan kuninkaiden kanssa ja sillä on

“valkeuden enkelinäkin” herransa (se on: Perkeleen) teot / hedelmät.

Kirkkolaitos on eri historiallisten lähteiden mukaan tappanut 30-60 miljoonaa, ihmistä, harjoittaessaan haureutta maan kuninkaiden kanssa.

Tapetuista suuri joukko on ollut Jeesuksen todistajia.

Meidän saksalaisessa uskosta puhdistamisen perinteeseen nojaavassa kouluopetuksessa (pyhäkoulu, oppivelv.koulu, rippikouluja yliopisto) tämä on perinteisesti laitettu yleensä pelkästään katolisen kirkon tiliin. Tosiasia kuitenkin on, että kaikki keskeiset niin sanotut. “uskonpuhdistuksen” isät menettelivät täsmälleen samoin. Luther, Melancthon, Zwingli ja Calvin vaativat Raamatun opettaman uskovien kasteen ottaneiden ja sitä opettavien tappamista. Ja niin totisesti tehtiin – Jumalan kunniaksi!

Teloitustapoina yleisimmin polttorovio, miekka ja hukuttaminen. “Niin ei tee yksikään, jolla on jäännöskään Hengestä!”

Tänä päivänä ovat asiat niin pitkällä, että lisääntyvästi opetetaan noiden murhaajien olleenkin (ja olevan) kristittyjä, ja murhattujen olleen harhaoppisia pakanoita. Jeesuksen ja apostolien opetukset hedelmistä tuntemisesta ovat kuitenkin edelleen voimassa (Mt 7:12-21; Gal 5:19-22 -huomaa j. 21 alkuteksti myös “murhat”). Ja, kiitos Jumalalle, voimassa ovat myös Jeesuksen Sanat “..Minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita”, Mt 16:18. -“Amen, tule Herra Jeesus!”

Kirkkolaitos-instituutio on Pyhien Kirjoitusten ja muun historiatiedon valossa kiistattomasti pakanuuden tuottama valheellinen väärennös Raamatun tarkoittamasta Jumalan seurakunnasta. Se on luonut itse itsensä ja korvannut Jumalan Sanan järjestyksen itse sepittämillään opeilla. Sen keskeiset perustukset ovat pakanallisissa Sakramentti - riiteissä ja se myös kutsuu itseään johdonmukaisesti pakanallisella nimellä.

Etymologia eli se, mistä jokin sana on muodostunut, ei tietysti ole sama asia, kuin sanan merkitys tänä päivänä, mutta kiistaton tosiasia on, että sekä Sakramentti- että Kirkko- sanojen alkumerkitykset ovat syvästi pakanallisia ja demonisia.

Ne ovat Raamatulle tuntemattomia sanoja ja käsitteitä, eikä niiden sisältö tänäkään päivänä ole irrallaan niiden pakanallisista alkumerkityksistä, vaan ne ovat yhä edelleenkin, itse asiassa hämmästyttävänkin suorassa, yhteydessä alkuperäänsä.

Vuosisadat ja tuhannetkin ovat vierineet, mutta merkillisen uskollisesti noiden sanojen ja käsitteiden sisältö on pysynyt alkuperälleen uskollisena ja pakanallisena. Asia ei muutu sillä, että noita valjaita on - enemmän taikka vähemmän - vetämässä myös Jumalan Hengestä syntynyttä kansaa.

Ps. Väärinkäsitysten välttämiseksi todettakoon, että esitetyllä “sakramentti”- ja “kirkko”- käsitteiden tarkastelulla ei suinkaan tarkoiteta, että kaikki kirkkojen jäsenet olisivat kääntymättömiä, vanhurskauttamattomia ja uudestisyntymättömiä pakanoita.

Mutta sitä sillä kyllä tarkoitetaan sitä, että ne heistä jotka ovat vanhurskautettuja, heitä ei ole vanhurskautettu kirkon pakanallisilla sakramentti- mysteereillä, vaan tässä tarkastelussa viitatulla Jumalan tavalla. Samoin tarkoitetaan, että yhdelläkään uskovalla ei tulisi olla mitään osallisuutta noihin pimeyden hedelmättömiin tekoihin.

Suosittelen kaikille luettavaksi kirjaa nimeltään: ”Kirkkolaitosinstituution peruspylväät ja pelastuksen tie”

Kirjaa saatavana jaettavaksi osoitteesta:

Pentti Heiska

Lehmäjoentie 5

61440 Untamala

pentti.heiska@netikka.fi ””

Näin siis Pentti Heiska edellä.

Uunituoreessa kirjassa ”Tie Nikeaan” Veikko Litzen kertoo alkuperäisestä sacramentumin muuttumisesta sisällöltään aivan toiseksi seuraavaa:

Kirjansa sivulla 58 hän kertoo alkuperäisen sacramentumin olleen oikeusprosesseissa käytetty ”vala”, ja myös sotilaiden ”lippuvala”, kuten myös gladiaattorien vannoma vala:

”Roomalaisten sacramentum puolestaan oli pyhä vala, sitoutuminen, jota käytettiin sekä oikeusprosessissa että sotilaiden lippuvalana. Sellainen oli olemukseltaan myös gladiaattorien vannoma vala, jolla noiden taistelijoiden joukkoon liittyvä sitoutui kestämään `polttamisen, kahlehtimisen, ruoskimisen, ja miekalla surmaamisen´, uri, vinciri, verberari, ferroque, necari. …

Sotilasvala puolestaan vannottiin joukko-osaston sotamerkin tai lipun edessä, jonka huippuun oli kiinnitetty joukkoa suojelevan jumaluuden tunnus, tunnetuimpana niistä Jupiterin kotka. …”

Seuraavalla sivulla 59 Litzen kertoo, että:

”Alun perin roomalaiset näkivät kristittyjenkin pyhän lupauksen sacramentumiksi, josta jo 100-luvulle tultaessa Bithynia-Pontuksen (Turkin Anatolian luoteisosan) maaherra Plinius nuorempi kertoi keisari Tiberiukselle lähettämässään kirjeessä. …”

Sivuilla 57 – 58 Litzen kertoo, miten kirkkoisä Ambrosius vielä 300-luvulla kuvasi kristillistäkin sakramenttia sanan alkuperäisessä merkityksessä:

”Kirkkoisä Ambrosiuksen kirjoittaessa 300-luvun lopulla sakramenteista ja mysteereistä, hän vertasi kristittyjen kastetta otteluun tai taisteluun valmistautumiseen: ”Sinut voideltiin Kristuksen atleetiksi (ottelijaksi, kilpataistelijaksi) kuin olisit menossa maalliseen otteluun. Lupasit osallistua kamppailuun, ja hänellä joka ottelee, on toiveensa. Ja missä on ottelu, siellä on voitonseppele. Sinä ottelet maailmassa, mutta seppeleen saat Kristukselta. Maailmassa käydyistä kamppailuista sinut seppelöidään.”

Tämän lainaamansa Ambrosiuksen tekstin jälkeen Litzen toteaa, mitä kaste alkuaan merkitsi, ja hän toteaa Rooman piispa Clemensin myös nimittäneen apostoleita ”ensimmäisiksi ottelijoiksi”.

Kasteessa kysymys oli juhlallisesta lupauksesta ryhtyä ottelijaksi. Yhdessä varhaisimmista kristillisistä dokumenteista, Rooman piispaksi sanotun Clemensin kirjeessä, apostoleita sanotaankin ensimmäisiksi ottelijoiksi, athletes.

Sivulla 57 Litzen toteaa, kuinka kauaksi meidän aikamme käsitys sakramentin merkityksestä on liukunut sanan alkuperäisestä merkityksestä, kuten myös sen alkuperäisestä kristillisestä merkityksestä:

Alkuaan ”Se oli pyhä sitoumus. Kun me tulkitsemme sakramentin `armon välineeksi´ tai kirkolliseksi toimitukseksi, sen merkitys on sangen etäällä sotilasvalasta. Meille sakramentteja ovat kaste ja Pyhä ehtoollinen; katoliset ja ortodoksit pitävät sakramentteina  kastetta, konfirmaatiota, ehtoollista, rippiä, viimeistä voitelua, papiksi vihkimystä ja avioliittoa.”

Nyt vielä oma kirjoitukseni aiheesta: ”Jumalan pelastusta koskevista neuvonpiteistä”:

Jumalan pelastusta koskevista neuvonpiteistä.

Apostolien teoissa kerrotaan kuinka Paavali lähetti Miletosta sanan Efesoon, jotta Efeson seurakunnan jäsenet tulisivat hänen tykönsä. Heidän saavuttuaan hänen luokseen Paavali puhui heille seuraavasti:

"Te tiedätte, millä tavoin minä kaiken aikaa, Aasiaan tuloni ensimmäisestä päivästä asti, olen ollut teidän kanssanne. Olen palvellut Herraa nöyrin mielin ja kyynelin sekä koettelemuksissa, joita juutalaisten salahankkeet ovat aiheuttaneet. En ole vetäytynyt pois julistamasta teille sitä, mikä on hyödyllistä, ja opettamasta teitä sekä julkisesti että kodeissa. Juutalaisia ja kreikkalaisia olen todistuksellani taivuttanut parannuksessa kääntymään Jumalan puoleen ja uskomaan Herraamme Jeesukseen Kristukseen. Nyt minä matkustan hengessä sidottuna Jerusalemiin tietämättä, mitä minulle siellä tapahtuu. Sen vain tiedän, että joka kaupungissa Pyhä Henki todistaa ja sanoo minulle, että kahleet ja ahdistukset odottavat minua. En kuitenkaan pidä sieluani itselleni minkään arvoisena, kunhan vain täytän juoksuni ja Herralta Jeesukselta saamani palvelutehtävän, Jumalan armon evankeliumin todistamisen. Nyt minä tiedän, että te ette enää näe kasvojani, ei kukaan teistä, joiden keskuudessa olen vaeltanut saarnaten [Jumalan] valtakuntaa. Siksi minä todistan teille tänä päivänä, että jos jotkut teistä joutuvat kadotukseen, minä olen viaton kaikkien vereen, sillä minä en ole vetäytynyt pois julistamasta teille kaikkea Jumalan tahtoa. Valvokaa itseänne ja koko sitä laumaa, johon Pyhä Henki on pannut teidät kaitsijoiksi paimentamaan Herran seurakuntaa, jonka hän omalla verellään on itselleen hankkinut. Minä tiedän, että lähtöni jälkeen teidän keskuuteenne tulee julmia susia, jotka eivät säästä laumaa. Teidän omasta joukostannekin nousee miehiä, jotka puhuvat sellaista mikä on väärää ja nurjaa, vetääkseen opetuslapsia mukaansa. Valvokaa sen tähden ja muistakaa, että minä olen kolme vuotta lakkaamatta yötä päivää kyynelin neuvonut ja opettanut teitä kutakin. Nyt minä jätän teidät Jumalan ja hänen armonsa sanan haltuun, hänen, joka kykenee rakentamaan teitä ja antamaan teille perintöosan kaikkien pyhitettyjen joukossa. Hopeaa, kultaa tai vaatteita en ole keneltäkään halunnut.  Te tiedätte itse, että nämä minun käteni ovat työllään hankkineet, mitä minä ja työtoverini olemme tarvinneet. Kaikessa olen osoittanut teille, että näin työtä tehden tulee huolehtia heikoista, muistaen nämä Herran Jeesuksen omat sanat: 'Autuaampaa on antaa kuin ottaa'."

Tämän sanottuaan Paavali polvistui ja rukoili kaikkien heidän kanssaan. He kaikki ratkesivat haikeasti itkemään, lankesivat Paavalin kaulaan ja suutelivat häntä. Heitä suretti eniten sana, että he eivät enää saisi nähdä hänen kasvojaan. Sitten he saattoivat hänet laivaan.” (Apt. 20: 18 – 38).

Kun Paavali tiesi, ettei enää näkisi näitä opetettaviaan, hän kertoi heille jättävänsä heidät ”Jumalan ja hänen armonsa sanan haltuun, hänen, joka kykenee rakentamaan teitä ja antamaan teille perintöosan kaikkien pyhitettyjen joukossa.”

Hiukan aikaisemmin Paavali aivan kuin `pesee kätensä´ kaikesta vastuusta siihen nähden, pelastuvatko hänen opetettavansa vaiko ei.

Paavali kertoo:

” Siksi minä todistan teille tänä päivänä, että jos jotkut teistä joutuvat kadotukseen, minä olen viaton kaikkien vereen, sillä minä en ole vetäytynyt pois julistamasta teille kaikkea Jumalan tahtoa.”

Ilmaisu ”Jumalan tahtoa” onkin se vastine, jonka esimerkiksi Matti Liljeqvistin Uuden testamentin sanakirja alkukielen feminiiniselle βουλη - sanalle antaa.

Kohdan viisi sanaa yhdessä kuuluvat: πασαν την βουλην του Θεου ja tämä ”buulee” – sana on tekstissä yksikön akkusatiivimuodossa. ”buuleen”.

Kuitenkin tarkka vastine: ”kaikkea Jumalan tahtoa” jää hiukan epämääräiseksi, sillä mainitun sanakirjan mukaan sanan ensimmäinen vastine on: ”tahdon ohjaama ratkaisu”, sitten eri yhteyksissään ”ajatus”, ”suunnitelma”, ”päätös”, ”tahto” ja ”neuvosto”.

Sortavalassa muistaakseni käännetty vuoden 1913 Uusi testamentti oli kääntänyt sanat vastineella ”Jumalan pelastusneuvonpiteet”, eli käytti monikkoa käännöksessään, vaikka alkukielen sana on yksikössä.

Vuoden 1992 kirkkokäännös on näin ollen edellisiin verrattuna selvä parannus, kun se on kääntänyt sanan kolmen sanan vastineella: ”mitä pelastussuunnitelmaan kuuluu”, eli koko ilmaisu:

”…minä olen avoimesti julistanut teille kaiken, mitä Jumalan pelastussuunnitelmaan kuuluu.”

Jumalan pelastussuunnitelmaan kuuluu tietysti kaikki se, mitä Herran Jeesuksen historia sisältää, kaikki ne vaiheet aina hänen taivaasta lähtemisestään aina ylösnousemukseensa ja taivaaseen paluuseensa asti.

Meitä syntisiä ihmisiä koskien, tärkeitä meille ovat ne ”Jumalan pelastusneuvonpiteet” jotka koskevat sitä, miten itse kukin meistä pääsee sisälle pelastukseen.

Näitä pelastusneuvonpiteitä ovat alttius suostua evankeliumin julistuksen kautta kutsun kuultuamme ennen kaikkea parannuksen tekemiseen, eli mielen muutokseen suostuminen, saadaksemme syntimme anteeksi, ja samalla myös Jeesuksen oppilaaksi suostuminen, eli suostuminen vastaanottamaan ja noudattamaan hänen opetuksiaan.

Näihin kuuluu myös ”joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu” kehotuksen totena pitäminen ja noudattaminen,  eli Jeesuksen nimeen kastettavaksi suostuminen, Pyhän Hengen lahjan vastaan ottamiseksi.

Tärkeää on myös todella sydämellä uskoa, ja myös suullansa tunnustaa uskonsa, sillä apostolin opetuksen mukaan Jumalan pelastusneuvonpiteisiin kuuluu, että sydämellä uskoen tullaan vanhurskaaksi ja suulla tunnustaen pelastutaan.

Tärkeää on pelastuakseen tunnustaa uskonsa rukouksessa ennen kaikkea Herralle, ja sitten kun pelastus on koettu ja Pyhän Hengen osallisuus Herralta saatu, on aika lähteä tunnustamaan uskoaan myös toisille ihmisille.

Kristuksen opin alkeisiin eli Jumalan pelastusneuvonpiteisiin kuuluu sen ”perustuksen laskeminen”, joksi apostoli luettelee seuraavat (Hepr. 6: 1- 3) yksityiskohdat:

”Parannus kuolleista töistä, usko Jumalaan, oppi kasteista (monikossa = vesikaste ja kaste Hengellä), kätten päälle paneminen, kuolleitten ylösnousemien, iankaikkinen tuomio”.

Se näissä ”Jumalan pelastusneuvonpiteisiin” sisään käymisessä on hienoa, että niiden toteutumisesta huolehtii itse Isä Jumala ja hänen Poikansa Jeesus. Pelastusneuvonpiteisiin sisään käymisen yhteydessä luvattujen asioiden toteutumisesta vastaa siis itse Jumala ja Jeesus,

Kun apostoli Pietari vieraili saamansa jumalallisen näyn perusteella Korneliuksen kotona evankeliumia julistamassa, ja hänen kuulijansa kokivat pelastuksen, Pietarin mukana olijoiden oli pakko siihen tyytyä, vaikka hämmästyivätkin. Kun Pietari myöhemmin joutui syytöksen kohteeksi Korneliuksen kodissa vierailunsa johdosta, hän kertoi syyttäjilleen, mitä oli tapahtunut, ja päätti selontekonsa sanoihin: ”Mikä olin minä, voidakseni estää Jumalaa?”

Pelastusneuvonpiteitten perustalta toteutuvia lupauksia ei siis tänäkään päivänä säätele mikään ihmisten pystyttämien kirkkoryhmittymien pappisluokka, eli minkään kirkon valtaa pitävät.

Kun Herran sana lupaa pelastusta kaipaaville jo kauan sitten täältä ajasta pois nukkuneen Pietarin suulla: ”Muuttakaa mielenne kastattakaa itsenne Jeesus Messiaan nimeen, saadaksenne syntinne anteeksi, ja saadaksenne vastaan ottaa Pyhän Hengen lahjan”, niin kuka se onkaan joka valvoo tuon lupauksen toteutumista? Sitä valvoo itse kuolleista ylösnoussut ja Isän Jumalan luokse taivaaseen noussut Jeesus Kristus, ja hän on se ainoa, joka on kastanut, ja kastaa vielä tänäkin päivänä hänen omikseen kääntyneitä Pyhällä Hengellä.

Hänen toimintaansa ei yksikään pappisvaltainen kirkko kykene keksimillään sakramenttiopeilla estämään tai rajoittamaan, sen ovat monet miljoonat tänäkin päivänä elävät vapaat kristityt omalla kohdallaan kokeneet.

Pappisvaltaiset kirkot kun väittävät perättömästi, että Jumala toimii vain ”sanan ja sakramenttien kautta”, ja sanalla he tarkoittavat heidän pappisluokkansa esillä pitämäänsä sanaa, ja sakramenteilla heillä käytössä olevia ja pappiensa hoitamia sakramentteja.

Jumalan pelastusneuvonpiteet eivät sen sijaan ole sakramentteja siitä syystä että ne eivät vaikuta automaattisesti suoritettavina toimituksina sitä mitä sakramenttien väitetään vaikuttavan. Jumalan pelastusneuvonpiteitten kohteeksi antautuminen vaatii antautujalta vilpitöntä uskoa, ja sen uskon totuudellisuuden itse Jumala ja Jeesus punnitsevat.

