ONKO IHMINEN ELOSSA KUOLTUAANKIN?

SISÄLLYSLUETTELO:

ENSIMMÄISEN MOOSEKSEN KIRJAN TARKASTELUA:

Elävä sielu.

Veri.

Kuolema.

Tuonela.

PARI ESIMERKKEJÄ MUUALTA VANHASTA TESTAMENTISTA:

Vainajahenget

Saul ja Samuel.

UUDEN TESTAMENTIN TARKASTELUA:

"Eivät voi tappaa sielua."

"Gehenna "

Rikas mies ja Lasarus.

"Mooses &ja Elia. "

Paratiisiin pääsyn ajankohta.

"Hän elää vaikka kuolisi."

"Iankaikkinen maja taivaassa. "

"...Oliko hän silloin ruumiissaan..."

"...Haluaisin täältä eritä..."

"...Saarnasi hengille..."

" Loppumietteitä. "

Lähdekirjallisuutta.

ENSIMMÄISEN MOOSEKSEN KIRJAN TARKASTELUA

ELÄVÄ SIELU

Elävän sielun käsite esiintyi meidän vanhemmassa kirkkoraamatussamme ensimmäisen kerran 1 Moos.2:7:ssä. Kohdan teksti kuuluu heprean mukaan:

"Ja muodosti Jahve Jumala tuon ihmisen tomun tuosta maasta, ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen, ja tuli tuo ihminen sieluksi eläväksi."

Vaikka vanha kirkkoraamattu puhuu elävästä sielusta vasta 2:7:ssä, silti heprean teksti puhuu elävästä sielusta (nefesh chajjaa) jo kolmasti aikaisemmin (1:20, 24, 30).

Näistä teksteistä löytyvät seuraavat ilmaisut: "Jishretsuu ha-ammajim sherets nefesh chajjaa..." ="Kuohuttakoot nuo vedet parvittain sieluja eläviä...", "Tootsee haa aarets nefesh chajjaa lemiinaah..." = "Tuottakoon tuo maa sielua elävää lajissaan...", sekä: "...asher boo nefesh chajjaa." = "...jotka ovat sieluja eläviä.”

Edellä lainatut jakeet on käännetty Septuagintaan seuraavasti:

"Ja Jumala sanoi: "Ulossaattakoon vedet matelijoita elävien sielujen ja lentäviä siivekkäitä maan päälle, taivaan holviin." Ja tapahtui näin."

"Ja Jumala sanoi: "Ulossaattakoon maa elävää sielua lajeittain. Nelijalkaisia ja matelijoita ja maan villipetoja lajeittain." Ja tapahtui näin"

""...ja kaikille maan villieläimille ja kaikille taivaan siivekkäille ja jokaiselle matelevalle matelijalle maan päällä, joka omaa itsessään elämän sielun, kaiken vihannan ruohon ruoaksi." Ja tapahtui näin."

Heprean sana nefesh merkitsee alkuaan hengitystä, hengittävää elävää olentoa. Ollakseen käännöksessään johdonmukainen, vanhemman kirkkoraamatun olisi pitänyt kääntää myös 2:7:n eläväksi olennoksi, tai sitten kääntää ensimmäisen luvun kolme nefesh chajjaa- ilmaisua eläväksi sieluksi.

Nykyisellään vanhempi kirkkoraamattu ei ilmaise sitä tosiasiaa, että sekä eläimistä että ihmisestä käytetään alkukielessä samaa nimitystä: "elävä sielu."

Nykyinen uusi hyväksytty käännös on näinollen parannus: se kun käyttää sekä eläimistä (1:20,24) että ihmisestä (2:7) samaa ilmaisua: "elävä olento."

Septuaginta on kääntänyt 2:7:n seuraavasti:

"Ja muodosti Jumala ihmisen, tomun maasta, ja puhalsi hänen kasvoihinsa elämän henkäyksen, ja tuli ihminen sieluksi eläväksi."

Kreikan kielessä sana "ho khuus" merkitsee multaa, tomua, pölyä, maasta kokoon pinottua. Sana "hee pnoee" merkitsee henkäystä, hengitystä, henkeä, tuulta, tuulispäätä, vastaten heprean nishmat- sanan merkityksiä: hengitys, henkäys.

Heprean teksti puhuu Jumalan puhalluksen kohteina sieraimista (be appaav), Septuaginta sen sijaan kasvoista (to prosoopon).

Merkille pantavaa on, että ihminen tuli tekstin mukaan eläväksi sieluksi vasta puhalluksen tuloksena. Teksti ei tarkoita, että henkäys itsessään olisi jo ollut elävä olento, elävä persoonallisuus. Septuaginta käyttää "hee dzoee" substantiivin genetiivimuotoa "tees dzoees" henkäys- sanan määreenä.

Toisaalta on tulkittu niinkin, että ihmiseen siirtyi Jumalan puhaltamisen tuloksena enemmän kuin mitä henkäys- sana ilmaisee. 1 Moos.6:3 luemme:

"Ja Jahve sanoi: "Ei ole vallitseva (tai: tuomitseva tai: nuhteleva) henkeni ihmisessä ikuisesti, sillä heidän virheellisyydessään hän lihaa. Olkoot päivänsä sata ja kaksikymmentä vuotta."

Heprean sanan "vallitseva" (loo-jaadoon) vastineena Septuaginta käyttää "katameinoo" verbiä = oleskella / viipyä / pysyä / olla:

"Ja Herra Jumala sanoi:" Ei minun henkeni ole oleskeleva näissä ihmisissä (tai: näiden ihmisten joukossa) iankaikkisuuteen, koska he ovat lihoja. Ja heidän päivänsä tulevat olemaan vuosia sata kaksikymmentä.""

Septuaginta käyttää "en"-prepositiota, jolla on inessiivinen merkitys: henki on ihmisissä.

Tosin "en" prepositiolla on myös merkitykset: `joukossa´ `kesken´, ja Bagsterin englanninkielinen Septuaginta onkin kääntänyt Jumalan sanoneen:

"My Spirit shall certainly not remain among these men for ever, because they are flesh, but heir days shall be an hundred and twenty years."

Kiinnittää huomiota, että `henki´-sana on Bagsterin tekstissä kirjoitettu isolla kirjaimella, viitaten siis Jumalan Pyhään henkeen.

Uuskreikan Vamvan tekstilaitos käyttää "meta"- prepositiota:

"Ja Herra sanoi: `Ei minun henkeni ole aina oleskeleva ihmisen kanssa, koska hän on liha: Hänen päivänsä tulevat olemaan vielä vuosia satakaksikymmentä.`"

Uuskreikan käännöksen mukaan Jumalan henki on siis tässä Genesis 6:3 tekstissä `ihmisen kanssa´, ja tätä samaa on Septuagintakin tekstillä (todennäköisesti) ollut alkuaan tarkoitus sanoa.

Genesis 6: 3 tektissä ei siis olisikaan kysymys Jumalan hengen partitiivisesta jakaantumisesta elämän henkenä eri ihmisten osalle, vaan yhden ja saman Jumalan Pyhän hengen läsnäolosta ihmisten joukossa.

Mutta merkittävää on, ettei ainoastaan ihmisissä vaan myös eläimissä on Genesiksen tekstien mukaan `elämän hengen henkäys´ ja jopa `elämän henki´ sieraimissaan. Kysymys kuuluu, tarkoitetaanko ihmisissä ja eläimissä olevalla `elämän hengellä´ sen enempää kuin pelkkää `henkäystä´?

Näin kuitenkin heprean tekstin (6:17 ja 7:15,22) mukaan:

"Ja minä katso, minä tuotan vesien tulvan maan päälle, hävittämään kaiken lihan jossa on elämän henki taivaitten alla, kaikki joka on maan päällä heittää henkensä."

"Ja ne tulivat Nooan luo arkkiin kaksittain, kaksittain kaikesta lihasta, jossa on elämän henki."

"Ja kaikki maan päällä matelevainen liha heitti henkensä, sekä linnut että karja että eläimet, sekä kaikki nuo maan päällä vilisevät pikkuelävät, ja kaikki ihmiset."

"Kaikki joilla sieraimissa elämän hengen henkäys, kaikista jotka kuivalla maalla, kuolivat."

Samoin myös Septuagintan tekstit:

"Ja katso!, minä tuotan veden tulvan maan päälle, turmelemaan kaiken lihan, jossa taivaan alapuolella on elämän henki: ja kaikki jotka ovat maan päällä tulevat kuolemaan."

"Ne menivät sisälle Nooan luo arkkiin, kaksittain kaikesta lihasta, jossa on elämän henki."

"Ja linnuista ja karjaeläimistä ja villieläimistä maan päällä kuoli jokainen liikkuva liha, ja jokainen liikkuva matelija, ja jokainen ihminen."

"Ja kaikki jotka omaavat elämän henkäyksen, ja jokainen joka kuivan maan päällä, kuoli."

Teksteissä esiintyy ilmaisu "elämän henki" = hepreaksi:" ruuach chajjiim", kreikaksi: "pneuma dzooees". Viimeksi lainatun kohdan (7:22) heprean tekstissä on ilmaisu: "nishmat ruuach chajjiim" = "elämän hengen henkäys", josta LXX. on jättänyt "henki"- sanan vastineen "pneuma" pois, puhuen vain elämän henkäyksestä (pnooeen dzooees). Onkohan heprean konsonanttitekstissä alkuaan ollut "ruuach"-sanaa ollenkaan?

Näyttää kylläkin ilmeiseltä, ettei ihmisellä olisi edellä esitettyjen tekstien valossa mitään sen enempää sieraimissaan kuin eläimilläkään, vaikka ihmisen luomisesta Jumalan kuvaksi kerrotaankin erikseen. Samaan johtopäätökseen tuli aikoinaan jo Raamatun Saarnaaja- kirjan tekijä (3:18-21), jota lainaan uuden kirkkokäännöksen mukaisena:

"Ja minä ajattelin: Näin tapahtuu ihmisten vuoksi. Jumala koettelee heitä, jotta he ymmärtäisivät olevansa pelkkiä luontokappaleita. Sillä ihmisten ja eläinten kohtalo on yhtäläinen: samalla tavoin kuolevat molemmat, yhtäläinen henki on kaikilla. Ihmisillä ei ole etusijaa eläimiin nähden, kaikki on turhuutta. Kaikki menee samaan paikkaan: kaikki on tullut tomusta ja kaikki palaa tomuun. Kuka tietää, kohoaako ihmisen henki ylös ja vajoaako eläinten henki alas maahan?"

