Neljän ensimmäisen kirjaimen lyhennelmä ”oiek” tämän tekstin seitsemän kirjaimen nettinimikkeessä ”oiek.htm”, merkitsee tämän tutkisteluni nimeä joka kuuluu, neljän sanan jälkeisellä kysymysmerkillä varustettuna: ”ONKO IHMINEN ELOSSA KUOLTUAANKIN?”

TUTKIELMAN SISÄLLYSLUETTELO ON SEURAAVA:

Ensimmäisen Mooseksen kirjan tarkastelua:

Elävä sielu.

Veri.

Kuolema.

Tuonela.

Pari esimerkkiä muualta Vanhasta testamentista:

Vainajahenget

Saul ja Samuel.

Uuden testamentin tarkastelua:

"Eivät voi tappaa sielua."

"Gehenna "

Rikas mies ja Lasarus.

"Mooses &ja Elia. "

Paratiisiin pääsyn ajankohta.

"Hän elää vaikka kuolisi."

"Iankaikkinen maja taivaassa. "

"...Oliko hän silloin ruumiissaan..."

"...Haluaisin täältä eritä..."

"...Saarnasi hengille..."

" Loppumietteitä. "

Lähdekirjallisuutta.

*

ENSIMMÄISEN MOOSEKSEN KIRJAN TARKASTELUA

ELÄVÄ SIELU

Elävän sielun käsite esiintyi meidän vanhemmassa kirkkoraamatussamme ensimmäisen kerran 1 Moos.2:7:ssä. Kohdan teksti kuuluu heprean mukaan:

"Ja muodosti Jahve Jumala tuon ihmisen tomun tuosta maasta, ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen, ja tuli tuo ihminen sieluksi eläväksi."

Vaikka vanha kirkkoraamattu puhuu elävästä sielusta vasta 2:7:ssä, silti heprean teksti puhuu elävästä sielusta (nefesh chajjaa) jo kolmasti aikaisemmin (1:20, 24, 30).

Näistä teksteistä löytyvät seuraavat ilmaisut: "Jishretsuu ha-ammajim sherets nefesh chajjaa..." ="Kuohuttakoot nuo vedet parvittain sieluja eläviä...", "Tootsee haa aarets nefesh chajjaa lemiinaah..." = "Tuottakoon tuo maa sielua elävää lajissaan...", sekä: "...asher boo nefesh chajjaa." = "...jotka ovat sieluja eläviä.”

Edellä lainatut jakeet on käännetty Septuagintaan seuraavasti:

"Ja Jumala sanoi: "Ulossaattakoon vedet matelijoita elävien sielujen ja lentäviä siivekkäitä maan päälle, taivaan holviin." Ja tapahtui näin."

"Ja Jumala sanoi: "Ulossaattakoon maa elävää sielua lajeittain. Nelijalkaisia ja matelijoita ja maan villipetoja lajeittain." Ja tapahtui näin"

""...ja kaikille maan villieläimille ja kaikille taivaan siivekkäille ja jokaiselle matelevalle matelijalle maan päällä, joka omaa itsessään elämän sielun, kaiken vihannan ruohon ruoaksi." Ja tapahtui näin."

Heprean sana nefesh merkitsee alkuaan hengitystä, hengittävää elävää olentoa. Ollakseen käännöksessään johdonmukainen, vanhemman kirkkoraamatun olisi pitänyt kääntää myös 2:7:n eläväksi olennoksi, tai sitten kääntää ensimmäisen luvun kolme nefesh chajjaa- ilmaisua eläväksi sieluksi.

Nykyisellään vanhempi kirkkoraamattu ei ilmaise sitä tosiasiaa, että sekä eläimistä että ihmisestä käytetään alkukielessä samaa nimitystä: "elävä sielu."

Nykyinen uusi hyväksytty käännös on näinollen parannus: se kun käyttää sekä eläimistä (1:20,24) että ihmisestä (2:7) samaa ilmaisua: "elävä olento."

Septuaginta on kääntänyt 2:7:n seuraavasti:

"Ja muodosti Jumala ihmisen, tomun maasta, ja puhalsi hänen kasvoihinsa elämän henkäyksen, ja tuli ihminen sieluksi eläväksi."

Kreikan kielessä sana "ho khuus" merkitsee multaa, tomua, pölyä, maasta kokoon pinottua. Sana "hee pnoee" merkitsee henkäystä, hengitystä, henkeä, tuulta, tuulispäätä, vastaten heprean nishmat- sanan merkityksiä: hengitys, henkäys.

Heprean teksti puhuu Jumalan puhalluksen kohteina sieraimista (be appaav), Septuaginta sen sijaan kasvoista (to prosoopon).

Merkille pantavaa on, että ihminen tuli tekstin mukaan eläväksi sieluksi vasta puhalluksen tuloksena. Teksti ei tarkoita, että henkäys itsessään olisi jo ollut elävä olento, elävä persoonallisuus. Septuaginta käyttää "hee dzoee" substantiivin genetiivimuotoa "tees dzoees" henkäys- sanan määreenä.

Toisaalta on tulkittu niinkin, että ihmiseen siirtyi Jumalan puhaltamisen tuloksena enemmän kuin mitä henkäys- sana ilmaisee. 1 Moos.6:3 luemme:

"Ja Jahve sanoi: "Ei ole vallitseva (tai: tuomitseva tai: nuhteleva) henkeni ihmisessä ikuisesti, sillä heidän virheellisyydessään hän lihaa. Olkoot päivänsä sata ja kaksikymmentä vuotta."

Heprean sanan "vallitseva" (loo-jaadoon) vastineena Septuaginta käyttää "katameinoo" verbiä = oleskella / viipyä / pysyä / olla:

"Ja Herra Jumala sanoi:" Ei minun henkeni ole oleskeleva näissä ihmisissä (tai: näiden ihmisten joukossa) iankaikkisuuteen, koska he ovat lihoja. Ja heidän päivänsä tulevat olemaan vuosia sata kaksikymmentä.""

Septuaginta käyttää "en"-prepositiota, jolla on inessiivinen merkitys: henki on ihmisissä.

Tosin "en" prepositiolla on myös merkitykset: `joukossa´ `kesken´, ja Bagsterin englanninkielinen Septuaginta onkin kääntänyt Jumalan sanoneen:

"My Spirit shall certainly not remain among these men for ever, because they are flesh, but heir days shall be an hundred and twenty years."

Kiinnittää huomiota, että `henki´-sana on Bagsterin tekstissä kirjoitettu isolla kirjaimella, viitaten siis Jumalan Pyhään henkeen.

Uuskreikan Vamvan tekstilaitos käyttää "meta"- prepositiota:

"Ja Herra sanoi: `Ei minun henkeni ole aina oleskeleva ihmisen kanssa, koska hän on liha: Hänen päivänsä tulevat olemaan vielä vuosia satakaksikymmentä.`"

Uuskreikan käännöksen mukaan Jumalan henki on siis tässä Genesis 6:3 tekstissä `ihmisen kanssa´, ja tätä samaa on Septuagintakin tekstillä (todennäköisesti) ollut alkuaan tarkoitus sanoa.

Genesis 6: 3 tektissä ei siis olisikaan kysymys Jumalan hengen partitiivisesta jakaantumisesta elämän henkenä eri ihmisten osalle, vaan yhden ja saman Jumalan Pyhän hengen läsnäolosta ihmisten joukossa.

Mutta merkittävää on, ettei ainoastaan ihmisissä vaan myös eläimissä on Genesiksen tekstien mukaan `elämän hengen henkäys´ ja jopa `elämän henki´ sieraimissaan. Kysymys kuuluu, tarkoitetaanko ihmisissä ja eläimissä olevalla `elämän hengellä´ sen enempää kuin pelkkää `henkäystä´?

Näin kuitenkin heprean tekstin (6:17 ja 7:15,22) mukaan:

"Ja minä katso, minä tuotan vesien tulvan maan päälle, hävittämään kaiken lihan jossa on elämän henki taivaitten alla, kaikki joka on maan päällä heittää henkensä."

"Ja ne tulivat Nooan luo arkkiin kaksittain, kaksittain kaikesta lihasta, jossa on elämän henki."

"Ja kaikki maan päällä matelevainen liha heitti henkensä, sekä linnut että karja että eläimet, sekä kaikki nuo maan päällä vilisevät pikkuelävät, ja kaikki ihmiset."

"Kaikki joilla sieraimissa elämän hengen henkäys, kaikista jotka kuivalla maalla, kuolivat."

Samoin myös Septuagintan tekstit:

"Ja katso!, minä tuotan veden tulvan maan päälle, turmelemaan kaiken lihan, jossa taivaan alapuolella on elämän henki: ja kaikki jotka ovat maan päällä tulevat kuolemaan."

"Ne menivät sisälle Nooan luo arkkiin, kaksittain kaikesta lihasta, jossa on elämän henki."

"Ja linnuista ja karjaeläimistä ja villieläimistä maan päällä kuoli jokainen liikkuva liha, ja jokainen liikkuva matelija, ja jokainen ihminen."

"Ja kaikki jotka omaavat elämän henkäyksen, ja jokainen joka kuivan maan päällä, kuoli."

Teksteissä esiintyy ilmaisu "elämän henki" = hepreaksi:" ruuach chajjiim", kreikaksi: "pneuma dzooees". Viimeksi lainatun kohdan (7:22) heprean tekstissä on ilmaisu: "nishmat ruuach chajjiim" = "elämän hengen henkäys", josta LXX. on jättänyt "henki"- sanan vastineen "pneuma" pois, puhuen vain elämän henkäyksestä (pnooeen dzooees). Onkohan heprean konsonanttitekstissä alkuaan ollut "ruuach"-sanaa ollenkaan?

Näyttää kylläkin ilmeiseltä, ettei ihmisellä olisi edellä esitettyjen tekstien valossa mitään sen enempää sieraimissaan kuin eläimilläkään, vaikka ihmisen luomisesta Jumalan kuvaksi kerrotaankin erikseen. Samaan johtopäätökseen tuli aikoinaan jo Raamatun Saarnaaja- kirjan tekijä (3:18-21), jota lainaan uuden kirkkokäännöksen mukaisena:

"Ja minä ajattelin: Näin tapahtuu ihmisten vuoksi. Jumala koettelee heitä, jotta he ymmärtäisivät olevansa pelkkiä luontokappaleita. Sillä ihmisten ja eläinten kohtalo on yhtäläinen: samalla tavoin kuolevat molemmat, yhtäläinen henki on kaikilla. Ihmisillä ei ole etusijaa eläimiin nähden, kaikki on turhuutta. Kaikki menee samaan paikkaan: kaikki on tullut tomusta ja kaikki palaa tomuun. Kuka tietää, kohoaako ihmisen henki ylös ja vajoaako eläinten henki alas maahan?"

Ilmaisussa "yhtäläinen henki" heprean tekstin "henki"-sana on ruuach. Sen on LXX. kääntänyt "pneuma"- sanaksi, uuskreikan tekstilaitos taas sanaksi "pnoee" = henkäys.

Tohtori Uuras Saarnivaara kääntää korjaus- ja selitysraamatussaan jakeen 21 seuraavasti:

"Kuka tuntee ihmisen hengen, joka kohoaa ylös, ja eläimen hengen, joka vajoaa alas maahan?" Alaviitteessä hän sanoo: "KR:n käännös on virheellinen: Alkutekstissä ei ole sellaista epätietoisuutta kuin KR:n käännöksessä."

Kuitenkin, kuten jo näimme, tämä epätietoisuus on selvää uudessa käännöksessäkin, kuten Septuagintan tekstissäkin:

"Ja kuka tuntee ihmisen poikien hengen, jos se nousee ylös (tai: nouseeko se ylös), ja karjaeläinten hengen, jos se laskeutuu alas (tai: laskeutuuko se alas) maahan?"

Myös uuskreikan tekstilaitos sanoo samoin kuin Septuagintakin. Ainoastaan ihmistä merkitsevä sana on Septuagintan yksikön sijasta monikossa:

"Kuka tuntee ihmisten poikien hengen, jos se nousee ylös, ja karjaeläinten hengen, jos se laskeutuu alas maahan?"

Myöhemmin samassa kirjassa saarnaajalla ei kylläkään ole epätietoisuutta, kun hän puhuu ihmisen hengestä: "

"Tomu palaa maahan, josta se on tullut. Henki (hepr. ruuach, LXX. pneuma ) palaa Jumalan luo, joka on sen antanut.""

Entä, onko tämä Jumalan tykö palaava ihmisen henki se varsinainen tiedostava ihminen? Mitä tekstit tästä sanovat? Lainatkaamme ensin pari kohtaa Psalmeista:

"Älkää luottako maan mahtaviin, älkääkä luottako yhteenkään ihmiseen - ei ihmisestä ole auttajaksi. Hänen henkensä lähtee, hän tulee jälleen maaksi, ja sinä päivänä kaikki hänen hankkeensa raukeavat" (Ps.146:3-4).

Vielä selvempi on Septuagintan teksti, joka Psalmissa 145:3 sanoo:

"Älkää asettako luottamustanne ruhtinaisiin ja ihmisten poikiin, joissa pelastusta ei ole. Hänen henkensä on uloslähtevä, ja hän palaa hänen maahansa. Sinä päivänä tulevat katoamaan kaikki hänen ajatuksensa."

Myös uuskreikan tekstilaitos puhuu ajatusten häviämisestä tai haihtumisesta:

"Tuona päivänä hänen ajatuksensa haihtuvat / häviävät."

Toinen Psalmikohta on 104:29-30:

"Kun käännyt pois, ne hätääntyvät, kun otat niiltä elämän hengen, ne kuolevat ja palaavat tomuun. Kun lähetät henkesi, se luo uutta elämää, näin uudistat maan kasvot."

Septuagintan mukaan (Ps. 103:29-30):

"Ja käännettyäsi pois sinun kasvosi, ne tulevat pelästymään: sinä otat pois niiden hengen, ja ne tulevat kuolemaan ja ne tulevat palaamaan tomuunsa."

"Sinä olet lähettävä sinun henkesi, ja ne tulevat luoduiksi, ja sinä olet uudistava maan kasvon."

Seuraavaksi muutamia kohtia Jobin kirjasta Septuagintan mukaan (14:10,12,14,19-22):

"Mies kuoltuaan on mennyt, ja kaatunutta kuolevaista ei enää ole."

"Ja ihminen nukuttuaan pois, ei ole nouseva, (siihen asti) kunnes taivas ei ole enää ommeltu yhteen, ja he eivät tule heräämään heidän unestansa."

"Sillä kun ihminen kuolee, hän on tuleva (jälleen) elämään, päätettyään elämänsä päivät: Olen odottava kunnes jälleen olen olemassa. ..."

"...ja sinä tuhosit ihmisen kestävyyden. Sinä ajoit hänet loppuun, ja hän on mennyt: Sinä asetit häntä vastaan kasvosi ja lähetit hänet pois."

"Ja kun hänen poikansa moniksi tulevat, hän ei (sitä) tiedä; ja jos muutamia ovat, hän ei ole (siitä) tietoinen."

"Vaan hänen lihansa kärsi kipua ja hänen sielunsa murehti."

Viimeisessä virkkeessä sekä kipu että murhe ovat Septuagintassa indikatiivin aoristimuodossa, joka on menneen ajan tempus. Ingressiivisessä merkityksessä indikatiivin aoristi voi myös ilmaista teon tai tilan alkamista. Tällöin lainatussa virkkeessä olisi merkitys:"alkoi kärsiä kipua", "alkoi murehtia."

Myös nykyisestä laskien kolmanneksi vanhin suomalainen kirkkoraamattu on tulkinnut virkkeen menneisyydestä puhuvaksi: "

"Kuitenkin niin kauan kuin hän kantaa lihaa, täytyy hänen olla vaivassa, ja niin kauan kuin hänen sielunsa on hänessä, täytyy hänen murhetta kärsiä."

Merkittävää on, kuinka kreikkalainen raamattuoppinut Johannes Kolitsara on kääntänyt virkkeen Septuaginta- parafraasissaan selittävästi, koskemaan kuolevan viimeisiä tuntemuksia:

"Ainoa jonka hän tuntee ja tietää, on, että hänen lihansa särkevät noitten viimeisten tuntien aikana. Ja hänen sielunsa tulvii ylitse murheesta."

Uuskreikan tekstilaitos sen sijaan on kääntänyt virkkeen futuurilla, siis tulevaisuutta merkitsemään:

"Ainoastaan hänen lihansa hänen päällään on tuleva kärsimään kipua, ja hänen sielunsa hänessä on tuleva murehtimaan."

Vielä pari lainausta Jobin kirjasta (27:3-4, 34:14-15), uuden käännöksen mukaisina:"

"Niin kauan kuin henkeni on tallella, niin kauan kuin sieraimissani liikkuu Jumalan henkäys, minun suuni ei totisesti puhu vääryyttä, eivätkä huuleni kuiskaile petosta!"

"Jos hän ajattelisi vain itseään ja vetäisi pois henkensä, elämän henkäyksen, koko luomakunta menehtyisi hetkessä ja ihminen palaisi takaisin maan tomuun."

Samat lainaukset Septuagintasta kuuluvat:

"Totisesti, niin kauan kuin minun henkäykseni on vielä minussa, ja jumalallinen henki on jäljellä sieraimissani, eivät minun huuleni puhu laittomuutta, eikä minun sieluni ajattele vääryyttä."

Sillä jos hän tahtoisi vaatia ja ottaa hengen haltuunsa itsensä luo, kaikki liha tulisi yhdenmukaisesti kuolemaan, ja jokainen kuolevainen tulisi menemään pois maahan, josta hänet myös muovattiin."

Edellä lainatut kohdat näyttävät osoittavan, etteivät Vanhan testamentin kirjoittajat samaistaneet ihmisessä olevaa henkeä hänen tiedostavaan persoonallisuuteensa. Henki näyttää edustavan paremminkin Jumalalta saatua elämänvoimaa, jonka yhtyessä aineeseen, persoonallisuudet syntyvät, ja jonka erottua aineesta persoonallisuuksien tiedostava minä katoaa.

Kuitenkin kreikkalainen raamattuoppinut Johannes Kolitsara on kääntänyt Septuagintan Genesis 2:7:n parafraasiinsa seuraavasti:

"Jumala muodosti ihmisen, mullalla maasta (maallisen), ja hän puhalsi hänen kasvoihinsa elävän hengen, kuolemattoman sielun: Ja näin ihminen tuli eläväksi aineellishengelliseksi olennoksi."

Tämä Kolitsaran parafraasin selitys antaa joka tapauksessa toisen merkityksen tekstille, kuin mikä sillä selvääkin selvemmin itse Septuagintassa on. Kun heprean ja Septuagintan tekstien mukaan ihminen tuli eläväksi sieluksi Jumalan puhalluksen tuloksena, Kolitsara selittää ihmiseen puhalletun jo valmiiksi itsessään elävä henki, jonka hän tulkitsee kuolemattomaksi sieluksi. Tällainen tekstien selvän merkityksen toiseksi muuttaminen on erittäin arveluttavaa.

Mutta mihin tulkintaan Kolitsaran teksti perustuu? Ilmeisesti samaan tulkintavirheeseen, johon kristikunnan enemmistö on yhdessä syyllistynyt, Genesis 2: 7 jakeen merkitystä selittäessään.

Esimerkiksi kirjassaan "Voiko Raamattuun luottaa?", sen sivulla 146, otsikon "Jumala puhalsi elämän hengen" (2:7) alla, "Uuras Saarnivaara esittää seuraavaa.

"Luodessaan kasvit, eläimet ja ihmiset Jumala antoi niille `elämäksi´ nimitetyn ominaisuuden, joka olemukseltaan eroaa kemiallisista ja fysikaalisista prosesseista. Mutta ihmisen hän loi lisäksi omaksi kuvakseen, puhaltaen häneen elämän hengen, niin että hänestä tuli elävä sielu. Tämä ei merkitse vain sitä, että ihminen on luotu elämään erityisessä suhteessa Jumalaan, vaan myös sitä, että hänen `sielunsa´ on ruumiin kuoleman jälkeen jatkava elämäänsä näkymättömässä maailmassa. Tätä tarkoittaa sana, että Jumalan on pannut `iankaikkisuuden heidän sydämeensä´(Srn.3:11)."

Edellä Saarnivaara näyttää johtavan lukijaa jopa tietoisesti harhaan. Jos näet ihmisestä tuli elämän hengen saaneena sellainen elävä sielu, jonka sielu jatkaa ruumiin kuoleman jälkeen tietoista elämäänsä näkymättömässä maailmassa, niin samanlaisia sieluja ovat silloin kaikkien eläintenkin sielut, sillä sama elämän henki on Genesiksen tekstien mukaan myös kaikkien eläintenkin sieraimissa.

Lisäksi Saarnaajan kirjan 3: 11 maininta ihmisen sydämeen asetetusta iankaikkisuudesta, on tulkittu eri tavoin. Uusin nykykreikankielinen tekstilaitos kuten myös Kolitsaran Septuaginta-parafraasi, tulkitsevat kohdan merkitsevän, että Jumalan on antanut ihmisen sisimpään `ajan tajun´. Nykykreikankielinen Vanvan tekstilaitos, kuten myös englanninkielinen Bagsterin Septuaginta- laitos tulkitsevat kohdan merkitsevän sitä, että Jumala on alistanut koko maailman ihmisen ymmärryksen tutkittavaksi.

Saarnivaaran kirjan tekstiin palatakseni, hän vetoaa sivuilla 147-148 tutkimuksiin, joiden mukaan on tultu siihen tulokseen, että elävien olentojen fyysisessä ruumiissa on kätkettynä niin sanottu `energiaruumis´, joka määrätyllä (Kirlianin kehittämällä) valokuvausmenetelmällä saadaan näkyviin olentojen ruumista ympäröivänä `aurana´ eli valokehänä. Tämän jälkeen Saarnivaara kirjoittaa:

"Ero ihmisten ja eläinten energiaruumiin välillä (josta erosta mainituissa tutkimuksissa ei puhuta, koskapa meillä on siitä tietoa vain Jumalan ilmoituksesta) on se, että ihmisen `energiaruumis´ sisältää hänen `minänsä´ eli persoonallisuutensa ja jatkaa elämäänsä kuoleman jälkeen, ruumiista erottuaan ja näkymättömään maailmaan siirryttyään. Maallisessa elämässä fyysinen ja energiaruumis toimivat erottamattomassa yhteydessä, muodostaen yhdessä ihmisen persoonallisuuden. ... Maallisen elämän aikana ihmisen sielu / henki ei ole pelkästään hänen energiaruumiinsa, vaan hänen aivonsa ja hermostonsa on siinä erottamattomana osana. Kuoleman jälkeen sielu / henki on vain energiaruumiissa. Mitä `ainesta´ tämä on, kukaan ei tiedä, sillä se kuuluu erilaiseen olemassaoloon kuin fyysinen maailma."

Näin siis Saarnavaaran mukaan `ilmoituksesta´ löytyy ero jopa ihmisen ja eläinten energiaruumiin väliin, ja tällä `ilmoituksella´ hän ilmeisesti tarkoittaa kohtaa Genesis 2:7.

Toiseksi esimerkiksi otan Leif Nummelan tekstin, joka väittää kirjansa ”laskettu aika” sivulla 58 kaiken muun (tätä aihetta koskien mielestäni paikkansa pitämättömän) lisäksi seuraavaa:

”Jumala antoi ihmisen sielulle luomisessa ikuisen olemassaolon. Hän ylläpitää luodun ja aina hänestä riippuvaisen sielumme ylösnousemusruumiissa ikuisesti kuoleman jälkeen joko helvetissä tai taivaassa.”

Nummelakaan ei kuitenkaan perustele mitenkään tyydyttävästi, hänen mukaansa jo `luomisessa ihmiselle annetun sielun ikuista olemassaoloa.´

Sen sijaan Risto Santalan kirjasta löytyy myös perustelu. Hän paljastaa ”Suudelma hunnun läpi” - kirjansa sivuilla 33 - 34 sen, mihin tulkintaan hänenkin kannattamansa ihmissielun kuolemattomuus perustuu. Santala kirjoittaa:

”Onko sielu- sanan käyttö suomen kielessä käsittämätöntä? Onko `tuonpuoleisuuden ja sielun kuolemattomuuden merkityspiirre tunnetusti vieras´ heprealaiselle ajattelulle? Tämä ongelma tulee esille ihmisen luomisen yhteydessä. Tämä ihmiskuvaamme vaikuttava jae on nähtävä alkukielen ja sen eksperttien selitysten valossa.

Heprea käyttää kahta sanontaa, jotka tarkoittavat samaa - Raamattu rakastaa tällaista tyylikeinoa. Sanat `elämän henki´ ja `elävä sielu´ puhuvat samasta asiasta. Kieliopin kannalta sanonta `elämän henki´ eli `nishmat chajjim´ ei tule sanasta `neshima´ eli `hengitys´ tai `henkäys´, vaan sanasta `neshama´ eli Even Shushanin laajan hepreaa hepreaksi sanakirjan mukaan käsitteestä, jonka ensimmäiset merkitykset ovat `nefesh´ eli `sielu´ ja `ruuach ha-chajjim´ eli `elämän henki´. … Missään nimessä ei saisi käännöstä sekoittaa käsitteeseen `henkäys´, `neshima´, kuten nyt on tehty. Ainakin alaviitteessä olisi pitänyt sanoa, että tässä puhutaan `elävästä sielusta´.

Sanakirja selittää myös: `Oppineittemme käsityksen ja uskomme mukaan tällä tarkoitetaan iäisesti pysyvää hengellistä olemustamme, joka asustaa ihmisen elämän ajan hänen ruumiissaan, mutta jättää hänet ja siirtyy iankaikkiseen elämään totuuden valtakunnassa´. … Rabbit sanovat myös, `hengellinen sielu ei koskaan katoa, vaan se on elävä´. `Sielu ei raukea ruumiin kanssa haudassa, vaan elää iankaikkisesti Jumalan läsnäolon suloisuudessa´. Kielioppia tarkkailemalla ei erehdy luulemaan, että tässä puhuttaisiin käsitteestä `neshima´, joka merkitsee hengitystä ja henkäystä.”

Näin siis Santala edellä.

Edellä lainattuun on sanottava, ettei Santalan vetoaminen heprean alkukielen ekspertin Even Shushanin sanakirjaan oikein vakuuta minua. Kun hepreaa alkuaankin on kirjoitettu pelkillä konsonanteilla, ilman vokaalimerkkejä, eron tekeminen näiden kahden, ymmärtääkseni aivan samasta sanasta johdetun käsitteen `neshima´ ja `neshama´ välille tuntuu paremminkin keinotekoiselta keksinnöltä. Ainakaan Septuagintan kääntäjät eivät ole (alkuperäistä heprean konsonanttitekstiä kreikaksi kääntäessään) tällaista kahden eri käsitteen johtamista yhdestä kirjoitetusta sanasta tiedostaneet.

Myöhempi juutalaisuus sen sijaan tulkitsi jakeen Genesis 2: 7 siten, että ihmiseen puhalletun `henkäyksen´ sisältönä olisikin ollut jo itsessään toimiva ja elävä ihmisen sielu, ja jo itsessään elävä ihmisen henki. Viisauden kirjan luvun 15 ja jakeen 11 alkuosa näet sanoo:

”…koska hän (ihminen) ei tunne sitä, joka on hänet valmistanut, ja puhaltanut (ton empneusanta) häneen toimivan sielun (psyykheen energuusan) , ja vuodattanut (emfyseesanta) häneen elävän hengen (pneuma dsootikon),…”

Septuagintan (Genesis 2:7) ilmaisu `pnoee dsooees´ , elämän henkäys on siis Salomonin viisauden kirjassa tulkittu vastineella `pneuma dsootikon´, elävä henki. Elävä henki puolestaan on tulkittu itsessään toimintakykyiseksi sieluksi.

Vaikuttaakin siltä, että Even Shushanin sanakirja on omaksunut ainakin Genesis 2.7 kohdalla tulkintansa myöhäisjuutalaiseen apokryfikirjallisuuteen kuuluvasta Salomonin viisauden kirjan kohdasta 15: 11. Sama kirja opettaa varsinkin luvuissaan 2 ja 3 ilmiselvää sielunkuolemattomuusoppia.

Onkin aihetta todeta, että kun kreikkalais-ortodoksisen kirkon monet opit perustuvat Uuden testamentin aikaisiin, kaanonin ulkopuolelle jääneisiin apokryfisiin evankeliumeihin, koko kristikunnan enemmistön oppi ihmisen sielusta ja kuolemanjälkeisestä elämästä perustuu samoin hepreankielisen kaanonin ulkopuolelle jääneisiin Vanhan testamentin apokryfisiin kirjoituksiin. Nämä kirjat tosin sisältyvät kreikankieliseen kaanoniin.

Mutta olettakaamme että Genesis 2: 7 todella tarkoittaisi itsessään elävän ja tietoisen, ja jopa kuolemattoman sielun siirtämistä ihmiseen. Voidaan olettaa, että rakentaessaan vaimon Aadamista ottamastaan kylkiluusta (2: 21-22), Jumala olisi puhaltanut Eevaankin samanlaisen itsessään elävän ja tietoisen sielun, vaikka näin ei sanallisesti kerrotakaan tapahtuneen. Mutta missä vaiheessa tämä sielu siirrettiin heidän jälkeläisiinsä, ja missä vaiheessa se siirretään nykyään syntyviin lapsiin? Kun emme voi olettaa Jumalan jatkuvasti olevan puhaltelemassa ja siirtelemässä näitä eläviä sieluja ihmisten sukupuoliyhdynnöistä sikiäviin lapsiin, onko ajateltava ihmisen sielun kloonautuvan itsestään kaikkiin hänen jälkeläisiinsä? Ei tunnu uskottavalta.

Tällöin näet olisi olemassa ne kaksi mahdollisuutta, joita `Modernin teologian ensyklopedia´ selostaa luvussaan "Antropologia, kristillinen", sivuilla 24-25 seuraavasti:

"Raamatusta on turha etsiä viitteitä siihen suuntaan, että jokainen vastasyntynyt perisi tietynlaisen kyvyn, joka olisi ihmissielun perustana ja jonka vastakohtana olisi pelkässä luomistilassa oleva sielu.

Keskiajan teologien piirissä tästä kysymyksestä ajateltiin kahdella eri tavalla. Tradusianistit ajattelivat sielun saavan alkunsa hedelmöitymisen hetkellä. `Sielun siemen´ (jonka vastakohtana on `ruumiin siemen´) eroa tuolloin vanhempien sielusta, ja siitä tulee lapsen oma sielu.

Toista mieltä olivat kreationistit, jotka ajattelivat, että hedelmöitymisen hetkellä Jumala istuttaa ihmisyksilöön hänen `sielunsa´ ja näin luo sen tyhjästä (Anderson 1983, s. 42-43). Yhdynnässä vanhemmat luovat fyysiset edellytykset ihmisen olemassaololle, mutta itse asiassa he ovat vain toissijaisia tekijöitä tuossa prosessissa.

Karl Barth on sanonut tästä keskustelusta ettei mikään näistä teorioista vie meitä eteenpäin sen määrittelemisessä, mistä ihmisyys on oikeastaan peräisin (Barth [1948] 1960, s. 573). Voimme vai todeta, että ihminen saa alkunsa samanlaisessa biologisessa prosessissa - hedelmöitymisessä ja solujen jakautumisessa - kuin kaikki muutkin olennot. Tuosta prosessista seuraava elämän muoto on kuitenkin ihmisen muotoinen jo ennen syntymäänsä."

Tilanne on aivan toinen, jos oletamme ainoan ihmisen sielun olevan (tämän Raamatun kohdan tarkoittamassa merkityksessä) `hän itse´, eli, `hän itse´ syntyi eläväksi sieluksi elämän hengen puhalluksen tuloksena hänen sieraimiinsa. Elävä ihminen on elävä sielu, ja toinen elävä ihminen on toinen elävä sielu. Näihin sieluihin on kätketty kyky tuottaa uusia eläviä sieluja eli uusia ihmisiä. Joka sikiämiseen ei näin ollen tarvita Jumalaa osalliseksi, vaan jälkeläiset todella sikiävät `lihan tahdosta´ ja `miehen tahdosta´ (Joh. 1: 13).

V E R I

Vedenpaisumuksen jälkeen Jumala antoi "kaikki olennot, jotka elävät ja liikkuvat" Nooalle ja hänen pojilleen ravinnoksi (9:3). Samalla Jumala antoi kuitenkin myös kiellon, joka koski verta, sanoen uuden käännöksen mukaan:

"Mutta lihaa, jossa vielä on jäljellä sen elämänvoima, veri, te ette saa syödä. ja jokaisen, joka vuodattaa teidän verenne, teidän elämänvoimanne, minä vaadin tilille. Minä vaadin tilille jokaisen eläimenkin. vaadin tilille jokaisen ihmisen, joka vuodattaa lähimmäisensä veren. Joka ihmisen veren vuodattaa, hänen verensä on ihminen vuodattava, sillä omaksi kuvakseen Jumala teki ihmisen" (9:4-6).

Vanhemmat käännökset puhuvat elämänvoiman sijasta sielusta, kuten esimerkiksi "Armossa asetetun bibliakomitean käännös", vuodelta 1913:

"Älkää vain syökö lihaa, jossa sen sielu, sen veri vielä on. Mutta teidän oman verenne minä kostan; jokaiselle eläimelle minä sen kostan, ja myös ihmiselle minä kostan ihmisen sielun, toiselle toisen sielun" (Gen.9:4-5).

Samoin (3 Moos.17:11): "...sillä lihan sielu on veressä...", sekä: (5 Moos.12:23) :"Ole vain luja siinä, ettet syö verta; sillä veri on sielu, ja sielua sinun ei pidä syömän lihan kanssa."

Koska lihan sielu on siis veressä ja veri on sielu, joudumme kysymään, tarkoittavatko tekstit, että ihmisenkin sielu olisi veressä? Kun uuden käännöksen teksti puhuu kovin epäselvän tuntuisesti sielun sijasta vain veressä olevasta elämänvoimasta, miten on heprean ja kreikan tekstien laita?

Heprean mukaan Gen.9:4-5: "Ainoastaan lihaa sieluineen verineen älkää syökö. Mutta myös verenne sieluinenne vaadin, kädestä jokaisen elollisen sen vaadin, ja kädestä ihmisen, kädestä kunkin veljen, vaadin ihmisen sielun."

Ja kreikan mukaan: "Paitsi lihaa veressä sielun älkää syökö; Ja myös teidän (oman) veren(ne) teidän sielujenne olen tuleva etsimään, kaikkien villieläinten kädestä tulen sen etsimään, ja ihmisen, veljen kädestä, tulen etsimään ihmisen sielun."

Kun siis tekstit puhuvat ihmisten eli "teidän" sielujenne verestä, näyttää selvältä, että ihmiset samaistetaan sieluinensa muiden olentojen kaltaisiksi.

Samoin 3 Moos. 17:11 ja 5 Moos. 12:23 Septuagintan mukaan: "Sillä kaiken lihan sielu on sen veri,..."

"Ota voimallisesti vaari, ettet söisi verta, koska sen veri (on) sielu: Sielua ei tule syödä lihojen kanssa,..."

Kun sanotaan veren olevan kaiken lihan sielu, tarkoitetaan ilmeisesti ihmisenkin sisältyvän tähän kaikkeen lihaan. Näissä kohdissa käsitettä sielu (heprean: nefesh , kreikan: hee psyykhee) ei ilmeisestikään käytetä tiedostavan persoonallisuuden merkityksessä, vaan sillä tarkoitetaan persoonallisuutta ylläpitävää tekijää, eli itse elämää.

Nykykreikan tekstilaitos onkin edellä mainituissa kohdissa kääntänyt heprean nefesh- sanan sanaksi "hee dzoee" = elämä. Asiallisesti uusi suomenkielinen käännös on siis täysin oikein kääntänyt sielu- sanan sanaksi elämänvoima. Ihmisten sielujen veri (Gen. 9:4) merkitsee siis heidän elämänsä verta.

KUOLEMA

Kuoleman uhka mainitaan ensimmäisen kerran varoituksessa jonka Jumala antoi: GEN 2:16:

"Ja Kaikkivaltias Jahve käski ihmistä, sanoen: `Syö syöden kaikista puutarhan puista. Mutta hyvän ja pahan tiedon puusta, älä siitä syö, sillä päivänä siitä syödessäsi, kuolemalla kuolet."

Heprean tekstin "kuolemalla kuolemisen" ( moot taamuut) on Septuaginta kääntänyt sanatarkasti kuolemalla kuolemiseksi (thanatoo apothaneisthe):

Gen. 2:16-17: " Ja Herra Jumala antoi käskyn Aadamille, sanoen: `Jokaisesta syötävänä (olevasta) puusta puutarhassa syö, mutta hyvän ja pahan tietämisen puusta, älkää te siitä syökö: sillä jona päivänä te siitä söisitte, te tulette kuolemalla kuolemaan.`"

Uuskreikan tekstilaitoksen mukaan kuolemalla kuoleminen merkitsee totista / todellista kuolemista:" thelis eksapantos apothani... ."

Entä, mitä kuoleminen Jumalan oman selityksen mukaan merkitsee? Lukekaamme (Gen.3:19): "Otsasi hiessä olet syövä leipää, kunnes muutut jälleen maaksi, koska siitä olet otettu. Koska sinä (olet) tomua, niin tulet tomuksi."

Septuagintan mukaan sama jae kuuluu: "Sinä olet syövä leipääsi sinun kasvojesi hiessä, siihen asti kun olet palajava maahan, josta sinut otettiin: Sillä maata sinä olet, ja maahan olet menevä pois."

Kuoleminen on siis maaksi muuttumista ja maaksi tulemista.

Edellä lainatun tekstin jälkeen Jumalan kerrotaan kantaneen huolta siitä, ettei ihminen vain jäisi langenneena elämään iankaikkisesti: Gen. 3:22:

"Ja Jumala sanoi: `Katso! Adam on tullut kuin yhdeksi meistä, tuntemaan hyvää ja pahaa. Ja jottei nyt koskaan ojentaisi kättä ja ottaisi puusta elämän ja söisi ja tulisi elämään iankaikkisuuteen.`"

Edellä lainatun valossa kuoleminen näyttää merkitsevän loppua ihmisen persoonallisuudelle. Kuolema kohtaa "sinua", joka olet tuleva jälleen tomuksi."Sinä" olet menevä pois / palajava maahan.

Tälläiseen johtopäätökseen näytti myös Raamatun Saarnaaja joutuneen (9:5-6, uuden käännöksen mukaan), kirjoittaessaan:

"Elävät tietävät sen, että heidän on kuoltava, mutta kuolleet eivät tiedä mitään. Heillä ei ole enää palkkaa saatavana, ja heidän muistonsa on unhotettu. Heidän rakkautensa ja vihansa ja kiihkonsa on mennyt, eikä heillä enää koskaan ole osaa missään, mikä tapahtuu auringon alla."

Sama jae Septuagintan mukaan kuuluu:

"Koska elävät tulevat tietämään että he tulevat kuolemaan, ja kuolleet eivät ole mitään tietäviä: Ja ei ole heille enää palkkaa, koska heidän muistonsa on unohdettu."

Septuagintakin puhuu palkasta (misthos), uuskreikan tekstilaitos sen sijaan nautinnosta: "...uude ekhuusi pleon apolausin." = "...eivätkä he omaa enää nautintoa."

Oliko Saarnaaja oikeassa siinä tulkinnassaan, että kuolleet eivät tiedä mitään, ja että kaikki tiedostavan elämän ilmentymät (rakkaus, viha, intohimo, ym.) ovat asioita, joita kuolleet eivät enää koe? Ainakin tulkinta on yhtäpitävä edellä lainattujen heprean ja Septuagintan tekstien kanssa.

Palataksemme Genesis 2:17:sta, ei näytä ollenkaan oikeutetulta tulkita Jumalan tarkoittaneen vain ruumiillista kuolemaa, joka ei koske ihmisen varsinaista minää? Näin kuitenkin Johannes Kolitsara Septuaginta-parafraasissaan on kohdan tulkinnut:

"Sinä päivänä jona te söisitte sen hedelmästä, te tulette menettämään kuolemattomuuden oikeuden, te tulette kuolemaan ruumiillisesti, ja te tulette erotetuksi minusta, joka teille annoin elämän."

TUONELA

Tuonela mainitaan ensimmäisen kerran kohdassa 1 Moos.37:35, jossa Jaakob murehtii poikaansa Joosefia, sanoen: "Ei, minä suren, kunnes menen tuonelaan poikani luo." Heprean teksti sanoo: "Niin nousivat kaikki poikansa ja kaikki tyttärensä lohduttamaan häntä, mutta hän ei tahtonut tulla lohdutetuksi, vaan sanoi: `Koska menen alas poikani luo murehtivana sheoliin.´ Ja hänen isänsä itki häntä."

Septuagintan teksti kuuluu: "Ja kaikki hänen poikansa ja tyttärensä kokoontuivat ja tulivat häntä lohduttamaan, ja hän ei tahtonut tulla lohdutetuksi, sanoen: `Olen alasastuva murehtivana minun poikani luo haadekseen.` Ja hänen isänsä itki häntä."

Uuskreikan tekstilaitos on tulkinnut Jaakobin tarkoittaneen hautaa: "Koska murehtivana tulen astumaan minun poikani luo hautaan (eis ton tafon)."

Aikaisemmassa kirkkoraamatussa (Jes.14:15) tuonelaa nimitetään pohjimmaiseksi haudaksi: "Mutta sinut heitettiin alas tuonelaan, pohjimmaiseen hautaan." Septuaginta sanoo: "Mutta nyt olet astuva alas haadekseen, ja maan perustuksiin." Uuskreikan tekstilaitos puhuu haadeksesta kuopan syvyyksinä: "Kuitenkin sinä olet tuleva astumaan alas haadekseen, kuopan syvyyksiin."

Entä, millaisen tilan tuonelassa kerrotaan vallitsevan? Saarnaaja 9:10 sanoo uuden käännöksen mukaan: "Tee voimiesi mukaan se mikä tehtävissä on, sillä tuonelassa, jonne olet matkalla, ei ole tekoja, ei ajatuksia, ei tietoa, ei viisautta." Samoin sanovat Septuaginta ja uuskreikan tekstilaitos, käyttäen keskenään samoja sanojakin (teko-sanaa lukuunottamatta).

Jobin kirjassa (17:13-16) tuonelaa kuvataan uuden käännöksen mukaan seuraavasti: "Minullako toivoa? Kotini on tuonela (LXX: = tuonela, uuskreikan = hauta), pimeyteen minä sijaan vuoteeni. Hautaani (LXX: = kuolemaa, uuskr: = katoavaisuutta) minä tervehdin: `Sinä olet isäni!` Madoille (LXX: = mätänemiselle) sanon: `Äitini ja sisareni!` Miten siis voisin vielä toivoa? Missä minua odottaisi onni? Se vaipuu minun kanssani tuonelaan (LXX: = tuonelaan, uuskr: = tuonelan syvyyteen). Yhdessä katoamme maan tomuun."

Psalmi 6:6 sanoo: "Kuoltuaan ei kukaan sinua ylistä, ei kukaan kiitä sinua tuonelassa." Psalmi 30:10: "Mitä hyötyä on siitä, jos minä kuolen, jos vaivun hautaan (LXX: ; = turmelukseen / katoavaisuuteen, uuskr: ; = kuoppaan)? Ylistääkö maan multa (LXX: / uuskr. ) sinua, julistaako se sinun uskollisuuttasi?" Psalmi 88:11-13: "Ethän sinä kuolleille tee ihmeitä, eivät varjot (LXX: = haamut, uuskr: = kuolleina olevat) nouse sinua ylistämään. (sela) Ei haudassa kerrota, että sinä armahdat, ei kadotuksessa (LXX: = tuhossa / häviössä / kadotuksessa, uuskr: = turmeluksessa / katoavaisuudessa), että olet uskollinen! Tunnetaanko pimeydessä ihmeitäsi, puhutaanko hyvyydestäsi unohduksen maassa?" Psalmi 115:17: "Eivät kuolleet ylistä Herraa, ei yksikään, joka on hiljaisuuteen (LXX: = haadekseen, uuskr: = hiljaisuuden paikkaan) laskeutunut." Jes.14:11: "Tuonelaan (LXX: = tuonelaan, uuskr: = hautaan) on syösty sinun loistosi ja mahtisi, sinun harppujesi helkytys. Sinun allasi ovat vuoteena madot, sinun ylläsi peitteenä toukat." Jes.38:18: "Ei tuonela sinua kiitä eikä kuolema sinua ylistä! Ne, jotka syvyyteen joutuvat, eivät voi turvautua uskollisuuteesi."

Tämä viimeinen lainaus kuuluu uuskreikan tekstilaitoksen mukaan: "Sillä hauta ei ole sinua kiittävä: kuolema ei ole sinua ylistävä: kuoppaan alasastuneet eivät tule asettamaan toivoaan sinun laupeuteesi."

Septuaginta sanoo: "Sillä haadeksessa olevat eivät kiitä sinua, eivätkä kuolleina olevat ylistä sinua, eivätkä haadeksessa olevat odota sinun laupeuttasi."

Edellä lainattujen kohtien perusteella kuoleman tila näyttää synkältä. Kuolema on tila, jossa olevalla on madot vuoteenaan ja toukat peittonaan. Kuoleman tilassa ihminen on samalla myös tuonelassa, pimeydessä, jossa ei koeta toivoa eikä muitakaan tunteita, eikä myöskään tunneta eikä ylistetä Jumalaa. Tuonela kuvataan yhteiseksi haudaksi ja unhotuksen maaksi, johon vaipuneet eivät aseta toivoaan Jumalan totuuteen ja vanhurskauteen.

Vanhassa testamentissa on kuitenkin myös toisenlaatuisia tekstejä. Nämä tekstit ovat kylläkin runollisia ja vertauskuvallisia: Jesaja 14:9-10 puhuu tuonelan liikkumisesta ja haamujen herättämisestä, ja nämä haamut esitetään tekstissä tietoisiksi olennoiksi, jotka puhuvat tuonelan uudelle tulokkaalle. Samanlainen teksti löytyy Hesekielin 32 luvusta, jossa mahtavat sankarit esitetään tuonelan keskeltä puhuvina (jae 21), jolloin puhe jälleen kohdistuu uusille tulokkaille. Heidät kuvataan tuonelaan alasastuneina, jotka ovat ottaneet jopa maanpäälliset sota-aseensakin mukaansa sinne (jae 27), mikä tietenkin on sula mahdottomuus. Tämä seikka juuri osoittaa näiden tekstien luonteen.

Mielenkiintoinen on myös Jes.57:1-2, joka kuuluu uuden käännöksen mukaan: "Vanhurskas menehtyy, eikä kukaan siitä piittaa, hurskaat otetaan pois, eikä se ketään liikuta. Pahan mahti pyyhkäisee vanhurskaan pois. Mutta rauhan aika tulee. Ne, joiden tie on suora, saavat levon."

Septuaginta mukaan jakeet kuuluvat: "katsokaa kuinka hurskas hukkui, ja ei kukaan ota siitä sydämelleen, hurskaat miehet otetaan pois, ja ei kukaan sitä huomaa. Sillä vääryyden kasvosta on otettu pois vanhurskas. On oleva rauhassa hänen hautausmaansa, hänet on otettu pois keskeltä."

Kreikan "hee tafee" merkitsee sekä hautausta että hautausmaata. Ajatuksena siis on, että kun hurskas on otettu pois, hän saa sen jälkeen olla rauhassa hautausmaan haudassaan.

Uuskreikan tekstilaitos puhuu tulevasta levosta leposijoissa (tai: vuoteissa): "theluusin anapauthe en tais klinais autoon"... = "...he tulevat nauttimaan lepoa heidän leposijoissaan."

Myös Job 19:25-27 on mielenkiintoinen, ja kuuluu uuden käännöksen mukaan:

"Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan. Saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa."

Tekstin ilmaisu: "sitten...kun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti", näyttäisi viittaavan kuoleman jälkeiseen ruumiittomuuteen, joka olisi tietoinen tila. Kuitenkin jae 26 voidaan ymmärtää toisinkin: "Ja sen jälkeen kun nahkani on näin nyljetty, saan kuitenkin lihastani nähdä Jumalan."

Teksti lihastani on kaksiselitteinen: lihastani käsin / vapaana lihastani. Septuaginta on tulkinnut sen ylösnousemukseen viittaavaksi: "Hän on nostava seisomaan minun nahkani joka kärsii näitä: sillä Herralta tämä minulle toteutuu."

Samoin uuskreikan tekstilaitos on tulkinnut jakeen ylösnousemukseen viittaavaksi: " Ja sen jälkeen kun minun nahkani tämän ruumiin kanssa turmeltuu, jälleen lihallani (tai: lihani kanssa) olen tuleva näkemään Jumalan."

Edellä lainatut tekstit näyttävät voittopuolisesti puoltavan sellaista näkemystä, jonka mukaan kuolema merkitsisi ihmiselle hänen persoonallisuutensa väliaikaista loppua tiedostavana olentona. Vasta ylösnousemus uudistaisi ihmisen jälleen itsensä ja ympäristönsä tiedostavaksi olennoksi.

Nyt jatkossa katsomme muutamia Vanhan testamentin tekstejä, jotka näyttävät edustavan toista näkemystä.

VAINAJAHENGET

Heprean sana "refaim" merkitsee vanhassa testamentissa sekä kanaanin jättiläiskokoisia alkuasukkaita, että myöskin vainajien velttoja varjomaisia henkiä. Vainajien puoleen kääntyminen on "Herralle kauhistus", mutta näyttää samalla osoittavan, että henkien kanssa voitaisiin olla yhteydessä (5 Moos.18:9-12).

Spiritismi väittää saavansa yhteyden kuolleitten henkiin. Ovatko nämä henget todellakin kuolleitten ihmisten elossa olevia henkiä, vaiko vain pahoja henkiä (jotka esiintyvät vainajien henkinä), on ratkaiseva kysymys.

Uuskreikan tekstilaitos puhuu pahojen henkien välittäjistä (antapokriteis daimoonioon), mutta myöskin varsinaisista vainajainmanaajista ( nekromanteis). Septuaginta puhuu kuolleita kysyvistä (eperootoon tuus nekruus ), sekä mahasta- eli vatsastapuhujista (enggastrimythoi ), joiden toiminta on yhteydessä vainajainmanaajiin.

Jesaja 8:19 kuuluu Septuagintan mukaan: "Ja jos he sanoisivat teille: "Etsikää vatsastapuhujia ja maasta huutavia, jotka vatsasta huutavat", eikö kansa Jumalaansa etsisi? Miksi he etsisivät elävien tähden kuolleita?"

Uuskreikan tekstilaitoksen mukaan sanojat kehoittivat kysymään: "...niiltä joilla on ennustamisen henki (tuus ekhontas pneuma manteias), sekä vainajainmanaajilta ( tuus nekromanteis)."

Teksti neuvoo olemaan menemättä niiden luo, jotka omaavat ennustamisen hengen, manaavat vainajia, tai esiintyvät vatsastapuhujina maasta puhuvien eli vainajien nimissä. Kun teksti ei tässä (kuten ei muuallakaan) suoraan leimaa tälläistä toimintaa petokseksi, on otettava huomioon mahdollisuus, että henkien kanssa todellakin saatetaan voida olla yhteydessä, jos tiedostavia vainajien henkiä todella on olemassa.

Onko siis kaikki vainajien nimissä esiintyminen vain pahojen henkien aikaansaannosta, ja täten todellisuudessa petosta? Tunteeko Raamattumme yhtään ainoaa tapausta, jossa kuolleeseen olisi todellakin saatu yhteys? Tästä seuraavaksi.

SAUL JA SAMUEL

1 Sam. 28:1-20 kertoo, että Saul oli juuri joutumassa taisteluun filistealaisten kanssa, ja hän pelkäsi taistelun lopputulosta. Samuel oli kuollut ja haudattu, eikä Herra vastannut Saulin kyselyihin millään tavalla. Silloin Saul etsi käsiinsä ennustajanaisen, jotta tämä kuolleen Samuelin välityksellä ilmoittaisi hänelle tulevaisuuden.

Suuri kysymys kuuluu, oliko Saul tekstin mukaan todella kosketuksissa Samuelin kanssa (joka myös valaisi hänelle tulevaisuuden) vaiko ei?

Lainaan seuraavassa muutamia jakeita (3,7,11-15) Septuagintasta, tekstiä lyhennellen:

"Ja Saul oli poistanut vatsastapuhujat ja tietäjät maasta. ... Ja Saul sanoi palvelijoilleen: `Etsikää minulle vatsastapuhuva nainen, ja minä olen menevä hänen luokseen ja kysyvä häneltä.` Ja hänen palvelijansa sanoivat hänelle: `Katso! Vatsasta puhuva nainen (on) Aendoorissa.` ... ...Ja he tulevat yöllä naisen luo, ja hän sanoi hänelle: `Ennusta minulle vatsastapuhumisella, ja nostata minulle hän, jonka sinulle sanon.` Ja nainen sanoi: `Kenet nostatan sinulle?` Ja hän sanoi: `Nostata minulle Samuel.` ... Ja nainen näki Samuelin ja hän huusi suurella äänellä: ja nainen sanoi Saulille: `Miksi sinä petit minut? Ja sinä olet Saul.`, . . = Ja kuningas sanoi hänelle: `Älä pelkää! sano, kenet olet nähnyt?` Ja hän sanoi hänelle: `Olen nähnyt jumalien nousevan ylös maasta.` Ja hän sanoi hänelle: `Mitä havaitsit?` Ja hän sanoi hänelle: `Suoran (s.o. suoraselkäisen) miehen nousevan ylös maasta, ja tämä (on) viittaan kääriintyneenä.` Ja Saul ymmärsi, että tämä (oli) Samuel, ja hän kumartui kasvoilleen maahan ja hän rukoili häntä. Ja Samuel sanoi: `Miksi sinä minut nostattamalla häiritsit minua?`"

Edellä esitetyn kertomuksen johdosta sanoo tohtori Uuras Saarnivaara kirjassaan "Voiko Raamattuun luottaa?" (sivu 315):

"Saulin käynti (nykyistä sanontaa käyttääksemme) spiritistimeedion luona, nostaa kysymyksen: Nostattiko nainen todella Samuelin hengen? Raamattu sanoo hänen tehneen niin, eikä meillä ole oikeutta selitellä asiaa toiseksi. Samuelin hengen puhe oli aitoa tämän profeetan puhetta, ja hänen sanansa kävivät toteen. 5 Moos.18:10 ss. kieltää ankarasti kaiken taikuuden ja kuolleilta kysymisen, mutta se ei sano, että tälläinen on kuvittelua. Sitä, miten "meedio" voi saada kosketuksen Samuelin henkeen ja nostattaa hänet, emme tiedä."

Mielenkiintoinen on myös kreikkalaisen Johannes Kolitsaran Septuaginta-parafraasin esitys edellä lainatusta samoista jakeista ja samoin lyhennellen:

""Ennenkuin Samuel kuoli, oli Saul karkottanut vatsastapuhujat sekä ne, jotka kutsuivat, kuten on sanottu, kuolleita haadeksesta. Ja Saul sanoi silloin palvelijoilleen: "Etsikää ja huolehtikaa, että löydätte minulle ennustajanaisen, jotta menisin hänen luokseen ja kysyisin neuvoa häneltä. ... Ja kaksi miestä hänen kanssaan he tulivat ennustajanaisen luo yön aikana, ja Saul sanoi hänelle: "Ilmaise meille, pyydän sinua, tulevaisuus, tuottamalla haadeksesta hengen, jonka minä sinulle sanon, ja joka puhuisi sinun vatsasi välityksellä." Ja nainen kysyi: "Kenet kuolleista sinä tahdot minun sinulle kutsuvan?" Ja Saul sanoi:" Kutsu minulle Samuel." ...Ja nainen näki Samuelin nousevan, ja hän korotti äänensä ja huusi kovalla äänellä. Ja nainen sanoi Saulille: "Miksi sinä petit minut? Sinä olet Saul. Kuningas vastasi hänelle: "Älä pelkää! Sano minulle, kenet sinä näit?" Nainen sanoi hänelle: "Minä näin jumalien nousevan ylös maasta." Kuningas kysyi häneltä: "Mitä sinä tarkasti (sanoen) näit?" Tämä vastasi: "Näin suoran miehen nousevan ylös haadeksesta, ja hän oli viittaan pukeutuneena." Ja välittömästi Saul ymmärsi, että hän oli Samuel... ... Samuel sanoi Saulille: "Miksi sinä häiritsit minua ja kutsuit minut nousemaan tänne ylös?""

Näin siis Kolitsaran Septuaginta-parafraasi.

On huomin arvoista, että Septuagintassa Samuel ei myöskään lupaa Saulille, että: "...huomenna sinä ja sinun poikasi olette minun luonani" (jae 19), vaan: "...kai aurion sy kai hoi hyioi sy meta sy pesuuntai..." = "...ja huomenna sinä ja sinun poikasi sinun kanssasi tulette kaatumaan..."