Raimo Poutiainen

Päivityslisäys:

Esitän jatkossa pari suomeksi käännettyä (alkuaan englanninkielistä) tutkistelusarjaa apostolisen tradition mukaisesta seurakunta- ja kastenäkemyksestä, ja siitä luopumuksesta joka on johtanut nykytilanteeseen:

Ensimmäinen tutkistelusarja:

APOSTOLIEN TRADITIOT – ASIAN YDIN (Beresford Job)

1.OSA: UNOHDETUT KÄSKYT

Olen varma, että useimmat kristityt hyväksyisivät väitteen, jonka mukaan Raamattu sisältää käskyjä, joita meidän kuuluu noudattaa. Kun Paavali kirjoitti Timoteukselle kehottaen: ”Tätä käske ja opeta.” (1. Tim. 4:11), tulkitsemme sen niin, että on olemassa käskyjä, joista on pidettävä kiinni hinnalla millä hyvänsä. Niinpä, kun luemme Raamatusta esimerkiksi: ”Siunatkaa vainoojianne, siunatkaa, älkää kirotko.” (Room. 12:14), ymmärrämme sen aivan oikein olevan jotakin, jota meidän täytyy tehdä, eikä vain pelkkä vaihtoehto. Näin selkeän Raamatun ohjeen valossa on selvää, ettei kukaan uskova ole vapaa kiroamaan ketään. Niin tehdessään hän olisi täysin tottelematon Jumalan sanalle.

Se, mitä aika monet kristityt eivät kuitenkaan hyväksyisi, on seuraava väite, jonka mukaan Raamatussa on tiettyyn aihepiiriin liittyviä käskyjä, joita useimmat eivät ainoastaan jätä tottelematta vaan myös pitävät aivan epäoleellisina – jos edes tietävät niiden olemassaolostakaan. Viittaan tässä tiettyihin apostolien asettamiin seurakuntakäytäntöihin ja siihen tosiasiaan, että apostolit määräsivät millä tavalla seurakunnat perustettiin. Niitä ei ollut tarkoitettu perustettaviksi millään muulla tavalla.

Tarkoituksenani on osoittaa, että Uusi Testamentti ilmoittaa selvästi, etteivät meitä sido vain apostolinen oppi (mitä uskomme) ja moraali (henkilökohtainen pyhyys) vaan myös apostolien välittämät käytännöt ja toimintatavat seurakunnissa. Tulemme näkemään, että on olemassa käytäntöjä tai traditioita, joita jokaisen seurakunnan pitäisi noudattaa, koska ne ovat meitä sitovia Raamatun käskyjä ja niitä pitäisi totella niin kuin muitakin Raamatun käskyjä. Aloitetaanpa Paavalin toisesta kirjeestä tessalonikalaisille varmistaaksemme, että Uusi Testamentti todellakin puhuu apostolien välittämistä traditioista ja pitää niitä seurakuntia sitovina käskyinä.

”Niin seisokaa siis, veljet, lujina ja pitäkää kiinni niistä opetuksista (kreikaksi paradosis – välitetty perinne ja oppi, asetettu käytäntö), joita olette oppineet joko meidän (apostolien) puheestamme tai kirjeestämme… Ja me luotamme teihin Herrassa, että te sekä nyt että vasta teette, mitä me käskemme… Mutta Herran Jeesuksen nimessä me käskemme teitä, veljet, vetäytymään pois jokaisesta veljestä, joka vaeltaa kurittomasti eikä sen opetuksen (paradosis – asetettu käytäntö) mukaan, jonka olette meiltä saaneet.” (2. Tess. 2:15, 3:4, 3:6)

Näissä jakeissa Paavali viittaa kristilliseen käytökseen (henkilökohtaiseen pyhyyteen) yleisellä tasolla ja sitten erityisesti siihen, että jokaisen tulee tehdä työtä eikä olla kuriton. Huomaamme, että Paavali välitti Tessalonikan uskoville Herran nimessä tiettyjä käytäntöjä tai traditioita, jotka koskevat kristillisen elämän käytännöllistä puolta. Näihin käskyihin sisältyi toimeksianto tehdä työtä sekä kielto olla tekemisissä sellaisten veljien kanssa, jotka eivät suostu tekemään työtä.

Meillä on tässä siis esimerkki siitä, mitä kutsun apostolien traditioksi henkilökohtaisen pyhyyden alueella, ja olemme todenneet, että kyseessä on selkeä Raamatun käsky. Kun nyt siirrymme muihin viittauksiin 1. Korinttilaiskirjeessä, on todella tärkeää ymmärtää, että Paavalin kehotusten tekstiyhteytenä olivat seurakunnan kokoukset. Paavali vetoaa Jumalan käskyyn puhuessaan korinttilaisten tavasta kokoontua seurakuntana.

”Minä kiitän teitä, että minua kaikessa muistatte ja noudatatte minun opetuksiani (paradosis – asetettu käytäntö), niin kuin minä ne teille olen antanut” (1. Kor. 11:2). Paavali viittaa tässä kokonaisuuteen, jonka hän on välittänyt korinttilaisille ja erityisesti heidän kokoontumiskäytäntöönsä. Toisin sanoen kyse on siitä, miten he kokoontuivat seurakuntana ja millä tavalla he toimivat kokouksissa. Paavali ei käsittele tässä oppiasioita eikä puhu henkilökohtaisesta pyhyydestä. Hän oikaisee tiettyjä väärinkäytöksiä, joita esiintyi seurakunnan kokoontuessa, kiittäen heitä samalla siitä, että heidän kokoontumistapansa (vaikkakaan ei kokousten henki) oli niiden traditioiden mukainen, jotka hän oli heille välittänyt. On aivan selvää, että Paavali oli opettanut korinttilaiset kokoontumaan tietyllä tavalla tehden tiettyjä asioita. Hän oli antanut heille tietyn ”tavan” toimia seurakuntana, ja hän ylistää heitä siitä, että he edelleen toimivat hänen ohjeidensa mukaisesti.

”Mutta jos joku haluaa väittää vastaan, niin tietäköön, että meillä ei ole sellaista tapaa eikä Jumalan seurakunnilla” (1. Kor. 11:16). Huomaa, että Paavali olettaa ja vaatii kaikkien seurakuntien perustuvan samalla tavoin pelkästään apostolien käytännöille. Asia, johon hän tässä viittaa, on kysymys siitä, pitäisikö seurakuntalaisten peittää vai olla peittämättä päänsä voidakseen osallistua kokouksissa tapahtuvaan avoimeen Jumalan palvontaan ja keskinäiseen jakamiseen. Huomionarvoista on jälleen kerran Paavalin käsky ja täydellisen yhdenmukaisuuden odotus tässä suhteessa. Huomaamme selvästi, että Paavalilla oli vakiintunut tapa tehdä asioita ja hän odotti kaikkien seurakuntien pitäytyvän siihen. (Aiheesta hieman poiketen sanon tässä yhteydessä sen verran, että oman ymmärrykseni mukaan 1. Kor. 11:n vaikeassa kohdassa naisten pitkistä hiuksista ja miesten lyhyistä hiuksista on kyse miesten ja naisten erilaisista rooleista sekä enkeliolennoista, jotka katselevat. Aiheesta lisää toisella kertaa.)

”Niin kuin kaikissa pyhien seurakunnissa…” (1. Kor. 14:33). Tässäkin kohdassa, joka käsittelee naisten puhumista seurakunnankokouksissa, näemme jälleen, kuinka Paavali olettaa kaikkien seurakuntien noudattavan samaa käytäntöä. Yhä uudestaan toistuu tämä kiistaton tosiasia, että apostolit perustivat seurakunnat toimimaan kokoontuessaan samalla tavoin. Apostolit eivät ehdotelleet seurakunnille monia erilaisia tapoja kokoontua, vaan opettivat kaikkia seurakuntia kokoontumaan yhdellä ainoalla tavalla, jota kaikkien seurakuntien odotettiin noudattavan. Jos vielä epäilet asiaa, niin luepa seuraavat raamatunkohdat:

”Vai teistäkö Jumalan sana on lähtenyt? Vai ainoastaan teidänkö tykönne se on tullut?” (Voit ihan tuntea Paavalin sarkasmin piikin pistävän sitä ajatusta, että olisi olemassa muita kuin hänen heille opettamiaan tapoja kokoontua seurakuntana.) ”Jos joku luulee olevansa profeetta tai hengellinen, niin tietäköön, että mitä minä kirjoitan teille, se on Herran käsky” (1. Kor. 14:36-37). ”Jos joku ei tätä tunnusta, Jumala ei tunnusta häntä” (1. Kor. 14:38, v. 1992 suomennos). Jälleen on korostettava sitä tosiasiaa, että kaikki nämä jakeet koskevat seurakunnankokouskäytäntöjä: sitä, mitä kristityt tekivät kokoontuessaan seurakuntana ja miten he toimivat uskovien yhteisönä. Paavali viittaa seurakuntakäytäntöihin Jumalan käskyinä. Ei ole kyse vapaaehtoisuudesta! Ei ole kyse siitä, mikä meille parhaiten sopii! Kyse ei ole myöskään Pyhän Hengen johtamistavasta! Pyhä Henki ei koskaan johdata Raamatun opetuksen vastaisesti, vaan Hän varmasti johdattaa kokoontumaan Raamatun opetuksen mukaisesti! Tässä on kysymys vain yhdestä asiasta: Herran käskystä! Paavali itse asiassa kehottaa olemaan tunnustamatta sellaista, joka väittää eri tavalla! Mitähän tämä merkitsee käytännössä meidän kohdallamme?

Tämä merkitsee sitä, että nykyään vallalla oleva käsitys, jonka mukaan Herra haluaa eri tyyppisiä seurakuntia, jotka kokoontuvat eri tavoin, on täysin Uuden Testamentin vastainen. Apostolit, jotka olivat Herran johdatuksessa Pyhän Hengen kautta, perustivat seurakunnat toimimaan tietyllä tavalla. Osoitan myöhemmin pelkästään Uuden Testamentin avulla, mikä se tapa oli. Seurakunnat perustuvat luonnollisesti joko apostolien käytäntöihin eli traditioihin tai sitten johonkin muuhun – pelkkiin ihmistraditioihin! Jos jälkimmäinen on asian laita, sellaisen seurakunnan ei voi sanoa olevan raamatullinen seurakunta. Saattaa olla, että sellaisen seurakunnan uskovat ovat opillisesti terveellä pohjalla, jos heidän uskonsa on sopusoinnussa Raamatun kanssa, ja että he ovat kristillisessä vaelluksessaan uskollisia, mutta seurakuntana he epäonnistuvat silti raamatullisuudessa ja siinä, millaiseksi Jeesus on seurakunnan tarkoittanut.

Tästä kaikesta on kysymys tällä internetsivulla, ja itse asiassa tästä kaikesta on kysymys seurakunnassakin. Joten hyppää mukaan matkalle tutkimaan Uudesta Testamentista, millaisia Jeesuksen alkuperäisten apostolien perustamat seurakunnat todella olivat. Sen jälkeen lähde mukaan vielä suurempaan seikkailuun itse osaltasi mahdollistamaan ja rakentamaan tällaista seurakuntaa!

APOSTOLIEN TRADITIOT – ASIAN YDIN (Beresford Job)

2.OSA: TÄYSIN RAAMATULLINEN SEURAKUNTA

Meidän on nyt hyvä selvittää, mistä raamatullisessa seurakunnassa on käytännössä kysymys. (Käytän mieluummin termiä raamatullinen seurakunta kuin kotiseurakunta siitä yksinkertaisesta syystä, että kodeissa kokoontuminen on vain yksi osa Herran suunnitelmaa, kuten pian näemme. Seurakunta voi kokoontua kodeissa ja olla silti epäraamatullinen kaikissa muissa käytännöissään ja toiminnoissaan.) Mitä siis vaadittaisiin seurakunnalta, jotta sen voitaisiin sanoa täysin perustuvan apostolien traditioon ja olevan siksi raamatullinen? Toisin sanoen mitkä ovat ne timantin eri puolet, jotka yhdessä muodostavat täydellisen kokonaisuuden eli seurakunnan, joka perustuu yksin Uuden Testamentin käytäntöön?

Olemme jo nähneet Paavalin kirjoituksista, että apostolien välittämillä käytännöillä on todellakin raamatullisen käskyn voima koskevatpa ne yksityisen kristityn käytöstä tai sitä, miten seurakunta kokoontuessaan toimii. Olemme todenneet myös sen, että apostolien käskyt saavat auktoriteettinsa suoraan Jeesukselta itseltään. Siksi jokaisen kristityn on toteltava niitä eikä useimpien tavoin luultava niitä vain vaihtoehdoiksi, joista voi vapaasti valita. Uudesta Testamentista voimme koota yhteen selvän kuvan siitä, millainen apostolien välittämä seurakuntakäytäntö itse asiassa oli:

• Uskovat kokoontuivat seurakuntina viikon ensimmäisenä päivänä.

• Seurakunnat kokoontuivat viikon ensimmäisenä päivänä kodeissa.

• Kun uskovat kokoontuivat kodeissaan, heidän yhteinen Jumalan palvontansa ja keskinäinen jakamisensa oli täysin avointa ja spontaania, eikä kukaan johtanut sitä. Alkuseurakunnassa ei ollut mitään, mikä olisi edes muistuttanut nykypäivän jumalanpalvelusta.

• Osana kokoustaan he söivät Herran ehtoollisen kokonaisena ateriana, päivän pääaterianaan ja kutsuivat sitä tavallisesti rakkaudenateriaksi.

• He ymmärsivät kunkin seurakunnan olevan suurperheyksikkö (ajatus seurakunnasta instituutiona tai organisaationa olisi ollut heille täysin vieras), ja

kussakin seurakunnassa oli ei-hierarkkinen, useamman miehen johtajuus, joka oli noussut heidän oman seurakuntansa keskuudesta. Tämä vanhimmisto (sanat vanhin, pastori/paimen, piispa/kaitsija ovat synonyymeja Uudessa Testamentissa) pyrki johtamaan ennen kaikkea konsensuksen kautta. Heidän johtajuutensa oli toiminnallista eikä perustunut millään tavalla mihinkään virka-asemaan.

Näin Uusi Testamentti opettaa selkeästi siitä, miten Jeesuksen täyden ilmoituksen ja opetuksen saaneet apostolit asettivat seurakunnat toimimaan. Tarkastelemme kutakin yllä olevaa kohtaa yksityiskohtaisesti ja perustelemme ne kaikki selkeästi Raamatun avulla 4. osassa, mutta nyt kysymyksemme on, kuinka paljon, jos ollenkaan, tätä apostolien suunnitelmaa voidaan muuttaa niin, että seurakunnan perusolemus pysyy silti raamatullisena niin luonteeltaan kuin toiminnaltaankin? Käytän näitä termejä, koska jonkin asian luonne ja toiminta kuuluvat yhteen ja ovat oikeastaan saman kolikon eri puolia. Niin kuin elämässä yleensä, muoto seuraa toimintaa. Niinpä linnut lentävät ja niillä on sitä varten siivet, ja kalat uivat vedessä ja niillä on kidukset. Tämä pätee myös ihmissuhteisiin ja on siksi sovellettavissa aiheeseemme. Esimerkiksi vanhemmat ja lapset toimivat yhdessä eri lailla kuin kollegat työpaikoilla, ja ero luonteessa (perhe tai työkaverit) aiheuttaa eron toiminnassa (erilainen käyttäytyminen). Perhe, jossa vanhempien ja lasten suhde on enemmän työsuhteen kuin sukulaisuussuhteen kaltainen, ei ole esimerkki normaalista vaan toimimattomasta perheestä. Samalla tavoin seurakunnat, jotka toimivat instituutioina tai organisaatioina pikemminkin kuin Herran kansan suurperheinä, ovat esimerkkejä toimimattomista eivätkä raamatullisesti normaaleista seurakunnista. (Tarkastelemme ”seurakuntia perheinä” 3. osassa.) Mitkä osat tätä apostolien suunnitelmaa ovat siis välttämättömiä, jotta seurakunta olisi raamatullinen? Entä mitkä asiat ovat neuvoteltavissa? Mikä on seurakuntakäytäntöjen suhteen tarkalleen ottaen se ehdoton minimi, joka vielä tekee seurakunnasta raamatullisen? Aloitamme kysymyksestä, minä päivänä seurakuntien pitäisi kokoontua.

Mitä luonteeseen ja toimintaan tulee, on kyse täysin neutraalista asiasta. On mahdollista, että sunnuntaisin kokoontuva seurakunta voi kaikilla muilla tavoin olla ristiriidassa Uuden Testamentin opetuksen kanssa. Toisaalta kaikilla muilla tavoin raamatullinen seurakunta voisi vaihtaa kokoontumispäivänsä mutta pysyä muuten samanlaisena. Se voisi jatkaa toimimistaan raamatullisesti kaikissa muissa suhteissa ja pysyä aitona Herran suurperheenä.

Haluan korostaa, että oleminen (luonne) ja toimiminen (toiminta) raamatullisena seurakuntana on tärkeämpää kuin päivä, jolloin kristityt kokoontuvat ollakseen sitä ja toimiakseen niin. Kuuluisin itse mieluummin sellaiseen seurakuntaan, joka olisi raamatullinen käytännöissään ja toiminnassaan mutta kokoontuisi jonakin muuna päivänä kuin sunnuntaina, kuin sellaiseen, joka kokoontuisi sunnuntaisin mutta olisi muuten epäraamatullinen edellä olevan määritelmän mukaan. Tämän sanottuani herää toinen kysymys. Kun edes varhaiset kirkkoisät eivät vaihtaneet seurakuntien kokoontumispäivää, millä perusteella ja mistä ihmeen syystä meidän sitten pitäisi? (Kirkkoisät ovat muuten artikkelisarjamme roistoja ja koko ongelman ydin, koska he ovat vastuussa siitä, miksi seurakunnat ovat niin pahasti ristiriidassa Uuden Testamentin käytäntöjen kanssa. Heitä käsitellään yksityiskohtaisesti myöhemmin.)

Haluan sanoa vielä uudestaan, että mielestäni muulloin kuin sunnuntaina kokoontuva seurakunta voi muuten olla täysin raamatullinen. Jos joskus tulevaisuudessa olisi laitonta kokoontua nimenomaan sunnuntaisin, muuttaisin luultavasti mielelläni kokoontumispäivää sellaisessa tilanteessa. Mutta miksi kukaan haluaisi muuttaa ilman tällaisia lieventäviä asianhaaroja apostolien seurakunnille asettamaa käytäntöä kokoontua viikon ensimmäisenä päivänä?

Vastaan tässä historiallisesti pätevään huomioon, että Uuden Testamentin maailmassa juutalaiset aloittivat uuden päivän illalla, ja siten viikon ensimmäinen päivä alkoi lauantai-iltana. Mielestäni olisi hieman epäloogista, että seurakunta kokoontuisi lauantai-iltaisin maissa, joissa jokaisen päivän ajatellaan alkavan aamusta. Useimmille meistä viikon ensimmäinen päivä on ajanjakso heräämisestämme sunnuntaiaamuna siihen asti, kunnes menemme taas nukkumaan. Väittäisin siksi, että seurakuntien kokoontuminen sunnuntaisin (meidän kalenterimme mukaan) on raamatullinen normi meidän kohdallamme. Siirrytäänpä sitten kysymykseen kodeissa kokoontumisesta.

Se, että alkuseurakunta todellakin kokoontui kodeissa, on tallennettu Raamattuun, ja heidän seurakunnankokoustensa luonne ja toiminta osoittavat, ettei heillä ollut yksinkertaisesti mitään tarvetta kokoontua missään muualla. Ihmisten lukumäärä kussakin seurakunnassa oli pieni, ja koti muodosti täydelliset puitteet kokouksille, joissa kukaan ei johtanut vaan vuorovaikutus ja yhteinen ateria olivat tärkeitä. Mikä muu paikka voisi paremmin sopia tällaiseen kokoontumiseen? Jälleen kerran huomaamme muodon seuraavan toimintaa, kuten asianlaita aina on Uuden Testamentin seurakuntien kohdalla. (Siirtyminen kodeista erityisesti pyhitettyihin uskonnollisiin rakennuksiin oli, kuten kaikki muutkin muutokset, varhaisten kirkkoisien ansiota. On mielenkiintoista huomata, että tämä oli viimeinen muutos, jonka he tekivät apostolien suunnitelmaan ja että apostolien käytännöistä kodeissa kokoontuminen säilyi pisimpään.)