Ilmaisussa "yhtäläinen henki" heprean tekstin "henki"-sana on ruuach. Sen on LXX. kääntänyt "pneuma"- sanaksi, uuskreikan tekstilaitos taas sanaksi "pnoee" = henkäys.

Tohtori Uuras Saarnivaara kääntää korjaus- ja selitysraamatussaan jakeen 21 seuraavasti:

"Kuka tuntee ihmisen hengen, joka kohoaa ylös, ja eläimen hengen, joka vajoaa alas maahan?" Alaviitteessä hän sanoo: "KR:n käännös on virheellinen: Alkutekstissä ei ole sellaista epätietoisuutta kuin KR:n käännöksessä."

Kuitenkin, kuten jo näimme, tämä epätietoisuus on selvää uudessa käännöksessäkin, kuten Septuagintan tekstissäkin:

"Ja kuka tuntee ihmisen poikien hengen, jos se nousee ylös (tai: nouseeko se ylös), ja karjaeläinten hengen, jos se laskeutuu alas (tai: laskeutuuko se alas) maahan?"

Myös uuskreikan tekstilaitos sanoo samoin kuin Septuagintakin. Ainoastaan ihmistä merkitsevä sana on Septuagintan yksikön sijasta monikossa:

"Kuka tuntee ihmisten poikien hengen, jos se nousee ylös, ja karjaeläinten hengen, jos se laskeutuu alas maahan?"

Myöhemmin samassa kirjassa saarnaajalla ei kylläkään ole epätietoisuutta, kun hän puhuu ihmisen hengestä: "

"Tomu palaa maahan, josta se on tullut. Henki (hepr. ruuach, LXX. pneuma ) palaa Jumalan luo, joka on sen antanut.""

Entä, onko tämä Jumalan tykö palaava ihmisen henki se varsinainen tiedostava ihminen? Mitä tekstit tästä sanovat? Lainatkaamme ensin pari kohtaa Psalmeista:

"Älkää luottako maan mahtaviin, älkääkä luottako yhteenkään ihmiseen - ei ihmisestä ole auttajaksi. Hänen henkensä lähtee, hän tulee jälleen maaksi, ja sinä päivänä kaikki hänen hankkeensa raukeavat" (Ps.146:3-4).

Vielä selvempi on Septuagintan teksti, joka Psalmissa 145:3 sanoo:

"Älkää asettako luottamustanne ruhtinaisiin ja ihmisten poikiin, joissa pelastusta ei ole. Hänen henkensä on uloslähtevä, ja hän palaa hänen maahansa. Sinä päivänä tulevat katoamaan kaikki hänen ajatuksensa."

Myös uuskreikan tekstilaitos puhuu ajatusten häviämisestä tai haihtumisesta:

"Tuona päivänä hänen ajatuksensa haihtuvat / häviävät."

Toinen Psalmikohta on 104:29-30:

"Kun käännyt pois, ne hätääntyvät, kun otat niiltä elämän hengen, ne kuolevat ja palaavat tomuun. Kun lähetät henkesi, se luo uutta elämää, näin uudistat maan kasvot."

Septuagintan mukaan (Ps. 103:29-30):

"Ja käännettyäsi pois sinun kasvosi, ne tulevat pelästymään: sinä otat pois niiden hengen, ja ne tulevat kuolemaan ja ne tulevat palaamaan tomuunsa."

"Sinä olet lähettävä sinun henkesi, ja ne tulevat luoduiksi, ja sinä olet uudistava maan kasvon."

Seuraavaksi muutamia kohtia Jobin kirjasta Septuagintan mukaan (14:10,12,14,19-22):

"Mies kuoltuaan on mennyt, ja kaatunutta kuolevaista ei enää ole."

"Ja ihminen nukuttuaan pois, ei ole nouseva, (siihen asti) kunnes taivas ei ole enää ommeltu yhteen, ja he eivät tule heräämään heidän unestansa."

"Sillä kun ihminen kuolee, hän on tuleva (jälleen) elämään, päätettyään elämänsä päivät: Olen odottava kunnes jälleen olen olemassa. ..."

"...ja sinä tuhosit ihmisen kestävyyden. Sinä ajoit hänet loppuun, ja hän on mennyt: Sinä asetit häntä vastaan kasvosi ja lähetit hänet pois."

"Ja kun hänen poikansa moniksi tulevat, hän ei (sitä) tiedä; ja jos muutamia ovat, hän ei ole (siitä) tietoinen."

"Vaan hänen lihansa kärsi kipua ja hänen sielunsa murehti."

Viimeisessä virkkeessä sekä kipu että murhe ovat Septuagintassa indikatiivin aoristimuodossa, joka on menneen ajan tempus. Ingressiivisessä merkityksessä indikatiivin aoristi voi myös ilmaista teon tai tilan alkamista. Tällöin lainatussa virkkeessä olisi merkitys:"alkoi kärsiä kipua", "alkoi murehtia."

Myös nykyisestä laskien kolmanneksi vanhin suomalainen kirkkoraamattu on tulkinnut virkkeen menneisyydestä puhuvaksi: "

"Kuitenkin niin kauan kuin hän kantaa lihaa, täytyy hänen olla vaivassa, ja niin kauan kuin hänen sielunsa on hänessä, täytyy hänen murhetta kärsiä."

Merkittävää on, kuinka kreikkalainen raamattuoppinut Johannes Kolitsara on kääntänyt virkkeen Septuaginta- parafraasissaan selittävästi, koskemaan kuolevan viimeisiä tuntemuksia:

"Ainoa jonka hän tuntee ja tietää, on, että hänen lihansa särkevät noitten viimeisten tuntien aikana. Ja hänen sielunsa tulvii ylitse murheesta."

Uuskreikan tekstilaitos sen sijaan on kääntänyt virkkeen futuurilla, siis tulevaisuutta merkitsemään:

"Ainoastaan hänen lihansa hänen päällään on tuleva kärsimään kipua, ja hänen sielunsa hänessä on tuleva murehtimaan."

Vielä pari lainausta Jobin kirjasta (27:3-4, 34:14-15), uuden käännöksen mukaisina:"

"Niin kauan kuin henkeni on tallella, niin kauan kuin sieraimissani liikkuu Jumalan henkäys, minun suuni ei totisesti puhu vääryyttä, eivätkä huuleni kuiskaile petosta!"

"Jos hän ajattelisi vain itseään ja vetäisi pois henkensä, elämän henkäyksen, koko luomakunta menehtyisi hetkessä ja ihminen palaisi takaisin maan tomuun."

Samat lainaukset Septuagintasta kuuluvat:

"Totisesti, niin kauan kuin minun henkäykseni on vielä minussa, ja jumalallinen henki on jäljellä sieraimissani, eivät minun huuleni puhu laittomuutta, eikä minun sieluni ajattele vääryyttä."

Sillä jos hän tahtoisi vaatia ja ottaa hengen haltuunsa itsensä luo, kaikki liha tulisi yhdenmukaisesti kuolemaan, ja jokainen kuolevainen tulisi menemään pois maahan, josta hänet myös muovattiin."

Edellä lainatut kohdat näyttävät osoittavan, etteivät Vanhan testamentin kirjoittajat samaistaneet ihmisessä olevaa henkeä hänen tiedostavaan persoonallisuuteensa. Henki näyttää edustavan paremminkin Jumalalta saatua elämänvoimaa, jonka yhtyessä aineeseen, persoonallisuudet syntyvät, ja jonka erottua aineesta persoonallisuuksien tiedostava minä katoaa.

Kuitenkin kreikkalainen raamattuoppinut Johannes Kolitsara on kääntänyt Septuagintan Genesis 2:7:n parafraasiinsa seuraavasti:

"Jumala muodosti ihmisen, mullalla maasta (maallisen), ja hän puhalsi hänen kasvoihinsa elävän hengen, kuolemattoman sielun: Ja näin ihminen tuli eläväksi aineellishengelliseksi olennoksi."

Tämä Kolitsaran parafraasin selitys antaa joka tapauksessa toisen merkityksen tekstille, kuin mikä sillä selvääkin selvemmin itse Septuagintassa on. Kun heprean ja Septuagintan tekstien mukaan ihminen tuli eläväksi sieluksi Jumalan puhalluksen tuloksena, Kolitsara selittää ihmiseen puhalletun jo valmiiksi itsessään elävä henki, jonka hän tulkitsee kuolemattomaksi sieluksi. Tällainen tekstien selvän merkityksen toiseksi muuttaminen on erittäin arveluttavaa.

Mutta mihin tulkintaan Kolitsaran teksti perustuu? Ilmeisesti samaan tulkintavirheeseen, johon kristikunnan enemmistö on yhdessä syyllistynyt, Genesis 2: 7 jakeen merkitystä selittäessään.

Esimerkiksi kirjassaan "Voiko Raamattuun luottaa?", sen sivulla 146, otsikon "Jumala puhalsi elämän hengen" (2:7) alla, "Uuras Saarnivaara esittää seuraavaa.

"Luodessaan kasvit, eläimet ja ihmiset Jumala antoi niille `elämäksi´ nimitetyn ominaisuuden, joka olemukseltaan eroaa kemiallisista ja fysikaalisista prosesseista. Mutta ihmisen hän loi lisäksi omaksi kuvakseen, puhaltaen häneen elämän hengen, niin että hänestä tuli elävä sielu. Tämä ei merkitse vain sitä, että ihminen on luotu elämään erityisessä suhteessa Jumalaan, vaan myös sitä, että hänen `sielunsa´ on ruumiin kuoleman jälkeen jatkava elämäänsä näkymättömässä maailmassa. Tätä tarkoittaa sana, että Jumalan on pannut `iankaikkisuuden heidän sydämeensä´(Srn.3:11)."

Edellä Saarnivaara näyttää johtavan lukijaa jopa tietoisesti harhaan. Jos näet ihmisestä tuli elämän hengen saaneena sellainen elävä sielu, jonka sielu jatkaa ruumiin kuoleman jälkeen tietoista elämäänsä näkymättömässä maailmassa, niin samanlaisia sieluja ovat silloin kaikkien eläintenkin sielut, sillä sama elämän henki on Genesiksen tekstien mukaan myös kaikkien eläintenkin sieraimissa.