Edellä osaksi lainattu Raamatun kertomus Saulin yhteydestä ruumiillisesti kuolleeseen mutta hengeltään elävään Samueliin on tulkittu kahdella tavalla. Toiset pitävät kertomusta spiritistisenä petoksena, kaikesta siitä huolimatta, mitä tekstissä kerrotaan. Toiset taas korostavat, että kertomus on esitetty tositapahtumana. Heidän mukaansa mikään tekstissä ei viittaa siihen, että olisi kysymyksessä spiritistinen tai muunkaan lainen petos.

Näin ollen herää kysymys: Onko meidän jo Vanhan testamentin tekstien perusteella pidettävä kaikkia ruumiillisen kuoleman kokeneita sittenkin tietoisina, hengeltään elävinä persoonina? Jatkossa tutkistelemme, mitä Uudella testamentilla on aiheen kannalta sanottavaa.

"...EIVÄT VOI TAPPAA SIELUA..."

Keskusteltaessa Raamatun ihmiskäsityksestä Uuden testamentin opetuksien valossa, kenties ahkerimmin sielun kuolemattomuuden puolesta lainattu kohta löytyy Matteuksen evankeliumin 10:28:sta:

"Ja älkää te pelätkö niitä jotka tappavat ruumiin, mutta eivät ole kykeneviä tappamaan sielua: Vaan pelätkää ennemmin häntä joka on kykenevä tuhoamaan sekä sielun että ruumiin gehennassa."

Jeesuksen sanat näyttävät ilmaisevan otsikkomme sanoin, etteivät ihmiset kykene tappamaan toistensa sielua. Entä, voiko Jumala tappaa ihmisen sielun? Tähän vastataksemme, jaetta on aloitettava tutkimaan sen loppupäästä. Tekstijakeessa on toinenkin merkittävä sana, nimittäin aoristin infinitiivi "apolesai" verbistä "apollyymi" . Tämän verbin merkitykset ovat: tuhota / surmata / hävittää / kadottaa. Tekstiyhteys osoittaa, ettei tämän verbin merkitys tässä ole niinkään "hukuttaa", vaan paremminkin "tuhota" ja "hävittää."

Tätä todistaa myöskin helvetiksi käännetyn sanan kieliopillinen muoto kaikissa luotettavimmissa käsikirjoituksissa. Vain D (Bezae Cantabrigiensis, 4 / 5 vuosisata) edustaa merkittävimmistä kreikankielisistä käsikirjoituksista akkusatiivista muotoa: "eis geennan" = gehennaan. Useimmat merkittävät käsikirjoitukset edustavat datiivista muotoa "en tee geennaa" = gehennassa. Kun Jumala voi siis sekä sielun että ruumiin joko tuhota tai surmata, hävittää tai kadottaa helvetissä, näyttäisi tämä osoittavan, ettei ihmisen sielu olisi sen enempää kuolematon kuin ruumiskaan.

Jos siis Jumala voi tappaa sekä ihmisen ruumiin että sielun, tarkoittiko Jeesus kuitenkin, ettei ihminen silti kykene tappamaan toisen ihmisen sielua, vaan ainoastaan ruumiin? Näinhän sanat perinteisesti on tulkittu, ja sitähän ne kirjaimellisesti merkitsevät.

Vai olisiko sittenkin kysymyksessä heprean tai aramean kielen raamatulliseen ilmaisuun pohjautuva kreikan kielen käyttö, jonka sanatarkka kirjaimellinen tulkinta kenties johtaa harhaan?

Onko väärin, kun esimerkiksi Karas-Sana Oy:n kustantama Elävä Uutinen tulkitsee kirjaimellista tekstiä, sanoen: "Älkää peljätkö ihmisiä, jotka voivat tappaa ruumiinne, mutta eivät voi viedä teiltä ikuista elämää."

Tällöin ei olisikaan kysymys siitä, että ihmisestä jäisi ruumiin kuoleman jälkeen henkiin tiedostava ruumiiton sielu. Kykenemättömyys tappaa sielu merkitsisi sitä, ettei ihminen kykene estämään Jumalaa ylösnousemuksen kautta uudistamasta tapettua jälleen tiedostavaksi olennoksi iankaikkiseen elämään.

Merkittävä on myös Luukkaan evankeliumin rinnakkaiskohta (12:4-5)

"Minä sanon teille, minun ystävilleni: Älkää te pelätkö ruumiin tappajia ja tämän jälkeen heillä ei ole enempää mitä tekisivät. Mutta minä osoitan teille ketä teidän tulee pelätä: pelätkää häntä joka tappamisen jälkeen omaa vallan syöstä gehennaan: Niin, minä sanon teille, häntä te pelätkää."

Tämä teksti puhuu vain ruumiin tappamisesta, jonka jälkeen ihminen ei voi tehdä toiselle mitään enempää. Sen sijaan Jumala voi ruumiin tapettuansa tehdä enemmänkin, eli syöstä tappamansa tappamisen jälkeen gehennaan.

Jotta tappamisen jälkeen helvettiin syöksemisellä olisi jotakin todellista tietoista merkitystä ihmiselle, on ajateltu tämän edellyttävän tietoista sieluntilaa ruumiin kuoleman jälkeen. Teksti siis tarkoittaisi, että ihminen ei voi tehdä tapetulle ruumiin tappamista enempää, mutta Jumala voi hänet herätettyään tappaa hänen ruumiinsa toistamiseen, ja syöstä sen jälkeen hänen kuolemattoman sielunsa helvettiin.

Kuitenkin gehennaan syöstäväksi joutumisen peljättävyys voidaan tekstin perusteella ymmärtää toisinkin, eli ilman edellytystä kuolemattoman sielun olemassaolosta. Tällöin gehenna eli helvetti merkitsisi peruuttamatonta lopullista kuolemaa: Toinen ihminen tappaa tosin toisen, mutta Jumala herättää tapetun uuteen elämään. Jos taas joku herättämisensä jälkeen joutuu Jumalan tappamaksi ja sen jälkeen gehennaan heitetyksi, hänellä ei ole enää toivoa ylösnousemuksesta eikä uudesta elämästä.

GEHENNA

Tässä kohtaa onkin mielenkiintoista luoda silmäys gehennan eli helvetin alkuperäiseen merkitykseen. Aloittakaamme lainauksella Pietarin ensimmäisestä kirjeestä (4:17-18):

"Sillä aika on aloittaa tuomio Jumalan huoneesta: mutta jos ensin meistä, mikä on Jumalan evankeliumille tottelemattomien loppu? Ja jos hurskas vaivoin on tuleva pelastumaan, missä tullaan näkemään jumalaton ja syntinen?"

Kreikankielinen alkuteksti käyttää sanaa "faneitai", joka on futuurin mediumin singulaarin kolmas persoona verbistä: "fainoo". Alkuteksti siis todellakin kysyy, "missä tullaankaan näkemään jumalaton ja syntinen?" "Fainoo" -verbin mediumimuodon merkitykset (näkyä / loistaa / ilmestyä / näyttäytyä / tulla näkyviin) sopivat mainiosti ilmaisuksi sen katselun kohteesta, jonka profeetta Jesaja on tuonut julki seuraavasti (66:24) Septuagintan käännöksen mukaan:

"kai ekseleusontai kai opsontai ta koola toon antroopoon toon parabebeekotoon en emoi: ho gar skooleeks autoon uu teleuteesei kai to pyr autoon uu sbestheesetai, kai esontai eis orasin paasee sarki" = "Ja he tulevat käymään ulos ja he tulevat katselemaan minua vastaan rikkoneiden ihmisten ruumisraatojen jäseniä: sillä heidän matonsa ei ole kuoleva, ja heidän tulensa ei ole sammuva, ja he tulevat olemaan katseltavana kaikelle lihalle."

Kreikan sana "to koolon", jonka monikkoa Septuaginta käyttää, merkitsee ihmisen tai eläimen ruumiinjäsentä, raajaa, ulotinta, kättä, jalkaa, hautaamatonta ruumista, monikossa ruumiin jäseniä. Tekstikohta antaa kuvan aivan kuin kaatopaikalla olevista kuolleitten ihmisten ruumisraatojen jätteistä, levitettyinä hajalleen sinne tänne. Ei suinkaan elävistä ihmisistä.

Entä, mistä nämä raadot ovat syntyneet? Sama Jesajan kirjan luku kertoo edellä (jakeet 15-16):

"Sillä katso! Herra on tuleva kuin tuli, ja hänen sotavaununsa kuin rajuilma, antamaan takaisin rangaistusta vihassa ja nuhtelua tulen liekissä. Sillä Herran tulella tullaan tuomitsemaan koko maa, ja hänen miekallaan kaikki liha: paljon haavoitettuja on tuleva Herran toimesta olemaan."

Kyse on siis Herran tulosta, jonka Uusi testamentti tulkitsee Herramme Jeesuksen tulemukseksi.

Apostoli Paavali pohjaa 2 Tes. 1:6-10 tekstin ilmiselvästi myös tähän Jesajan kirjan kohtaan. Kyse on siis Jeesuksen tulemuksen yhteydessä surmansa saavien ihmisten ruumiitten jätteistä.

On huomioitava, että vasta Vanhan testamentin apokryfiset tekstit antoivat tälle Jesajan kirjan viimeiselle jakeelle iankaikkisessa tuskassa kitumisen merkityksen, josta enemmän myöhemmin.

Kreikankielisen alkutekstin sana: " geenna" (lue: gehenna) on kreikankielinen muoto arameankielisistä sanoista "gee Hinnoom", joka puolestaan on lyhennys heprean kielisistä sanoista: "gee ben Hinnoom" tai "gee benee Hinnoom." Sanat merkitsevät "Hinnomin laaksoa" ja "Hinnomin poikien laaksoa." Tämä laakso sijaitsee Jerusalemin kaupungin eteläpuolella, ja siellä epäjumalan palvelijat uhrasivat poikiansa Molokille Juudan kuningasten Aahaan ja Manassen aikoina.

Sen jälkeen kun kuningas Joosia oli poistanut epäjumalan palveluksen, pidettiin tätä paikkaa saastaisena, ja sinne viskattiin kaikenlaista likaa, sekä eläinten raadot ja pahantekijöiden kuolleet ruumiit, joiden polttamista varten siellä pidettiin yllä alituista tulta. Laaksosta tuli siis kaatopaikka, jota samalla alettiin käyttää rikollisten avohautausmaana.

Monet Vanhan testamentin tekstit vain mainitsevat Hinnomin laakson (Joos.15:8, 18:16, Neh. 11:30), mutta toiset kohdat ennustavat laaksolle määrättyä tulevaisuutta, kuten esimerkiksi Jeremia 7:31-33, joka sanoo uuden käännöksen mukaisesti:

""He ovat rakentaneet Ben-Hinnomin laaksoon uhripaikkoja, Tofetin uhrikukkuloita, polttaakseen siellä poikiaan ja tyttäriään. Sitä minä en ole käskenyt tehdä, sellainen ei tulisi mieleenikään!" Kuulkaa siis, mitä Herra sanoo: "Tulee aika, jolloin kukaan ei enää puhu Tofetista eikä Ben-Hinnomin laaksosta, vaan puhutaan murhalaaksosta. Tofetin uhripaikoille haudataan tämän kansan vainajia, kun muualla ei enää ole tilaa. Kenenkään hätistelemättä saavat haaskalinnut ja villieläimet syödä kuolleiden ruumiita.""

Tämän Jeremian kohdan (7:31) alaviitteessä on seuraava teksti: "7:31 Vrt. 19:6-14 sekä 2.Kun.3:10. Ben-Hinnomin laakso, hebr. Ge-(Ben-) Hinnom, sijaitsee Jerusalemin eteläpuolella. Laaksossa oli vieraiden jumalien palvontapaikkoja, ja siellä poltettiin jätteitä. Helvettiä merkitsevä sana Gehenna (vrt. esim. Matt.5:22) johtuu laakson nimestä."

Alaviitteessä viitattiin Jeremian kirjan 19 lukuun, ja niinpä lainaamme (19:1-13):

"Herra sanoi minulle:`Osta itsellesi saviruukku. Ota mukaasi muutamia kansan ja pappien vanhimpia ja mene Sirpaleportista Ben-Hinnomin laaksoon. Julista siellä sanat, jotka minä sinulle annan. Sano näin: Kuulkaa Herran sana, te Juudan kuninkaat ja Jerusalemin asukkaat. Näin sanoo Herra Sebaot, Israelin Jumala: Minä tuon tähän paikkaan sellaisen onnettomuuden, että joka siitä kuulee, sen molemmat korvat soivat. Kansani on hylännyt minut ja käyttänyt väärin tätä paikkaa. He ovat polttaneet täällä uhreja jumalille, jotka olivat vieraita heille itselleen, heidän isilleen ja Juudan kuninkaille. He ovat täyttäneet tämän paikan viattomien ihmisten verellä. He ovat rakentaneet alttareita polttaakseen lapsiaan tulessa uhreina Baalille. Sitä minä en ole käskenyt heidän tehdä, sellainen ei tulisi mieleenikään!" Kuulkaa siis, mitä Herra sanoo: "Tulee aika, jolloin tätä paikkaa ei sanota enää Tofetiksi, Ben-Hinnomin laaksoksi, vaan sitä sanotaan murhalaaksoksi. Tässä paikassa minä murskaan Juudan ja Jerusalemin asukkaiden suunnitelmat. Minä annan heidän kaatua vihollistensa miekkaan, jätän heidät niiden käsiin, jotka tavoittelevat heidän henkeään. Heidän ruumiinsa minä annan haaskalintujen ja villieläinten ruoaksi. ... Ja kuolleita haudataan Tofetiin, kun muualla ei ole enää tilaa. Näin minä teen tälle paikalle ja sen asukkaille, sanoo Herra. Tämän kaupungin käy niin kuin Tofetin. Jerusalemin taloista ja Juudan kuninkaiden taloista tulee yhtä saastaisia kuin Tofet-..."

Näissä Jeremian teksteissä on siis ennustus Ben-Hinnomin laakson tulevasta käytöstä: Laaksolle ennustetaan tulevaisuutta avohautausmaana, jossa taivaan linnut ja metsän eläimet suorittavat ruumisraatojen hävityksen.

Kun Jesaja kertoo (66:24) samassa paikassa olevista ihmisruumiiden jätteistä matojen ja tulen ruokana, ei liene saata olla kyse muusta kuin näiden raatojen hävittämisestä.

Kun vertaan näitä Vanhan testamentin "ge Hinnom"- kohtia muihin samansisältöisiin teksteihin (Jes.34:1-11, 66:15-16, Jer. 25: 30-33, Joh.Ilm. 14:9-12, 19:17-21), näyttää ilmeiseltä, että "gehennan tuomio" (Matt.23:33) tarkoitti alkuaan muuta kuin mitä sillä nykyään ymmärretään.

Mutta, (väittää joku): "Entä sitten Jesajan saman kohdan maininta näitä raatoja kalvavasta madosta, joka ei kuole, ja samaisia ruumiita polttavasta tulesta, joka ei sammu?" Jos mato ei kuole, sen ei silti tarvitse merkitä, että myös madon kalvama raatokin olisi elävä. Samoin, jos tuli ei sammu, sen ei tarvitse merkitä, että tulen kohde olisi elossa. Mitä tulee matojen kuolemattomuuteen, olen ymmärtämässä, että vain ihmisille Jumala on luvannut iankaikkisen elämän. En näet ole mistään kohtaa Raamatustani lukenut, että Jumala olisi luvannut madoillekin iankaikkisen elämän. Näin ollen, eiköhän ole kysymys vain siitä, että matoja riittää vain niin kauan kuin riittää kalvamistakin. Samoin tultakin riittää vain niin akuan kuin riittää poltettavaa.

E. G. Gulin selittää "Markuksen evankeliumi" teoksessaan (sivulla 97) Markuksen yhdeksättä lukua, kirjoittaen:

`Eis teen geennan` esiintyy kaikissa kolmessa jakeessa kadotuksen ilmaisuna. Nimitys johtuu VT:n sanasta ge bene hinnom, `Hinnomin poikien laakso", joka Jerusalemin etelälaidassa syvässä laakson pohjassa oli kaupungin yhteisenä tunkiona, raatojen ja jätteiden polttopaikkana. Jo myöhäisjuutalaisessa kirjallisuudessa se kuvaa iäistä eroa Jumalasta. Jae 48. ...Jes. 66:24 on taustana. Juutalaiset lähteet osoittavat tätä sanaa käytetyn sananlaskun tapaisena ilmaisemaan lopullista ja täydellistä tuhoutumista, josta ei mitään jää jäljelle."

Kirjassaan "Keskustelu kristillisestä toivosta" (1954) Aimo T. Nikolainen otti kantaa juutalaisesta apokalyptiikasta kristillisyyteen periytyneisiin gehenna- kuviin. Hän kirjoitti:

"Juuri tällä hetkellä jatkuu Norjassa ja muuallakin Pohjoismaissa väittely helvetistä. Laajat sivistyneiden piirit, lääkärit suurin joukoin, ovat yhtyneet joidenkuiden kirkonmiesten ajatukseen, ettei helvetin eli iankaikkisen rangaistuksen uhkauksella saa pelottaa ihmisiä. Asiasta syntynyt keskustelu on ainakin sen osoittanut, ettei ole niinkään helppoa yksinkertaisesti vain poistaa helvettioppia kristillisestä katsomuksesta saattamatta samalla koko pelastusjärjestelmää hajoamisliikkeeseen.

Voidaan kyllä osoittaa, että UT:n kirjoittajat ja julistajat ovat miltei sellaisinaan omaksuneet juutalaisen apokalyptiikan, VT:n Danielin kirjasta alkavan, mutta etupäässä sen ulkopuolella kehittyneen, gehenna-kuvat. Millään tavoin ei alkukristillinen julistus ole vahvistanut niitä yksityiskohtia jotka kuvaavat kadotusta tuskan paikkana."

Kun Nikolainen siis ensin kertoi alkuseurakunnan julistajien omaksuneen juutalaisen apokalyptiikan käsitykset gehennan olemassaolosta, hän heti perään tekee asiaan sen varauksen, ettei alkukristillisyys ole silti vahvistanut apokalyptiikan yksityiskohtaisia kuvauksia kadotuksen tuskista.

Onkin ilmeisen selvää, että myöhäisjuutalainen kirjallisuus on vääristellyt myöskin Jesajan kirjan tekstin 66:24:n alkuperäisen merkityksen. Näin tekee myös Juuditin kirja (16:17), antaessaan ihmisten (se on: pakanoiden) vaikeroida tuskasta iankaikkisesti:

" Voi kansakuntia, jotka nousevat minun sukukuntaani vastaan: Herra, Kaikkivaltias, on tuleva kostamaan heille tuomion päivänä, antamalla tulen ja madot heidän lihoihinsa, ja he tulevat itkemään tuskissaan iankaikkisuuteen asti."

Tämä myöhäisjuutalainen Jes.66:24:n tulkinta periytyi myös kristillisyyteen, joka näkyy myös joissakin Uuden testamentin teksteissä.

Edellä mainitussa kirjassaan Nikolainen muutamia rivejä myöhemmin jatkoi:

"Mutta kaikkien näiden varauksien jälkeenkin "helvetti" jää uusitestamentilliseen eskatologiaan. Läpi koko UT:n kulkee kaksipuolisen tuomion odotus. Iankaikkinen kadotus on iankaikkisen elämän vastakohta, miten pidättyvästi näitä viimeisiä käsitteitä onkin käytettävä. Ajatus on tämä: Jumala-yhteyden tekee ihmiselle mahdolliseksi Kristus, mutta se joka ei ota vastaan Kristuksessa tarjottua pelastusta, ...hän jää osattomaksi tulevan maailman iankaikkisesta elämästä."

Ilmestyskirjan tulijärvi on myös kuva gehennasta. On huomioitava, että kahdessa kohtaa (20:14, 21:8) Ilmestyskirja sanoo voimakkaasti, että tulinen järvi on "toinen kuolema." Ensimmäisessä kohdassa kerrotaan lisäksi, että "kuolema ja tuonela heitettiin tuliseen järveen." Kun myöhemmin kerrotaan (21:4), ettei "kuolemaa ole enää oleva", niin eikö ole oikeutettua tulkita tätä tulosta profeetta Jesajan kautta annetun ennustuksen toteutumiseksi? Jes.25:8 näet ennustaa ajasta, jolloin: "Kuolema on nielty ainiaaksi."

Palatakseni nyt Matt. 10:28:n pariin, on syytä lainata toista Aimo T. Nikolaisen kirjan tekstiä. Kirjassaan "Ihminen evankeliumin valossa" hän Matt.10:28:aa selittäessään, kirjoittaa:

"Tällä kertaa näyttää Jeesus tehneen huomattavan eron ruumiin ja sielun välillä: ruumiin voi tappaa, sielua ei voi! Karkeasti virheellinen on kuitenkin se selitys, että Jeesus näissä sanoissa tunnustaa ikuisen häviämättömän sielun olemassaolon katoavaisen ruumiin rinnalla."

Tämä Nikolaisen kirja nostatti aikanaan (1941) kiistakysymyksen, jota puitiin sen ajan eturivin teologien toimesta puolesta ja vastaan. (Katso kirjaa: "Lopunajat eilen ja tänään." Kirkon tutkimuskeskus.) Olikohan Nikolainen näkemyksissään sittenkin oikeassa?

Ainakin monet nykyajan teologit ja raamattuoppineet näyttävät ajattelevan edelleenkin aivan samoin kuin Nikolainen omana aikanaan. Kirjassaan ”Paavalin jalanjäljillä” (Wille Riekkinen & Kari Kuula 2002) kirjoittivat sivuilla 114 - 115 seuraavaa:

”Paavali joutui ottamaan huomioon sen, että hänen lukijoissaan oli sekä juutalaisia että kreikkalaisia. Juutalainen ihmiskäsitys oli kokonaisvaltainen: sielu, henki ja ruumis kuuluivat kiinteästi yhteen. Ylösnousemus koski näitä kaikkia. Pelkkä sielun henkiinjääminen, sielunvaellus, oli juutalaisille mahdoton ajatus. Näin myös Paavali ajatteli.

Hänen mielestään kreikkalainen ihmiskuva sisälsi kuitenkin yhden suuren viisauden. Tämä lihaa ja verta oleva ruumis ei voi päästä osalliseksi Jumalan maailmasta. Siksi Paavali päätteli, että ylösnousemuksessa Jumala antaa ihmiselle toisenlaisen ruumiin. Apostoli hakemalla haki ilmauksia, jotka edes jotenkin voisivat kuvata sitä. Hän puhui `hengellisestä ruumiista´ eli `taivaallisesta ihmisestä´, joka on vastakohta ajalliselle ruumiille ja maalliselle ihmiselle, joita minä ja sinä olemme – vielä.

Miksi sitten puhua lainkaan ruumiin ylösnousemuksesta? Uskontunnustuksen ilmauksella `ruumiin ylösnousemus´ haluttiin torjua gnostilainen näkemys, jonka mukaan aineellinen maailma oli kauttaaltaan pahaa ja toisarvoista, ja ylösnousemus pelkästään henkinen tapahtuma, jossa ruumiista vapautunut sielun kipinä jatkaisi ikuista olemassaoloaan. Tätä näkemystä vastaan yleiskirkollinen usko `ruumiin ylösnousemukseen´ halusi korostaa, että Jumalan luoma fyysinen maailma on hyvä, arvokas ja äärimmäisen tärkeä.

Pohjimmaltaan `ruumiin ylösnousemus´ on väkevä kielikuva. Sillä ei viitata konkreettiseen ruumiiseen, vaan sillä halutaan sanoa jotakin tuonpuoleisuuden luonteesta ylipäätään.”

Kirjan luvussa `Yllättääkö loppuratkaisu?” (sivu 116), voimme lukea sivulta 117 seuraavaa:

”Tuo kristus-yhteys on tärkeä, koska Paavalin mukaan vain Kristuksen omat pääsevät Herransa luokse, perivät taivaan. Siksi kaikkia ei herätetä ylösnousemuksen aamuun. Paavali opettaakin kieltämättä kiusallisesti, että `usko ei koskaan ole ollut joka miehen´ (2. Tess. 3:2). Jumala on siinä mielessä puolueellinen, että hän kutsuu elämän ylösnousemukseen vain ne, jotka kuuluvat Kristukselle, koko maailman syntien sovittajalle. Mitä sitten muille tapahtuu?

Paavalin mukaan he jäävät kuoleman haltuun, olemattomuuteen. Onko tämä helvettiä? Riippuu määritelmästä. Jos olemassaolo täysin raukeaa, tietoisuus sammuu, ei voida puhua kärsimyksestä tai rangaistuksesta. Siinä mielessä kyse on helvetistä, että tällainen tila on iankaikkista eroa Jumalasta. Näinhän helvetti perinteisesti määritellään. Helvettiin kyllä mielellään liitetään aimo annos rangaistusta, mutta eikö rangaistukseksi riitä se, että Jumala pyyhkii ihmisen pois muististaan?

Paavalin mukaan Jumala ei siis anna kaikille ihmisille samalla mitalla. Tällainen loppuratkaisu yllättää länsimaisen ihmisen. Hän kun mielellään ulottaisi demokratian vaatimuksen myös taivasasioihin. Luotu käy neuvomaan luojaansa ja vaatii jokaiselle ihmiselle samanlaisen palan taivasta. Mutta Raamatun Jumala ei taivu demokratian eli kansanvallan ehtoihin. Loppuratkaisussa on kyse theokratian eli Jumalan yksinvallan toteutumisesta. Paavali muistuttaa, että ihmisen on tyydyttävä tähän: ...”

*

RIKAS MIES JA LASARUS

Tämä Luukkaan evankeliumin 16:19-31 kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta sopii hyvin edellä tarkastellun jatkoksi. Siinähän mainitaan tuskan paikka, johon rikas mies kertomuksen mukaan kuoltuaan joutui. Paikan ei kuitenkaan kerrota olevan helvetti vaan tuonela. Tekstin mukaan Jeesus itse kertoi tämän vertauksen, jota monet eivät kuitenkaan halua tunnustaa (vain) vertaukseksi, vaan kertomukseksi tositapahtumista.

Kristikunnassa onkin paljon kiistelty siitä, onko tämä kertomus vertaus, vaiko ei. Jos tämä kertomus ei ole vertaus, vaan kuvaus tositilanteista, silloin kuolleet ovat todellisuudessa täysin elossa. Lisäksi tuonelassa jumalattomat kärsivät tuskaa, ja he näkevät samalla autuaitten onnen "juovan" toisella puolella.

Mutta entä, jos tämä kertomus on vertaus? Voimmeko ottaa vertauksen kirjaimellisesti? Vertauksissahan nimenomaan esitetään mahdottomat mahdollisina, ja juuri siitä monesti ymmärretään kyseessä olevan vertauksen.

Eräs arvostettu alkukielinen käsikirjoitus alkaa jakeen 19. sanoilla: "Ja hän puhui myös toisen vertauksen." Näin Codex Bezae Cantabrigiensis, 400 / 500 vuosiluku. Tämän käsikirjoituksen mukaan kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta siis todellakin on vertaus.

Myös Luther piti tätä kertomusta vertauksena, sillä hän sanoi kyrko-Postillassaan (I, n:o 66, s.89): "Lukuunottamatta tätä evankeliumimme esittämää vertausta, ei Raamatussa ole ainoatakaan kohtaa, joka vastustaisi sitä käsitystä, että kuolleet tämän elämän päätyttyä nukkuvat aina viimeiseen päivään asti. Ja vertauksia ei pidä soveltaa siten, että ne joutuvat ristiriitaan Raamatun selvien ja ilmeisten lauseiden kanssa."

Teksti näyttää olevan todellakin selvän ristiriitainen Raamatun selvien sanojen kanssa, esittäessään tuonelan paikaksi, jossa on tiedostavaa elämää, vaikka selvä teksti nimenoman sanoo, ettei näin ole (esim. Saarn. 9:10). Samoin tämä Luukkaan kertoma vertaus esittää Aabrahamin elävänä, seuraamassa jälkeläistensä elämänvaiheita ja vaellusta, vaikka profeetan selvä sana sanoo: "Ei Aabraham meistä mitään tiedä, eikä Israel meitä tunne" (Jes.63:16).

Entä, mitä osoittavat kertomuksen yksityiskohdat: "Köyhä kuoli, ja enkelit veivät hänet Aabrahamin helmaan (jae 22: siis sieluineen ruumiineen). Rikaskin kuoli, mutta hänet aivan normaalisti haudattiin (ainakin ruumis). Rikkaan ruumiin jäsenet joutuivat siis hautaan, mutta kuitenkin hän vei ne mennessään tuonelaan saakka, koska (jae 23) hänen kerrotaan "nostaneen silmänsä tuonelassa." Jatkossa hän pyytää Aabrahamia lähettämään Lasaruksen "kastamaan sormensa pää veteen ja jäähdyttämään hänen kieltään."

Tiedämme varmasti, että hautaamisessa rikkaan miehen ruumiinjäsenet jäivät hautaan, ja kuitenkin hänellä oli silmät ja kieli tuonelassa, kuten Lasaruksellakin sormet.

Voimme jatkaa kyselyä: Miten on veden käytön laita? On oletettava, että jos tuonelassa yleensäkin ollaan tietoisia, siellä ollaan todellisuudessa aineettomia henkiolentoja. Mutta kuinka aineettoman henkiolennon kieli voi saada virvoitusta vedestä, joka on tämän maailman aine, vai onko ehkä tämä vesikin hengellistä, aineetonta vettä?

Samoin voimme kysyä tulesta. Tässä maailmassa palaminen on kemiallinen tapahtuma, joka vaatii runsaasti happea. Kuinka henkiolento voi kärsiä tuskaa luonnollisessa tulessa, tai, jos tuli on hengellistä aineetonta tulta, miten sitä voidaan lievittää vedellä? Vedenkin täytyisi siis olla hengellistä, aineetonta vettä.

Entä sitten mielekkyysseikat? Onko mielekästä vain tämän vertauksen perusteella vakuuttautua siitä, että tämäkin rikas mies on pian kärsinyt vaivaa tuonelassa jo pari tuhatta vuotta, joten ainakin kolme tuhatta vuotta hän joutuu kärsimään (Ilm.20:5,12), ennen tuomion ylösnousemukseen pääsemistään? Tässä ylösnousemuksessa hänet sitten yhdistetään jälleen ruumiiseensa (jossa hän eli maanpäällistä elämää muutaman vuosikymmenen). Tämän jälkeen hänet sitten tuomitaan tulijärveen loputtomaksi ajaksi vaivaa kärsimään. Tulen vaiva on sama kuin tuonelassakin, vain paikka on vaihtunut. Tämä loputon, tuhansia vuosia ja aina vain loputtomiin jatkuva tuska tulessa on palkkana muutaman vuosikymmenen ruumiillisesta ylellisestä elämästä. Onko tämä mielekästä?

Tämä Luukkaan kertomus on selvästi Etiopialaisen Eenokin kirjan tekstin mukainen (22:3-5, 10-11), joka kertoo:

"Silloin vastasi Rafael, yksi pyhistä enkeleistä, joka oli kanssani ja sanoi minulle:`Nämä onkalot ovat sitä varten, että niihin kootaan kuolleiden sielujen henget. Siihen ne on määrätty, että tänne koottaisiin kaikki ihmisten sielut. Nämä paikat on tehty heidän säilyttämisekseen heidän tuomionsa päivään asti, jolloin he joutuvat suurelle tuomiolle.` Minä näin siellä olevia kuolleita ihmisiä, ja ihmisen ääni kuului ylös taivaaseen asti. ... ...Näin on tehty syntisten takia, kun he kuolevat ja heidät haudataan maahan, eikä heitä ole tuomittu heidän eläessänsä: Heidän henkensä erotetaan tänne tähän suureen vaivaan, kirottujen kidutuksen ja vaivan tuomion suureen päivään asti. Iankaikkisuuteen asti kostetaan hengille, sinne Hän sitoo heidät iankaikkisuuteen asti.`"

Edellä lainatut jakeet kuvaavat Eenokin matkaa tuonelassa, jolloin enkeli Rafael selitti Eenokille tuonelan oloja. On nähtävissä, että kuvaus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta Luukkaan kertomassa vertauksessa perustuu selvästi Eenokin kirjan käsitykseen tuonelan tilasta.

Joudumme siis kysymään: Kun meidän Herramme Jeesus opettaessaan kertoi tämän vertauksen rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta kuulijoilleen, yhtyikö hän todella sen esittämään sisältöön kuolleitten ihmisten kohtalosta?

Ensiksikin on huomioitava, että Herramme esitti tämän vertauksen opetukseksi fariseuksille (Luuk.16:14-15). Fariseuksille kun oli muodostunut sellainen käsitys, että aineellinen hyvinvointi merkitsee poikkeuksetta Jumalan siunausta, pahoinvointi taas kirousta, ja juuri tälläistä käsitystä vastaan Herramme vertauksellaan tähtäsi, kääntäen siinä asiat päinvastaisiksi.

Herramme oli kyllä tietoinen siitä, että juutalaiset olivat kehittäneet kokoon opin "Aabrahamin helmasta", kuvaamaan kuoleman jälkeistä autuuden tilaa. Juutalaiset kuvittelivat Aabrahamin seisovan paratiisin portilla vastaanottamassa ja sulkemassa syliinsä jokaisen lapsensa, sitä mukaa kun he saapuisivat perille, kunnes kaikki hänen jälkeläisensä tulisivat kootuiksi hänen helmaansa.

Nyt Jeesuksen tarkoitus tässä tilanteessa tuskin oli antaa oppituntia kuoleman jälkeisistä oloista, vaan tarkoitus oli osoittaa kuulijoilleen, ettei aineellinen hyvinvointi suinkaan merkinnyt aina Jumalan siunausta, eikä pahoinvointi vastaavasti kirousta.

Jeesuksen olisi ollut hyödytöntä näinollen lähteä kumoamaan fariseusten opinkäsityksiä näistä asioista. Hän ei siis alkanut riitelemään heidän kanssaan, vaan saadakseen varsinaisen opetuksensa siunauksesta perille, hän esitti tämän kertomuksen puitteet kuulijoidensa hyväksymässä muodossa.

Fariseuksille olikin ilmeisesti yllätys kuulla, ettei rikas mies päässytkään Aabrahamin helmaan, vaan sinne pääsi sen sijaan tuo ryysyinen kerjäläinen.

Jos meidän Herramme olisi tarkoittanut tämän kertomuksen vastaamaan todellisia oloja, hän olisi ristiriidassa itsensä kanssa. Hänhän on myös opettanut ilman vertauksia selvin sanoin sen, missä kuolleet ovat kuolemansa jälkeen:

"Älkää ihmetelkö tätä! Tulee aika, jolloin kaikki, jotka lepäävät haudoissaan, kuulevat hänen äänensä, ja nousevat haudoistaan - hyvää tehneet iankaikkiseen elämään, pahaa tehneet tuomittaviksi" (Joh.5:28-29).

Jeesuksen mukaan kuolleet ovat siis haudoissaan, joista heidät herätetään joko elämään tai tuomiolle:

"...Etelän kuningatar herää tuomiolle yhdessä tämän sukupolven ihmisten kanssa ja langettaa heille tuomion. ... Niiniven asukkaat nousevat tuomiolle yhdessä tämän sukupolven kanssa ja langettavat sille tuomion" (Luuk.11:31-32).

Selvässä suorassa opetuksessaan Jeesus ei opeta kuolleitten olevan kuolemansa jälkeen jossakin vaivan paikassa tietoisessa tilassa vaivaa kärsimässä. Silloinkin kun Herramme kertoo Jumalasta: "Ei hän ole kuolleitten Jumala vaan elävien. Hänelle kaikki ovat eläviä" (Luuk.20:38), on todellisuudessa kysymys siitä, "että kuolleet nousevat ylös" (Luuk.20:37). Kaikki ovat siis eläviä Jumalalle, koska he tulevat kerran nousemaan ylös, ja kun he ovat nousseet ylös, he sen jälkeen ovat eläviä jälleen itselleenkin.

Herramme opetti kyllä myös "itkusta ja hammasten kiristyksestä" joka "tulisen pätsin" muodossa kohtaa kerran kaikkia pahaan viettelijöitä ja vääryyden harjoittajia (esim. Matt.13:40-42,49-50), mutta tällä hän ilmeisestikin tarkoitti heidän ylösnousemuksen jälkeistä osaansa.

Palataksemme Luukkaan vertaukseen, on hyvä tietää, että sen ja Eenokin kirjan kuvauksen mukaisia juutalaisen apokalyptiikan kertomuksia on muitakin. Aimo T. Nikolainen esittää Luukkaan evankeliumin selitysteoksessaan (SUTS):

"Vastaava juutalainen legenda (Talmudista, Hagiga II, 77d) kertoo näkyjen muodossa, miten koko kaupungin hautaan saattama tullivirkamies tuonelassa kurotti kieltänsä joen vettä kohti, muttei ylettynyt, kun sen sijaan unohdettuna haudattu kulki vesilähteiden kostuttamassa ihanassa puutarhassa."

Edellä esitettyjä vastaavia kertomuksia oli myös muiden kansojen keskuudessa. Nikolainen esittää äsken lainatun yhteydessä:

" Egyptiläinen satu ensimmäiseltä vuosisadalta alkaa kuvauksella, miten rikas haudattiin loisteliaasti, samalla kun mattoon kääritty köyhä haudattiin ilman saattuetta, ja jatkuu Osiriksen valtakunnan kuvauksella. Ylhäinen mies byssosvaatteissa Osiriksen vieressä onkin äskeinen köyhä, joka on rikkaan kanssa vaihtanut asua. Sillä sille, joka maan päällä on hyvä, ollaan kuoleman valtakunnassakin hyviä, ja päinvastoin."

Kun juutalaisuudessa apokalyptiset käsitykset alkoivat yleistyä Baabelin maanpakolaisuusajan jälkeen, ne eivät silti olleet mitään ennen tuntemattomia uusia ideoita. Samoja käsityksiä edusti nimittäin jo Persian zarathustralaisuus:

"...Ihmisen kuoltua sielu jää ruumiin luokse kolmeksi päiväksi ja yöksi. Kyseessä on eräänlainen välitila (vrt. LK 16), jonka aikana totuudellisen ihmisen sielu saa jo maistaa paratiisin riemuja, valehtelija puolestaan sulametallisen pätsin aiheuttamia tuskia (Yast 22). ... Kolmen vuorokauden kuluttua, anivarhain aamukasteen aikaan, sielu sitten ylittää Chinvat- sillan. Hurskaan sielua tervehtii leuto, leppeä etelätuuli, jonka mukana hänen korkeampi sielunminänsä (daena) näyttäytyy hänelle. ... Kolmella seuraavalla askeleella hurskas sielu siirtyy hyvien ajatusten, sanojen ja tekojen paratiisiin. Neljännellä askeleella päädytäänkin jo loputtoman valon alueelle, `laulun taloon` jossa Viisas Herra, hänen pyhät enkelinsä ja hurskaat kuolleet asuvat (Yast. 22:15, VD 19:36, Din 2:145-147; Yasna 51:13,15; 31:21, 45:8). ... Pahojen sielujen kohtalo on päinvastainen: ...järkyttynyt sielu joutuu ensiksi paikkaan, jossa on vain pahoja ajatuksia, sanoja ja tekoja, sitten ikuisen pimeyden asuntoihin, jotka ovat täynnä kärsimystä ja piinaa. Siellä asuvat Paha Henki (Angra Maiyu) ja hänen seuraajansa (Yast 22:19-36, Din 2:158-194; Bund 28:47; Yansna 46:10-11, 49:11, 31:20, 51:14). ... Ne harvat neutraalit sielut, joiden hyvät ja pahat teot ovat tasapainossa, joutuvat harmaan tietämättömyyden välitilaan, Hammistagaan, odottamaan aikojen lopussa tapahtuvaa lopullista erottelua ja yleistä ylösnousemusta." ("Lopunajat eilen ja tänään": Wille Riekkinen:"Taivaan ja helvetin välissä.")

Kaiken edellä esittämäni jälkeen on mielestäni arveluttavaa ottaa Luukkaan evankeliumin kertomaa, Jeesuksen puhumaa vertausta rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta kirjaimellisena kuvauksena tositilanteesta. Jos otamme kertomuksen kuvauksena tositilanteesta, olemme ehkä samalla ymmärtäneet Herramme todellisen tarkoituksen väärin.

MOOSES JA ELIA

Mooseksesta Raamattu kertoo, että hän "kuoli Moabin maassa", ja että "Herra hautasi hänet laaksoon, joka on Bet-Peorin lähellä Moabissa, mutta kukaan ei tähän päivään mennessä ole saanut tietää hänen hautansa paikkaa" (5 Moos.34:5-7). Eliaasta taas Raamattu kertoo, että hän "nousi tuulenpyörteessä taivaaseen"( 2 Kun.k.2:11).

Luuk. 9:30-31 kertoo, kuinka Mooses ja Elia "ilmestyivät taivaallisessa kirkkaudessa" Jeesukselle kirkastusvuorella, keskustelemaan hänen kanssaan hänen poismenostaan.

Näitten miesten esiintyminen yhdessä, on sikäli ongelmallinen, että kun Elia otettiin taivaaseen ruumiineen ja sieluineen, Mooseksen kerrotaan kuolleen ja haudatun: Kun siis Elia oli muutettu ruumiineen sieluineen kirkkauden olotilaan, jossa hän myös ilmestyi, olisi erittäin outoa, jos hänen kumppaninsa olisi esiintynyt kirkastusvuoren kohtauksessa pelkkänä ruumiittomana kirkastettuna henkenä, ilman kirkastettua ruumista.

Perusteltuna oletuksena onkin, että Mooses sekä Elia olivat kumpikin samanlaisessa kirkkauden tilassa, siis joko kumpikin ilman ruumista tai kumpikin ruumiin kanssa. On siis oletettava Mooseksenkin nousseen ruumiinsakin puolesta taivaaseen, vaikka Raamattu ei siitä kerrokaan.

Tässä yhteydessä Juudan kirjeen 9. jae on mielenkiintoinen: "Ei edes ylienkeli Miikael, kiistellessään Mooseksen ruumiista Perkeleen kanssa, rohjennut herjata eikä tuomita tätä, vaan sanoi:`Nuhdelkoon Herra sinua`."

Sekä Kleemens Aleksandrialainen, Origenes, että Didymos väittivät Juudaan lainanneen edellä kirjoitetun tiedon juutalaisesta apokryfisestä kirjoituksesta, nimeltään:" Assumptio Mosis" = "Mooseksen taivaaseen astuminen." Tämän tiedon mukaan, kun Mikaelin piti haudata Mooses, Perkele tahtoi Mooseksen ruumiin itselleen, koska Moosesta oli epäilty erään miehen murhasta.

Merrillin Raamatun lukijan käsikirja sanoo: "Ylienkeli Miikael `väitteli perkeleen kanssa Mooseksen ruumiista`, koska se herätettiin kirkastusvuorelle (Matt.17:3-4) ennen aikojaan,..." Tämän riidan seurauksena Mooseksen siis uskotaan otetun ruumiineen sieluineen taivaaseen.

Onkin aiheellista kysyä, miksi perkele pelkästään Mooseksen ruumiista olisi riidellyt? Jos kerran Miikael aikoi vain haudata tämän ruumiin, mutta Mooses itse olisi jo mennyt ruumiinsa jätettyään sieluna tai henkenä kirkkauteen? Järjetöntähän olisi ollut riidellä pelkästä kuolleesta kuoresta, tietäen kuoren sisällä olleen asukkaan jo menneen menojaan, ja olevan aivan muualla.

Tekstin merkitys muuttuukin paljon ymmärrettävämmäksi, jos sitä katsotaan tältä toiselta kannalta: Hebr.2:14-15 todistaa, kuinka meidän Herramme "kykeni kuolemallaan riistämään vallan kuoleman valtiaalta, Perkeleeltä, ja päästämään vapaiksi kaikki, jotka kuoleman pelosta olivat koko ikänsä olleet orjina." Perkeleellä, kuoleman valtiaalla, oli kuolema vallassaan. Koska kuolema on synnin palkka (Room.6:23), Perkeleellä oli ennen lunastustyötä oikeus säilyttää kuoleman vallassa kaikki syntiä tehneet, ja syntisinä kuolleet. Mooseskin oli syntinen ja täten kuoleman valtapiiriin kuuluva. Murhasyyte oli vain todistuksena Mooseksen syntisyydestä.

Jos ymmärrämme Mooseksen ilmestymisen kirkastusvuorella (samanlaisena Eliaan kanssa) sillä perusteella tapahtuneeksi, että Miikael oli, herätettyään Mooseksen, vienyt hänet ruumiineen sieluineen kirkkauteen, ymmärrämme myös riitelyn syyn. Riitelyn syynä oli, ettei Perkele olisi tahtonut luovuttaa valtapiiriinsä kuuluvaa kuollutta Moosesta Miikaelin herätettäväksi.

Roomalaskirjeen maininta (5:14) "Kuolema kuitenkin hallitsi Aadamista Moosekseen asti..." voi sekin sisältää vihjeen Mooseksen ylösnousemuksesta, vaikka siinä pääasiassa mainitaankin Mooses vain lain välittäjänä.

PARATIISIIN PÄÄSYN AJANKOHTA

Luukkaan evankeliumi on tallettanut Jeesuksen kanssa ristiinnaulitun toisen pahantekijän pyynnön muistaa itseään, sekä myöskin Herramme vastauksen tälle pahantekijälle (23:39-43). Uuden käännöksen mukaan ryöväri pyysi Jeesukselta: "Jeesus, muista minua kun tulet valtakuntaasi."

Tähän pyyntöön Jeesus vastasi: "Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa." Tekstin mukaan pahantekijä pyysi muistamaan itseään, Jeesuksen tullessa valtakuntaansa.

Jeesuksen tuleminen valtakuntaansa on tulkittu merkitsevän ryövärin pyynnössä poismenoa ruumiista kuoleman jälkeen hengelliseen valtakuntaan. Näin ollen on tulkittu myös Jeesuksen vastauksen koskevan vakuutusta "tänä päivänä" eli samana päivänä paratiisiin pääsemisestä.

Ei ole kuitenkaan kiistatonta, että pahantekijän pyynnössä "valtakuntaan tuleminen" merkitsisi edellä esitettyä. Valtakuntaan tuleminen voi merkitä paremminkin ylösnousemuksen jälkeistä "Isäni tykö" menemistä, johon Jeesus ei omien sanojensa mukaan ollut vielä mennyt silloin, kun hän ylösnousemuksensa jälkeen kohtasi Marian. Hän itse sanoi Marialle: "Älä tartu minuun. Minä en vielä ole noussut Isän luo." (Joh.20:17).

Mutta valtakuntaan tuleminen voi merkitä kolmattakin asiaa: Herramme tulemista kuninkuudessaan kirkkautensa valtaistuimelle: Matt.25:31.

Myöskään Jeesuksen vastauksessa "tänä päivänä"-sanojen osoite ei ole kiistaton. Näillä sanoilla Herramme on voinut korostaa yhtä hyvin kärsimyspäivänsä alennustilan hetkeä. Esimerkiksi: "Totisesti minä sanon sinulle tänä (kärsimyksen) päivänä: Olet oleva (kerran, tulevaisuudessa) minun kanssani paratiisissa."

Tämä on mahdollista, koska alkutekstissä ei ole ollut välimerkkejä, ja sanat kirjoitettiin yhteen. Meidän Raamatuissamme olevat välimerkit on tulkinnan mukaan lisätty. Jeesuksen vastaus on siis alkutekstin alkuperäiskappaleeseen kirjoitettu seuraavaan tapaan:

TOTISESTISINULLEMINÄSANONTÄNÄPÄIVÄNÄKANSSAMINUNSINÄOLETOLEVAPARATIISISSA.

On siis täysin tulkinnasta riippuvaa, miten sanat puretaan välimerkeillä eroon toisistaan.

Lukutapa "valtakuntaasi", joka esiintyy myös uudessa käännöksessä, muodostuu kreikankielisessä tekstissä prepositiosta "Eis" + akkusatiivista. . Tämä lukutapa esiintyy seuraavissa merkittävissä käsikirjoituksissa: Papyrus 75 (Bodmer, syntyaika 2 / 3 vuosisata), B (Codex Vaticanus, 4 vuosisata), sekä kolmantena maininnan arvoinen minuskeli L (8 / 9) vuosisata).

Suurin osa arvovaltaisista käsikirjoituksista: Codex Sinaiticus (4 vuosisata), Codex Ephraemi rescriptus (5 vuosisata), Codex Alexandrinus (5 vuosisata), sekä muita (kuten K,W,X, jne) edustavat lukutapaa, jossa esiintyy "en"- prepositio datiivin kanssa. Tämän lukutavan mukaan ryöväri pyysi muistamaan itseään: "...kun tulet valtakunnassasi" tai: "...kun tulet kuninkuudessasi", tarkoittaen siis Herramme toisen tulemuksen päivää.

Kun lisäksi meidän Herramme vastaus esitetään (kaikkien lukutapojen yhteydessä) futuurissa: "esee " = "olet oleva" (tulevaisuudessa), on oikeutettua tulkita tämän vastauksenkin koskevan Herran tulemuksen päivää.

Näin on myös Aimo T. Nikolainen Luukkaan evankeliumin selitysteoksessaan (SUTS.) tulkinnut tämän kohdan. Hän kirjoittaa:

"Eikä siinä kyllin. `Ryöväri ristinpuulla` oli nähnyt Jeesuksen kätketyn suuruuden ja uskoi hänen sittenkin olevan Messiaan. Hänen nöyrä pyyntönsä merkitsi tavatonta uskon hyppäystä. Kerran tämä ristiinnaulittu mies on tuleva Jumalan valtakunnan kuninkaana (en tee basileiaa) tuomitsemaan eläviä ja kuolleita; kunpa hän silloin muistaisi kärsimystoveriansa."

Nikolaisen kirjan tämän tekstisivun alareunassa on huomautus: " B-tekstin lukutapa "eis teen basileian" on ilmeinen korjaus." Nikolainen pitää siis "valtakuntaasi"-lukutapaa korjauksena, ja on täten tulkinnut "valtakunnassasi / kuninkuudessasi" -lukutavan alkuperäisenä merkitsevän Jeesuksen tulemuksen aikaa.

Jatkossa tosin Nikolainen tulkitsee Jeesuksen vastauksen merkitsevän: "Ei vasta viimeisenä päivänä, vaan jo tänään tulet minun kanssani paratiisiin, so. autuaitten pelastuneitten joukkoon."

Mutta kreikankielisestä tekstistä löytyy vielä kolmaskin lukutapa. Se esiintyy Codex Bezae Cantabrigiensisissä (D, syntyaika 4 / 5 vuosisata), ja se kuuluu:

"Hän kääntyi Herran puoleen ja sanoi hänelle: `Muista minua tulemuksesi päivänä.´ Mutta Jeesus vastaten sanoi tälle nuhtelijalle: `Ole turvallisella mielellä tänään kanssa minun sinä olet oleva paratiisissa.´"

Nykykielen välimerkkeineen tämä Jeesuksen vastaus kuuluu joko: "Ole turvallisella mielellä! Tänään sinä olet oleva minun kanssani paratiisissa."

Tai: ”Ole turvallisella mielellä tänään! Sinä olet oleva minun kanssani paratiisissa."

Se kummalla tavalla Jeesuksen vastaus on ymmärrettävä, riippuu siitä, mitä hän tarkoitti paratiisilla: Persian kielinen sana pairidaeza tarkoitti alkuaan aidattua ja ympäristön vahingoittavilta vaikutuksilta suojattua puistoa. Juutalaisten keskuudessa tämä sana rajoittui alkuaan merkitsemään Eedenin puutarhaa, josta ihmiset oli karkoitettu ulos. Myöhemmin sen vastineeksi muodostui kansanomaisessa käsityksessä Jumalan valtakunta, jolla tarkoitettiin maailman uudistamista paratiisin kaltaiseen tilaan. Lopulta juutalaisten keskuudessa esiintyi myös käsitys kuoleman ja ylösnousemuksen välisestä "välitilan paratiisista", mutta tällainen paratiisin käsite esiintyy vasta 80-luvulla Jkr.

Näin ollen on epätodennäköistä, että Jeesus olisi tarkoittanut paratiisilla autuaitten vainajien välitilan paikkaa.

Uudessa testamentissa paratiisi- sana esiintyy vain kolmasti: kerran Jeesuksen käyttämänä (Luuk.23:43), kerran Paavalilla (2 Kor.12:4), ja kerran Ilmestyskirjassa (2:7).

Aapeli Saarisalo kirjoitti Raamatun Sanakirjassaan:

"Toiselta puolen huomaa ajatteleva Raamatun lukija kyllä, että kahdessa edellisessä UT:n kohdassa paratiisi- sanan sijaan voisi vaihtaa sanan `taivaassa` tai `taivasten valtakunnassa`, ja tämän seikan nojalla päättää kolmannessakin kohdassa sanan merkitsevän samaa."

Samassa yhteydessä Saarisalo kirjoitti:

"Jeesus käytti tätä sanaa vain kerran, ja sen tarkoitus on meille tietenkin tärkeä. Opetuslapsilleen puhuessaan hän aina puhui valtakunnasta, mutta puhuessaan ristillä kuolevalle ryövärille, hän mainitsi paratiisin. Jeesus koetti puhuessaan aina mukautua kuulijainsa mielentilan ja käsityskannan mukaan. Ryöväri ei tietänyt juuri muusta kuin omasta väkivallan ja ryöstön maailmastaan. Nyt, kuollessaan, hän kaipasi jotakin lohdutusta, joka, samalla kuin se oli todellista, olisi myös sellaista, että hän voisi sen käsittää. Vääntelehtiessään janon ja tuskan ahdistamana tuntui hänestä kansanomainen käsitys paratiisin levosta kaikkein kaivattavimmalta tulevaisuudenkuvalta. Hengellisempi, korkeampi tulevaisuudenkuva ei katuvalle ryövärille olisi sanonut mitään. Siksi Jeesus, joka tunsi, mitä ihmisessä on, antoikin hänelle lupauksensa näillä sanoilla."

Saarisalon tekstistä on pääteltävissä, että hän uskoi Jeesuksen paratiisista puhuessaan tarkoittaneen tulevaa Jumalan valtakuntaa. Ei siis näin ollen olisikaan kysymys kuoleman ja ylösnousemuksen välisestä "välitilan paratiisista."

Paavalin mukaan (2 Kor.12:2-4) paratiisi ei ole vain menneisyyttä eikä tulevaisuutta, vaan myös nykyistä todellisuutta. Paavalin mukaan paratiisi on sama paikka "kolmannen taivaan" kanssa. "Sanat, joita ihminen ei voi eikä saa lausua" viittaavat Jumalan asuinpaikkaan. Ilmestyskirjassa paratiisia nimitetäänkin "Jumalan puutarhaksi" (2:7). Jeesus lupaa kristitylle kilvoittelijalle: "Sen joka voittaa, minä annan syödä elämän puusta, joka on Jumalan puutarhassa." Tällä Jumalan puutarhalla Ilmestyskirja tarkoittaa Jumalan kaupunkia, uutta Jerusalemia uuden maan päällä: 21:1-3, 22:1-2,14. Kuten Paavalin kolmas taivas / paratiisi oli Paavalille olemassa olevaa nykyisyyttä (koska Paavali temmattiin sinne), samoin Uusi testamentti kertoo tämän kaupunginkin olevan jo valmistettuna odottamassa: Hepr.11:16.

Paratiisi on siis kolmannessa taivaassa sijaitseva Jumalan asuinpaikka, taivaallinen Jerusalem. Menevätkö siis kuolevat hurskaat ruumiistaan poistuessaan sinne? Sinnekö meni myös ryöväri yhdessä Jeesuksen kanssa välittömästi kuolemansa jälkeen?

Jeesus itse vakuutti olevansa kuolemansa jälkeen "Joonaan merkkinä" maan povessa kolme päivää ja kolme yötä (Matt.12:38-40). Hän itse myös vakuutti Marialle, ettei hän ylösnoustuaankaan ollut vielä mennyt Isänsä tykö (Joh.20:17). Jos hän olisi kuolemansa ja ylösnousemuksensa välillä käynyt henkenä paratiisissa, hän olisi näin ollen jo käynyt Isänsäkin tykönä.

Edellä mainituista syistä olen taipuvainen tulkitsemaan Jeesuksen ryövärille antaman paratiisilupauksen siten, että Jeesus tarkoitti ryövärin kysymyksenkin mukaisesti toisen tulemuksensa jälkeistä aikaa, jolloin odotetaan päästävän paratiisiin ylösnousemuksen kautta.

"...HÄN ELÄÄ VAIKKA KUOLISI..."

Johanneksen evankeliumissa kerrotaan Jeesuksen ja Martan käyneen keskustelun ylösnousemuksesta (11:20-27). Tilanne syntyi Lasaruksen kuoleman johdosta, josta Jeesukselle lähetettiin sana. Jeesuksen lähestyessä Marian, Martan ja Lasaruksen kotia, ja Martan mentyä Jeesusta vastaan, hän sanoi Jeesukselle:

"Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut. Mutta nytkin tiedän, että Jumala antaa sinulle kaiken, mitä häneltä pyydät."

Vastaukseksi edellä lainattuihin Martan sanoihin, Herramme vakuutti: "Veljesi nousee (kreikaksi futuuri:"anasteesetai" = on tuleva nousemaan) kuolleista."