Pohditaanpa nyt 20 eskimon ongelmaa pienessä kylässä lähellä Pohjoisnapaa. Heistä on juuri tullut kristittyjä, ja he haluavat kokoontua seurakuntana, mutta heidän suurimpaan igluunsa mahtuu vain kahdeksan henkeä. Jos he nyt päättäisivät sen takia vuokrata hieman suuremman iglun seurakunnankokouksiaan varten ja kokoontuisivat siellä silti Raamatun kuvaamalla tavalla eivätkä muuttaisi kokoustensa luonnetta, niin en näkisi tässä mitään ongelmaa. Kuuluisin todellakin mieluummin raamatulliseen seurakuntaan, joka kokoontuu muualla kuin kodeissa, (olettaen tietenkin, että muut raamatulliset käytännöt olisivat kohdallaan) kuin kodeissa kokoontuvaan seurakuntaan, joka on kaikissa muissa suhteissa epäraamatullinen. On mahdollista säilyttää seurakunnan luonne ja toiminta, jos on aivan pakko kokoontua muualla kuin kodeissa. Seurakunta, johon itse kuulun, käyttää joskus vuokrattavaa tilaa kokouksemme alkuosan ajan, jolloin laulamme, rakkaudesta naapureitamme kohtaan, jotka ovat valittaneet melusta. Istumme kuitenkin ympyrässä niin kuin tekisimme kodeissakin, ja kokouksemme on silti täysin avoin spontaanille osallistumiselle kenenkään johtamatta kokousta. Sen jälkeen palaamme yhteen kotiin rakkaudenaterialle. Haluan kuitenkin korostaa lausetta jos on aivan pakko, koska meidän on oltava ehdottoman tarkkana, ettemme anna poikkeusten raamatullisesta normista, jotka ovat sallittuja vain lieventävien asianhaarojen vuoksi, tulla itse asiassa normiksi. Valaisen asiaa vertauksella raamatullisesta kasteesta.

Raamatullinen kaste, samoin kuin apostolien traditio seurakunnan toimintatavoistakin, on Herran käsky. Vaikka kastamistapaa ei varsinaisesti määrätä missään Raamatun sivuilla, tiedämme alkuseurakunnan kastamistavan perusteella (jälleen yksi apostolien traditio), että se tehtiin kääntymyksen yhteydessä, ilman viivytystä ja vedessä. Upottamisen päättelemme yksinkertaisesti siitä, että kreikan kastamista tarkoittava sana baptizo tarkoittaa kirjaimellisesti upottaa. Monien meistä olisi vaikea hyväksyä käsitystä, jonka mukaan olemme vapaita muuttamaan kastetta, olipa sitten kyse siitä, kuka kuuluu kastaa, millä tavalla tai missä vaiheessa. Tekee kipeää ajatella, kuinka paljon seurakunta kokonaisuudessaan on historian kuluessa vääristellyt sitä, mitä Raamattu opettaa kasteesta. Noudattaaksemme Jumalan Sanan opetusta kristitty pitäisi kastaa upottamalla hänet veteen niin pian kuin mahdollista hänen tunnustettuaan uskonsa Jeesukseen.

Otetaanpa esimerkki uskoon tulleesta henkilöstä, joka on sidottu vuoteeseen sairauden takia. Kaste, sellaisena kuin Uusi Testamentti käskee sen tekemään ja antaa meille siitä esimerkin, ei tule tällaisen henkilön kohdalla kysymykseenkään. Tässä tapauksessa etusijalla olisi jokin muu sopivampi kastetapa. Tällaisessa tilanteessa olisimme teknisesti eri linjoilla Raamatun opetuksen kanssa kastetavan suhteen, mutta kuitenkin täydessä sopusoinnussa Raamatun tarkoituksen ja hengen kanssa. On kuitenkin tärkeä muistaa, että mikään, mitä olen juuri sanonut, ei tietenkään päde terveen ihmisen kohdalla, ja normaalia tapaa pitää käyttää, jotta asiat ovat niin kuin Herra tahtoo. Kukaan ei myöskään voisi raamatullisesti perustella sellaisen henkilön kastamista, joka ei ole ottanut Jeesusta vastaan uskossa, koska se olisi hyökkäys koko kasteen luonnetta vastaan, vaikka ulkonainen kastetapa – upottaminen veteen – olisikin sopusoinnussa Uuden Testamentin kanssa.

Juuri tätä tarkoitan sanoessani, ettemme saa tehdä sallituista poikkeamista normia lieventävien asianhaarojen takia. Jos seurakunnalla, johon kuulun täällä Englannissa, olisi sen kokoisia taloja kuin samanlaisilla seurakunnilla esimerkiksi Amerikassa, niin emme olisi ikinä edes harkinneet vuokratilan käyttämistä kokouksiimme. Palataanpa hetkeksi kuviteltujen veljiemme ja sisartemme luo Pohjoisnavalle. Jos heillä olisikin tarpeeksi isot iglut mahduttaakseen ihmisiä niihin, niin miksi ihmeessä he sitten vuokraisivat julkisen rakennuksen seurakunnankokouksilleen? Huomaamme jälleen, ettei meillä ole mitään syytä muuttaa apostolien traditiota kokoontua kodeissa, yhtään sen enempää kuin meillä on syytä muuttaa seurakunnankokoontumispäivääkään. Totuus on se, että näiden suunnitelman osien muutospyrkimykset johtavat yleensä yrityksiin salakuljettaa vaihtoehtoja kolmeen muuhun osaan, joihin nyt siirrymme:

• Avoin Jumalan palvonta ja keskinäinen jakaminen ilman kenenkään johtamista

• Herran ehtoollinen koko ateriana

• Ei-hierarkkinen, useamman miehen vanhimmisto, joka on syntynyt seurakunnan keskuudesta

Nämä vaatimukset ovat uskoakseni täysin neuvottelun ulkopuolella olevia ja ehdoton minimi, jotta seurakunnan voitaisiin sanoa olevan raamatullinen. En tarkoita tällä kuitenkaan sitä, että kaikkien näiden kolmen asian pitäisi välttämättä olla kohdallaan ihan alusta alkaen. Kun uusi seurakunta perustetaan, usein tarvitaan opetusta, kehitystä ja hengellistä kasvua ensin. Kuitenkin seurakunnan täytyy pyrkiä näitä asioita kohti, jos ne eivät ole vielä toteutuneet. Vanhimmat nousevat seurakunnan keskeltä ja tulevat mukaan kuvaan myöhemmin. Usein on myös tarpeellista, että joku ottaa aluksi johdon yhteisissä sunnuntaikokouksissa, kunnes muut seurakuntalaiset oppivat osallistumaan, ja täysin avoimesta Jumalan palvonnasta ja keskinäisestä jakamisesta tulee normi. Mutta on tärkeä ymmärtää, että alusta alkaen pitäisi olla aivan selvää, millainen seurakunnan perheluonne on ja miten kaikkien kuuluisi toimia yhdessä. Ei ole mitään syytä, miksei Herran ehtoollinen olisi paikallaan alusta asti. Mitä käytännön syytä voisi olla jättää nauttimatta rakkaudenateriaa kokouksen oleellisena osana?

Se, joka koskee näihin kolmeen asiaan, vaikuttaa koko seurakunnan luonteeseen Herran suurperheenä. Jos niitä muutetaan, silloin seurakunta alkaa toimia tavalla, joka ei ole vain erilainen kuin Uuden Testamentin tapa vaan myös täysin vieras sille ja käytännöllisesti katsoen sen vastakohta. Palataksemme kaste-esimerkkiimme, voisimme sanoa, että se olisi sama kuin ei-uskovan kastaminen. Koko asian luonne muuttuu ja Herran tarkoitus vesitetään. Loppujen lopuksi tässä on kysymys seuraavasta: Miksi kukaan, joka ymmärtää tämän raamatullisen apostolien suunnitelman, haluaisi leikkiä millään sen osalla? Miksi kukaan haluaisi muuttaa tavan, jolla Jeesus ja apostolit perustivat seurakuntia, elleivät lieventävät asianhaarat ole pakottavia?

Kukaan ei ole vielä sanonut sitä paremmin kuin hyvä ystäväni Steve Atkerson:

”Kysymys ei ole niinkään siitä, miksi meidän pitäisi tehdä asiat samalla tavalla kuin apostolit, vaan siitä, miksi haluaisimme tehdä mitään eri tavalla?”

Kiitos Steve! Luulenpa, että tuo sanoi kaiken!

APOSTOLIEN TRADITIOT – ASIAN YDIN (Beresford Job)

3.OSA: SEURAKUNTA ON PERHE

Uusi Testamentti käyttää tiettyjä ’kuvia’ kuvaamaan seurakuntaa, ja kukin niistä tuo esiin eri puolia yhteiselämästämme uskovina. Meitä verrataan esimerkiksi peltoon ja rakennukseen (1. Kor. 3:9), hengelliseen rakennukseen (1. Piet. 2:5) ja lammaslaumaan (Hebr. 13:20). On myös muita kuvia, ja voimme nähdä sen ymmärryksen rikkauden, jonka kukin niistä antaa, mutta niitä ei ole selvästikään tarkoitettu otettavaksi kirjaimellisesti. (Jos tunnet itsesi kirjaimellisesti lyhteeksi pellolla, niin heilupa nyt hiljaa tuulessa hetki. Samoin se, joka tuntee itsensä lampaaksi, voisi paljastaa itsensä sanomalla ”bäää”.)

On kuitenkin yksi tietty ’kuva’, johon haluan kiinnittää erityistä huomiota vain osoittaakseni, ettei se ole oikeastaan ’kuva’ ollenkaan vaan tarkoitettu otettavaksi kirjaimellisesti. Se on Raamatun kuvaus kristityistä Herran perheenä! Läpi Uuden Testamentin uskovista puhutaan veljinä ja sisarina; Jumalan sanotaan olevan Taivaallinen Isämme ja Jeesus kuvataan veljenämme.

”Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä, jotka eivät ole syntyneet verestä eikä lihan tahdosta eikä miehen tahdosta, vaan Jumalasta.” (Joh. 1:12-13)

Meidän ei sanota olevan veljiä ja sisaria vain siksi, että seuraamme Herraa ja olemme sen tähden osa Hänen seurakuntaansa, vaan meistä tulee oikeasti osa seurakuntaa, kun kirjaimellisesti synnymme uudesti siihen. Meillä on tässä aivan kirjaimellisesti perhe! Kaikki ihmiset, joilla on sama Isä ja Isoveli, ovat yksinkertaisesti samaa perhettä!

Tämä on totuus kristillisestä seurakunnasta huolimatta siitä, mistä sen erityismuodosta puhutaan. Tässä yhteydessä meidän on syytä vilkaista sitä, mitä teologit kutsuvat universaaliseurakunnaksi ja taistelevaksi seurakunnaksi. Universaaliseurakunnalla he tarkoittavat jokaista uskovaa, joka on ollut, on tai tulee olemaan olemassa. Joten laajimmassa muodossaan kristillinen seurakunta sisältää kauan kuolleena olleet Herran kanssa taivaassa olevat uskovat, tällä hetkellä elossa olevat uskovat ja kaikki ne, jotka eivät vielä ole edes syntyneet mutta jotka seuraavat Herraa tulevaisuudessa. Taisteleva seurakunta sen sijaan on pienempi osa tuota laajaa kokonaisuutta ja viittaa kaikkiin niihin uskoviin, jotka ovat tällä hetkellä elossa maan päällä. Tämä voidaan tietysti jakaa uskoviin kokonaisissa maissa, maantieteellisillä alueilla, suurkaupungeissa, pikkukaupungeissa ja kylissä aina pienimpään yksikköön asti eli paikallisiin seurakuntiin, jotka kokoontuvat kodeissa. Voimme kuitenkin jättää perinteisen kaanaankielen ja ajatella asiaa näin:

Seurakunta läpi aikojen – Tässä meillä on jokainen edesmennyt, nykyinen ja tuleva uskova!

Seurakunta kaikkialla – Tämä sisältää kaikki uskovat, jotka ovat elossa tällä hetkellä missä ikinä he ovatkaan.

Paikallinen seurakunta – Yksittäiset seurakunnat ihmisten kodeissa

Jumalan Sana osoittaa meille, että seurakunta on perhe, niin kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa kuin paikallisestikin yhdessä yksittäisessä seurakunnan kokouksessa jonkun kotona. Jumala on Isämme ja Jeesus vanhempi veljemme. Kun yhdistämme tämän siihen Raamatun opetukseen, että seurakunta on ne ihmiset, joissa Herra elää, niin pääsemme siihen yksinkertaiseen mutta kuitenkin niin uskomattoman ihanaan totuuteen, että Herran eläminen perheensä kanssa on maailman luonnollisin asia. On paljastavaa, että kun Jeesus sanoi: ”… minä rakennan seurakuntani…” (Matt. 16:18), sana rakentaa on oikodomeo, joka tarkoittaa erityisesti talon rakentamista. Talosi on siellä, missä asut perheesi kanssa. Tämän kohdan voisi oikeutetusti kääntää: ”… minä rakennan taloni, kotini, seurakunnan…”. Minne tahansa käännämmekin Raamatun sivuilla, löydämme saman asian – seurakunnat ovat Jumalan lasten suurperheitä.

En usko, että tähän mennessä kukaan Raamattuun uskova olisi eri mieltä mistään, mitä olen sanonut. Tämä kaikki on hyvää, vakaata evankeelista raamatullista asiaa, mutta haluan nyt korostaa tapaa, jolla apostolit – päinvastoin kuin heidän jälkeensä tullut uskovien laaja enemmistö – asettivat seurakunnat ei vain teoriassa olemaan Jumalan suurperheitä, vaan oikeasti toimimaan ja elämään sellaisina käytännössä. Kun katsot Uudesta Testamentista, miten seurakunnat perustettiin ja miten ne toimivat, niin huomaat, että kristityt kokoontuivat viikon ensimmäisenä päivänä jonkun kotona viettämään aikaa yhdessä, rohkaisemaan toisiaan ja nauttimaan toistensa seurasta aterialla. Heillä ei ollut jumalanpalvelusta eivätkä he harrastaneet minkäänlaisia uskonnollisia rituaaleja.

He kokoontuivat yhteen ja viettivät aikaa toistensa kanssa. He juttelivat ja rukoilivat yhdessä. He lauloivat ylistystä Herralle ja rakensivat toisiaan hengellisesti opettamalla ja rohkaisemalla toinen toistaan Jumalan Sanalla. Tähän kaikkeen liittyi myös yhteinen ateria, jonka kunniavieraana oli itse Herra, joka oli heidän kanssaan, vaikkakaan ei fyysisesti, ja joka vahvisti heitä palvelemaan Häntä tulevalla viikolla.

Tämä on Jumalan perhe sellaisena kuin se on kuvattu Uuden Testamentin lehdillä, ja tästä syystä Jeesus halusi apostolien perustavan seurakuntia tällä tavalla. Perhe ei ole organisaatio tai yhtiö, ja jos kohtelet sitä sellaisena tai odotat sen toimivan sellaisena, niin tuhoat kaiken sen, mitä sen on tarkoitus olla. Voitko kuvitella perheen yhteisen kokoontumisen, joka on organisoitu uskonnollisen kokouksen tavoin? Perheen vanhin jäsen seisoo edessä (tämä tapahtuu tietysti julkisessa rakennuksessa eikä perheen jäsenten kotona), ja kaikki muut istuvat riveissä niin, että kaikki henkilökohtainen katsekontakti on mahdotonta. Kaikki johdetaan edestä, ja ”yleisön” sallitaan osallistua vaihtelevassa määrin riippuen perheestä. Jossakin vaiheessa vanhin perheen jäsen, joka johtaa kaikkea edestä, pitää vaihtelevan pituisen puheen, jonka jälkeen jaetaan leipäpalanen ja pieni siemaus viiniä tai rypälemehua kaikille aikuisille ennen kotiin lähtöä. (Edistyksellisemmät perheet saattavat kuitenkin järjestää aikaa kahville ja rupattelulle jälkikäteen.) Sen jälkeen kaikki palaavat kotiin iloisina siitä, että perhevelvollisuudet on tyydyttävästi suoritettu, ja jatkavat päiväänsä.

Tämä ei ole minun ajatukseni perheen kokoontumisesta, eikä se ole Herrankaan ajatus perheväkensä kokoontumisesta. Se, mitä kutsun Uuden Testamentin seurakuntien muodoksi, oli hyvin tarkoituksellista ja huolellisesti toteutettua. Sen tarkoituksena oli tuottaa henkilökohtaisia suhteita ja keskinäistä vuorovaikutusta – juuri sitä, mitä perhe on. Tiedämme, että jos muutamme ihmisen biologisen perheen muotoa siitä, millaiseksi Jumala sen tarkoitti (eli aviomiehen ja vaimon elinikäisen keskinäisen rakkauden ja palvelemisen suhteeksi), niin seurauksena on jotain muuta kuin mitä Herra tarkoitti. Kutsumme toimimattomiksi perheiksi sellaisia perheitä, joissa vanhemmat eivät rakasta ja palvele toisiaan ja lapsiaan niin kuin pitäisi tai jopa eroavat, tai sellaisia perheitä, joissa on kaksi isää tai kaksi äitiä. Ne ovat perheitä, mutta ne ovat väärän muotoisia ja siksi toimivat eri tavoin kuin niiden pitäisi. Lapset kärsivät tietysti eniten, ja heidät valtaa rakkaudellisten suhteiden turvallisuuden sijaan turvattomuus ja siitä johtuva kurittomuus, joita seuraa pian anarkia, hajaannus ja rikkoutuneet ihmissuhteet.

Täsmälleen samalla tavalla seurakunnat, jotka eivät perustu Jeesuksen ja hänen apostoliensa opetuksiin, perinteisiin ja käytäntöihin, ovat yksinkertaisesti väärän muotoisia. Ne ovat kyllä seurakuntia (olettaen tietysti, että ne ovat aitojen uskovien kokoontumisia), mutta ne ovat toimimattomia seurakuntia, jotka eivät toimi niin kuin suurperheet juuri siitä syystä, ettei niitä ole asetettu olemaan perheitä eivätkä ne siksi käyttäydy perheiden tavoin kokoontuessaan.

Muoto seuraa toimintaa, ja suunnittelun täytyy vastata jonkin asian käytännön käyttötarkoitusta. Linnut on tarkoitettu lentämään, ja niinpä niillä on siivet, kun taas kaloilla, jotka on suunniteltu elämään veden alla, on kidukset ja evät. Niinpä kun Herra välitti apostoleilleen seurakuntasuunnitelmansa, se vastasi täydellisesti sitä, millaiseksi hän oli tarkoittanut seurakunnat – Hänen suurperheikseen. Jos Hän olisi tarkoittanut seurakunnat organisaatioiksi tai uskonnollisiksi yhdistyksiksi, niin olisimme voineet odottaa suunnitelman olleen hieman erilainen. Uuden Testamentin malli on kuitenkin suurperhe eikä mikään muu. Jos muutamme mallin, peukaloimme suunnitelmaa, vaihdamme muodon ja saamme aikaan jotain aivan muuta kuin mitä Jeesuksella oli mielessään.