Lisäksi Saarnaajan kirjan 3: 11 maininta ihmisen sydämeen asetetusta iankaikkisuudesta, on tulkittu eri tavoin. Uusin nykykreikankielinen tekstilaitos kuten myös Kolitsaran Septuaginta-parafraasi, tulkitsevat kohdan merkitsevän, että Jumalan on antanut ihmisen sisimpään `ajan tajun´. Nykykreikankielinen Vanvan tekstilaitos, kuten myös englanninkielinen Bagsterin Septuaginta- laitos tulkitsevat kohdan merkitsevän sitä, että Jumala on alistanut koko maailman ihmisen ymmärryksen tutkittavaksi.

Saarnivaaran kirjan tekstiin palatakseni, hän vetoaa sivuilla 147-148 tutkimuksiin, joiden mukaan on tultu siihen tulokseen, että elävien olentojen fyysisessä ruumiissa on kätkettynä niin sanottu `energiaruumis´, joka määrätyllä (Kirlianin kehittämällä) valokuvausmenetelmällä saadaan näkyviin olentojen ruumista ympäröivänä `aurana´ eli valokehänä. Tämän jälkeen Saarnivaara kirjoittaa:

"Ero ihmisten ja eläinten energiaruumiin välillä (josta erosta mainituissa tutkimuksissa ei puhuta, koskapa meillä on siitä tietoa vain Jumalan ilmoituksesta) on se, että ihmisen `energiaruumis´ sisältää hänen `minänsä´ eli persoonallisuutensa ja jatkaa elämäänsä kuoleman jälkeen, ruumiista erottuaan ja näkymättömään maailmaan siirryttyään. Maallisessa elämässä fyysinen ja energiaruumis toimivat erottamattomassa yhteydessä, muodostaen yhdessä ihmisen persoonallisuuden. ... Maallisen elämän aikana ihmisen sielu / henki ei ole pelkästään hänen energiaruumiinsa, vaan hänen aivonsa ja hermostonsa on siinä erottamattomana osana. Kuoleman jälkeen sielu / henki on vain energiaruumiissa. Mitä `ainesta´ tämä on, kukaan ei tiedä, sillä se kuuluu erilaiseen olemassaoloon kuin fyysinen maailma."

Näin siis Saarnavaaran mukaan `ilmoituksesta´ löytyy ero jopa ihmisen ja eläinten energiaruumiin väliin, ja tällä `ilmoituksella´ hän ilmeisesti tarkoittaa kohtaa Genesis 2:7.

Toiseksi esimerkiksi otan Leif Nummelan tekstin, joka väittää kirjansa ”laskettu aika” sivulla 58 kaiken muun (tätä aihetta koskien mielestäni paikkansa pitämättömän) lisäksi seuraavaa:

”Jumala antoi ihmisen sielulle luomisessa ikuisen olemassaolon. Hän ylläpitää luodun ja aina hänestä riippuvaisen sielumme ylösnousemusruumiissa ikuisesti kuoleman jälkeen joko helvetissä tai taivaassa.”

Nummelakaan ei kuitenkaan perustele mitenkään tyydyttävästi, hänen mukaansa jo `luomisessa ihmiselle annetun sielun ikuista olemassaoloa.´

Sen sijaan Risto Santalan kirjasta löytyy myös perustelu. Hän paljastaa ”Suudelma hunnun läpi” - kirjansa sivuilla 33 - 34 sen, mihin tulkintaan hänenkin kannattamansa ihmissielun kuolemattomuus perustuu. Santala kirjoittaa:

”Onko sielu- sanan käyttö suomen kielessä käsittämätöntä? Onko `tuonpuoleisuuden ja sielun kuolemattomuuden merkityspiirre tunnetusti vieras´ heprealaiselle ajattelulle? Tämä ongelma tulee esille ihmisen luomisen yhteydessä. Tämä ihmiskuvaamme vaikuttava jae on nähtävä alkukielen ja sen eksperttien selitysten valossa.

Heprea käyttää kahta sanontaa, jotka tarkoittavat samaa - Raamattu rakastaa tällaista tyylikeinoa. Sanat `elämän henki´ ja `elävä sielu´ puhuvat samasta asiasta. Kieliopin kannalta sanonta `elämän henki´ eli `nishmat chajjim´ ei tule sanasta `neshima´ eli `hengitys´ tai `henkäys´, vaan sanasta `neshama´ eli Even Shushanin laajan hepreaa hepreaksi sanakirjan mukaan käsitteestä, jonka ensimmäiset merkitykset ovat `nefesh´ eli `sielu´ ja `ruuach ha-chajjim´ eli `elämän henki´. … Missään nimessä ei saisi käännöstä sekoittaa käsitteeseen `henkäys´, `neshima´, kuten nyt on tehty. Ainakin alaviitteessä olisi pitänyt sanoa, että tässä puhutaan `elävästä sielusta´.

Sanakirja selittää myös: `Oppineittemme käsityksen ja uskomme mukaan tällä tarkoitetaan iäisesti pysyvää hengellistä olemustamme, joka asustaa ihmisen elämän ajan hänen ruumiissaan, mutta jättää hänet ja siirtyy iankaikkiseen elämään totuuden valtakunnassa´. … Rabbit sanovat myös, `hengellinen sielu ei koskaan katoa, vaan se on elävä´. `Sielu ei raukea ruumiin kanssa haudassa, vaan elää iankaikkisesti Jumalan läsnäolon suloisuudessa´. Kielioppia tarkkailemalla ei erehdy luulemaan, että tässä puhuttaisiin käsitteestä `neshima´, joka merkitsee hengitystä ja henkäystä.”

Näin siis Santala edellä.

Edellä lainattuun on sanottava, ettei Santalan vetoaminen heprean alkukielen ekspertin Even Shushanin sanakirjaan oikein vakuuta minua. Kun hepreaa alkuaankin on kirjoitettu pelkillä konsonanteilla, ilman vokaalimerkkejä, eron tekeminen näiden kahden, ymmärtääkseni aivan samasta sanasta johdetun käsitteen `neshima´ ja `neshama´ välille tuntuu paremminkin keinotekoiselta keksinnöltä. Ainakaan Septuagintan kääntäjät eivät ole (alkuperäistä heprean konsonanttitekstiä kreikaksi kääntäessään) tällaista kahden eri käsitteen johtamista yhdestä kirjoitetusta sanasta tiedostaneet.

Myöhempi juutalaisuus sen sijaan tulkitsi jakeen Genesis 2: 7 siten, että ihmiseen puhalletun `henkäyksen´ sisältönä olisikin ollut jo itsessään toimiva ja elävä ihmisen sielu, ja jo itsessään elävä ihmisen henki. Viisauden kirjan luvun 15 ja jakeen 11 alkuosa näet sanoo:

”…koska hän (ihminen) ei tunne sitä, joka on hänet valmistanut, ja puhaltanut (ton empneusanta) häneen toimivan sielun (psyykheen energuusan) , ja vuodattanut (emfyseesanta) häneen elävän hengen (pneuma dsootikon),…”

Septuagintan (Genesis 2:7) ilmaisu `pnoee dsooees´ , elämän henkäys on siis Salomonin viisauden kirjassa tulkittu vastineella `pneuma dsootikon´, elävä henki. Elävä henki puolestaan on tulkittu itsessään toimintakykyiseksi sieluksi.

Vaikuttaakin siltä, että Even Shushanin sanakirja on omaksunut ainakin Genesis 2.7 kohdalla tulkintansa myöhäisjuutalaiseen apokryfikirjallisuuteen kuuluvasta Salomonin viisauden kirjan kohdasta 15: 11. Sama kirja opettaa varsinkin luvuissaan 2 ja 3 ilmiselvää sielunkuolemattomuusoppia.

Onkin aihetta todeta, että kun kreikkalais-ortodoksisen kirkon monet opit perustuvat Uuden testamentin aikaisiin, kaanonin ulkopuolelle jääneisiin apokryfisiin evankeliumeihin, koko kristikunnan enemmistön oppi ihmisen sielusta ja kuolemanjälkeisestä elämästä perustuu samoin hepreankielisen kaanonin ulkopuolelle jääneisiin Vanhan testamentin apokryfisiin kirjoituksiin. Nämä kirjat tosin sisältyvät kreikankieliseen kaanoniin.

Mutta olettakaamme että Genesis 2: 7 todella tarkoittaisi itsessään elävän ja tietoisen, ja jopa kuolemattoman sielun siirtämistä ihmiseen. Voidaan olettaa, että rakentaessaan vaimon Aadamista ottamastaan kylkiluusta (2: 21-22), Jumala olisi puhaltanut Eevaankin samanlaisen itsessään elävän ja tietoisen sielun, vaikka näin ei sanallisesti kerrotakaan tapahtuneen. Mutta missä vaiheessa tämä sielu siirrettiin heidän jälkeläisiinsä, ja missä vaiheessa se siirretään nykyään syntyviin lapsiin? Kun emme voi olettaa Jumalan jatkuvasti olevan puhaltelemassa ja siirtelemässä näitä eläviä sieluja ihmisten sukupuoliyhdynnöistä sikiäviin lapsiin, onko ajateltava ihmisen sielun kloonautuvan itsestään kaikkiin hänen jälkeläisiinsä? Ei tunnu uskottavalta.

Tällöin näet olisi olemassa ne kaksi mahdollisuutta, joita `Modernin teologian ensyklopedia´ selostaa luvussaan "Antropologia, kristillinen", sivuilla 24-25 seuraavasti:

"Raamatusta on turha etsiä viitteitä siihen suuntaan, että jokainen vastasyntynyt perisi tietynlaisen kyvyn, joka olisi ihmissielun perustana ja jonka vastakohtana olisi pelkässä luomistilassa oleva sielu.

Keskiajan teologien piirissä tästä kysymyksestä ajateltiin kahdella eri tavalla. Tradusianistit ajattelivat sielun saavan alkunsa hedelmöitymisen hetkellä. `Sielun siemen´ (jonka vastakohtana on `ruumiin siemen´) eroa tuolloin vanhempien sielusta, ja siitä tulee lapsen oma sielu.

Toista mieltä olivat kreationistit, jotka ajattelivat, että hedelmöitymisen hetkellä Jumala istuttaa ihmisyksilöön hänen `sielunsa´ ja näin luo sen tyhjästä (Anderson 1983, s. 42-43). Yhdynnässä vanhemmat luovat fyysiset edellytykset ihmisen olemassaololle, mutta itse asiassa he ovat vain toissijaisia tekijöitä tuossa prosessissa.

Karl Barth on sanonut tästä keskustelusta ettei mikään näistä teorioista vie meitä eteenpäin sen määrittelemisessä, mistä ihmisyys on oikeastaan peräisin (Barth [1948] 1960, s. 573). Voimme vai todeta, että ihminen saa alkunsa samanlaisessa biologisessa prosessissa - hedelmöitymisessä ja solujen jakautumisessa - kuin kaikki muutkin olennot. Tuosta prosessista seuraava elämän muoto on kuitenkin ihmisen muotoinen jo ennen syntymäänsä."