Tähän Martta puolestaan vastasi: "Tiedän kyllä, että hän nousee (jälleen futuuri: "Anasteesetai" ) viimeisenä päivänä, ylösnousemuksessa."

Tällöin Jeesus sanoi: "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo (preesensin partisiippi: "ho pisteuoon" ) minuun, saa elää (jälleen futuuri:"dzeesetai"), vaikka kuoleekin."

Edellä selostetussa keskustelussa Jeesus, vastatessaan Martan toivonilmaisuun, on käyttänyt (jae 23) arameankielistä sanaa, jonka evankeliumin kreikankielinen alkuteksti on ilmaissut futuurilla: "anasteesetai" = ”hän on tuleva ylösnousemaan." Tämän ilmaisun Martta on käsittänyt tulevaisuutta (viimeistä päivää) tarkoittavaksi, kuten hänen vastauksensa (jae 24) osoittaa. Myöskin seuraavassa repliikissään Herramme on käyttänyt sanaa, jonka vastine on samoin ilmaistu kreikankielen futuurilla (jae 25): "dzeesetai" = ”hän on tuleva elämään", ja sekin tarkoittanee siis tulevaa aikaa.

Jae tulisikin mielestäni kääntää siten, että tämä futuuri erottuisi preesensin merkityksestä, kuten esimerkiksi: "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo (juuri nyt) minuun, hän on tuleva (tulevaisuudessa) elämään, vaikka kuolisikin."

Seuraavan jakeen (jae 26) teksti sanoo: "Eikä yksikään, joka elää ja uskoon minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?" Tässä jakeessa sanat: "ho dzoon" = "joka elää" ovat samassa tempuksessa "joka uskoo" ("ho pisteuoon" ) - sanojen kanssa: Ne ovat preesensin substantivoituja partisiippeja: "joka elää"," joka uskoo." Ne puhuvat siis elämisestä ja uskomisesta nykyajassa eli menevässä ajassa. Sen sijaan kuolemisen kielto viittaa tulevaisuuteen:...uu mee apothanee eis ton aioona ".. = ...hän ei ole kuoleva iankaikkiseen asti."

Jae 25 näyttää siis puhuvan ruumiin kuoleman jälkeen uskon perusteella tapahtuvasta ylösnousemuksesta. Kun seuraava jae saman uskon perusteella kieltää kuoleman tapahtumisen, ei voi olla kyse samasta kuolemasta, jonka edellinen jae myöntää. Jae 26 puhuu siis paremminkin toisesta kuolemasta.

Näinhän myös Ilmestyskirjakin: "Siihen, joka voittaa, ei toinen kuolema kajoa" (2:11). / "Autuaita ja pyhiä ovat ne, jotka pääsevät osallisiksi ensimmäisestä ylösnousemuksesta! Heihin ei toisella kuolemalla ole valtaa,..."(20:6).

On erikoisesti painotettavaa, ettei edellä lainattu Jeesuksen ja Martan keskustelu ota suinkaan kantaa sielun kuolemattomuuden puolesta. Kun Jeesus lupaa häneen uskovalle tulevan elämän kuolemisesta huolimatta, ei tätä elämää voida soveltaa uskosta osattomaan. Jos kaikki ihmiset eläisivät kuolemisestaan huolimatta, silloin ei uskomisella Jeesukseen olisi mitään merkitystä elämän jatkumisen kannalta. Tässä tapauksessa uskon perusteella elämisellä olisi pelkästään hengellisen elämän merkitys. Tämä taas ei voi olla mahdollista tilanteessa, jossa keskustellaan todellisesta ruumiillisesta kuolemisesta ja todellisesta ylösnousemisesta kuoleman jälkeen.

Kirjassaan "Uuden testamentin tulkinta ja tutkimus" Aimo T. Nikolainen toteaa Johannes- kirjallisuutta selostaessaan: "...Johannes esittää iankaikkisen elämän sekä nykyisyyttä että tulevaisuutta koskevaksi,... Iankaikkinen elämä alkaa ajallisuudessa, mutta ei pääty uskovan kuoleman hetkellä, vaan täydellistyy ylösnousemuksessa viimeisenä päivänä."

Nikolainen jatkaa:

"Erittäin merkittävä on tässä yhteydessä Lasaruksen kuolleista herättämistä esittävä perikooppi (Jh 11:1-44). Kun Martta sanoo veljestänsä: `Minä tiedän hänen nousevan ylösnousemuksessa viimeisenä päivänä`(j.24), hän ei edusta vain juutalaista vaan myös kristillistä ylösnousemususkoa. Onhan toista Martan sanaa (11:27) sanottu suorastaan kristilliseksi katekismukseksi! Jeesuksen vastine Martalle ei näin ollen kumoa tämän uskoa, vaan täydellistää sen: Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää vaikka olisi kuollut` (j25). Iankaikkinen elämä ei ole vain viimeisen päivän asia, vaan se on todellisuutta jo nyt Jeesukseen uskoville. Tässäkin tapauksessa tuleva ja nykyhetkinen ylösnousemus edellyttävät toisiaan. Tosin on ongelmallinen se ilmoitus, että uskova elää, vaikka olisi kuollut, ja ettei yksikään, joka Jeesukseen uskoo, ikinä kuole (11:26): Sielun kuolemattomuudesta ei voi olla kysymys perikoopissa, joka päättyy ruumiin herättämiseen haudasta, ei myöskään muusta henkisestä olemassaolosta kuoleman jälkeen. ... On tyydyttävä toteamukseen, että kuolema on menettänyt merkityksensä ja kadottanut hirmuisuutensa uskovaa koskevana asiana. ..."

"...IANKAIKKINEN MAJA TAIVAASSA..."

Toisen korinttolaisille kirjoitetun kirjeensä 4:16-18 apostoli Paavali perustelee kristittyjen lannistumattomuutta sillä, että vaikka heidän ulkonainen ihmisensä menehtyykin, sisällinen silti päivä päivältä uudistuu. Kristityn hetkisen kestävä ja kevyt ahdistus koituu hänelle määrättömäksi, iankaikkiseksi ja täydelliseksi kirkkaudeksi. Näin on, koska kristityt eivät katso näkyväisiä, jotka kestävät vain ajan, vaan näkymättömiä jotka kestävät iankaikkisesti. Eräs sellainen nykyisille silmille näkymätön asia on "iankaikkinen maja taivaassa", josta Paavali jatkossa kirjoittaa:

"Sillä me tiedämme, että vaikka tämä maanpäällinen telttamajamme hajotetaankin, asumuksen Jumalalta omaamme, käsintekemättömän, iankaikkisen, taivaissa. Niinpä me tässä (majassa) huokaammekin, meidän asuntoomme taivaasta lisäksipukeutua ikävöivinä. Jos meidät muutoin pukeutuneiksi, ei alastomiksi tullaan havaitsemaan. Sillä me, tässä teltassa olevat, huokaamme raskautettuina, koska emme tahdo riisuutua (siitä), vaan lisäksi pukeutua (tuohon toiseenkin) jotta nieltäisiin se mikä on kuolevaista elämältä. Mutta joka on valmistanut meidät juuri tähän, (on) Jumala, joka antaa meille Hengen käsirahan. Siis (olemme) aina turvallisin mielin, ja tietävinä, että ollessamme kotona tässä ruumissa, olemme poissa kotoa Herrasta. Sillä me vaellamme uskossa, emme näkemisessä: Mutta me olemme turvallisin mielin, ja me haluamme mieluummin olla poissa kotoa ruumiista ja olla kotona Herran luona. Sen tähden myös katsomme kunniaksemme, joko kotona olevina tai poissa kotoa olevina, mieliksi hänelle olla. Sillä meidän kaikkien tulee ilmestyä eteen Kristuksen tuomioistuimen, jotta saisi kukin sen mukaan, mitä ruumiin välityksellä . on tehnyt, joko hyvää tai pahaa."

Tässä tekstikokonaisuudessa "ulkonainen ihmisemme" (4:16) ja "maanpäällinen telttamajamme" (5:1) tarkoittavat kehoamme. "Hajoittaminen" sekä "riisuutuminen" (5:1,4) viittaavat kuolemaan. "Taivaasta oleva asunto" (5:2) viittaa uuteen kehoon, ylösnousemusruumiiseen.

Tekstin silmämääränä ei siis ole alastomuus johon kuoleman kautta joudutaan, vaan ylösnousemus. Verbi "ependyomai", joka esiintyy jakeissa 2 ja 4, merkitsee entisen puvun lisäksi johonkin pukeutumista, joten Paavali tarkoittaa tällä ilman kuolemaa ylösnousemusruumiiseen pukeutumista. Alastomuus, eli ylösnousemusta edeltävä kuoleman jälkeinen tila, viittaa kodittomuuteen. Alastomina eli kodittomina emme enää ole "kotona tässä ruumiissamme", mutta emme myöskään vielä "kotona Herran luona."

Paavali näyttää ennen kaikkea kaipaavan sitä ilman kuolemaan nukkumista tapahtuvaa "muuttumista", jonka hän 1 Kor.15:51-52 mainitsee. Tällöin siis, ilman riisuutumista maanpäällisestä telttamajastaan, hän telttamajassaan olevana saisi lisäksi pukeutua myös taivaasta kotoisin olevaan majaan.

Kaipauksestaan huolimatta Paavali on kuitenkin jo alistunut telttamajansa hajoittamiseen (5:1), tietäen, että "hän, joka herätti kuolleista Herran Jeesuksen, herättää Jeesuksen tullessa meidätkin,..." (2 Kor.4:14). Se "juuri tähän" (2 Kor.5:5), mihin Jumala on meidät valmistanut, ei niinkään tarkoita itse kristillistä toivoa iankaikkisen elämän saavuttamisesta. Se tarkoittaa paremminkin juuri riisuutumista. Hengen vakuus takaa kristitylle, nykyisestä ruumiistaan riisuutumisen pakosta huolimatta, iankaikkisen, taivaasta kotoisin olevan asumuksen, olemassaolon. Näin Paavali, ensin raskautettuna huokaistuaan, on valmis turvallisin mielin muuttamaan pois kehostaan eli ruumiistaan, päästäkseen tämän muuton kautta kotiin Herran luokse.

Mutta tarkoittaako Paavali, että kristitty pääsee muuttamaan taivaalliseen majaan välittömästi, riisuutumisensa eli kuolemansa jälkeen, vaiko vasta ylösnousemuksessa, Jeesuksen tulemuksen yhteydessä?

"Korinttilaiskirjeet"- selitysteoksensa alaviitteessä (SUTS.) Rafael Gyllenberg 2 Kor.5:1:tä selittäessään kirjoittaa:

"Meillä on asumus Jumalalta" selitetään tavallisesti (korostamalla verbin preesensmuotoa, `ekhomen` ) tarkoittavan, että taivaallinen ylösnousemusruumis jo nyt on valmiina taivaassa meitä odottamassa, joten meidän vain tarvitsee "muuttaa" maallisesta majastamme taivaalliseen asumukseemme. Tämä näkemys on lähellä kreikkalaista ajattelua Platonista lähtien, ja selvää on, että sen ja 1 Kor 15 esitetyn ylösnousemususkon välillä vallitsee huomattava jännitys. Tosin preesens tässä lähinnä lienee käsitettävä ehdottoman varmuuden ilmaisuksi (vrt. Jh 14:2), mutta kun myöhäisjuutalaisessa kirjallisuudessa puhutaan taivaassa säilytetyistä vaatteista, jotka aikanaan ojennetaan uskovalle, jotta hän riisuttuaan entiset vaatteensa pukeutuisi niihin, niin on kuitenkin todennäköistä, että Paavalikin on tämän näkemyksen tuntenut ja sitä käyttänyt."

Sen ratkaisemiseksi, edellyttääkö Paavali kristittyjen pukeutuvan taivaalliseen majaansa jo heti kuoleman jälkeen, vaiko vasta Jeesuksen tulemuksessa, on tutkittava Uuden testamentin tätä aihetta koskevia ja sivuavia muita kohtia. Koska siis, meidän Herramme omien sanojen mukaan, kristityt pääsevät hänen luokseen? Joh 14:2-3:ssa Jeesuksen kerrotaan itse sanoneen:

: "Minun isäni talossa on monta huonetta, enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen.”

Ajatelkaamme hetkinen näiden Herramme sanojen merkitystä. Herra siis lupasi tulla takaisin hakemaan omansa luokseen, jotta hänen omansakin saisivat olla siellä, missä hän on. Mitä mieltä on puhua näin, jos kerran nekin Herran omat, jotka omilla korvillaan kuulivat edellä mainitut sanat, pääsivät jo kuollessaan hänen luokseen?

Entä Paavalin opetus Tessalonikan seurakunnalle (1 Tes.4:13-17)? Paavali kirjoitti Jeesuksen tulemuksesta, että "silloin Jumala myös on Jeesuksen tullessa tuova poisnukkuneet elämään yhdessä hänen kanssaan", kuten uusi käännös sanoo.

Alkuteksti tosin ei puhu "elämään" tuomisesta, vaan vain "esiin" tuomisesta: ”Sillä jos me uskomme että Jeesus kuoli ja nousi ylös, näin myös nukahtaneet Jumala Jeesuksen kautta on tuova esiin hänen kanssaan.”

Tarkoittiko Paavali, että poisnukkuneet ovat Herran luona, koska "tulevat esiin" yhdessä Herran kanssa? Ilmeisestikään ei, sillä hän sanoo, että kun Herra laskeutuu taivaasta, silloin "ensin nousevat ylös ne, jotka ovat kuolleet Kristukseen uskovina. Meidät, jotka olemme vielä elossa ja täällä jäljellä, temmataan sitten yhdessä heidän kanssaan pilvissä yläilmoihin Herraa vastaan. Näin saamme olla aina Herran kanssa."

Paavali siis vakuuttaa, etteivät elossa olevat suinkaan ehdi Herran luokse ennen poisnukkuneita, mutta eivät myöskään nukkuneet ennen elossa olevia, koskapa kumpikin ryhmä temmataan yhdessä Herraa vastaan. Koska Paavali tarkoitti kummankin ryhmän jäseniä, kirjoittaessaan, että tästä Herran tulemuksesta eteenpäin "saamme olla aina Herran kanssa", hän tuskin on voinut tarkoittaa poisnukkuneiden esiin tuomisella sitä, että heidät tuodaan esiin jo edeltä Herran luona olleina.

Ensimmäisen Korinttolaiskirjeen 15 luku sisältää Paavalin mitä selvimmän opetuksen tästä aiheesta. Kun syvennymme jakeisiin 12-19, toteamme, että ylösnousemuksella on ratkaiseva merkitys:

"Jos kerran julistetaan, että Kristus on herätetty kuolleista, kuinka jotkut teistä voivat sanoa, ettei kuolleiden ylösnousemusta ole? Jos ei ole kuolleiden ylösnousemusta, ei Kristustakaan ole herätetty kuolleista. Mutta ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne. Silloin nähdään, että olemme antaneet Jumalasta väärän todistuksen, kun olemme väittäneet hänen herättäneen Kristuksen, mitä hän siis ei ole tehnyt, jos kerran kuolleita ei herätetä. Ellei kuolleita herätetä, ei Kristustakaan ole herätetty. Mutta ellei Kristusta ole herätetty, teidän uskonne on pohjaa vailla ja te olette yhä syntienne vallassa. Ja silloin nekin, jotka ovat nukkuneet pois Kristukseen uskoen, ovat joutuneet perikatoon. Jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisistä."

Paavali tarkoittaa siis edellä, että jos ei ole ylösnousemusta, uskovat ovat asettaneet toivonsa Kristukseen ainoastaan tämän elämän ajaksi. Tuntuu oudolta, että Paavali olisi kirjoittanut näin siinäkin tapauksessa, jos hän olisi uskonut kuoleman jälkeiseen elämän jatkumiseen ilman ylösnousemustakin. Hän tuskin myöskään olisi kirjoittanut, että jos ylösnousemusta ei ole, silloin: "...Kristuksessa poisnukkuneet ovat tuhoutuneet." Paratiisissa autuutta nauttivaa tietoista henkeä ja / tai sielua ei millään muotoa voida nimittää tuhoutuneeksi, vaikkei ylösnousemusta olisikaan.

Entä, mitä tämä "tuhoutuminen" tai "kadotettuna olo" merkitsee? Meidän Herramme omien sanojen mukaan kadotettuna olo merkitsee herättämisen vastakohtaa, herättämättä jättämistä: Joh. 6:39: "Ja tämä on minut lähettäneen tahto, jotta koko siitä joukosta, jotka hän on antanut minulle, en kadottaisi mitään osaa siitä, vaan herättäisin koko joukon äärimmäisenä päivänä.”

Tässä kohtaa "kadota"- sanaa vastaava kreikankielinen vastine on aktiivin aoristin konjunktiivi: "apolesoo" verbistä "apollyymi", jonka verbin toisen aoristin mediumin pluraalin kolmatta persoonaa: "apoolonto" Paavali on käyttänyt aikaisemmin lainatussa 1 Kor. 15:18 kohdassa. Tällä verbillä "apollyymi" on aktiivissa merkitykset: hukuttaa / kadottaa / tuhota / pilata / hävittää, sekä mediumissa merkitykset: hukkua / kadota / hävitä / joutua turmioon / -häviöön/ -haaskaan / -perikatoon. Kadotetuksi joutuminen merkitsee siis Paavalillekin ilmiselvästi elämän menettämistä.

Tutkikaamme hiukan tarkemmin Paavalin tässä luvussa (1 Kor.15) esittämiä ajatuksia:

"Mitä varten sitten jotkut antavat kastaa itsensä kuolleiden puolesta? Ellei kuolleita lainkaan herätetä, miksi he kastattavat itsensä näiden puolesta?"(jae 29)

"... Ellei kuolleita herätetä eloon, niin `syödään ja juodaan, huomenna kuollaan.` Älkää eksykö! `Huono seura hyvät tavat turmelee`."(jakeet 32-33).

Edellä Paavali toteaa, että jollei ole kuolleiden ylösnousemusta, ei ole myöskään väliä sillä, miten täällä eletään. Jatkossa hän sen sijaan toteaa, että koska ylösnousemus on tosiasia, ei saa eksyä syömään ja juomaan huomisen kuoleman tähden.

Tämän jälkeen Paavali olettaa jonkun kysyvän: "Millä tavoin kuolleet herätetään?", ja hän vastaa: "Mikä järjetön kysymys! Eihän se mitä kylvät tule eläväksi, ellei se ensin kuole." Sitten Paavali osoittaa, mikä on se mikä kuoltuaan kylvetään, se on: ihminen sieluineen ruumiineen, eli:" to sooma psyykhikon" = sielullinen ruumis." Uusi käännös puhuu "ajallisesta ruumiista" (jae 44).

Kuoltuaan kristitty siis kylvetään maan poveen "paljaana jyvänä, katoavaisuudessa, alhaisuudessa, heikkoudessa ja sielullisena ruumiina", mutta kerran hän on nouseva sieltä "vartena, katoamattomuudessa, kirkkaudessa ja voimassa, hengellisenä ruumiina." Paavali perustautuu luomiskertomukseen:

""Näin myös on kirjoitettu: "Tuli ensimmäinen ihminen Aadam sieluksi eläväksi: viimeinen Aadam Hengeksi eläväksitekeväksi.""

Ensimmäinen ihminen oli siis "maallinen" ja "maasta lähtöisin", mutta toinen ihminen, eli Kristus ylösnousseena, "on taivaasta." Ensimmäisen ihmisen jälkeläisinä kristitytkin ovat "maallisen ihmisen kaltaisia" mutta ylösnousemuksensa jälkeen he tulevat "taivaallisen ihmisen kaltaisiksi." Silti: "...liha ja veri ei voi saada omakseen Jumalan valtakuntaa, eikä katoava voi saada omakseen katoamattomuutta."

Koska siis Paavalin mukaan pukeudutaan taivaalliseen majaan? Paavali itse vastaa (1 Kor.15:51-55) uuden käännöksen mukaan:

"Nyt ilmoitan teille salaisuuden: Me emme kaikki kuole, mutta kaikki me muutumme, yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, viimeisen pasuunan soidessa. Pasuuna soi, ja kuolleet herätetään katoamattomina ja me muut muutumme. Tämän katoavan on näet pukeuduttava katoamattomuuteen ja kuolevaisen kuolemattomuuteen. Mutta kun katoava pukeutuu katoamattomuuteen ja kuolevainen kuolemattomuuteen, silloin toteutuu kirjoitusten sana: Kuolema on nielty ja voitto saatu. Missä on voittosi, kuolema? Missä on pistimesi, kuolema?"

Palataksemme vielä 2 Kor.5:1-10 tekstiin, on todettava seuraavaa: Jos Paavali todella edellyttäisi taivaalliseen majaan muuttamista heti kuoleman jälkeen, hänen olisi pitänyt muuttaa mielipidettään asiasta ensimmäisen Korinttolaiskirjeen kirjoittamisen jälkeen. Kuten ensimmäisessä Korinttolaiskirjeessä, myöskin ensimmäisessä tessalonikalaiskirjeessä (4:13-18) hän sijoittaa taivaallisen ruumiin saamisen Jeesuksen tulemuksen yhteyteen. Mutta samoin hän tekee myöskin Filippiläiskirjeessään (3:20-21), joka on myöhäisempi kuin toinen Korinttilaiskirje. Täten hän olisi muuttanut mieltään kahteen kertaan, joka olettamus ei liene enää mahdollinen. On siis pääteltävissä, että se, mitä hän kirjoitti 2 Kor.5:1-10:ssä, ei ole tulosta mielenmuutoksesta. Paavali siis edellyttää ylösnousemuksen sekä ennen että jälkeen toisen Korinttilaiskirjeen kirjoittamisen. Tämän johdosta joudumme kysymään: Jos 2 Kor 5 luku todellakin tarkoittaa heti kuoleman jälkeen saatavaa uutta ruumista, miksi Paavali vieläkin edellytti Jeesuksen tulemuksen yhteydessä tapahtuvan ylösnousemuksen? On näin ollen perusteltua pitää myös tätä toisen Korinttolaikirjeen 5 luvun kuvausta Jeesuksen tulemuksen ja ylösnousemuksen aikaan ajoittuvana. Preesensmuoto "ekhomen " on (kuten Gyllenberg esitti) käsitettävä vain asian varmuutta korostavaksi.

Jos sen sijaan Paavali tarkoittaisi, että taivaalliseen majaan muutettaisiin heti kuolemassa, silloin puhe ylösnousemuksesta olisi vailla todellista sisältöä. Ylösnousemus tarkoittaisi tässä tapauksessa vain Kristuksen yhteydessä eläneiden esiintuloa yhdessä Kristuksen kanssa, jolloin he olisivat jo valmiiksi puettuina taivaallisiin ruumiisiin. Jotkut tekstit tosin antavat tukea tällekin näkemykselle: Saarnaaja sanoo:"...ihminen menee iäiseen majaansa..."(12:5, kuollessaan (12:7)! Myös itse Herramme sanoi: "Hankkikaa väärällä rikkaudella ystäviä, jotka ottavat teidät iäisiin majoihin, kun tuota rikkautta ei enää ole" (Luuk.16:9).

"...OLIKO HÄN SILLOIN RUUMIISSAAN?..."

On merkittävää, että seuraava kohta jota tarkastelemme, löytyy tämän saman toisen Korinttolaiskirjeen loppupuolelta (2 Kor.12:1-4):

"Minun on pakko kerskailla, vaikkei siitä hyötyä olekaan. Siirryn nyt näkyihin ja Herran ilmestyksiin. Tunnen erään Kristuksen oman, joka neljätoista vuotta sitten temmattiin kolmanteen taivaaseen. Oliko hän silloin ruumiissaan vai poissa siitä, en tiedä, sen tietää Jumala. Ja tästä miehestä tiedän, että hänet temmattiin paratiisiin ja hän kuuli sanoja, joita ihminen ei voi eikä saa lausua. Oliko hän ruumiissaan vai poissa siitä, en tiedä, sen tietää Jumala."

Edellä lainatun tekstin perusteella näyttää ilmeisen selvältä, että Paavali uskoi ihmiselle olevan mahdollista olla tietoisessa tilassa ruumiinsa ulkopuolella. Alkutekstin mukaan Paavali ensin kysyi: "Joko ruumiissa, en tiedä, tai ruumiin ulkopuolella, en tiedä, Jumala tietää." Ja sitten toistaen: " Joko ruumiissa tai ilman ruumista, en tiedä, Jumala tietää."

Kun tämä kertomus mahdollisesta ruumiin ulkopuolella tietoisessa tilassa käymisestä on samassa kirjeessä, missä Paavali kirjoitti jo valmiina olevasta (preesens: "ekhomen ", 2 Kor.5:1-10) taivaallisesta majasta, näyttäisi tämä tukevan tulkintaa, jonka mukaan muutto taivaalliseen majaan on tarkoitettu ymmärrettäväksi tapahtuvan heti ruumiillisen kuoleman jälkeen. Tällöin Paavalin puhe ylösnousemuksesta olisi siis vain pyhiin kirjoituksiin perustuvaa "teologiaa."

Toisaalta on huomattava, että ruumiittoman tilan mainitseminen voi viitata myös siihen, että lopultakin on kyse vain näystä ja / tai ilmestyksestä: Paavali oli kokemuksensa aikana täysin elossa oleva ihminen, joten hänen kokemustaan tuskin voitaneen verrata kuoleman jälkeiseen tilaan. Jos Paavali taas olisi tarkoittanut jotakin kuolemisen kokemustaan, silloin hän ei olisi ollut epätietoinen mahdollisesta vaihtoehdosta: ruumiissa tai poissa ruumista olostaan. Tässä saattaa lopultakin olla kyse samanlaisesta kokemuksesta kuin apostoli Johanneksella oli Patmos- saarella: Johanneskin oli "Hengessä" ja "nousi ylös" taivaaseenkin tässä tilassaan (Ilm.1:10, 4:1-2), poistumatta silti todellisuudessa Patmos- saarelta mihinkään.

Paavalin tempaamuskokemuksen tulkinnassa on siis kolme mahdollisuutta: a) Joko Paavali oli ruumiillisesti temmattu paratiisiin, jolloin hän siis kävi siellä todellisesti, tai: b) hän näki vain näyn kolmannessa taivaassa käynnistään, jolloin hän ei käynyt siellä todellisesti. c) Tämän kolmannen vaihtoehdon mukaan Paavalin sielu ja/tai henki olisi ilman ruumista käynyt paratiisissa, joka vaihtoehto on peräti ongelmallinen, vaikka Paavali selvästi uskoi tämän olevan mahdollista.

Koska Paavali tuntuu olevan kovin varma todellisesta käynnistään paratiisissa, vaihtoehto b. on ilmeisesti heikoimmin tuettu. Toisaalta, koska Paavali ei tässä yhteydessä puhu mitään kuolemisen kokemuksesta, vaihtoehto c. tuntuu myös epätodennäköiseltä. Sehän edellyttäisi tosiasiassa, että ihmiselle olisi mahdollista olla kahdessa paikassa yhtä aikaa: elossa olevassa ruumiissaan, ja samaan aikaan kolmannessa taivaassa, ilman tätä ruumistaan. Todennäköisin on siis vaihtoehto a. jonka mukaan Paavali temmattiin ruumiineen päivineen paratiisiin.

Koska Paavali kuitenkin itsekin jättää asian avoimeksi, sanoen: "...en tiedä, Jumala tietää...", ei meidänkään sovi varmuudella "tietää" asiasta sen enempää.

"...HALUAISIN TÄÄLTÄ ERITÄ..."

Kirjeeseen Filippiläisille apostoli Paavali kirjoitti (1:21-25) uuden käännöksen mukaan: "Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto. Mutta jos jään tähän elämään, siitä hyötyy tehtäväni. En tiedä, kumman valitsisin, olen kahden vaiheilla. Haluaisin täältä eritä ja päästä Kristuksen luo, sillä se olisi kaikkein parasta. Teidän vuoksenne on kuitenkin parempi, että jään eloon. Olen siitä varma. Niinpä tiedänkin, että jään tänne ja pysyn kaikkien teidän luonanne, jotta te edistyisitte uskossa ja saisitte siitä iloita."

Tässä tekstissä on neljä rinnasteista lausumaa, jotka yhdessä näyttävät mitä selvemmin todistavan samasta asiasta, eli Paavalin välittömästä siirtymisestä kuoleman jälkeen Kristuksen luokse: 1) "Haluaisin täältä eritä", 2) "...päästä Kristuksen luo", 3) "...on kuitenkin parempi, että jään eloon." 4) "...tiedänkin, että jään tänne..."

Alkutekstikään ei paljoakaan lievennä uuden käännöksen määrättyyn suuntaan tulkittua sisältöä. "Eläminen lihassa" (to dzeen en sarki) tuottaa työn hedelmää. Ahtaalla ollessaan Paavali, "omistaen lähtemiseen ja Kristuksen kanssa olemiseen (kohdistuvan) halun (teen epithymian ekhoon eis to analyysai kai syn Khristo einai) tietää, että "viipyminen lihassa" (to de epimenein tee sarki)) on tarpeellisempaa filippiläisten tähden. Tästä syystä hän tietää "tulevansa jäämään" (futuuri: "menoo" ) ja "tulevansa pysymään" (futuuri: "paramenoo" ) heidän luonaan.

Tästä elämästä lähteminen eli kuoleminen on siis joka tapauksessa kysymyksessä, kun Paavali edellä kirjoittaa "täältä eriämisestä", jatkaen heti perään: "ja olla Kristuksen kanssa." Kuitenkaan Kristuksen kanssa olemisen ei tarvitse välttämättä merkitä suoraa jatkoa täältä eriämiselle. Alkutekstin sanat ("teen epithymian ekhoon eis to analysai kai syn Khriatoo einai" = "omistaen halun täältä eriämiseen ja Kristuksen kanssa olemiseen") osoittavat, että itse asiassa Paavalin halu kohdistui kahteen eri asiaan.

Uuden käännöksen sanat: "täältä eritä" (Fil.1:23) on käännös alkukielen sanasta "analyysai" , mikä on aoristin infinitiivi verbistä "analyoo" = lähteä / eritä / palata. Tämän verbin sukulaissanaa, eli substantiivia: "hee analysis" Paavali käytti genetiivimuodossa 2 Tim. 4:6:ssa, kirjoittaessaan samoin tästä elämästä lähdöstään: "...kai ho kairos tees analyyseoos muu efesteeken.” = ”...ja minun lähtemiseni aika on saapunut."

Tässä kirjeessään Timoteukselle Paavali ei kuitenkaan kirjoita mitään välittömästi lähtönsä jälkeisestä Kristuksen kanssa olemisesta, vaan vanhurskauden seppeleestä, joka on tästedes hänelle talletettuna. Tämän seppeleen Herra on antava sekä hänelle että myös "kaikille, jotka hartaasti odottavat hänen ilmestymistään." Uuden käännöksen mukaan Herra antaa tämän seppeleen "tulemisensa päivänä", joskin alkuteksti puhuu "siitä päivästä."

Teksti kuuluu:

2 Tim 4:6-8 "Sillä minut jo uhrataan, ja minun lähtemiseni määräaika on saapunut. Hyvän kilpailun olen kilpaillut, juoksun olen päättänyt, uskon olen säilyttänyt: Tästedes minulle on talletettuna vanhurskauden seppele, jonka Herra, oikeamielinen tuomari, on tuleva antamaan minulle tuona päivänä, eikä ainoastaan minulle, vaan myös kaikille hänen ilmestymistään rakastaville.”

Kun vertaamme tässä tekstissä mainittua "täältä lähtemisen määräaikaa" Filippiläiskirjeen (1:23) "täältä eriämisen" tekstiin, näyttäisi todella selvältä, että "oleminen Kristuksen kanssa" on tarkoitettu ymmärrettäväksi siten, että se alkaisi vasta "vanhurskauden seppeleen" antamisen päivänä, eli "sinä päivänä", jolloin Jeesus ilmestyy.

Lisäksi:

Paavalin Filippiläiskirje on yhtenäinen kokonaisuus, jonka eri kohdat eivät ilmeisestikään voi olla ristiriidassa keskenään. Sitä tulkintaa, että Fil.1:23:n mainitsemien "täältä eriämisen" ja "Kristuksen kanssa olemisen" välillä olisi aikaero, näyttää tukevan myös saman kirjeen kolmannen luvun jakeet 11-14:

PHI 3:11-15 : ”Jos jotenkin tulisin saavuttamaan kuolleitten joukosta ylösnousemuksen. Ei, että jo sen sain, tai jo olisin tullut täydelliseksi, vaan tavoittelen, jos myös saavuttaisin, koska myös minut on saavutettu Kristuksen (Jeesuksen) toimesta. Veljet, minä en lue itseäni sitä saavuttaneeksi: mutta yksi: takana olevat asiat unohtavana ja edessä oleviin kurottavana, riennän päämäärään, Jumalan ylös kutsun voittopalkintoon Kristuksessa Jeesuksessa."

"Jumalan ylös kutsun voittopalkinto" ( to brabeion tees anoo kleeseoos tuu Theuu ) tarkoittaa Jeesuksen paruusiassa tapahtuvaa seurakunnan ylösottoa. Tällöin tapahtuu myös ylösnousemus kuolleitten joukosta.

Tässä samassa luvussa (jakeet 20-21) Paavali jatkaa:

”Sillä meidän yhteiskuntamme on olemassa taivaissa, josta myös pelastajaa, Herraa Jeesusta Kristusta odotamme, joka on tuleva muuttamaan meidän alennustilamme ruumiin samankaltaiseksi hänen kirkkautensa ruumiille, mukaan voimavaikutuksen, jolla hän kykenee myös alistamaan valtaansa kaiken."

Kun Paavalin päämäärä näinkin selvästi kohdistuu tässä Filippiläiskirjeessä kuolleiden joukosta ylösnousemukseen, jonka tapahtuessa alennustilan ruumis muutetaan Kristuksen ruumiin kaltaiseksi, osoittaa tämä hänen omaavan edelleen saman näkemyksen kuin kirjoittaessaan tessalonikalaisille (1 Tes.4:13-17).

Kun hän näissä äsken lainatuissa Filippiläiskirjeensä kohdissa pitäytyy siihen samaan näkemykseen, jonka mukaan Kristuksessa nukkuneet kohtaavat Herran vasta hänen tulemuksessaan, on Fil.1:23 tulkittava tämän seikan kanssa sopusoinnussa.

Aimo T. Nikolainen selittää "Viisi Paavalin kirjettä" -selitysteoksessaan tätä kohtaa seuraavasti:

"Vaikka Paavali ei tässä nimenomaan puhu ylösnousemuksestansa niin kuin vähän myöhemmin (3:11), hän edellyttää sen. Väliaika vain häipyy kuoleman ja ylösnousemuksen välistä."

Voidaan siis ajatella seuraavasti:

Paavali tiesi, että seuraava kuoleman jälkeinen tietoinen kokemus olisi Kristuksen tulemuksessa koettava ylösnousemus, Kristuksen läsnäolon kokemus. Koska kuoleman syvässä unessa ei ole ajan tajua, kuoloon nukkuneesta voisi ylösnousemuksen hetkellä tuntua siltä, että hän olisi herännyt seuraavassa silmänräpäyksessä nukkumisensa jälkeen.

Raamatullisena miehenä Paavali kenties ajatteli juuri ylösnousemuksesta puhuvaa Psalmia 17:15: "Minä saan nähdä sinun kasvosi, sillä minä olen viaton. Kun herään unesta, sinun läsnäolosi ravitsee minut."

Paavalin ajattelua valottaa mainiosti myös 1 Kor. 13:12, jonka lainaan tähän uuden käännöksen mukaisena:

"Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee."

Tässä tekstissä Paavali viittaa "nyt"- sanalla täällä ajassa elettävään elämään, "silloin"- sanalla taas ylösnousemukseen. Vaikka siis "nyt" ja "silloin" - aikojen väliä olisikin alkuajan kristittyjen kohdalla jopa tuhansia vuosia, kuitenkin he kokisivat "silloin"- ajan välittömänä "nyt"- ajan jatkona. Kun Paavali ei mainitse mitään näiden aikojen väliajasta, saattaa tämä selittää hänen ajatteluaan myös Fil.1:23:n kohdalla. Näin Paavalin maininnat "täältä eriämisestä" ja heti perään "Kristuksen kanssa olemisesta" voidaan selittää sopusointuun hänen ylösnousemustapahtumia koskevan opetuksensa kanssa, joskin täytyy myöntää, että tämä sopusointu ei tunnu vakuuttavalta.

On siis myönnettävä, että luonnollisin Fil.1:23:n selitys on ottaa Paavali kirjaimellisesti: Uskoiko Paavali sittenkin pääsevänsä heti kuolemansa jälkeen tietoisessa tilassa Herran luokse?

"...SAARNASI...HENGILLE..."

1 Piet. 3:18: ”Sillä myös Kristus kuoli kerran syntien tähden, vanhurskas väärien puolesta, jotta hän veisi teidät Jumalan eteen. Hänet surmattiin tosin lihassa, mutta hänet tehtiin eläväksi hengeksi, jossa (tilassa) mentyään, hän julisti myös hengille vankeudessa, kerran tottelemattomille, kun Jumalan pitkämielisyys odotti Nooan päivinä, arkkia valmistettaessa, johon muutamat, tämä on: kahdeksan sielua, pelastettiin vedestä. Joka vastakuva myös teidät pelastaa nyt kasteena, ei lihan lian poispanemisena, vaan hyvän omantunnon pyytämisenä Jumalaan nähden, Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen kautta.”

Edellä lainattu teksti tulkitaan usein siten, että Herramme olisi saarnannut kuolleiden ihmisten hengille tuonelassa. Saarna olisi tapahtunut sinä aikana, kun hänen oma ruumiinsa makasi haudassa. Hän olisi näin ollen saarnannut kuolemansa ja ylösnousemuksensa välisenä aikana, ollessaan itsekin ruumiittomassa tilassa.

Todellisuudessa tämä Pietarin teksti ei välttämättä edellytä kuoleman tilan aikana saarnaamista, pikemminkin toisin. Eihän nimittäin itsessään elävä henki tai sielu tarvitse mitään eläväksi tekemistä.

Pietarin käyttämät sanat: "thanatootheis men sarki” = ”surmattiin tosin lihassa (tai: lihana)", viittaavat ristinkuolemaan, kun taas sanat: "dzooopoieetheis de (doo) pneumati" = ”tehtiin eläväksi hengessä (tai: henkenä)", tarkoittavat ylösnousemusta. Kysymyksessä on siis ylösnousemuksen tila, "jossa (tilassa": "en hoo" ) Herramme myös "mentyään" (poreutheis ) saarnasi.

Se kreikankielen verbi, joka on käännetty tässä sanoiksi: "tehtiin eläväksi", on aoristin passiivin partisiippi: dzooopoieetheis , verbistä dzooopoieoo. Tätä verbiä käytetään Uudessa testamentissa pääasiassa siitä eläväksitekemisestä, jolla tarkoitetaan kuolleista herättämistä (Joh.5:21,6:23, Room.4:17, 8:11, 1 Kor. 15:22-23, 36,45, 2 Kor. 3:6, Gal.3:21).

Tässäkin käsillä olevassa Pietarin kohdassa sanoilla: " dzooopoieetheis de pneumati " tarkoitetaan siis ilmeisen selvästi Herramme ylösnousemusta.

Sen sijaan seuraava jae (19) voidaan ymmärtää kahdella tavalla. Relatiivipronominin singulaarin datiivi: " hoo ", " en "- preposition kanssa: "en hoo = jossa", voidaan ymmärtää viittaavan pelkästään sanaan: "pneumati" = "henkenä / hengessä". Tällöin ei olisikaan kyse ylösnousemuksesta, vaan yleensä vain "henkenä / hengessä" saarnaamaan menemisestä. Tähän tulkintaan perustuu käsitys Jeesuksen saarnaamisesta ruumiittomassa tilassa.

Toisen tulkinnan mukaan sanojen "en hoo" = "jossa" korrelaattina ei olisikaan pelkästään sana: "pneumati” = ”henkenä", vaan kokonainen lause: "dzooopoieetheis de pneumati" = "tehtiin eläväksi hengessä."

Tämä viimeksi mainittu tulkinta on paremmin perusteltu jo itse selvän tekstiyhteyden perusteella, mutta se on toisestakin syystä paremmin perusteltu.

Vasta ylösnousemus näet sinetöi Herramme voiton meidän puolestamme (Room.4:25, 6:3-5, 1 Kor. 15:17, Ef.2:6, Hepr. 5:9, 6:19-20, 9:11-12,24).

Voimmekin olla kutakuinkin varmoja siitä, että tekstissä tarkoitetaan Herramme saarnanneen vasta ylösnousemuksensa jälkeen, Hengessä eläväksi tehtynä.

Uusi käännös sanoo: "Kärsihän Kristuskin ainutkertaisen kuoleman syntien tähden, syytön syyllisten puolesta, johdattaakseen meidät Jumalan luo. Hänen ruumiinsa surmattiin, mutta hengessä hänet tehtiin eläväksi. Ja niin hän myös meni ja saarnasi vankeudessa oleville hengille."

Kreikan Tessalonikan yliopiston raamattuoppineiden vuonna -89 julkaisema nykykreikankielinen tekstilaitos sanoo:

"Hänet surmattiin ruumiillisesti, Henki kuitenkin teki hänet eläväksi. Näin hän meni ja julisti vangituille sieluille Haadeksessa."

Kysymme nyt, keille hän saarnasi? Kysymys voi näyttää turhalta, mutta on silti monestakin syystä perusteltu. Ensiksikin jo teksti itse rajoittaa saarnan kohdistuneeksi (vain?) niihin "vankeudessa oleviin henkiin", jotka Nooan päivinä, Jumalan pitkämielisesti odottaessa, eivät silti tulleet kuuliaisiksi.

Jos näillä "hengillä" tarkoitetaan (kuten on ilmeistä) silloin eläneiden ihmisten henkiä, joudumme kysymään, miksi Kristuksen saarna kohdistui vain heihin, miksei muidenkin aikakausien kuolleisiin?

Herramme saarnassa näytti olleen kyse kertakaikkisesta (ei jatkuvasta eikä toistuvasta) menneen ajan tapahtumasta: "ekeeryksen" on aoristin aktiivin indikatiivi ”saarnata” (keeryssoo) verbistä.

. Lisäksi on huomattava, että teksti puhuu ihmisistä "sieluina" (psyykhai ), kun taas saarna kohdistui "hengille" ( pneumasin ). Tämä ero saattaa viitata siihen, että saarnan kohteena eivät olleetkaan Nooan aikana kuolleiden ihmisten elossa olevat henget, vaan henkiolennot. Tosin tämä tulkinta ei näytä olevan kovin hyvin tuettu.

Maininta Nooan ajasta antaa kuitenkin oikeuden etsiä, tutkia ja kysyä, tunteeko Raamattu kenties muitakin olentoja, jotka silloin eläneiden ihmisten lisäksi olivat tottelemattomia Jumalalle? Voimmekin arvelematta vastata: tuntee!

1 Moos.6:1-4 teksti kertoo "Jumalan pojista", jotka havaitsivat "ihmisten tyttäret" ihaniksi, ja valitsivat heistä vaimoja itselleen. Teksti kertoo, että "myöhemminkin" nämä Jumalan pojat yhtyivät ihmisten tyttäriin, ja nämä synnyttivät heille lapsia. Heistä syntyneet jälkeläiset olivat "jättiläisiä", noita "muinaisajan kuuluisia sankareita."

Myös Etiopialainen Eenokin kirja kertoo (6:1-2):

"Ja tapahtui, kun ihmislapset lisääntyivät, niinä päivinä syntyi kauniita ja ihania tyttäriä. Ja enkelit, taivaan pojat, näkivät heidät ja himoitsivat heitä, ja sanoivat toisilleen: `Tulkaa, valitkaamme itsellemme vaimot ihmisten joukosta, ja siittäkäämme heille lapsia.`"

On olemassa tulkinta, jonka mukaan Jumalan pojilla tarkoitettaisiin Seetin jälkeläisiä, jotka ottivat vaimoja Kainin suvun naisten joukosta. Emme kuitenkaan löydä mistään tukea tälläiselle tulkinnalle, jonka mukaan Seetin jälkeläisiä nimitettäisiin Jumalan pojiksi. Mainittu tulkinta kaatuu siihen, että Seetin jälkeläiset olivat aivan tavallisia ihmisiä, kun taas näiden "poikien" jälkeläiset olivat kooltaankin "jättiläisiä." Kun teksti lisäksi sanoo, että "myöhemminkin" Jumalan pojat yhtyivät ihmisten tyttäriin, ei sillä voida tarkoittaa Kainin jälkeläisiä, jotka Raamatun mukaan hukkuivat kaikki vedenpaisumuksessa.

Heprean teksti puhuu "Jumalan pojista" (benee haa Elohiim), jotka heprean teksti mainitsee muuallakin (Ps.29:1, 89:7, Job 1:6-7, 2:1-2-, 38:4-7), ja joilla tarkoitetaan enkeleitä. Codex Alexandrinuksen Septuagintateksti onkin kääntänyt 1 Moos. 6:2:n benee haa Elohiim- sanat enkeleiksi.

Uuden testamentin puolella Juudan kirjeen 6 ja 7 jae saattaa viitata juuri 1 Moos. 6:1-4:n kertomukseen:

"Ja niitä enkeleitä, jotka eivät pitäneet kiinni korkeasta asemastaan vaan hylkäsivät omat asuinsijansa, hän pitää pimeydessä ikuisissa kahleissa suurta tuomion päivää varten. Niin kävi myös Sodoman ja Gomorran ja muiden sen seudun kaupunkien, jotka samalla tavoin antautuivat siveettömyyden ja luonnonvastaisten himojen valtaan: ..."

Tässä yhteydessä "Uusi Testamentti Nykysuomeksi"- käännöksen teksti on mielenkiintoinen, koska se selittää (paremmin kuin uusi käännös) tarkemmin sen, keiden kanssa "samalla tavoin" sen seudun kaupungit tekivät:

"Muistakaa enkeleitä, jotka eivät välittäneet valtansa rajoista, vaan lähtivät asuinpaikastaan. Jumala on pitänyt heidät pimeydessä, sidottuina ikuisiin kahleisiin tuomion suurta päivää varten. Muistakaa Sodomaa ja Gomorraa ja niiden naapurikaupunkeja, joiden asukkaat tekivät samalla tavoin kuin enkelit, harjoittivat haureutta ja tottelivat luonnottomia himoja. ..." (Juuda 6-7.)

Alkutekstin mukaan sanasta sanaan käännettyinä samat jakeet kuuluvat:

”Ja enkelit, jotka eivät säilyttäneet heidän omaa valta-asemaansa, vaan jättivät oman asumuksensa, tuomion suurta päivää (varten), kahleissa ikuisissa, alle pimeyden hän on pannut säilöön: Kuten Sodoma ja Gomorra ja niiden ympärillä (olevat) kaupungit, samalla tavalla kuin nuo, ne harjoittivat haureutta ja menivät pois perään vieraan lihan, ovat varoittavana esimerkkinä, iankaikkisen tulen rangaistusta kärsivinä.”

Tekstissä esiintyvä demonstratiivipronominin muoto: "tuutois", on maskuliinin ja neutrin datiivin monikkomuoto. Jos tämä pronomini on käsitettävä neutriksi, silloin se viittaa Sodoman ja Gomorran kaupunkien nimiin, eli näiden ympärillä olevat kaupungit tekivät samalla tavalla kuin itse Sodoma ja Gomorrakin. Tämä demostratiivipronomini voi olla myöskin maskuliini, jolloin se viittaa maskuliinisiin enkeleihin: "Hoi anggeloi." Tällöin tarkoituksena on sanoa, että Sodoma ja Gomorra, sekä kaupungit niiden ympärillä, tekivät samalla tavalla kuin enkelit.

Kun nyt palaamme Herramme saarnaan, pitäen mielessämme, että hän saarnasi "vankeudessa oleville hengille", ja että juuri enkelit ovat "henkiä" (Hepr.1:14), ei ole mahdotonta ajatella saarnan kohdistuneen juuri heihin. Nämä Nooan aikana ihmisten tyttäriin langenneet enkelit saattavat siis olla juuri niitä samoja henkiä, jotka saivat kuulla Herramme saarnan.

Todennäköistä on kuitenkin, että 1 Piet. 3:19-20 tarkoitetaan saarnatun Nooan aikuisten, vedenpaisumuksessa kuolleiden ihmisten hengille. Näiden ruumiillisesti kuolleiden ihmisten henget olisivat siis edelleen pysyneet elävinä ja tiedostavina.

Tämän puolesta puhuu eräs saman Pietarin ensimmäisen kirjeen toinen kohta (4:6):

"Sillä siksi myös kuolleillekin julistettiin hyvä uutinen, jotta he tosin olisivat tuomittuja ihmisten mukaan lihassa, mutta eläisivät Jumalan mukaan hengessä.”

Verbi "eueengelisthee " (julistettiin) on aoristin passiivin indikatiivi, ja viittaa siis (todennäköisesti) kertakaikkiseen menneen ajan tapahtumaan, joka ei toistu eikä jatku.

Tällä kertaa myös selvästi sanotaan, että on kyse kuolleista ihmisistä. He ovat siis saaneet kokea tuomionaan lihassaan synnin palkan eli kuoleman. Mutta he ovat saaneet kuulla myös evankeliumin, ja nimenomaan sitä varten, että he saisivat hengessä elää.

Kun tämä teksti yhdistetään 3:18-20 kanssa, kuva selkenee: Herramme Jeesus tehtiin eläväksi ylösnousemuksessaan, jonka jälkeen hän meni ja saarnasi Nooan aikana maan päällä eläneiden ihmisten hengille. Nämä ihmiset olivat siis ruumiillisesti kuolleet, mutta silti he olivat edelleen tietoisessa tilassa henkinä olemassa. Kun Herramme saarnasi nimenomaan evankeliumia, eli hyvää sanomaa, täytyy tämän merkitä kuulijoille pelastumisen mahdollisuutta.

Kun näille kuolleille julistetun evankeliumin tarkoitus oli, että "heillä hengessä olisi elämä", on tämä ilmaisu lähellä Paavalia, joka toivoo Saatanan haltuun hyljätyn veljen "hengen" pelastuvan Herran päivänä (1 Kor.5:5).

Joka tapauksessa tämä Raamatun kohta avaa selviä näkymiä siihen, ettei kaikkien kohdalla kaikki ole silti menetetty, vaikka tässä elämässä kävisikin huonosti.

Vaikka nämä kohdat (1 Piet.3:18-20, 4:6) kertovatkin vain yhdestä tapahtumasta rajan takaa, voimmeko tämän perusteella kieltää sen mahdollisuuden, että muitakin samankaltaisia tapahtumia saattaa rajan takana tapahtua?

Nämä Pietarin kirjeen kohdat eivät puhu mitään ylösnousemuksesta, vain hengessä elämän omaamisesta. Saattaa olla niinkin, että tämä ilmaisu "elää hengessä" vastaa Paavalin "taivaalliseen majaan muuttamista" (2 Kor.5:1-2,8). Tällöin Paavalin selvitys ylösnousemuksesta (1 Kor.15:42-58) olisi vain ymmärrettävämmäksi tehty kuvaus salatusta. Kuolleiden ylösnousemus merkitsisi tällöin "Jumalan poikien" (hyioi tuu Theuu) ilmestymistä luomakunnan keskelle, ja kun he ilmestyvät, he tuovat mukanaan vapauden ja kirkkauden.

MITÄ APOSTOLIEN JÄLKEINEN SUKUPOLVI USKOI?

Täydennykseksi tähän artikkeliini "Onko ihminen elossa kuoltuaankin?" olen katsonut aiheelliseksi valaista välittömästi apostolisen ajan jälkeen eläneitten kristittyjen uskoa parilla esimerkillä. Teen sen siten, että lainaan ensin kohdan ensimmäisen Kleemensin kirjeestä. Tämä kirje on kirjoitettu samoihin aikoihin kuin Ilmestyskirjakin, ehkä hiukan myöhemmin. Kirkkoisä Eusebiuksen mukaan Kleemens oli Rooman seurakunnan paimenena vuosina 92-101, ja tämä Kleemens roomalaisen kirje korinttilaisille on ajoitettu kirjoitetuksi jo vuonna 95.

Tämän kirjeen 5 luku on erittäin mielenkiintoinen, ja kuuluu kreikankielisen alkutekstin mukaisena käännöksenäni seuraavasti:

"Mutta lakataksemme vanhan ajan esimerkeistä, siirtykäämme meitä lähimpiin kilvoittelijoihin. Ammentakaamme meidän sukupolvemme pelottomista esimerkeistä. Kateuden ja turmeluksen tähden suurimmat ja vanhurskaimmat pylväät kärsivät vainoa ja kilpailivat kuolemaan asti. Asettakaamme meidän silmiemme eteen hyvät apostolit: Pietarin, joka väärämielisen kateuden tähden, ei kerran eikä kahdesti, vaan useamman kerran kärsi vaivoja, ja näin todistettuaan hän meni pois hänelle arvolliseen kunnian paikkaan. Kateuden ja riidan tähden Paavali osoitti kärsivällisyyden voittopalkinnon, seitsemästi kahleita kannettuaan, maasta karkoitettuna, kivitettynä, julistusta suoritettuaan sekä idässä että lännessä, hän saavutti hänen pelottoman uskonsa maineen. Opetettuaan vanhurskautta koko maailmalle ja lännen äärelle tultuaan, ja todistettuaan vallanpitäjille, näin hän poistui maailmasta ja hänet otettiin ylös pyhään paikkaan, tultuaan kärsivällisyyden suurimmaksi malliksi."

Kleemensin ilmaisut siitä kuinka Pietari "meni pois hänelle arvolliseen kunnian paikkaan" ja kuinka Paavali "poistui tästä maailmasta ja otettiin ylös pyhään paikkaan" eivät ole tulkittavissa kuin yhdellä tavalla. Kleemens uskoi heidän elävän tietoista elämää pyhässä paikassa. Kleemens tuskin tarkoittaa, että heidät olisi ruumiillisesti herätetty kuolleista, vaan sitä, että he ovat persoonina silti elossa, vaikka joutuivat marttyyreina kokemaan ruumiillisen kuoleman.

Hiukan Kleemensiä nuorempi oli marttyyri Polykarpos, joka ainakin 86 vuotiaana kärsi marttyyrikuoleman vuonna 155 tai 156. Polykarpoksen kirjeessä filippiläisille on yhdeksäs luku mielenkiintoinen.

Luvun alussa Polykarpos kehoittaa lukijoitaan tottelemaan vanhurskauden sanaa, ja kestävyydessä osoittamaan kaikkea sitä kärsivällisyyttä, jata he omin silmin näkivät marttyyreina kuolleissa aikalaisissaan Ignatioksessa, Zootimuksessa ja Rufuksessa, kuten myös muissa teikäläisissä ja itse Paavalissa ja toisissa apostoleissa.

Sitten Polykarpos jatkaa:

"Vakuuttuneina, että nämä kaikki eivät juosseet turhaan, vaan uskossa ja vanhurskaudessa, ja että he ovat nyt heille arvollisessa paikassa Herran luona, jonka kanssa he yhdessä ovat kärsineet. ..."

Taaskaan ei jää epäilystä siitä, etteikö Polykarposkin uskonut kristittyjen kuolemanjälkeiseen tietoiseen elämään, vieläpä välittömästi kuoleman jälkeen. Polykarposkin uskoi marttyyrien elävän tietoista elämää pyhässa paikassa. Polykarposkaan tuskin tarkoittaa, että heidät olisi ruumiillisesti herätetty kuolleista, vaan sitä, että he ovat persoonina silti elossa, vaikka joutuivat marttyyreina kokemaan ruumiillisen kuoleman.

LOPPUMIETTEITÄ

Risto Saarinen kirjoitti artikkelissaan "Kuollaanko kuolemassa kokonaan?" (kirjassa: Lopunajat eilen ja tänään) seuraavaa:

(Välitilan) "Tradition jatkumisen perimmäisenä syynä on raamatunkäytön metodi; kun Uuden testamentin moni-ilmeinen kuoleman teologia halutaan saattaa yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, joudutaan olettamaan erikseen välitila ja lopputila."

Omasta puolestani minun on tunnustettava (monien Raamatun kohtien päinvastaisista selitysvaihtoehtojen esittämisistä huolimatta) seuraavaa:

Jos haluan nähdä Raamatun opetuksen yhtenäisenä kokonaisuutena, joudun todellakin olettamaan välitilan ja lopputilan olemassaolot erikseen. Edelleen minun on tunnustettava (joidenkin raamatunkohtien päinvastaisista selitysvaihtoehtojen esittämisistä huolimatta), että monet Raamattumme kirjoittajista näyttävät todellakin uskoneen ihmisen sielunelämän jatkumiseen välittömästi ruumiillisen elämän jälkeen. Mutta ovatko he uskossaan oikeassa? Onko mahdollista, että he ovat sittenkin erehtyneet?

Jos näin ollen pidän heidän kirjoituksiaan ohjeellisena ja erehtymättömänä Jumalan sanana, on minunkin uskottava samalla tavalla. Jos sen sijaan pidän heidän kirjoituksissa esittämiään näkemyksiä vain erehtyvien ihmisten mielipiteinä, joitten ei tarvitse välttämättä joka kohdassa pitää yhtä totuuden kanssa, saatan olla heidän kanssaan eri mieltäkin joistakin asioista.