Toimimattomat perheet ovat niin paljon vähemmän kuin mitä niiden tulisi olla – samoin toimimattomat seurakunnat. Herran tarkoituksena oli, että kasvamme hengellisistä vauvoista kypsiksi kristityiksi seurakuntaperheessä. Hän halusi meidän kokevan turvallisuutta, rakkautta, luonteen kasvua ja välttämätöntä kuria veljien ja sisarten ryhmässä, jossa kaikki jakavat elämänsä toistensa kanssa. Vaimoani Belindaa ja minua on siunattu aivan ihanalla pikkutytöllä nimeltä Bethany (joka on hieman yli kaksivuotias tätä kirjoittaessani). Hänen vanhempinaan rakastamme häntä sanomattoman paljon ja aivan ehdoitta. Suhteemme häneen on ensisijaisesti hauskuutta, naurua ja kaikkien uusien ja ihmeellisten asioiden opettamista hänelle, mutta osittain myös kuria, kouluttamista, luonteen kasvatusta ja jopa rankaisemista (vaikkei se tuotakaan meille iloa) silloin, kun hän on ollut tuhma. On tärkeää, että hän saa kokea kurinpitoa juuri niiltä ihmisiltä, jotka rakastavat häntä aivan ehdoitta eli hänen vanhemmiltaan. Emme rakasta häntä yhtään vähempää silloin, kun hän on tuhma, emmekä rakasta häntä yhtään enempää silloin, kun hän on kiltti. Me vain rakastamme häntä valtavasti ja aivan ehdoitta. Sama koskee seurakuntaa, joka perustuu Uudelle Testamentille ja elää suurperheen tavoin. Sekä toinen toisensa nuhteleminen ja ojentaminen että kannustaminen elämään pyhää elämää tapahtuvat läheisten ystävien, veljien ja sisarten kesken, jotka kaikki loppujen lopuksi kamppailevat samanlaisten ongelmien ja heikkouksien kanssa.

Tässä on turva! Tässä on todellisuus! Elämme Herran perheen tavoin siitä yksinkertaisesta syystä, että tiedämme olevamme kirjaimellisesti Hänen perhettään. Se on todella turvallista, koska se kaikki perustuu Herran rakkaudelle meitä kohtaan – rakkaudelle, joka on täysin ehdotonta eikä tuomitsevaa. Ihmisten sanomattoman syvä tarve kuulua johonkin täyttyy osana Jumalan pientä paikallista suurperhettä, jonka Raamattu tuntee seurakuntana!

Tässä se on – seurakunta perheenä! Juuri tästä syystä Uuden Testamentin seurakunnat perustettiin tietyllä tavalla. Muistellaanpa vielä, millaisia raamatulliset seurakunnat olivat:

Uskovat kokoontuivat seurakuntina viikon ensimmäisenä päivänä.

Seurakunnat kokoontuivat viikon ensimmäisenä päivänä kodeissa.

Kun uskovat kokoontuivat kodeissaan, heidän yhteinen Jumalan palvontansa ja keskinäinen jakamisensa oli täysin avointa ja spontaania, eikä kukaan johtanut sitä. Alkuseurakunnassa ei ollut mitään, mikä olisi edes muistuttanut nykypäivän jumalanpalvelusta.

Osana kokoustaan he söivät Herran ehtoollisen kokonaisena ateriana, päivän pääaterianaan ja kutsuivat sitä tavallisesti rakkaudenateriaksi.

He ymmärsivät kunkin seurakunnan olevan suurperheyksikkö (ajatus seurakunnasta instituutiona tai organisaationa olisi ollut heille täysin vieras), ja kussakin seurakunnassa oli ei-hierarkkinen, useamman miehen johtajuus, joka oli noussut heidän oman seurakuntansa keskuudesta. Tämä vanhimmisto (sanat vanhin, pastori/paimen, piispa/kaitsija ovat synonyymeja Uudessa Testamentissa) pyrki johtamaan ennen kaikkea konsensuksen kautta. Heidän johtajuutensa oli toiminnallista eikä perustunut millään tavalla mihinkään virka-asemaan.

Tämä on täydellistä, eikö totta! Seurakunnat ovat suurperheitä, ja Jumalan Sana antaa meille mallin siitä, kuinka niiden tulee toimia. Mitä löydämmekään? Perhekokoontumisen sanan joka merkityksessä. Jumala on isämme, Jeesus isoveljemme ja muut seurakuntalaiset veljiämme ja sisariamme. Valtavaa! Pidän tästä, ja niin näyttää Jeesuskin pitävän! Loppujen lopuksi sehän oli alun perin Hänen ideansakin!

APOSTOLIEN TRADITIOT – ASIAN YDIN (Beresford Job)

4.OSA: MITÄ RAAMATTU SANOO!

Muistutetaanpa mieliimme viisi pääkohtaa, miten apostolit perustivat seurakuntia ja opettivat niitä toimimaan. Huomaamme aivan selvästi Uuden Testamentin sivuilta, että

Uskovat kokoontuivat seurakuntina viikon ensimmäisenä päivänä.

Seurakunnat kokoontuivat viikon ensimmäisenä päivänä kodeissa.

Kun uskovat kokoontuivat kodeissaan, heidän yhteinen Jumalan palvontansa ja keskinäinen jakamisensa oli täysin avointa ja spontaania, eikä kukaan johtanut sitä. Alkuseurakunnassa ei ollut mitään, mikä olisi edes muistuttanut nykypäivän jumalanpalvelusta.

Osana kokoustaan he söivät Herran ehtoollisen kokonaisena ateriana, päivän pääaterianaan ja kutsuivat sitä tavallisesti rakkaudenateriaksi.

He ymmärsivät kunkin seurakunnan olevan suurperheyksikkö (ajatus seurakunnasta instituutiona tai organisaationa olisi ollut heille täysin vieras), ja kussakin seurakunnassa oli ei-hierarkkinen, useamman miehen johtajuus, joka oli noussut heidän oman seurakuntansa keskuudesta. Tämä vanhimmisto (sanat vanhin, pastori/paimen, piispa/kaitsija ovat synonyymeja Uudessa Testamentissa) pyrki johtamaan ennen kaikkea konsensuksen kautta. Heidän johtajuutensa oli toiminnallista eikä perustunut millään tavalla mihinkään virka-asemaan.

Uuden Testamentin seurakunnat kokoontuivat kodeissa:

Ap.t. 2:46 – Ja he olivat alati, joka päivä, yksimielisesti pyhäkössä ja mursivat kodeissa leipää ja nauttivat ruokansa riemulla ja sydämen yksinkertaisuudella…

Näemme tästä, että aivan alussa he kokoontuivat toistensa kodeissa ja temppelissä. Leivän murtaminen viittaa aterioiden syömiseen ja tässä sekä ehtoollisen syömiseen kokonaisena ateriana että tavallisiin aterioihin muina päivinä. (Lisää tästä myöhemmin!) Tämän jälkeen temppelikokoontumiset katoavat kokonaan kuvasta, kun seurakunta leviää Jerusalemin ulkopuolelle ja lopulta pakanoiden keskuuteen. Silloin temppelistä tulee täysin merkityksetön, ja jäljelle jää vain se tosiasia, että Raamatussa mainitut seurakuntien kokoontumiset tapahtuvat aina ja poikkeuksetta ihmisten kodeissa.

Ap.t. 8:3 – Mutta Saulus raateli seurakuntaa, kulki talosta taloon ja raastoi ulos miehiä ja naisia ja panetti heidät vankeuteen.

Näemme tästä kohdasta, että kaikki seurakunnat, jotka Saulus (josta myöhemmin tuli apostoli Paavali) tuhosi, löytyivät kodeista.

Room. 16:3-5 – Tervehdys Priskalle ja Akylaalle, työkumppaneilleni Kristuksessa Jeesuksessa, jotka minun henkeni puolesta ovat panneet oman kaulansa alttiiksi ja joita en ainoastaan minä kiitä, vaan myös kaikki pakanain seurakunnat, ja seurakunnalle, joka kokoontuu heidän kodissansa.

1. Kor. 16:19 – Aasian seurakunnat tervehtivät teitä. Monet tervehdykset Herrassa lähettävät teille Akylas ja Priska sekä heidän kodissaan kokoontuva seurakunta.

Kol. 4:15 – Tervehdys Laodikeassa oleville veljille ja Nymfalle sekä hänen kodissaan kokoontuvalle seurakunnalle.

Filem. 1-2 – Paavali, Kristuksen Jeesuksen vanki, ja veli Timoteus rakkaalle Filemonille, työtoverillemme, ja Appialle, sisarellemme, ja Arkippukselle, taistelutoverillemme, ja sinun kodissasi kokoontuvalle seurakunnalle.

Jaak. 2:1-4 – Veljeni, älköön teidän uskonne meidän kirkastettuun Herraamme, Jeesukseen Kristukseen, olko sellainen, joka katsoo henkilöön. Sillä jos kokoukseenne tulee mies, kultasormus sormessa ja loistavassa puvussa, ja tulee myös köyhä ryysyissä, ja te katsotte loistavapukuisen puoleen ja sanotte: ”Istu tähän mukavasti”, ja köyhälle sanotte: ”Seiso sinä tuossa”, tahi: ”Istu tähän jalkajakkarani viereen”, niin ettekö ole joutuneet ristiriitaan itsenne kanssa, ja eikö teistä ole tullut väärämielisiä tuomareita?

Jaakob viittaa tässä aivan selvästi seurakunnan kokoukseen, ja siinä mitä hän sanoo on järkeä, jos seurakunta kokoontui kodissa eikä julkisessa rakennuksessa. Se mikä tässä on arvossaan on tila, vai miksi köyhää veljeä muuten vaadittaisiin seisomaan tai istumaan lattialla? Hänethän voisi muussa tapauksessa vaan sysätä pois tieltä jonnekin takapenkkiin!

Tässä on suurin piirtein kaikki Uuden Testamentin jakeet, jotka liittyvät siihen, missä seurakunnat kokoontuivat. On täysin kiistämätöntä, että ne kokoontuivat kodeissa. Kyse ei ole siitä, että Raamatussa olisi muita jakeita, jotka saattaisivat osoittaa, että seurakunnat eivät aina kokoontuneet kodeissa, koska sellaisia viittauksia ei Raamatusta löydy. Kukaan Raamattunsa tunteva ihminen ei kyseenalaistaisi sitä yksinkertaista tosiasiaa, että apostolit asettivat seurakunnat kokoontumaan niiden uskovien kodeissa, jotka olivat osa seurakuntaa, eikä Uudessa Testamentissa ole sanakaan tai vihjaustakaan siihen suuntaan, että tämän käytännön pitäisi olla mitenkään erilainen.

Uuden Testamentin seurakunnan kokouksissa kukaan ei johtanut edestä vaan kokoukset olivat avoimia kaikkien vapaaseen osallistumiseen:

Paavali käsittelee 1. Kor. 10-14:ssä sitä, miten uskovien pitäisi käyttäytyä kokoontuessaan seurakuntana. Hän haluaa korinttilaisten erityisesti ymmärtävän ne säännöt, jotka hän oli jo aikaisemmin antanut heille armolahjojen käytöstä, koska heille oli muodostunut pakkomielteeksi sanalliset armolahjat, kuten kielet ja profetia. Paavali ilmaisee opetuksensa niin, että jokainen seurakuntalainen on yksi ruumiinosa ja että terveessä ruumiissa eri osat toimivat eri lailla tarkoituksensa mukaan. Tätä taustaa vasten on selvää, että tässä mitä Paavali kirjoittaa on järkeä vain, jos se ymmärretään ohjeina ja sääntöinä seurakunnan kokousta varten, jossa kaikki paikalla olevat ovat vapaita osallistumaan ilman, että yksi läsnäolijoista johtaa ja kontrolloi kokousta.

1. Kor. 12:7 – Mutta kullekin annetaan Hengen ilmoitus yhteiseksi hyödyksi.

Avainasia tässä on se, että kokoontuessaan seurakuntana jokaisella pitäisi olla henkilökohtainen Hengen ilmentymä ja armolahja jaettavana, jotta kaikki läsnäolijat hyötyisivät.

1. Kor. 14:23-25 – Jos nyt koko seurakunta kokoontuisi yhteen ja kaikki siellä puhuisivat kielillä ja sinne tulisi opetuksesta tai uskosta osattomia, eivätkö he sanoisi teidän olevan järjiltänne? Mutta jos kaikki profetoisivat ja joku uskosta tai opetuksesta osaton tulisi sisään, niin kaikki paljastaisivat hänet ja kaikki langettaisivat hänestä tuomion, hänen sydämensä salaisuudet tulisivat ilmi, ja niin hän kasvoilleen langeten rukoilisi Jumalaa ja julistaisi, että Jumala totisesti on teissä.

Paavali sanoo tässä, että vaikka tulkitsematon kielillä puhuminen julkisessa kokoontumisessa on järjetöntä (koska kukaan ei ymmärrä mitä puhutaan), niin profetoiminen ei sitä vastoin ole. Tästä syystä Paavali rohkaisee kaikkia profetoimaan. Tässä tämä jälleen sanotaan: kaikki paikalla olevat ovat vapaita osallistumaan!

1. Kor. 14:26 – Kuinka siis on, veljet? Kun tulette yhteen, on jokaisella jotakin annettavaa: millä on virsi, millä opetus, millä ilmestys, mikä puhuu kielillä, mikä selittää; kaikki tapahtukoon rakennukseksi.

Mihin tässä kehotetaan? Siihen, että jokaisen pitäisi osallistua ja vieläpä aivan spontaanisti. Pyhä Henki, eikä joku ihminen seremoniamestarina, johtaa kokousta.

1. Kor. 14:29-31 – Profeetoista saakoon kaksi tai kolme puhua, ja muut arvostelkoot; mutta jos joku toinen siinä istuva saa ilmestyksen, vaietkoon ensimmäinen. Sillä te saatatte kaikki profetoida, toinen toisenne jälkeen, että kaikki saisivat opetusta ja kaikki kehoitusta.

Tämä jae osoittaa selvästi, että Uuden Testamentin seurakunnan kokoukset olivat avoimia ja kaikki saivat osallistua kenenkään johtamatta ”edestä”. Tällaisissa ohjeissa ei olisi mitään järkeä, jos ne olisi suunnattu kokouksille, joita johtaa joku, joka toimittaa jonkinlaista uskonnollista jumalanpalvelusta. Sen sijaan ohjeet ovat täysin järkeenkäyviä, kun ne ymmärretään toimintaohjeiksi koko seurakunnalle. Kuvittele, että jonkun, joka on jakamassa jotain, on annettava tilaa toiselle, jolla on jotain tuotavaa seurakunnalle. Tämä ei ole jumalanpalvelus vaan uskovien ryhmän kokoontuminen jonkun kodissa, joka toimii niin kuin suurperhe. Kaikki ovat vapaita jakamaan ja osallistumaan yhteiseksi hyväksi ja jokaisen läsnäolijan hengelliseksi rakentumiseksi.

Kokoontuessaan Uuden Testamentin seurakunnat nauttivat Herran ehtoollisen kokonaisena ateriana:

Toinen asia 1. Kor. 10-14:ssä, minkä Paavali haluaa tehdä selväksi tietyille uskoville seurakunnassa, on se, etteivät he enää voi osallistua rakkaudenaterioille Dianan temppelissä kulman takana. Niissä oli kyse likaisista suhteista papittariin, jotka olivat kuin prostituoituja, ja koko juttu oli itse asiassa juopuneiden orgia. Sen lisäksi Paavalin täytyi puuttua siihen, että Korintin seurakunnan uskovien suhteet toisiinsa eivät olleet kunnossa eivätkä he selvittäneet välejään ennen seurakunnan rakkaudenateriaa, vaan jotkut jopa humaltuivat ja alkoivat syödä ateriaansa ennen kuin kaikki olivat edes saapuneet. On tarpeetonta sanoa, ettei apostoli nuhtele tässä jonkin ”ehtoollisjumalanpalveluksen” väärinkäytöksistä – Uuden Testamentin seurakunnalla ei ollut mitään, mikä olisi edes hieman muistuttanut sellaista. Paavali nuhtelee tässä seurakunnan yhteisen ja jaetun aterian väärinkäytöksistä, ja hän kutsuu tätä ateriaa sekä Herran pöydäksi että Herran ateriaksi. (Kreikan sana, joka on käännetty ateriaksi, on deipnon, ja se tarkoittaa yksinomaan päivän pääateriaa, joka syödään illan suussa.) Paavalin ratkaisu ongelmiin on kertoa korinttilaisille, että jos he eivät pysty käyttäytymään kunnolla ja kohtelemaan seurakunnan ateriaa jonakin hieman erityisempänä ateriana – sehän on kuitenkin Herran ateria – niin heidän pitäisi lähteä kotiinsa syömään ja juomaan.

1. Kor. 10:16-17 – Siunauksen malja, jonka me siunaamme, eikö se ole osallisuus Kristuksen vereen? Se leipä, jonka murramme, eikö se ole osallisuus Kristuksen ruumiiseen? Koska leipä on yksi, niin me monet olemme yksi ruumis; sillä me olemme kaikki tuosta yhdestä leivästä osalliset.

Käyttämällä pääsiäisen ruoka- ja juomaterminologiaa (pääsiäisateriahan oli kokonainen ateria) Paavali osoittaa, että ruoka ja juoma edustavat mm. sitä yhteyttä, mikä meillä on sen tähden, mitä Jeesus sai aikaan meidän hyväksemme kuolemallaan. Kuten olen jo aikaisemmin sanonut, Uusi Testamentti ei tunne ”ehtoollisjumalanpalveluksia”. Alkuseurakunta jakoi yksinkertaisesti leivän ja viinin osana yhteistä seurakunnan ateriaa. Ajatus ”ehtoollisjumalanpalveluksesta” liitettynä tavalliseen ”jumalanpalvelukseen” olisi ollut aivan naurettava heidän mielestään siitä yksinkertaisesta syystä, ettei heillä ollut edes normaaleja ”jumalanpalveluksia”, saati sitten ”ehtoollisjumalanpalveluksia”.

1. Kor. 10:21 – Ette voi juoda Herran maljasta ja riivaajien maljasta, ette voi olla osalliset Herran pöydästä ja riivaajien pöydästä.

Tämä on Paavalin varoitus niille, jotka tulevat seurakunnan rakkaudenaterialle mutta käyvät yhä myös pakanatemppelin rakkaudenaterioilla. Pakanatemppelin rakkaudenateriat olivat tietysti kristillisten seurakuntien rakkaudenaterioiden tavoin kokonaisia aterioita.

1. Kor. 11:20-21 – Kun te näin kokoonnutte yhteen, niin se ei ole Herran aterian nauttimista, sillä syömään ruvettaessa kukin rientää ottamaan eteensä omat ruokansa, ja niin toinen on nälissään ja toinen juovuksissa.

Miten ”ehtoollisjumalanpalveluksen” pieni ehtoollisleipä ja pieni siemaus viiniä tai mehua voivat tyydyttää nälän tai saada jonkun humalaan? Eivät ne voikaan. On muistettava, ettei alkuseurakunnassa ollut ”ehtoollisjumalanpalveluksia” eikä mitään muitakaan ”jumalanpalveluksia”. Silloin syötiin kokonainen ateria yhdessä ja sitä kutsuttiin Herran ateriaksi (deipnon – päivän pääateria illan suussa). Juuri näinhän Jeesus oli kehottanut apostoleja tekemään pääsiäisaterialla juuri ennen kuolemaansa.