Tilanne on aivan toinen, jos oletamme ainoan ihmisen sielun olevan (tämän Raamatun kohdan tarkoittamassa merkityksessä) `hän itse´, eli, `hän itse´ syntyi eläväksi sieluksi elämän hengen puhalluksen tuloksena hänen sieraimiinsa. Elävä ihminen on elävä sielu, ja toinen elävä ihminen on toinen elävä sielu. Näihin sieluihin on kätketty kyky tuottaa uusia eläviä sieluja eli uusia ihmisiä. Joka sikiämiseen ei näin ollen tarvita Jumalaa osalliseksi, vaan jälkeläiset todella sikiävät `lihan tahdosta´ ja `miehen tahdosta´ (Joh. 1: 13).

V E R I

Vedenpaisumuksen jälkeen Jumala antoi "kaikki olennot, jotka elävät ja liikkuvat" Nooalle ja hänen pojilleen ravinnoksi (9:3). Samalla Jumala antoi kuitenkin myös kiellon, joka koski verta, sanoen uuden käännöksen mukaan:

"Mutta lihaa, jossa vielä on jäljellä sen elämänvoima, veri, te ette saa syödä. ja jokaisen, joka vuodattaa teidän verenne, teidän elämänvoimanne, minä vaadin tilille. Minä vaadin tilille jokaisen eläimenkin. vaadin tilille jokaisen ihmisen, joka vuodattaa lähimmäisensä veren. Joka ihmisen veren vuodattaa, hänen verensä on ihminen vuodattava, sillä omaksi kuvakseen Jumala teki ihmisen" (9:4-6).

Vanhemmat käännökset puhuvat elämänvoiman sijasta sielusta, kuten esimerkiksi "Armossa asetetun bibliakomitean käännös", vuodelta 1913:

"Älkää vain syökö lihaa, jossa sen sielu, sen veri vielä on. Mutta teidän oman verenne minä kostan; jokaiselle eläimelle minä sen kostan, ja myös ihmiselle minä kostan ihmisen sielun, toiselle toisen sielun" (Gen.9:4-5).

Samoin (3 Moos.17:11): "...sillä lihan sielu on veressä...", sekä: (5 Moos.12:23) :"Ole vain luja siinä, ettet syö verta; sillä veri on sielu, ja sielua sinun ei pidä syömän lihan kanssa."

Koska lihan sielu on siis veressä ja veri on sielu, joudumme kysymään, tarkoittavatko tekstit, että ihmisenkin sielu olisi veressä? Kun uuden käännöksen teksti puhuu kovin epäselvän tuntuisesti sielun sijasta vain veressä olevasta elämänvoimasta, miten on heprean ja kreikan tekstien laita?

Heprean mukaan Gen.9:4-5: "Ainoastaan lihaa sieluineen verineen älkää syökö. Mutta myös verenne sieluinenne vaadin, kädestä jokaisen elollisen sen vaadin, ja kädestä ihmisen, kädestä kunkin veljen, vaadin ihmisen sielun."

Ja kreikan mukaan: "Paitsi lihaa veressä sielun älkää syökö; Ja myös teidän (oman) veren(ne) teidän sielujenne olen tuleva etsimään, kaikkien villieläinten kädestä tulen sen etsimään, ja ihmisen, veljen kädestä, tulen etsimään ihmisen sielun."

Kun siis tekstit puhuvat ihmisten eli "teidän" sielujenne verestä, näyttää selvältä, että ihmiset samaistetaan sieluinensa muiden olentojen kaltaisiksi.

Samoin 3 Moos. 17:11 ja 5 Moos. 12:23 Septuagintan mukaan: "Sillä kaiken lihan sielu on sen veri,..."

"Ota voimallisesti vaari, ettet söisi verta, koska sen veri (on) sielu: Sielua ei tule syödä lihojen kanssa,..."

Kun sanotaan veren olevan kaiken lihan sielu, tarkoitetaan ilmeisesti ihmisenkin sisältyvän tähän kaikkeen lihaan. Näissä kohdissa käsitettä sielu (heprean: nefesh , kreikan: hee psyykhee) ei ilmeisestikään käytetä tiedostavan persoonallisuuden merkityksessä, vaan sillä tarkoitetaan persoonallisuutta ylläpitävää tekijää, eli itse elämää.

Nykykreikan tekstilaitos onkin edellä mainituissa kohdissa kääntänyt heprean nefesh- sanan sanaksi "hee dzoee" = elämä. Asiallisesti uusi suomenkielinen käännös on siis täysin oikein kääntänyt sielu- sanan sanaksi elämänvoima. Ihmisten sielujen veri (Gen. 9:4) merkitsee siis heidän elämänsä verta.

KUOLEMA

Kuoleman uhka mainitaan ensimmäisen kerran varoituksessa jonka Jumala antoi: GEN 2:16:

"Ja Kaikkivaltias Jahve käski ihmistä, sanoen: `Syö syöden kaikista puutarhan puista. Mutta hyvän ja pahan tiedon puusta, älä siitä syö, sillä päivänä siitä syödessäsi, kuolemalla kuolet."

Heprean tekstin "kuolemalla kuolemisen" ( moot taamuut) on Septuaginta kääntänyt sanatarkasti kuolemalla kuolemiseksi (thanatoo apothaneisthe):

Gen. 2:16-17: " Ja Herra Jumala antoi käskyn Aadamille, sanoen: `Jokaisesta syötävänä (olevasta) puusta puutarhassa syö, mutta hyvän ja pahan tietämisen puusta, älkää te siitä syökö: sillä jona päivänä te siitä söisitte, te tulette kuolemalla kuolemaan.`"

Uuskreikan tekstilaitoksen mukaan kuolemalla kuoleminen merkitsee totista / todellista kuolemista:" thelis eksapantos apothani... ."

Entä, mitä kuoleminen Jumalan oman selityksen mukaan merkitsee? Lukekaamme (Gen.3:19): "Otsasi hiessä olet syövä leipää, kunnes muutut jälleen maaksi, koska siitä olet otettu. Koska sinä (olet) tomua, niin tulet tomuksi."

Septuagintan mukaan sama jae kuuluu: "Sinä olet syövä leipääsi sinun kasvojesi hiessä, siihen asti kun olet palajava maahan, josta sinut otettiin: Sillä maata sinä olet, ja maahan olet menevä pois."

Kuoleminen on siis maaksi muuttumista ja maaksi tulemista.

Edellä lainatun tekstin jälkeen Jumalan kerrotaan kantaneen huolta siitä, ettei ihminen vain jäisi langenneena elämään iankaikkisesti: Gen. 3:22:

"Ja Jumala sanoi: `Katso! Adam on tullut kuin yhdeksi meistä, tuntemaan hyvää ja pahaa. Ja jottei nyt koskaan ojentaisi kättä ja ottaisi puusta elämän ja söisi ja tulisi elämään iankaikkisuuteen.`"

Edellä lainatun valossa kuoleminen näyttää merkitsevän loppua ihmisen persoonallisuudelle. Kuolema kohtaa "sinua", joka olet tuleva jälleen tomuksi."Sinä" olet menevä pois / palajava maahan.

Tälläiseen johtopäätökseen näytti myös Raamatun Saarnaaja joutuneen (9:5-6, uuden käännöksen mukaan), kirjoittaessaan:

"Elävät tietävät sen, että heidän on kuoltava, mutta kuolleet eivät tiedä mitään. Heillä ei ole enää palkkaa saatavana, ja heidän muistonsa on unhotettu. Heidän rakkautensa ja vihansa ja kiihkonsa on mennyt, eikä heillä enää koskaan ole osaa missään, mikä tapahtuu auringon alla."

Sama jae Septuagintan mukaan kuuluu:

"Koska elävät tulevat tietämään että he tulevat kuolemaan, ja kuolleet eivät ole mitään tietäviä: Ja ei ole heille enää palkkaa, koska heidän muistonsa on unohdettu."

Septuagintakin puhuu palkasta (misthos), uuskreikan tekstilaitos sen sijaan nautinnosta: "...uude ekhuusi pleon apolausin." = "...eivätkä he omaa enää nautintoa."

Oliko Saarnaaja oikeassa siinä tulkinnassaan, että kuolleet eivät tiedä mitään, ja että kaikki tiedostavan elämän ilmentymät (rakkaus, viha, intohimo, ym.) ovat asioita, joita kuolleet eivät enää koe? Ainakin tulkinta on yhtäpitävä edellä lainattujen heprean ja Septuagintan tekstien kanssa.

Palataksemme Genesis 2:17:sta, ei näytä ollenkaan oikeutetulta tulkita Jumalan tarkoittaneen vain ruumiillista kuolemaa, joka ei koske ihmisen varsinaista minää? Näin kuitenkin Johannes Kolitsara Septuaginta-parafraasissaan on kohdan tulkinnut:

"Sinä päivänä jona te söisitte sen hedelmästä, te tulette menettämään kuolemattomuuden oikeuden, te tulette kuolemaan ruumiillisesti, ja te tulette erotetuksi minusta, joka teille annoin elämän."

TUONELA

Tuonela mainitaan ensimmäisen kerran kohdassa 1 Moos.37:35, jossa Jaakob murehtii poikaansa Joosefia, sanoen: "Ei, minä suren, kunnes menen tuonelaan poikani luo." Heprean teksti sanoo: "Niin nousivat kaikki poikansa ja kaikki tyttärensä lohduttamaan häntä, mutta hän ei tahtonut tulla lohdutetuksi, vaan sanoi: `Koska menen alas poikani luo murehtivana sheoliin.´ Ja hänen isänsä itki häntä."

Septuagintan teksti kuuluu: "Ja kaikki hänen poikansa ja tyttärensä kokoontuivat ja tulivat häntä lohduttamaan, ja hän ei tahtonut tulla lohdutetuksi, sanoen: `Olen alasastuva murehtivana minun poikani luo haadekseen.` Ja hänen isänsä itki häntä."

Uuskreikan tekstilaitos on tulkinnut Jaakobin tarkoittaneen hautaa: "Koska murehtivana tulen astumaan minun poikani luo hautaan (eis ton tafon)."