Tästä suhtautumisesta on oivana esimerkkinä Matti Myllykosken edellä mainitussa kirjassa oleva artikkeli "Milloin kuolleet nousevat?":

"Voimme rehellisesti kysyä, missä Paavali on viettänyt viimeiset 1900 vuotta. Vaikka Paavali itse uskoi kuoleman jälkeen pääsevänsä suoraan Herran luo, luterilaisen traditiomme nojalla hänen sielunsa on nukkunut kuolonunta 2000 vuotta, jotka ovat Herran edessä kuin kaksi päivää. Selkeä luterilainen käsitys kaikkien kuolleiden herättämisestä viimeisenä päivänä häiriintyisi, jos Paavali tai kuka tahansa muu muodostaisi skolastistyyppisen poikkeuksen. Sielunhoidollisella tasolla liturgia ja julistus menevät kuitenkin herkästi ohi yksiviivaisen opin; omaisille täytyy voida antaa jotakin enemmän ja lämpimämpää kuin sana vainajan sielun nukkumisesta viimeisen tuomion odotuksessa."

On toistaen myönnettävä, että jos halutaan nähdä Raamatun opetus yhtenäisenä kokonaisuutena, joudutaan olettamaan erikseen välitila ja lopputila. Kuitenkin tässä oletuksessa näyttää olevan jotakin perusteellisesti erheellistä. Terve ymmärrys sanoo, että opissa (joka esittää kristityn menevän heti ruumiinsa kuoleman jälkeen tietoisessa tilassa Herran luokse, ja kuitenkin aivan kuin samaan hengenvetoon turvaa ylösnousemukseen, käyttäen niitä sanankohtia, jotka lupaavat kristityn pääsevän Herran luokse vasta Herran tullessa) täytyy olla virhe.

Sallittakoon seuraava kuvaus: Kristityt ovat ruumiillisesti kuolleet, mutta heidän henkensä ja / tai sielunsa on muuttanut Kristuksen luokse täysin tietoisessa tilassa. Siellä he nauttivat autuutta Herran läheisyydessä. Tätä jatkuu kenties tuhansia vuosia, ja tämä on heidän ruumiillisen kuolemansa ja ylösnousemuksensa väliaika. Kuitenkin koko tämä aika on vain välitilan odottamisen aikaa, vaikka se saattaa olla satoja jopa tuhansia kertoja pitempi kuin aikaisempi ruumiillinen elämä. Odottamisen päämääränä on ylösnousemus, jolloin he saavat uuden ruumiin, joka varsinaisessa lopputilan autuudessa on tuiki tarpeellinen.

Kun sitten Herran paruusian aika vihdoin koittaa, meidän Herramme sanoo heille: "Minun tulemukseni aika lähestyy. Te saatte vihdoinkin nousta kuolleista, joten menkääpä nyt kukin hautoihinne maan päälle. Olen pian noutava teidät luokseni, ja sen jälkeen te saatte aina olla minun kanssani."

Koska edellä esitetty kuvaus ei tunnu mielestäni uskottavalta, olen taipuvainen olettamaan seuraavaa: Joko kristityt todellakin nukkuvat haudoissaan, odottaen ylösnousemustaan Herramme tulemuksessa, tai: he jo kuollessaan muuttavat taivaalliseen ruumiiseensa, jolloin ylösnousemus kuvaa vain heidän esiintuloaan ja ilmestymistään Kristuksen kanssa (Kol.3:4, 1 Tes.4:14).

Kummassakin edellä esittämissäni vaihtoehdoissa (ja tietysti siinä mahdottoman tuntuisessa kolmannessakin) on eräs asia kuitenkin lohduttava: Kun kristitty täällä sulkee silmänsä kuoleman uneen, hänen seuraava tietoinen kokemuksensa on olla Kristuksen kanssa.

Tärkein ja ratkaisevin kysymys ihmisen olemusta pohdittaessa siis kuuluu: Onko ihminen nykyisellään iankaikkisuusolento, eli onko hänen olemukseensa kätketty ruumiista riippumaton ja kuolematon, ruumiista erilliseen tiedostamiseen kykenevä sielu? Monet teologiset kommentaarit vastaavat edellä esittämääni kysymykseen liian köykäisin perustein myöntävästi. Oikeampi vastaus on ilmeisesti kuitenkin kielteinen: Alkaessaan elää ihminen tulee `eläväksi sieluksi´. Elämänsä aikana ihminen on `elävä sielu´. Kuollessaan ihmisestä tulee `kuollut sielu´. Kun kuollut sielu eli kuollut ihminen haudataan, silloin haudataan `sielullinen ruumis´ eli kuollut sielu haudataan yhdessä kuolleen ruumiin kanssa.

Mutta ainakaan kristityn ihmisen sielu ei suinkaan jää hautaan, eikä todennäköisesti myöskään ei - kristitty ihminen katoa ruumiineen ja sieluineen haudassa olemattomuuteen lopullisesti. Sen sijaan kristillisen uskon mukaan on tapahtuva siten, miten jo kirkkoisä Tertullianus kirjassaan ”Apologeticum” tapahtumaa selosti:

”Mutta paljon tärkeämpää puolustuksellemme on se meidän väitteemme, että on ehdottomasti paljon arvokkaampaa uskoa ihmisen palaavan ihmiseksi, itse kunkin omaksi itsekseen - kun nyt kerran on kysymys ihmisestä - niin että kukin palaa entiseen sielun laatuunsa ja tilaansa, vaikkakaan ei enää samaan olomuotoon. Koska palauttamisen tarkoitus on se, että voidaan antaa tuomio, on välttämätöntä että esiin astuu juuri se sama ihminen, ja sellaisena kuin hän on ollut, jotta Jumala voisi lausua tuomionsa, joko hänen hyvien tai pahojen tekojensa perusteella. Siksi hän astuu esiin myös ruumiissa, koska kukaan ei voi kokea mitään pelkällä sielullaan, ilman pysyvää aineellista olomuotoa, siis ilman ruumista, ja koska juuri sielun on koettava Jumalan tuomion seuraukset, se ei voi saada ansionsa mukaan ilman sitä ruumista, jonka verhossa se on kaikki tekonsa tehnyt. Sinä kuitenkin kysyt: `Miten ihmeessä hajonnut aine muka voidaan palauttaa?´ Tarkkailepa vähän itseäsi hyvä ihminen, ja löydät asiaan vahvistuksen. Mieti mikä olit ennen kuin astuit olemassaoloon. Et kerta kaikkiaan yhtään mitään - muistaisit nimittäin, jos olisit jotain ollut. Jos siis kerran et ennen olemistasi ollut yhtään mitään, ja kun sinä vastaavasti olemassaolosi lakatessa palaat olemattomuuteen, niin miksi sinä et voisi jälleen palata olevaksi sen saman tekijän tahdosta, joka kerran tahtoi sinun tulevan olevaksi ei - mistään? Mitä uutta sinulle tapahtuu? Sinusta jota ei ollut, tehtiin kerran oleva. Kun jälleen olet ei - mitään, sinusta taas tehdään oleva. Esitä siis, jos voit, selitys sille, miten olet tullut olevaksi, ja kysy vasta sitten, miten sinusta taas tulee sellainen!”

(Lainaus on Juha Pihkalan kääntämästä kirjasta: ”Apologeticum Kristinuskon puolustus” sivuilta 136 - 137.)

LÄHDEKIRJALLISUUTTA

Septuaginta Id vetus testamentum graece iuxta LXX interpretes edidid Alfred Rahlfs. Volumen 1, 2.

Novum Testamentum Graece. Nestle - Aland 1935.

Uuden testamentin tulkinta ja tutkimus. Aimo T. Nikolainen 1971.

Keskustelu kristillisestä toivosta. Aimo T. Nikolainen 1954.

Ihminen evankeliumien valossa. Aimo T. Nikolainen 1941.

Etiopialainen Eenokin kirja. Ortokirja oy. 1982. Johannes Seppälä.

Luukkaan evankeliumi. (SUTS.) Aimo T. Nikolainen 1980.

Raamatun sanakirja. Kolmas painos 1965. Aapeli Saarisalo.

Korinttolaiskirjeet. (SUTS.) Rafael Gyllenberg 1978.

Lopun ajat eilen ja tänään. Kirkon tutkimuskeskus 1988.

Risto Saarinen, Risto Uro.

Raamattua alkukielellä. 1 osa. Kustannusosakeyhtiö Kanava 1943.

*

Vuonna 1988 ilmestyneessä kirjassa ”Lopunajat eilen ja tänään” on Risto Saarisen kirjoittama oiva artikkeli valaisemaan tätä aihettamme: ”Onko ihminen elossa kuoltuaankin?”

Siksi rohkenen lainata koko tämän mainitun artikkelin tekstin johdannoksi tähän tutkisteluumme.

”” KUOLLAANKO KUOLEMASSA KOKONAAN?

Suomalaisen dogmatiikan vastauksia

Risto Saarinen

Kiista Nikolaisen kirjasta

Vuonna 1941 ilmestyneessä kirjassaan "Ihminen evankeliumien valossa" teologian tohtori Aimo Nikolainen esittää, että Raamatussa ihmistä on ajateltava ensi sijassa jakamattomana kokonaisuutena, jolloin "sielu" taikka "henki" ei ole irrotettavissa "ruumiista". Tämän kokonaisvaltaisen ihmiskäsityksen seurauksena kuolemakin on Nikolaisen mukaan koko ihmisen kuolemista. Ihmisessä itsessään ei ole mitään häviämätöntä eikä kuolema ole kuolemattoman sielun eroa katoavaisesta ruumiista. Koko ihminen kuolee ja viimeisenä päivänä koko ihminen nousee kuolleista (s. 89).

Nikolaisen tulkinta, joka näyttää kiistävän sielun kuolemattomuuden, oli suomalaisessa teologiassa uusi ja kiistanalainen. Teologisen Aikakauskirjan arvostelussaan eksegetiikan professori A.F. Puukko ylistää Nikolaisen kokonaisnäkemystä, mutta piirtää pienen kysymysmerkin jakeen Matt. 10,28 tulkinnan kohdalle: mitä tarkoittaa se, että Jeesuksen vastustajat voivat "tappaa ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua"?

Systemaatikkojen reaktio Nikolaisen kirjaan oli voimakkaampi. Vartija- lehden arvostelussaan professori Yrjö J.E. Alanen ennustaa koko ihmisen kuoleman opettamisen tulevan nostattamaan vastaväitteitä. Alanen itse on sitä mieltä, että Nikolaisen tavoin on kyllä suoritettava rajankäynti helleenisen sielun kuolemattomuusopin ja kristinuskon välillä, mutta toteaa, että tämä rajanveto ei vielä oikeuta sanomaan, että koko ihminen olisi ennen ylösnousemusta täydellisesti kuollut. Sanoohan Jeesus Johanneksen evankeliumissa (11,22): "Eikä yksikään, joka uskoo minuun, ikinä kuole."

Seuraavassa Vartijan numerossa pastori Osmo Alaja ryhtyykin kiivaaseen hyökkäykseen Nikolaista vastaan. Alaja ottaa lähtökohdakseen Jehovan todistajat, jotka kiistävät opin sielun kuolemattomuudesta.

Alaja siteeraa rinnakkain jehovalaisuuden perustajan C.T. Russellin ja Nikolaisen kirjoituksia ja väittää molempien kieltävän sielun kuolemattomuuden. Näin tehdessään Russell ja Nikolainen^ovat "kaventaneet Jumalan sanaa", joka ruumiin ylösnousemuksen lisäksi puhuu myös sielun kuolemattomuudesta.

Alaja luettelee suuren joukon raamatunkohtia oman kantansa tueksi (Ps. 16,9-11; Viis. 2,23-24; 3,^ 4,7; Matt. 10,28 sekä 17,3 ja 22,32; Luuk.16,20-31; Fil. 1,23; 2. Kor. 5,1 ja 8; Hebr. 12,1; l. Piet. 3,18-20 ja 4,6; Ilm. 6,9).

Alaja huipentaa hyökkäyksensä toteamalla, että Nikolainen ja Russell ovat molemmat sitä mieltä, että Kristuksen tuonelaan astumiskohdassa (l. Piet. 3,19) mainitut vankeudessa olevat henget eivät ole kuolemattomia sieluja, vaan "niitä kahlehdittuja enkeleitä, jotka ennen vedenpaisumusta sekaantuivat ihmisten tyttäriin".

Nikolainen vastaa Alajalle otsikolla "Kristillinen ylösnousemusajatus kunniaan!" Hän toteaa, että Alajan mainitsemista raamatunkohdista vain kahdessa puhutaan sielusta. Esimerkiksi jakeessa Matt. 22,32 puhutaan ylösnousemuksesta, ja kohdassa 2.Kor. 5,1-10 mainitut "maallinen maja" ja "taivaallinen maja" eivät viittaa välitilaan, vaan ajallisen ruumiin ja ylösnousemusruumiin suhteeseen.

Nikolaisen mukaan ylosnousemususko on kristilliselle sanomalle niin keskeinen, ettei sitä saa himmentää kreikkalaisperäisellä ajatuksella ihmisen jonkin osan kuolemattomuudesta. "Se, että ihminen on iäisyysolento, ...perustuu kokonaan siihen, että hänet herätetään kuolleista." (s.154).

Sielun kuolemattomuudesta voidaan Nikolaisen mukaan puhua vain siinä "raamatullisessa" merkityksessä, että ihminen on sielu sekä tässä elämässä että ylösnousemuksen jälkeisessä elämässä (s. 156). Mutta ajatuksen jatkuvasta sielun kuolemattomuudesta ohi kuoleman ja ylösnousemuksen Nikolainen kiistää epäraamatullisena.

Nikolaisen mukaan liberaaliteologia opetti sielun kuolemattomuutta voidakseen hylätä ylösnousemuksen, kun taas Luther omaksui hänkin käsityksen koko ihmisen kuolemasta (s. 156).

Kiistan tausta

Tämä meillä Suomessa jatkosodan melskeisiin hukkunut ja sittemmin taas 1950-luvun lopulla esiin pulpahtava kiista sielun kuolemattomuudesta on itse asiassa jo vuosisatoja ollut protestanttisen teologian jatkuvana keskustelunaiheena, joka ei tähän päivään mennessä ole saanut tyydyttävää vastausta.

Toisaalla (Teologinen Aikakauskirja 1/1988) olen pyrkinyt osoittamaan, että kiistan perimmäisenä svynä on se, että sielun kuolemattomuusopissa kaksi protestanttisen dogmatiikan lähtökohtaa, raamattuperiaate ja kiirastuliopin kritiikki, joutuvat ristiriitaap keskenään. Yhtäältä protestanttinen dogmatiikka on kiirastuliopin kiistaessään pyrkinyt välttämään spekulaatiota kuolleiden elämästä ennen viimeistä tuomiota. Toisaalta se on samaan aikaan joutunut ottamaan kantaa Uudessa testamentissa esiintyviin, vakiintumattomiin oppitraditioihin, joista toiset edellyttävät tietoisuutta tai jopa ylösnousemusta heti kuoleman jälkeen, toiset taas opettavat kuolleista heräämistä vasta viimeisenä päivänä.

Tätä Uuden testamentin teologista monimuotoisuutta selvittää tarkemmin Matti Myllykoski tämän kirjan artikkelissaan "Milloin kuolleet nousevat?"

Siten protestanttisessa teologiassa kulkee sielun kuolemattomuusopin tulkinnassa rinnakkain kaksi linjaa: yhtäältä "karsiva" linja, joka keskittyy kuolemaan ja ylösnousemukseen eikä spekuloi niiden välisellä "välitilalla" eli "tuonelalla", ja toisaalta "rikastava" linja, joka pyrkii ottamaan Uuden testamentin eri traditiot huomioon siten, että opetetaan ylösnousemusta ja tuomiota viimeisenä päivänä, jolloin Uuden testamentin sanat heti kuoleman jälkeen toteutuva elämästä levossa taikka vaivassa tulkitaan sielun kuolemattomuudeksi ja ennakkotuomioksi.

Klassinen protestantismi ja ilmeisesti myös Luther edellyttävät, ettei koko ihminen kuole ja edustavat siten "rikastavaa" tulkintaa; 1900- luvun protestanttisessa teologiassa puolestaan "karsiva" tulkinta on ollut suositumpi, ja myös Luther on usein nähty karsivan tulkinnan, eli siis kuoleman ja ylösnousemuksen välisen katkon, diskontinuiteetin, edustajana.

Yleensä protestanttiset dogmatiikat päätyvät jonkinlaiseen kompromissiratkaisuun "karsivan" ja "rikastavan" tulkinnan välillä siten, että välitila- ja kiirastulioppeja vältetään mainitsemasta, mutta myöskään koko ihmisen kuolemaa ei opeteta.

Sielun kuolemattomuus Suomen ev.lut. kirkon Kristinopissa

Suomalainen luterilaisuus seuraa perinnäisesti puhdasoppisuutta ja erityisesti pietismiä, joka vielä puhdasoppisuutta enemmän korosti sielun kuolemattomuutta ja eteni toisinaan varsin pitkälle "rikastettuun" spekulaatioon sielun tilasta ruumiin kuoltua. Tämä kaunis ja eksistentiaalisesti merkittävä sieluntiellä spekulointi on tallella nimenomaan suomalaisessa virsiperinteessä.

Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että Nikolaisen kirjan "karsiva" tulkinta herätti närkästystä, eihän meillä - toisin kuin Saksassa – oltu totuttu pitämään Lutheriakaan sielun kuolemattomuuden vastustajana.

1940-luvun lopulla Kuopion piispa Eino Sormusen johdolla laaditussa Kristinopissa näkyy mielenkiintoisella tavalla se perinteinen asenne ja toisaalta. epävarmuus, joka sielun kuolemattomuusopista suomalaisessa dogmatiikassa vallitsi.

Kun 1920-luvun esitykset Kristinopiksi puhuvat jumalaa pelkääväisten sieluista, jotka nauttivat ajallisen elämän jälkeen lepoa Jumalan tykönä, ei Sormusen tekstissä 1947 ja 1948 enää puhutakaan sielusta, vaan "hengestä", joka jää olemaan ruumiin tultua maaksi jälleen.

Kristinopissa käsite "henki" saa viimeisistä tapahtumista puhuttaessa sen roolin, joka totunnaisesti on käsitteellä "sielu". Siten Kristinoppi (1948) lausuu:

Kuolemassa ruumis ja henki eroavat toisistaan. Ruumis tulee maaksi jälleen, mutta henki odottaa Kristuksen tulemisen päivää. Vanhurskaille tämä odotus on rauhaa ja Jumalan läheisyyttä, jumalattomille vaivaa ja tuomion odotusta, (pykälä 107)

Sinänsä erikoisella käsitteen vaihtamisella lienee haluttu säilyttää ero kreikkalaisperäiseen sielun kuolemattomuusoppiin, jottei jouduttaisi vuoden 1941 kiistan tapaisiin vaikeuksiin.

Olihan sitä paitsi jo A.F. Puukko edellä mainitussa Nikolaisen kirjan arvostelussaan todennut, että Uuden testamentin psyyke-sanan voisi usein suomentaa sanalla `henki`(mts. 177).

Kristinopin eskatologian varsinaisena tähtäyspisteenä on sielu- käsitteen välttämisestä huolimatta kuitenkin halu torjua holistinen ihmiskäsitys ja oppi koko ihmisen kuolemasta: sen jälkeen kun sana sielu on vaihdettu vähemmän kiistanalaiseksi sanaksi henki, voidaan pitäytyä asiasisällöltään raditionaaliseen "rikastavaan" tulkintaan, jonka mukaan korkeampi osa ihmisestä ei kuole kuolemassa.

Tämän tulkinnan vahvistaa se, että eskatologiaa käsittelevässä teoksessaan "Matkan pää" (1954) Eino Sormunen ei enää puhukaan "hengen", vaan raditionaalisesti sielun erosta ruumiista.

Pahantahtoinen tulkitsija voisi näin ollen sanoa, että käsite henki on Kristinopissa taktisista syistä kaksimerkityksinen: jos sen lukee sanaksi psyyke, päädytään traditionaaliseen sielun kuolemattomuusoppiin, mutta jos se luetaan pneuma, voitaisiin - tosin jossain määrin väkinäisesti - väittää Kristinopin opettavan koko ihmisen kuolemaa ja jättävän sielun kuolemattomuusopin vaille huomiota. Näin Kristinopin muotoilu mahduttaa itseensä niin "rikastavan" kuin "karsivankin" kuoleman teologian.

Rikastavan ja karsivan tulkinnan yhteisvaikutus siten, että formulointi on näennäisesti karsiva, mutta tosiasiallisesti rikastava, näkyy paitsi "sielun" vaihtumisessa "hengeksi", myös edellä siteeratun kohdan loppuosassa. Vuoden 1947 ehdotuksessa sama kohta kuuluu:

Kuolemassa ruumis ja henki eroavat toisistaan. Ruumis tulee maaksi jälleen, mutta henki odottaa tuonelassa Kristuksen tulemisen päivää.

Ehdotuksessa on siis lausuttu julki välitila, tuonela. Hyväksytyssä Kristinopissa tuonela on surkastunut abstraktiksi "odotukseksi", jolle tosin annetaan tietoisuutta edellyttäviä määreitä (rauha, vaiva jne.).

Jälleen Kristinopin tähtäyspisteenä on kuolematonta sielua edellyttävä ns. välitila- oppi, mutta se peitetään "tuonela" - käsitettä harmittomamman ja monimerkityksisemmän "odotus" - käsitteen alle. Sekä Sormusen myöhempi teos "Matkan pää" (1954) että Martti Simojoen kommentaari "Kristinopin pääkohdat" (2.p.) sen sijaan puhuvat estottomasti tuonelasta ja välitilasta.

Kristinoppi siis peitetysti pyrkii opettamaan välitilaa, jossa kuolematon osa ihmisestä jollain lailla tietoisena ja ilmeisesti myös alustavasti tuomittuna odottaa ruumiin ylösnousemusta ja viimeistä tuomiota. Ilmaisujen moniselitteisyys heijastaa paitsi Kristinopin kompromissiluonnetta myös sitä tosiseikkaa, että protestanttisessa teologiassa perinteisesti "rikastava" ja "karsiva" kuoleman teologia elävät rinnakkain.

Nikolaisen myöhempiä tarkennuksia

Kristinopin väljä formulointi ei tietenkään ratkaissut Nikolaisen kirjan herättämää kysymystä siitä, onko ihmisessä jotakin kuolematonta, ja jos on, niin mitä ja missä mielessä.

Vuoden 1954 ilmestyneessä teoksessaan "Keskustelu kristillisestä toivosta" tuolloinen Uuden testamentin eksegetiikan professori Aimo T. Nikolainen tarkentaa käsitystään koko ihmisen kuolemasta. Hän myöntää, että Uudessa testamentissa puhutaan kuoleman ohittamisesta ja "voittamisesta", mutta kiistää sen että kyseessä olisi tällöin elämän jatkuminen ruumiista eronneessa kuolemattomassa sielussa.

Kuolema ja ylösnousemus tuo aina syvällekäyvän muutoksen ihmispersoonan tilaan; jatkuvuutta tärkeämpi on muutos. Kun Uusi testamentti puhuu elämästä heti kuoleman jälkeenkin taikka kuolemattomuudesta, kyse ei Nikolaisen mukaan ole sielun vaelluksesta, vaan tällöinkin muutoksesta, joka koskee koko ihmistä.

Paavalin teologiassa kristitty ei kuollessaankaan menetä yhteyttä Kristukseen, vaan kulkee muiden edellä Kristuksen luo (s. 93). Siten voidaan sanoa, että kristityn jo tässä ajassa alkavaa "katoamatonta" elämää ei kuolema pysty enää tuhoamaan.

Tässä mielessä voidaan Nikolaisen mukaan sanoa, että "Jeesukseen uskova elää, vaikka olisi kuollut tai toisin, vieläkin kärjistetymmin sanoin, ”ei kuolekaan" (s. 94). Tällaista Kristus-elämän katoamattomuutta Nikolainen ei kuitenkaan tulkitse opiksi välitilasta taikka sielun kuolemattomuudesta.

Evankelistojen lisäksi myös Paavalille koko ihmisen kuolema säilyy ylösnousemuksen edellytyksenä, kuten Nikolainen jo 1945 teoksessaan "Der Auferstehungsglauben II" (s.187-188) toteaa.

Sielun kuolemattomuus ja välitila Osmo Tiililän mukaan

1950-luvun dogmatiikassa kävi yhä ilmeisemmäksi, että koko ihmisen kuolemaa opettava karsiva kanta on erityisesti Saksassa levinnyt eksegetiikasta myös protestanttisten kirkkojen oppiin.

Muun muassa vaikutusvaltainen konservatiivinen Luther-tutkija Paul Althaus selitti luterilaisen teologian opettavan koko ihmisen kuolemaa ja ylösnousemusta.

Suomalaisessa teologiassa kuoleman ongelmaa pohtii perusteellisimmin dogmatiikan professori Osmo Tiililä "Systemaattinen teologia"– teoksensa 1954 ilmestyneessä toisessa osassa, joka sisältää laajat luvut sekä Kristuksen tuonelaan astumisesta että ihmisen kuoleman jälkeisestä tilasta. Sielun kuolemattomuusopin käsittelyn Tiililä aloittaa selostamalla erilaisia uuden ajan teologianhistorian vaihtoehtoja.

Aimo T. Nikolaisen edustama kanta on Tiililän mukaan uudemmassa saksalaisessa teologiassa yleinen: koko ihmisen kuolemaa opettavat mm. Adolf Schlatter, Gerhard Heinzelmann, Carl Stange, Paul Althaus ja Emil Brunner.

Näiden teologien tekemä jyrkkä ero kreikkalaisen sielun kuolemattomuusopin ja kristillisen eskatologian välillä ei Tiililän mielestä tee Raamatun ilmoituksen kokonaisuudelle oikeutta, koska Uusi testamenttikin puhuu sielun kuolemattomuudesta.

Tiililän mielestä Stangen ja Althausin kuolemakäsityksillä on kuitenkin sikäli ollut "tervehdyttävä vaikutus", että ne korostavat ihmisen koko elämän riippuvuutta Jumalasta, (s. 428-429, 439).

Näille vastakkaisena protestanttisena oppina Tiililä selostaa 1800-luvun pietistien J.T. Beckin ja F. Delitzschin käsitystä sielun kuolemattomuudesta. Molempien mukaan kuolemassa sielu säilyy kuolemattomana sikäli kuin se on "hengen vaikutuksen alainen".

Kristuksessa kuolleet uuden liiton hurskaat sielut saavat kuolemassa jumalallisen levon, joka on sekin eräänlainen välitila. Kaikki muut sielut joutuvat kuoleman jälkeen "haadekseen", joka ei ole lopullinen helvetti, vaan "välitila ja paikka, missä sielut odottavat lopullista kohtaloaan, joko toista kuolemaa tai iankaikkista elämää" (s. 430-431).

Haadeksessa olo ei ole unenomaista toimettomuutta, vaan tietoisuutta, jossa on kahdentyyppistä elämää: oikeamieliset, joihin kuuluvat Beckin mukaan "kunnon pakanatkin", saavat levon ja lunastuksen toivon, jumalattomat sielut taas kokevat jo esimakua lopullisesta tuomiostaan ja rangaistuksestaan (431).

Tiililä itse varoittaa Beckin ja Delitzschin haades- spekulaation mielikuvituksellisuudesta, mutta on sitä mieltä, että nämä biblisistit ovat kuitenkin viime kädessä lähempänä totuutta kuin koko ihmisen kuolemaa opettavat Carl Stange, Paul Althaus ynnä muut modernit teologit (s. 439, 447).

Oleellista on Tiililän mielestä, että "Raamattu itse aivan selvästi opettaa välitilan olemassaoloa lausumissa, joita on mahdotonta toisin tulkita" (s. 438). Näitä kohtia ovat Tiililälle klassiset välitilaopin perustelut, joista monet Kristinoppikin mainitsee: Luuk. 16,19-31; l.Piet. 3,19; Luuk. 23,43; 2. Kor. 5,1-10; Fil. 1,23 ja 2. Piet. 1,13.

Tiililä katsoo jatkavansa suomalaisen dogmatiikan perinteistä linjaa; hän toteaa, "ettei kukaan Suomen huomattavimmista systemaatikoista ole hyväksynyt oppia sielun kuolemasta, vaan kaikki opettavat välitilaa. Näin Granfelt ja Johansson, Pietilä, Sormunen ja Alanen."

Tiililä siis asettuu määrätietoisesti puolustamaan sielun kuolemattomuutta ja välitilaoppia.

Joskin Tiililä korostaa välitilaa koskevan ilmoituksen niukkuutta, hän dogmatiikassaan ottaa kantaa kaikkiin keskeisiin välitilaopin klassisiin ongelmiin.

Esimerkkeinä voi mainita l) kuoleminen, 2) receptaculum- opin ja 3) Kristuksen tuonelaan astumisen ja ihmisen kuolemanjälkeisen kääntymyksen.

1) Välitila ei Tiililän mukaan ole "unta" taikka "kuolemaan nukkumista", vaan se edellyttää tietoisuutta.

Puhuessaan kuolemasta unena Uusi testamentti käyttää vertauskuvaa. "Jos kysymyksessä olisi unen tajuttomuus, Paavali tuskin olisi voinut puhua siitä olemisesta Kristuksen kanssa, joka on hänen maanpäällistä elämäänsä parempi tila." (s. 440).

2) Roomalaiskatolisen opin tuonelan viidestä "vastaanottopaikasta" (receptaculum) Tiililä vähentää kahteen. Tuonelassa on erikseen vaivan paikka ja Aabrahamin helma taikka väliaikainen helvetti ja paratiisi Luuk. 16), .mutta ei erikseen kiirastulta, kastamattomien lasten sielujen limbusta eikä ennen Kristusta eläneiden pyhien sielujen limbusta.

3) Tuonelassa tapahtuvan kääntymyksen mahdollisuutta Tiililä käsittelee laajasti sekä Kristuksen tuonelaan astumisen että välitilaoppinsa yhteydessä.

Hän on sitä mieltä, että Kristus tuonelaan astuessaan julisti evankeliumin kaikkialle välitilaan.

Oppi tuonelaan astumisesta tähtää siihen, "ettei ole inhimillisen olemassaolon aluetta ja muotoa, johon maailmansovituksen vaikutukset eivät ulottuisi".

Siten Tiililä varovaisesti kallistuu sille kannalle, että tuonelassa kaikki kuulevat evankeliumin.

Raamatun ilmoitus puhuu tosin vain evankeliumin leviämisestä ennen Kristusta eläneiden keskuuteen (l. Kor. 15,29; Hebr. 11,40; l. Piet. 4,6), mutta Tiililän mukaan voitaneen analogisesti päätellä, että myös kaikkien myöhemmin eläneiden ihmisten, esimerkiksi pakanoiden, tulee voida kohdata Kristus tuonelassa:

Uskon analogiaa hyväksi käyttäen ehkä kuitenkin voidaan näiden kohtien asiasisällystä avartaa. Kun Kristus on ainoa tie, ei mitään muuta tietä esim. yleisen ilmoituksen nojalla - voida pitää mahdollisena. Kaikkien täytynee saada persoonallisesti ratkaista suhteensa Vapahtajaan, (s. 443).

Joskin Tiililä on sitä mieltä, että sana Kristuksesta vaikuttaa tuonelassakin kaikkialla, tekee hän kuitenkin vielä eron tuonelassa tapahtuvan kehityksen ja kääntymyksen välillä.

Tuonelassa tapahtuvan kehityksen myöntämisessä hänellä ei ole ongelmia, mutta kysymys varsinaisesta sielun kuolemanjälkeisestä kääntymyksestä jää selvää kannanottoa vaille ymmärtääkseni edellä lainaamallani, ratkaisusta puhuvalla kohdalla ja l. Kor. 15,29:n ponnekkaalla esiin nostamisella (s. 443) Tiililä tahtoo pitää oven auki myös ihmisen kuolemanjälkeisen kääntymyksen mahdollisuudelle.

Laajasti välitilan ongelmia Tiililä käsittelee myös yleistajuisessa saarnakokoelmassaan "Kuolema" (1961, s. 66-70, 108-125). Asiasisällöltään Tiililän kanta on sama kuin "Systemaattisessa teologiassa", mutta eräissä kohdin on tapahtunut hienosäätöä.

Saarnojen kehotuspuheluonteen mukaisesti kuolemanjälkeistä kehitystä ja kääntymystä ei käsitellä, mutta sen sijaan kuvataan laajasti välitilassa olevien henkien tai sielujen (Tiililä käyttää molempia käsitteitä) elämää ja jopa mahdollista yhteyttä meidän maailmaamme. Hienosäätöä on myös siinä, että Tiililä pitää käsitettä ”välitila” selkeämpänä kuin "tuonelaa" (s. 69).

Sielun kuolemattomuus ja välitila Eino Sormusen mukaan

Osmo Tiililän dogmatiikan ilmestymisvuonna 1954 julkaisi myös Eino Sormunen yleistajuisen kuvauksen viimeisistä tapahtumista, kirjan nimeltä "Matkan pää".

Sormunen ei kritisoi omalle kannalleen vastakkaisia käsityksiä, mutta tekee kyllä selväksi oman liittymisensä sielun kuolemattomuusoppiin.

Koko ihmisen kuolemaa kristillisenä oppina Sormunen ei edes käsittele, vaan toteaa Kristinoppia mukaillen:

... käsityksemme kuolemasta on se, että siinä sielu ja ruumis eroavat toisistaan. Ruumis tulee maaksi jälleen, mutta sielu jatkaa toimintaansa toisissa muodoissa, (s. 26).

Toisin kuin Kristinopissa Sormunen siis omassa kirjassaan puhuu sielun (eikä hengen) erosta ruumiista.

Erityisen kiinnostunut Sormunen on ruumiista eronneen kuolemattoman sielun välitilasta, tuonelasta, jota käsittelevä luku on "Matkan pää"- teoksen laajin.

Tiililän tavoin Sormunenkin kiistää käsityksen välitilasta pelkkänä unena ja toteaa Uuden testamentin pikemmin antavan kuvan sielun täydestä persoonallisesta elämästä heti kuoleman jälkeen. Tähän välitilaelämään kuuluvat muun muassa rukous, ylistys ja myös "kehitys", (s. 38-39).

Tästä syystä myös rukous vainajien kanssa ja puolesta on kristitylle mahdollinen, osallistuvathan poisnukkuneidenkin sielut pyhien yhteyteen ja seurakunnan rukoukseen (s. 41-42).

Tärkein välitilaa koskeva kysymys Sormuselle on Kristuksen astuminen tuonelaan, oppi joka hänelle "edustaa luovuttamattomia kristillisiä uskonajatuksia".

Tiililän tavoin Sormunen katsoo, että Kristus julisti tuonelassa evankeliumin ei vain joillekin erityisryhmille, vaan kaikille kuolleille. (s. 34-35).

Sormunen myöntää välitilassa tapahtuvan kehityksen (s. 36-40), mutta jättää Tiililän tavoin sielun kuolemanjälkeisen kääntymyksen mahdollisuuden jossain määrin avoimeksi.

Mielenkiintoisella tavalla Sormunen pyrkii kuitenkin eri kohdissa esitystään hakemaan uusitestamentillisia perusteluja välitilassa tapahtuvan kääntymyksen taikka anteeksiannon puolesta. Hän käyttää Tiililän dogmatiikan argumentteja: l. Kor. 15,29:ää sekä sitä, että "kristillisen armokäsityksen perusteista johtuu, että jokaisen on omakohtaisesti saatava ratkaista suhteensa armontarjoukseen" (s. 39 – 40).

Lisäksi Sormusella on omaperäisiä, ei-traditionaalisia havaintoja evankeliumeista:

Jeesus sanoo (Matt 12,32): "Jos joku sanoo jotakin Pyhää Henkeä vastaan, niin hänelle ei anneta anteeksi, ei tässä maailmassa eikä tulevassa." Näitä sanoja ei voine tulkita muuten kuin niin, että toisessakin maailmassa on jokin anteeksiantamisen mahdollisuus.(s. 34 - 35).

Tuskin voi lukea Matt. 11,20-24 saamatta ajatushäivähdystä, että jotakin pelastusmahdollisuutta siis yhä on. (s. 40).

Jälkimmäisessä raamatunkohdassahan Jeesus nuhtelee Kapernaumin paatumusta Sodomaa suuremmaksi ja sanoo, että kaupungin on astuttava alas tuonelaan ja että Sodomalla on tuomiopäivänä oleva helpompaa kuin Kapernaumilla, vaikka viimeksi mainittu on saanut nähdä Jeesuksen ihmeteot.

Sormunen tarkoittanee "ajatushäivähdyksellä" ehkä sitä, että kapernaumilaiset näkevät tuonelassa sodomalaisten kohtaavan Kristuksen ja kääntyvän heitä herkemmin, niin että ennen Kristusta olleessa Sodomassa onkin tuomiopäivänä enemmän Kristuksen puoleen kääntyneitä kuin Kristuksen aikaisessa Kapernaumissa.

Oleellista Sormusen välitilaopin ymmärtämisessä ei tietenkään ole hänen perustelujensa vakuuttavuus, vaan nimenomaan hänen halunsa puolustaa niin pitkälle "rikastettua" sielun kuolemattomuusoppia, että jopa kuolemanjälkeiselle kääntymykselle jää tilaa.

Välitilaopin tärkeyttä Sormusella ja Tiililälle kuvaa sekin, että vaikka molemmat korostavat tuonelaa koskevan ilmoituksen niukkuutta, muodostuu välitilaopin kuvaus silti tosiasiassa sivumäärältään laajimmaksi (!) eskatologian lokukseksi niin Tiiman "Systemaattisessa teologiassa" kuin Sormusen "Matkan päässä".

Tarinan opetukset

Suomalainen keskustelu sielun kuolemattomuudesta 1940- ja 1950- luvuilla herättää monenlaisia kysymyksiä teologian, erityisesti dogmatiikan periaatteista. Toisaalla (Teologinen Aikakauskirja 1/1988) olen pyrkinyt arvioimaan Sormusen ja Tiililän raamatunkäytön metodia tässä keskustelussa.

Seuraavassa keskityn lopuksi välitilaopin soveltavaan, hermeneuttiseen merkitykseen.

Mistä johtuu se seikka, että oppi sielun kuolemattomuudesta, joka Raamatussa on niukka ja tulkinnanvarainen ja joka myös myönnetään salaisuudeksi, kuitenkin askarruttaa etevimpien yliopistoteologien mieltä niin, että se kasvaa sivumäärältään laajimmaksi lopun aikojen teemaksi?

Kysymyksessä ei voine olla pelkkä utelias rationalismi, joka täyttää niukkojen tiedonjyvästen väliin jäävät aukot mielikuvituksella. Tästä niin Tiililä kuin Sormunenkin jatkuvasti varoittavat.

Välitilaoppia tuskin voi myöskään selittää pelkästään kannanotoksi yhtäältä spiritismiä ja teosofiaa ja toisaalta materialistista ateismia vastaan, vaikka nämäkin rajankäynnit tulevat mukaan keskustelussa.

Eräs syy on varmasti historian ja tradition painoarvo: ensimmäisiltä vuosisadoilta lähtien yleisesti hyväksytty välitilaoppi ei uskonpuhdistuksessakaan voinut kaatua kiirastuliopin hylkäämiseen ja Raamatun ilmoituksen niukkuuden toteamiseen. Roomalaiskatolilaisen teologian viisiosastoinen välitila ei protestantismissa kadonnut, vaan muuttui kaksiosastoiseksi, ja sielun kuolemattomuus sekä Kristuksen tuonelaan astumisen soteriologinen merkitys omaksuttiin etenkin luterilaisessa teologiassa.

Tätä traditiota jatkavat Tiililä ja Sormunen. Tradition jatkumisen perimmäisenä syynä on raamatunkäytön metodi: kun Uuden testamentin moni-ilmeinen kuoleman teologia halutaan saattaa yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, joudutaan olettamaan erikseen välitila ja lopputila.

Tärkeimpänä syynä teologien jatkuvaan kiinnostukseen välitilaoppia kohtaan pidän kuitenkin itse kuoleman syvää eksistentiaalista merkitystä.

Mitä kuolleelle tapahtuu ennen viimeistä päivää? Tähän meitä jokaista kiinnostavaan kysymykseen on teologin annettava vastaus, olipa sitä koskeva ilmoitus yksiselitteistä tai ei.

Meidän vuosisatamme eräs patenttiratkaisu on ollut välitilan ongelman kiertäminen abstrakteilla aikakäsityksillä siten, että todetaan kuoleman ja viimeisen päivän välillä olevan vain jonkinlaisen ikuisen, kestottoman nyt- hetken.

Pahimmassa tapauksessa viitataan epämääräisesti vielä suhteellisuusteoriaan taikka johonkin moderniin teologiin (Teilhard de Chardin!).

Tällaiset lähinnä runolliset silmänkääntötemput eivät kuitenkaan ole saavuttaneet laajempaa kannatusta minkään elävän kristillisen tradition piirissä, nähdäkseni sen vuoksi, että ne jäävät yksinkertaisesti käsittämättömiksi.

Koko ihmisen kuolema ja eksistenssikatkos ennen viimeistä päivää on ”selkeämpi ratkaisu” Ja korostaa ylösnousemuksen merkitystä teologisesti osuvalla tavalla. Tällainen karsiva kanta jää sekin kuitenkin terveelle jäljelle jossain määrin vieraaksi:

Mitä ylipäätään tuo "katkos" voisi tarkoittaa? Luodaanko persoonat uudelleen tuomiota varten vain aiemman vastinkappaleensa muistilla varustettuna? Mitä tällöin lopulta tarkoittaisi "ylösnousemus"?

Oppi sielun kuolemattomuudesta ja välitilasta on myyttinen, hellenistinen, rationalistinen ja raamattuteologisesti ongelmallinen. Se ei mielestäni kuitenkaan ole älyllisesti epärehellisempi kuin oppi "ikuisesta nyt- hetkestä" taikka "eksistenssikatkoksesta" ja on varmasti helpommin tajuttava kuin nuo kaksi. Sen elinvoimaisuus kristinuskon historiassa perustuukin nähdäkseni juuri siihen, että eksistentiaaliseen kysymykseen: "Mitä kuolleelle tapahtuu kuolemassa?" Välitilaoppi voi antaa terveen järjen tasolla ymmärrettävän ratkaisun, kun taas muut kuolemakäsitykset jäävät vaikeiksi, abstrakteiksi paradokseiksi.

Älyllisesti hiottu teologi on taipuvainen näkemään uskonnon voiman juuri paradokseissa, mutta tavallinen kristitty saattaa olla vastaanottavaisempi julistukselle, jossa paradoksit oiotaan ymmärrettäviksi terveen järjen työkaluin.

KÄYTETTY KIRJALLISUUS

(Vrt. myös Matti Myllykosken kirjallisuusluettelo)

Alaja, Osmo, Tämäkö on vastauksemme 'Jumalan vallan julistajain' haasteeseen? Vartija 1941,121-123.

Alanen, Yrjö J.E., (arvostelu), Aimo Nikolainen, Ihminen evankeliumien valossa. Vartija 1941,114-116.

Kristinoppi lyhyesti esitettynä. 8. yleisen kirkolliskokouksen asettaman katekismuskomitean laatima ehdotus. Helsinki 1921.

Kristinoppi lyhyesti esitettynä. 15. yleisen kirkolliskokouksen asettaman katekismuskomitean ehdotus. Helsinki 1947.

Kristinoppi lyhyesti esitettynä. Hyväksytty Suomen 16. varsinaisessa kirkolliskokouksessa vuonna 1948.

Nikolainen, Aimo, Ihminen evankeliumien valossa. Porvoo.

Nikolainen, Aimo, Kristillinen ylösnousemusajatus kunniaan! Vartija 1941,152-156.

Nikolainen, Aimo, Der Auferstehungsglauben II. Helsinki 1945.

Nikolainen, Aimo T., Keskustelu kristillisestä toivosta. Porvoo 1954.

Puukko, A.F. (arvostelu), Aimo Nikolainen, Ihminen evankeliumien valossa. Teologinen Aikakauskirja 1941,176-179.

Saarinen, Risto, Raamatun käyttö systemaattisessa teologiassa. Teologinen Aikakauskirja 1988, 39-46.

Simojoki, Martti, Kristinopin pääkohdat. 2.p. Helsinki 1966.

Sormunen, Eino, Matkan pää. Hämeenlinna 1954.

Tiililä, Osmo, Systemaattinen teologia II. Kuopio 1954.

Tiililä, Osmo, Kuolema. Helsinki 1961. ””

*

Mitä kuoleman jälkeen? (järjestelmällisesti tutkittuna)

On erittäin valitettavaa, kun aihetta "Mitä kuoleman jälkeen" lähdettiin käsittelemään eräillä kristittyjen keskustelusivuilla tosiasiassa täysin toisarvoisesta tekstistä.

Tämän tekstin pohjalle rakenneltiin mielikuvituksellisia ja jopa järjettömiä hypoteeseja muka jumalallisesta totuudesta. Ja näin tehtiin vain siitä syystä, että Herramme Jeesuksen kerrotaan esittäneen tämän kertomuksen. Tämä kertomus on näet käsitetty tositapahtumaksi, vaikka juuri siitä, että siinä kuvataan mahdottomat mahdollisina, pitäisi kaikille olla selvää, että kysymyksessähän on vain vertaus.

Aihetta "Mitä kuoleman jälkeen" tulee sen sijaan lähteä tutkistelemaan järjestelmällisesti ja alusta, ensimmäisenä tutkistelun kohteena Genesis- kirjan opetus sekä eläinten että ihmisten sieluista. Tämän jälkeen tulee edetä niihin Genesiksen teksteihin jotka kertovat, missä ruumiillisten olentojen sielut sijaitsevat. Tämän jälkeen tulee edetä tutkistelemaan kuolemaa ja tuonelaa eli kuolleitten valtakuntaa käsitteleviä Vanhan testamentin tekstejä, ja niin edelleen.

Myös terve ymmärrys tulee ottaa alusta asti tutkisteluun mukaan. Onhan Jumalan Poika tullut ja antanut meille `ymmärryksen´ tunteaksemme sen totisen...jne.

Mitä sanoisimme sille entiselle saarnamiehelle, joka saarnasi:

"Halleluja. Raamattu kertoo valaskalan nielleen Joonan, ja minä uskon sen, koska tämän kertoo Raamattu. Ja vaikka Raamattu kertoisi että Joona nieli valaskalan, sittenkin minä uskoisin, koska sen kertoisi Raamattu, halleluja."

Eipä moni varmaankaan suhtautuisi kovinkaan vakavasti sellaisiin uskoviin, jotka vaikkapa tulisivat meille Raamatun tekstien perustalta todistelemaan, että "puut menevät keskenään naimisiin ja valitsevat itselleen jopa kuninkaan, jne."

Kun kertoisimme varovasti heille, että tällaiset kertomukset ovat varmaankin `vertauksia´, he lukisivat vakavin kasvoin ja tuimin ilmein meille määrätyt Vanhan testamentin kohdat, ja korostaisivat, etteivät nämä kohdat mainitse kertomuksia vertauksiksi.

Ja kas kummaa, siellä todellakin kerrotaan puitten näin tekevän, ja vieläpä ilman, että näissä kohdissa edes mainitaan kyseessä olevan vertauksen.

Olisimmeko siis aseettomia ja neuvottomia näiden uskovien `raamatullisuuden´ edessä?

Vaikka edelliset esimerkit ovat karrikoituja, ne silti pitkälle peilaavat joidenkin uskovien asenteita. Ottakaamme nyt pari esimerkkiä jokapäiväisen elämän tapahtumista.

Joku lähimmäisemme jää auton alle. Hän loukkaantuu ja menettää tajuntansa. Hänet viedään teho-osastolle jossa hän makaa viikkokausia tiedottomana.

Jos kysymme, näkeekö tai kuuleeko tai tietääkö hän mitään, vastaus on kielteinen. Jos hän elpyy tilastaan ja tulee tajuihinsa, tiedostaako hän mitään siitä tilastaan, jossa hän viikkokausia makasi. Vastaamme: Ei. Mutta jos hän ei toivu tilastaan, vaan kuolee, mitä silloin vallalla olevan opin mukaan tapahtuu? Hän onkin yhtäkkiä muka täysin tietoinen, näkee, kuulee ja ajattelee.

Raamatun mukaan Jumala teki maailmahistoriamme ensimmäisen leikkauksen. Hän nukutti Adamin, otti yhden Adamin kylkiluista ja rakensi tästä kylkiluusta Eevan. Siksi leikkaus on oiva esimerkki toiseksi esimerkiksi.

Oletetaan että joku sairas on nukutettu leikkauspöydälle. Nukutuksen tähden häntä voidaan käsitellä mistä vain, ilman että hän tiedostaa mitään. Hänellä ei ole kipuja eikä tietoisuutta. Mutta leikkaus epäonnistuu ja potilas ei selviä, vaan kuolee. Mitä nyt jälleen tapahtuu vallalla olevan opin mukaan? Nyt tämä leikkauspöydälle kuollut nukutettu onkin yhtäkkiä täysin hereillä ja tajuissaan, vaikka elämän henki on hänet jättänyt.

Vaikka kuoleman unen pitäisi kaiken järjen mukaan olla syvempi kuin nukuttamista seurannut tajuttomuus, näin ei tämän opin mukaan kuitenkaan ole. Jos nukutettu on niitä onnettomia, jotka eivät ole löytäneet Vapahtajaa pelastajakseen, häntä kohtaa karmea kohtalo. Vaikka hän ei nukutettuna tuntenut leikkauspöydällä mitään kipuja, nyt hän kuoltuaan avaakin silmänsä tuonelan tuskissa.

Jos hän eläessään oli tutustunut kristilliseen oppiin, hän saattaa oitis tiedostaa, mikä häntä odottaa. Ensin tuonelan liekkejä Jeesuksen tulemuksen ja tuhannen vuoden väliajan yli. Sitten tulee hetken helpotus, kun hän nousee tuomiolle ja yhdistyy ruumiiseensa. Mutta sen jälkeen, hupsis, sinne vain tuliseen järveen, jossa alkavat tuskat jotka eivät lopu koskaan vaan jatkuvat niin kauan kuin Jumala elää.

*

Aloittakaamme nyt uudestaan alusta, eli kertaamaan Raamatun opetuksia järjestelmällisesti, välttääksemme edellä mainitut järjettömyydet:

RAAMATUN OPETTAMA TOTUUS `SIELUISTA´ ENSIMMÄISESSÄ MOOSEKSEN KIRJASSA JA VÄHÄN MUUALLAKIN RAAMATUSSA

ENSIMMÄISEN MOOSEKSEN KIRJAN TARKASTELUA

ELÄVÄ SIELU

Elävän sielun käsite esiintyi meidän vanhemmassa kirkkoraamatussamme, ensimmäisen kerran kohdassa 1 Moos.2:7. Kohdan teksti kuuluu heprean mukaan:

"Ja muodosti Jahve Jumala tuon ihmisen tomun tuosta maasta, ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen, ja tuli tuo ihminen sieluksi eläväksi."

Vaikka vanha kirkkoraamattu puhuu elävästä sielusta vasta kohdassa 2:7, silti heprean teksti puhuu elävästä sielusta (nefesh chajjaa) jo kolmasti aikaisemmin (1:20, 24,30).

Näistä teksteistä löytyvät seuraavat ilmaisut: "Jishretsuu ha-ammajim sherets nefesh chajjaa...", "Kuohuttakoot nuo vedet parvittain sieluja eläviä..." "Tootsee haa aarets nefesh chajjaa lemiinaah...", "Tuottakoon tuo maa sielua elävää lajissaan...", "...asher boo nefesh chajjaa.", "...jotka ovat sieluja eläviä.”

Edellä lainatut jakeet on käännetty Septuagintaan seuraavasti: ""Ja Jumala sanoi: "Ulos saattakoon vedet matelijoita elävien sielujen, ja lentäviä siivekkäitä maan päälle, taivaan holviin." Ja tapahtui näin.""

""Ja Jumala sanoi: "Ulos saattakoon maa elävää sielua lajeittain. Nelijalkaisia ja matelijoita ja maan villipetoja lajeittain." Ja tapahtui näin.""

""...ja kaikille maan villieläimille, ja kaikille taivaan siivekkäille, ja jokaiselle matelevalle matelijalle maan päällä, joka omaa itsessään elämän sielun, kaiken vihannan ruohon ruoaksi." Ja tapahtui näin."

Heprean sana `nefesh´, merkitsee alkuaan hengitystä, hengittävää elävää olentoa. Ollakseen käännöksessään johdonmukainen, vanhemman kirkkoraamatun olisi pitänyt kääntää myös kohta 2:7 eläväksi olennoksi, tai vaihtoehtoisesti kääntää ensimmäisen luvun kolme `nefesh chajjaa´ ilmaisua eläväksi sieluksi.

Nykyistä vanhempi kirkkoraamattu ei ilmaise sitä tosiasiaa, että sekä eläimistä että ihmisestä käytetään alkukielessä samaa nimitystä: "elävä sielu."

Nykyinen uusi hyväksytty käännös on näin ollen parannus. Se kun käyttää sekä eläimistä 1:20,24) että ihmisestä (2:7) samaa ilmaisua: "elävä olento", joka on ehdottomasti oikein.

Septuaginta on kääntänyt kohdan 2:7 seuraavasti: "Ja muodosti Jumala ihmisen, tomun maasta, ja puhalsi hänen kasvoihinsa elämän henkäyksen, ja tuli ihminen sieluksi eläväksi."

Kreikan kielessä sana "ho khuus" merkitsee multaa, tomua, pölyä, maasta kokoon pinottua. Sana, "hee pnoee" merkitsee henkäystä, hengitystä, henkeä, tuulta, tuulispäätä, vastaten heprean nishmat- sanan merkityksiä: hengitys, henkäys.

Heprean teksti puhuu Jumalan puhalluksen kohteina sieraimista "be appaav", Septuaginta sen sijaan kasvoista "to prosoopon".

Merkille pantavaa on, että ihminen tuli tekstin mukaan eläväksi sieluksi vasta puhalluksen tuloksena. Teksti ei tarkoita, että henkäys itsessään olisi jo ollut elävä olento, elävä persoonallisuus. Septuaginta käyttää "hee dzoee" substantiivin genetiivimuotoa, "tees dzoees" `henkäys´ - sanan määreenä.

Toisaalta on tulkittu niinkin, että ihmiseen siirtyi Jumalan puhaltamisen tuloksena enemmän kuin mitä henkäys- sana ilmaisee.

Kohdasta 1 Moos. 6: 3 luemme: ""Ja Jahve sanoi: "Ei ole vallitseva (tai: tuomitseva, tai: nuhteleva) henkeni ihmisessä ikuisesti, sillä heidän virheellisyydessään hän lihaa. Olkoot päivänsä sata ja kaksikymmentä vuotta”.""

Heprean sanan, "vallitseva" (loo-jaadoon) vastineena Septuaginta käyttää "katameinoo" verbiä. Se merkitsee: oleskella, viipyä, pysyä, olla,:

""Ja Herra Jumala sanoi: "Ei minun henkeni ole oleskeleva näissä ihmisissä, (tai: näiden ihmisten joukossa) iankaikkisuuteen, koska he ovat lihoja. Ja heidän päivänsä tulevat olemaan vuosia sata kaksikymmentä.""

Septuaginta käyttää "en" -prepositiota, jolla on inessiivinen merkitys: henki on ihmisissä. Tosin "en" prepositiolla on myös merkitykset: `joukossa´, kesken´, ja Bagsterin englanninkielinen Septuaginta onkin kääntänyt Jumalan sanoneen:

"My Spirit shall certainly not remain among these men for ever, because they are flesh, but heir days shall be an handred and twenty years."

Kiinnittää huomiota, että `henki´- sana on Bagsterin tekstissä kirjoitettu isolla kirjaimella, viitaten siis Jumalan Pyhään henkeen.

Uuskreikan Vanvan tekstilaitos käyttää "meta" -prepositiota: "Ja Herra sanoi: `Ei minun henkeni ole aina oleskeleva ihmisen kanssa, koska hän on liha: Hänen päivänsä tulevat olemaan vielä vuosia satakaksikymmentä.`"

Uuskreikan käännöksen mukaan Jumalan henki on siis tässä Genesiksen kohdan 6:3 tekstissä `ihmisen kanssa´ ja tätä samaa on Septuagintankin tekstillä ollut (todennäköisesti) alkuaan tarkoitus sanoa.

Genesis 6:3 tekstissä ei siis olisikaan kysymys eläväksi tekevän Jumalan hengen jakaantumisesta elämän henkenä eri ihmisten osalle, vaan yhden ja saman Jumalan Pyhän hengen läsnäolosta ihmisten joukossa.

Mutta merkittävää on, ettei ainoastaan ihmisissä, vaan myös eläimissä on Genesiksen tekstien mukaan `elämän hengen henkäys´ ja jopa `elämän henki´ sieraimissaan.

Kysymys kuuluu, tarkoitetaanko ihmisissä ja eläimissä olevalla `elämän hengellä´ sen enempää kuin pelkkää `henkäystä´?