Juud. 12 – He (väärät opettajat) likapilkkuina teidän rakkausaterioillanne julkeasti kemuilevat ja itseään kestitsevät…

Millä rakkausaterioilla? Nykyäänhän seurakunnilla ei ole rakkaudenaterioita, joilla jotkut ihmiset saattaisivat olla häpeätahroja. Kuka tahansa Raamatun tutkija voi kertoa, että Uuden Testamentin seurakunnilla oli rakkaudenateria, kun he kokoontuivat. Entä sinun seurakunnallasi?

Uuden Testamentin seurakunnat kokoontuivat viikon ensimmäisenä päivänä:

Ap.t. 20:7 – Ja kun viikon ensimmäisenä päivänä olimme kokoontuneet murtamaan leipää, niin Paavali, joka seuraavana päivänä aikoi matkustaa pois, keskusteli heidän kanssansa ja pitkitti puhettaan puoliyöhön saakka.

Tämä jae on monestakin syystä mielenkiintoinen eikä vähiten siksi, että kreikan kieli kertoo meille, että kokoontuminen viikon ensimmäisenä päivänä oli alkuseurakunnan normatiivinen ja tavaksi tullut käytäntö, ei vain satunnainen tapaus Troaksen seurakunnassa. Tarkempi käännös olisi: ”Kuten tavallista, kokoonnuimme viikon ensimmäisenä päivänä…” Tämän jakeen perusteella tiedämme, että Uuden Testamentin seurakunnat todellakin kokoontuivat sunnuntaisin. Tämä on yksi niitä harvoja asioita, joka ei päätynyt peukaloinnin ja muutoksen kohteeksi. Tässä jakeessa on kaksi muutakin mielenkiintoista asiaa:

Ensinnäkin viittaus leivän murtamiseen tarkoittaa tietysti Herran ateriaa. Leivän murtaminen oli yksi tapa viitata aterian syömiseen, ja tässä on selvästi kyseessä seurakunnan rakkauden ateria. On kiehtovaa huomata, että kreikan kieli viittaa tässä kohdassa myös siihen, että leivän murtaminen, Herran ateria, tämä rakkauden ateria oli seurakunnan kokoontumisen pääsyy. Se oli seurakunnan kokoontumisen sydän ja tarkoitus, jonka ympärillä kaikki muu pyöri.

Toiseksi kreikan kieli ei sano, että Paavali olisi pitänyt puhetta ihmisille, eikä se ainakaan sano, niin kuin jotkut käännökset antavat meidän ymmärtää, että ”… hän saarnasi heille keskiyöhön asti.” Olemme jo nähneet, että kun seurakunnat kokoontuivat Herran päivänä, heidän kokouksensa perustuivat vuorovaikutukseen ja olivat avoimia kaikkien osallistumiselle eikä kukaan dominoinut puhumalla tai johtamalla yksin. Niinpä ei pitäisi olla yllätys, että kreikan sana, joka on usein käännetty väärin ”puhui” tai ”saarnasi”, on dialegomai. Se tarkoittaa puhua jonkun kanssa, keskustella tai väitellä. Juuri tästä verbistä tulee sana dialogi, ja vastakohtana yhden henkilön puheelle, monologille, se tarkoittaa kaksisuuntaista sanallista kanssakäymistä, jossa on keskinäinen vuorovaikutus mukana. Edes apostoli Paavali ei johtanut ”jumalanpalvelusta” (niitähän ei edes ollut silloin) tai pitänyt saarnaa, kun hän vieraili seurakunnassa sunnuntaina. Hän jakoi ja puhui vuorovaikutuksessa niiden ihmisten kanssa, jotka muodostivat seurakunnan osallistuen rakkaudenaterialle heidän kanssaan.

Kussakin seurakunnassa oli ei-hierarkkinen, useamman miehen johtajuus, joka oli noussut heidän oman seurakuntansa keskuudesta. Näitä miehiä kutsuttiin vanhimmiksi, paimeniksi ja kaitsijoiksi, jotka ovat kaikki synonyymisiä termejä Uudessa Testamentissa:

Palaamme takaisin tähän aiheeseen (niin kuin muihinkin, joita olemme käsitelleet tähän mennessä) myöhemmissä artikkeleissa, mutta nyt katsomme vain mitä Uusi Testamentti sanoo aiheesta kommentoimatta sitä sen enempää.

Ap.t. 11:30 – Ja niin he tekivätkin ja lähettivät sen vanhimmille Barnabaan ja Sauluksen kätten kautta.

Ap.t. 14:23 – Ja kun he olivat valinneet heille vanhimmat jokaisessa seurakunnassa, niin he rukoillen ja paastoten jättivät heidät Herran haltuun, johon he nyt uskoivat.

Ap.t. 20:17, 18a, 28 – Mutta Miletosta hän lähetti sanan Efesoon ja kutsui tykönsä seurakunnan vanhimmat. Ja kun he saapuivat hänen tykönsä, sanoi hän heille: ”… Ottakaa siis itsestänne vaari ja kaikesta laumasta, johon Pyhä Henki on teidät pannut kaitsijoiksi, paimentamaan Herran seurakuntaa, jonka hän omalla verellänsä on itselleen ansainnut.”

Ap.t. 21:18 – Seuraavana päivänä Paavali meni meidän kanssamme Jaakobin tykö, ja kaikki vanhimmat tulivat sinne saapuville.

Fil. 1:1 – Paavali ja Timoteus, Kristuksen Jeesuksen palvelijat, kaikille pyhille Kristuksessa Jeesuksessa, jotka ovat Filippissä, sekä myös seurakunnan kaitsijoille ja seurakuntapalvelijoille.

1. Tim. 4:14 – Älä laiminlyö armolahjaa, joka sinussa on ja joka sinulle annettiin profetian kautta, vanhinten pannessa kätensä sinun päällesi.

1. Tim. 5:17 – Vanhimpia, jotka seurakuntaa hyvin hoitavat, pidettäköön kahdenkertaisen kunnian ansainneina, varsinkin niitä, jotka sanassa ja opetuksessa työtä tekevät.

Tit. 1:5 – Minä jätin sinut Kreettaan sitä varten, että järjestäisit, mitä vielä jäi järjestämättä, ja että asettaisit, niin kuin minä sinulle määräsin, joka kaupunkiin vanhimmat (kussakin seurakunnassa paikallisesti kasvaneet).

Jaak. 5:14 – Jos joku teistä sairastaa, kutsukoon tykönsä seurakunnan vanhimmat, ja he rukoilkoot hänen edestään, voidellen häntä öljyllä Herran nimessä.

1. Piet. 5:1-4 – Vanhimpia teidän joukossanne minä siis kehoitan, minä, joka myös olen vanhin ja Kristuksen kärsimysten todistaja ja osallinen myös siihen kirkkauteen, joka vastedes on ilmestyvä: kaitkaa teille uskottua Jumalan laumaa, ei pakosta, vaan vapaaehtoisesti, Jumalan tahdon mukaan, ei häpeällisen voiton tähden, vaan sydämen halusta, ei herroina halliten niitä, jotka ovat teidän osallenne tulleet, vaan ollen laumalle esikuvina, niin te, ylipaimenen ilmestyessä, saatte kirkkauden kuihtumattoman seppeleen.

Matt. 20:25-28 – Mutta Jeesus kutsui heidät tykönsä ja sanoi: ”Te tiedätte, että kansojen ruhtinaat herroina niitä hallitsevat, ja että mahtavat käyttävät valtaansa niitä kohtaan. Näin älköön olko teillä keskenänne, vaan joka teidän keskuudessanne tahtoo suureksi tulla, se olkoon teidän palvelijanne, ja joka teidän keskuudessanne tahtoo olla ensimmäinen, se olkoon teidän orjanne: niin kuin ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi monen edestä.”

Tässä tämä nyt on! Nämä eivät ole vain minun ajatuksiani, vaan ne löytyvät selkeästi ja kiistattomasti Raamatun sivuilta. Kyse ei ole siitä, mitä minä sanon, vaan siitä, mitä Raamattu sanoo! No, miksi asiat eivät ole näin enää nykyään? Miksi on käytännöllisesti katsoen mahdotonta löytää sellaista seurakuntaa kuin Uuden Testamentin lehdillä on kuvattu? Jos apostolit perustivat seurakuntia tietyllä tavalla, niin miksi kristilliset seurakunnat lähes kaikkialla toimivat ja ovat toimineet viimeiset 1900 vuotta eri tavalla? Seuraavassa artikkelisarjassa vastaamme tähän tärkeään kysymykseen, ja vastaus saattaa olla sinulle yllätys!

Toinen tutkistelusarja:

VARHAISET KIRKKOISÄT - ONGELMAN YDIN! (Beresford Job)

1.OSA: PAHAT POJAT ESIIN!

Meillä on nyt todellakin iso kysymys edessämme. Miksi seurakunnat ovat täysin erilaisia kuin apostolien asettamat seurakunnat, jos kerran se, mitä olen sanonut Apostolien traditiot artikkelisarjassani, on sopusoinnussa Uuden Testamentin kanssa (eikä kukaan huomattava tutkija väitä päinvastaista)? Eikä kyse ole vain nykypäivän seurakunnista vaan historian eri aikakausien seurakunnista jopa ensimmäisestä vuosisadasta lähtien apostolien kuoleman jälkeen. Meidän on ymmärrettävä, mikä aiheutti muutokset ja miksi, vaikkei pitäisi niinkään kysyä mikä vaan pikemminkin ketkä! Sallinette minun esitellä teille varhaiset kirkkoisät.

Tätä termiä käytetään yleensä viittaamaan kristillisten kirkkojen vaikutusvaltaisimpiin johtajiin ensimmäisten kahden tai kolmen vuosisadan aikana apostolien kuoleman jälkeen. Juuri nämä miehet taistelivat harhaoppeja vastaan ja vastustivat väärää opetusta itse pelastuksesta. Jotkut heistä jopa kuolivat lopulta marttyyreina sen tähden. He puolustivat totuutta Jeesuksen ja Pyhän Hengen jumaluudesta, ja heidän johtajuutensa ja vaikutusvaltansa kautta kristillinen evankeliumi säilyi ja levisi aikana, jolloin se oli luultavasti haavoittuvaisimmillaan.

Tässä suhteessa kirkkoisät olivat aivan selvästi sankareita, joten miksi leimaan heidät pahoiksi pojiksi seurakuntakysymyksessä? Syy on siinä, että he heittelivät kapuloita rattaisiin ja sotkivat seurakunta-asiat hirvittävällä tavalla. He toivat uusia opetuksia ja käytäntöjä, jotka ovat täysin Uuden Testamentin vastaisia!

Meidän on kuitenkin ymmärrettävä, että toisin kuin nykyään, heillä ei ollut Uutta Testamenttia, josta tarkistaa asioita. He eivät voineet antaa ihmisille systemaattista opetusta koko Jumalan Sanan pohjalta, koska heillä ei ollut koko Jumalan Sanaa, josta he olisivat saaneet systemaattisen ymmärryksen itse, saati sitten välittäneet sitä muille. Kaikki ne vuodet, jolloin he johtivat seurakuntia ja opettivat ja tekivät opetuslapsia, Uusi Testamentti oli hajallaan eri puolilla monien eri kirjeiden ja dokumenttien muodossa. Vasta kolmannella ja neljännellä vuosisadalla se koottiin yhdeksi teokseksi, ja oli saatavilla sillä tavalla kuin nykyäänkin. Tämä oli heille iso este, ja siihen nähden he pärjäsivät aika hyvin.

Kuvittelepa itsesi seurakunnan johtajaksi, joka yrittää torjua ja vastustaa mitä monimutkaisimpia harhaoppeja pelkästään Vanhan Testamentin, ehkä muutaman Paavalin kirjeen, parin evankeliumin ja Johanneksen 3. kirjeen pohjalta. Se ei ole kovin paljon. Minua puistattaa ajatella, millaisen sotkun olisin itse voinut saada aikaan, jos minulla ei olisi ollut koko Uutta Testamenttia käytössäni. Tarkemmin ajatellen minua puistattaa sotkut, joita saan aikaan, vaikka käytössäni onkin koko Uusi Testamentti! Joten toisaalta ihailen näitä miehiä, jotka vaaransivat joka päivä elämänsä Herran takia, ja minunlaiseni pelkuri voi vain nostaa hattua kunnioituksesta heitä kohtaan. Mielestäni he pärjäsivät melko hyvin, vaikka nyt joudunkin osoittamaan, minkä sotkun he saivat aikaan seurakunnissa, joissa heillä oli vaikutusvaltaa, ja mitä kauheita opetuksia ja käytäntöjä he kehittivät ja toivat seurakuntiin. (On myös niitä – ja heidän joukossaan minua parempia ihmisiä – jotka ajattelevat minun olevan liian helläkätinen kirkkoisiä kohtaan ja puolustelevan heitä turhan paljon. Heidän mielestään kirkkoisien olisi pitänyt ymmärtää sen verran ja piste! Ehkä he ovat oikeassa; en tiedä varmasti! Koen vain, etten voi täysin tuomita heitä ja etten olisi itse pärjännyt sen paremmin – luultavasti paljon huonommin.)

Meidän on kuitenkin arvosteltava hieman äänekkäämmin niitä johtajia, jotka seurasivat näitä varhaisia kirkkoisiä Uuden Testamentin kokoamisen jälkeen. Heidän olisi pitänyt nähdä, kuinka kauas kirkko oli etääntynyt rakenteeltaan ja käytännöiltään siitä, mitä Herra oli alunperin tarkoittanut ja tehnyt selväksi Sanassaan. Heidän olisi pitänyt tehdä tarvittavat muutokset. Näemme kohta, miksi tämä oli heille niin vaikeaa, mutta heidän olisi pitänyt siitä huolimatta antaa viimeinen sana Jeesukselle ja hänen apostoleilleen Uudessa Testamentissa eikä varhaisille kirkkoisille, niin kuin he tekivät. Sen sijaan, että he olisivat koetelleet kirkkoisien jättämän perinnön Jumalan Sanan valossa, niin he väittivätkin, että Uutta Testamenttia pystyy ymmärtämään oikein vain kirkkoisien opetuksen valossa ja että kirkkoisät ovat avain Raamatun ymmärtämiseen. Tämä hirvittävä virhe on vainonnut kristillistä kirkkoa aina siitä lähtien. Tämä melkein käsittämättömän merkityksellinen virhe on muuttanut asioita niin paljon, ettei niitä enää entisiksi tuntisi.

Tule siis mukaani matkalle tutkimaan muutamien opetusten ja käytäntöjen muuttumista. Muutoksen takana on miehiä, jotka rakastivat Herraa ja kärsivät suuresti hänen vuokseen mutta jotka kuitenkin vääristivät täysin joitakin Uuden Testamentin tärkeimpiä totuuksia kristillisestä seurakunnasta. Emme ole nyt käsittelemässä joitakin syrjäaskeleita tai pieniä, merkityksettömiä siirtymisiä poispäin siitä, mitä olisi pitänyt olla. Ei! Tulemme näkemään täysimittaisen poikkeamisen raamatullisesta totuudesta, jonka seurauksena seurakunnista ei tullut ainoastaan erilaisia kuin Jeesus halusi vaan käytännöllisesti katsoen juuri sen vastakohtia kuin mitä hän oli tarkoittanut!

Tulemme nyt ongelman ytimeen – siihen virheelliseen ja väärään opetukseen kristillisestä seurakunnasta, jonka varhaiset kirkkoisät ovat meille välittäneet!

VARHAISET KIRKKOISÄT - ONGELMAN YDIN! (Beresford Job)

2.OSA: PERUSTAVAA LAATUA OLEVA VIRHE!

Aion nyt viimeinkin esitellä kuusi varhaista kirkkoisää, joiden opetuksia tarkastelemme. Saadakseen käsityksen historiallisesta taustasta ja kronologiasta, on hyödyllistä tietää, että tutkijoiden mukaan apostoli Paavali kuoli noin v. 64. Heidän mukaansa Johannes, joka eli apostoleista pisimpään, kuoli noin v. 98. (Kaikki lainaukset koskien varhaisia kirkkoisiä on otettu Henry Bettensonin kääntämästä kirjasta ”The Early Christian Fathers: A Selection from the Writings of the Fathers from St. Clement of Rome to St. Athanasius”. Oxford University Press, syyskuu 1969)

Kleemens

Klemeens oli yksi Rooman seurakunnan varhaisista johtajista. Hän kirjoitti kirjeen Korintin seurakunnalle, kuten Paavalikin oli tehnyt, noin v. 95. Katsomme sitä myöhemmin. Hän kuoli v. 100.

Ignatios – Antiokeian piispa

Ignatios kirjoitti seitsemän kirjettä eri seurakunnille, joista osaan viittaamme myöhemmin. Hän kuoli marttyyrina matkallaan Roomaan noin v. 110.

Justinus Marttyyri

Tämä mies ei ollut seurakunnan johtaja aivan samalla tavoin kuin monet muut kirkkoisät. Hän oli pikemminkin apologeetta ja filosofi, niin kutsuttu oman aikansa C.S. Lewis. Hän kuoli marttyyrina Roomassa noin v. 165.

Irenaeus

Irenaeus opiskeli Polykarpoksen, kuuluisan Smyrnan piispan alaisuudessa, ja hänestä itsestään tuli Lyonin piispa Ranskassa v. 177.

Tertullianus

Tässä meillä on toinen apologeetta/filosofi. Hän kääntyi kristityksi v. 193. Monet hänen kirjoituksensa ovat vuosilta 196 – 212. Hän asui Karthagossa Afrikassa.

Cyprianus – Karthagon piispa

Hän asui samassa paikassa kuin Tertullianus mutta joitakin vuosia myöhemmin. Hänestä tuli kristitty v. 246, ja hänestä tehtiin piispa kahdessa vuodessa.

Meidän on tarkoitus keskittyä näiden miesten vääriin opetuksiin, mutta ensin on syytä tarkastella huolella, mikä oli heidän ensimmäinen ja vakavin virheensä. Kutsun sitä perustavaa laatua olevaksi virheeksi, kasvualustaksi, jonka pohjalta muut väärät opetukset ja käytännöt väistämättä kasvoivat ja kukoistivat. Varhaiset kirkkoisät kehittivät vähitellen väärän ymmärryksen hallinnon ja johtajuuden luonteesta kristillisessä seurakunnassa. Juuri tämä johti lopulta kristillisen seurakunnan koko luonteen muuttumiseen ja uudelleen määrittelemiseen.

Olemme jo huomanneet Uudesta Testamentista, että seurakuntiin asetettiin keskenään tasa-arvoiset miespuoliset vanhimmat, joihin viitataan myös sanoilla kaitsijat tai paimenet. Nämä miehet kasvoivat seurakunnan sisällä ja nousivat sen sisältä johtamaan omaa seurakuntaansa. Tämä järjestely oli täysin ei-hierarkkinen, ja heidän ajateltiin toimivan tehtävässä – eikä täyttävän jotakin virkaa. Seurakunnissa ei ollut minkäänlaista asemaan perustuvaa eroa johtajan ja johdettavien välillä. Huomasimme myös, että tällaisten vanhimpien johtamissa seurakunnissa etsittiin konsensusta aina, kun se oli mahdollista, ja seurakunnan kokouksissa kaikkien odotettiin osallistuvan omalla panoksellaan seurakunnan rakentamiseen ja rohkaisemiseen ja Jumalan Sanan jakamiseen. Kukaan ei johtanut kokousta, eivät edes vanhimmat, ja jokaisella oli vastuu reagoida Herran itsensä johdatukseen Pyhän Hengen kautta. Ideana oli juuri se, ettei kukaan olisi pomona. Tällaisen järjestelyn tarkoituksena oli nimenomaan ehkäistä ja estää yhden miehen johtajuus. Miksi? Tarkoituksena oli suojella seurakuntaa eksytystä ja vallankäyttöä vastaan ja puolustaa sitä tosiasiaa, että jokaisen uskovan kuuluu olla kanava, jonka kautta Herra toimii ja puhuu! Mitä opetuksia varhaiset kirkkoisät sitten kehittivät ja levittivät tämän asian suhteen? (Kaikki lainaukset alkuperäiseen artikkeliin on otettu Henry Bettensonin toimittamasta ja kääntämästä kirjasta ”The Early Christian Fathers”, Oxford University Press, 1996. Suom. huom: Kleemensin ja Ignatioksen kirjeiden suomenkieliset lainaukset on otettu Heikki Koskenniemen suomentamasta kirjasta Apostoliset isät, Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 100, 1975.)