Aikaisemmassa kirkkoraamatussa (Jes.14:15) tuonelaa nimitetään pohjimmaiseksi haudaksi: "Mutta sinut heitettiin alas tuonelaan, pohjimmaiseen hautaan." Septuaginta sanoo: "Mutta nyt olet astuva alas haadekseen, ja maan perustuksiin." Uuskreikan tekstilaitos puhuu haadeksesta kuopan syvyyksinä: "Kuitenkin sinä olet tuleva astumaan alas haadekseen, kuopan syvyyksiin."

Entä, millaisen tilan tuonelassa kerrotaan vallitsevan? Saarnaaja 9:10 sanoo uuden käännöksen mukaan: "Tee voimiesi mukaan se mikä tehtävissä on, sillä tuonelassa, jonne olet matkalla, ei ole tekoja, ei ajatuksia, ei tietoa, ei viisautta." Samoin sanovat Septuaginta ja uuskreikan tekstilaitos, käyttäen keskenään samoja sanojakin (teko-sanaa lukuunottamatta).

Jobin kirjassa (17:13-16) tuonelaa kuvataan uuden käännöksen mukaan seuraavasti: "Minullako toivoa? Kotini on tuonela (LXX: = tuonela, uuskreikan = hauta), pimeyteen minä sijaan vuoteeni. Hautaani (LXX: = kuolemaa, uuskr: = katoavaisuutta) minä tervehdin: `Sinä olet isäni!` Madoille (LXX: = mätänemiselle) sanon: `Äitini ja sisareni!` Miten siis voisin vielä toivoa? Missä minua odottaisi onni? Se vaipuu minun kanssani tuonelaan (LXX: = tuonelaan, uuskr: = tuonelan syvyyteen). Yhdessä katoamme maan tomuun."

Psalmi 6:6 sanoo: "Kuoltuaan ei kukaan sinua ylistä, ei kukaan kiitä sinua tuonelassa." Psalmi 30:10: "Mitä hyötyä on siitä, jos minä kuolen, jos vaivun hautaan (LXX: ; = turmelukseen / katoavaisuuteen, uuskr: ; = kuoppaan)? Ylistääkö maan multa (LXX: / uuskr. ) sinua, julistaako se sinun uskollisuuttasi?" Psalmi 88:11-13: "Ethän sinä kuolleille tee ihmeitä, eivät varjot (LXX: = haamut, uuskr: = kuolleina olevat) nouse sinua ylistämään. (sela) Ei haudassa kerrota, että sinä armahdat, ei kadotuksessa (LXX: = tuhossa / häviössä / kadotuksessa, uuskr: = turmeluksessa / katoavaisuudessa), että olet uskollinen! Tunnetaanko pimeydessä ihmeitäsi, puhutaanko hyvyydestäsi unohduksen maassa?" Psalmi 115:17: "Eivät kuolleet ylistä Herraa, ei yksikään, joka on hiljaisuuteen (LXX: = haadekseen, uuskr: = hiljaisuuden paikkaan) laskeutunut." Jes.14:11: "Tuonelaan (LXX: = tuonelaan, uuskr: = hautaan) on syösty sinun loistosi ja mahtisi, sinun harppujesi helkytys. Sinun allasi ovat vuoteena madot, sinun ylläsi peitteenä toukat." Jes.38:18: "Ei tuonela sinua kiitä eikä kuolema sinua ylistä! Ne, jotka syvyyteen joutuvat, eivät voi turvautua uskollisuuteesi."

Tämä viimeinen lainaus kuuluu uuskreikan tekstilaitoksen mukaan: "Sillä hauta ei ole sinua kiittävä: kuolema ei ole sinua ylistävä: kuoppaan alasastuneet eivät tule asettamaan toivoaan sinun laupeuteesi."

Septuaginta sanoo: "Sillä haadeksessa olevat eivät kiitä sinua, eivätkä kuolleina olevat ylistä sinua, eivätkä haadeksessa olevat odota sinun laupeuttasi."

Edellä lainattujen kohtien perusteella kuoleman tila näyttää synkältä. Kuolema on tila, jossa olevalla on madot vuoteenaan ja toukat peittonaan. Kuoleman tilassa ihminen on samalla myös tuonelassa, pimeydessä, jossa ei koeta toivoa eikä muitakaan tunteita, eikä myöskään tunneta eikä ylistetä Jumalaa. Tuonela kuvataan yhteiseksi haudaksi ja unhotuksen maaksi, johon vaipuneet eivät aseta toivoaan Jumalan totuuteen ja vanhurskauteen.

Vanhassa testamentissa on kuitenkin myös toisenlaatuisia tekstejä. Nämä tekstit ovat kylläkin runollisia ja vertauskuvallisia: Jesaja 14:9-10 puhuu tuonelan liikkumisesta ja haamujen herättämisestä, ja nämä haamut esitetään tekstissä tietoisiksi olennoiksi, jotka puhuvat tuonelan uudelle tulokkaalle. Samanlainen teksti löytyy Hesekielin 32 luvusta, jossa mahtavat sankarit esitetään tuonelan keskeltä puhuvina (jae 21), jolloin puhe jälleen kohdistuu uusille tulokkaille. Heidät kuvataan tuonelaan alasastuneina, jotka ovat ottaneet jopa maanpäälliset sota-aseensakin mukaansa sinne (jae 27), mikä tietenkin on sula mahdottomuus. Tämä seikka juuri osoittaa näiden tekstien luonteen.

Mielenkiintoinen on myös Jes.57:1-2, joka kuuluu uuden käännöksen mukaan: "Vanhurskas menehtyy, eikä kukaan siitä piittaa, hurskaat otetaan pois, eikä se ketään liikuta. Pahan mahti pyyhkäisee vanhurskaan pois. Mutta rauhan aika tulee. Ne, joiden tie on suora, saavat levon."

Septuaginta mukaan jakeet kuuluvat: "katsokaa kuinka hurskas hukkui, ja ei kukaan ota siitä sydämelleen, hurskaat miehet otetaan pois, ja ei kukaan sitä huomaa. Sillä vääryyden kasvosta on otettu pois vanhurskas. On oleva rauhassa hänen hautausmaansa, hänet on otettu pois keskeltä."

Kreikan "hee tafee" merkitsee sekä hautausta että hautausmaata. Ajatuksena siis on, että kun hurskas on otettu pois, hän saa sen jälkeen olla rauhassa hautausmaan haudassaan.

Uuskreikan tekstilaitos puhuu tulevasta levosta leposijoissa (tai: vuoteissa): "theluusin anapauthe en tais klinais autoon"... = "...he tulevat nauttimaan lepoa heidän leposijoissaan."

Myös Job 19:25-27 on mielenkiintoinen, ja kuuluu uuden käännöksen mukaan:

"Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan. Saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa."

Tekstin ilmaisu: "sitten...kun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti", näyttäisi viittaavan kuoleman jälkeiseen ruumiittomuuteen, joka olisi tietoinen tila. Kuitenkin jae 26 voidaan ymmärtää toisinkin: "Ja sen jälkeen kun nahkani on näin nyljetty, saan kuitenkin lihastani nähdä Jumalan."

Teksti lihastani on kaksiselitteinen: lihastani käsin / vapaana lihastani. Septuaginta on tulkinnut sen ylösnousemukseen viittaavaksi: "Hän on nostava seisomaan minun nahkani joka kärsii näitä: sillä Herralta tämä minulle toteutuu."

Samoin uuskreikan tekstilaitos on tulkinnut jakeen ylösnousemukseen viittaavaksi: " Ja sen jälkeen kun minun nahkani tämän ruumiin kanssa turmeltuu, jälleen lihallani (tai: lihani kanssa) olen tuleva näkemään Jumalan."

Edellä lainatut tekstit näyttävät voittopuolisesti puoltavan sellaista näkemystä, jonka mukaan kuolema merkitsisi ihmiselle hänen persoonallisuutensa väliaikaista loppua tiedostavana olentona. Vasta ylösnousemus uudistaisi ihmisen jälleen itsensä ja ympäristönsä tiedostavaksi olennoksi.

Nyt jatkossa katsomme muutamia Vanhan testamentin tekstejä, jotka näyttävät edustavan toista näkemystä.

VAINAJAHENGET

Heprean sana "refaim" merkitsee vanhassa testamentissa sekä kanaanin jättiläiskokoisia alkuasukkaita, että myöskin vainajien velttoja varjomaisia henkiä. Vainajien puoleen kääntyminen on "Herralle kauhistus", mutta näyttää samalla osoittavan, että henkien kanssa voitaisiin olla yhteydessä (5 Moos.18:9-12).

Spiritismi väittää saavansa yhteyden kuolleitten henkiin. Ovatko nämä henget todellakin kuolleitten ihmisten elossa olevia henkiä, vaiko vain pahoja henkiä (jotka esiintyvät vainajien henkinä), on ratkaiseva kysymys.

Uuskreikan tekstilaitos puhuu pahojen henkien välittäjistä (antapokriteis daimoonioon), mutta myöskin varsinaisista vainajainmanaajista ( nekromanteis). Septuaginta puhuu kuolleita kysyvistä (eperootoon tuus nekruus ), sekä mahasta- eli vatsastapuhujista (enggastrimythoi ), joiden toiminta on yhteydessä vainajainmanaajiin.

Jesaja 8:19 kuuluu Septuagintan mukaan: "Ja jos he sanoisivat teille: "Etsikää vatsastapuhujia ja maasta huutavia, jotka vatsasta huutavat", eikö kansa Jumalaansa etsisi? Miksi he etsisivät elävien tähden kuolleita?"

Uuskreikan tekstilaitoksen mukaan sanojat kehoittivat kysymään: "...niiltä joilla on ennustamisen henki (tuus ekhontas pneuma manteias), sekä vainajainmanaajilta ( tuus nekromanteis)."

Teksti neuvoo olemaan menemättä niiden luo, jotka omaavat ennustamisen hengen, manaavat vainajia, tai esiintyvät vatsastapuhujina maasta puhuvien eli vainajien nimissä. Kun teksti ei tässä (kuten ei muuallakaan) suoraan leimaa tälläistä toimintaa petokseksi, on otettava huomioon mahdollisuus, että henkien kanssa todellakin saatetaan voida olla yhteydessä, jos tiedostavia vainajien henkiä todella on olemassa.

Onko siis kaikki vainajien nimissä esiintyminen vain pahojen henkien aikaansaannosta, ja täten todellisuudessa petosta? Tunteeko Raamattumme yhtään ainoaa tapausta, jossa kuolleeseen olisi todellakin saatu yhteys? Tästä seuraavaksi.