Henkäyksen lisäksi ihmisissä ja eläimissä on enemmän, nimittäin `elämän henki´.

Näin on heprean tekstien (6:17 ja 7:15,22) mukaan:

"Ja minä katso, minä tuotan vesien tulvan maan päälle, hävittämään kaiken lihan jossa on elämän henki taivaitten alla, kaikki joka on maan päällä heittää henkensä.”

"Ja ne tulivat Nooan luo arkkiin kaksittain, kaksittain kaikesta lihasta, jossa on elämän henki."

"Ja kaikki maan päällä matelevainen liha heitti henkensä, sekä linnut että karja että eläimet, sekä kaikki nuo maan päällä vilisevät pikkuelävät, ja kaikki ihmiset."

"Kaikki joilla sieraimissa elämän hengen henkäys, kaikista jotka kuivalla maalla, kuolivat."

Samoin myös Septuagintan tekstien mukaan:

"Ja katso! minä tuotan veden tulvan maan päälle, turmelemaan kaiken lihan, jossa taivaan alapuolella on elämän henki: ja kaikki jotka ovat maan päällä tulevat kuolemaan."

"Ne menivät sisälle Nooan luo arkkiin, kaksittain kaikesta lihasta, jossa on elämän henki."

"Ja linnuista ja karjaeläimistä ja villieläimistä maan päällä kuoli jokainen liikkuva liha, ja jokainen liikkuva matelija, ja jokainen ihminen."

"Ja kaikki jotka omaavat elämän henkäyksen, ja jokainen, joka kuivan maan päällä, kuoli."

Teksteissä esiintyy ilmaisu "elämän henki" hepreaksi: "ruuach chajjiim", kreikaksi: "pneuma dzooees". Viimeksi lainatun kohdan (7:22) heprean tekstissä on ilmaisu: "nishmat ruuach chajjiim", merkiten "elämän hengen henkäys", josta Septuaginta on jättänyt "henki" - sanan vastineen "pneuma" pois, puhuen vain elämän henkäyksestä (pnooeen dzooees). Onkohan heprean konsonanttitekstissä alkuaan ollut "ruuach" – sanaa tässä kohtaa ollenkaan?

Näyttää kylläkin selvältä, ettei ihmisellä ole edellä esitettyjen tekstien valossa mitään sen enempää sieraimissaan kuin eläimilläkään, vaikka ihmisen luomisesta Jumalan kuvaksi kerrotaankin erikseen. Samaan johtopäätökseen tuli aikoinaan jo Raamatun Saarnaaja-kirjan tekijä (3:18-21), jota lainaan uuden kirkkokäännöksen mukaisena:

"Ja minä ajattelin: Näin tapahtuu ihmisten vuoksi. Jumala koettelee heitä, jotta he ymmärtäisivät olevansa pelkkiä luontokappaleita. Sillä ihmisten ja eläinten kohtalo on yhtäläinen: samalla tavoin kuolevat molemmat, yhtäläinen henki on kaikilla. Ihmisillä ei ole etusijaa eläimiin nähden, kaikki on turhuutta. Kaikki menee samaan paikkaan: kaikki on tullut tomusta, ja kaikki palaa tomuun. Kuka tietää, kohoaako ihmisen henki ylös ja vajoaako eläinten henki alas maahan?"

Ilmaisussa "yhtäläinen henki" heprean tekstin "henki" -sana on ruuach. Sen on Septuaginta kääntänyt "pneuma" -sanaksi, uuskreikan tekstilaitos taas sanaksi, "pnoee" henkäys.

Tohtori Uuras Saarnivaara käänsi korjaus- ja selitysraamatussaan jakeen 21 seuraavasti:

"Kuka tuntee ihmisen hengen, joka kohoaa ylös, ja eläimen hengen, joka vajoaa alas maahan?"

Alaviitteessä hän sanoi: "Kirkkoraamatun käännös on virheellinen: Alkutekstissä ei ole sellaista epätietoisuutta kuin Kirkkoraamatun käännöksessä."

Edellä lainattuun minun on sanottava, etten luota Saarnivaaran väitteen paikkansa pitävyyteen. Kuten jo näimme, tämä epätietoisuus on selvää uudessa käännöksessäkin.ja mikä vielä merkittävämpää, Septuagintan tekstissäkin:

"Ja kuka tuntee ihmisen poikien hengen, jos se nousee ylös, (tai: nouseeko se ylös), ja karjaeläinten hengen, jos se laskeutuu alas, (tai: laskeutuuko se alas) maahan?"

Myös uuskreikan tekstilaitos sanoo samoin kuin Septuagintakin. Ainoastaan ihmistä merkitsevä sana on Septuagintan yksikön sijasta monikossa:

"Kuka tuntee ihmisten poikien hengen, jos se nousee ylös, ja karjaeläinten hengen, jos se laskeutuu alas maahan?"

Myöhemmin, samassa kirjassa, Saarnaajalla ei kylläkään ole epätietoisuutta, kun hän puhuu ihmisen hengestä:

"Tomu palaa maahan, josta se on tullut. Henki, (heprean ruuach, Septuagintan pneuma) palaa Jumalan luo, joka on sen antanut."

Entä, onko tämä Jumalan tykö palaava ihmisen henki se varsinainen tiedostava ihminen? Mitä tekstit tästä sanovat?

Lainatkaamme ensin pari kohtaa Psalmeista: "Älkää luottako maan mahtaviin, älkääkä luottako yhteenkään ihmiseen, ei ihmisestä ole auttajaksi. Hänen henkensä lähtee, hän tulee jälleen maaksi, ja sinä päivänä kaikki hänen hankkeensa raukeavat" (Psalmi 146:3-4).

Vielä selvempi on Septuagintan teksti, joka Psalmissa 145:3 sanoo: "Älkää asettako luottamustanne ruhtinaisiin ja ihmisten poikiin, joissa pelastusta ei ole. Hänen henkensä on uloslähtevä, ja hän palaa hänen maahansa. Sinä päivänä tulevat katoamaan kaikki hänen ajatuksensa."

Myös uuskreikan tekstilaitos puhuu ajatusten häviämisestä tai haihtumisesta: "Tuona päivänä hänen ajatuksensa haihtuvat (tai: häviävät)."

Toinen Psalmikohta on 104:29-30: "Kun käännyt pois, ne hätääntyvät, kun otat niiltä elämän hengen, ne kuolevat, ja palaavat tomuun. Kun lähetät henkesi, se luo uutta elämää, näin uudistat maan kasvot."

Septuagintan mukaan (Psalmi 103: 29-30) kuuluu: "Ja käännettyäsi pois sinun kasvosi, ne tulevat pelästymään: Sinä otat pois niiden hengen, ja ne tulevat kuolemaan, ja ne tulevat palaamaan tomuunsa."

"Sinä olet lähettävä sinun henkesi, ja ne tulevat luoduiksi,ja sinä olet uudistava maan kasvon."

Seuraavaksi muutamia kohtia Jobin kirjasta Septuagintan mukaan (14:10,12,14,19-22):

"Mies kuoltuaan on mennyt, ja kaatunutta kuolevaista ei enää ole."

"Ja ihminen nukuttuaan pois, ei ole nouseva, (siihen asti) kunnes taivas ei ole enää ommeltu yhteen, ja he eivät tule heräämään heidän unestansa."

"Sillä kun ihminen kuolee, hän on tuleva (jälleen) elämään, päätettyään elämänsä päivät: Olen odottava kunnes jälleen olen olemassa. ..."

"...ja sinä tuhosit ihmisen kestävyyden. Sinä ajoit hänet loppuun, ja hän on mennyt: Sinä asetit häntä vastaan kasvosi ja lähetit hänet pois."

"Ja kun hänen poikansa moniksi tulevat, hän ei (sitä) tiedä; ja jos muutamia ovat, hän ei ole (siitä) tietoinen."

"Vaan hänen lihansa kärsi kipua ja hänen sielunsa murehti."

Viimeisessä virkkeessä sekä kipu että murhe ovat Septuagintassa indikatiivin aoristimuodossa, joka on menneen ajan tempus.

Myös nykyisestä laskien, kolmanneksi vanhin suomalainen kirkkoraamattu on tulkinnut virkkeen menneisyydestä puhuvaksi:

"Kuitenkin niin kauan kuin hän kantaa lihaa, täytyy hänen olla vaivassa, ja niin kauan kuin hänen sielunsa on hänessä, täytyy hänen murhetta kärsiä."

Merkittävää on, kuinka kreikkalainen raamattuoppinut Johannes Kolitsara on kääntänyt virkkeen Septuaginta- parafraasissaan selittävästi, koskemaan kuolevan viimeisiä tuntemuksia:

"Ainoa jonka hän tuntee ja tietää, on, että hänen lihansa särkevät noitten viimeisten tuntien aikana. Ja hänen sielunsa tulvii ylitse murheesta."

Uuskreikan tekstilaitos sen sijaan on kääntänyt virkkeen futuurilla, siis tulevaisuutta merkitsemään:

"Ainoastaan hänen lihansa hänen päällään on tuleva kärsimään kipua, ja hänen sielunsa hänessä on tuleva murehtimaan."

Vielä pari lainausta Jobin kirjasta (27:3-4,34:14-15) uuden käännöksen mukaisina:

"Niin kauan kuin henkeni on tallella, niin kauan kuin sieraimissani liikkuu Jumalan henkäys, minun suuni ei totisesti puhu vääryyttä, eivätkä huuleni kuiskaile petosta!"

"Jos hän ajattelisi vain itseään ja vetäisi pois henkensä, elämän henkäyksen, koko luomakunta menehtyisi hetkessä, ja ihminen palaisi takaisin maan tomuun."

Samat lainaukset Septuagintasta kuuluvat:

"Totisesti, niin kauan kuin minun henkäykseni on vielä minussa, ja jumalallinen henki on jäljellä sieraimissani, eivät minun huuleni puhu laittomuutta, eikä minun sieluni ajattele vääryyttä."

"Sillä jos hän tahtoisi vaatia, ja ottaa hengen haltuunsa itsensä luo, kaikki liha tulisi yhdenmukaisesti kuolemaan, ja jokainen kuolevainen tulisi menemään pois maahan, josta hänet myös muovattiin."

Edellä lainatut kohdat näyttävät osoittavat, etteivät Vanhan testamentin kirjoittajat samaistaneet ihmisessä olevaa henkeä hänen tiedostavaan persoonallisuuteensa.

Henki edustaa paremminkin Jumalalta saatua elämänvoimaa, jonka yhtyessä aineeseen, persoonallisuudet syntyvät, ja jonka erottua aineesta persoonallisuuksien tiedostava minä katoaa.

Kuitenkin kreikkalainen raamattuoppinut Johannes Kolitsara on kääntänyt Septuagintan kohdan Genesis 2:7 parafraasiinsa seuraavasti:

"Jumala muodosti ihmisen, mullalla maasta, (maallisen), ja hän puhalsi hänen kasvoihinsa elävän hengen, kuolemattoman sielun: Ja näin ihminen tuli eläväksi aineellishengelliseksi olennoksi."

Kun sanotaan asia suoraan, silloin nousee epäilys, että Kolitsara on ilmeisen tarkoitteellisesi väärentänyt parafraasiinsa Septuagintan tekstin alkuperäisen merkityksen. Tämä Kolitsaran parafraasin selitys antaa joka tapauksessa toisen merkityksen tekstille, kuin mikä sillä selvääkin selvemmin itse Septuagintassa on.

Kun heprean ja Septuagintan tekstien mukaan, ihminen tuli eläväksi sieluksi Jumalan puhalluksen tuloksena, Kolitsara selittää ihmiseen puhalletun, jo valmiiksi itsessään elävä henki, jonka hän tulkitsee kuolemattomaksi sieluksi.

Tällainen tekstien selvän merkityksen toiseksi muuttaminen on erittäin arveluttavaa ja vakavaa. Vakavaa etenkin siitä syystä, että tämän väärennöksen seurauksesta monet muutkin Raamatun kohdat ovat selityksissä joutuneet väärän tulkinnan kohteiksi.

Mutta mihin tulkintaan Kolitsaran teksti perustuu?

Ilmeisesti samaan (tahalliseen tai tahattomaan) tulkintavirheeseen, johon kristikunnan enemmistö on yhdessä syyllistynyt, Genesis 2:7 jakeen merkitystä selittäessään.

Esimerkkejä arveluttavista selityksistä ja tulkinnoista:

Esimerkiksi kirjassaan "Voiko Raamattuun luottaa?", sen sivulla 146, otsikon "Jumala puhalsi elämän hengen" (2:7) alla, Uuras Saarnivaara esittää seuraavaa.

"Luodessaan kasvit, eläimet ja ihmiset Jumala antoi niille `elämäksi´ nimitetyn ominaisuuden, joka olemukseltaan eroaa kemiallisista ja fysikaalisista prosesseista. Mutta ihmisen hän loi lisäksi omaksi kuvakseen, puhaltaen häneen elämän hengen, niin että hänestä tuli elävä sielu. Tämä ei merkitse vain sitä, että ihminen on luotu elämään erityisessä suhteessa Jumalaan, vaan myös sitä, että hänen `sielunsa´ on ruumiin kuoleman jälkeen jatkava elämäänsä näkymättömässä maailmassa. Tätä tarkoittaa sana, että Jumalan on pannut `iankaikkisuuden heidän sydämeensä´(Srn.3:11)."

Edellä Saarnivaara näyttää johtavan lukijaa jopa tietoisesti harhaan. Jos näet ihmisestä tuli elämän hengen saaneena sellainen elävä sielu, jonka sielu jatkaa ruumiin kuoleman jälkeen tietoista elämäänsä näkymättömässä maailmassa, niin samanlaisia sieluja ovat silloin kaikkien eläintenkin sielut, sillä sama elämän henki on Genesiksen tekstien ilmaiseman vastaan sanomattoman totuuden mukaan myös kaikkien eläintenkin sieraimissa.

Lisäksi Saarnaajan kirjan 3:11 maininta ihmisen sydämeen asetetusta iankaikkisuudesta, vaikka se sanallisesti onkin oikein, se ei kaiken todennäköisyyden mukaan suinkaan merkitse sitä, että maininnalla tarkoitettaisiin ihmisen varsinaista, iankaikkisesti elävää tiedostavaa persoonaa.

Tämä kohta on tulkittu eri tavoin. Uusin nykykreikankielinen tekstilaitos kuten myös Kolitsaran Septuaginta- parafraasi tulkitsevat kohdan merkitsevän, että Jumalan on antanut ihmisen sisimpään `ajan tajun´.

Nykykreikankielinen Vanvan tekstilaitos, kuten myös englanninkielinen Bagsterin Septuaginta- laitos tulkitsevat kohdan merkitsevän sitä, että Jumala on alistanut`koko maailman´ ihmisen ymmärryksen tutkittavaksi.

Saarnivaaran kirjan tekstiin palatakseni, hän vetoaa sivuilla 147-148 tutkimuksiin, joiden mukaan on tultu siihen tulokseen, että elävien olentojen fyysisessä ruumiissa on kätkettynä niin sanottu `energiaruumis´, joka määrätyllä (Kirlianin kehittämällä) valokuvauksen menetelmällä saadaan näkyviin olentojen ruumista ympäröivänä `aurana´ eli valokehänä.

Tämän jälkeen Saarnivaara kirjoittaa:

"Ero ihmisten ja eläinten energiaruumiin välillä (josta erosta mainituissa tutkimuksissa ei puhuta, koskapa meillä on siitä tietoa vain Jumalan ilmoituksesta) on se, että ihmisen `energiaruumis´ sisältää hänen `minänsä´ eli persoonallisuutensa ja jatkaa elämäänsä kuoleman jälkeen, ruumiista erottuaan ja näkymättömään maailmaan siirryttyään. Maallisessa elämässä fyysinen ja energiaruumis toimivat erottamattomassa yhteydessä, muodostaen yhdessä ihmisen persoonallisuuden. ... Maallisen elämän aikana ihmisen sielu / henki ei ole pelkästään hänen energiaruumiinsa, vaan hänen aivonsa ja hermostonsa on siinä erottamattomana osana. Kuoleman jälkeen sielu / henki on vain energiaruumiissa. Mitä `ainesta´ tämä on, kukaan ei tiedä, sillä se kuuluu erilaiseen olemassaoloon kuin fyysinen maailma."

Näin siis Saarnavaaran mukaan `ilmoituksesta´ löytyy ero jopa ihmisen ja eläinten energiaruumiin väliin, ja tällä `ilmoituksella´ hän ilmeisesti tarkoittaa kohtaa Genesis 2:7.

Toiseksi esimerkiksi otan Leif Nummelan tekstin, joka väittää kirjansa "Laskettu aika" sivulla 58 seuraavaa:

"Jumala antoi ihmisen sielulle luomisessa ikuisen olemassaolon. Hän ylläpitää luodun ja aina hänestä riippuvaisen, sielumme ylösnousemusruumiissa ikuisesti kuoleman jälkeen joko helvetissä tai taivaassa."

Nummela ei kuitenkaan perustele mitenkään tyydyttävästi hänen mukaansa jo `luomisessa ihmiselle annetun sielun ikuista olemassaoloa.´

Sen sijaan Risto Santala paljastaa kirjassaan "Suudelma hunnun läpi" sivuilla 33 - 34 sen, mihin tulkintaan hänenkin kannattamansa ihmissielun kuolemattomuus perustuu. Santala kirjoittaa:

"Onko sielu- sanan käyttö suomen kielessä käsittämätöntä? Onko `tuonpuoleisuuden ja sielun kuolemattomuuden merkityspiirre tunnetusti vieras´ heprealaiselle ajattelulle? Tämä ongelma tulee esille ihmisen luomisen yhteydessä. Tämä ihmiskuvaamme vaikuttava jae on nähtävä alkukielen, ja sen eksperttien selitysten valossa.

Heprea käyttää kahta sanontaa, jotka tarkoittavat samaa: Raamattu rakastaa tällaista tyylikeinoa. Sanat, `elämän henki´ ja `elävä sielu´, puhuvat samasta asiasta.

Kieliopin kannalta sanonta, `elämän henki´ eli `nishmat chajjim´ ei tule sanasta, `neshima´ eli `hengitys´ tai `henkäys´, vaan sanasta `neshama´ eli Even Shushanin laajan hepreaa hepreaksi sanakirjan mukaan, käsitteestä jonka ensimmäiset merkitykset ovat `nefesh´ eli `sielu´ ja `ruuach ha-chajjim´ eli `elämän henki´. ... Missään nimessä ei saisi käännöstä sekoittaa käsitteeseen `henkäys´,`neshima´, kuten nyt on tehty. Ainakin alaviitteessä olisi pitänyt sanoa, että tässä puhutaan `elävästä sielusta´.

Sanakirja selittää myös: `Oppineittemme käsityksen ja uskomme mukaan, tällä tarkoitetaan iäisesti pysyvää hengellistä olemustamme, joka asustaa ihmisen elämän ajan hänen ruumiissaan, mutta jättää hänet ja siirtyy iankaikkiseen elämään totuuden valtakunnassa´. ...

Rabbit sanovat myös: `Hengellinen sielu ei koskaan katoa, vaan se on elävä´. `Sielu ei raukea ruumiin kanssa haudassa, vaan elää iankaikkisesti Jumalan läsnäolon suloisuudessa´.

Kielioppia tarkkailemalla ei erehdy luulemaan, että tässä puhuttaisiin käsitteestä `neshima´, joka merkitsee hengitystä ja henkäystä."

Näin siis Santala edellä.

Edellä lainattuun on sanottava, ettei Santalan vetoaminen heprean alkukielen ekspertin Even Shushanin sanakirjaan suinkaan vakuuta minua.

Kun hepreaa alkuaankin on kirjoitettu pelkillä konsonanteilla, ilman vokaalimerkkejä, eron tekeminen näiden kahden, ymmärtääkseni aivan samasta eli kolmen konsonantin muodostamasta yhdestä sanasta johdettujen käsitteiden `neshima´ ja `neshama´ välille tuntuu kovin keinotekoiselta keksinnöltä.

Ainakaan Septuagintan kääntäjät eivät ole (alkuperäistä heprean konsonanttista tekstiä kreikaksi kääntäessään) tällaista kahden eri käsitteen johtamista yhdestä ja samasta kirjoitetusta sanasta tiedostaneet.

Myöhempi juutalaisuus sen sijaan tulkitsi jakeen Genesis 2:7 siten, että ihmiseen puhalletun `henkäyksen´ sisältönä olisikin ollut jo itsessään toimiva ja elävä sielu, ja jo itsessään elävä henki.

Viisauden kirjan luku 15 jae 11 alkaa näet seuraavilla sanoilla:

"...koska hän (ihminen) ei tunne sitä, joka on hänet valmistanut, ja puhaltanut (ton empneusanta) häneen toimivan sielun (psyykheen energuusan) ja vuodattanut (emfyseesanta) häneen elävän hengen (pneuma dzootikon),...jne."

Septuagintan (Genesis 2:7) ilmaisu `pnoeen dsooees´, elämän henkäys, on siis Salomonin viisauden kirjassa tulkittu vastineella `pneuma dzootikon´ elävä henki.

Elävä henki puolestaan on tulkittu jo itsessään (ilman ruumistakin) toimintakykyiseksi sieluksi.

Vaikuttaakin siltä, että Even Shushanin sanakirja on omaksunut ainakin Genesis 2:7 kohdalla tulkintansa myöhäisjuutalaisesta apokryfikirjallisuudesta, muun muassa tähän kirjallisuuteen kuuluvasta Salomonin viisauden kirjan kohdasta 15:11.

Tämä kirja opettaa varsinkin luvuissaan 2 ja 3, ilmiselvää sielun kuolemattomuusoppia.

Onkin aihetta todeta, että kun kreikkalais-ortodoksisen kirkon monet opit perustuvat Uuden testamentin aikaisiin kaanonin ulkopuolelle jääneisiin apokryfisiin evankeliumeihin, koko kristikunnan enemmistön oppi ihmisen sielusta ja kuolemanjälkeisestä elämästä perustuu samoin hepreankielisen kaanonin ulkopuolelle jääneisiin Vanhan testamentin apokryfisiin kirjoituksiin.

Nämä kirjat tosin sisältyvät kreikankieliseen Raamatun kaanoniin, ja löytyvät näin ollen Septuagintan kirjojen joukosta.

Näissä kirjoissa opetetaan myös selvää ihmisen sielun kuolemattomuusoppia, ja niiden näkemykset ovat periytyneet myös kristillisyyteen ja jopa joihinkin Uuden testamentin teksteihin.

Tosiasia siis on, että Raamatun tekstien joukosta löytyy (ihmisen sielun kuolemattomuutta koskien) näkemyksiä sekä puolesta että vastaan. Toisilla teksteillä voidaan perustella ihmisen sielun kuolevaisuutta toisilla kuolemattomuutta.

Se vain on kovin ikävää, että kreikkalaisuuden dualistisen antropologian eli ihmissielun kuolemattomuuskäsitteen omaksunut myöhäisjuutalaisuus, Filon heidän joukossaan, on lukenut monien Vanhan testamentin kohtien tekstiin sellaista mitä nämä tekstikohdat eivät alkuaan sisällä.

Aimo T Nikolainen mainitsi kirjassaan `Ihminen evankeliumin valossa` Filonin selityksen Genesiksen kohtaan 2:7 seuraavin sanoin:

”`Puhdasverisin´ kreikkalainen on kuitenkin Aleksandrian juutalainen Filon, jonka oppiin kreikkalainen filosofia on antanut kaiken muun paitsi tekstin ( 1 Moos. 2:7): ihminen on yhdistetty maa-aineesta ja jumalallisesta hengestä, hän on kuolevien ja kuolemattomien keskiväliltä, näkyvä osa, ruumis on kuolevainen, näkymätön osa, järkisielu, on kuolematon (De opificio mundi 134-135).”

Myös suomalainen raamatunselitys seurasi 1800 luvulla Filonin selitystä. Garsson – Dahlbergin selitysraamatussa selitettiin kohtaa Genesis 2:7 näet seuraavasti:

Ensin raamatunkohta:

”Ja Herra Jumala teki ihmisen, tomun maasta, ja puhalsi hänen sieraimiinsa elävän hengen: ja tuli ihminen niin eläväksi sieluksi.”

Ja sen alla selitys:

”`Tomun maasta´, se on, hän loi ihmisen maan tomusta. Adam (ihminen, mies) on otettu maasta (adama), on `maasta maallinen´, sillä Jumala loi hänet maallisen luonnon herraksi; samasta aineesta piti hänen näkyväisen olentonsa oleman. (Siinä mahdollisuus hänen kuolemaansa.) Ensin luodaan ihmisen maallinen ruumis. Sitten puhaltaa Jumala siihen elävän (oik.; `eläväin´) hengen, se on, ei ainoastansa luontokappaleellisen elämän (elävän hengityksen liikuntoineen j. n. e.), vaan ynnä Hänen oman kuolemattoman henkensä, jotta ihminen on `Hänen sukuansa´ APT.17:28).

Siitä hänen henkensä kuolemattomuus ja mahdollisuus lankeemuksen tilassakin turmeluksestaan jälleen tulla Jumalan luonnosta osalliseksi Jeesuksen, eläväksi tekevän hengen kautta (1 Kor.15:45).

Ihminen on `elävä sielu´, se on, persoonallinen hengellinen olento.”

On ilmeisen selvää, että edellä lainattu suomalainen selitys lukee selittämästään tekstistä sellaista mitä teksti ei selvästikään sisällä.

Oikein Genesis kohtaa sen sijaan selitti Aimo T Nikolainen edellä mainitussa kirjassaan:

”Evankeliumien sielu- käsite avautuu tajuttavaksi VT:sta käsin. VT:n antropologian locus classicus on kertomus ihmisen luomisesta: `Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu´ (naefes hajja) (1 Moos.2:7)

Pyhän kirjoittajan tarkoituksena ei ole eritellä ihmistä osiin (niin että ihminen = maan tomu + elämän henki + elävä sielu), vaan kuvata ihmisen olennaista luonnetta.

Ihminen oli maan tomua, mutta Jumala muutti hänet elämän henkäyksellään, ja niin ihmisestä tuli naefes. Ei sanota, että ihminen sai sielun; ihminen tuli sieluksi. Ihminen kokonaisuudessaan on sielua. …”

Mutta olettakaamme että Genesis 2:7 todella tarkoittaisi itsessään elävän ja tietoisen, ja jopa kuolemattoman sielun siirtämistä ihmiseen. Voidaan olettaa, että rakentaessaan vaimon Adamista ottamastaan kylkiluusta (2:21-22), Jumala olisi puhaltanut Eevaankin samanlaisen itsessään elävän ja tietoisen sielun, vaikka näin ei sanallisesti kerrotakaan tapahtuneen.

Mutta (ja tämä onkin todella iso `mutta´) miten on mahdollista että tämä sielu siirtyi heidän jälkeläisiinsä, ja missä vaiheessa se siirtyy nykyään syntyviin lapsiin?

Jotta tämä oppi ihmiseen siirretystä, itsessään elävästä ja tietoisesta ja ruumiista riippumattomasta sielusta olisi edes mahdollista ottaa todesta, täytyy olettaa, että jollakin ihmeen tavalla myös Adamin ja Eevan jälkeläiset saavat tämän sielun.

Oletammeko Jumalan jatkuvasti puhaltelevan ja siirtelevän näitä eläviä sieluja ihmisten sukupuoliyhdynnöistä sikiäviin pikkulasten ruumiisiin, vai onko ajateltava vanhempien eli kahden ihmisen sielun `kloonautuvan´ itsestään yhdeksi sieluksi heidän jälkeläiseensä?

Tällöin näet olisi olemassa ne kaksi mahdollisuutta, joita `Modernin teologian ensyklopedia´ selostaa luvussaan "Antropologia, kristillinen" sivuilla 24-25 seuraavasti:

"Raamatusta on turha etsiä viitteitä siihen suuntaan, että jokainen vastasyntynyt perisi tietynlaisen kyvyn, joka olisi ihmissielun perustana ja jonka vastakohtana olisi pelkässä luomistilassa oleva sielu. Keskiajan teologien piirissä tästä kysymyksestä ajateltiin kahdella eri tavalla. Tradusianistit ajattelivat sielun saavan alkunsa hedelmöitymisen hetkellä. `Sielun siemen´ (jonka vastakohtana on `ruumiin siemen´) eroaa tuolloin vanhempien  sielusta, ja siitä tulee lapsen oma sielu.

Toista mieltä olivat kreationistit, jotka ajattelivat, että hedelmöitymisen hetkellä Jumala istuttaa ihmisyksilöön hänen `sielunsa´ ja näin luo sen tyhjästä (Anderson 1983, s. 42-43).

Yhdynnässä vanhemmat luovat fyysiset edellytykset ihmisen olemassaololle, mutta itse asiassa he ovat vain toissijaisia tekijöitä tuossa prosessissa.

(Tässä vaihtoehdossa Jumala siis aivan kuin pakotetaan luomaan sieluja hedelmöityviin sikiöihin silloinkin, kun niitä siitetään synnillisissä parisuhteissa.)

Karl Barth on sanonut tästä keskustelusta ettei mikään näistä teorioista vie meitä eteenpäin sen määrittelemisessä, mistä ihmisyys on oikeastaan peräisin (Barth [1948] 1960, s. 573). Voimme vai todeta, että ihminen saa alkunsa samanlaisessa biologisessa prosessissa - hedelmöitymisessä ja solujen jakautumisessa - kuin kaikki muutkin olennot. Tuosta prosessista seuraava elämän muoto on kuitenkin ihmisen muotoinen jo ennen syntymäänsä."

Tilanne on aivan toinen, jos oletamme ainoan ihmisen sielun olevan (tämän Raamatun kohdan tarkoittamassa merkityksessä) `hän itse´, eli, `hän itse´ syntyi eläväksi sieluksi elämän hengen puhalluksen tuloksena hänen sieraimiinsa.

Elävä ihminen on elävä sielu ja toinen elävä ihminen on toinen elävä sielu. Näihin sieluihin Jumala on luonut kyvyn tuottaa uusia eläviä sieluja eli uusia ihmisiä.

Joka sikiämiseen ei näin ollen tarvita Jumalaa osalliseksi, vaan jälkeläiset todella sikiävät kuten Raamatun teksti sanoo: `lihan tahdosta´ ja `miehen tahdosta´ (Joh.1:13).

Uskon englanninkielisen Raamatun uuden tulokkaan, eli nykyajan englanninkielisen version (”Newcomer Bible, Contemporary English Version”) osuneen kohdan Genesis 2:7 käännöksellään aivan oikeaan:

”The LORD God took handful of soil and made a man. God breathed life into the man, and the man started breathing.”

Eli, kourallisesta maata Herra Jumala teki ihmisen, ja sitten puhalsi `elämän´ tuohon ihmiseen, ja ihminen alkoi `hengittämään.´

KEUHKOT JA VERI

On erittäin merkittävää, että ihmistä luotaessa sanotaan Jumalan puhaltaneen elämän henkäyksen hänen `sieraimiinsa´. Tämän sieraimien kautta keuhkoihin johtavan henkäyksen tuloksena ihmisestä tuli `elävä sielu´ eli hengittävä elävä olento.

Heprean kielen eksperttien mukaan tämä sieluksi käännetty sana merkitseekin `hengitystä´ ja `elollista hengittävää olentoa´. Näiden heprean eksperttien mukaan `sielu´- sanalla on kyllä muitakin merkityksiä, kuten: sydän, halu, itse.

Ilmeisen oleellista tekstissä on, että ihminen alkoi henkäyksen puhaltamisen jälkeen hengittää, tultuaan eläväksi sieluksi.

Sieraimet johtavat keuhkoihin, joista hengitettävä happi siirtyy verenkiertoon, ja vastaavasti hiilidioksidi verenkierrosta keuhkoihin uloshengitettäväksi.

Tilanne oli vähän sama kuin vastahukkuneelle tekohengitystä suusta suuhun annettaessa, jolloin hukkunut usein saadaan elpymään ja jälleen hengittämään. Sillä erotuksella tietenkin, että Adam ei ollut hengittänyt aikaisemmin, eikä myöskään `hukkunut.´

Vaikka Salomonin viisauden kirja tulkitsee ihmiseen puhalletun elämän henkäyksen (jo itsessään)`toimivaksi sieluksi´ ja `(jo itsessään) `eläväksi hengeksi´(15:11), kuvaa kirja silti sattuvasti ihmisen taipaleen alkua 7:1-3:

"Minäkin olen kuolevainen, niin kuin kaikki muut, ja sen jälkeläinen joka ensimmäiseksi maasta tehtiin. Äidin kohdussa minä sain ruumiillisen muodon kymmenen kuukauden kuluessa. Se kehkesi veressä miehen siemenestä, sekä yhtymisen hekumasta. Ja synnyttyäni minä vedin   sisääni yhteistä ilmaa, minä putosin maan päälle, niin kuin käy kaikkien, ja ensimmäinen ääneni oli itku, niin kuin kaikkien muidenkin."

Mutta mitä Genesis-kirja sanookaan sielun yhteydestä vereen? Tästä seuraavaksi.

Vedenpaisumuksen jälkeen Jumala antoi "kaikki olennot, jotka elävät ja liikkuvat" Nooalle ja hänen pojilleen ravinnoksi (9:3). Samalla Jumala antoi kuitenkin myös kiellon, joka koski verta, sanoen uuden käännöksen mukaan:

"Mutta lihaa, jossa vielä on jäljellä sen elämänvoima, veri, te ette saa syödä. ja jokaisen, joka vuodattaa teidän verenne, teidän elämänvoimanne, minä vaadin tilille. Minä vaadin tilille jokaisen eläimenkin. vaadin tilille jokaisen ihmisen, joka vuodattaa lähimmäisensä veren. Joka ihmisen veren vuodattaa, hänen verensä on ihminen vuodattava, sillä omaksi kuvakseen Jumala teki ihmisen" (9:4-6).

Vanhemmat käännökset puhuvat elämänvoiman sijasta sielusta, kuten esimerkiksi "Armossa asetetun bibliakomitean käännös", vuodelta 1913:

"Älkää vain syökö lihaa, jossa sen sielu, sen veri vielä on. Mutta teidän oman verenne minä kostan; jokaiselle eläimelle minä sen kostan, ja myös ihmiselle minä kostan ihmisen sielun, toiselle toisen sielun" (Gen.9:4-5).

Samoin (3 Moos.17:11): "...sillä lihan sielu on veressä...", sekä: (5 Moos.12:23) :"Ole vain luja siinä, ettet syö verta; sillä veri on sielu, ja sielua sinun ei pidä syömän lihan kanssa."

Koska lihan sielu on siis veressä ja veri on sielu, joudumme kysymään, tarkoittavatko tekstit, että ihmisenkin sielu olisi veressä? Kun uuden käännöksen teksti puhuu kovin epäselvän tuntuisesti sielun sijasta vain veressä olevasta elämänvoimasta, miten on heprean ja kreikan tekstien laita?

Heprean mukaan Gen.9:4-5: "Ainoastaan lihaa sieluineen verineen älkää syökö. Mutta myös verenne sieluinenne vaadin, kädestä jokaisen elollisen sen vaadin, ja kädestä ihmisen, kädestä kunkin veljen, vaadin ihmisen sielun."

Ja kreikan mukaan: "Paitsi lihaa veressä sielun älkää syökö; Ja myös teidän (oman) veren(ne) teidän sielujenne olen tuleva etsimään, kaikkien villieläinten kädestä tulen sen etsimään, ja ihmisen, veljen kädestä, tulen etsimään ihmisen sielun."

Kun siis tekstit puhuvat ihmisten eli "teidän" sielujenne verestä, näyttää selvältä, että ihmiset samaistetaan sieluinensa muiden olentojen kaltaisiksi.

Samoin 3 Moos. 17:11 ja 5 Moos. 12:23 Septuagintan mukaan: "Sillä kaiken lihan sielu on sen veri,..."

"Ota voimallisesti vaari, ettet söisi verta, koska sen veri (on) sielu: Sielua ei tule syödä lihojen kanssa,..."

Kun sanotaan veren olevan kaiken lihan sielu, tarkoitetaan ilmeisesti ihmisenkin sisältyvän tähän kaikkeen lihaan. Näissä kohdissa käsitettä sielu (heprean: nefesh , kreikan: hee psyykhee) ei ilmeisestikään käytetä tiedostavan persoonallisuuden merkityksessä, vaan sillä tarkoitetaan persoonallisuutta ylläpitävää tekijää, eli itse elämää.

Nykykreikan tekstilaitos onkin edellä mainituissa kohdissa kääntänyt heprean nefesh- sanan sanaksi "hee dzoee" = elämä. Asiallisesti uusi suomenkielinen käännös on siis täysin oikein kääntänyt sielu- sanan sanaksi elämänvoima. Ihmisten sielujen veri (Gen. 9:4) merkitsee siis heidän elämänsä verta.

KUOLEMA

Kuoleman uhka mainitaan ensimmäisen kerran varoituksessa jonka Jumala antoi: GEN 2:16:

"Ja Kaikkivaltias Jahve käski ihmistä, sanoen: `Syö syöden kaikista puutarhan puista. Mutta hyvän ja pahan tiedon puusta, älä siitä syö, sillä päivänä siitä syödessäsi, kuolemalla kuolet."

Heprean tekstin "kuolemalla kuolemisen" ( moot taamuut) on Septuaginta kääntänyt sanatarkasti kuolemalla kuolemiseksi (thanatoo apothaneisthe):

Gen. 2:16-17: " Ja Herra Jumala antoi käskyn Aadamille, sanoen: `Jokaisesta syötävänä (olevasta) puusta puutarhassa syö, mutta hyvän ja pahan tietämisen puusta, älkää te siitä syökö: sillä jona päivänä te siitä söisitte, te tulette kuolemalla kuolemaan.`"

Uuskreikan tekstilaitoksen mukaan kuolemalla kuoleminen merkitsee totista / todellista kuolemista:" thelis eksapantos apothani... ."

Entä, mitä kuoleminen Jumalan oman selityksen mukaan merkitsee? Lukekaamme (Gen.3:19): "Otsasi hiessä olet syövä leipää, kunnes muutut jälleen maaksi, koska siitä olet otettu. Koska sinä (olet) tomua, niin tulet tomuksi."

Septuagintan mukaan sama jae kuuluu: "Sinä olet syövä leipääsi sinun kasvojesi hiessä, siihen asti kun olet palajava maahan, josta sinut otettiin: Sillä maata sinä olet, ja maahan olet menevä pois."

Kuoleminen on siis maaksi muuttumista ja maaksi tulemista.

Edellä lainatun tekstin jälkeen Jumalan kerrotaan kantaneen huolta siitä, ettei ihminen vain jäisi langenneena elämään iankaikkisesti: Gen. 3:22:

"Ja Jumala sanoi: `Katso! Adam on tullut kuin yhdeksi meistä, tuntemaan hyvää ja pahaa. Ja jottei nyt koskaan ojentaisi kättä ja ottaisi puusta elämän ja söisi ja tulisi elämään iankaikkisuuteen.`"

Edellä lainatun valossa kuoleminen näyttää merkitsevän loppua ihmisen persoonallisuudelle. Kuolema kohtaa "sinua", joka olet tuleva jälleen tomuksi."Sinä" olet menevä pois / palajava maahan.

Tälläiseen johtopäätökseen näytti myös Raamatun Saarnaaja joutuneen (9:5-6, uuden käännöksen mukaan), kirjoittaessaan:

"Elävät tietävät sen, että heidän on kuoltava, mutta kuolleet eivät tiedä mitään. Heillä ei ole enää palkkaa saatavana, ja heidän muistonsa on unhotettu. Heidän rakkautensa ja vihansa ja kiihkonsa on mennyt, eikä heillä enää koskaan ole osaa missään, mikä tapahtuu auringon alla."

Sama jae Septuagintan mukaan kuuluu:

"Koska elävät tulevat tietämään että he tulevat kuolemaan, ja kuolleet eivät ole mitään tietäviä: Ja ei ole heille enää palkkaa, koska heidän muistonsa on unohdettu."

Septuagintakin puhuu palkasta (misthos), uuskreikan tekstilaitos sen sijaan nautinnosta: "...uude ekhuusi pleon apolausin." = "...eivätkä he omaa enää nautintoa."

Oliko Saarnaaja oikeassa siinä tulkinnassaan, että kuolleet eivät tiedä mitään, ja että kaikki tiedostavan elämän ilmentymät (rakkaus, viha, intohimo, ym.) ovat asioita, joita kuolleet eivät enää koe? Ainakin tulkinta on yhtäpitävä edellä lainattujen heprean ja Septuagintan tekstien kanssa.

Palataksemme Genesis 2:17:sta, ei näytä ollenkaan oikeutetulta tulkita Jumalan tarkoittaneen vain ruumiillista kuolemaa, joka ei koske ihmisen varsinaista minää? Näin kuitenkin Johannes Kolitsara Septuaginta-parafraasissaan on kohdan tulkinnut:

"Sinä päivänä jona te söisitte sen hedelmästä, te tulette menettämään kuolemattomuuden oikeuden, te tulette kuolemaan ruumiillisesti, ja te tulette erotetuksi minusta, joka teille annoin elämän."

TUONELA

Tuonela mainitaan ensimmäisen kerran kohdassa 1 Moos.37:35, jossa Jaakob murehtii poikaansa Joosefia, sanoen: "Ei, minä suren, kunnes menen tuonelaan poikani luo." Heprean teksti sanoo: "Niin nousivat kaikki poikansa ja kaikki tyttärensä lohduttamaan häntä, mutta hän ei tahtonut tulla lohdutetuksi, vaan sanoi: `Koska menen alas poikani luo murehtivana sheoliin.´ Ja hänen isänsä itki häntä."

Septuagintan teksti kuuluu: "Ja kaikki hänen poikansa ja tyttärensä kokoontuivat ja tulivat häntä lohduttamaan, ja hän ei tahtonut tulla lohdutetuksi, sanoen: `Olen alasastuva murehtivana minun poikani luo haadekseen.` Ja hänen isänsä itki häntä."

Uuskreikan tekstilaitos on tulkinnut Jaakobin tarkoittaneen hautaa: "Koska murehtivana tulen astumaan minun poikani luo hautaan (eis ton tafon)."

Aikaisemmassa kirkkoraamatussa (Jes.14:15) tuonelaa nimitetään pohjimmaiseksi haudaksi: "Mutta sinut heitettiin alas tuonelaan, pohjimmaiseen hautaan." Septuaginta sanoo: "Mutta nyt olet astuva alas haadekseen, ja maan perustuksiin." Uuskreikan tekstilaitos puhuu haadeksesta kuopan syvyyksinä: "Kuitenkin sinä olet tuleva astumaan alas haadekseen, kuopan syvyyksiin."

Entä, millaisen tilan tuonelassa kerrotaan vallitsevan? Saarnaaja 9:10 sanoo uuden käännöksen mukaan: "Tee voimiesi mukaan se mikä tehtävissä on, sillä tuonelassa, jonne olet matkalla, ei ole tekoja, ei ajatuksia, ei tietoa, ei viisautta." Samoin sanovat Septuaginta ja uuskreikan tekstilaitos, käyttäen keskenään samoja sanojakin (teko-sanaa lukuunottamatta).

Jobin kirjassa (17:13-16) tuonelaa kuvataan uuden käännöksen mukaan seuraavasti: "Minullako toivoa? Kotini on tuonela (LXX: = tuonela, uuskreikan = hauta), pimeyteen minä sijaan vuoteeni. Hautaani (LXX: = kuolemaa, uuskr: = katoavaisuutta) minä tervehdin: `Sinä olet isäni!` Madoille (LXX: = mätänemiselle) sanon: `Äitini ja sisareni!` Miten siis voisin vielä toivoa? Missä minua odottaisi onni? Se vaipuu minun kanssani tuonelaan (LXX: = tuonelaan, uuskr: = tuonelan syvyyteen). Yhdessä katoamme maan tomuun."

Psalmi 6:6 sanoo: "Kuoltuaan ei kukaan sinua ylistä, ei kukaan kiitä sinua tuonelassa." Psalmi 30:10: "Mitä hyötyä on siitä, jos minä kuolen, jos vaivun hautaan (LXX: ; = turmelukseen / katoavaisuuteen, uuskr: ; = kuoppaan)? Ylistääkö maan multa (LXX: / uuskr. ) sinua, julistaako se sinun uskollisuuttasi?" Psalmi 88:11-13: "Ethän sinä kuolleille tee ihmeitä, eivät varjot (LXX: = haamut, uuskr: = kuolleina olevat) nouse sinua ylistämään. (sela) Ei haudassa kerrota, että sinä armahdat, ei kadotuksessa (LXX: = tuhossa / häviössä / kadotuksessa, uuskr: = turmeluksessa / katoavaisuudessa), että olet uskollinen! Tunnetaanko pimeydessä ihmeitäsi, puhutaanko hyvyydestäsi unohduksen maassa?" Psalmi 115:17: "Eivät kuolleet ylistä Herraa, ei yksikään, joka on hiljaisuuteen (LXX: = haadekseen, uuskr: = hiljaisuuden paikkaan) laskeutunut." Jes.14:11: "Tuonelaan (LXX: = tuonelaan, uuskr: = hautaan) on syösty sinun loistosi ja mahtisi, sinun harppujesi helkytys. Sinun allasi ovat vuoteena madot, sinun ylläsi peitteenä toukat." Jes.38:18: "Ei tuonela sinua kiitä eikä kuolema sinua ylistä! Ne, jotka syvyyteen joutuvat, eivät voi turvautua uskollisuuteesi."

Tämä viimeinen lainaus kuuluu uuskreikan tekstilaitoksen mukaan: "Sillä hauta ei ole sinua kiittävä: kuolema ei ole sinua ylistävä: kuoppaan alasastuneet eivät tule asettamaan toivoaan sinun laupeuteesi."

Septuaginta sanoo: "Sillä haadeksessa olevat eivät kiitä sinua, eivätkä kuolleina olevat ylistä sinua, eivätkä haadeksessa olevat odota sinun laupeuttasi."

Edellä lainattujen kohtien perusteella kuoleman tila näyttää synkältä. Kuolema on tila, jossa olevalla on madot vuoteenaan ja toukat peittonaan. Kuoleman tilassa ihminen on samalla myös tuonelassa, pimeydessä, jossa ei koeta toivoa eikä muitakaan tunteita, eikä myöskään tunneta eikä ylistetä Jumalaa. Tuonela kuvataan yhteiseksi haudaksi ja unhotuksen maaksi, johon vaipuneet eivät aseta toivoaan Jumalan totuuteen ja vanhurskauteen.

Vanhassa testamentissa on kuitenkin myös toisenlaatuisia tekstejä. Nämä tekstit ovat kylläkin runollisia ja vertauskuvallisia: Jesaja 14:9-10 puhuu tuonelan liikkumisesta ja haamujen herättämisestä, ja nämä haamut esitetään tekstissä tietoisiksi olennoiksi, jotka puhuvat tuonelan uudelle tulokkaalle. Samanlainen teksti löytyy Hesekielin 32 luvusta, jossa mahtavat sankarit esitetään tuonelan keskeltä puhuvina (jae 21), jolloin puhe jälleen kohdistuu uusille tulokkaille. Heidät kuvataan tuonelaan alasastuneina, jotka ovat ottaneet jopa maanpäälliset sota-aseensakin mukaansa sinne (jae 27), mikä tietenkin on sula mahdottomuus. Tämä seikka juuri osoittaa näiden tekstien luonteen.

Mielenkiintoinen on myös Jes.57:1-2, joka kuuluu uuden käännöksen mukaan: "Vanhurskas menehtyy, eikä kukaan siitä piittaa, hurskaat otetaan pois, eikä se ketään liikuta. Pahan mahti pyyhkäisee vanhurskaan pois. Mutta rauhan aika tulee. Ne, joiden tie on suora, saavat levon."

Septuaginta mukaan jakeet kuuluvat: "katsokaa kuinka hurskas hukkui, ja ei kukaan ota siitä sydämelleen, hurskaat miehet otetaan pois, ja ei kukaan sitä huomaa. Sillä vääryyden kasvosta on otettu pois vanhurskas. On oleva rauhassa hänen hautausmaansa, hänet on otettu pois keskeltä."

Kreikan "hee tafee" merkitsee sekä hautausta että hautausmaata. Ajatuksena siis on, että kun hurskas on otettu pois, hän saa sen jälkeen olla rauhassa hautausmaan haudassaan.

Uuskreikan tekstilaitos puhuu tulevasta levosta leposijoissa (tai: vuoteissa): "theluusin anapauthe en tais klinais autoon"... = "...he tulevat nauttimaan lepoa heidän leposijoissaan."

Myös Job 19:25-27 on mielenkiintoinen, ja kuuluu uuden käännöksen mukaan:

"Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan. Saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa."

Tekstin ilmaisu: "sitten...kun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti", näyttäisi viittaavan kuoleman jälkeiseen ruumiittomuuteen, joka olisi tietoinen tila. Kuitenkin jae 26 voidaan ymmärtää toisinkin: "Ja sen jälkeen kun nahkani on näin nyljetty, saan kuitenkin lihastani nähdä Jumalan."

Teksti lihastani on kaksiselitteinen: lihastani käsin / vapaana lihastani. Septuaginta on tulkinnut sen ylösnousemukseen viittaavaksi: "Hän on nostava seisomaan minun nahkani joka kärsii näitä: sillä Herralta tämä minulle toteutuu."

Samoin uuskreikan tekstilaitos on tulkinnut jakeen ylösnousemukseen viittaavaksi: " Ja sen jälkeen kun minun nahkani tämän ruumiin kanssa turmeltuu, jälleen lihallani (tai: lihani kanssa) olen tuleva näkemään Jumalan."

Edellä lainatut tekstit näyttävät voittopuolisesti puoltavan sellaista näkemystä, jonka mukaan kuolema merkitsisi ihmiselle hänen persoonallisuutensa väliaikaista loppua tiedostavana olentona. Vasta ylösnousemus uudistaisi ihmisen jälleen itsensä ja ympäristönsä tiedostavaksi olennoksi.

Nyt jatkossa katsomme muutamia Vanhan testamentin tekstejä, jotka näyttävät edustavan toista näkemystä.

VAINAJAHENGET

Heprean sana "refaim" merkitsee vanhassa testamentissa sekä kanaanin jättiläiskokoisia alkuasukkaita, että myöskin vainajien velttoja varjomaisia henkiä. Vainajien puoleen kääntyminen on "Herralle kauhistus", mutta näyttää samalla osoittavan, että henkien kanssa voitaisiin olla yhteydessä (5 Moos.18:9-12).

Spiritismi väittää saavansa yhteyden kuolleitten henkiin. Ovatko nämä henget todellakin kuolleitten ihmisten elossa olevia henkiä, vaiko vain pahoja henkiä (jotka esiintyvät vainajien henkinä), on ratkaiseva kysymys.

Uuskreikan tekstilaitos puhuu pahojen henkien välittäjistä (antapokriteis daimoonioon), mutta myöskin varsinaisista vainajainmanaajista ( nekromanteis). Septuaginta puhuu kuolleita kysyvistä (eperootoon tuus nekruus ), sekä mahasta- eli vatsastapuhujista (enggastrimythoi ), joiden toiminta on yhteydessä vainajainmanaajiin.

Jesaja 8:19 kuuluu Septuagintan mukaan: "Ja jos he sanoisivat teille: "Etsikää vatsastapuhujia ja maasta huutavia, jotka vatsasta huutavat", eikö kansa Jumalaansa etsisi? Miksi he etsisivät elävien tähden kuolleita?"

Uuskreikan tekstilaitoksen mukaan sanojat kehoittivat kysymään: "...niiltä joilla on ennustamisen henki (tuus ekhontas pneuma manteias), sekä vainajainmanaajilta ( tuus nekromanteis)."

Teksti neuvoo olemaan menemättä niiden luo, jotka omaavat ennustamisen hengen, manaavat vainajia, tai esiintyvät vatsastapuhujina maasta puhuvien eli vainajien nimissä. Kun teksti ei tässä (kuten ei muuallakaan) suoraan leimaa tälläistä toimintaa petokseksi, on otettava huomioon mahdollisuus, että henkien kanssa todellakin saatetaan voida olla yhteydessä, jos tiedostavia vainajien henkiä todella on olemassa.

Onko siis kaikki vainajien nimissä esiintyminen vain pahojen henkien aikaansaannosta, ja täten todellisuudessa petosta? Tunteeko Raamattumme yhtään ainoaa tapausta, jossa kuolleeseen olisi todellakin saatu yhteys? Tästä seuraavaksi.

SAUL JA SAMUEL

1 Sam. 28:1-20 kertoo, että Saul oli juuri joutumassa taisteluun filistealaisten kanssa, ja hän pelkäsi taistelun lopputulosta. Samuel oli kuollut ja haudattu, eikä Herra vastannut Saulin kyselyihin millään tavalla. Silloin Saul etsi käsiinsä ennustajanaisen, jotta tämä kuolleen Samuelin välityksellä ilmoittaisi hänelle tulevaisuuden.

Suuri kysymys kuuluu, oliko Saul tekstin mukaan todella kosketuksissa Samuelin kanssa (joka myös valaisi hänelle tulevaisuuden) vaiko ei?

Lainaan seuraavassa muutamia jakeita (3,7,11-15) Septuagintasta, tekstiä lyhennellen:

"Ja Saul oli poistanut vatsastapuhujat ja tietäjät maasta. ... Ja Saul sanoi palvelijoilleen: `Etsikää minulle vatsastapuhuva nainen, ja minä olen menevä hänen luokseen ja kysyvä häneltä.` Ja hänen palvelijansa sanoivat hänelle: `Katso! Vatsasta puhuva nainen (on) Aendoorissa.` ... ...Ja he tulevat yöllä naisen luo, ja hän sanoi hänelle: `Ennusta minulle vatsastapuhumisella, ja nostata minulle hän, jonka sinulle sanon.` Ja nainen sanoi: `Kenet nostatan sinulle?` Ja hän sanoi: `Nostata minulle Samuel.` ... Ja nainen näki Samuelin ja hän huusi suurella äänellä: ja nainen sanoi Saulille: `Miksi sinä petit minut? Ja sinä olet Saul.`, . . = Ja kuningas sanoi hänelle: `Älä pelkää! sano, kenet olet nähnyt?` Ja hän sanoi hänelle: `Olen nähnyt jumalien nousevan ylös maasta.` Ja hän sanoi hänelle: `Mitä havaitsit?` Ja hän sanoi hänelle: `Suoran (s.o. suoraselkäisen) miehen nousevan ylös maasta, ja tämä (on) viittaan kääriintyneenä.` Ja Saul ymmärsi, että tämä (oli) Samuel, ja hän kumartui kasvoilleen maahan ja hän rukoili häntä. Ja Samuel sanoi: `Miksi sinä minut nostattamalla häiritsit minua?`"

Edellä esitetyn kertomuksen johdosta sanoo tohtori Uuras Saarnivaara kirjassaan "Voiko Raamattuun luottaa?" (sivu 315):

"Saulin käynti (nykyistä sanontaa käyttääksemme) spiritistimeedion luona, nostaa kysymyksen: Nostattiko nainen todella Samuelin hengen? Raamattu sanoo hänen tehneen niin, eikä meillä ole oikeutta selitellä asiaa toiseksi. Samuelin hengen puhe oli aitoa tämän profeetan puhetta, ja hänen sanansa kävivät toteen. 5 Moos.18:10 ss. kieltää ankarasti kaiken taikuuden ja kuolleilta kysymisen, mutta se ei sano, että tälläinen on kuvittelua. Sitä, miten "meedio" voi saada kosketuksen Samuelin henkeen ja nostattaa hänet, emme tiedä."

Mielenkiintoinen on myös kreikkalaisen Johannes Kolitsaran Septuaginta-parafraasin esitys edellä lainatusta samoista jakeista ja samoin lyhennellen:

""Ennenkuin Samuel kuoli, oli Saul karkottanut vatsastapuhujat sekä ne, jotka kutsuivat, kuten on sanottu, kuolleita haadeksesta. Ja Saul sanoi silloin palvelijoilleen: "Etsikää ja huolehtikaa, että löydätte minulle ennustajanaisen, jotta menisin hänen luokseen ja kysyisin neuvoa häneltä. ... Ja kaksi miestä hänen kanssaan he tulivat ennustajanaisen luo yön aikana, ja Saul sanoi hänelle: "Ilmaise meille, pyydän sinua, tulevaisuus, tuottamalla haadeksesta hengen, jonka minä sinulle sanon, ja joka puhuisi sinun vatsasi välityksellä." Ja nainen kysyi: "Kenet kuolleista sinä tahdot minun sinulle kutsuvan?" Ja Saul sanoi:" Kutsu minulle Samuel." ...Ja nainen näki Samuelin nousevan, ja hän korotti äänensä ja huusi kovalla äänellä. Ja nainen sanoi Saulille: "Miksi sinä petit minut? Sinä olet Saul. Kuningas vastasi hänelle: "Älä pelkää! Sano minulle, kenet sinä näit?" Nainen sanoi hänelle: "Minä näin jumalien nousevan ylös maasta." Kuningas kysyi häneltä: "Mitä sinä tarkasti (sanoen) näit?" Tämä vastasi: "Näin suoran miehen nousevan ylös haadeksesta, ja hän oli viittaan pukeutuneena." Ja välittömästi Saul ymmärsi, että hän oli Samuel... ... Samuel sanoi Saulille: "Miksi sinä häiritsit minua ja kutsuit minut nousemaan tänne ylös?""