Kirjeessään korinttolaisille v. 95 Kleemens kirjoitti:

”Ylipapille on näet uskottu omat uhrinpalveluksensa, papeille määrätty oma paikkansa ja leeviläisten huolena on heidän omat palvelustehtävänsä. Kansaan kuuluvaa ihmistä velvoittavat kansaa koskevat määräykset.”

Suunnilleen samaan aikaan kun apostoli Johannes viimeistelee Ilmestyskirjaa Patmoksen saarella, Kleemens saa uljaan idean soveltaa Vanhan Testamentin leeviläistä pappeutta kristillisiin seurakuntiin. Jo v. 95 meille esitellään käsitys pappeudesta kristillisen seurakunnan johtajuutena, josta seuraa pappien ja maallikoiden välinen erottelu. Pappi/maallikkojako ei alkanut Jeesuksesta tai Hänen apostoleistaan, eikä sillä ole mitään tekemistä Uuden Testamentin opetuksen kanssa; se alkoi Kleemensistä, joka muutti apostolien asettaman seurakunnan johtajuuden (vanhin, kaitsija, paimen) maallikoista erotelluksi pappeudeksi. Siirrytäänpä eteenpäin noin 15 vuotta seuraavaan vaiheeseen:

Ignatios – Antiokeian piispa v. 110 jKr.

Efesolaisille:

”Ovathan kunnianarvoisat, Jumalan arvon mukaiset presbyteerinnekin liitettyinä piispaan kuin kielet kitaraan…Pyrkikäämme siis siihen, ettemme olisi piispaa vastaan, jotta olisimme Jumalalle alamaiset…Piispaan on meidän epäilemättä suhtauduttava niin kuin itse Herraan.”

Magnesialaisille:

”Näin ollen minä kehotan teitä: Pyrkikää Jumalan tahdon mukaan tekemään kaikki siten, että piispa Jumalan sijassa ja presbyteerit apostolien neuvoston sijassa johtavat toimia…Niin kuin Herrakaan ei ole tehnyt mitään ilman Isää, jonka kanssa hän on yhtä, toimipa hän itse tai apostolien välityksellä, samoin älkää tekään tehkö mitään ilman piispaa ja presbyteerejä.”

Trallislaisille:

”Samaten kaikkien tulee osoittaa kunnioitusta diakoneille niin kuin Jeesukselle Kristukselle, samoin piispalle, joka on kuva Isästä, ja presbyteereille, jotka muodotavat ikään kuin Jumalan neuvoston ja apostolien liiton. Ilman näitä ei voida puhua kirkosta.”

Smyrnalaisille:

”Älköön kukaan ilman piispaa toimittako mitään seurakunnallista toimitusta…Ilman piispaa ei ole lupa toimittaa kastetta eikä rakkaudenateriaa. Mutta minkä hän hyväksi näkee, on Jumalallekin otollista…”

Mihin olemme tulleet? Huomaa, että nyt presbyteerit (vanhimmat) ovat kunnianarvoisia presbyteerejä, jotka ovat kasvaneet sekä tärkeydessä että hengellisessä auktoriteetissa. Lisäksi ei-hierarkkinen keskinäinen tasa-arvoisuus on mennyttä, ja tätä virkatehtävää johtaa nyt piispa. Huomaa, kuinka uskomaton auktoriteetti piispalle tässä annetaan: häneen on ”suhtauduttava niin kuin itse Herraan”. (Ainakin heillä oli vielä rakkausateriat, vaikkakin niihin täytyi saada piispan lupa ensin.)

Tertullianus – v. 200 jKr.

”Korkeimmalla papilla (eli piispalla) on oikeus antaa kaste; hänen jälkeensä presbyteereillä ja diakoneilla, mutta vain piispan auktoriteetilla. Muussa tapauksessa myös maallikoilla on oikeus…kuinka paljon enemmän on kunnioittamisen ja nöyryyden harjoitus maallikoiden velvollisuutena (sillä se sopii myös heidän johtajilleen)…Meidän on turha olettaa, että se mikä on kiellettyä PAPEILLE olisi sallittua maallikoille. Papiston ja kansan ero on kirkon auktoriteetin asettama.”

90 vuotta on kulunut, ja meillä on nyt kukoistava pappeus piispan alaisuudessa. Papit nähdään pelkkien maallikkojen johtajina ja piispaa pidetään kaikkein korkeimpana johtajana. Nämä miehet ottavat nyt itselleen auktoriteetin oikeuttaa oma järjestelmänsä, ja he ovat itse asiassa kaiken kyseenalaistamisen yläpuolella.

Cyprianus- Karthagon piispa v. 250 jKr.

Hämmästykseksesi huomaat, että 50 vuotta myöhemmin tätä kristillistä pappeutta pidetään nyt uhraavana papistona ja sen ajatellaan toimivan välittäjänä Jumalan ja maallikkojen välillä. Kirjoittaessaan Herran ehtoollisesta Cyprianus julistaa:

”Jos meidän Herramme ja Jumalamme Jeesus Kristus on itse Isän Jumalan ylipappi, joka ensin uhrasi itsensä uhrina Isälle ja käski viettää ehtoollista itsensä muistoksi, niin varmasti pappi toimii todellakin Kristuksen sijassa, kun hän todistaa sen mitä Kristus teki ja uhraa todellisen ja täydellisen uhrin isälle Jumalalle, jos hän alkaa uhrata niin kuin näkee Kristuksen itsensä uhranneen.”

Se, mistä lopulta tuli täyteen kukkaan puhjennut katolinen messu, on tässä idullaan jo v. 250. Piispan ylivalta muuttui lopulta vieläkin monimutkaisemmaksi pappishierarkiaksi, jonka huipulla on piispojen piispa eli paavi!

Näemme kuinka varhaiset kirkkoisät muuttivat kristillisen seurakunnan pienistä paikallisista mutta leviävistä suurperheistä maailmanlaajuiseksi hierarkkiseksi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. On myös aivan selvää, kuinka tästä ensimmäisestä virheestä, jota olen kutsunut perustavaa laatua olevaksi virheeksi, seurasi väistämättä pian lisää virheitä. Väärä opetus johtajuuden ja hallinnon luonteesta seurakunnassa antoi johtajille, siis papeille ja piispoille, sellaisen auktoriteetin, että se, mitä muuta he päätyivät opettamaan, hyväksyttiin käytännöllisesti katsoen automaattisesti. Se oli todellakin kasvualusta, jossa kasvoi muitakin virheen ja eksytyksen kasveja, joihin kiinnitämme huomiomme seuraavassa artikkelissa.

Tästä kaikesta herää kuitenkin yksi kysymys: Miten ihmeessä he eivät jääneet tästä kiinni? Nämä ovat ihmisiä, jotka määrittelivät uudelleen kristillisen seurakunnan luonteen ja olemuksen ja muuttivat sen joksikin täysin vieraaksi, joka on ristiriidassa Jeesuksen ja apostolien opetuksen kanssa. Miten joku voi tehdä jotakin noin täysin väärää kiinni jäämättä? Vastaus on siinä, että he väittivät omaavansa teologisen oikeutuksen sille ja esittelivät uuden käsitteen, joka tunnetaan nimellä apostolinen suksessio.

On muistettava, että kristillinen kirkko kohtasi vuosien kuluessa kaikenlaisia harhaoppeja Jeesuksesta ja pelastuksesta, jotka kaikki väittivät olevansa Jumalan inspiroimia. Esitettiin aivan naurettavia ajatuksia. Jotkut sanoivat Jeesuksen olleen enkeli eikä itse asiassa ollenkaan Jumala eikä ihminen. Toiset väittivät hänen olleen todella Jumala mutta vain näyttäneen ihmiseltä ja vain näyttäneen kuolevan, ollen itse asiassa haamu. Jotkut sanoivat hänen olleen pelkkä ihminen, johon ”jumalallinen Kristus” laskeutui taivaasta kasteessa ja poistui jälleen ristillä. Pelastus väitettiin saavutettavan salaisen tiedon kautta eikä uskomalla Jeesukseen. Kaikki tämä demoninen eksytys tuli ihmisiltä, jotka väittivät olevansa Hengen johdatuksessa ja siten puhuvansa inspiroitua Jumalan sanaa. On myös muistettava, että silloin ei ollut saatavilla yhteen koottua Uutta Testamenttia, kuten nykyään. Tri John Drane (Luennoitsija käytännöllisen teologian laitoksella Aberdeenin yliopistossa, Uuden Testamentin apulaisprofessori Fuller Theological Seminaryssa, Kaliforniassa, ja vieraileva professori Morling Collegessa, Sydneyssä):

”On tärkeää ymmärtää, että kehitys kohti autoritäärisempää kirkkohierarkiaa sai alkunsa taistelusta vääriä oppeja vastaan. Aikana, jolloin gnostikot vaativat itselleen erityistä auktoriteettiasemaa saamansa Hengen perusteella, kirkon valtavirralle oli tärkeää saada oma selkeä vallan lähteensä. He tarvitsivat jotakin vakuuttavampaa, ja se löytyi apostoleista. Seurakunnan alkuaikoina heillä oli ollut ylin valta. Niinpä järkeiltiin, että kirkossa tunnustetut auktoriteetit perivät apostolien aseman. He olivat apostolien seuraajia ja voivat jäljittää virkansa suoraan alenevassa polvessa hyvin varhaisista ajoista asti. He olivat apostolisessa vallanperimysjärjestyksessä.” (”Introducing the New Testament”, luku 22 ja kappale ”The Institutional Church” s. 397 ja alakappale ”Authority”, julkaisija Lion, uusittu v. 1999 painos)

Itse asiassa varhaiset kirkkoisät vaativat itselleen samaa auktoriteettia kuin alkuperäisillä apostoleilla oli, ja väittivät, että heidän opetuksensa oli siksi oikeaa. Joku voi pitää tätä hyvänä asiana silloin, kun he olivat oikeassa – ja hehän olivat oikeassa monessa asiassa – mutta toisaalta se ei ollut niin hyvä asia silloin, kun he eivät olleet oikeassa. Se oli itse asiassa tuhoisaa! Katsotaanpa, mitä he oikeastaan sanoivat:

Kleemens:

”Apostolit saivat Jeesukselta Kristukselta evankeliumin meitä varten, Jeesus Kristus oli Jumalan lähettämä. Jumala siis lähetti Kristuksen ja Kristus apostolit; kumpikin asia on tapahtunut hyvässä järjestyksessä Jumalan tahdosta…Maasta maahan ja kaupungista kaupunkiin he julistivat sanomaansa ja asettivat samalla ensi hedelmänsä, heitä koeteltuaan, tulevien uskovien piispoiksi ja diakoneiksi.”

Muistutetaanpa mieliimme, että apostolit ja kirkkoisät tarkoittivat sanalla piispa täysin eri asioita. Apostoleille se oli vain yksi sana muiden joukossa, jota käytettiin kuvaamaan vanhimman tehtävää (pastori tai paimen). Kirkkoisille se merkitsi korkeaa arvoasemaa kirkollisessa ja organisatorisessa hierarkiassa.

Ignatios – Antiokeian piispa:

Magnesialaisille:

”Näin ollen minä kehotan teitä: Pyrkikää Jumalan tahdon mukaan tekemään kaikki siten, että piispa Jumalan sijassa ja presbyteerit apostolien neuvoston sijassa johtavat toimia…Niin kuin Herrakaan ei ole tehnyt mitään ilman Isää, jonka kanssa hän on yhtä, toimipa hän itse tai apostolien välityksellä, samoin älkää tekään tehkö mitään ilman piispaa ja presbyteerejä.”

Irenaeus – Lyonsin piispa:

”Totuuden tiedolla tarkoitamme: apostolien opetusta: kirkkojärjestystä vakiintuneena varhaisista ajoista lähtien ympäri maailmaa: Kristuksen ruumiin tunnusleimaa, joka on säilytetty episkopaalisen (piispojen) suksession kautta: sillä piispoille apostolit jättivät kirkosta huolehtimisen joka paikassa ja sitä kautta se on periytynyt meidän aikaamme turvallisesti ilman mitään kirjallisia dokumentteja.”

Cyprianus – Karthagon piispa (Hän kirjoittaa piispan valintamenettelystä.):

”Siksi meidän tulisi huolellisesti noudattaa menettelytapaa, jonka saimme Jumalaisesta Traditiosta ja apostolien toimintatavasta, joita meidän keskuudessamme pidetään kunniassa.”

Päättelyketju menee näin: Jumala lähetti Jeesuksen ja Jeesus lähetti apostolit; siksi apostoleilla oli jumalallinen inspiraatio ja auktoriteetti. (Tähän asti päättely on tervettä ja Jumalan Sanan mukaista.) Apostolit lähettivät sitten johtajia, jotka tulivat heidän jälkeensä (siis kirkkoisät), siksi kirkkoisät olivat apostolien tavoin inspiroituja. Tämä ei tietenkään pidä välttämättä ollenkaan paikkaansa. (Se on kuin seuraava looginen päättelyketju: Kaikilla kissoilla on neljä jalkaa. Minnillä on neljä jalkaa, siksi Minni on kissa. Ei välttämättä! Se saattaa olla koira tai mikä tahansa muu nelijalkainen otus.) Jumalan suunnitelmana oli tuottaa kirjallinen dokumentti Jeesuksen ja apostoleiden opetuksesta. Uusi Testamentti on mittapuu sille, mikä on inspiroitua ja totta, eivät varhaisten kirkkoisien opetukset.

Sitten, kun vihdoin ymmärrettiin, että Uusi Testamentti, tämä kirjallinen dokumentti Jeesuksen ja apostolien opetuksesta, oli ristiriidassa kirkkoisien opetuksen kanssa, olisi pitänyt tehdä tarpeelliset muutokset. Kaikki olisi pitänyt testata tämän inspiroidun dokumentin valossa, joka oli nyt saatavilla ja sisälsi kaiken tarvittavan. Asiat eivät kuitenkaan menneet aivan tällä tavalla. Sen sijaan uskonnollisen organisaation eli kristillisen kirkon silloiset johtajat päättivät, että Uutta Testamenttia oli pikemminkin tutkittava varhaisten kirkkoisien opetuksen valossa. Onkohan tässä syy, miksi kaiken testaaminen Uudella Testamentilla, mikä olisi ollut selkeästi oikea menettelytapa, osoittautui heille liian vaikeaksi? Olivatkohan kirkon johtajat niin tottuneita käyttämään asemaansa kuuluvaa valtaa ja auktoriteettia, että niistä luopuminen olisi ollut liikaa vaadittu? Olikohan vallan korruptoiva vaikutus edennyt liian syvälle liian pitkään? Luulen niin! Ironista kyllä, kaikki ne vaarat, joita Uuden Testamentin opetus johtajuudesta auttaa välttämään, toteutuivat. Mitään Jumalan Sanassa annettuja turvaohjeita ei otettu huomioon, koska ohjeita oli muutettu niin, ettei niitä voinut enää tunnistaa, ja niinpä onnettomuuksia tapahtui ja vahinkoa tehtiin yhä uudestaan ja uudestaan. Jeesuksen ja apostoleiden opetuksen vastaisesti annettiin liikaa valtaa yksilöille, minkä seurauksena ilmeni väistämättä hengellistä ylpeyttä ja ylimielisyyttä, joka on täydellinen kasvualusta eksytykselle. Seurakunnan johtajuus, palvelijan tehtävä, muutettiin arvoasemaksi, jolla on kaiken lisäksi hengellistä statusta ja hierarkkista valtaa!

Muistutetaanpa jälleen mieliin, miten apostolit (jotka saivat ajatuksensa suoraan Jeesukselta itseltään) ymmärsivät seurakunnan johtajuuden. He asettivat seurakuntiin ei-hierarkkisen, tasavertaisen vanhimmiston, joka koostuu useammasta miehestä ja joka johtaa konsensuksen kautta aina kun se on mahdollista. Näihin vanhimpiin viitataan myös nimillä piispat tai kaitsijat ja pastorit tai paimenet. He toimivat tehtävässä, eivät virka-asemassa, pienessä uskovien ryhmässä, jossa kukin jakoi elämänsä suurperheenä kokoontuen kodeissa. Varhaiset kirkkoisät eivät olisi oikeastaan voineet mennä tässä asiassa enemmän pieleen, ja tämän päivän haasteemme on päästä jälleen oikeille raiteille.

Vaikka pappeus ja pappisvaltaisuus ovat tämän kaiken äärimuotoja, niin väärässä eivät ole ainoastaan pappien johtamat seurakunnat. Kirkkoisien väärän opetuksen ydin oli hierarkia ja institutionaalisuus – pappeus sattui vain olemaan se muoto, jonka opetus otti. Virhe on täsmälleen sama, olipa kyseessä sitten katoliset ja anglikaanit pappeineen spektrin toisessa päässä tai baptistit ja helluntailaiset pastoreineen sen toisessa päässä. Seurakunnan luonne on muuttunut perusteellisesti väärään suuntaan kaikkinen epäraamatullisine hömpötyksineen, kuten ihmisjohtoisine jumalanpalveluksineen, uskonnollisine rakennuksineen ja kaikkine muine institutionalismin lisukkeineen. Muunnelma samasta virheellisestä teemasta ovat monet ns. ”kotiseurakunnat” ”pyramidirakenteineen” ja ”johtavine vanhimmistoveljineen”, jotka ovat jonkun hierarkkisesti korkeamman ”apostolin” auktoriteetin alla. Kuten huomaamme yhä uudestaan, kyse ei ole varsinaisesti siitä, kuinka pitkälle kukin seurakunta on mennyt väärää tietä, vaan siitä, että seurakunnat ovat ylipäätään väärällä tiellä. Meidän pitää olla oikealla tiellä; mikään sen vähempi ei käy päinsä. Olipa kyseessä pappi, pastori, johtava vanhimmistoveli tai joku muu muunnelma, se ei silti ole sitä, mitä Uusi Testamentti opettaa. Kyse on ihmistraditiosta, joka tekee tyhjäksi Jumalan Sanan.

Siirrymme eteenpäin tutkimaan muita vääriä opetuksia ja käytäntöjä, jotka nousevat tämän perustavaa laatua olevan kasvualustan pohjalta. Näemme miten tapahtuu kristillisen seurakunnan muodonmuutos siitä, mitä sen olisi aina pitänyt olla, siksi, miksi sen ei koskaan olisi pitänyt muuttua. Lopuksi vielä lainaus, joka on nyt ehkä helpompi ymmärtää kuin ennen tämän artikkelin lukemista. Ray Simpson on anglikaanipappi, joka on evankelinen ja Hengen täyttämä. Hän on työskennellyt Bible Society –raamattuseurassa joitakin vuosia. Clifford Hillin toimittamassa ”Prophecy Today” –lehden touko/kesäkuun 1988 numerossa hän kirjoittaa:

”Voin perustella pysymiseni anglikaanikirkossa, koska se on sitoutunut Raamatun ja varhaisten kirkkoisien opetukseen” (Kursivointi minun.) (Käytetty luvalla.)