SAUL JA SAMUEL

1 Sam. 28:1-20 kertoo, että Saul oli juuri joutumassa taisteluun filistealaisten kanssa, ja hän pelkäsi taistelun lopputulosta. Samuel oli kuollut ja haudattu, eikä Herra vastannut Saulin kyselyihin millään tavalla. Silloin Saul etsi käsiinsä ennustajanaisen, jotta tämä kuolleen Samuelin välityksellä ilmoittaisi hänelle tulevaisuuden.

Suuri kysymys kuuluu, oliko Saul tekstin mukaan todella kosketuksissa Samuelin kanssa (joka myös valaisi hänelle tulevaisuuden) vaiko ei?

Lainaan seuraavassa muutamia jakeita (3,7,11-15) Septuagintasta, tekstiä lyhennellen:

"Ja Saul oli poistanut vatsastapuhujat ja tietäjät maasta. ... Ja Saul sanoi palvelijoilleen: `Etsikää minulle vatsastapuhuva nainen, ja minä olen menevä hänen luokseen ja kysyvä häneltä.` Ja hänen palvelijansa sanoivat hänelle: `Katso! Vatsasta puhuva nainen (on) Aendoorissa.` ... ...Ja he tulevat yöllä naisen luo, ja hän sanoi hänelle: `Ennusta minulle vatsastapuhumisella, ja nostata minulle hän, jonka sinulle sanon.` Ja nainen sanoi: `Kenet nostatan sinulle?` Ja hän sanoi: `Nostata minulle Samuel.` ... Ja nainen näki Samuelin ja hän huusi suurella äänellä: ja nainen sanoi Saulille: `Miksi sinä petit minut? Ja sinä olet Saul.`, . . = Ja kuningas sanoi hänelle: `Älä pelkää! sano, kenet olet nähnyt?` Ja hän sanoi hänelle: `Olen nähnyt jumalien nousevan ylös maasta.` Ja hän sanoi hänelle: `Mitä havaitsit?` Ja hän sanoi hänelle: `Suoran (s.o. suoraselkäisen) miehen nousevan ylös maasta, ja tämä (on) viittaan kääriintyneenä.` Ja Saul ymmärsi, että tämä (oli) Samuel, ja hän kumartui kasvoilleen maahan ja hän rukoili häntä. Ja Samuel sanoi: `Miksi sinä minut nostattamalla häiritsit minua?`"

Edellä esitetyn kertomuksen johdosta sanoo tohtori Uuras Saarnivaara kirjassaan "Voiko Raamattuun luottaa?" (sivu 315):

"Saulin käynti (nykyistä sanontaa käyttääksemme) spiritistimeedion luona, nostaa kysymyksen: Nostattiko nainen todella Samuelin hengen? Raamattu sanoo hänen tehneen niin, eikä meillä ole oikeutta selitellä asiaa toiseksi. Samuelin hengen puhe oli aitoa tämän profeetan puhetta, ja hänen sanansa kävivät toteen. 5 Moos.18:10 ss. kieltää ankarasti kaiken taikuuden ja kuolleilta kysymisen, mutta se ei sano, että tälläinen on kuvittelua. Sitä, miten "meedio" voi saada kosketuksen Samuelin henkeen ja nostattaa hänet, emme tiedä."

Mielenkiintoinen on myös kreikkalaisen Johannes Kolitsaran Septuaginta-parafraasin esitys edellä lainatusta samoista jakeista ja samoin lyhennellen:

""Ennenkuin Samuel kuoli, oli Saul karkottanut vatsastapuhujat sekä ne, jotka kutsuivat, kuten on sanottu, kuolleita haadeksesta. Ja Saul sanoi silloin palvelijoilleen: "Etsikää ja huolehtikaa, että löydätte minulle ennustajanaisen, jotta menisin hänen luokseen ja kysyisin neuvoa häneltä. ... Ja kaksi miestä hänen kanssaan he tulivat ennustajanaisen luo yön aikana, ja Saul sanoi hänelle: "Ilmaise meille, pyydän sinua, tulevaisuus, tuottamalla haadeksesta hengen, jonka minä sinulle sanon, ja joka puhuisi sinun vatsasi välityksellä." Ja nainen kysyi: "Kenet kuolleista sinä tahdot minun sinulle kutsuvan?" Ja Saul sanoi:" Kutsu minulle Samuel." ...Ja nainen näki Samuelin nousevan, ja hän korotti äänensä ja huusi kovalla äänellä. Ja nainen sanoi Saulille: "Miksi sinä petit minut? Sinä olet Saul. Kuningas vastasi hänelle: "Älä pelkää! Sano minulle, kenet sinä näit?" Nainen sanoi hänelle: "Minä näin jumalien nousevan ylös maasta." Kuningas kysyi häneltä: "Mitä sinä tarkasti (sanoen) näit?" Tämä vastasi: "Näin suoran miehen nousevan ylös haadeksesta, ja hän oli viittaan pukeutuneena." Ja välittömästi Saul ymmärsi, että hän oli Samuel... ... Samuel sanoi Saulille: "Miksi sinä häiritsit minua ja kutsuit minut nousemaan tänne ylös?""

Näin siis Kolitsaran Septuaginta-parafraasi.

On huomin arvoista, että Septuagintassa Samuel ei myöskään lupaa Saulille, että: "...huomenna sinä ja sinun poikasi olette minun luonani" (jae 19), vaan: "...kai aurion sy kai hoi hyioi sy meta sy pesuuntai..." = "...ja huomenna sinä ja sinun poikasi sinun kanssasi tulette kaatumaan..."

Edellä osaksi lainattu Raamatun kertomus Saulin yhteydestä ruumiillisesti kuolleeseen mutta hengeltään elävään Samueliin on tulkittu kahdella tavalla. Toiset pitävät kertomusta spiritistisenä petoksena, kaikesta siitä huolimatta, mitä tekstissä kerrotaan. Toiset taas korostavat, että kertomus on esitetty tositapahtumana. Heidän mukaansa mikään tekstissä ei viittaa siihen, että olisi kysymyksessä spiritistinen tai muunkaan lainen petos.

Näin ollen herää kysymys: Onko meidän jo Vanhan testamentin tekstien perusteella pidettävä kaikkia ruumiillisen kuoleman kokeneita sittenkin tietoisina, hengeltään elävinä persoonina? Jatkossa tutkistelemme, mitä Uudella testamentilla on aiheen kannalta sanottavaa.

"...EIVÄT VOI TAPPAA SIELUA..."

Keskusteltaessa Raamatun ihmiskäsityksestä Uuden testamentin opetuksien valossa, kenties ahkerimmin sielun kuolemattomuuden puolesta lainattu kohta löytyy Matteuksen evankeliumin 10:28:sta:

"Ja älkää te pelätkö niitä jotka tappavat ruumiin, mutta eivät ole kykeneviä tappamaan sielua: Vaan pelätkää ennemmin häntä joka on kykenevä tuhoamaan sekä sielun että ruumiin gehennassa."

Jeesuksen sanat näyttävät ilmaisevan otsikkomme sanoin, etteivät ihmiset kykene tappamaan toistensa sielua. Entä, voiko Jumala tappaa ihmisen sielun? Tähän vastataksemme, jaetta on aloitettava tutkimaan sen loppupäästä. Tekstijakeessa on toinenkin merkittävä sana, nimittäin aoristin infinitiivi "apolesai" verbistä "apollyymi" . Tämän verbin merkitykset ovat: tuhota / surmata / hävittää / kadottaa. Tekstiyhteys osoittaa, ettei tämän verbin merkitys tässä ole niinkään "hukuttaa", vaan paremminkin "tuhota" ja "hävittää."

Tätä todistaa myöskin helvetiksi käännetyn sanan kieliopillinen muoto kaikissa luotettavimmissa käsikirjoituksissa. Vain D (Bezae Cantabrigiensis, 4 / 5 vuosisata) edustaa merkittävimmistä kreikankielisistä käsikirjoituksista akkusatiivista muotoa: "eis geennan" = gehennaan. Useimmat merkittävät käsikirjoitukset edustavat datiivista muotoa "en tee geennaa" = gehennassa. Kun Jumala voi siis sekä sielun että ruumiin joko tuhota tai surmata, hävittää tai kadottaa helvetissä, näyttäisi tämä osoittavan, ettei ihmisen sielu olisi sen enempää kuolematon kuin ruumiskaan.

Jos siis Jumala voi tappaa sekä ihmisen ruumiin että sielun, tarkoittiko Jeesus kuitenkin, ettei ihminen silti kykene tappamaan toisen ihmisen sielua, vaan ainoastaan ruumiin? Näinhän sanat perinteisesti on tulkittu, ja sitähän ne kirjaimellisesti merkitsevät.

Vai olisiko sittenkin kysymyksessä heprean tai aramean kielen raamatulliseen ilmaisuun pohjautuva kreikan kielen käyttö, jonka sanatarkka kirjaimellinen tulkinta kenties johtaa harhaan?

Onko väärin, kun esimerkiksi Karas-Sana Oy:n kustantama Elävä Uutinen tulkitsee kirjaimellista tekstiä, sanoen: "Älkää peljätkö ihmisiä, jotka voivat tappaa ruumiinne, mutta eivät voi viedä teiltä ikuista elämää."

Tällöin ei olisikaan kysymys siitä, että ihmisestä jäisi ruumiin kuoleman jälkeen henkiin tiedostava ruumiiton sielu. Kykenemättömyys tappaa sielu merkitsisi sitä, ettei ihminen kykene estämään Jumalaa ylösnousemuksen kautta uudistamasta tapettua jälleen tiedostavaksi olennoksi iankaikkiseen elämään.

Merkittävä on myös Luukkaan evankeliumin rinnakkaiskohta (12:4-5)

"Minä sanon teille, minun ystävilleni: Älkää te pelätkö ruumiin tappajia ja tämän jälkeen heillä ei ole enempää mitä tekisivät. Mutta minä osoitan teille ketä teidän tulee pelätä: pelätkää häntä joka tappamisen jälkeen omaa vallan syöstä gehennaan: Niin, minä sanon teille, häntä te pelätkää."

Tämä teksti puhuu vain ruumiin tappamisesta, jonka jälkeen ihminen ei voi tehdä toiselle mitään enempää. Sen sijaan Jumala voi ruumiin tapettuansa tehdä enemmänkin, eli syöstä tappamansa tappamisen jälkeen gehennaan.