Näin siis Kolitsaran Septuaginta-parafraasi.

On huomin arvoista, että Septuagintassa Samuel ei myöskään lupaa Saulille, että: "...huomenna sinä ja sinun poikasi olette minun luonani" (jae 19), vaan: "...kai aurion sy kai hoi hyioi sy meta sy pesuuntai..." = "...ja huomenna sinä ja sinun poikasi sinun kanssasi tulette kaatumaan..."

Edellä osaksi lainattu Raamatun kertomus Saulin yhteydestä ruumiillisesti kuolleeseen mutta hengeltään elävään Samueliin on tulkittu kahdella tavalla. Toiset pitävät kertomusta spiritistisenä petoksena, kaikesta siitä huolimatta, mitä tekstissä kerrotaan. Toiset taas korostavat, että kertomus on esitetty tositapahtumana. Heidän mukaansa mikään tekstissä ei viittaa siihen, että olisi kysymyksessä spiritistinen tai muunkaan lainen petos.

Näin ollen herää kysymys: Onko meidän jo Vanhan testamentin tekstien perusteella pidettävä kaikkia ruumiillisen kuoleman kokeneita sittenkin tietoisina, hengeltään elävinä persoonina? Jatkossa tutkistelemme, mitä Uudella testamentilla on aiheen kannalta sanottavaa.

"...EIVÄT VOI TAPPAA SIELUA..."

Keskusteltaessa Raamatun ihmiskäsityksestä Uuden testamentin opetuksien valossa, kenties ahkerimmin sielun kuolemattomuuden puolesta lainattu kohta löytyy Matteuksen evankeliumin 10:28:sta:

"Ja älkää te pelätkö niitä jotka tappavat ruumiin, mutta eivät ole kykeneviä tappamaan sielua: Vaan pelätkää ennemmin häntä joka on kykenevä tuhoamaan sekä sielun että ruumiin gehennassa."

Jeesuksen sanat näyttävät ilmaisevan otsikkomme sanoin, etteivät ihmiset kykene tappamaan toistensa sielua. Entä, voiko Jumala tappaa ihmisen sielun? Tähän vastataksemme, jaetta on aloitettava tutkimaan sen loppupäästä. Tekstijakeessa on toinenkin merkittävä sana, nimittäin aoristin infinitiivi "apolesai" verbistä "apollyymi" . Tämän verbin merkitykset ovat: tuhota / surmata / hävittää / kadottaa. Tekstiyhteys osoittaa, ettei tämän verbin merkitys tässä ole niinkään "hukuttaa", vaan paremminkin "tuhota" ja "hävittää."

Tätä todistaa myöskin helvetiksi käännetyn sanan kieliopillinen muoto kaikissa luotettavimmissa käsikirjoituksissa. Vain D (Bezae Cantabrigiensis, 4 / 5 vuosisata) edustaa merkittävimmistä kreikankielisistä käsikirjoituksista akkusatiivista muotoa: "eis geennan" = gehennaan. Useimmat merkittävät käsikirjoitukset edustavat datiivista muotoa "en tee geennaa" = gehennassa. Kun Jumala voi siis sekä sielun että ruumiin joko tuhota tai surmata, hävittää tai kadottaa helvetissä, näyttäisi tämä osoittavan, ettei ihmisen sielu olisi sen enempää kuolematon kuin ruumiskaan.

Jos siis Jumala voi tappaa sekä ihmisen ruumiin että sielun, tarkoittiko Jeesus kuitenkin, ettei ihminen silti kykene tappamaan toisen ihmisen sielua, vaan ainoastaan ruumiin? Näinhän sanat perinteisesti on tulkittu, ja sitähän ne kirjaimellisesti merkitsevät.

Vai olisiko sittenkin kysymyksessä heprean tai aramean kielen raamatulliseen ilmaisuun pohjautuva kreikan kielen käyttö, jonka sanatarkka kirjaimellinen tulkinta kenties johtaa harhaan?

Onko väärin, kun esimerkiksi Karas-Sana Oy:n kustantama Elävä Uutinen tulkitsee kirjaimellista tekstiä, sanoen: "Älkää peljätkö ihmisiä, jotka voivat tappaa ruumiinne, mutta eivät voi viedä teiltä ikuista elämää."

Tällöin ei olisikaan kysymys siitä, että ihmisestä jäisi ruumiin kuoleman jälkeen henkiin tiedostava ruumiiton sielu. Kykenemättömyys tappaa sielu merkitsisi sitä, ettei ihminen kykene estämään Jumalaa ylösnousemuksen kautta uudistamasta tapettua jälleen tiedostavaksi olennoksi iankaikkiseen elämään.

Merkittävä on myös Luukkaan evankeliumin rinnakkaiskohta (12:4-5)

"Minä sanon teille, minun ystävilleni: Älkää te pelätkö ruumiin tappajia ja tämän jälkeen heillä ei ole enempää mitä tekisivät. Mutta minä osoitan teille ketä teidän tulee pelätä: pelätkää häntä joka tappamisen jälkeen omaa vallan syöstä gehennaan: Niin, minä sanon teille, häntä te pelätkää."

Tämä teksti puhuu vain ruumiin tappamisesta, jonka jälkeen ihminen ei voi tehdä toiselle mitään enempää. Sen sijaan Jumala voi ruumiin tapettuansa tehdä enemmänkin, eli syöstä tappamansa tappamisen jälkeen gehennaan.

Jotta tappamisen jälkeen helvettiin syöksemisellä olisi jotakin todellista tietoista merkitystä ihmiselle, on ajateltu tämän edellyttävän tietoista sieluntilaa ruumiin kuoleman jälkeen. Teksti siis tarkoittaisi, että ihminen ei voi tehdä tapetulle ruumiin tappamista enempää, mutta Jumala voi hänet herätettyään tappaa hänen ruumiinsa toistamiseen, ja syöstä sen jälkeen hänen kuolemattoman sielunsa helvettiin.

Kuitenkin gehennaan syöstäväksi joutumisen peljättävyys voidaan tekstin perusteella ymmärtää toisinkin, eli ilman edellytystä kuolemattoman sielun olemassaolosta. Tällöin gehenna eli helvetti merkitsisi peruuttamatonta lopullista kuolemaa: Toinen ihminen tappaa tosin toisen, mutta Jumala herättää tapetun uuteen elämään. Jos taas joku herättämisensä jälkeen joutuu Jumalan tappamaksi ja sen jälkeen gehennaan heitetyksi, hänellä ei ole enää toivoa ylösnousemuksesta eikä uudesta elämästä.

GEHENNA

Tässä kohtaa onkin mielenkiintoista luoda silmäys gehennan eli helvetin alkuperäiseen merkitykseen. Aloittakaamme lainauksella Pietarin ensimmäisestä kirjeestä (4:17-18):

"Sillä aika on aloittaa tuomio Jumalan huoneesta: mutta jos ensin meistä, mikä on Jumalan evankeliumille tottelemattomien loppu? Ja jos hurskas vaivoin on tuleva pelastumaan, missä tullaan näkemään jumalaton ja syntinen?"

Kreikankielinen alkuteksti käyttää sanaa "faneitai", joka on futuurin mediumin singulaarin kolmas persoona verbistä: "fainoo". Alkuteksti siis todellakin kysyy, "missä tullaankaan näkemään jumalaton ja syntinen?" "Fainoo" -verbin mediumimuodon merkitykset (näkyä / loistaa / ilmestyä / näyttäytyä / tulla näkyviin) sopivat mainiosti ilmaisuksi sen katselun kohteesta, jonka profeetta Jesaja on tuonut julki seuraavasti (66:24) Septuagintan käännöksen mukaan:

"kai ekseleusontai kai opsontai ta koola toon antroopoon toon parabebeekotoon en emoi: ho gar skooleeks autoon uu teleuteesei kai to pyr autoon uu sbestheesetai, kai esontai eis orasin paasee sarki" = "Ja he tulevat käymään ulos ja he tulevat katselemaan minua vastaan rikkoneiden ihmisten ruumisraatojen jäseniä: sillä heidän matonsa ei ole kuoleva, ja heidän tulensa ei ole sammuva, ja he tulevat olemaan katseltavana kaikelle lihalle."

Kreikan sana "to koolon", jonka monikkoa Septuaginta käyttää, merkitsee ihmisen tai eläimen ruumiinjäsentä, raajaa, ulotinta, kättä, jalkaa, hautaamatonta ruumista, monikossa ruumiin jäseniä. Tekstikohta antaa kuvan aivan kuin kaatopaikalla olevista kuolleitten ihmisten ruumisraatojen jätteistä, levitettyinä hajalleen sinne tänne. Ei suinkaan elävistä ihmisistä.

Entä, mistä nämä raadot ovat syntyneet? Sama Jesajan kirjan luku kertoo edellä (jakeet 15-16):

"Sillä katso! Herra on tuleva kuin tuli, ja hänen sotavaununsa kuin rajuilma, antamaan takaisin rangaistusta vihassa ja nuhtelua tulen liekissä. Sillä Herran tulella tullaan tuomitsemaan koko maa, ja hänen miekallaan kaikki liha: paljon haavoitettuja on tuleva Herran toimesta olemaan."

Kyse on siis Herran tulosta, jonka Uusi testamentti tulkitsee Herramme Jeesuksen tulemukseksi.

Apostoli Paavali pohjaa 2 Tes. 1:6-10 tekstin ilmiselvästi myös tähän Jesajan kirjan kohtaan. Kyse on siis Jeesuksen tulemuksen yhteydessä surmansa saavien ihmisten ruumiitten jätteistä.

On huomioitava, että vasta Vanhan testamentin apokryfiset tekstit antoivat tälle Jesajan kirjan viimeiselle jakeelle iankaikkisessa tuskassa kitumisen merkityksen, josta enemmän myöhemmin.

Kreikankielisen alkutekstin sana: " geenna" (lue: gehenna) on kreikankielinen muoto arameankielisistä sanoista "gee Hinnoom", joka puolestaan on lyhennys heprean kielisistä sanoista: "gee ben Hinnoom" tai "gee benee Hinnoom." Sanat merkitsevät "Hinnomin laaksoa" ja "Hinnomin poikien laaksoa." Tämä laakso sijaitsee Jerusalemin kaupungin eteläpuolella, ja siellä epäjumalan palvelijat uhrasivat poikiansa Molokille Juudan kuningasten Aahaan ja Manassen aikoina.

Sen jälkeen kun kuningas Joosia oli poistanut epäjumalan palveluksen, pidettiin tätä paikkaa saastaisena, ja sinne viskattiin kaikenlaista likaa, sekä eläinten raadot ja pahantekijöiden kuolleet ruumiit, joiden polttamista varten siellä pidettiin yllä alituista tulta. Laaksosta tuli siis kaatopaikka, jota samalla alettiin käyttää rikollisten avohautausmaana.

Monet Vanhan testamentin tekstit vain mainitsevat Hinnomin laakson (Joos.15:8, 18:16, Neh. 11:30), mutta toiset kohdat ennustavat laaksolle määrättyä tulevaisuutta, kuten esimerkiksi Jeremia 7:31-33, joka sanoo uuden käännöksen mukaisesti:

""He ovat rakentaneet Ben-Hinnomin laaksoon uhripaikkoja, Tofetin uhrikukkuloita, polttaakseen siellä poikiaan ja tyttäriään. Sitä minä en ole käskenyt tehdä, sellainen ei tulisi mieleenikään!" Kuulkaa siis, mitä Herra sanoo: "Tulee aika, jolloin kukaan ei enää puhu Tofetista eikä Ben-Hinnomin laaksosta, vaan puhutaan murhalaaksosta. Tofetin uhripaikoille haudataan tämän kansan vainajia, kun muualla ei enää ole tilaa. Kenenkään hätistelemättä saavat haaskalinnut ja villieläimet syödä kuolleiden ruumiita.""

Tämän Jeremian kohdan (7:31) alaviitteessä on seuraava teksti: "7:31 Vrt. 19:6-14 sekä 2.Kun.3:10. Ben-Hinnomin laakso, hebr. Ge-(Ben-) Hinnom, sijaitsee Jerusalemin eteläpuolella. Laaksossa oli vieraiden jumalien palvontapaikkoja, ja siellä poltettiin jätteitä. Helvettiä merkitsevä sana Gehenna (vrt. esim. Matt.5:22) johtuu laakson nimestä."

Alaviitteessä viitattiin Jeremian kirjan 19 lukuun, ja niinpä lainaamme (19:1-13):

"Herra sanoi minulle:`Osta itsellesi saviruukku. Ota mukaasi muutamia kansan ja pappien vanhimpia ja mene Sirpaleportista Ben-Hinnomin laaksoon. Julista siellä sanat, jotka minä sinulle annan. Sano näin: Kuulkaa Herran sana, te Juudan kuninkaat ja Jerusalemin asukkaat. Näin sanoo Herra Sebaot, Israelin Jumala: Minä tuon tähän paikkaan sellaisen onnettomuuden, että joka siitä kuulee, sen molemmat korvat soivat. Kansani on hylännyt minut ja käyttänyt väärin tätä paikkaa. He ovat polttaneet täällä uhreja jumalille, jotka olivat vieraita heille itselleen, heidän isilleen ja Juudan kuninkaille. He ovat täyttäneet tämän paikan viattomien ihmisten verellä. He ovat rakentaneet alttareita polttaakseen lapsiaan tulessa uhreina Baalille. Sitä minä en ole käskenyt heidän tehdä, sellainen ei tulisi mieleenikään!" Kuulkaa siis, mitä Herra sanoo: "Tulee aika, jolloin tätä paikkaa ei sanota enää Tofetiksi, Ben-Hinnomin laaksoksi, vaan sitä sanotaan murhalaaksoksi. Tässä paikassa minä murskaan Juudan ja Jerusalemin asukkaiden suunnitelmat. Minä annan heidän kaatua vihollistensa miekkaan, jätän heidät niiden käsiin, jotka tavoittelevat heidän henkeään. Heidän ruumiinsa minä annan haaskalintujen ja villieläinten ruoaksi. ... Ja kuolleita haudataan Tofetiin, kun muualla ei ole enää tilaa. Näin minä teen tälle paikalle ja sen asukkaille, sanoo Herra. Tämän kaupungin käy niin kuin Tofetin. Jerusalemin taloista ja Juudan kuninkaiden taloista tulee yhtä saastaisia kuin Tofet-..."

Näissä Jeremian teksteissä on siis ennustus Ben-Hinnomin laakson tulevasta käytöstä: Laaksolle ennustetaan tulevaisuutta avohautausmaana, jossa taivaan linnut ja metsän eläimet suorittavat ruumisraatojen hävityksen.

Kun Jesaja kertoo (66:24) samassa paikassa olevista ihmisruumiiden jätteistä matojen ja tulen ruokana, ei liene saata olla kyse muusta kuin näiden raatojen hävittämisestä.

Kun vertaan näitä Vanhan testamentin "ge Hinnom"- kohtia muihin samansisältöisiin teksteihin (Jes.34:1-11, 66:15-16, Jer. 25: 30-33, Joh.Ilm. 14:9-12, 19:17-21), näyttää ilmeiseltä, että "gehennan tuomio" (Matt.23:33) tarkoitti alkuaan muuta kuin mitä sillä nykyään ymmärretään.

Mutta, (väittää joku): "Entä sitten Jesajan saman kohdan maininta näitä raatoja kalvavasta madosta, joka ei kuole, ja samaisia ruumiita polttavasta tulesta, joka ei sammu?" Jos mato ei kuole, sen ei silti tarvitse merkitä, että myös madon kalvama raatokin olisi elävä. Samoin, jos tuli ei sammu, sen ei tarvitse merkitä, että tulen kohde olisi elossa. Mitä tulee matojen kuolemattomuuteen, olen ymmärtämässä, että vain ihmisille Jumala on luvannut iankaikkisen elämän. En näet ole mistään kohtaa Raamatustani lukenut, että Jumala olisi luvannut madoillekin iankaikkisen elämän. Näin ollen, eiköhän ole kysymys vain siitä, että matoja riittää vain niin kauan kuin riittää kalvamistakin. Samoin tultakin riittää vain niin akuan kuin riittää poltettavaa.

E. G. Gulin selittää "Markuksen evankeliumi" teoksessaan (sivulla 97) Markuksen yhdeksättä lukua, kirjoittaen:

`Eis teen geennan` esiintyy kaikissa kolmessa jakeessa kadotuksen ilmaisuna. Nimitys johtuu VT:n sanasta ge bene hinnom, `Hinnomin poikien laakso", joka Jerusalemin etelälaidassa syvässä laakson pohjassa oli kaupungin yhteisenä tunkiona, raatojen ja jätteiden polttopaikkana. Jo myöhäisjuutalaisessa kirjallisuudessa se kuvaa iäistä eroa Jumalasta. Jae 48. ...Jes. 66:24 on taustana. Juutalaiset lähteet osoittavat tätä sanaa käytetyn sananlaskun tapaisena ilmaisemaan lopullista ja täydellistä tuhoutumista, josta ei mitään jää jäljelle."

Kirjassaan "Keskustelu kristillisestä toivosta" (1954) Aimo T. Nikolainen otti kantaa juutalaisesta apokalyptiikasta kristillisyyteen periytyneisiin gehenna- kuviin. Hän kirjoitti:

"Juuri tällä hetkellä jatkuu Norjassa ja muuallakin Pohjoismaissa väittely helvetistä. Laajat sivistyneiden piirit, lääkärit suurin joukoin, ovat yhtyneet joidenkuiden kirkonmiesten ajatukseen, ettei helvetin eli iankaikkisen rangaistuksen uhkauksella saa pelottaa ihmisiä. Asiasta syntynyt keskustelu on ainakin sen osoittanut, ettei ole niinkään helppoa yksinkertaisesti vain poistaa helvettioppia kristillisestä katsomuksesta saattamatta samalla koko pelastusjärjestelmää hajoamisliikkeeseen.

Voidaan kyllä osoittaa, että UT:n kirjoittajat ja julistajat ovat miltei sellaisinaan omaksuneet juutalaisen apokalyptiikan, VT:n Danielin kirjasta alkavan, mutta etupäässä sen ulkopuolella kehittyneen, gehenna-kuvat. Millään tavoin ei alkukristillinen julistus ole vahvistanut niitä yksityiskohtia jotka kuvaavat kadotusta tuskan paikkana."

Kun Nikolainen siis ensin kertoi alkuseurakunnan julistajien omaksuneen juutalaisen apokalyptiikan käsitykset gehennan olemassaolosta, hän heti perään tekee asiaan sen varauksen, ettei alkukristillisyys ole silti vahvistanut apokalyptiikan yksityiskohtaisia kuvauksia kadotuksen tuskista.

Onkin ilmeisen selvää, että myöhäisjuutalainen kirjallisuus on vääristellyt myöskin Jesajan kirjan tekstin 66:24:n alkuperäisen merkityksen. Näin tekee myös Juuditin kirja (16:17), antaessaan ihmisten (se on: pakanoiden) vaikeroida tuskasta iankaikkisesti:

" Voi kansakuntia, jotka nousevat minun sukukuntaani vastaan: Herra, Kaikkivaltias, on tuleva kostamaan heille tuomion päivänä, antamalla tulen ja madot heidän lihoihinsa, ja he tulevat itkemään tuskissaan iankaikkisuuteen asti."

Tämä myöhäisjuutalainen Jes.66:24:n tulkinta periytyi myös kristillisyyteen, joka näkyy myös joissakin Uuden testamentin teksteissä.

Edellä mainitussa kirjassaan Nikolainen muutamia rivejä myöhemmin jatkoi:

"Mutta kaikkien näiden varauksien jälkeenkin "helvetti" jää uusitestamentilliseen eskatologiaan. Läpi koko UT:n kulkee kaksipuolisen tuomion odotus. Iankaikkinen kadotus on iankaikkisen elämän vastakohta, miten pidättyvästi näitä viimeisiä käsitteitä onkin käytettävä. Ajatus on tämä: Jumala-yhteyden tekee ihmiselle mahdolliseksi Kristus, mutta se joka ei ota vastaan Kristuksessa tarjottua pelastusta, ...hän jää osattomaksi tulevan maailman iankaikkisesta elämästä."

Ilmestyskirjan tulijärvi on myös kuva gehennasta. On huomioitava, että kahdessa kohtaa (20:14, 21:8) Ilmestyskirja sanoo voimakkaasti, että tulinen järvi on "toinen kuolema." Ensimmäisessä kohdassa kerrotaan lisäksi, että "kuolema ja tuonela heitettiin tuliseen järveen." Kun myöhemmin kerrotaan (21:4), ettei "kuolemaa ole enää oleva", niin eikö ole oikeutettua tulkita tätä tulosta profeetta Jesajan kautta annetun ennustuksen toteutumiseksi? Jes.25:8 näet ennustaa ajasta, jolloin: "Kuolema on nielty ainiaaksi."

Palatakseni nyt Matt. 10:28:n pariin, on syytä lainata toista Aimo T. Nikolaisen kirjan tekstiä. Kirjassaan "Ihminen evankeliumin valossa" hän Matt.10:28:aa selittäessään, kirjoittaa:

"Tällä kertaa näyttää Jeesus tehneen huomattavan eron ruumiin ja sielun välillä: ruumiin voi tappaa, sielua ei voi! Karkeasti virheellinen on kuitenkin se selitys, että Jeesus näissä sanoissa tunnustaa ikuisen häviämättömän sielun olemassaolon katoavaisen ruumiin rinnalla."

Tämä Nikolaisen kirja nostatti aikanaan (1941) kiistakysymyksen, jota puitiin sen ajan eturivin teologien toimesta puolesta ja vastaan. (Katso kirjaa: "Lopunajat eilen ja tänään." Kirkon tutkimuskeskus.) Olikohan Nikolainen näkemyksissään sittenkin oikeassa?

Ainakin monet nykyajan teologit ja raamattuoppineet näyttävät ajattelevan edelleenkin aivan samoin kuin Nikolainen omana aikanaan. Kirjassaan ”Paavalin jalanjäljillä” (Wille Riekkinen & Kari Kuula 2002) kirjoittivat sivuilla 114 - 115 seuraavaa:

”Paavali joutui ottamaan huomioon sen, että hänen lukijoissaan oli sekä juutalaisia että kreikkalaisia. Juutalainen ihmiskäsitys oli kokonaisvaltainen: sielu, henki ja ruumis kuuluivat kiinteästi yhteen. Ylösnousemus koski näitä kaikkia. Pelkkä sielun henkiinjääminen, sielunvaellus, oli juutalaisille mahdoton ajatus. Näin myös Paavali ajatteli.

Hänen mielestään kreikkalainen ihmiskuva sisälsi kuitenkin yhden suuren viisauden. Tämä lihaa ja verta oleva ruumis ei voi päästä osalliseksi Jumalan maailmasta. Siksi Paavali päätteli, että ylösnousemuksessa Jumala antaa ihmiselle toisenlaisen ruumiin. Apostoli hakemalla haki ilmauksia, jotka edes jotenkin voisivat kuvata sitä. Hän puhui `hengellisestä ruumiista´ eli `taivaallisesta ihmisestä´, joka on vastakohta ajalliselle ruumiille ja maalliselle ihmiselle, joita minä ja sinä olemme – vielä.

Miksi sitten puhua lainkaan ruumiin ylösnousemuksesta? Uskontunnustuksen ilmauksella `ruumiin ylösnousemus´ haluttiin torjua gnostilainen näkemys, jonka mukaan aineellinen maailma oli kauttaaltaan pahaa ja toisarvoista, ja ylösnousemus pelkästään henkinen tapahtuma, jossa ruumiista vapautunut sielun kipinä jatkaisi ikuista olemassaoloaan. Tätä näkemystä vastaan yleiskirkollinen usko `ruumiin ylösnousemukseen´ halusi korostaa, että Jumalan luoma fyysinen maailma on hyvä, arvokas ja äärimmäisen tärkeä.

Pohjimmaltaan `ruumiin ylösnousemus´ on väkevä kielikuva. Sillä ei viitata konkreettiseen ruumiiseen, vaan sillä halutaan sanoa jotakin tuonpuoleisuuden luonteesta ylipäätään.”

Kirjan luvussa `Yllättääkö loppuratkaisu?” (sivu 116), voimme lukea sivulta 117 seuraavaa:

”Tuo kristus-yhteys on tärkeä, koska Paavalin mukaan vain Kristuksen omat pääsevät Herransa luokse, perivät taivaan. Siksi kaikkia ei herätetä ylösnousemuksen aamuun. Paavali opettaakin kieltämättä kiusallisesti, että `usko ei koskaan ole ollut joka miehen´ (2. Tess. 3:2). Jumala on siinä mielessä puolueellinen, että hän kutsuu elämän ylösnousemukseen vain ne, jotka kuuluvat Kristukselle, koko maailman syntien sovittajalle. Mitä sitten muille tapahtuu?

Paavalin mukaan he jäävät kuoleman haltuun, olemattomuuteen. Onko tämä helvettiä? Riippuu määritelmästä. Jos olemassaolo täysin raukeaa, tietoisuus sammuu, ei voida puhua kärsimyksestä tai rangaistuksesta. Siinä mielessä kyse on helvetistä, että tällainen tila on iankaikkista eroa Jumalasta. Näinhän helvetti perinteisesti määritellään. Helvettiin kyllä mielellään liitetään aimo annos rangaistusta, mutta eikö rangaistukseksi riitä se, että Jumala pyyhkii ihmisen pois muististaan?

Paavalin mukaan Jumala ei siis anna kaikille ihmisille samalla mitalla. Tällainen loppuratkaisu yllättää länsimaisen ihmisen. Hän kun mielellään ulottaisi demokratian vaatimuksen myös taivasasioihin. Luotu käy neuvomaan luojaansa ja vaatii jokaiselle ihmiselle samanlaisen palan taivasta. Mutta Raamatun Jumala ei taivu demokratian eli kansanvallan ehtoihin. Loppuratkaisussa on kyse theokratian eli Jumalan yksinvallan toteutumisesta. Paavali muistuttaa, että ihmisen on tyydyttävä tähän: ...”

RIKAS MIES JA LASARUS

RIKAS MIES JA LASARUS" -VERTAUKSEN TAUSTAA.

Seuraava lainaus on juutalaisen uskon asiantuntijan, Pnina Nave Levinsonin tekstiä:

"Toisen temppelin aikana lisääntyi juutalaisen kansan keskuudessa usko kuoleman jälkeiseen elämään. Tämä usko liittyi läheisesti vakaumukseen, että ihmisen vastuu tekemisistään ulottuu fyysisen kuoleman tuolle puolelle. Jumalan tuomioistuimen edessä hän joutuu tekemään tilin. Tämän tietoisuuden tuli suojata ihmistä synniltä (Pirke avot III, 1)

Oli erilaisia mielipiteitä siitä, tapahtuuko tuomio heti kuoleman jälkeen vaiko kuolleitten henkiinherättämisen, yleisen ylösnousemuksen yhteydessä, josta sanotaan:

``Ja monet maan tomussa makaavista heräjävät, toiset iankaikkiseen elämään, toiset häpeään ja iankaikkiseen kauhistukseen´´ (Dan 12.2). Keskusteltiin myös tuomion, ylösnousemuksen ja Messiaan tulemisen aikajärjestyksestä.".

"Näitä uusia oppeja vastustivat saddukealaiset ja samarialaiset, vihattu naapurikansa Jerusalemista pohjoiseen. Uusia oppeja opettivat farisealaiset. Kun he eivät tulkinneet Raamattua kirjaimellisesti, he löysivät siitä omat uskonvakaumuksensa, omaa tulkintatapaansa käyttäen.

Saddukealaiset sitä vastoin olivat halukkaita uskomaan vain nimenomaan Mooseksen kirjoissa esitetyt asiat. ..."

"Rabbien sanastossa nimitettiin tuonpuoleista elämää `tulevaksi elämäksi´, hepreaksi `ha-olam ha-ba´, tämän puoleista `täksi maailmaksi `ha-olam ha-ze´. Ikuinen elämä ymmärrettiin joko sielun asumiseksi Jumalan luona, kuvailematta olotilaa sen tarkemmin, tai sitten esitettiin eloisia kuvauksia paratiisista ja helvetistä.

Paratiisi on taivaassa oleva Eedenin puutarha. Erilaisten ihmisten toiveiden kohteena sitä kuvataan monin vivahtein. Paratiisissa yödään,juodaan, tanssitaan, opiskellaan Tooraa taivaan akatemiassa, nähdään asioiden todellinen olemus.`kirkkaasta kuvastimesta´ - näitä ja muita vertauskuvia ovat Talmud ja Mitrash - kirjallisuus tulvillaan. ..."

"Helvetin nimi on gehinnom erään Jerusalemin laakson mukaan, jossa pakanat muinoin uhrasivat lapsiaan Molok- jumalalle. Kun varhaisempana raamatullisena aikana tuonela oli kaikkien kuolleitten varjomaailma, sisällytettiin se nyt oppiin Jumalan oikeamielisyydestä. Helvetti oli niiden paikka, jotka olivat vetäneet päälleen Jumalan vanhurskaan rangaistuksen. Raamatun hautoja ja kuoleman valtakuntaa tarkoittavat nimitykset otettiin merkitsemään helvetin seitsemää piiriä. Siellä synnintekijät saivat rangaistuksensa ahdistavien enkelien, demonien ja paholaisen käsissä."

"Ei ollut yksimielistä käsitystä siitä, kuinka kauan kuollut viipyy helvetissä. Joka tapauksessa helvetin kuvaus oli kyllin pelottavaa, niin että paratiisia voitiin kuvata kaksin verroin kauniimmin, ja se oli saavutettavissa, kun näki vaivaa Jumalan tahdon täyttämiseksi. Kummassakin tapauksessa, olipa kyseessä Jumalan antama palkka tai häneltä tuleva rangaistus, edellytettiin, että ihminen jatkaa olemassaoloaan ainutkertaisena persoonana ja kykenee kokemaan iloa ja mielipahaa.

Tämä käsitys oli vain vaivoin yhdistettävissä juutalaisten filosofien mielipiteisiin esim. Aleksandriassa 1. vuosisadalla. Filon ja muut filosofit opettivat pikemminkin, että ihmisen sielu on kuolematon ja palaa jumalalliseen alkuperäänsä. Saman ajatuksen esittää hellenistisiä vaikutteita saanut Saarnaajan kirja Raamatussa: `ja tomu palajaa maahan, niin kuin on ollutkin, ja henki palajaa Jumalan tykö, joka sen on antanutkin´ (12:7)."

"Mishnan opettajat saattoivat nämä kaksi käsitystä keskenään sopusointuun, ja näkivät niissä kuoleman jälkeisen elämän toisiaan seuraavat tapahtumat. Henki, sielu ei palaa passiivisena takaisin, vaan yhdistyy ruumiiseen.”

”Sama käsitys on sittemmin myös Uudessa testamentissa, jonka kirjoittajat olivat juutalaisia ja saarnasivat Israelin oppeja pakanoille opastaakseen heidät Jeesuksen avulla iankaikkiseen elämään."

"Kuolleitten herättämisestä oli myös erilaisia mielipiteitä. Tärkein peruste oli se, että Jumala, joka on kaiken luonut, tulee saattamaan kuolleiden ruumiit entiselleen."

"Iankaikkinen autuus ja maan päällä tapahtuva yleinen ylösnousemus ovat toisistaan riippumattomia.

... Kuolleitten ylösnousemuksesta riippumatta autuaat ovat paratiisissa. Misrash – opettajat puhuivat autuaitten seitsemästä olinpaikasta, jotka arvojärjestyksessä alhaalta ylöspäin lueteltuina ovat: pyhä paikka, Herran vuori, pyhä vuori, pyhäkkö, huone, esipihat, Herran läsnäolo (Midrash Sifre Deuteronomium, luku 10; Midrash Tehillim, Ps. 11,6)."

"Laajalle levinneen käsityksen mukaan taivas on avoinna myös niille, jotka ovat jo sovittaneet syntinsä helvetissä. ..."

"Hyvin konkreettisesti huolehdittiin jo etukäteen ylösnousemuksen päivästä. Rabbit opettivat, että ylösnousemus alkaa Jerusalemista. Siksi juutalaisia on vaeltanut sinne kaikkina aikoina, tullakseen haudatuiksi sinne. ..."

"Uskonlause kuolleitten ylösnousemuksesta tuli tärkeimmäksi erottavaksi tekijäksi saddukealaisten ja farisealaisten välille. Jälkimmäiset selittivät, että vain se, joka myöntää tämän totuuden olevan osan Tooran jumalallista ilmoitusta, on osallinen pelastuksesta (Mishna Sanhedrin 10,1)."

"Edellä lueteltuihin oppeihin ja vakaumuksiin kuuluu myös usko sielunvaellukseen, jolla varsinkin kabbalistien keskuudessa on erittäin suuri merkitys. ..."

Edellä rutkasti lyhennelty teksti on siis lainattu Pnina Nave Levinsonin kirjasta "Mitä on juutalainen usko?"

Lainauksen tarkoitteena on ollut valottaa sitä jo aikaisemmin sivuttua tosiasiaa, että myöhäisjuutalaisuus kehitti keskuuteensa erilaisia ja toisistaan poikkeavia haades- ja gehenna- kuvia uskomuksikseen.

Eräs merkittävä myöhäisjuutalaisia käsityksiä sisältävä tekstilähde on Eenokin kirja, jossa esitetään mielikuvituksellisia ja pöyristyttäviä kuvauksia haadeksesta eli tuonelasta ja tuonelaan sisältyvistä osastoista, eli gehennasta eli helvetistä, joskin myös autuaitten paikasta.

Eenokin kirjassa kuvataan siis noita eroja ja osastoja vesilähteineen aivan Jeesuksen opetukseen yhtenevästi. Seuraavassa ote 1. Eenokin kirjasta: [Luku 22]"

"`Sieltä minä menin toiseen paikkaan, vuorelle joka oli kovaa kiveä. Ja siinä oli neljä onttoa kohtaa, syviä ja leveitä ja hyvin sileitä. Kuinka sileitä ja syviä ja pimeitä nämä ontot paikat ovat? Rafael vastasi, yksi pyhistä enkeleistä, jotka olivat kanssani, ja sanoi minulle: ’Nämä ontot paikat on luotu nimenomaan tätä varten, että kuolleiden sielujen henget kokoontuvat tänne, myös kaikki ihmisten lasten sielut kokoontuvat tänne. Ja nämä paikat on tehty vastaanottamaan ne heidän tuomitsemisensa päivään saakka.’ Minä näin kuolleen miehen hengen anovan, ja hänen äänensä meni taivaaseen ja anoi. Ja minä kysyin Rafaelilta, enkeliltä, joka oli kanssani, ja sanoin hänelle: ’Tämä henki, joka anoo, kenen se on, jonka ääni menee anomaan taivaaseen?’ Ja hän vastasi minulle sanoen: `Tämä on henki, joka lähti Aabelista, jonka hänen veljensä Kain tappoi, ja hän anoo häntä vastaan kunnes hänen siemenensä on tuhottu maan kasvoilta, ja hänen siemenensä on tuhottu ihmisten siementen keskuudesta.’ Sitten minä kysyin liittyen siihen, ja liittyen kaikkiin onttoihin paikkoihin: ’Miksi yksi on erotettu muista?’ Ja hän vastasi ja sanoi minulle: ’Nämä kolme on tehty, että kuolleiden henget voitaisiin erotella. Ja sellainen jako on tehty oikeamielisille hengille, siellä on kirkkaan veden lähde. Ja sellainen on tehty synnintekijöille, kun he kuolevat ja heidät haudataan maahan eikä heidän tuomiotaan ole laitettu täytäntöön heidän elinaikanaan. Täällä heidän henkensä asetetaan erilleen tässä suuressa tuskassa kunnes tulee tuomion päivä ja rangaistus ja kidutus niille, jotka kiroavat, ikuisiksi ajoiksi ja kosto heidän hengilleen. Täällä Hän pitää heitä sidottuna ikuisesti. Ja sellainen jako on tehty hengille, jotka anovat, jotka tekevät paljastuksia tuhostaan, kun heidät oli tapettu synnintekijöiden päivinä.Sellainen on tehty ihmisten hengille, jotka eivät olleet oikeamielisiä vaan synnintekijöitä, jotka olivat täydellisiä rikkomuksessa, ja heidän tovereilleen: mutta heidän henkiään ei tapeta tuomion päivänä eikä nosteta täältä. Sitten minä siunasin kunnian Herraa ja sanoin: ’Siunattu olkoon Herrani oikeuden Herra, joka hallitsee iankaikkisesti.’(Tähän asti 1. Eenokin kirjaa).´"

Toisenlaisiakin Eenokin kirjan lainauksia voidaan silti esittää, joista esimerkkinä olkoot seuraavat:

XLVIII:9: "Niin kuin akanat tulessa, niin he palavat pyhien edessä, niin kuin lyijy vedessä, niin he hukkuvat vanhurskasten edessä, eikä heistä jää jälkeäkään."

LIII: 3: "Mutta syntiset häviävät Henkien Herran kasvojen edestä, ja he tuhoutuvat iankaikkisesti."

LXII: 10, 12, 13: "Siitä huolimatta tuo Henkien Herra hylkää heidät, niin että he pikaisesti poistuvat hänen kasvojensa edestä. ...Ja he ovat nähtävyytenä vanhurskaille ja valituille, jotka riemuitsevat heidän tähtensä, sillä Henkien Herran viha lepää heidän päällänsä ja hänen miekkansa on juopunut heidän verestänsä. Sinä päivänä vanhurskaat ja valitut pelastuvat, eivätkä he enää koskaan ole näkevä syntisten ja jumalattomien kasvoja."

LXIX: 27, 26, 29: "Ihmisen Poika istui kunniansa valtaistuimella ja kaikki tuomio annettiin heille. Hän hävittää syntiset ja tuhoaa maan kasvojen edestä, kuten nekin jotka eksyttivät maailman. Kahleilla heidät sidotaan ja  vangitaan tuhonsa kokouspaikkaan, kaikki heidän tekonsa hävitetään  maan kasvojen edestä. Sen jälkeen ei kukaan enää joudu tuhoon, sillä se Ihmisen Poika on ilmoitettu, ja hän on istuutunut kunniansa valtaistuimelle, ja kaikki paha tuhoutuu ja häviää hänen kasvojensa edestä, ..."

XCII: 5: "Synti häviää pimeyteen ainiaaksi, eikä enää sen päivän jälkeen ilmaannu iankaikkisesti."

XCI: 9, 10, 19: "...ja heidät (pakanat) viskataan tulen tuomioon ja heidät hävitetään vihassa ja kauhistavassa tuomiossa iankaikkisesti. Ja vanhurskaat nousevat (kuoleman) unestansa, ja viisaus ylennetään ja annetaan heille. ... sillä ne jotka eivät kulje vanhurskauden teitä, hävitetään iankaikkisesti."

XCVII: 1, 2: "Uskokaa, te vanhurskaat, että syntiset joutuvat häpeään ja tuhoutuvat vääryyden (lopun) päivänä. Tietäkää (te syntiset), että Korkeimmalla on mielessään teidän tuhonne, ja enkelit taivaassa riemuitsevat häviämisestänne."

XCVIII: 3, 9: "...häpeässä, teurastuksessa ja suuressa kurjuudessa teidät viskataan tulipätsiin. ... Tietäkää nyt, että valmistaudutte tuhon päivää varten. Älkää toivoko, että te syntiset saisitte elää, vaan te häviätte ja kuolette, sillä ette tunne lunastusta, ..."

XCIX: 11, 12: "Voi teitä, jotka panette toivonne lähimmäistänne kohtaavaan pahaan, sillä teidät surmataan Sheolissa. Voi teitä, jotka teette petollisia ja vääriä mittoja ja aiheutatte katkeruutta maan päällä, sillä teidät hävitetään tyystin."

CVIII: 3: "Odottakaa tosiaan, kunnes synti menee ohitse, sillä heidän nimensä pyyhitään pois elämän kirjasta ja pyhistä kirjoista, ja heidän siemenensä häviää iankaikkisesti, ja heidän henkensä surmataan,..."

Edellä esitetyt Eenokin kirjan kohdat toistavat kerta toisensa jälkeen jumalattomia kohtaavaa iankaikkisen tuhon sanomaa.

Tarkoitukseni oli näillä lainauksilla kertoa, että jos joku ottaa aikaisemmin lainatut Eenokin kirjan kohdat vakavasti, silloin hänen tulee ottaa vakavasti myös jälkimmäiset lainaamani kohdat.

Tosiasia on kuitenkin se, ettei sovi sotkea myöhäisjuutalaisuuden kehittämää tuonelan kuvaa Raamattumme tuonelan ja helvetin kuvaan.

Raamatussa tuonela, sheol / haades on selvästi eri asia kuin helvetti ge Hinnom / gehenna, ja Raamatun mukaan `kuolema´ ja `tuonela´ eli haades heitetään gehennaan, jota Ilmestyskirja kuvaa tulisena järvenä, nimittäen sitä `toiseksi kuolemaksi.´

Tulinen järvi puolestaan on kuva täydellisestä ja lopullisesta tuhosta, jonka todistaa juuri sekin mitä kuolemalle sinne heitettynä tapahtui. Tuliseen järveen heittämisen jälkeen "kuolemaa ei enää ole".

Sen sijaan myöhäisjuutalaisuuden kehittämässä tuonelan kuvassa oli jo itsessään mukana gehenna eli helvetti.

Eenokin kirja sisältää juuri yhden kuvauksen myöhäisjuutalaisuuden kehittämästä tuonela- käsityksestä.

Juuri se, että meidän Herramme käytti rikas mies ja Lasarus- vertauksessaan Eenokin kirjan mukaista, myöhäisjuutalaisuuden kehittämää tuonela- kuvaa, juuri tämä seikka todistaa hänen kuvauksensa vertaukseksi.

Hänhän kyllä tiesi, ettei tuonela sisällä gehennaa, vaan päinvastoin tuonela tullaan kerran tulevaisuudessa heittämään gehennaan.

Eivät myöskään Vanhan testamentin tuonelan kuvaukset sisällä gehennaa, ja tämäkin on lisänä todistus siitä, että Herramme asetti opetuksellisista syistä vertauksensa henkilöt sellaisiin olosuhteisiin jotka (kaiken todennäköisyyden mukaan) eivät vastaa todellisuutta.

Edellä esittämäni lainaukset ovat eri lähteistä ja eri kirjoittajilta poimittuja myöhäisjuutalaisten kehittämiä tuonela- ja gehenna- näkemyksiä valottavia kohtia. Tarkoituksena on ollut antaa eväitä siihen, miten on suhtauduttava seuraavaan aiheeseen, eli itse Herramme kertomaan kertomukseen rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta.

Tämä Luukkaan evankeliumin 16:19-31 kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta sopii hyvin edellä tarkastellun helvetin. Siinähän mainitaan tuskan paikka, johon rikas mies kertomuksen mukaan kuoltuaan joutui. Paikan ei kuitenkaan kerrota olevan helvetti vaan tuonela. Tekstin mukaan Jeesus itse kertoi tämän vertauksen, jota monet eivät kuitenkaan halua tunnustaa (vain) vertaukseksi, vaan kertomukseksi tositapahtumista.

Kristikunnassa onkin paljon kiistelty siitä, onko tämä kertomus vertaus, vaiko ei. Jos tämä kertomus ei ole vertaus, vaan kuvaus tositilanteista, silloin kuolleet ovat todellisuudessa täysin elossa. Lisäksi tuonelassa jumalattomat kärsivät tuskaa, ja he näkevät samalla autuaitten onnen "juovan" toisella puolella.

Mutta entä, jos tämä kertomus on vertaus? Voimmeko ottaa vertauksen kirjaimellisesti? Vertauksissahan nimenomaan esitetään mahdottomat mahdollisina, ja juuri siitä monesti ymmärretään kyseessä olevan vertauksen.

Eräs arvostettu alkukielinen käsikirjoitus alkaa jakeen 19. sanoilla: "Ja hän puhui myös toisen vertauksen." Näin Codex Bezae Cantabrigiensis, 400 / 500 vuosiluku. Tämän käsikirjoituksen mukaan kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta siis todellakin on vertaus.

Myös Luther piti tätä kertomusta vertauksena, sillä hän sanoi kyrko-Postillassaan (I, n:o 66, s.89): "Lukuunottamatta tätä evankeliumimme esittämää vertausta, ei Raamatussa ole ainoatakaan kohtaa, joka vastustaisi sitä käsitystä, että kuolleet tämän elämän päätyttyä nukkuvat aina viimeiseen päivään asti. Ja vertauksia ei pidä soveltaa siten, että ne joutuvat ristiriitaan Raamatun selvien ja ilmeisten lauseiden kanssa."

Teksti näyttää olevan todellakin selvän ristiriitainen Raamatun selvien sanojen kanssa, esittäessään tuonelan paikaksi, jossa on tiedostavaa elämää, vaikka selvä teksti nimenoman sanoo, ettei näin ole (esim. Saarn. 9:10). Samoin tämä Luukkaan kertoma vertaus esittää Aabrahamin elävänä, seuraamassa jälkeläistensä elämänvaiheita ja vaellusta, vaikka profeetan selvä sana sanoo: "Ei Aabraham meistä mitään tiedä, eikä Israel meitä tunne" (Jes.63:16).

Entä, mitä osoittavat kertomuksen yksityiskohdat: "Köyhä kuoli, ja enkelit veivät hänet Aabrahamin helmaan (jae 22: siis sieluineen ruumiineen). Rikaskin kuoli, mutta hänet aivan normaalisti haudattiin (ainakin ruumis). Rikkaan ruumiin jäsenet joutuivat siis hautaan, mutta kuitenkin hän vei ne mennessään tuonelaan saakka, koska (jae 23) hänen kerrotaan "nostaneen silmänsä tuonelassa." Jatkossa hän pyytää Aabrahamia lähettämään Lasaruksen "kastamaan sormensa pää veteen ja jäähdyttämään hänen kieltään."

Tiedämme varmasti, että hautaamisessa rikkaan miehen ruumiinjäsenet jäivät hautaan, ja kuitenkin hänellä oli silmät ja kieli tuonelassa, kuten Lasaruksellakin sormet.

Voimme jatkaa kyselyä: Miten on veden käytön laita? On oletettava, että jos tuonelassa yleensäkin ollaan tietoisia, siellä ollaan todellisuudessa aineettomia henkiolentoja. Mutta kuinka aineettoman henkiolennon kieli voi saada virvoitusta vedestä, joka on tämän maailman aine, vai onko ehkä tämä vesikin hengellistä, aineetonta vettä?

Samoin voimme kysyä tulesta. Tässä maailmassa palaminen on kemiallinen tapahtuma, joka vaatii runsaasti happea. Kuinka henkiolento voi kärsiä tuskaa luonnollisessa tulessa, tai, jos tuli on hengellistä aineetonta tulta, miten sitä voidaan lievittää vedellä? Vedenkin täytyisi siis olla hengellistä, aineetonta vettä.

Entä sitten mielekkyysseikat? Onko mielekästä vain tämän vertauksen perusteella vakuuttautua siitä, että tämäkin rikas mies on pian kärsinyt vaivaa tuonelassa jo pari tuhatta vuotta, joten ainakin kolme tuhatta vuotta hän joutuu kärsimään (Ilm.20:5,12), ennen tuomion ylösnousemukseen pääsemistään? Tässä ylösnousemuksessa hänet sitten yhdistetään jälleen ruumiiseensa (jossa hän eli maanpäällistä elämää muutaman vuosikymmenen). Tämän jälkeen hänet sitten tuomitaan tulijärveen loputtomaksi ajaksi vaivaa kärsimään. Tulen vaiva on sama kuin tuonelassakin, vain paikka on vaihtunut. Tämä loputon, tuhansia vuosia ja aina vain loputtomiin jatkuva tuska tulessa on palkkana muutaman vuosikymmenen ruumiillisesta ylellisestä elämästä. Onko tämä mielekästä?

Tämä Luukkaan kertomus on selvästi Etiopialaisen Eenokin kirjan tekstin mukainen (22:3-5, 10-11), joka kertoo:

"Silloin vastasi Rafael, yksi pyhistä enkeleistä, joka oli kanssani ja sanoi minulle:`Nämä onkalot ovat sitä varten, että niihin kootaan kuolleiden sielujen henget. Siihen ne on määrätty, että tänne koottaisiin kaikki ihmisten sielut. Nämä paikat on tehty heidän säilyttämisekseen heidän tuomionsa päivään asti, jolloin he joutuvat suurelle tuomiolle.` Minä näin siellä olevia kuolleita ihmisiä, ja ihmisen ääni kuului ylös taivaaseen asti. ... ...Näin on tehty syntisten takia, kun he kuolevat ja heidät haudataan maahan, eikä heitä ole tuomittu heidän eläessänsä: Heidän henkensä erotetaan tänne tähän suureen vaivaan, kirottujen kidutuksen ja vaivan tuomion suureen päivään asti. Iankaikkisuuteen asti kostetaan hengille, sinne Hän sitoo heidät iankaikkisuuteen asti.`"

Edellä lainatut jakeet kuvaavat Eenokin matkaa tuonelassa, jolloin enkeli Rafael selitti Eenokille tuonelan oloja. On nähtävissä, että kuvaus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta Luukkaan kertomassa vertauksessa perustuu selvästi Eenokin kirjan käsitykseen tuonelan tilasta.

Joudumme siis kysymään: Kun meidän Herramme Jeesus opettaessaan kertoi tämän vertauksen rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta kuulijoilleen, yhtyikö hän todella sen esittämään sisältöön kuolleitten ihmisten kohtalosta?

Ensiksikin on huomioitava, että Herramme esitti tämän vertauksen opetukseksi fariseuksille (Luuk.16:14-15). Fariseuksille kun oli muodostunut sellainen käsitys, että aineellinen hyvinvointi merkitsee poikkeuksetta Jumalan siunausta, pahoinvointi taas kirousta, ja juuri tälläistä käsitystä vastaan Herramme vertauksellaan tähtäsi, kääntäen siinä asiat päinvastaisiksi.

Herramme oli kyllä tietoinen siitä, että juutalaiset olivat kehittäneet kokoon opin "Aabrahamin helmasta", kuvaamaan kuoleman jälkeistä autuuden tilaa. Juutalaiset kuvittelivat Aabrahamin seisovan paratiisin portilla vastaanottamassa ja sulkemassa syliinsä jokaisen lapsensa, sitä mukaa kun he saapuisivat perille, kunnes kaikki hänen jälkeläisensä tulisivat kootuiksi hänen helmaansa.

Nyt Jeesuksen tarkoitus tässä tilanteessa tuskin oli antaa oppituntia kuoleman jälkeisistä oloista, vaan tarkoitus oli osoittaa kuulijoilleen, ettei aineellinen hyvinvointi suinkaan merkinnyt aina Jumalan siunausta, eikä pahoinvointi vastaavasti kirousta.

Jeesuksen olisi ollut hyödytöntä näinollen lähteä kumoamaan fariseusten opinkäsityksiä näistä asioista. Hän ei siis alkanut riitelemään heidän kanssaan, vaan saadakseen varsinaisen opetuksensa siunauksesta perille, hän esitti tämän kertomuksen puitteet kuulijoidensa hyväksymässä muodossa.

Fariseuksille olikin ilmeisesti yllätys kuulla, ettei rikas mies päässytkään Aabrahamin helmaan, vaan sinne pääsi sen sijaan tuo ryysyinen kerjäläinen.

Jos meidän Herramme olisi tarkoittanut tämän kertomuksen vastaamaan todellisia oloja, hän olisi ristiriidassa itsensä kanssa. Hänhän on myös opettanut ilman vertauksia selvin sanoin sen, missä kuolleet ovat kuolemansa jälkeen:

"Älkää ihmetelkö tätä! Tulee aika, jolloin kaikki, jotka lepäävät haudoissaan, kuulevat hänen äänensä, ja nousevat haudoistaan - hyvää tehneet iankaikkiseen elämään, pahaa tehneet tuomittaviksi" (Joh.5:28-29).

Jeesuksen mukaan kuolleet ovat siis haudoissaan, joista heidät herätetään joko elämään tai tuomiolle:

"...Etelän kuningatar herää tuomiolle yhdessä tämän sukupolven ihmisten kanssa ja langettaa heille tuomion. ... Niiniven asukkaat nousevat tuomiolle yhdessä tämän sukupolven kanssa ja langettavat sille tuomion" (Luuk.11:31-32).

Selvässä suorassa opetuksessaan Jeesus ei opeta kuolleitten olevan kuolemansa jälkeen jossakin vaivan paikassa tietoisessa tilassa vaivaa kärsimässä. Silloinkin kun Herramme kertoo Jumalasta: "Ei hän ole kuolleitten Jumala vaan elävien. Hänelle kaikki ovat eläviä" (Luuk.20:38), on todellisuudessa kysymys siitä, "että kuolleet nousevat ylös" (Luuk.20:37). Kaikki ovat siis eläviä Jumalalle, koska he tulevat kerran nousemaan ylös, ja kun he ovat nousseet ylös, he sen jälkeen ovat eläviä jälleen itselleenkin.

Herramme opetti kyllä myös "itkusta ja hammasten kiristyksestä" joka "tulisen pätsin" muodossa kohtaa kerran kaikkia pahaan viettelijöitä ja vääryyden harjoittajia (esim. Matt.13:40-42,49-50), mutta tällä hän ilmeisestikin tarkoitti heidän ylösnousemuksen jälkeistä osaansa.

Palataksemme Luukkaan vertaukseen, on hyvä tietää, että sen ja Eenokin kirjan kuvauksen mukaisia juutalaisen apokalyptiikan kertomuksia on muitakin. Aimo T. Nikolainen esittää Luukkaan evankeliumin selitysteoksessaan (SUTS):

"Vastaava juutalainen legenda (Talmudista, Hagiga II, 77d) kertoo näkyjen muodossa, miten koko kaupungin hautaan saattama tullivirkamies tuonelassa kurotti kieltänsä joen vettä kohti, muttei ylettynyt, kun sen sijaan unohdettuna haudattu kulki vesilähteiden kostuttamassa ihanassa puutarhassa."

Edellä esitettyjä vastaavia kertomuksia oli myös muiden kansojen keskuudessa. Nikolainen esittää äsken lainatun yhteydessä:

" Egyptiläinen satu ensimmäiseltä vuosisadalta alkaa kuvauksella, miten rikas haudattiin loisteliaasti, samalla kun mattoon kääritty köyhä haudattiin ilman saattuetta, ja jatkuu Osiriksen valtakunnan kuvauksella. Ylhäinen mies byssosvaatteissa Osiriksen vieressä onkin äskeinen köyhä, joka on rikkaan kanssa vaihtanut asua. Sillä sille, joka maan päällä on hyvä, ollaan kuoleman valtakunnassakin hyviä, ja päinvastoin."

Kun juutalaisuudessa apokalyptiset käsitykset alkoivat yleistyä Baabelin maanpakolaisuusajan jälkeen, ne eivät silti olleet mitään ennen tuntemattomia uusia ideoita. Samoja käsityksiä edusti nimittäin jo Persian zarathustralaisuus:

"...Ihmisen kuoltua sielu jää ruumiin luokse kolmeksi päiväksi ja yöksi. Kyseessä on eräänlainen välitila (vrt. LK 16), jonka aikana totuudellisen ihmisen sielu saa jo maistaa paratiisin riemuja, valehtelija puolestaan sulametallisen pätsin aiheuttamia tuskia (Yast 22). ... Kolmen vuorokauden kuluttua, anivarhain aamukasteen aikaan, sielu sitten ylittää Chinvat- sillan. Hurskaan sielua tervehtii leuto, leppeä etelätuuli, jonka mukana hänen korkeampi sielunminänsä (daena) näyttäytyy hänelle. ... Kolmella seuraavalla askeleella hurskas sielu siirtyy hyvien ajatusten, sanojen ja tekojen paratiisiin. Neljännellä askeleella päädytäänkin jo loputtoman valon alueelle, `laulun taloon` jossa Viisas Herra, hänen pyhät enkelinsä ja hurskaat kuolleet asuvat (Yast. 22:15, VD 19:36, Din 2:145-147; Yasna 51:13,15; 31:21, 45:8). ... Pahojen sielujen kohtalo on päinvastainen: ...järkyttynyt sielu joutuu ensiksi paikkaan, jossa on vain pahoja ajatuksia, sanoja ja tekoja, sitten ikuisen pimeyden asuntoihin, jotka ovat täynnä kärsimystä ja piinaa. Siellä asuvat Paha Henki (Angra Maiyu) ja hänen seuraajansa (Yast 22:19-36, Din 2:158-194; Bund 28:47; Yansna 46:10-11, 49:11, 31:20, 51:14). ... Ne harvat neutraalit sielut, joiden hyvät ja pahat teot ovat tasapainossa, joutuvat harmaan tietämättömyyden välitilaan, Hammistagaan, odottamaan aikojen lopussa tapahtuvaa lopullista erottelua ja yleistä ylösnousemusta." ("Lopunajat eilen ja tänään": Wille Riekkinen:"Taivaan ja helvetin välissä.")