Näetkö tässä ongelman? Se tiivistää kaiken sanottavani! Jos olet sitoutunut sekä Raamatun että varhaisten kirkkoisien opetukseen, niin kumpaa uskot, kun huomaat niiden olevan ristiriidassa? (Eikä kukaan tutkija väittäisi niiden olevan täysin yksimielisiä, koska ne eivät selvästikään ole.) Minun mielestäni meidän pitäisi uskoa Uutta Testamenttia. Kristillinen kirkko on viimeisten 1900 vuoden ajan väittänyt, että meidän pitäisi uskoa varhaisia kirkkoisiä. Mitä itse ajattelet?

VARHAISET KIRKKOISÄT - ONGELMAN YDIN! (Beresford Job)

3.OSA: SUURI KASTEFIASKO!

Tarkastelemalla kasteaihetta saamme täydellisemmän kuvan kristillisen seurakunnan muodonmuutoksesta varhaisten kirkkoisien vaikutuksen alaisuudessa. Kastehan oli ensimmäinen asia, johon Jeesuksen puoleen kääntyvät ja Häneen uskovat ryhtyivät. Mitä Uusi Testamentti opettaa meille siitä, miten apostolit tämän asian suhteen toimivat?

Ap.t. 2:38,41 – Niin Pietari sanoi heille: ”Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan…Jotka nyt ottivat hänen sanansa vastaan, ne kastettiin…

Ap.t. 8:12 – Mutta kun he nyt uskoivat Filippusta, joka julisti evankeliumia Jumalan valtakunnasta ja Jeesuksen Kristuksen nimestä, niin he ottivat kasteen, sekä miehet että naiset.

Ap.t. 8:36-38 – Ja kulkiessaan tietä he tulivat veden ääreen; ja hoviherra sanoi: ”Katso tässä on vettä. Mikä estää kastamasta minua?” Ja hän käski pysäyttää vaunut, ja he astuivat kumpikin veteen, sekä Filippus että hoviherra, ja Filippus kastoi hänet.

Ap.t. 9:17-18 – Niin Ananias meni ja astui huoneeseen, pani molemmat kätensä hänen päälleen ja sanoi: ”Veljeni Saul, Herra lähetti minut – Jeesus, joka ilmestyi sinulle tiellä, jota tulit – että saisit näkösi jälleen ja tulisit täytetyksi Pyhällä Hengellä.” Ja heti putosivat hänen silmistään suomukset, ja hän sai näkönsä ja nousi ja otti kasteen.

Ap.t. 10:44-48 – Kun Pietari vielä näitä puhui, tuli Pyhä Henki kaikkien päälle, jotka puheen kuulivat. Ja kaikki ne uskovaiset, jotka olivat ympärileikatut ja olivat tulleet Pietarin mukana, hämmästyivät sitä, että Pyhän Hengen lahja vuodatettiin pakanoihinkin, sillä he kuulivat heidän puhuvan kielillä ja ylistävän Jumalaa. Silloin Pietari vastasi: ”Ei kaiketi kukaan voi kieltää kastamasta vedellä näitä, jotka ovat saaneet Pyhän Hengen niin kuin mekin?” Ja hän käski kastaa heidät Jeesuksen Kristuksen nimeen.

Ap.t. 16:30-33 – Ja hän (Filippin vanginvartija) vei heidät ulos ja sanoi: ”Herrat, mitä minun pitää tekemän, että minä pelastuisin?” Niin he sanoivat: ”Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut niin myös sinun perhekuntasi”. Ja he puhuivat Jumalan sanaa hänelle ynnä kaikille, jotka hänen kodissansa olivat. Ja hän otti heidät mukaansa samalla yön hetkellä ja pesi heidän haavansa, ja hänet ja kaikki hänen omaisensa kastettiin kohta.

Näemme näistä jakeista, että olipa sitten kyse ihmisten kastamisesta tai seurakuntien käytännöistä ja toiminnasta, niin oli olemassa tietty tapa tehdä asioita. Se oli apostolien välittämä, ja jokainen piti kiinni siitä. Kaste suoritettiin aivan yksinkertaisesti veteen upottamalla uskon tunnustamisen jälkeen niin pian kuin se oli käytännössä mahdollista – yleensä välittömästi. Muiden läsnäoloa ei vaadittu, vaan kasteen suoritti se, joka oli juuri evankelioinut kastettavan. Kaste, sellaisena kuin se poikkeuksetta toteutettiin Uudessa Testamentissa, sulkee pois tietyt asiat, kuten lapsikasteen, kasteelle valmistavan koulutuksen ja kastejumalanpalvelukset. (On jälleen muistettava, ettei Uuden Testamentin seurakunnilla ollut minkäänlaisia uskonnollisia jumalanpalveluksia.)

Tämä kaikki on aika yksinkertaista, eikä kukaan raamatullinen tutkija kyseenalaista sitä, mitä olen sanonut seurakuntien tavasta toimia apostolien vaikutuksen ja opetuksen alaisina. Miten ja miksi asiat sitten muuttuivat? Usko tai älä, mutta varhaiset kirkkoisät saavat jälleen kerran näpäytyksen ja joutuvat nurkkaan häpeämään.

Ignatios – Antiokeian piispa v. 110 jKr.

Kirjeessään Smyrnan uskoville hän kirjoittaa:

”Ilman piispaa ei ole lupa toimittaa kastetta...”

Meidän on muistutettava mieliin, että hän käyttää tässä sanaa piispa (tai kaitsija) tavalla, joka oli täysin vieras apostoleille ja sille, mitä he sanalla tarkoittivat eli synonyymia vanhimmalle ja pastorille (tai paimenelle).

Justinus marttyyri v. 150 jKr.

”Kaikkia, jotka hyväksyvät tai uskovat todeksi meidän opettamamme ja sanomamme asiat ja jotka ottavat vastaan voiman elää sen mukaisesti, opetetaan rukoilemaan hartaasti Jumalaa ja paastoamaan heidän aikaisempien syntiensä anteeksisaamiseksi. Me yhdymme samanaikeisesti heidän rukoukseensa ja paastoonsa. Sitten me viemme heidät paikkaan, jossa on vettä, ja siellä he uudestisyntyvät samalla tavoin kuin mekin uudestisynnyimme.”

Tässä on kaksi huomion arvoista asiaa. Ensinnäkin ajanjakso kristityksi kääntymisen ja kasteen välillä pitenee entisestään. Piispan luvan saaminen ei enää riitä, vaan tarvitaan myös pakollinen rukous ja paasto. Uuden Testamentin yksinkertaisuudesta ”…tehkää parannus, uskokaa Jeesukseen ja ottakaa kaste…” on nyt tullut ”Uskokaa Jeesukseen, tehkää parannus rukoillen ja paastoten jonkin aikaa ja sitten saatuanne luvan piispalta ottakaa kaste.”

Tässä on kasteelle valmistavan koulutuksen alkuperä. Se ei perustu ollenkaan Raamattuun vaan varhaisten kirkkoisien opetukseen. Apostolien asettama välitön kaste kääntyvän tunnustettua uskonsa Jeesukseen on hylätty ja korvattu valmistavalla kastekoulutuksella ja piispan luvalla.

Toinen kerrassaan uskomaton asia, jota kirkkoisät opettivat jo v. 150 jKr., on se, ettei ihminen synny uudesti uskoessaan Jeesukseen pelastajanaan vaan kastettaessa. Pelastuakseen täytyy siis uskoa Jeesukseen, rukoilla, paastota ja – jos saa piispalta luvan – ottaa kaste. Uuden Testamentin yksinkertaisuus ”…tehkää parannus, uskokaa Jeesukseen ja ottakaa kaste…” on nyt tehty entistäkin monimutkaisemmaksi: ”Uskokaa Jeesukseen, tehkää parannus rukoillen ja paastoten jonkin aikaa ja sitten saatuanne luvan piispalta ottakaa kaste, jolloin synnytte uudesti.” (Jos tämä ei saa hiuksiasi pystyyn, niin mikä sitten? Sen kyllä pitäisi.)

Tertullianus v. 200 jKr.

”Naimattomien kastamista pitäisi lykätä, sillä kiusaus vaanii heitä yhtä lailla neitsyiden tapauksessa heidän kypsyytensä takia kuin leskienkin kohdalla, koska heillä ei ole kumppania. Odottakoot, kunnes menevät naimisiin tai vahvistuvat itsensä hillitsemisessä (eli seksuaalisessa pidättyvyydessä). Ne, jotka ymmärtävät kasteen tärkeyden pikemminkin pelkäävät sen saamista kuin sen lykkäämistä.”

Nyt naimattomat ihmiset eivät voi ottaa kastetta eivätkä siis syntyä uudesti ja pelastua, ellei piispa usko, etteivät he koskaan tee seksuaalisyntiä. Kaste on nyt niin vakava asia, että sen vastaanottaakseen on oltava seksuaalisynnin tavoittamattomissa. Miksi ihmeessä Tertullianus sanoo näin?

”…on olemassa syntejä, jotka ovat liian turmiollisia ja liian vakavia anteeksisaataviksi. Sellaisia ovat murha, epäjumalanpalvelus, petos, Kristuksen kieltäminen, jumalanpilkka ja tietysti aviorikos ja haureus…Kristus ei enää rukoile noiden puolesta; se joka on syntynyt Jumalasta ei koskaan tee niitä; jos hän on tehnyt niitä, hän ei ole Jumalan lapsi.”

Kasteen nähdään nyt peittävän vain menneet synnit muttei tulevia. Tertullianus sanoo itse asiassa, että kristityt eivät koskaan tee sellaisia asioita tai joutuvat kadotukseen, jos tekevät. Tietenkin piispa, jolta lupa kasteeseen kysyttiin, pystyi nähtävästi arvioimaan ihmisiä. (Meillä on tässä myös uudenlainen kristityn määritelmä: henkilö, joka on kaiken vakavan synnin tavoittamattomissa!)

Ei tarvita paljon huomaamaan, kuinka hullua tämä on. Vaikka siihen aikaan ei ollut koko Uutta Testamenttia saatavilla, heillä oli varmastikin Vanha Testamentti, josta he tiesivät aivan hyvin kertomuksen kuningas Daavidin suhteesta Batsebaan ja tämän aviomiehen murhaamisesta. Väittääkö Tertullianus ja muut kirkon johtajat, että kuningas Daavid ei pelastunut eikä ole Herran kanssa taivaassa? Tämä on järjetöntä ja vaarallista opetusta.

Tertullianuksella on enemmänkin sanottavaa:

”Jumalan kutsumisen jälkeen kaikki vedet saavat pyhityksen sakramentaalisen voiman, sillä Henki tulee heti taivaasta vesien päälle ja on niiden päällä pyhittäen niitä omalla voimallaan. Näin pyhittyen ne ovat samalla pyhityksen voiman innoittamia.”

Tässä meillä on selitys siihen, miksi ihmiset uudestisyntyivät kastettaessa eivätkä kääntyessään Jeesuksen puoleen uskossa. Nähtävästi kastevedestä tulee pyhää, koska Henki tulee siihen kasteen toimittavan papin rukoillessa. Tämä pyhä vesi ei ainoastaan puhdista menneistä synneistä vaan pyhittää myös tulevia syntejä vastaan. Vesi on siis yliluonnollisen voiman innoittamaa, koska pappi on siunannut sen. Tämä on silkkaa taikauskoa, ja jos hiuksesi eivät tähän mennessä ole nousseet pystyyn, olet varmaankin kalju tai käytät peruukkia!

Cyprianus – Karthagon piispa v. 250 jKr.

”Ihminen ei synny uudesti kätten päälle panemisen kautta, kun hän saa Pyhän Hengen, vaan kasteessa.”

Tässä näemme jälleen käsityksen uudestisyntymisestä kasteessa sekä aika oudon ajatuksen, jonka mukaan joku on voinut saada Pyhän Hengen kätten päälle panemisen kautta syntymättä kuitenkaan uudesti, jos häntä ei ole kastettu. (Tämä ei ole vain vaarallista opetusta vaan myös aivan typerää.)

Toinenkin keksintö tulee mukaan kuvaan, ja se on aivan looginen jatko tällä äsken näkemällemme järjettömälle opetukselle:

”Jos synnit annetaan anteeksi pahimmallekin lainrikkojalle eikä ketään suljeta kasteen ulkopuolelle, niin kuinka paljon vähemmän pitäisi sylivauvoja sulkea ulkopuolelle…”

150 vuotta myöhemmin Augustinuksen aikaan mennessä opetettiin, että kuoltuaan sylivauvat pelastuivat tai joutuivat kadotukseen riippuen siitä, oliko heitä kastettu vai ei. Näemme tässä sen yksinkertaisen tosiasian, että lapsikasteella ei ole koskaan ollut mitään tekemistä Uuden Testamentin kanssa – eivätkä ne, jotka keksivät sen, väittäneetkään näin olevan. Lapsikaste oli käytäntö, joka syntyi loogisena jatkona ja seurauksena kauhistuttavan väärälle opetukselle ja ymmärrykselle kasteesta ja kääntymyksen luonteesta. Näillä opettajilla ei ollut koko Uuden Testamentin kirjoituksia käytettävissään. Vaikka pitäisimmekin asioiden laitaa ymmärrettävänä aikana ilman Uutta Testamenttia, emme voi hyväksyä kenenkään muun tekevän samoin viimeisten 1700 vuoden aikana. Kun ihmiset yrittävät sijoittaa niin naurettavaa käytäntöä Uuteen Testamenttiin, he tekevät sen tietämättömyyttään tajuamatta, että lapsikasteen aloittajat eivät koskaan väittäneet saaneensa käytäntöään Raamatusta.

Huomaamme yhä uudestaan, että olipa kyse seurakuntien toiminnasta tai kastekäytännöstä, niin näillä viimeisten 1900 vuoden hairahduksilla ei ole eikä koskaan ollutkaan mitään tekemistä Uuden Testamentin opetuksen kanssa. Ne, jotka keksivät sen kaiken, eivät väittäneetkään saaneensa sitä Uudesta Testamentista, eikä heillä itse asiassa ollut koko Uutta Testamenttia saatavillakaan!

Minusta on ironista, että olemme tehneet niinkin tärkeän ja perustavaa laatua olevan asian kuin kasteen täysin väärin molemmilla mahdollisilla tavoilla. Mietipä tätä hetken ajan: lapsikasteessa kastamme silloin kun ei pitäisi ja valmistavassa kastekoulutuksessa uusien kristittyjen kohdalla emme kasta silloin kun pitäisi. Tuplavirhe kerta kaikkiaan!

Niille, joiden mielestä vasta kääntyneiden valmistaminen kasteeseen on tärkeää (ainakin he uskovat uskovien eikä vauvojen kastamiseen), on selitettävä, että mitä tahansa perusteita heillä onkaan, niin ne kaikki olivat totta jo apostolien aikanakin. Apostolit olivat täysin tietoisia siitä, että he saattaisivat kastaa ihmisiä, joiden sitoutuminen osoittautui myöhemmin kyseenalaiseksi, mutta he olivat saaneet kastekäytäntönsä Herralta itseltään. Kuinka oikeassa he olivatkaan siinä, että he olettivat Herran tietävän parhaiten ja noudattivat siksi Hänen tapaansa. Voisin kirjoittaa pitkästikin välittömän kasteen perusteista ilman valmistavaa koulutusta (se laittaa vasta kääntyneen kristityn eräänlaiselle koeajalle, joka on Jumalan armon ja pelastustavan vastakohta, eikä uskominen yksin Jeesukseen enää riitä), mutta tämä ei ole oikea paikka sille. Riittänee, kun sanon, että vaikka harvat vievät valmistavan kastekoulutuksen yhtä pitkälle kuin sen aloittajat (pakollinen paasto ja rukous jne.), niin kastekoulutus juontaa kuitenkin juurensa samaan perustavaa laatua olevaan virheeseen. Uudessa Testamentissa on yksi henkilö, jota emme olisi ehkä halunneet kastaa liian nopeasti, vaikka hän tunnusti uskonsa Jeesukseen. Kyseessä on noita Simon Ap.t. 8:ssa. Kuitenkin näemme, että hänet kastettiin heti hänen tunnustettuaan uskonsa, eivätkä apostolit muuttaneet käytäntöään sen jälkeenkään. Vaihtoehtoina ovat aina Raamattu tai muualta lähtöisin olevat perinteet. Muista Ray Simpsonin esimerkki ja hänen sitoutumisensa ”…Raamatun ja varhaisten kirkkoisien opetukseen”.

Vilkaistaanpa muutaman asiantuntijan ajatuksia:

David F. Wright oli kirkkohistorian vanhempi lehtori Edinburghin yliopistossa. Kirjassaan ”A Lion Handbook – the History of Christianity” kappaleessa Beginnings, osassa Instruction Before Baptism, s. 115, hän kirjoittaa:

”Seurakunnan syntyaikoina kristityksi kääntyneet kastettiin pian tai välittömästi, mutta kastetta edeltävä opetuskurssi tuli pian tavaksi erityisesti ei-juutalaisten käännynnäisten kohdalla. Roomalaisella Hippolytuksella on arvokasta todistusaineistoa. Käännynnäisten ammatti ja henkilökohtaiset suhteet tutkittiin tarkoin, ja sen jälkeen seurasi kastetta edeltävä opetusjakso, joka kesti kolme vuotta (Syyriassa jopa pidempään). Hyvä edistyminen tai lähestyvä vaino saattoivat lyhentää ajanjaksoa…Vielä intensiivisemmät valmistelut, jotka sisälsivät paastoa, pahojen henkien ulosajamista ja henkilön siunaamista, edelsivät välittömästi kastetta. Kristityksi kääntyneitä opettivat usein maallikot, kuten Justinus Roomassa tai Origenes Aleksandriassa. 300-luvulle mennessä papisto oli ottanut vastuulleen käännynnäisten opettamisen, ja piispan henkilökohtaiselle vastuulle oli tullut juuri ennen kastetta tapahtuva opettaminen ja kuri. (Tässä on paastonajan alkujuuret: 100-luvulta asti kasteet suoritettiin yleensä pääsiäisenä.) Huolellista valmistautumista kasteeseen pidettiin elintärkeänä, koska kasteen ajateltiin pyyhkivän pois kastettavan menneet synnit muttei hänen tulevia syntejään. Tämä selittää kasteen lykkäämiskäytännön ja katumusjärjestelmän kehittymisen kasteen jälkeen tehtyjen syntien sovittamiseksi sekä Tertullianuksen puhtausvaatimuksen ennen kastetta, jolloin kasteesta tuli kuin palkinto. Tällainen systemaattinen käännynnäisten opettaminen kukoisti 200- ja 300-luvuilla. Käytäntö hävisi vähitellen lapsikasteen yleistyessä.” (Käytetty luvalla.)

Lopulta kaste nähtiin ovena, jonka kautta ihmisistä tuli seurakunnan jäseniä. Seurakunnasta oli tullut kirkollinen organisaatio vastakohtana pienille suurperheille, jollaisina se oli alkanut.