Jotta tappamisen jälkeen helvettiin syöksemisellä olisi jotakin todellista tietoista merkitystä ihmiselle, on ajateltu tämän edellyttävän tietoista sieluntilaa ruumiin kuoleman jälkeen. Teksti siis tarkoittaisi, että ihminen ei voi tehdä tapetulle ruumiin tappamista enempää, mutta Jumala voi hänet herätettyään tappaa hänen ruumiinsa toistamiseen, ja syöstä sen jälkeen hänen kuolemattoman sielunsa helvettiin.

Kuitenkin gehennaan syöstäväksi joutumisen peljättävyys voidaan tekstin perusteella ymmärtää toisinkin, eli ilman edellytystä kuolemattoman sielun olemassaolosta. Tällöin gehenna eli helvetti merkitsisi peruuttamatonta lopullista kuolemaa: Toinen ihminen tappaa tosin toisen, mutta Jumala herättää tapetun uuteen elämään. Jos taas joku herättämisensä jälkeen joutuu Jumalan tappamaksi ja sen jälkeen gehennaan heitetyksi, hänellä ei ole enää toivoa ylösnousemuksesta eikä uudesta elämästä.

GEHENNA

Tässä kohtaa onkin mielenkiintoista luoda silmäys gehennan eli helvetin alkuperäiseen merkitykseen. Aloittakaamme lainauksella Pietarin ensimmäisestä kirjeestä (4:17-18):

"Sillä aika on aloittaa tuomio Jumalan huoneesta: mutta jos ensin meistä, mikä on Jumalan evankeliumille tottelemattomien loppu? Ja jos hurskas vaivoin on tuleva pelastumaan, missä tullaan näkemään jumalaton ja syntinen?"

Kreikankielinen alkuteksti käyttää sanaa "faneitai", joka on futuurin mediumin singulaarin kolmas persoona verbistä: "fainoo". Alkuteksti siis todellakin kysyy, "missä tullaankaan näkemään jumalaton ja syntinen?" "Fainoo" -verbin mediumimuodon merkitykset (näkyä / loistaa / ilmestyä / näyttäytyä / tulla näkyviin) sopivat mainiosti ilmaisuksi sen katselun kohteesta, jonka profeetta Jesaja on tuonut julki seuraavasti (66:24) Septuagintan käännöksen mukaan:

"kai ekseleusontai kai opsontai ta koola toon antroopoon toon parabebeekotoon en emoi: ho gar skooleeks autoon uu teleuteesei kai to pyr autoon uu sbestheesetai, kai esontai eis orasin paasee sarki" = "Ja he tulevat käymään ulos ja he tulevat katselemaan minua vastaan rikkoneiden ihmisten ruumisraatojen jäseniä: sillä heidän matonsa ei ole kuoleva, ja heidän tulensa ei ole sammuva, ja he tulevat olemaan katseltavana kaikelle lihalle."

Kreikan sana "to koolon", jonka monikkoa Septuaginta käyttää, merkitsee ihmisen tai eläimen ruumiinjäsentä, raajaa, ulotinta, kättä, jalkaa, hautaamatonta ruumista, monikossa ruumiin jäseniä. Tekstikohta antaa kuvan aivan kuin kaatopaikalla olevista kuolleitten ihmisten ruumisraatojen jätteistä, levitettyinä hajalleen sinne tänne. Ei suinkaan elävistä ihmisistä.

Entä, mistä nämä raadot ovat syntyneet? Sama Jesajan kirjan luku kertoo edellä (jakeet 15-16):

"Sillä katso! Herra on tuleva kuin tuli, ja hänen sotavaununsa kuin rajuilma, antamaan takaisin rangaistusta vihassa ja nuhtelua tulen liekissä. Sillä Herran tulella tullaan tuomitsemaan koko maa, ja hänen miekallaan kaikki liha: paljon haavoitettuja on tuleva Herran toimesta olemaan."

Kyse on siis Herran tulosta, jonka Uusi testamentti tulkitsee Herramme Jeesuksen tulemukseksi.

Apostoli Paavali pohjaa 2 Tes. 1:6-10 tekstin ilmiselvästi myös tähän Jesajan kirjan kohtaan. Kyse on siis Jeesuksen tulemuksen yhteydessä surmansa saavien ihmisten ruumiitten jätteistä.

On huomioitava, että vasta Vanhan testamentin apokryfiset tekstit antoivat tälle Jesajan kirjan viimeiselle jakeelle iankaikkisessa tuskassa kitumisen merkityksen, josta enemmän myöhemmin.

Kreikankielisen alkutekstin sana: " geenna" (lue: gehenna) on kreikankielinen muoto arameankielisistä sanoista "gee Hinnoom", joka puolestaan on lyhennys heprean kielisistä sanoista: "gee ben Hinnoom" tai "gee benee Hinnoom." Sanat merkitsevät "Hinnomin laaksoa" ja "Hinnomin poikien laaksoa." Tämä laakso sijaitsee Jerusalemin kaupungin eteläpuolella, ja siellä epäjumalan palvelijat uhrasivat poikiansa Molokille Juudan kuningasten Aahaan ja Manassen aikoina.

Sen jälkeen kun kuningas Joosia oli poistanut epäjumalan palveluksen, pidettiin tätä paikkaa saastaisena, ja sinne viskattiin kaikenlaista likaa, sekä eläinten raadot ja pahantekijöiden kuolleet ruumiit, joiden polttamista varten siellä pidettiin yllä alituista tulta. Laaksosta tuli siis kaatopaikka, jota samalla alettiin käyttää rikollisten avohautausmaana.

Monet Vanhan testamentin tekstit vain mainitsevat Hinnomin laakson (Joos.15:8, 18:16, Neh. 11:30), mutta toiset kohdat ennustavat laaksolle määrättyä tulevaisuutta, kuten esimerkiksi Jeremia 7:31-33, joka sanoo uuden käännöksen mukaisesti:

""He ovat rakentaneet Ben-Hinnomin laaksoon uhripaikkoja, Tofetin uhrikukkuloita, polttaakseen siellä poikiaan ja tyttäriään. Sitä minä en ole käskenyt tehdä, sellainen ei tulisi mieleenikään!" Kuulkaa siis, mitä Herra sanoo: "Tulee aika, jolloin kukaan ei enää puhu Tofetista eikä Ben-Hinnomin laaksosta, vaan puhutaan murhalaaksosta. Tofetin uhripaikoille haudataan tämän kansan vainajia, kun muualla ei enää ole tilaa. Kenenkään hätistelemättä saavat haaskalinnut ja villieläimet syödä kuolleiden ruumiita.""

Tämän Jeremian kohdan (7:31) alaviitteessä on seuraava teksti: "7:31 Vrt. 19:6-14 sekä 2.Kun.3:10. Ben-Hinnomin laakso, hebr. Ge-(Ben-) Hinnom, sijaitsee Jerusalemin eteläpuolella. Laaksossa oli vieraiden jumalien palvontapaikkoja, ja siellä poltettiin jätteitä. Helvettiä merkitsevä sana Gehenna (vrt. esim. Matt.5:22) johtuu laakson nimestä."

Alaviitteessä viitattiin Jeremian kirjan 19 lukuun, ja niinpä lainaamme (19:1-13):

"Herra sanoi minulle:`Osta itsellesi saviruukku. Ota mukaasi muutamia kansan ja pappien vanhimpia ja mene Sirpaleportista Ben-Hinnomin laaksoon. Julista siellä sanat, jotka minä sinulle annan. Sano näin: Kuulkaa Herran sana, te Juudan kuninkaat ja Jerusalemin asukkaat. Näin sanoo Herra Sebaot, Israelin Jumala: Minä tuon tähän paikkaan sellaisen onnettomuuden, että joka siitä kuulee, sen molemmat korvat soivat. Kansani on hylännyt minut ja käyttänyt väärin tätä paikkaa. He ovat polttaneet täällä uhreja jumalille, jotka olivat vieraita heille itselleen, heidän isilleen ja Juudan kuninkaille. He ovat täyttäneet tämän paikan viattomien ihmisten verellä. He ovat rakentaneet alttareita polttaakseen lapsiaan tulessa uhreina Baalille. Sitä minä en ole käskenyt heidän tehdä, sellainen ei tulisi mieleenikään!" Kuulkaa siis, mitä Herra sanoo: "Tulee aika, jolloin tätä paikkaa ei sanota enää Tofetiksi, Ben-Hinnomin laaksoksi, vaan sitä sanotaan murhalaaksoksi. Tässä paikassa minä murskaan Juudan ja Jerusalemin asukkaiden suunnitelmat. Minä annan heidän kaatua vihollistensa miekkaan, jätän heidät niiden käsiin, jotka tavoittelevat heidän henkeään. Heidän ruumiinsa minä annan haaskalintujen ja villieläinten ruoaksi. ... Ja kuolleita haudataan Tofetiin, kun muualla ei ole enää tilaa. Näin minä teen tälle paikalle ja sen asukkaille, sanoo Herra. Tämän kaupungin käy niin kuin Tofetin. Jerusalemin taloista ja Juudan kuninkaiden taloista tulee yhtä saastaisia kuin Tofet-..."

Näissä Jeremian teksteissä on siis ennustus Ben-Hinnomin laakson tulevasta käytöstä: Laaksolle ennustetaan tulevaisuutta avohautausmaana, jossa taivaan linnut ja metsän eläimet suorittavat ruumisraatojen hävityksen.

Kun Jesaja kertoo (66:24) samassa paikassa olevista ihmisruumiiden jätteistä matojen ja tulen ruokana, ei liene saata olla kyse muusta kuin näiden raatojen hävittämisestä.

Kun vertaan näitä Vanhan testamentin "ge Hinnom"- kohtia muihin samansisältöisiin teksteihin (Jes.34:1-11, 66:15-16, Jer. 25: 30-33, Joh.Ilm. 14:9-12, 19:17-21), näyttää ilmeiseltä, että "gehennan tuomio" (Matt.23:33) tarkoitti alkuaan muuta kuin mitä sillä nykyään ymmärretään.

Mutta, (väittää joku): "Entä sitten Jesajan saman kohdan maininta näitä raatoja kalvavasta madosta, joka ei kuole, ja samaisia ruumiita polttavasta tulesta, joka ei sammu?" Jos mato ei kuole, sen ei silti tarvitse merkitä, että myös madon kalvama raatokin olisi elävä. Samoin, jos tuli ei sammu, sen ei tarvitse merkitä, että tulen kohde olisi elossa. Mitä tulee matojen kuolemattomuuteen, olen ymmärtämässä, että vain ihmisille Jumala on luvannut iankaikkisen elämän. En näet ole mistään kohtaa Raamatustani lukenut, että Jumala olisi luvannut madoillekin iankaikkisen elämän. Näin ollen, eiköhän ole kysymys vain siitä, että matoja riittää vain niin kauan kuin riittää kalvamistakin. Samoin tultakin riittää vain niin akuan kuin riittää poltettavaa.