Kaiken edellä esittämäni jälkeen on mielestäni arveluttavaa ottaa Luukkaan evankeliumin kertomaa, Jeesuksen puhumaa vertausta rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta kirjaimellisena kuvauksena tositilanteesta. Jos otamme kertomuksen kuvauksena tositilanteesta, olemme ehkä samalla ymmärtäneet Herramme todellisen tarkoituksen väärin.

MOOSES JA ELIA

Mooseksesta Raamattu kertoo, että hän "kuoli Moabin maassa", ja että "Herra hautasi hänet laaksoon, joka on Bet-Peorin lähellä Moabissa, mutta kukaan ei tähän päivään mennessä ole saanut tietää hänen hautansa paikkaa" (5 Moos.34:5-7). Eliaasta taas Raamattu kertoo, että hän "nousi tuulenpyörteessä taivaaseen"( 2 Kun.k.2:11).

Luuk. 9:30-31 kertoo, kuinka Mooses ja Elia "ilmestyivät taivaallisessa kirkkaudessa" Jeesukselle kirkastusvuorella, keskustelemaan hänen kanssaan hänen poismenostaan.

Näitten miesten esiintyminen yhdessä, on sikäli ongelmallinen, että kun Elia otettiin taivaaseen ruumiineen ja sieluineen, Mooseksen kerrotaan kuolleen ja haudatun: Kun siis Elia oli muutettu ruumiineen sieluineen kirkkauden olotilaan, jossa hän myös ilmestyi, olisi erittäin outoa, jos hänen kumppaninsa olisi esiintynyt kirkastusvuoren kohtauksessa pelkkänä ruumiittomana kirkastettuna henkenä, ilman kirkastettua ruumista.

Perusteltuna oletuksena onkin, että Mooses sekä Elia olivat kumpikin samanlaisessa kirkkauden tilassa, siis joko kumpikin ilman ruumista tai kumpikin ruumiin kanssa. On siis oletettava Mooseksenkin nousseen ruumiinsakin puolesta taivaaseen, vaikka Raamattu ei siitä kerrokaan.

Tässä yhteydessä Juudan kirjeen 9. jae on mielenkiintoinen: "Ei edes ylienkeli Miikael, kiistellessään Mooseksen ruumiista Perkeleen kanssa, rohjennut herjata eikä tuomita tätä, vaan sanoi:`Nuhdelkoon Herra sinua`."

Sekä Kleemens Aleksandrialainen, Origenes, että Didymos väittivät Juudaan lainanneen edellä kirjoitetun tiedon juutalaisesta apokryfisestä kirjoituksesta, nimeltään:" Assumptio Mosis" = "Mooseksen taivaaseen astuminen." Tämän tiedon mukaan, kun Mikaelin piti haudata Mooses, Perkele tahtoi Mooseksen ruumiin itselleen, koska Moosesta oli epäilty erään miehen murhasta.

Merrillin Raamatun lukijan käsikirja sanoo: "Ylienkeli Miikael `väitteli perkeleen kanssa Mooseksen ruumiista`, koska se herätettiin kirkastusvuorelle (Matt.17:3-4) ennen aikojaan,..." Tämän riidan seurauksena Mooseksen siis uskotaan otetun ruumiineen sieluineen taivaaseen.

Onkin aiheellista kysyä, miksi perkele pelkästään Mooseksen ruumiista olisi riidellyt? Jos kerran Miikael aikoi vain haudata tämän ruumiin, mutta Mooses itse olisi jo mennyt ruumiinsa jätettyään sieluna tai henkenä kirkkauteen? Järjetöntähän olisi ollut riidellä pelkästä kuolleesta kuoresta, tietäen kuoren sisällä olleen asukkaan jo menneen menojaan, ja olevan aivan muualla.

Tekstin merkitys muuttuukin paljon ymmärrettävämmäksi, jos sitä katsotaan tältä toiselta kannalta: Hebr.2:14-15 todistaa, kuinka meidän Herramme "kykeni kuolemallaan riistämään vallan kuoleman valtiaalta, Perkeleeltä, ja päästämään vapaiksi kaikki, jotka kuoleman pelosta olivat koko ikänsä olleet orjina." Perkeleellä, kuoleman valtiaalla, oli kuolema vallassaan. Koska kuolema on synnin palkka (Room.6:23), Perkeleellä oli ennen lunastustyötä oikeus säilyttää kuoleman vallassa kaikki syntiä tehneet, ja syntisinä kuolleet. Mooseskin oli syntinen ja täten kuoleman valtapiiriin kuuluva. Murhasyyte oli vain todistuksena Mooseksen syntisyydestä.

Jos ymmärrämme Mooseksen ilmestymisen kirkastusvuorella (samanlaisena Eliaan kanssa) sillä perusteella tapahtuneeksi, että Miikael oli, herätettyään Mooseksen, vienyt hänet ruumiineen sieluineen kirkkauteen, ymmärrämme myös riitelyn syyn. Riitelyn syynä oli, ettei Perkele olisi tahtonut luovuttaa valtapiiriinsä kuuluvaa kuollutta Moosesta Miikaelin herätettäväksi.

Roomalaskirjeen maininta (5:14) "Kuolema kuitenkin hallitsi Aadamista Moosekseen asti..." voi sekin sisältää vihjeen Mooseksen ylösnousemuksesta, vaikka siinä pääasiassa mainitaankin Mooses vain lain välittäjänä.

PARATIISIIN PÄÄSYN AJANKOHTA

Luukkaan evankeliumi on tallettanut Jeesuksen kanssa ristiinnaulitun toisen pahantekijän pyynnön muistaa itseään, sekä myöskin Herramme vastauksen tälle pahantekijälle (23:39-43). Uuden käännöksen mukaan ryöväri pyysi Jeesukselta: "Jeesus, muista minua kun tulet valtakuntaasi."

Tähän pyyntöön Jeesus vastasi: "Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa." Tekstin mukaan pahantekijä pyysi muistamaan itseään, Jeesuksen tullessa valtakuntaansa.

Jeesuksen tuleminen valtakuntaansa on tulkittu merkitsevän ryövärin pyynnössä poismenoa ruumiista kuoleman jälkeen hengelliseen valtakuntaan. Näin ollen on tulkittu myös Jeesuksen vastauksen koskevan vakuutusta "tänä päivänä" eli samana päivänä paratiisiin pääsemisestä.

Ei ole kuitenkaan kiistatonta, että pahantekijän pyynnössä "valtakuntaan tuleminen" merkitsisi edellä esitettyä. Valtakuntaan tuleminen voi merkitä paremminkin ylösnousemuksen jälkeistä "Isäni tykö" menemistä, johon Jeesus ei omien sanojensa mukaan ollut vielä mennyt silloin, kun hän ylösnousemuksensa jälkeen kohtasi Marian. Hän itse sanoi Marialle: "Älä tartu minuun. Minä en vielä ole noussut Isän luo." (Joh.20:17).

Mutta valtakuntaan tuleminen voi merkitä kolmattakin asiaa: Herramme tulemista kuninkuudessaan kirkkautensa valtaistuimelle: Matt.25:31.

Myöskään Jeesuksen vastauksessa "tänä päivänä"-sanojen osoite ei ole kiistaton. Näillä sanoilla Herramme on voinut korostaa yhtä hyvin kärsimyspäivänsä alennustilan hetkeä. Esimerkiksi: "Totisesti minä sanon sinulle tänä (kärsimyksen) päivänä: Olet oleva (kerran, tulevaisuudessa) minun kanssani paratiisissa."

Tämä on mahdollista, koska alkutekstissä ei ole ollut välimerkkejä, ja sanat kirjoitettiin yhteen. Meidän Raamatuissamme olevat välimerkit on tulkinnan mukaan lisätty. Jeesuksen vastaus on siis alkutekstin alkuperäiskappaleeseen kirjoitettu seuraavaan tapaan:

TOTISESTISINULLEMINÄSANONTÄNÄPÄIVÄNÄKANSSAMINUNSINÄOLETOLEVAPARATIISISSA.

On siis täysin tulkinnasta riippuvaa, miten sanat puretaan välimerkeillä eroon toisistaan.

Lukutapa "valtakuntaasi", joka esiintyy myös uudessa käännöksessä, muodostuu kreikankielisessä tekstissä prepositiosta "Eis" + akkusatiivista. . Tämä lukutapa esiintyy seuraavissa merkittävissä käsikirjoituksissa: Papyrus 75 (Bodmer, syntyaika 2 / 3 vuosisata), B (Codex Vaticanus, 4 vuosisata), sekä kolmantena maininnan arvoinen minuskeli L (8 / 9) vuosisata).

Suurin osa arvovaltaisista käsikirjoituksista: Codex Sinaiticus (4 vuosisata), Codex Ephraemi rescriptus (5 vuosisata), Codex Alexandrinus (5 vuosisata), sekä muita (kuten K,W,X, jne) edustavat lukutapaa, jossa esiintyy "en"- prepositio datiivin kanssa. Tämän lukutavan mukaan ryöväri pyysi muistamaan itseään: "...kun tulet valtakunnassasi" tai: "...kun tulet kuninkuudessasi", tarkoittaen siis Herramme toisen tulemuksen päivää.

Kun lisäksi meidän Herramme vastaus esitetään (kaikkien lukutapojen yhteydessä) futuurissa: "esee " = "olet oleva" (tulevaisuudessa), on oikeutettua tulkita tämän vastauksenkin koskevan Herran tulemuksen päivää.

Näin on myös Aimo T. Nikolainen Luukkaan evankeliumin selitysteoksessaan (SUTS.) tulkinnut tämän kohdan. Hän kirjoittaa:

"Eikä siinä kyllin. `Ryöväri ristinpuulla` oli nähnyt Jeesuksen kätketyn suuruuden ja uskoi hänen sittenkin olevan Messiaan. Hänen nöyrä pyyntönsä merkitsi tavatonta uskon hyppäystä. Kerran tämä ristiinnaulittu mies on tuleva Jumalan valtakunnan kuninkaana (en tee basileiaa) tuomitsemaan eläviä ja kuolleita; kunpa hän silloin muistaisi kärsimystoveriansa."

Nikolaisen kirjan tämän tekstisivun alareunassa on huomautus: " B-tekstin lukutapa "eis teen basileian" on ilmeinen korjaus." Nikolainen pitää siis "valtakuntaasi"-lukutapaa korjauksena, ja on täten tulkinnut "valtakunnassasi / kuninkuudessasi" -lukutavan alkuperäisenä merkitsevän Jeesuksen tulemuksen aikaa.

Jatkossa tosin Nikolainen tulkitsee Jeesuksen vastauksen merkitsevän: "Ei vasta viimeisenä päivänä, vaan jo tänään tulet minun kanssani paratiisiin, so. autuaitten pelastuneitten joukkoon."

Mutta kreikankielisestä tekstistä löytyy vielä kolmaskin lukutapa. Se esiintyy Codex Bezae Cantabrigiensisissä (D, syntyaika 4 / 5 vuosisata), ja se kuuluu:

"Hän kääntyi Herran puoleen ja sanoi hänelle: `Muista minua tulemuksesi päivänä.´ Mutta Jeesus vastaten sanoi tälle nuhtelijalle: `Ole turvallisella mielellä tänään kanssa minun sinä olet oleva paratiisissa.´"

Nykykielen välimerkkeineen tämä Jeesuksen vastaus kuuluu joko: "Ole turvallisella mielellä! Tänään sinä olet oleva minun kanssani paratiisissa."

Tai: ”Ole turvallisella mielellä tänään! Sinä olet oleva minun kanssani paratiisissa."

Se kummalla tavalla Jeesuksen vastaus on ymmärrettävä, riippuu siitä, mitä hän tarkoitti paratiisilla: Persian kielinen sana pairidaeza tarkoitti alkuaan aidattua ja ympäristön vahingoittavilta vaikutuksilta suojattua puistoa. Juutalaisten keskuudessa tämä sana rajoittui alkuaan merkitsemään Eedenin puutarhaa, josta ihmiset oli karkoitettu ulos. Myöhemmin sen vastineeksi muodostui kansanomaisessa käsityksessä Jumalan valtakunta, jolla tarkoitettiin maailman uudistamista paratiisin kaltaiseen tilaan. Lopulta juutalaisten keskuudessa esiintyi myös käsitys kuoleman ja ylösnousemuksen välisestä "välitilan paratiisista", mutta tällainen paratiisin käsite esiintyy vasta 80-luvulla Jkr.

Näin ollen on epätodennäköistä, että Jeesus olisi tarkoittanut paratiisilla autuaitten vainajien välitilan paikkaa.

Uudessa testamentissa paratiisi- sana esiintyy vain kolmasti: kerran Jeesuksen käyttämänä (Luuk.23:43), kerran Paavalilla (2 Kor.12:4), ja kerran Ilmestyskirjassa (2:7).

Aapeli Saarisalo kirjoitti Raamatun Sanakirjassaan:

"Toiselta puolen huomaa ajatteleva Raamatun lukija kyllä, että kahdessa edellisessä UT:n kohdassa paratiisi- sanan sijaan voisi vaihtaa sanan `taivaassa` tai `taivasten valtakunnassa`, ja tämän seikan nojalla päättää kolmannessakin kohdassa sanan merkitsevän samaa."

Samassa yhteydessä Saarisalo kirjoitti:

"Jeesus käytti tätä sanaa vain kerran, ja sen tarkoitus on meille tietenkin tärkeä. Opetuslapsilleen puhuessaan hän aina puhui valtakunnasta, mutta puhuessaan ristillä kuolevalle ryövärille, hän mainitsi paratiisin. Jeesus koetti puhuessaan aina mukautua kuulijainsa mielentilan ja käsityskannan mukaan. Ryöväri ei tietänyt juuri muusta kuin omasta väkivallan ja ryöstön maailmastaan. Nyt, kuollessaan, hän kaipasi jotakin lohdutusta, joka, samalla kuin se oli todellista, olisi myös sellaista, että hän voisi sen käsittää. Vääntelehtiessään janon ja tuskan ahdistamana tuntui hänestä kansanomainen käsitys paratiisin levosta kaikkein kaivattavimmalta tulevaisuudenkuvalta. Hengellisempi, korkeampi tulevaisuudenkuva ei katuvalle ryövärille olisi sanonut mitään. Siksi Jeesus, joka tunsi, mitä ihmisessä on, antoikin hänelle lupauksensa näillä sanoilla."

Saarisalon tekstistä on pääteltävissä, että hän uskoi Jeesuksen paratiisista puhuessaan tarkoittaneen tulevaa Jumalan valtakuntaa. Ei siis näin ollen olisikaan kysymys kuoleman ja ylösnousemuksen välisestä "välitilan paratiisista."

Paavalin mukaan (2 Kor.12:2-4) paratiisi ei ole vain menneisyyttä eikä tulevaisuutta, vaan myös nykyistä todellisuutta. Paavalin mukaan paratiisi on sama paikka "kolmannen taivaan" kanssa. "Sanat, joita ihminen ei voi eikä saa lausua" viittaavat Jumalan asuinpaikkaan. Ilmestyskirjassa paratiisia nimitetäänkin "Jumalan puutarhaksi" (2:7). Jeesus lupaa kristitylle kilvoittelijalle: "Sen joka voittaa, minä annan syödä elämän puusta, joka on Jumalan puutarhassa." Tällä Jumalan puutarhalla Ilmestyskirja tarkoittaa Jumalan kaupunkia, uutta Jerusalemia uuden maan päällä: 21:1-3, 22:1-2,14. Kuten Paavalin kolmas taivas / paratiisi oli Paavalille olemassa olevaa nykyisyyttä (koska Paavali temmattiin sinne), samoin Uusi testamentti kertoo tämän kaupunginkin olevan jo valmistettuna odottamassa: Hepr.11:16.

Paratiisi on siis kolmannessa taivaassa sijaitseva Jumalan asuinpaikka, taivaallinen Jerusalem. Menevätkö siis kuolevat hurskaat ruumiistaan poistuessaan sinne? Sinnekö meni myös ryöväri yhdessä Jeesuksen kanssa välittömästi kuolemansa jälkeen?

Jeesus itse vakuutti olevansa kuolemansa jälkeen "Joonaan merkkinä" maan povessa kolme päivää ja kolme yötä (Matt.12:38-40). Hän itse myös vakuutti Marialle, ettei hän ylösnoustuaankaan ollut vielä mennyt Isänsä tykö (Joh.20:17). Jos hän olisi kuolemansa ja ylösnousemuksensa välillä käynyt henkenä paratiisissa, hän olisi näin ollen jo käynyt Isänsäkin tykönä.

Edellä mainituista syistä olen taipuvainen tulkitsemaan Jeesuksen ryövärille antaman paratiisilupauksen siten, että Jeesus tarkoitti ryövärin kysymyksenkin mukaisesti toisen tulemuksensa jälkeistä aikaa, jolloin odotetaan päästävän paratiisiin ylösnousemuksen kautta.

"...HÄN ELÄÄ VAIKKA KUOLISI..."

Johanneksen evankeliumissa kerrotaan Jeesuksen ja Martan käyneen keskustelun ylösnousemuksesta (11:20-27). Tilanne syntyi Lasaruksen kuoleman johdosta, josta Jeesukselle lähetettiin sana. Jeesuksen lähestyessä Marian, Martan ja Lasaruksen kotia, ja Martan mentyä Jeesusta vastaan, hän sanoi Jeesukselle:

"Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut. Mutta nytkin tiedän, että Jumala antaa sinulle kaiken, mitä häneltä pyydät."

Vastaukseksi edellä lainattuihin Martan sanoihin, Herramme vakuutti: "Veljesi nousee (kreikaksi futuuri:"anasteesetai" = on tuleva nousemaan) kuolleista."

Tähän Martta puolestaan vastasi: "Tiedän kyllä, että hän nousee (jälleen futuuri: "Anasteesetai" ) viimeisenä päivänä, ylösnousemuksessa."

Tällöin Jeesus sanoi: "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo (preesensin partisiippi: "ho pisteuoon" ) minuun, saa elää (jälleen futuuri:"dzeesetai"), vaikka kuoleekin."

Edellä selostetussa keskustelussa Jeesus, vastatessaan Martan toivonilmaisuun, on käyttänyt (jae 23) arameankielistä sanaa, jonka evankeliumin kreikankielinen alkuteksti on ilmaissut futuurilla: "anasteesetai" = ”hän on tuleva ylösnousemaan." Tämän ilmaisun Martta on käsittänyt tulevaisuutta (viimeistä päivää) tarkoittavaksi, kuten hänen vastauksensa (jae 24) osoittaa. Myöskin seuraavassa repliikissään Herramme on käyttänyt sanaa, jonka vastine on samoin ilmaistu kreikankielen futuurilla (jae 25): "dzeesetai" = ”hän on tuleva elämään", ja sekin tarkoittanee siis tulevaa aikaa.

Jae tulisikin mielestäni kääntää siten, että tämä futuuri erottuisi preesensin merkityksestä, kuten esimerkiksi: "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo (juuri nyt) minuun, hän on tuleva (tulevaisuudessa) elämään, vaikka kuolisikin."

Seuraavan jakeen (jae 26) teksti sanoo: "Eikä yksikään, joka elää ja uskoon minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?" Tässä jakeessa sanat: "ho dzoon" = "joka elää" ovat samassa tempuksessa "joka uskoo" ("ho pisteuoon" ) - sanojen kanssa: Ne ovat preesensin substantivoituja partisiippeja: "joka elää"," joka uskoo." Ne puhuvat siis elämisestä ja uskomisesta nykyajassa eli menevässä ajassa. Sen sijaan kuolemisen kielto viittaa tulevaisuuteen:...uu mee apothanee eis ton aioona ".. = ...hän ei ole kuoleva iankaikkiseen asti."

Jae 25 näyttää siis puhuvan ruumiin kuoleman jälkeen uskon perusteella tapahtuvasta ylösnousemuksesta. Kun seuraava jae saman uskon perusteella kieltää kuoleman tapahtumisen, ei voi olla kyse samasta kuolemasta, jonka edellinen jae myöntää. Jae 26 puhuu siis paremminkin toisesta kuolemasta.

Näinhän myös Ilmestyskirjakin: "Siihen, joka voittaa, ei toinen kuolema kajoa" (2:11). / "Autuaita ja pyhiä ovat ne, jotka pääsevät osallisiksi ensimmäisestä ylösnousemuksesta! Heihin ei toisella kuolemalla ole valtaa,..."(20:6).

On erikoisesti painotettavaa, ettei edellä lainattu Jeesuksen ja Martan keskustelu ota suinkaan kantaa sielun kuolemattomuuden puolesta. Kun Jeesus lupaa häneen uskovalle tulevan elämän kuolemisesta huolimatta, ei tätä elämää voida soveltaa uskosta osattomaan. Jos kaikki ihmiset eläisivät kuolemisestaan huolimatta, silloin ei uskomisella Jeesukseen olisi mitään merkitystä elämän jatkumisen kannalta. Tässä tapauksessa uskon perusteella elämisellä olisi pelkästään hengellisen elämän merkitys. Tämä taas ei voi olla mahdollista tilanteessa, jossa keskustellaan todellisesta ruumiillisesta kuolemisesta ja todellisesta ylösnousemisesta kuoleman jälkeen.

Kirjassaan "Uuden testamentin tulkinta ja tutkimus" Aimo T. Nikolainen toteaa Johannes- kirjallisuutta selostaessaan: "...Johannes esittää iankaikkisen elämän sekä nykyisyyttä että tulevaisuutta koskevaksi,... Iankaikkinen elämä alkaa ajallisuudessa, mutta ei pääty uskovan kuoleman hetkellä, vaan täydellistyy ylösnousemuksessa viimeisenä päivänä."

Nikolainen jatkaa:

"Erittäin merkittävä on tässä yhteydessä Lasaruksen kuolleista herättämistä esittävä perikooppi (Jh 11:1-44). Kun Martta sanoo veljestänsä: `Minä tiedän hänen nousevan ylösnousemuksessa viimeisenä päivänä`(j.24), hän ei edusta vain juutalaista vaan myös kristillistä ylösnousemususkoa. Onhan toista Martan sanaa (11:27) sanottu suorastaan kristilliseksi katekismukseksi! Jeesuksen vastine Martalle ei näin ollen kumoa tämän uskoa, vaan täydellistää sen: Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää vaikka olisi kuollut` (j25). Iankaikkinen elämä ei ole vain viimeisen päivän asia, vaan se on todellisuutta jo nyt Jeesukseen uskoville. Tässäkin tapauksessa tuleva ja nykyhetkinen ylösnousemus edellyttävät toisiaan. Tosin on ongelmallinen se ilmoitus, että uskova elää, vaikka olisi kuollut, ja ettei yksikään, joka Jeesukseen uskoo, ikinä kuole (11:26): Sielun kuolemattomuudesta ei voi olla kysymys perikoopissa, joka päättyy ruumiin herättämiseen haudasta, ei myöskään muusta henkisestä olemassaolosta kuoleman jälkeen. ... On tyydyttävä toteamukseen, että kuolema on menettänyt merkityksensä ja kadottanut hirmuisuutensa uskovaa koskevana asiana. ..."

"...IANKAIKKINEN MAJA TAIVAASSA..."

Toisen korinttolaisille kirjoitetun kirjeensä 4:16-18 apostoli Paavali perustelee kristittyjen lannistumattomuutta sillä, että vaikka heidän ulkonainen ihmisensä menehtyykin, sisällinen silti päivä päivältä uudistuu. Kristityn hetkisen kestävä ja kevyt ahdistus koituu hänelle määrättömäksi, iankaikkiseksi ja täydelliseksi kirkkaudeksi. Näin on, koska kristityt eivät katso näkyväisiä, jotka kestävät vain ajan, vaan näkymättömiä jotka kestävät iankaikkisesti. Eräs sellainen nykyisille silmille näkymätön asia on "iankaikkinen maja taivaassa", josta Paavali jatkossa kirjoittaa:

"Sillä me tiedämme, että vaikka tämä maanpäällinen telttamajamme hajotetaankin, asumuksen Jumalalta omaamme, käsintekemättömän, iankaikkisen, taivaissa. Niinpä me tässä (majassa) huokaammekin, meidän asuntoomme taivaasta lisäksipukeutua ikävöivinä. Jos meidät muutoin pukeutuneiksi, ei alastomiksi tullaan havaitsemaan. Sillä me, tässä teltassa olevat, huokaamme raskautettuina, koska emme tahdo riisuutua (siitä), vaan lisäksi pukeutua (tuohon toiseenkin) jotta nieltäisiin se mikä on kuolevaista elämältä. Mutta joka on valmistanut meidät juuri tähän, (on) Jumala, joka antaa meille Hengen käsirahan. Siis (olemme) aina turvallisin mielin, ja tietävinä, että ollessamme kotona tässä ruumissa, olemme poissa kotoa Herrasta. Sillä me vaellamme uskossa, emme näkemisessä: Mutta me olemme turvallisin mielin, ja me haluamme mieluummin olla poissa kotoa ruumiista ja olla kotona Herran luona. Sen tähden myös katsomme kunniaksemme, joko kotona olevina tai poissa kotoa olevina, mieliksi hänelle olla. Sillä meidän kaikkien tulee ilmestyä eteen Kristuksen tuomioistuimen, jotta saisi kukin sen mukaan, mitä ruumiin välityksellä . on tehnyt, joko hyvää tai pahaa."

Tässä tekstikokonaisuudessa "ulkonainen ihmisemme" (4:16) ja "maanpäällinen telttamajamme" (5:1) tarkoittavat kehoamme. "Hajoittaminen" sekä "riisuutuminen" (5:1,4) viittaavat kuolemaan. "Taivaasta oleva asunto" (5:2) viittaa uuteen kehoon, ylösnousemusruumiiseen.

Tekstin silmämääränä ei siis ole alastomuus johon kuoleman kautta joudutaan, vaan ylösnousemus. Verbi "ependyomai", joka esiintyy jakeissa 2 ja 4, merkitsee entisen puvun lisäksi johonkin pukeutumista, joten Paavali tarkoittaa tällä ilman kuolemaa ylösnousemusruumiiseen pukeutumista. Alastomuus, eli ylösnousemusta edeltävä kuoleman jälkeinen tila, viittaa kodittomuuteen. Alastomina eli kodittomina emme enää ole "kotona tässä ruumiissamme", mutta emme myöskään vielä "kotona Herran luona."

Paavali näyttää ennen kaikkea kaipaavan sitä ilman kuolemaan nukkumista tapahtuvaa "muuttumista", jonka hän 1 Kor.15:51-52 mainitsee. Tällöin siis, ilman riisuutumista maanpäällisestä telttamajastaan, hän telttamajassaan olevana saisi lisäksi pukeutua myös taivaasta kotoisin olevaan majaan.

Kaipauksestaan huolimatta Paavali on kuitenkin jo alistunut telttamajansa hajoittamiseen (5:1), tietäen, että "hän, joka herätti kuolleista Herran Jeesuksen, herättää Jeesuksen tullessa meidätkin,..." (2 Kor.4:14). Se "juuri tähän" (2 Kor.5:5), mihin Jumala on meidät valmistanut, ei niinkään tarkoita itse kristillistä toivoa iankaikkisen elämän saavuttamisesta. Se tarkoittaa paremminkin juuri riisuutumista. Hengen vakuus takaa kristitylle, nykyisestä ruumiistaan riisuutumisen pakosta huolimatta, iankaikkisen, taivaasta kotoisin olevan asumuksen, olemassaolon. Näin Paavali, ensin raskautettuna huokaistuaan, on valmis turvallisin mielin muuttamaan pois kehostaan eli ruumiistaan, päästäkseen tämän muuton kautta kotiin Herran luokse.

Mutta tarkoittaako Paavali, että kristitty pääsee muuttamaan taivaalliseen majaan välittömästi, riisuutumisensa eli kuolemansa jälkeen, vaiko vasta ylösnousemuksessa, Jeesuksen tulemuksen yhteydessä?

"Korinttilaiskirjeet"- selitysteoksensa alaviitteessä (SUTS.) Rafael Gyllenberg 2 Kor.5:1:tä selittäessään kirjoittaa:

"Meillä on asumus Jumalalta" selitetään tavallisesti (korostamalla verbin preesensmuotoa, `ekhomen` ) tarkoittavan, että taivaallinen ylösnousemusruumis jo nyt on valmiina taivaassa meitä odottamassa, joten meidän vain tarvitsee "muuttaa" maallisesta majastamme taivaalliseen asumukseemme. Tämä näkemys on lähellä kreikkalaista ajattelua Platonista lähtien, ja selvää on, että sen ja 1 Kor 15 esitetyn ylösnousemususkon välillä vallitsee huomattava jännitys. Tosin preesens tässä lähinnä lienee käsitettävä ehdottoman varmuuden ilmaisuksi (vrt. Jh 14:2), mutta kun myöhäisjuutalaisessa kirjallisuudessa puhutaan taivaassa säilytetyistä vaatteista, jotka aikanaan ojennetaan uskovalle, jotta hän riisuttuaan entiset vaatteensa pukeutuisi niihin, niin on kuitenkin todennäköistä, että Paavalikin on tämän näkemyksen tuntenut ja sitä käyttänyt."

Sen ratkaisemiseksi, edellyttääkö Paavali kristittyjen pukeutuvan taivaalliseen majaansa jo heti kuoleman jälkeen, vaiko vasta Jeesuksen tulemuksessa, on tutkittava Uuden testamentin tätä aihetta koskevia ja sivuavia muita kohtia. Koska siis, meidän Herramme omien sanojen mukaan, kristityt pääsevät hänen luokseen? Joh 14:2-3:ssa Jeesuksen kerrotaan itse sanoneen:

: "Minun isäni talossa on monta huonetta, enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen.”

Ajatelkaamme hetkinen näiden Herramme sanojen merkitystä. Herra siis lupasi tulla takaisin hakemaan omansa luokseen, jotta hänen omansakin saisivat olla siellä, missä hän on. Mitä mieltä on puhua näin, jos kerran nekin Herran omat, jotka omilla korvillaan kuulivat edellä mainitut sanat, pääsivät jo kuollessaan hänen luokseen?

Entä Paavalin opetus Tessalonikan seurakunnalle (1 Tes.4:13-17)? Paavali kirjoitti Jeesuksen tulemuksesta, että "silloin Jumala myös on Jeesuksen tullessa tuova poisnukkuneet elämään yhdessä hänen kanssaan", kuten uusi käännös sanoo.

Alkuteksti tosin ei puhu "elämään" tuomisesta, vaan vain "esiin" tuomisesta: ”Sillä jos me uskomme että Jeesus kuoli ja nousi ylös, näin myös nukahtaneet Jumala Jeesuksen kautta on tuova esiin hänen kanssaan.”

Tarkoittiko Paavali, että poisnukkuneet ovat Herran luona, koska "tulevat esiin" yhdessä Herran kanssa? Ilmeisestikään ei, sillä hän sanoo, että kun Herra laskeutuu taivaasta, silloin "ensin nousevat ylös ne, jotka ovat kuolleet Kristukseen uskovina. Meidät, jotka olemme vielä elossa ja täällä jäljellä, temmataan sitten yhdessä heidän kanssaan pilvissä yläilmoihin Herraa vastaan. Näin saamme olla aina Herran kanssa."

Paavali siis vakuuttaa, etteivät elossa olevat suinkaan ehdi Herran luokse ennen poisnukkuneita, mutta eivät myöskään nukkuneet ennen elossa olevia, koskapa kumpikin ryhmä temmataan yhdessä Herraa vastaan. Koska Paavali tarkoitti kummankin ryhmän jäseniä, kirjoittaessaan, että tästä Herran tulemuksesta eteenpäin "saamme olla aina Herran kanssa", hän tuskin on voinut tarkoittaa poisnukkuneiden esiin tuomisella sitä, että heidät tuodaan esiin jo edeltä Herran luona olleina.

Ensimmäisen Korinttolaiskirjeen 15 luku sisältää Paavalin mitä selvimmän opetuksen tästä aiheesta. Kun syvennymme jakeisiin 12-19, toteamme, että ylösnousemuksella on ratkaiseva merkitys:

"Jos kerran julistetaan, että Kristus on herätetty kuolleista, kuinka jotkut teistä voivat sanoa, ettei kuolleiden ylösnousemusta ole? Jos ei ole kuolleiden ylösnousemusta, ei Kristustakaan ole herätetty kuolleista. Mutta ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne. Silloin nähdään, että olemme antaneet Jumalasta väärän todistuksen, kun olemme väittäneet hänen herättäneen Kristuksen, mitä hän siis ei ole tehnyt, jos kerran kuolleita ei herätetä. Ellei kuolleita herätetä, ei Kristustakaan ole herätetty. Mutta ellei Kristusta ole herätetty, teidän uskonne on pohjaa vailla ja te olette yhä syntienne vallassa. Ja silloin nekin, jotka ovat nukkuneet pois Kristukseen uskoen, ovat joutuneet perikatoon. Jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisistä."

Paavali tarkoittaa siis edellä, että jos ei ole ylösnousemusta, uskovat ovat asettaneet toivonsa Kristukseen ainoastaan tämän elämän ajaksi. Tuntuu oudolta, että Paavali olisi kirjoittanut näin siinäkin tapauksessa, jos hän olisi uskonut kuoleman jälkeiseen elämän jatkumiseen ilman ylösnousemustakin. Hän tuskin myöskään olisi kirjoittanut, että jos ylösnousemusta ei ole, silloin: "...Kristuksessa poisnukkuneet ovat tuhoutuneet." Paratiisissa autuutta nauttivaa tietoista henkeä ja / tai sielua ei millään muotoa voida nimittää tuhoutuneeksi, vaikkei ylösnousemusta olisikaan.

Entä, mitä tämä "tuhoutuminen" tai "kadotettuna olo" merkitsee? Meidän Herramme omien sanojen mukaan kadotettuna olo merkitsee herättämisen vastakohtaa, herättämättä jättämistä: Joh. 6:39: "Ja tämä on minut lähettäneen tahto, jotta koko siitä joukosta, jotka hän on antanut minulle, en kadottaisi mitään osaa siitä, vaan herättäisin koko joukon äärimmäisenä päivänä.”

Tässä kohtaa "kadota"- sanaa vastaava kreikankielinen vastine on aktiivin aoristin konjunktiivi: "apolesoo" verbistä "apollyymi", jonka verbin toisen aoristin mediumin pluraalin kolmatta persoonaa: "apoolonto" Paavali on käyttänyt aikaisemmin lainatussa 1 Kor. 15:18 kohdassa. Tällä verbillä "apollyymi" on aktiivissa merkitykset: hukuttaa / kadottaa / tuhota / pilata / hävittää, sekä mediumissa merkitykset: hukkua / kadota / hävitä / joutua turmioon / -häviöön/ -haaskaan / -perikatoon. Kadotetuksi joutuminen merkitsee siis Paavalillekin ilmiselvästi elämän menettämistä.

Tutkikaamme hiukan tarkemmin Paavalin tässä luvussa (1 Kor.15) esittämiä ajatuksia:

"Mitä varten sitten jotkut antavat kastaa itsensä kuolleiden puolesta? Ellei kuolleita lainkaan herätetä, miksi he kastattavat itsensä näiden puolesta?"(jae 29)

"... Ellei kuolleita herätetä eloon, niin `syödään ja juodaan, huomenna kuollaan.` Älkää eksykö! `Huono seura hyvät tavat turmelee`."(jakeet 32-33).

Edellä Paavali toteaa, että jollei ole kuolleiden ylösnousemusta, ei ole myöskään väliä sillä, miten täällä eletään. Jatkossa hän sen sijaan toteaa, että koska ylösnousemus on tosiasia, ei saa eksyä syömään ja juomaan huomisen kuoleman tähden.

Tämän jälkeen Paavali olettaa jonkun kysyvän: "Millä tavoin kuolleet herätetään?", ja hän vastaa: "Mikä järjetön kysymys! Eihän se mitä kylvät tule eläväksi, ellei se ensin kuole." Sitten Paavali osoittaa, mikä on se mikä kuoltuaan kylvetään, se on: ihminen sieluineen ruumiineen, eli:" to sooma psyykhikon" = sielullinen ruumis." Uusi käännös puhuu "ajallisesta ruumiista" (jae 44).

Kuoltuaan kristitty siis kylvetään maan poveen "paljaana jyvänä, katoavaisuudessa, alhaisuudessa, heikkoudessa ja sielullisena ruumiina", mutta kerran hän on nouseva sieltä "vartena, katoamattomuudessa, kirkkaudessa ja voimassa, hengellisenä ruumiina." Paavali perustautuu luomiskertomukseen:

""Näin myös on kirjoitettu: "Tuli ensimmäinen ihminen Aadam sieluksi eläväksi: viimeinen Aadam Hengeksi eläväksitekeväksi.""

Ensimmäinen ihminen oli siis "maallinen" ja "maasta lähtöisin", mutta toinen ihminen, eli Kristus ylösnousseena, "on taivaasta." Ensimmäisen ihmisen jälkeläisinä kristitytkin ovat "maallisen ihmisen kaltaisia" mutta ylösnousemuksensa jälkeen he tulevat "taivaallisen ihmisen kaltaisiksi." Silti: "...liha ja veri ei voi saada omakseen Jumalan valtakuntaa, eikä katoava voi saada omakseen katoamattomuutta."

Koska siis Paavalin mukaan pukeudutaan taivaalliseen majaan? Paavali itse vastaa (1 Kor.15:51-55) uuden käännöksen mukaan:

"Nyt ilmoitan teille salaisuuden: Me emme kaikki kuole, mutta kaikki me muutumme, yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, viimeisen pasuunan soidessa. Pasuuna soi, ja kuolleet herätetään katoamattomina ja me muut muutumme. Tämän katoavan on näet pukeuduttava katoamattomuuteen ja kuolevaisen kuolemattomuuteen. Mutta kun katoava pukeutuu katoamattomuuteen ja kuolevainen kuolemattomuuteen, silloin toteutuu kirjoitusten sana: Kuolema on nielty ja voitto saatu. Missä on voittosi, kuolema? Missä on pistimesi, kuolema?"

Palataksemme vielä 2 Kor.5:1-10 tekstiin, on todettava seuraavaa: Jos Paavali todella edellyttäisi taivaalliseen majaan muuttamista heti kuoleman jälkeen, hänen olisi pitänyt muuttaa mielipidettään asiasta ensimmäisen Korinttolaiskirjeen kirjoittamisen jälkeen. Kuten ensimmäisessä Korinttolaiskirjeessä, myöskin ensimmäisessä tessalonikalaiskirjeessä (4:13-18) hän sijoittaa taivaallisen ruumiin saamisen Jeesuksen tulemuksen yhteyteen. Mutta samoin hän tekee myöskin Filippiläiskirjeessään (3:20-21), joka on myöhäisempi kuin toinen Korinttilaiskirje. Täten hän olisi muuttanut mieltään kahteen kertaan, joka olettamus ei liene enää mahdollinen. On siis pääteltävissä, että se, mitä hän kirjoitti 2 Kor.5:1-10:ssä, ei ole tulosta mielenmuutoksesta. Paavali siis edellyttää ylösnousemuksen sekä ennen että jälkeen toisen Korinttilaiskirjeen kirjoittamisen. Tämän johdosta joudumme kysymään: Jos 2 Kor 5 luku todellakin tarkoittaa heti kuoleman jälkeen saatavaa uutta ruumista, miksi Paavali vieläkin edellytti Jeesuksen tulemuksen yhteydessä tapahtuvan ylösnousemuksen? On näin ollen perusteltua pitää myös tätä toisen Korinttolaikirjeen 5 luvun kuvausta Jeesuksen tulemuksen ja ylösnousemuksen aikaan ajoittuvana. Preesensmuoto "ekhomen " on (kuten Gyllenberg esitti) käsitettävä vain asian varmuutta korostavaksi.

Jos sen sijaan Paavali tarkoittaisi, että taivaalliseen majaan muutettaisiin heti kuolemassa, silloin puhe ylösnousemuksesta olisi vailla todellista sisältöä. Ylösnousemus tarkoittaisi tässä tapauksessa vain Kristuksen yhteydessä eläneiden esiintuloa yhdessä Kristuksen kanssa, jolloin he olisivat jo valmiiksi puettuina taivaallisiin ruumiisiin. Jotkut tekstit tosin antavat tukea tällekin näkemykselle: Saarnaaja sanoo:"...ihminen menee iäiseen majaansa..."(12:5, kuollessaan (12:7)! Myös itse Herramme sanoi: "Hankkikaa väärällä rikkaudella ystäviä, jotka ottavat teidät iäisiin majoihin, kun tuota rikkautta ei enää ole" (Luuk.16:9).

"...OLIKO HÄN SILLOIN RUUMIISSAAN?..."

On merkittävää, että seuraava kohta jota tarkastelemme, löytyy tämän saman toisen Korinttolaiskirjeen loppupuolelta (2 Kor.12:1-4):

"Minun on pakko kerskailla, vaikkei siitä hyötyä olekaan. Siirryn nyt näkyihin ja Herran ilmestyksiin. Tunnen erään Kristuksen oman, joka neljätoista vuotta sitten temmattiin kolmanteen taivaaseen. Oliko hän silloin ruumiissaan vai poissa siitä, en tiedä, sen tietää Jumala. Ja tästä miehestä tiedän, että hänet temmattiin paratiisiin ja hän kuuli sanoja, joita ihminen ei voi eikä saa lausua. Oliko hän ruumiissaan vai poissa siitä, en tiedä, sen tietää Jumala."

Edellä lainatun tekstin perusteella näyttää ilmeisen selvältä, että Paavali uskoi ihmiselle olevan mahdollista olla tietoisessa tilassa ruumiinsa ulkopuolella. Alkutekstin mukaan Paavali ensin kysyi: "Joko ruumiissa, en tiedä, tai ruumiin ulkopuolella, en tiedä, Jumala tietää." Ja sitten toistaen: " Joko ruumiissa tai ilman ruumista, en tiedä, Jumala tietää."

Kun tämä kertomus mahdollisesta ruumiin ulkopuolella tietoisessa tilassa käymisestä on samassa kirjeessä, missä Paavali kirjoitti jo valmiina olevasta (preesens: "ekhomen ", 2 Kor.5:1-10) taivaallisesta majasta, näyttäisi tämä tukevan tulkintaa, jonka mukaan muutto taivaalliseen majaan on tarkoitettu ymmärrettäväksi tapahtuvan heti ruumiillisen kuoleman jälkeen. Tällöin Paavalin puhe ylösnousemuksesta olisi siis vain pyhiin kirjoituksiin perustuvaa "teologiaa."

Toisaalta on huomattava, että ruumiittoman tilan mainitseminen voi viitata myös siihen, että lopultakin on kyse vain näystä ja / tai ilmestyksestä: Paavali oli kokemuksensa aikana täysin elossa oleva ihminen, joten hänen kokemustaan tuskin voitaneen verrata kuoleman jälkeiseen tilaan. Jos Paavali taas olisi tarkoittanut jotakin kuolemisen kokemustaan, silloin hän ei olisi ollut epätietoinen mahdollisesta vaihtoehdosta: ruumiissa tai poissa ruumista olostaan. Tässä saattaa lopultakin olla kyse samanlaisesta kokemuksesta kuin apostoli Johanneksella oli Patmos- saarella: Johanneskin oli "Hengessä" ja "nousi ylös" taivaaseenkin tässä tilassaan (Ilm.1:10, 4:1-2), poistumatta silti todellisuudessa Patmos- saarelta mihinkään.

Paavalin tempaamuskokemuksen tulkinnassa on siis kolme mahdollisuutta: a) Joko Paavali oli ruumiillisesti temmattu paratiisiin, jolloin hän siis kävi siellä todellisesti, tai: b) hän näki vain näyn kolmannessa taivaassa käynnistään, jolloin hän ei käynyt siellä todellisesti. c) Tämän kolmannen vaihtoehdon mukaan Paavalin sielu ja/tai henki olisi ilman ruumista käynyt paratiisissa, joka vaihtoehto on peräti ongelmallinen, vaikka Paavali selvästi uskoi tämän olevan mahdollista.

Koska Paavali tuntuu olevan kovin varma todellisesta käynnistään paratiisissa, vaihtoehto b. on ilmeisesti heikoimmin tuettu. Toisaalta, koska Paavali ei tässä yhteydessä puhu mitään kuolemisen kokemuksesta, vaihtoehto c. tuntuu myös epätodennäköiseltä. Sehän edellyttäisi tosiasiassa, että ihmiselle olisi mahdollista olla kahdessa paikassa yhtä aikaa: elossa olevassa ruumiissaan, ja samaan aikaan kolmannessa taivaassa, ilman tätä ruumistaan. Todennäköisin on siis vaihtoehto a. jonka mukaan Paavali temmattiin ruumiineen päivineen paratiisiin.

Koska Paavali kuitenkin itsekin jättää asian avoimeksi, sanoen: "...en tiedä, Jumala tietää...", ei meidänkään sovi varmuudella "tietää" asiasta sen enempää.

"...HALUAISIN TÄÄLTÄ ERITÄ..."

Kirjeeseen Filippiläisille apostoli Paavali kirjoitti (1:21-25) uuden käännöksen mukaan: "Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto. Mutta jos jään tähän elämään, siitä hyötyy tehtäväni. En tiedä, kumman valitsisin, olen kahden vaiheilla. Haluaisin täältä eritä ja päästä Kristuksen luo, sillä se olisi kaikkein parasta. Teidän vuoksenne on kuitenkin parempi, että jään eloon. Olen siitä varma. Niinpä tiedänkin, että jään tänne ja pysyn kaikkien teidän luonanne, jotta te edistyisitte uskossa ja saisitte siitä iloita."

Tässä tekstissä on neljä rinnasteista lausumaa, jotka yhdessä näyttävät mitä selvemmin todistavan samasta asiasta, eli Paavalin välittömästä siirtymisestä kuoleman jälkeen Kristuksen luokse: 1) "Haluaisin täältä eritä", 2) "...päästä Kristuksen luo", 3) "...on kuitenkin parempi, että jään eloon." 4) "...tiedänkin, että jään tänne..."

Alkutekstikään ei paljoakaan lievennä uuden käännöksen määrättyyn suuntaan tulkittua sisältöä. "Eläminen lihassa" (to dzeen en sarki) tuottaa työn hedelmää. Ahtaalla ollessaan Paavali, "omistaen lähtemiseen ja Kristuksen kanssa olemiseen (kohdistuvan) halun (teen epithymian ekhoon eis to analyysai kai syn Khristo einai) tietää, että "viipyminen lihassa" (to de epimenein tee sarki)) on tarpeellisempaa filippiläisten tähden. Tästä syystä hän tietää "tulevansa jäämään" (futuuri: "menoo" ) ja "tulevansa pysymään" (futuuri: "paramenoo" ) heidän luonaan.

Tästä elämästä lähteminen eli kuoleminen on siis joka tapauksessa kysymyksessä, kun Paavali edellä kirjoittaa "täältä eriämisestä", jatkaen heti perään: "ja olla Kristuksen kanssa." Kuitenkaan Kristuksen kanssa olemisen ei tarvitse välttämättä merkitä suoraa jatkoa täältä eriämiselle. Alkutekstin sanat ("teen epithymian ekhoon eis to analysai kai syn Khriatoo einai" = "omistaen halun täältä eriämiseen ja Kristuksen kanssa olemiseen") osoittavat, että itse asiassa Paavalin halu kohdistui kahteen eri asiaan.

Uuden käännöksen sanat: "täältä eritä" (Fil.1:23) on käännös alkukielen sanasta "analyysai" , mikä on aoristin infinitiivi verbistä "analyoo" = lähteä / eritä / palata. Tämän verbin sukulaissanaa, eli substantiivia: "hee analysis" Paavali käytti genetiivimuodossa 2 Tim. 4:6:ssa, kirjoittaessaan samoin tästä elämästä lähdöstään: "...kai ho kairos tees analyyseoos muu efesteeken.” = ”...ja minun lähtemiseni aika on saapunut."

Tässä kirjeessään Timoteukselle Paavali ei kuitenkaan kirjoita mitään välittömästi lähtönsä jälkeisestä Kristuksen kanssa olemisesta, vaan vanhurskauden seppeleestä, joka on tästedes hänelle talletettuna. Tämän seppeleen Herra on antava sekä hänelle että myös "kaikille, jotka hartaasti odottavat hänen ilmestymistään." Uuden käännöksen mukaan Herra antaa tämän seppeleen "tulemisensa päivänä", joskin alkuteksti puhuu "siitä päivästä."

Teksti kuuluu:

2 Tim 4:6-8 "Sillä minut jo uhrataan, ja minun lähtemiseni määräaika on saapunut. Hyvän kilpailun olen kilpaillut, juoksun olen päättänyt, uskon olen säilyttänyt: Tästedes minulle on talletettuna vanhurskauden seppele, jonka Herra, oikeamielinen tuomari, on tuleva antamaan minulle tuona päivänä, eikä ainoastaan minulle, vaan myös kaikille hänen ilmestymistään rakastaville.”

Kun vertaamme tässä tekstissä mainittua "täältä lähtemisen määräaikaa" Filippiläiskirjeen (1:23) "täältä eriämisen" tekstiin, näyttäisi todella selvältä, että "oleminen Kristuksen kanssa" on tarkoitettu ymmärrettäväksi siten, että se alkaisi vasta "vanhurskauden seppeleen" antamisen päivänä, eli "sinä päivänä", jolloin Jeesus ilmestyy.

Lisäksi:

Paavalin Filippiläiskirje on yhtenäinen kokonaisuus, jonka eri kohdat eivät ilmeisestikään voi olla ristiriidassa keskenään. Sitä tulkintaa, että Fil.1:23:n mainitsemien "täältä eriämisen" ja "Kristuksen kanssa olemisen" välillä olisi aikaero, näyttää tukevan myös saman kirjeen kolmannen luvun jakeet 11-14:

PHI 3:11-15 : ”Jos jotenkin tulisin saavuttamaan kuolleitten joukosta ylösnousemuksen. Ei, että jo sen sain, tai jo olisin tullut täydelliseksi, vaan tavoittelen, jos myös saavuttaisin, koska myös minut on saavutettu Kristuksen (Jeesuksen) toimesta. Veljet, minä en lue itseäni sitä saavuttaneeksi: mutta yksi: takana olevat asiat unohtavana ja edessä oleviin kurottavana, riennän päämäärään, Jumalan ylös kutsun voittopalkintoon Kristuksessa Jeesuksessa."

"Jumalan ylös kutsun voittopalkinto" ( to brabeion tees anoo kleeseoos tuu Theuu ) tarkoittaa Jeesuksen paruusiassa tapahtuvaa seurakunnan ylösottoa. Tällöin tapahtuu myös ylösnousemus kuolleitten joukosta.

Tässä samassa luvussa (jakeet 20-21) Paavali jatkaa:

”Sillä meidän yhteiskuntamme on olemassa taivaissa, josta myös pelastajaa, Herraa Jeesusta Kristusta odotamme, joka on tuleva muuttamaan meidän alennustilamme ruumiin samankaltaiseksi hänen kirkkautensa ruumiille, mukaan voimavaikutuksen, jolla hän kykenee myös alistamaan valtaansa kaiken."

Kun Paavalin päämäärä näinkin selvästi kohdistuu tässä Filippiläiskirjeessä kuolleiden joukosta ylösnousemukseen, jonka tapahtuessa alennustilan ruumis muutetaan Kristuksen ruumiin kaltaiseksi, osoittaa tämä hänen omaavan edelleen saman näkemyksen kuin kirjoittaessaan tessalonikalaisille (1 Tes.4:13-17).

Kun hän näissä äsken lainatuissa Filippiläiskirjeensä kohdissa pitäytyy siihen samaan näkemykseen, jonka mukaan Kristuksessa nukkuneet kohtaavat Herran vasta hänen tulemuksessaan, on Fil.1:23 tulkittava tämän seikan kanssa sopusoinnussa.

Aimo T. Nikolainen selittää "Viisi Paavalin kirjettä" -selitysteoksessaan tätä kohtaa seuraavasti:

"Vaikka Paavali ei tässä nimenomaan puhu ylösnousemuksestansa niin kuin vähän myöhemmin (3:11), hän edellyttää sen. Väliaika vain häipyy kuoleman ja ylösnousemuksen välistä."

Voidaan siis ajatella seuraavasti:

Paavali tiesi, että seuraava kuoleman jälkeinen tietoinen kokemus olisi Kristuksen tulemuksessa koettava ylösnousemus, Kristuksen läsnäolon kokemus. Koska kuoleman syvässä unessa ei ole ajan tajua, kuoloon nukkuneesta voisi ylösnousemuksen hetkellä tuntua siltä, että hän olisi herännyt seuraavassa silmänräpäyksessä nukkumisensa jälkeen.

Raamatullisena miehenä Paavali kenties ajatteli juuri ylösnousemuksesta puhuvaa Psalmia 17:15: "Minä saan nähdä sinun kasvosi, sillä minä olen viaton. Kun herään unesta, sinun läsnäolosi ravitsee minut."

Paavalin ajattelua valottaa mainiosti myös 1 Kor. 13:12, jonka lainaan tähän uuden käännöksen mukaisena:

"Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee."

Tässä tekstissä Paavali viittaa "nyt"- sanalla täällä ajassa elettävään elämään, "silloin"- sanalla taas ylösnousemukseen. Vaikka siis "nyt" ja "silloin" - aikojen väliä olisikin alkuajan kristittyjen kohdalla jopa tuhansia vuosia, kuitenkin he kokisivat "silloin"- ajan välittömänä "nyt"- ajan jatkona. Kun Paavali ei mainitse mitään näiden aikojen väliajasta, saattaa tämä selittää hänen ajatteluaan myös Fil.1:23:n kohdalla. Näin Paavalin maininnat "täältä eriämisestä" ja heti perään "Kristuksen kanssa olemisesta" voidaan selittää sopusointuun hänen ylösnousemustapahtumia koskevan opetuksensa kanssa, joskin täytyy myöntää, että tämä sopusointu ei tunnu vakuuttavalta.

On siis myönnettävä, että luonnollisin Fil.1:23:n selitys on ottaa Paavali kirjaimellisesti: Uskoiko Paavali sittenkin pääsevänsä heti kuolemansa jälkeen tietoisessa tilassa Herran luokse?

"...SAARNASI...HENGILLE..."

1 Piet. 3:18: ”Sillä myös Kristus kuoli kerran syntien tähden, vanhurskas väärien puolesta, jotta hän veisi teidät Jumalan eteen. Hänet surmattiin tosin lihassa, mutta hänet tehtiin eläväksi hengeksi, jossa (tilassa) mentyään, hän julisti myös hengille vankeudessa, kerran tottelemattomille, kun Jumalan pitkämielisyys odotti Nooan päivinä, arkkia valmistettaessa, johon muutamat, tämä on: kahdeksan sielua, pelastettiin vedestä. Joka vastakuva myös teidät pelastaa nyt kasteena, ei lihan lian poispanemisena, vaan hyvän omantunnon pyytämisenä Jumalaan nähden, Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen kautta.”

Edellä lainattu teksti tulkitaan usein siten, että Herramme olisi saarnannut kuolleiden ihmisten hengille tuonelassa. Saarna olisi tapahtunut sinä aikana, kun hänen oma ruumiinsa makasi haudassa. Hän olisi näin ollen saarnannut kuolemansa ja ylösnousemuksensa välisenä aikana, ollessaan itsekin ruumiittomassa tilassa.

Todellisuudessa tämä Pietarin teksti ei välttämättä edellytä kuoleman tilan aikana saarnaamista, pikemminkin toisin. Eihän nimittäin itsessään elävä henki tai sielu tarvitse mitään eläväksi tekemistä.

Pietarin käyttämät sanat: "thanatootheis men sarki” = ”surmattiin tosin lihassa (tai: lihana)", viittaavat ristinkuolemaan, kun taas sanat: "dzooopoieetheis de (doo) pneumati" = ”tehtiin eläväksi hengessä (tai: henkenä)", tarkoittavat ylösnousemusta. Kysymyksessä on siis ylösnousemuksen tila, "jossa (tilassa": "en hoo" ) Herramme myös "mentyään" (poreutheis ) saarnasi.

Se kreikankielen verbi, joka on käännetty tässä sanoiksi: "tehtiin eläväksi", on aoristin passiivin partisiippi: dzooopoieetheis , verbistä dzooopoieoo. Tätä verbiä käytetään Uudessa testamentissa pääasiassa siitä eläväksitekemisestä, jolla tarkoitetaan kuolleista herättämistä (Joh.5:21,6:23, Room.4:17, 8:11, 1 Kor. 15:22-23, 36,45, 2 Kor. 3:6, Gal.3:21).

Tässäkin käsillä olevassa Pietarin kohdassa sanoilla: " dzooopoieetheis de pneumati " tarkoitetaan siis ilmeisen selvästi Herramme ylösnousemusta.

Sen sijaan seuraava jae (19) voidaan ymmärtää kahdella tavalla. Relatiivipronominin singulaarin datiivi: " hoo ", " en "- preposition kanssa: "en hoo = jossa", voidaan ymmärtää viittaavan pelkästään sanaan: "pneumati" = "henkenä / hengessä". Tällöin ei olisikaan kyse ylösnousemuksesta, vaan yleensä vain "henkenä / hengessä" saarnaamaan menemisestä. Tähän tulkintaan perustuu käsitys Jeesuksen saarnaamisesta ruumiittomassa tilassa.