Tohtori John Drane, käytännöllisen teologian lehtori Aberdeenin yliopistossa, Uuden Testamentin apulaisprofessori Fuller Theological Seminaryssa Kaliforniassa ja vieraileva professori Morling Collegessa Sydneyssä, (lainasin häntä jo aiemmin) kirjoittaa kirjassaan ”Introducing the New Testament” (uusittu v. 1999 painos, julkaisija: Lion) luvussa 22, kappaleessa ”The Institutional Church” s. 397 seuraavaa:

Seurakunta alettiin nähdä valtavana organisaationa sen hengellisen yhteisön sijaan, joka se oli alun perin ollut. Sen sijaan että se olisi luottanut Pyhän Hengen suoraan ohjaukseen, sitä kontrolloi hierarkia tai papisto, ja se noudatti tiukkoja sääntöjä, jotka koskivat kaikkia mahdollisia uskon ja käytöksen alueita. Toisen vuosisadan puoleen väliin mennessä muutos oli täydellinen. Alun alkaen seurakunnan jäsenyyden ainoa edellytys oli Pyhän Hengen muuttama elämä. Itse asiassa alussa ei ollut edes koko käsitettä seurakunnan ”jäsenyys”… Mutta 1. vuosisadan loppuun mennessä asiat olivat toisin. Nyt seurakunnan jäsenyyden avainasia ei ollut enää Pyhän Hengen vaikutus ihmisissä vaan kirkollisten opinkappaleiden ja kurin hyväksyminen. Jotta kaikki uudet jäsenet ymmärtäisivät varmasti mitä tämä merkitsi, kaste itsessään ei ollut enää se spontaani ilmaus uskosta Jeesukseen kuin se oli alun perin ollut. Nyt se oli enemmän tai vähemmän pitkän muodollisen opetusjakson huipentuma. Tässä kaikessa näemme, kuinka Pyhän Hengen elämä vähitellen puristettiin ulos Kristuksen ruumiista ja korvattiin organisoidun kirkollisen koneiston ennustettavammalla mutta vähemmän jännittävällä liikkeellä.” (Toisin sanoen kasteesta tuli ihmisen pääsylippu seurakuntaan sillä ehdolla, että hän alistuu sen tietyn seurakunnan hierarkialle ja johdolle.) (Käytetty luvalla.)

Mihin olemme tulleet? Mitä olemme nähneet kristillisen seurakunnan muodonmuutoksesta niiden käsissä, joita Herra ei valtuuttanut tekemään muutoksia? Olemme muuttuneet perheestä yritykseksi, organismista organisaatioksi, karismaattisesta yhteisöstä kirkolliseksi multikansalliseksi yhtiöksi, Jumalan johtamasta ihmisten johtamaksi, jumalallisesta inspiraatiosta ihmishankkeeksi. Herra on ajettu ulos kodistaan, ja vaihtoehtoinen tapa tehdä asioita on muuttanut sisään ja ottanut Hänen paikkansa.

Oli myös väistämätöntä, että aikanaan Pyhän Hengen johtamat avoimet ja interaktiiviset kokoontumiset, joissa kaikki voivat osallistua, korvattiin uskonnollisilla, edestä johdetuilla jumalanpalveluksilla. Herran ateria lakkasi olemasta kokonainen ateria, jota nautittiin yhdessä Jumalan perheväkenä. Se korvattiin ehtoollisjumalanpalveluksella, joka syntyi uusien yleisempien jumalanpalvelusten rinnalle. Lisäksi uskovien kodit väistyivät uskonnollisten rakennusten tieltä, jotka Rooman keisari lahjoitti varta vasten uskonnollisia jumalanpalvelusmenoja varten. Muutos oli täydellinen. Vain muutama vuosikymmen apostolien kuoleman jälkeen sellaista kristillistä seurakuntaa kuin he olivat sen asettaneet ja opettaneet sen olevan ei enää ollut. Sen oli korvannut ja tuhonnut hirvittävä vaihtoehto, joka teki melkein kaiken systemaattisesti eri tavalla kuin apostolit.

Meillä on uusi kysymys vastattavanamme: mitä meidän pitäisi sitten tehdä asian suhteen? Olemme sytyttäneet sytytyslangan ja dynamiitti on valmiina räjähtämään!

Edellä esitettyjen tutkistelujen lähdeosoitteet:

Artikkelien nimet:

"Unohdetut käskyt", "Täysin raamatullinen seurakunta", "Seurakunta on perhe", "Mitä Raamattu sanoo!", "Pahat pojat esiin!", "Perustavaa laatua oleva virhe!" ja "Suuri kastefiasko!"

Kaikki tekstit löytyivät aikaisemmin seuraavan linkkiosoitteen takaa:

” http://www.sunpoint.net/~tasrk/artikkelit.html ”

Kyseisiin artikkeleihin pääsi aikaisemmin myös suoraan seuraavista linkkiosoitteista:

Unohdetut käskyt:

” http://www.sunpoint.net/~tasrk/artikkelit/beresfordjob/apostolientraditiot-osa1.html ”

Täysin raamatullinen seurakunta:

” http://www.sunpoint.net/~tasrk/artikkelit/beresfordjob/apostolientraditiot-osa2.html ”

Seurakunta on perhe:

” http://www.sunpoint.net/~tasrk/artikkelit/beresfordjob/apostolientraditiot-osa3.html ”

Mitä Raamattu sanoo!:

” http://www.sunpoint.net/~tasrk/artikkelit/beresfordjob/apostolientraditiot-osa4.html ”

Pahat pojat esiin!:

” http://www.sunpoint.net/~tasrk/artikkelit/beresfordjob/varhaisetkirkkoisat-osa1.html ”

Perustavaa laatua oleva virhe!:

” http://www.sunpoint.net/~tasrk/artikkelit/beresfordjob/varhaisetkirkkoisat-osa2.html ”

Suuri kastefiasko!:

” http://www.sunpoint.net/~tasrk/artikkelit/beresfordjob/varhaisetkirkkoisat-osa3.html ”

*

Päivityslisäys:

Tämä nyt seuraava teksti on lainaus Kari Kuulan nettisivuilta, ja paljastaa, kuinka luterilaisen kirkon ehtoollisoppi sisältää suorastaan mieletöntä sakramenttimagiikkaa, josta magiikasta tuskin tavallinen kirkkokansa on edes tietoinen.

Lainaus alkaa:

"Uudet ehtoollisohjeet luterilaisessa kirkossa Mistä uusissa ehtoollisohjeissa on kyse?

Piispainkokouksen uudet ohjeet ehtoollisen vietosta kutsuvat tarkentamaan käsitystämme Herran ateriasta. Nyt niissä kehotetaan nauttimaan ehtoollisaineet loppuun asti. Jos viiniä jää yli, se juodaan viimeistään sakastissa pois sen sijaan että kaadettaisiin takaisin pulloon, saatikka viemäriin. Samoin leivät syödään loppuun tai säilötään erilliseen astiaan uutta ehtoollistilannetta varten, jolloin niiden yli ei enää lueta asetussanoja, vaan ne jaetaan sellaisenaan.

Lisäksi viinin tai leivän loppuessa jakotilanteessa uusien aineiden yli luetaan asetussanat eli ne konsekroidaan. Leipää otettaessa lausutaan asetussanojen leipäosuus ja viiniä otettaessa viiniosuus. Tämä merkitsee, että pappi ottaa uudet aineet lautaselle ja maljaan.

Uudet ohjeet koskevat myös diakoniatyöntekijää, joka sekä jakaa ehtoollista että mahdollisesti osallistuu aineiden jälkinauttimiseen sakastissa. Miksi siis nämä uudet ohjeet?

Läsnäolon tapa

Luterilainen ehtoolliskäsitys ottaa kirjaimellisesti Jeesuksen sanat ”tämä on minun ruumiini” ja ”tämä on minun vereni”. Nauttiessani ehtoollista tulen osalliseksi Kristuksesta itsestään, en vain hänen pelastustöistään. Tuo osalliseksi tuleminen tapahtuu suun ja sydämen kautta: ruumis ottaa Kristuksen vastaan suulla, sydän uskolla.

Kristuksen läsnäolon todellisuus tulee kaikkein selvimmin esiin, kun kysymme, mitä nauttii se joka ei usko koko asiaan. Reformoidun kristillisyyden mukaan hän syö pelkkää leipää, sillä ilman uskoa ne eivät ole hänelle Kristuksen ruumis ja veri, vaan tavallista ruoka-ainetta. Luterilaisuus näkee toisin. Myös epäuskossa nauttiva ottaa vastaan Kristuksen ruumiin ja veren, mutta ei siunaukseksi vaan tuomioksi. Kristuksen ruumis ja veri ovat siis ehtoollisaineissa riippumatta siitä, uskooko ihminen sitä vai ei.

Kutsumme tätä Kristuksen todellista läsnäoloa reaalipreesenssiksi. Sen vastakohta on hengellinen läsnäolo, jossa ehtoollisaineet eivät välitä Kristusta, vaan auttavat ihmistä uskossa ottamaan Herran vastaan hengellisellä tasolla. Katolisessa ajattelussa katsotaan leivän ja viinin olemuksen muuttuvan Kristuksen ruumiin ja veren olemuksiksi kun niiden ominaisuudet pysyvät leivän ja viinin ominaisuuksina (transsubstantiaatio). Siksi ne näyttävät leivältä ja viiniltä, vaikka oikeasti ovat Kristuksen ruumis ja veri.

Luterilaisten mielestä on turha puhua aineiden olemuksen muuttumisesta, sillä voimme ajatella leivän ja viinin sisältävän kaksi olemusta: leivän ja viinin olemuksen ja Kristuksen ruumiin ja veren olemuksen. Tästä tulee luterilaisten termi konsubstantiaatio = kaksi olemusta yhdessä. Näin nautimme sekä leivän että Kristuksen siten että otamme vastaan Kristuksen ”leivässä, leivän alla ja leivän kanssa”. Transsubstantiaation ja konsubstantiaation välillä ei kuitenkaan ole oleellista eroa, sillä kummankin käsityksen mukaan leipä ja viini ovat todellisesti Kristuksen ruumis ja veri.

Milloin sitten Kristus tulee leipään ja viiniin? Silloin kun ehtoollisen asetussanat lausutaan, tarkasti ottaen sanojen ”tämä on minuun ruumiini/vereni” sanojen kohdalla. Siksi näiden sanojen jälkeen voidaan pitää pieni tauko ja kohottaa hieman ehtoollisaineita Kristuksen läsnäolon merkiksi. Asetussanojen lausuminen on sekä evankeliumin lupauksen julistamista kokoontuneelle seurakunnalle että ehtoollisaineiden konsekroimista eli pyhittämistä Kristuksen ruumiiksi ja vereksi.

Jälkikonsekroinnin logiikka

Nyt tulemme teoriasta käytäntöön. Kun ehtoollista vietetään, vain ne aineet ”tulevat” Kristuksen ruumiiksi ja vereksi, joiden ylle asetussanat lausutaan. Lisäksi sen ehdon on toteuduttava, että ehtoollinen asetetaan oikeaa tarkoitusta varten eli nauttimista varten.

Alttarilla olevien aineiden konsekroiminen ei yllä alttarin takana olevalle pöydälle saatikka sakastiin, jossa säilytetään lisää leipää ja viiniä. Jos siis ehtoollista jaettaessa on otettava lisää leipää tai viiniä, ne on aina konsekroitava erikseen siten että pappi lukee niiden ylle hiljaa leipää tai viiniä koskevat asetussanat (ns. jälkikonsekrointi).

Tämä voi äkkiseltään kuulostaa magialta, mutta kyse ei ole siitä. Magiassa ihminen omilla kyvyillään hallitsee tuonpuoleisen maailman voimia. Ehtoollisaineet taas eivät konsekroidu ihmisen hokkuspokkusten ansiosta, vaan koska Kristus on antanut läsnäolonsa lupauksen ehtoollisen viettoon. Tuo läsnäolon lupaus toteutuu niissä aineissa, jotka on hänen käskynsä mukaisesti pyhitetty ehtoollisen nauttimista varten. Siksi asetussanat eivät konsekroi kaikkia kirkossa olevia aineita, vaan vain ne, jotka on otettu esiin jakamista varten ja joiden yli asetussanat lausutaan.

Uusien asetussanojen lukeminen hiljaa ei ole monimutkainen operaatio. Mutta se vaatii sen, että ne lausuu pappi, koska hänet on vihitty toimittamaan sakramentteja. Tämäkin voidaan huomioida luontevasti ehtoollisaineita käsiteltäessä.

Nautitaan loppuun asti

No hyvä, ehtoollisaineet ovat todellisesti Kristuksen ruumis ja veri. Uskoo ihminen sen tai ei, hän ottaa vastaan itse Jumalan Pojan ehtoollisaineiden kautta. Mutta kuinka kauan leipä ja viini ovat Kristuksen ruumis ja veri? Tulevatko ne takaisin tavalliseksi leiväksi ja viiniksi messun jälkeen?

Eivät tule. Luterilaisen logiikan mukaan oikein konsekroidut aineet ovat konsekroituja aineita, joten ne ovat sakastissa Herran läsnäolon instrumentteja samalla tavalla kuin alttarikaiteella.

Piispainkokouksen ohje haluaa tarkentaa tähän liittyvää epäselvyyttä. Luterilaisessa ajattelussa ja käytännössä on myös esiintynyt sellainen käsitys, että aineet ovat ruumis ja veri vain niiden nauttimistilanteessa. Tätä kantaa on perusteltu Yksimielisyyden ohjeen ehtoollisartiklalla, jonka mukaan sakramenttia ei ole siellä missä puuttuu sakramentin käyttö. Jos konsekroituja aineita ei nautita Kristuksen käskyn mukaan, ne eivät ole hänen ruumis ja veri.

Tämän on tulkittu tarkoittavan, että aineet ovat ruumis ja veri vain käytössä (in usu) eli silloin kun ihminen ottaa ne vastaan alttarilta. Ehtoollisenvieton jälkeen ne ovat jälleen tavallista leipää ja viiniä, joten niiden jatkokäsittelyllä ei ole suurta merkitystä. Tämän käsityksen pohjalta monissa kirkoissa konsekroidut leivät pannaan takaisin leipäastiaan, josta ne konsekroidaan uudestaan seuraavana pyhänä. Viini taas kaadetaan takaisin pulloon tai jonnekin muualle.

Tässä on kuitenkin tulkittu Yksimielisyyden ohjetta väärin. Siinä sakramentin ”käytöllä” tarkoitetaan sellaista käyttöä, jossa leipä ja viini syödään ja juodaan. Sellaisessa käytössä on kyse sakramentista. Jos taas aineet konsekroidaan jotakin muuta käyttöä varten, ne eivät ole ruumis ja veri. Keskiajan katolisessa kirkossa leipää nimittäin konsekroitiin myös pelkkää palvomista varten, jolloin kukaan ei syönyt sitä, vaan kohotettua leipää vain katsottiin palvoen tai se nostettiin uhriksi Jumalalle. Lisäksi konsekroitua leipää kuljetettiin kulkueessa ikään kuin Kristusta itseään. Yksimielisyyden ohje torjui tällaisen käytön. Sellaista tarkoitusta varten konsekroidut aineet eivät ole Kristuksen ruumis ja veri. ”Mitään sakramenttia ei ole siellä, missä siunattua leipää ei jaeta, oteta vastaan eikä nautita, vaan missä se suljetaan sakramenttilippaaseen tai uhrataan tai missä sitä kannetaan kulkueessa”.

Näin ollen nauttimista varten konsekroidut aineet ovat oikeassa käytössä, joten ne ovat ruumis ja veri pysyvästi. Oleellista on siis se, mitä tarkoitusta varten aineet konsekroidaan. Tästä syystä konsekroidut aineet ovat messun jälkeenkin eri asia kuin konsekroimattomat aineet. Siksi siunattu leipä ja viini on syytä nauttia loppuun, tai jos leivät säästetään, niitä ei konsekroida enää uudestaan.

Tällä on merkitystä myös seurakuntalaiselle. Hänen pitäisi juoda viininsä loppuun, vaikka se ei olisikaan lempimerkkiä. Niin tekevä on ymmärtänyt oikein, miksi pappi sanoo pikaria ojentaessaan: ”Kristuksen veri, sinun puolestasi vuodatettu.”

Turhat pulinat pois

Nyt voidaan kysellä, ovatko oppineiden spekuloinnit nyt karanneet yläpilviin. Raamatun ehtoollistekstit kun mahtuvat yhdelle postikortille, joten onko niistä lupa vetää näin pitkälle ulottuvia johtopäätöksiä?

Luterilaisessa ajattelussa ollaan tietoisia turhan spekuloinnin vaaroista. Juuri siksi aineet neuvotaankin nauttimaan loppuun asti. Silloin emme pääse spekuloimaan reaalipreesensin kestolla, emmekä tekemään muutakaan kyseenalaista siunatuilla aineilla.

Mikään ohje ei silti torju vaikeita jatkokysymyksiä. Mitä pitäisi ajatella alballe läikkyneestä viinistä? Tai puolilleen jääneestä pikarista? Onko niissä edelleen Kristuksen ruumis ja veri? Vastataan tähän mitä tahansa, virallisten ohjeiden ja yleisen käytännön on silti oltava asianmukaista ja oikeaa. Ehtoollisen vieton pyrkimyksen on seurattava ehtoollisen teologista logiikkaa, vaikka se avaakin portit uusille spekuloinnin mahdollisuuksille.

On selvää, että uusista ohjeista huolimatta jotkut kirkon ihmiset mieltävät ehtoollisen enemmän sisäishengellisenä kuin ruumiilliskonkreettisena tapahtumana. Heille aineiden jälkikäsittelyllä ei ole suurempaa merkitystä, joten heillä ei pitäisi olla mitään uutta käytäntöä vastaan.

Äkkiseltään uudet ohjeet kuulostavat oudoilta, mutta kun tarkemmin ajattelee, niissä on oma johdonmukaisuutensa. Ne perustuvat reformaation vuosisadan luterilaiseen ehtoollisajatteluun, joka on kirjattu tunnustuskirjoihimme. Samalla ne liittyvät keskiajan kristikunnan ajatteluun ja käytäntöön. Uudet ohjeet eivät ole mitään isä Lutherin erityiskorostuksia vaan ne seuraavat vanhan kristikunnan yleistä tapaa.

Erityisen vakavuuden ehtoolliskäytännöt saavat siitä, että tunnustuskirjojemme mukaan kirkko on siellä missä ”evankeliumi julistetaan puhtaasti ja sakramentit oikein toimitetaan ” (CA VII). Evankeliumin puhdasta julistusta on tietenkin vaikea arvioida. Ehtoollisen vietto taas on niin konkreettinen tapahtuma, että sen toimittamisen oikeellisuuteen voidaan jo ottaa kantaa.

Tietenkin on olemassa sekin mahdollisuus, että varhainen luterilaisuus tunnustuksineen ei ole ymmärtänyt ehtoollisteologiaa oikein, vaan jätti uskonpuhdistusprosessin siltä osin kesken. Paino sijoittui liikaa ehtoollisen materiaaliseen ja ulkoiseen puoleen, jolloin reaalipreesensin idea nähtiin laajempana kuin mitä se todellisuudessa on. Piispainkokouksen ohje katsoo kuitenkin toisin. Tämä merkinnee sitä, että useimpien seurakuntien toivotaan muuttavan nykyistä ehtoolliskäytäntöään. Asia jää käytännössä kirkkoherran aloitteellisuuden ja katsomuksen varaan."

Lainaus loppui.

Jatkoksi hiukan papillista keskustelua: Luterilaisen kirkon virkapappi ja tunnustuskuntiin sitoutumaton hengellinen pappi keskustelevat jumaluudesta ynnä muusta: ” http://koti.mbnet.fi/rape1941/papikesk.htm.pdf ”

Siirry seuraavaan tekstiin: http://koti.mbnet.fi/rape1941/evanke1.htm