E. G. Gulin selittää "Markuksen evankeliumi" teoksessaan (sivulla 97) Markuksen yhdeksättä lukua, kirjoittaen:

`Eis teen geennan` esiintyy kaikissa kolmessa jakeessa kadotuksen ilmaisuna. Nimitys johtuu VT:n sanasta ge bene hinnom, `Hinnomin poikien laakso", joka Jerusalemin etelälaidassa syvässä laakson pohjassa oli kaupungin yhteisenä tunkiona, raatojen ja jätteiden polttopaikkana. Jo myöhäisjuutalaisessa kirjallisuudessa se kuvaa iäistä eroa Jumalasta. Jae 48. ...Jes. 66:24 on taustana. Juutalaiset lähteet osoittavat tätä sanaa käytetyn sananlaskun tapaisena ilmaisemaan lopullista ja täydellistä tuhoutumista, josta ei mitään jää jäljelle."

Kirjassaan "Keskustelu kristillisestä toivosta" (1954) Aimo T. Nikolainen otti kantaa juutalaisesta apokalyptiikasta kristillisyyteen periytyneisiin gehenna- kuviin. Hän kirjoitti:

"Juuri tällä hetkellä jatkuu Norjassa ja muuallakin Pohjoismaissa väittely helvetistä. Laajat sivistyneiden piirit, lääkärit suurin joukoin, ovat yhtyneet joidenkuiden kirkonmiesten ajatukseen, ettei helvetin eli iankaikkisen rangaistuksen uhkauksella saa pelottaa ihmisiä. Asiasta syntynyt keskustelu on ainakin sen osoittanut, ettei ole niinkään helppoa yksinkertaisesti vain poistaa helvettioppia kristillisestä katsomuksesta saattamatta samalla koko pelastusjärjestelmää hajoamisliikkeeseen.

Voidaan kyllä osoittaa, että UT:n kirjoittajat ja julistajat ovat miltei sellaisinaan omaksuneet juutalaisen apokalyptiikan, VT:n Danielin kirjasta alkavan, mutta etupäässä sen ulkopuolella kehittyneen, gehenna-kuvat. Millään tavoin ei alkukristillinen julistus ole vahvistanut niitä yksityiskohtia jotka kuvaavat kadotusta tuskan paikkana."

Kun Nikolainen siis ensin kertoi alkuseurakunnan julistajien omaksuneen juutalaisen apokalyptiikan käsitykset gehennan olemassaolosta, hän heti perään tekee asiaan sen varauksen, ettei alkukristillisyys ole silti vahvistanut apokalyptiikan yksityiskohtaisia kuvauksia kadotuksen tuskista.

Onkin ilmeisen selvää, että myöhäisjuutalainen kirjallisuus on vääristellyt myöskin Jesajan kirjan tekstin 66:24:n alkuperäisen merkityksen. Näin tekee myös Juuditin kirja (16:17), antaessaan ihmisten (se on: pakanoiden) vaikeroida tuskasta iankaikkisesti:

" Voi kansakuntia, jotka nousevat minun sukukuntaani vastaan: Herra, Kaikkivaltias, on tuleva kostamaan heille tuomion päivänä, antamalla tulen ja madot heidän lihoihinsa, ja he tulevat itkemään tuskissaan iankaikkisuuteen asti."

Tämä myöhäisjuutalainen Jes.66:24:n tulkinta periytyi myös kristillisyyteen, joka näkyy myös joissakin Uuden testamentin teksteissä.

Edellä mainitussa kirjassaan Nikolainen muutamia rivejä myöhemmin jatkoi:

"Mutta kaikkien näiden varauksien jälkeenkin "helvetti" jää uusitestamentilliseen eskatologiaan. Läpi koko UT:n kulkee kaksipuolisen tuomion odotus. Iankaikkinen kadotus on iankaikkisen elämän vastakohta, miten pidättyvästi näitä viimeisiä käsitteitä onkin käytettävä. Ajatus on tämä: Jumala-yhteyden tekee ihmiselle mahdolliseksi Kristus, mutta se joka ei ota vastaan Kristuksessa tarjottua pelastusta, ...hän jää osattomaksi tulevan maailman iankaikkisesta elämästä."

Ilmestyskirjan tulijärvi on myös kuva gehennasta. On huomioitava, että kahdessa kohtaa (20:14, 21:8) Ilmestyskirja sanoo voimakkaasti, että tulinen järvi on "toinen kuolema." Ensimmäisessä kohdassa kerrotaan lisäksi, että "kuolema ja tuonela heitettiin tuliseen järveen." Kun myöhemmin kerrotaan (21:4), ettei "kuolemaa ole enää oleva", niin eikö ole oikeutettua tulkita tätä tulosta profeetta Jesajan kautta annetun ennustuksen toteutumiseksi? Jes.25:8 näet ennustaa ajasta, jolloin: "Kuolema on nielty ainiaaksi."

Palatakseni nyt Matt. 10:28:n pariin, on syytä lainata toista Aimo T. Nikolaisen kirjan tekstiä. Kirjassaan "Ihminen evankeliumin valossa" hän Matt.10:28:aa selittäessään, kirjoittaa:

"Tällä kertaa näyttää Jeesus tehneen huomattavan eron ruumiin ja sielun välillä: ruumiin voi tappaa, sielua ei voi! Karkeasti virheellinen on kuitenkin se selitys, että Jeesus näissä sanoissa tunnustaa ikuisen häviämättömän sielun olemassaolon katoavaisen ruumiin rinnalla."

Tämä Nikolaisen kirja nostatti aikanaan (1941) kiistakysymyksen, jota puitiin sen ajan eturivin teologien toimesta puolesta ja vastaan. (Katso kirjaa: "Lopunajat eilen ja tänään." Kirkon tutkimuskeskus.) Olikohan Nikolainen näkemyksissään sittenkin oikeassa?

Ainakin monet nykyajan teologit ja raamattuoppineet näyttävät ajattelevan edelleenkin aivan samoin kuin Nikolainen omana aikanaan. Kirjassaan ”Paavalin jalanjäljillä” (Wille Riekkinen & Kari Kuula 2002) kirjoittivat sivuilla 114 - 115 seuraavaa:

”Paavali joutui ottamaan huomioon sen, että hänen lukijoissaan oli sekä juutalaisia että kreikkalaisia. Juutalainen ihmiskäsitys oli kokonaisvaltainen: sielu, henki ja ruumis kuuluivat kiinteästi yhteen. Ylösnousemus koski näitä kaikkia. Pelkkä sielun henkiinjääminen, sielunvaellus, oli juutalaisille mahdoton ajatus. Näin myös Paavali ajatteli.

Hänen mielestään kreikkalainen ihmiskuva sisälsi kuitenkin yhden suuren viisauden. Tämä lihaa ja verta oleva ruumis ei voi päästä osalliseksi Jumalan maailmasta. Siksi Paavali päätteli, että ylösnousemuksessa Jumala antaa ihmiselle toisenlaisen ruumiin. Apostoli hakemalla haki ilmauksia, jotka edes jotenkin voisivat kuvata sitä. Hän puhui `hengellisestä ruumiista´ eli `taivaallisesta ihmisestä´, joka on vastakohta ajalliselle ruumiille ja maalliselle ihmiselle, joita minä ja sinä olemme – vielä.

Miksi sitten puhua lainkaan ruumiin ylösnousemuksesta? Uskontunnustuksen ilmauksella `ruumiin ylösnousemus´ haluttiin torjua gnostilainen näkemys, jonka mukaan aineellinen maailma oli kauttaaltaan pahaa ja toisarvoista, ja ylösnousemus pelkästään henkinen tapahtuma, jossa ruumiista vapautunut sielun kipinä jatkaisi ikuista olemassaoloaan. Tätä näkemystä vastaan yleiskirkollinen usko `ruumiin ylösnousemukseen´ halusi korostaa, että Jumalan luoma fyysinen maailma on hyvä, arvokas ja äärimmäisen tärkeä.

Pohjimmaltaan `ruumiin ylösnousemus´ on väkevä kielikuva. Sillä ei viitata konkreettiseen ruumiiseen, vaan sillä halutaan sanoa jotakin tuonpuoleisuuden luonteesta ylipäätään.”

Kirjan luvussa `Yllättääkö loppuratkaisu?” (sivu 116), voimme lukea sivulta 117 seuraavaa:

”Tuo kristus-yhteys on tärkeä, koska Paavalin mukaan vain Kristuksen omat pääsevät Herransa luokse, perivät taivaan. Siksi kaikkia ei herätetä ylösnousemuksen aamuun. Paavali opettaakin kieltämättä kiusallisesti, että `usko ei koskaan ole ollut joka miehen´ (2. Tess. 3:2). Jumala on siinä mielessä puolueellinen, että hän kutsuu elämän ylösnousemukseen vain ne, jotka kuuluvat Kristukselle, koko maailman syntien sovittajalle. Mitä sitten muille tapahtuu?

Paavalin mukaan he jäävät kuoleman haltuun, olemattomuuteen. Onko tämä helvettiä? Riippuu määritelmästä. Jos olemassaolo täysin raukeaa, tietoisuus sammuu, ei voida puhua kärsimyksestä tai rangaistuksesta. Siinä mielessä kyse on helvetistä, että tällainen tila on iankaikkista eroa Jumalasta. Näinhän helvetti perinteisesti määritellään. Helvettiin kyllä mielellään liitetään aimo annos rangaistusta, mutta eikö rangaistukseksi riitä se, että Jumala pyyhkii ihmisen pois muististaan?

Paavalin mukaan Jumala ei siis anna kaikille ihmisille samalla mitalla. Tällainen loppuratkaisu yllättää länsimaisen ihmisen. Hän kun mielellään ulottaisi demokratian vaatimuksen myös taivasasioihin. Luotu käy neuvomaan luojaansa ja vaatii jokaiselle ihmiselle samanlaisen palan taivasta. Mutta Raamatun Jumala ei taivu demokratian eli kansanvallan ehtoihin. Loppuratkaisussa on kyse theokratian eli Jumalan yksinvallan toteutumisesta. Paavali muistuttaa, että ihmisen on tyydyttävä tähän: ...”

Raimo Poutiainen

Siirry seuraavaan tekstiin: ”http://koti.mbnet.fi/rape1941/oiek2.htm ”