Toisen tulkinnan mukaan sanojen "en hoo" = "jossa" korrelaattina ei olisikaan pelkästään sana: "pneumati” = ”henkenä", vaan kokonainen lause: "dzooopoieetheis de pneumati" = "tehtiin eläväksi hengessä."

Tämä viimeksi mainittu tulkinta on paremmin perusteltu jo itse selvän tekstiyhteyden perusteella, mutta se on toisestakin syystä paremmin perusteltu.

Vasta ylösnousemus näet sinetöi Herramme voiton meidän puolestamme (Room.4:25, 6:3-5, 1 Kor. 15:17, Ef.2:6, Hepr. 5:9, 6:19-20, 9:11-12,24).

Voimmekin olla kutakuinkin varmoja siitä, että tekstissä tarkoitetaan Herramme saarnanneen vasta ylösnousemuksensa jälkeen, Hengessä eläväksi tehtynä.

Uusi käännös sanoo: "Kärsihän Kristuskin ainutkertaisen kuoleman syntien tähden, syytön syyllisten puolesta, johdattaakseen meidät Jumalan luo. Hänen ruumiinsa surmattiin, mutta hengessä hänet tehtiin eläväksi. Ja niin hän myös meni ja saarnasi vankeudessa oleville hengille."

Kreikan Tessalonikan yliopiston raamattuoppineiden vuonna -89 julkaisema nykykreikankielinen tekstilaitos sanoo:

"Hänet surmattiin ruumiillisesti, Henki kuitenkin teki hänet eläväksi. Näin hän meni ja julisti vangituille sieluille Haadeksessa."

Kysymme nyt, keille hän saarnasi? Kysymys voi näyttää turhalta, mutta on silti monestakin syystä perusteltu. Ensiksikin jo teksti itse rajoittaa saarnan kohdistuneeksi (vain?) niihin "vankeudessa oleviin henkiin", jotka Nooan päivinä, Jumalan pitkämielisesti odottaessa, eivät silti tulleet kuuliaisiksi.

Jos näillä "hengillä" tarkoitetaan (kuten on ilmeistä) silloin eläneiden ihmisten henkiä, joudumme kysymään, miksi Kristuksen saarna kohdistui vain heihin, miksei muidenkin aikakausien kuolleisiin?

Herramme saarnassa näytti olleen kyse kertakaikkisesta (ei jatkuvasta eikä toistuvasta) menneen ajan tapahtumasta: "ekeeryksen" on aoristin aktiivin indikatiivi ”saarnata” (keeryssoo) verbistä.

. Lisäksi on huomattava, että teksti puhuu ihmisistä "sieluina" (psyykhai ), kun taas saarna kohdistui "hengille" ( pneumasin ). Tämä ero saattaa viitata siihen, että saarnan kohteena eivät olleetkaan Nooan aikana kuolleiden ihmisten elossa olevat henget, vaan henkiolennot. Tosin tämä tulkinta ei näytä olevan kovin hyvin tuettu.

Maininta Nooan ajasta antaa kuitenkin oikeuden etsiä, tutkia ja kysyä, tunteeko Raamattu kenties muitakin olentoja, jotka silloin eläneiden ihmisten lisäksi olivat tottelemattomia Jumalalle? Voimmekin arvelematta vastata: tuntee!

1 Moos.6:1-4 teksti kertoo "Jumalan pojista", jotka havaitsivat "ihmisten tyttäret" ihaniksi, ja valitsivat heistä vaimoja itselleen. Teksti kertoo, että "myöhemminkin" nämä Jumalan pojat yhtyivät ihmisten tyttäriin, ja nämä synnyttivät heille lapsia. Heistä syntyneet jälkeläiset olivat "jättiläisiä", noita "muinaisajan kuuluisia sankareita."

Myös Etiopialainen Eenokin kirja kertoo (6:1-2):

"Ja tapahtui, kun ihmislapset lisääntyivät, niinä päivinä syntyi kauniita ja ihania tyttäriä. Ja enkelit, taivaan pojat, näkivät heidät ja himoitsivat heitä, ja sanoivat toisilleen: `Tulkaa, valitkaamme itsellemme vaimot ihmisten joukosta, ja siittäkäämme heille lapsia.`"

On olemassa tulkinta, jonka mukaan Jumalan pojilla tarkoitettaisiin Seetin jälkeläisiä, jotka ottivat vaimoja Kainin suvun naisten joukosta. Emme kuitenkaan löydä mistään tukea tälläiselle tulkinnalle, jonka mukaan Seetin jälkeläisiä nimitettäisiin Jumalan pojiksi. Mainittu tulkinta kaatuu siihen, että Seetin jälkeläiset olivat aivan tavallisia ihmisiä, kun taas näiden "poikien" jälkeläiset olivat kooltaankin "jättiläisiä." Kun teksti lisäksi sanoo, että "myöhemminkin" Jumalan pojat yhtyivät ihmisten tyttäriin, ei sillä voida tarkoittaa Kainin jälkeläisiä, jotka Raamatun mukaan hukkuivat kaikki vedenpaisumuksessa.

Heprean teksti puhuu "Jumalan pojista" (benee haa Elohiim), jotka heprean teksti mainitsee muuallakin (Ps.29:1, 89:7, Job 1:6-7, 2:1-2-, 38:4-7), ja joilla tarkoitetaan enkeleitä. Codex Alexandrinuksen Septuagintateksti onkin kääntänyt 1 Moos. 6:2:n benee haa Elohiim- sanat enkeleiksi.

Uuden testamentin puolella Juudan kirjeen 6 ja 7 jae saattaa viitata juuri 1 Moos. 6:1-4:n kertomukseen:

"Ja niitä enkeleitä, jotka eivät pitäneet kiinni korkeasta asemastaan vaan hylkäsivät omat asuinsijansa, hän pitää pimeydessä ikuisissa kahleissa suurta tuomion päivää varten. Niin kävi myös Sodoman ja Gomorran ja muiden sen seudun kaupunkien, jotka samalla tavoin antautuivat siveettömyyden ja luonnonvastaisten himojen valtaan: ..."

Tässä yhteydessä "Uusi Testamentti Nykysuomeksi"- käännöksen teksti on mielenkiintoinen, koska se selittää (paremmin kuin uusi käännös) tarkemmin sen, keiden kanssa "samalla tavoin" sen seudun kaupungit tekivät:

"Muistakaa enkeleitä, jotka eivät välittäneet valtansa rajoista, vaan lähtivät asuinpaikastaan. Jumala on pitänyt heidät pimeydessä, sidottuina ikuisiin kahleisiin tuomion suurta päivää varten. Muistakaa Sodomaa ja Gomorraa ja niiden naapurikaupunkeja, joiden asukkaat tekivät samalla tavoin kuin enkelit, harjoittivat haureutta ja tottelivat luonnottomia himoja. ..." (Juuda 6-7.)

Alkutekstin mukaan sanasta sanaan käännettyinä samat jakeet kuuluvat:

”Ja enkelit, jotka eivät säilyttäneet heidän omaa valta-asemaansa, vaan jättivät oman asumuksensa, tuomion suurta päivää (varten), kahleissa ikuisissa, alle pimeyden hän on pannut säilöön: Kuten Sodoma ja Gomorra ja niiden ympärillä (olevat) kaupungit, samalla tavalla kuin nuo, ne harjoittivat haureutta ja menivät pois perään vieraan lihan, ovat varoittavana esimerkkinä, iankaikkisen tulen rangaistusta kärsivinä.”

Tekstissä esiintyvä demonstratiivipronominin muoto: "tuutois", on maskuliinin ja neutrin datiivin monikkomuoto. Jos tämä pronomini on käsitettävä neutriksi, silloin se viittaa Sodoman ja Gomorran kaupunkien nimiin, eli näiden ympärillä olevat kaupungit tekivät samalla tavalla kuin itse Sodoma ja Gomorrakin. Tämä demostratiivipronomini voi olla myöskin maskuliini, jolloin se viittaa maskuliinisiin enkeleihin: "Hoi anggeloi." Tällöin tarkoituksena on sanoa, että Sodoma ja Gomorra, sekä kaupungit niiden ympärillä, tekivät samalla tavalla kuin enkelit.

Kun nyt palaamme Herramme saarnaan, pitäen mielessämme, että hän saarnasi "vankeudessa oleville hengille", ja että juuri enkelit ovat "henkiä" (Hepr.1:14), ei ole mahdotonta ajatella saarnan kohdistuneen juuri heihin. Nämä Nooan aikana ihmisten tyttäriin langenneet enkelit saattavat siis olla juuri niitä samoja henkiä, jotka saivat kuulla Herramme saarnan.

Todennäköistä on kuitenkin, että 1 Piet. 3:19-20 tarkoitetaan saarnatun Nooan aikuisten, vedenpaisumuksessa kuolleiden ihmisten hengille. Näiden ruumiillisesti kuolleiden ihmisten henget olisivat siis edelleen pysyneet elävinä ja tiedostavina.

Tämän puolesta puhuu eräs saman Pietarin ensimmäisen kirjeen toinen kohta (4:6):

"Sillä siksi myös kuolleillekin julistettiin hyvä uutinen, jotta he tosin olisivat tuomittuja ihmisten mukaan lihassa, mutta eläisivät Jumalan mukaan hengessä.”

Verbi "eueengelisthee " (julistettiin) on aoristin passiivin indikatiivi, ja viittaa siis (todennäköisesti) kertakaikkiseen menneen ajan tapahtumaan, joka ei toistu eikä jatku.

Tällä kertaa myös selvästi sanotaan, että on kyse kuolleista ihmisistä. He ovat siis saaneet kokea tuomionaan lihassaan synnin palkan eli kuoleman. Mutta he ovat saaneet kuulla myös evankeliumin, ja nimenomaan sitä varten, että he saisivat hengessä elää.

Kun tämä teksti yhdistetään 3:18-20 kanssa, kuva selkenee: Herramme Jeesus tehtiin eläväksi ylösnousemuksessaan, jonka jälkeen hän meni ja saarnasi Nooan aikana maan päällä eläneiden ihmisten hengille. Nämä ihmiset olivat siis ruumiillisesti kuolleet, mutta silti he olivat edelleen tietoisessa tilassa henkinä olemassa. Kun Herramme saarnasi nimenomaan evankeliumia, eli hyvää sanomaa, täytyy tämän merkitä kuulijoille pelastumisen mahdollisuutta.

Kun näille kuolleille julistetun evankeliumin tarkoitus oli, että "heillä hengessä olisi elämä", on tämä ilmaisu lähellä Paavalia, joka toivoo Saatanan haltuun hyljätyn veljen "hengen" pelastuvan Herran päivänä (1 Kor.5:5).

Joka tapauksessa tämä Raamatun kohta avaa selviä näkymiä siihen, ettei kaikkien kohdalla kaikki ole silti menetetty, vaikka tässä elämässä kävisikin huonosti.

Vaikka nämä kohdat (1 Piet.3:18-20, 4:6) kertovatkin vain yhdestä tapahtumasta rajan takaa, voimmeko tämän perusteella kieltää sen mahdollisuuden, että muitakin samankaltaisia tapahtumia saattaa rajan takana tapahtua?

Nämä Pietarin kirjeen kohdat eivät puhu mitään ylösnousemuksesta, vain hengessä elämän omaamisesta. Saattaa olla niinkin, että tämä ilmaisu "elää hengessä" vastaa Paavalin "taivaalliseen majaan muuttamista" (2 Kor.5:1-2,8). Tällöin Paavalin selvitys ylösnousemuksesta (1 Kor.15:42-58) olisi vain ymmärrettävämmäksi tehty kuvaus salatusta. Kuolleiden ylösnousemus merkitsisi tällöin "Jumalan poikien" (hyioi tuu Theuu) ilmestymistä luomakunnan keskelle, ja kun he ilmestyvät, he tuovat mukanaan vapauden ja kirkkauden.

MITÄ APOSTOLIEN JÄLKEINEN SEURAKUNNAN KRISTILLINEN SUKUPOLVI USKOI?

Täydennykseksi tähän artikkeliini "Onko ihminen elossa kuoltuaankin?" olen katsonut aiheelliseksi valaista välittömästi apostolisen ajan jälkeen eläneitten kristittyjen uskoa parilla esimerkillä. Teen sen siten, että lainaan ensin kohdan ensimmäisen Kleemensin kirjeestä. Tämä kirje on kirjoitettu samoihin aikoihin kuin Ilmestyskirjakin, ehkä hiukan myöhemmin. Kirkkoisä Eusebiuksen mukaan Kleemens oli Rooman seurakunnan paimenena vuosina 92-101, ja tämä Kleemens roomalaisen kirje korinttilaisille on ajoitettu kirjoitetuksi jo vuonna 95.

Tämän kirjeen 5 luku on erittäin mielenkiintoinen, ja kuuluu kreikankielisen alkutekstin mukaisena käännöksenäni seuraavasti:

"Mutta lakataksemme vanhan ajan esimerkeistä, siirtykäämme meitä lähimpiin kilvoittelijoihin. Ammentakaamme meidän sukupolvemme pelottomista esimerkeistä. Kateuden ja turmeluksen tähden suurimmat ja vanhurskaimmat pylväät kärsivät vainoa ja kilpailivat kuolemaan asti. Asettakaamme meidän silmiemme eteen hyvät apostolit: Pietarin, joka väärämielisen kateuden tähden, ei kerran eikä kahdesti, vaan useamman kerran kärsi vaivoja, ja näin todistettuaan hän meni pois hänelle arvolliseen kunnian paikkaan. Kateuden ja riidan tähden Paavali osoitti kärsivällisyyden voittopalkinnon, seitsemästi kahleita kannettuaan, maasta karkoitettuna, kivitettynä, julistusta suoritettuaan sekä idässä että lännessä, hän saavutti hänen pelottoman uskonsa maineen. Opetettuaan vanhurskautta koko maailmalle ja lännen äärelle tultuaan, ja todistettuaan vallanpitäjille, näin hän poistui maailmasta ja hänet otettiin ylös pyhään paikkaan, tultuaan kärsivällisyyden suurimmaksi malliksi."

Kleemensin ilmaisut siitä kuinka Pietari "meni pois hänelle arvolliseen kunnian paikkaan" ja kuinka Paavali "poistui tästä maailmasta ja otettiin ylös pyhään paikkaan" eivät ole tulkittavissa kuin yhdellä tavalla. Kleemens uskoi heidän elävän tietoista elämää pyhässä paikassa. Kleemens tuskin tarkoittaa, että heidät olisi ruumiillisesti herätetty kuolleista, vaan sitä, että he ovat persoonina silti elossa, vaikka joutuivat marttyyreina kokemaan ruumiillisen kuoleman.

Hiukan Kleemensiä nuorempi oli marttyyri Polykarpos, joka ainakin 86 vuotiaana kärsi marttyyrikuoleman vuonna 155 tai 156. Polykarpoksen kirjeessä filippiläisille on yhdeksäs luku mielenkiintoinen.

Luvun alussa Polykarpos kehoittaa lukijoitaan tottelemaan vanhurskauden sanaa, ja kestävyydessä osoittamaan kaikkea sitä kärsivällisyyttä, jata he omin silmin näkivät marttyyreina kuolleissa aikalaisissaan Ignatioksessa, Zootimuksessa ja Rufuksessa, kuten myös muissa teikäläisissä ja itse Paavalissa ja toisissa apostoleissa.

Sitten Polykarpos jatkaa:

"Vakuuttuneina, että nämä kaikki eivät juosseet turhaan, vaan uskossa ja vanhurskaudessa, ja että he ovat nyt heille arvollisessa paikassa Herran luona, jonka kanssa he yhdessä ovat kärsineet. ..."

Taaskaan ei jää epäilystä siitä, etteikö Polykarposkin uskonut kristittyjen kuolemanjälkeiseen tietoiseen elämään, vieläpä välittömästi kuoleman jälkeen. Polykarposkin uskoi marttyyrien elävän tietoista elämää pyhässa paikassa. Polykarposkaan tuskin tarkoittaa, että heidät olisi ruumiillisesti herätetty kuolleista, vaan sitä, että he ovat persoonina silti elossa, vaikka joutuivat marttyyreina kokemaan ruumiillisen kuoleman.

LOPPUMIETTEITÄ

Risto Saarinen kirjoitti artikkelissaan "Kuollaanko kuolemassa kokonaan?" (kirjassa: Lopunajat eilen ja tänään) seuraavaa:

(Välitilan) "Tradition jatkumisen perimmäisenä syynä on raamatunkäytön metodi; kun Uuden testamentin moni-ilmeinen kuoleman teologia halutaan saattaa yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, joudutaan olettamaan erikseen välitila ja lopputila."

Omasta puolestani minun on tunnustettava (monien Raamatun kohtien päinvastaisista selitysvaihtoehtojen esittämisistä huolimatta) seuraavaa:

Jos haluan nähdä Raamatun opetuksen yhtenäisenä kokonaisuutena, joudun todellakin olettamaan välitilan ja lopputilan olemassaolot erikseen. Edelleen minun on tunnustettava (joidenkin raamatunkohtien päinvastaisista selitysvaihtoehtojen esittämisistä huolimatta), että monet Raamattumme kirjoittajista näyttävät todellakin uskoneen ihmisen sielunelämän jatkumiseen välittömästi ruumiillisen elämän jälkeen. Mutta ovatko he uskossaan oikeassa? Onko mahdollista, että he ovat sittenkin erehtyneet?

Jos näin ollen pidän heidän kirjoituksiaan ohjeellisena ja erehtymättömänä Jumalan sanana, on minunkin uskottava samalla tavalla. Jos sen sijaan pidän heidän kirjoituksissa esittämiään näkemyksiä vain erehtyvien ihmisten mielipiteinä, joitten ei tarvitse välttämättä joka kohdassa pitää yhtä totuuden kanssa, saatan olla heidän kanssaan eri mieltäkin joistakin asioista.

Tästä suhtautumisesta on oivana esimerkkinä Matti Myllykosken edellä mainitussa kirjassa oleva artikkeli "Milloin kuolleet nousevat?":

"Voimme rehellisesti kysyä, missä Paavali on viettänyt viimeiset 1900 vuotta. Vaikka Paavali itse uskoi kuoleman jälkeen pääsevänsä suoraan Herran luo, luterilaisen traditiomme nojalla hänen sielunsa on nukkunut kuolonunta 2000 vuotta, jotka ovat Herran edessä kuin kaksi päivää. Selkeä luterilainen käsitys kaikkien kuolleiden herättämisestä viimeisenä päivänä häiriintyisi, jos Paavali tai kuka tahansa muu muodostaisi skolastistyyppisen poikkeuksen. Sielunhoidollisella tasolla liturgia ja julistus menevät kuitenkin herkästi ohi yksiviivaisen opin; omaisille täytyy voida antaa jotakin enemmän ja lämpimämpää kuin sana vainajan sielun nukkumisesta viimeisen tuomion odotuksessa."

On toistaen myönnettävä, että jos halutaan nähdä Raamatun opetus yhtenäisenä kokonaisuutena, joudutaan olettamaan erikseen välitila ja lopputila. Kuitenkin tässä oletuksessa näyttää olevan jotakin perusteellisesti erheellistä. Terve ymmärrys sanoo, että opissa (joka esittää kristityn menevän heti ruumiinsa kuoleman jälkeen tietoisessa tilassa Herran luokse, ja kuitenkin aivan kuin samaan hengenvetoon turvaa ylösnousemukseen, käyttäen niitä sanankohtia, jotka lupaavat kristityn pääsevän Herran luokse vasta Herran tullessa) täytyy olla virhe.

Sallittakoon seuraava kuvaus: Kristityt ovat ruumiillisesti kuolleet, mutta heidän henkensä ja / tai sielunsa on muuttanut Kristuksen luokse täysin tietoisessa tilassa. Siellä he nauttivat autuutta Herran läheisyydessä. Tätä jatkuu kenties tuhansia vuosia, ja tämä on heidän ruumiillisen kuolemansa ja ylösnousemuksensa väliaika. Kuitenkin koko tämä aika on vain välitilan odottamisen aikaa, vaikka se saattaa olla satoja jopa tuhansia kertoja pitempi kuin aikaisempi ruumiillinen elämä. Odottamisen päämääränä on ylösnousemus, jolloin he saavat uuden ruumiin, joka varsinaisessa lopputilan autuudessa on tuiki tarpeellinen.

Kun sitten Herran paruusian aika vihdoin koittaa, meidän Herramme sanoo heille: "Minun tulemukseni aika lähestyy. Te saatte vihdoinkin nousta kuolleista, joten menkääpä nyt kukin hautoihinne maan päälle. Olen pian noutava teidät luokseni, ja sen jälkeen te saatte aina olla minun kanssani."

Koska edellä esitetty kuvaus ei tunnu mielestäni uskottavalta, olen taipuvainen olettamaan seuraavaa: Joko kristityt todellakin nukkuvat haudoissaan, odottaen ylösnousemustaan Herramme tulemuksessa, tai: he jo kuollessaan muuttavat taivaalliseen ruumiiseensa, jolloin ylösnousemus kuvaa vain heidän esiintuloaan ja ilmestymistään Kristuksen kanssa (Kol.3:4, 1 Tes.4:14).

Kummassakin edellä esittämissäni vaihtoehdoissa (ja tietysti siinä mahdottoman tuntuisessa kolmannessakin) on eräs asia kuitenkin lohduttava: Kun kristitty täällä sulkee silmänsä kuoleman uneen, hänen seuraava tietoinen kokemuksensa on olla Kristuksen kanssa.

Tärkein ja ratkaisevin kysymys ihmisen olemusta pohdittaessa siis kuuluu: Onko ihminen nykyisellään iankaikkisuusolento, eli onko hänen olemukseensa kätketty ruumiista riippumaton ja kuolematon, ruumiista erilliseen tiedostamiseen kykenevä sielu? Monet teologiset kommentaarit vastaavat edellä esittämääni kysymykseen liian köykäisin perustein myöntävästi. Oikeampi vastaus on ilmeisesti kuitenkin kielteinen: Alkaessaan elää ihminen tulee `eläväksi sieluksi´. Elämänsä aikana ihminen on `elävä sielu´. Kuollessaan ihmisestä tulee `kuollut sielu´. Kun kuollut sielu eli kuollut ihminen haudataan, silloin haudataan `sielullinen ruumis´ eli kuollut sielu haudataan yhdessä kuolleen ruumiin kanssa.

Mutta ainakaan kristityn ihmisen sielu ei suinkaan jää hautaan, eikä todennäköisesti myöskään ei - kristitty ihminen katoa ruumiineen ja sieluineen haudassa olemattomuuteen lopullisesti.

Sen sijaan kristillisen uskon mukaan on tapahtuva siten, miten jo kirkkoisä Tertullianus kirjassaan ”Apologeticum” tapahtumaa selosti:

”Mutta paljon tärkeämpää puolustuksellemme on se meidän väitteemme, että on ehdottomasti paljon arvokkaampaa uskoa ihmisen palaavan ihmiseksi, itse kunkin omaksi itsekseen - kun nyt kerran on kysymys ihmisestä - niin että kukin palaa entiseen sielun laatuunsa ja tilaansa, vaikkakaan ei enää samaan olomuotoon. Koska palauttamisen tarkoitus on se, että voidaan antaa tuomio, on välttämätöntä että esiin astuu juuri se sama ihminen, ja sellaisena kuin hän on ollut, jotta Jumala voisi lausua tuomionsa, joko hänen hyvien tai pahojen tekojensa perusteella. Siksi hän astuu esiin myös ruumiissa, koska kukaan ei voi kokea mitään pelkällä sielullaan, ilman pysyvää aineellista olomuotoa, siis ilman ruumista, ja koska juuri sielun on koettava Jumalan tuomion seuraukset, se ei voi saada ansionsa mukaan ilman sitä ruumista, jonka verhossa se on kaikki tekonsa tehnyt. Sinä kuitenkin kysyt: `Miten ihmeessä hajonnut aine muka voidaan palauttaa?´ Tarkkailepa vähän itseäsi hyvä ihminen, ja löydät asiaan vahvistuksen. Mieti mikä olit ennen kuin astuit olemassaoloon. Et kerta kaikkiaan yhtään mitään - muistaisit nimittäin, jos olisit jotain ollut. Jos siis kerran et ennen olemistasi ollut yhtään mitään, ja kun sinä vastaavasti olemassaolosi lakatessa palaat olemattomuuteen, niin miksi sinä et voisi jälleen palata olevaksi sen saman tekijän tahdosta, joka kerran tahtoi sinun tulevan olevaksi ei - mistään? Mitä uutta sinulle tapahtuu? Sinusta jota ei ollut, tehtiin kerran oleva. Kun jälleen olet ei - mitään, sinusta taas tehdään oleva. Esitä siis, jos voit, selitys sille, miten olet tullut olevaksi, ja kysy vasta sitten, miten sinusta taas tulee sellainen!”

(Lainaus on Juha Pihkalan kääntämästä kirjasta: ”Apologeticum Kristinuskon puolustus” sivuilta 136 – 137.)

Wikipedia alkaa selvityksensä Tertullianuksesta seuraavalla tekstillä, josta lainaan tähän vain tuon tekstin alun:

”Tertullianus (Quintus Septimius Florens Tertullianus) (noin155–230) oli kirkollinen johtaja ja merkittävä kirjailija kristinuskon varhaisina vuosina. Tämän vuoksi hänet luetaan kirkkoisien joukkoon. Hän syntyi, eli ja kuoli Karthagossa, nykyisessä Tunisiassa.

Tertullianus oli latinankielisen lännen kirkon ensimmäisiä suuria kirjoittajia, ja hänet tunnetaan "latinalaisen kirkon isänä". Hän toi termin pyhä kolminaisuus (latinantrinitas) kristilliseen sanastoon, ja esitteli siihen liittyvän ajatuksen kolmesta persoonasta, mutta yhdestä olemuksesta (latinan tres personae, una substantia, kreikantreis hypostases, homoousios).[1] Toisaalta hän kuitenkin jätti katolisen kirkon myöhemmässä iässä ja liittyi montanolaisuuteen. Siksi häntä ei koskaan julistettu pyhimykseksi katolisessa kirkossa. ...”

*

Vielä on palattava mahdottoman tuntuiseen eli sielun kuolemattomuusopin mukaiseen, jumalattomia tämän opin mukaan kohtaavaan karmeaan kohtaloon, jos tuo heitä koskeva mahdottomalta tuntuva vaihtoehto pitäisi paikkansa.

Jotkut ovat, loppumattomista helvetin tuskista jumalattomien kohtalona eroon pääsemisekseen, valmiita uhraamaan jopa taivaankin, ja nimeämään kummatkin odotteet vain inhimillisiksi utopioiksi.

Kun nyt edellä sanotusta esimerkkinä jatkossa lainaan suomalaisen teologin Heikki Räisäsen tekstiä, en tarkoita suinkaan sitä, että olisin kaikesta hänen esittämästään hänen kanssaan yhtä mieltä.

On mielestäni aihetta tutustua Heikki Räisäsen kirjasta `Uuteen uskoon´ seuraavaksi lainaamiini tekstikappaleisiin, näiden kappaleiden sisältämien asiatietojen paikkansapitävyyden tähden, silmämääränä myöhäisjuutalaisuuden keskuudessa syntyneet tuonela- ja gehenna- kuviot:

"Taivas ja helvetti varhaisessa kirkossa ja vähän myöhemminkin."

"Urho Muroma, jonka syntymästä oli hiljattain kulunut sata vuotta, näki näyn. Hän seisoi jyrkänteen reunalla; alhaalta nousivat hirvittävät tulenlieskat. Jumala oli pysäyttänyt hänet juuri kun hän oli suistumassa alas. Muroma näki, miten ihmisiä jonossa syöksyi tuleen. Silloin hän sai sisäisen kutsun: mene ja koeta pelastaa niin monta kuin mahdollista tulijärvestä."

"Paljolti Muroman työn seurauksena syntynyt herätysliike vaikutti syvästi omaankin ajatusmaailmaani lapsuudessa ja nuoruudessa. Todennäköisesti toivo helvetin välttämisestä oli minulle vielä tärkeämpää kuin taivaan kaipuu. Hienovarainen vallankäyttö, jota varmaan kukaan ei sellaiseksi tiedostanut, teki minusta `uskonnon uhrin´: elämäni oli predestinoitu tämän problematiikan työstämiseen, muiden asioiden kustannuksella."

"Ehkä helvetinpelko ei ole aivan vieras ilmiö nykypolvellekaan. Tekihän Billy Graham siitä salonkikelpoisen julistuksen motiivin. Nykyään tuonpuoleisuuskuvissa tuntuvat silti heijastuvan toisenlaiset toiveet ja pelot. Suurimpana huolena taitaa olla elämän rajallisuus ja ero rakkaista. Usko tuonpuoleiseen `takaa´, ettei elämän merkitys tyhjene liian lyhyeen vaellukseen; pysyvämpi yhteys "poisnukkuneisiin rakkaisiin" on mahdollinen."

"Kuolemattomuususko pukeutuu myös yhä useammin laina-asuun: intialaisperäinen jälleensyntymisen ajatus on yhä suositumpi. Alkuaan jälleensyntyminen tosin oli kielteinen asia, mutta meillä se koetaan lempeäksi kohtaloksi (mitä se ikuisen piinan rinnalla varmaan onkin)."

"Raamatun ylösnousemususkon synty ja kehitys."

"Raamatun ylösnousemususkon alkuperäinen konteksti oli toinen: viiltävä vääryyden ja elämän epäoikeudenmukaisuuden kokemus. 160- luvulla eKr. Syyrian kuningas Antiokhos IV yritti juurittaa pois juutalaisten perityn uskon. Uskossaan kestäviä kidutettiin ja surmattiin. Vanhastaan oli totuttu uskomaan, että hurskaan käy elämässä hyvin ja jumalattoman huonosti."

"Nyt eivät vanhat selitykset käyneet. Missä viipyi Jumalan vanhurskas tuomio?"

"Löytyi vain yksi vastaus, ja se oli Israelissa uusi, joskin tuttu Persiasta: ajan rajan tuolla puolen. Vainosta selvittiin vain heittäytymällä sen uskon varaan, että Jumala tekee oikeutta hurskailleen, vaikka sitten kuoleman rajat murtaen."

"Ylösnousemus ajateltiin ensin marttyyrien paluuksi elämään. Sittemmin toiset uskoivat marttyyrien heräävän iloon, sortajien ja luopioiden taas tuskaan. Ylösnousemisuskoon kuului "vastaan nouseminen", protesti vääryyttä vastaan. Tästä päädyttiin hiljalleen joko kaikkien hurskaiden tai ylipäänsä kaikkien ylösnousemukseen, johon liittyi yleinen tilinteko. Tuloksena oli mustavalkoinen asetelma: jokainen yksilö oli sijoitettava joko oikealle tai väärälle puolelle."

"Historian tavanomainen ironia on ollut kuvassa mukana: helvetin roihu syttyi alkuaan sortajia varten, mutta päätyi kärventämään pieniä ja heikkoja. Se lienee ahdistanut vähemmän niitä, jotka liikuttavat sotajoukkoja ja suurta rahaa kuin niitä, joilla muutenkin on arka tunto ja heikko itsetunto."

"Ajanlaskumme taitteen juutalaisuudessa usko tuonpuoleiseen tilintekoon oli jo vakiintunut. Konkreettisissa kuvitelmissa oli kirjavuutta. Yhden katsomuksen mukaan tilinteon jälkeistä elämää elettäisiin ruumiillisessa olomuodossa tämän maan kamaralla. Näkemys nousi sen raamatullisen katsomuksen pohjalta, että Jumala auttaa kansaansa historian vaiheissa.

Toisen, kreikkalaisvaikutteisen katsomuksen mukaan ihmisestä jää eloon ruumiista erillinen sielu; elämä jatkuu maailman tuolla puolen."

"Autuaitten osa alkukirkossa."

"Katsomusten kirjavuus siirtyi alkukirkkoon. Paruusia, tuleva maailmanaika, Jumalan valtakunta, kuolleiden herättäminen ja Kristuksen luokse siirtyminen esiintyvät rinnakkain eikä kukaan yritä selvittää niiden keskinäisiä suhteita.

Jeesus julisti "Jumalan valtakunnan" pikaista koittoa. On mahdollista, että hän ajatteli valtakunnan toteutuvan maan päällä; tähän voisi viitata "niiden kahdentoista" asema Israelin heimojen tuomareina tai se että valtakunnassa on arvosijoja ja kunniapaikkoja."

"Ilmestyskirjan `tuhatvuotinen valtakunta´ (Ilm. 20) on selvästi maanpäällinen. Visiot konkreettisesta paratiisista maan päällä eivät ole koskaan kokonaan kadonneet kirkosta. Maallisen onnen ajassa on kuitenkin kysymys ohimenevästä eskatologian vaiheesta. Lopullinen autuus - tai kirous - koetaan tämän maailman ulkopuolella, tai ainakin maailma on hävitetty ja luotu kokonaan uudeksi. Tämänsuuntainen kehitys kävi väistämättömäksi Jeesuksen kuoleman ja sitä seuranneiden tapahtumien johdosta. Enää ei kaivattu niinkään maanpäällistä Jumalan valtakuntaa kuin korotetun Herran paluuta.

Katseet suuntautuivat `taivaaseen´, missä Jeesus oli. Paavali odottaa kohtaavansa Jeesuksen `yläilmoissa´ jonne hänet temmataan (1.Tess.4). `Me olemme taivaan kansalaisia (oik.: meillä on siirtokuntamme taivaassa), ja taivaasta me odotamme pelastajaksi Herraa Jeesusta Kristusta.´ (Fil. 3:20).

Ilmestyskirja maalaa kuvan taivaasta valtavana temppelinä, jossa palvotaan Jumalaa; palvontamenot ovat yhdistelmä antiikin hoviseremonioita ja varhaiskristillistä jumalanpalvelusliturgiaa.”

”Kun Kristus tulee, hän muuttaa elossa olevien omiensa ruumiit säteileviksi `henkiruumiiksi´ (1. Kor. I5:35ss). Epäilemättä Paavali ajattelee, että Kristuksessa kuolleet saavat vastaavasti uudenlaiset ruumiit. Paavali kehittelee ajatusta tulevan elämän ruumiillisuudesta kritikoidessaan joidenkin korinttilaisten väitettä, `ettei kuolleiden ylösnousemusta ole´ (1. Kor.15:12).

Luultavasti kyseiset kristityt katsoivat kasteessa jo siirtyneensä ylösnousemuselämään. Kuolemassa sielu vain siirtyisi jatkamaan tätä elämää taivaaseen; ruumiilla ei tulevaisuutta olisi.”

”Samantapaista näkemystä vastaan hyökkää myöhemmin pastoraali- kirjeiden kirjoittaja: Hymenaios ja Filetos - varhaisia kristittyjä gnostikkoja - `väittävät, että ylösnousemus jo on tapahtunut´(2.Tim 2:18).

Lähelle näitä tulee katsomuksissaan myös evankelista Johannes. Hän korostaa, miten uskovat elävät ikuista elämää jo nyt. Ruumiillinen kuolema on ilmeisesti enää vähäinen siirtymävaihe.

Paavali oikaisi korinttilaisia ja 2. Timoteus - kirjeen kirjoittaja gnostikkoja; vastaavasti neljännen evankeliumin lopullinen toimittaja pyrkii korjaamaan evankeliumin varsinaista kokoonpanijaa, `Johannesta´.

Johannes antoi rohkeasti Jeesuksen lausua: joka uskoo `on saanut ikuisen elämän´. `Hän ei joudu tuomittavaksi, vaan hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään´ (Joh. 5:24). Toimittaja korjaa sanoja panemalla niiden rinnalle perinteisen väitteen: `Tulee aika, jolloin kaikki jotka lepäävät haudoissaan ...nousevat haudoistaan´, toiset `elämän ylösnousemukseen´, toiset `tuomion ylösnousemukseen´ 5:28-29; kaikkien ylösnousemuksen odotus poikkeaa Paavalin ajatuksesta).”

"Selkeästi `kreikkalainen´ sielun ruumiista erottava katsomus näkyy sanoissa, jotka Luukas on pannut ristiinnaulitun Jeesuksen suuhun. Jeesus lausuu kanssaan ristiinnaulitulle pahantekijälle: `Jo tänään olet minun kanssani paratiisissa´ (Luuk.23:43). Luukas kaiketi ajattelee miehen sielun siirtyvän suoraan taivaaseen."

"Varhaiskirkossa oli siis erilaisia näkemyksiä siitä, millaisessa muodossa kristittyjen yhteys Kristukseen toteutuisi ajan rajan tuolla puolen. Yhteistä kaikille oli Kristus- yhteyden ajatus.

Ruumiillisen ylösnousemuselämän kiistämiseen liittyi lopun odotuksen ja yleensä jumalasuhteen hengellistyminen ja yksityistyminen.

Siellä, missä Paavalin tapaan korostetaan ruumiillisuutta, näkyy vielä jotakin ylösnousemususkon alkuperäisestä taustasta: Jumala ei vaikuta vain yksilöiden mielissä, vaan puuttuu konkreettisesti ja lopullisesti maailman tapahtumiin ja historian kulkuun. Draama päättyy siihen, että Kristus kukistaa tämän maailman vallat ja voimat ja `luovuttaa kuninkuuden Jumalalle, Isälle´ (1. Kor.15:24)."

"Tuomittujen osa alkukirkossa."

"Sekä juutalaisuudessa että varhaiskristillisyydessä elää rinnakkain kaksi ajatusta: syntiset joko tuhoutuvat, lakkaavat olemasta, tai he joutuvat ikuiseen piinaan. Jeesus-traditiossa helvetin uhka on voimakkaasti esillä. Erityisesti Matteuksen evankeliumissa puhutaan toistuvasti paikasta, jossa `itketään ja kiristellään hampaita´. Kirotut joutuvat `ikuiseen tuleen´ (Matt. 25:41). Toisaalta Matteuksen tuomiopuheet kyseenalaistavat terveellisesti jaon `meihin´ ja `muihin´. Tilinteon hetki tuottaa yllätyksiä. Paavali puhuu tuomiosta, mutta lopputulos on, että Jumala on `kaikki kaikissa´ (I. Kor.15:28; uusi käännös: `hallitsee täydellisesti kaikkea´).

Tätä ei ole helppo yhdistää ikuisen helvetin ajatukseen, eikä apostoli sellaisesta missään puhukaan. Hän ei myöskään puhu kaikkien herättämisestä, vaan vain `Kristuksessa´ kuolleiden.

Tuomittavaksi joutuu ilmeisesti se sukupolvi, joka on elossa kun Kristus tulee. Kaikesta päättäen epäuskoiset tuhotaan, he lakkaavat olemasta."

"Helvettikuvitelmiin liittyy usein kostonhimoa. Sen voi ehkä jossain määrin ymmärtää, kun muistaa opin syntyneen vainotilanteessa.

Kertomuksessa rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta pelastetut ja tuomitut näkevät toisensa. Tästä kehittyi joidenkin mielissä ajatus, että tuomittujen tuskan katseleminen lisää autuaitten onnea."

"Kirkkoisä Tertullianus ylisti tätä kaunopuheisesti: mikä ihana näytelmä onkaan saada nähdä niiden, jotka vainosivat kristittyjä, sulavan vielä hurjemmissa liekeissä kuin he itse sytyttivät. Ihanuuden huippu on kuitenkin saada pilkata juutalaisia, kun he menevät ikuiseen piinaan."

"Uuden testamentin kirjoitukset ovat vielä melko pidättyviä puhuessaan rangaistuksista, joskin Ilmestyskirja kertoo Muroman tulijärvestä ja evankeliumit puhuvat liekeistä ja madoista.

Vähän myöhäisempi `Pietarin ilmestys´, joka sittemmin vaikutti Danteen, kuvailee rangaistuksia jo sivukaupalla maalaillen."

"Pilkkaajat on ripustettu tulen ylle kielestään, avion rikkoneet naiset tukastaan, miehet taas jaloistaan jne. Mutta täytyy myöntää, etten osannut kirjaa uudelleen lukiessani kokonaan tuomita `Pietaria´, kun hän kertoi: `Oli järvi, joka koostui saastasta ja verestä ja kiehuvasta mudasta, ja siinä seisoi miehiä ja naisia polviaan myöten. Nämä olivat niitä jotka lainasivat rahaa ja vaativat korkoa koron päälle.´

Augustinus päätteli, että oli armeliasta rangaista kerettiläisiä kuolemallakin, jos se voi pelastaa heidät tai muita ikuisesta kärsimyksestä. Näinhän kirkon historiassa on myöhemmin toimittukin. Helvettiuskon näkökulmasta menettely on johdonmukaista. Mitäpä hetkelliset kärsimykset merkitsevät, jos vaihtoehtona on ikuinen kidutus?"

"Eroon helvetistä?"

"Synty-yhteyksistään irtautuneet helvettimielikuvat ja uskonnollinen pakkovalta kumpuavat samasta lähteestä: totuuden omistamisen varmuudesta ja mustavalkoisesta maailmankatsomuksesta."

"Ei ole ihme, että helvettioppi on myöhemmin koettu epämoraaliseksi.

Jo Origenes kehitteli oppia kaiken palauttamisesta ennalleen, siis hyväksi. Kiirastulioppi on toinen yritys tehdä helvettiopista moraalinen.

Se tekee oikeutta sille kokemukselle, että jako pelkkiin vuohiin tai lampaisiin tuntuu kohtuuttomalta. Modernimpi ratkaisu on helvetin tulkitseminen sieluntilaksi."

"Luterilainen sananjulistus vaikenee hienotunteisesti ikuisesta piinasta. Mutta jos helvettiin ei uskota, se olisi kiellettävä puhumalla. Vaikeneminen ei riitä, sillä helvetti on totta liian monelle sanan kuulijalle. Vaikka saarnaaja säästää heidät siltä, ikuinen tuomio tulee vastaan liturgiassa. Liekit loistavat myös kirkossa luetuista teksteistä."

"Kaksi utopiaa."

"On vain vaikea päästä eroon helvetistä menettämättä samalla taivasta. Minulle myös Jumalan valtakunta ja taivas ovat inhimillisiä utopioita: yrityksiä selviytyä kärsimyksen ongelmista, säilyttää usko siihen, että elämää ohjaa olento, joka on sekä kaikkivaltias että hyvä."

"Näitä yrityksiä ei pidä vähätellä. Ihminen tarvitsee elämää suurempia visioita. Mutta millaisia? Eri utopiat ruokkivat erilaisia visioita ja luovat erilaisia arvoja."

"Utopia taivaasta antaa ymmärtää, että tässä maailmassa olemme vieraita ja muukalaisia. `Taivaaseen käy matkamme, maa ei viihdyttää saa meitä ...Täällä täytyy taivaltaa, taivaassa on isänmaa.´

Tämän maailman asiat eivät ole kuolemanvakavia, koska päämäärä on tuonpuoleisissa. Vision vertauskuvaksi sopii öylätti: hajuton, mauton, taivaanvalkoinen ja miltei aineeton (tekisi mieli sanoa: "dokeettinen", näennäinen) leipä, jonka nauttiessaan ihminen saavuttaa mystisen yhteyden taivaalliseen Herraansa. Taivaisiin tähyilee myös New Age- mytologia, joka kääntää katseensa henkimaailmoihin ja ihmismielen syvyyksiin."

"Utopia Jumalan valtakunnasta suhtautuu vakavasti maanpäälliseen, ruumiilliseen elämään, jokapäiväiseen työhön, ihmissuhteisiin. Siihen kuuluu taistelu vääryyttä ja tuhoa vastaan tämän maapallon asioissa. Sen symboliksi sopii yhteinen ateria, jolla nautitaan todellista leipää ja viiniä, iloitaan ateriakumppaneista, vietetään juhlaa. Vapautuksen teologia latinalaisessa Amerikassa on tavoittanut jotakin olennaista tästä visiosta."

"Jos utopia valtakunnasta tuntuu liian optimistiselta, se voisi ainakin kannustaa ``vastaan nousemiseen´´."

Lähde: Heikki Räisänen: Uuteen uskoon.

Ikävää edellä lainatun kaltaisessa näkemyksessä on se, että pyrittäessä eroon helvetistä, on menetetty samalla myös taivas.

Sellaisesta helvetistä voidaan näet muutenkin päästä eroon, jossa ihmisiä kidutetaan Jumalan toimesta iankaikkisesti. Ei tarvitse uhrata uskoaan taivaaseen ja iankaikkisen elämän lahjaan.

Keino tähän on se, että uskaltaa nähdä, miten loppumattoman helvetin vaivan käsitys oikeastaan on syntynyt.

Tätä asiaa Heikki Räisänenkin edellä lainaamassani tekstissä ansiokkaasti valotti, yhtä pitävästi muiden asiaa selostavien tekstien kanssa.

*

Lopultakin asian ratkaisulle muodostuu tärkeäksi raamattukysymys, näkemys Raamatun inspiraatiosta. Siellä missä Raamatun sisältöön uskotaan kannesta kanteen pilkulleen paikkansa pitävänä ja täysin erehtymättömänä Jumalan sanana, siellä on palapeli koottava puoleen taikka toiseen kokoon.

Palapelistä ulos jääneet palaset, joita tosiasiassa kaikille kokoajille käteen jää, täytyy väkisin sovittaa peliin mukaan, antamalla määrätyille tekstikohdille alkuperäisestä sanallisesta selvästä merkityksestään täysin poikkeava sisältö.

Näin tehdään tosiasiassa kummassakin uskovien leirissä, sekä sielun kuolevaisuutta että myös sielun kuolemattomuutta puolustavissa ryhmittymissä.

Jos sen sijaan uskova kehittyy ulos liian tiukkapipoisista inspiraationäkemyksistä Raamatun suhteen, silloin tilanne muuttuu. Silloin hän ei enää usko siihen, että Jumala olisi niin väkevästi vaikuttanut ensimmäisessä kristillisessä sukupolvessa, että hän olisi joka suhteessa tehnyt heidän ajattelustaan ja kirjoituksistaan erehtymättömiä.

Uskon tämän asian selviävän tosiasiassa jokaiselle joka uskaltaa alkaa lukeman Pyhiä tekstejä ilman määrättyjä `silmälaseja´. Vielä paremmin asia selviää, jos uskova uskaltaa ottaa todesta monet tieteellisen raamatuntutkimuksen esittämät `tulessakin palamattomat´ faktat.

Tällöin hän ei myöskään enää orjuuta itseään sellaisella Raamatun kokoonpanoteorialla jonka mukaan Jumala olisi tarkkaan edeltä käsin määrännyt Raamatun kansien sisään hyväksyttävistä kirjoista. Silloin hän toteaa, että asia on vaatinut kristittyjen harkintaa ja seulontaa, jossa aina on täysi ihmisyys mukana. Tällöin hän uskaltaa myös nähdä selvät kehityskulut monien uskomusten synnyssä.

Hän näkee, että myöhäisjuutalaisuuden omaksumat näkemykset ihmisen olemuksesta ja tuonelan sekä gehennan olemuksesta, perustuvat itsessään selvien raamatunkohtien väärin tulkintaan. Hän näkee, että nämä alkuperäisten Raamatun kohtien kanssa ristiriitaiset näkemykset otettiin todesta myös kristittyjen joukossa.

Hän jopa uskaltaa nähdä, että Herramme suuhunkin on saatettu ympätä sellaisia ilmaisuja, jotka eivät pidä paikkaansa, eli, joita Herra ei ole tosiasiassa koskaan sanonut.

Tämä selviää hänelle pelkästään synoptisia (yhdessä katsovia) evankeliumikirjoja vertailemalla, josta vertailusta hänelle selviää, että toisistaan eriävät ja jopa toisilleen vastakkaiset evankeliumien ilmaisut eivät voi samanaikaisesti edustaa totuutta.

Tällöin hän ei enää ota todesta sellaisten kristittyjen `raamatullisuutta´ jotka esittävät hänelle selviä mahdottomuuksia muka jumalallisen totuuden nimissä.

Jotkut uskovien esittämät uskomukset ovat näet yhtä mahdottomia kuin se karrikoitu esimerkki uskovista jotka saattaisivat väittää että puut osaavat puhua, mennä keskenään naimisiin, ja jopa valita itselleen kuninkaan, ilman että tällaisia kertovat Raamatun tekstit mainitsevat sanaakaan esityksensä vertauksellisuudesta.

Näistä asioista olen hiukan tarkemmin kirjoittanut kotisivuni ensimmäisissä artikkeleissa, joten suosittelen niiden lukemista asiasta kiinnostuneille.

NYKYAJAN RAAMATTUOPPINEIDEN MUUTTUNUT KANTA.

ielestäni nykyajan Raamattuoppineiden muuttuneelle kannalle on todelliset perusteet. Kyllä he ovat tietoisia perinteisestä tulkinnasta ja kaikkien Raamatun kohtien sisällöstä, mutta silti he edustavat perinteisistä tulkinnoista eroavaa toista kantaa. Uskon, että heillä on tähän painavat syynsä, joita ei voi mitätöidä vain sillä, että lakaisee heidät epäuskoisten liberaalien joukkoon.

Osan heidän syistään ounastelen kylläkin olevan samoja joita edellisissä kappaleissani hiukan selostin.

Lainaanpa vielä Heikki Palvan Raamatun Tietosanastosta, sen otsikosta "Kuolema" pari lyhyttä kappaletta:

"Kuolema. Vanhassa testamentissa kuolema yleensä käsitetään elämän lopulliseksi sammumiseksi. Kun ihminen kuolee, hänen `elävä sielunsa´ muuttuu `kuolleeksi sieluksi´. Hän menee tuonelaan, mutta siellä ei ole elämää.

Vaikka ihmisestä jää jotakin jäljelle, hänen persoonallisuutensa lakkaa olemasta. Ps.6:6, 30:10, 88:11, 115:17, 2 Sam. 14:14, Jes. 38:11,18, Saarn. 3:20s."

"Uudessa testamentissa kuolemaa sanotaan selvästi synnin rangaistukseksi, Room. 5: 12-21. Adamin langettua syntiin, kaikki ihmiset ovat joutuneet kuoleman armoille, mutta Kristuksen voitettua kuoleman, elämä on tarjolla kaikille. 1 Kor. 15:22,26. Jeesuksen kuolema on vienyt kuolemalta vallan 2 Tim. 1:10. Jeesuksen ylösnousemus oli sille ratkaiseva isku, Room. 6:9. Se merkitsee näet niiden ylösnousemusta, jotka liittyvät häneen. Uskova ihminen elää Jumalalle, mutta on kuollut pois synnistä, Room. 6:11.

U 25ssko ei tosin pelasta häntä kuolemalta, mutta hän saa jo eläessään vakuuden ikuisesta elämästä Jumalan yhteydessä. Sen takia hän `saa elää,vaikka kuoleekin´ Joh, 11: 25s.”

Sitten on vuorossa Modernin Teologian Ensyklopediasta, `kristillinen antropologia´ - otsikon alta muutama kappale:

"Hepreankielinen sana `nefesh´, joka useimmiten käännetään `sieluksi´ merkitsee kaikkea sellaista, millä on elämä ja mikä hengittää. Sitä käytetään sekä ihmisistä että eläimistä 1 Moos.1:12, 24; 9:10,12,15-16). Päinvastoin kuin kreikkalaisessa ajattelussa sielu (nefesh) on ruumiin konkreettinen elämä, ja kuuluu sen vuoksi olennaisesti ruumiiseen.

Koska nefesh on ruumiillista elämää, sielu voi `haluta´ ja `saada tyydytyksen´ tai `olla nälkäinen´ ja `täyttyä´ (Ps. 107:9). Sielu voidaan vuodattaa kuolemassa, se voidaan niellä ja tappaa (Valit.2:12; Hes.22:25) Lihan sielu (elämä) on veressä (3 Moos.17:11 - itse asiassa kaiken lihan sielu on veri (5 Moos.12.23)."

"Nefesh tarkoittaa usein samaa kuin basar (liha), eivätkä ne koskaan ole toistensa vastakohtia." "Ruah (henki) ei ole koskaan termin nefesh synonyymi (kun taas basar on), vaan varsin usein sen vastakohta. Nefesh tarkoittaa `elämää´, ruah `väkevää elämää´ tai innoittunutta elämää."

"Kreikankielistä termiä `psykhe´ käytetään yleensä nefesh- termin vastineena, ja usein se käännetäänkin sanalla `sielu´ tai `elämä´.

Apostoli Paavalin tapa käyttää termejä ruumis (sarks, sooma), sielu (psykhe) ja henki (pneuma) tuottaa usein käännösvaikeuksia."

"Paavali kuvaa `lihallisia´ (sarkikos) ihmisiä myös `sielullisiksi´ (psykhikos) Toisin kuin kreikkalaiset, Paavali ei koskaan käytä ruumista ja sielua ei-hengellisen ja hengellisen tai kuolevaisen ja kuolemattoman vastakohtaparina."

"Onkin varsin kyseenalaista ajatella, että ruumis, sielu ja henki ovat ikään kuin ihmisen kolme erillistä komponenttia."

"Jos heprealaista antropologiaa pidetään ohjeellisena kristilliselle ihmiskäsitykselle, on meidän torjuttava sekä ruumiin ja sielun välinen dualismi että trikotomia ruumiin, sielun ja hengen välillä (Bercouwer 1957, 1962 s. 200).

Ihmistä ei erota muusta luomakunnasta se, että hänellä on `sielu´, jota eläimillä ei ole, tai se, että hänellä on `henki´, jota muilla luoduilla ei ole. Erottava tekijä on se, että `ruumiillistuneena sieluna´ ihmisen `henki´ on ainutlaatuisella tavalla avautunut kohti Jumalaa, oman olemassaolonsa lähdettä.

Koko ihmisen elämä, hänen ruumiinsa ja sielunsa, suuntautuu siis kohti kuolevaisen ja luonnollisen elämän tuolla puolella olevaa päämäärää."

"Teologit ovat nykyään lähes yksimielisiä siitä, että ihmisen henkeä ei tulisi pitää kolmantena ihmisyksilön ulottuvuutena, joka olisi ruumiista ja sielusta erillinen käsite. Ihmisen henki on itse ihmisen olemassaolo sekä sielullisena ruumiina että ruumiillisena sieluna."

"Ihmisyksilön perustana oleva `elämä´ on samanaikaisesti ruumiillista. sielullista ja hengellistä. Se, että ruumis ja sielu muodostavat yhdessä elävän persoonan, tekee mahdolliseksi hengellisen elämän."

"Ylösnousemuksessa ihminen saa `hengellisen ruumiin´: tämä viitannee siihen, että ajatus sielusta ilman ruumista ei kuulu Raamatun antropologiaan edes kuoleman ja ylösnousemuksen yhteydessä (1. Kor.15.44; 2. Kor.5.1-10). "

Riittäköön edellä lainattu lainauksiksi asiantuntijoiden kommentaareista. Heikki Palvan Raamatun tietosanasto edustaa Suomen oloissa teologisen tietämyksen huippua, kuten myös Modernin teologian ensyklopedian suomalaiset asiantuntijatarkistajat.

Teologian varsinaiset kirjoittajat edustavat kansainvälisestikin teologisen asiantuntemuksen huippua, joten eiköhän edellä lainaamistani otteista löydy painoarvoa riittävästi.

*

Olisi syytä nähdä myös Uuden testamentin tekstien `kerroksisuus´. Esimerkiksi se, että Paavali soveltaa gehenna- tekstin ainoastaan Jeesuksen tulemukseen (kuten olen osoittanut) pitäisi merkitä jotain. Lisäksi Paavali selittää roomalaiskirjeessään, että synnin palkka on kuolema, puhumatta mitään iankaikkisesta kidutuksesta. Senkin pitäisi merkitä jotain.

Lopuksi: käyttäkää veljet ja sisaret myös aivojanne, älkääkä olko alttiita noin vain uskomaan järjettömyyksiin ja mahdottomuuksiin.

Ottakaa todellisten oppineiden keskuudessa suoritettu Raamatun tutkimus todesta ainakin siihen määrään, että tutustutte heidän tuotantoonsa, ja vertaatte lukemaanne perinteisesti opettavien esityksiin.

Kristityllä on mielestäni oikeus etsiä toisistaan poikkeavista tulkinnoista järkeviä, omaatuntoa tyydyttäviä vastauksia kysymyksiinsä.

*

MITÄ VANHAN TESTAMENTIN APOKRYFIKIRJAT OPETTAVAT KUOLEMAN JÄLKEISESTÄ TILASTA?

Sain inspiraation vielä jatkaa tätä aihetta. Syynä on se havaintoni, että minun toimestani aikaisemmissa kirjoituksissani tästä aiheesta sanotut jotkut yksityiskohdat vaativat korjausta ja tarkennusta.

Esitin näet aika yleistävin perustein sellaisen näkemyksen, että Vanhan testamentin apokryfikirjat edustaisivat järjestään ja yksimielisesti `ilmiselvää ihmisen sielun kuolemattomuusoppia´.

Nyt olen havainnut, tutkistellessani viime päivinä näiden kirjojen opetuksia, ettei asia suinkaan ole niin, vaan tällainen näkemys vaatii tarkennusta.

Tosiasiassa vain Salomonin Viisauden kirja ja Tobiaan kirja edustavat ilmiselvää ihmisen sielun kuolemattomuusoppia, muut kirjat sen sijaan eivät niinkään selvästi.

On merkittävää, että kreikkalainen raamattuoppinut Johannes Kolitsara esittää Septuagintan parafraasinsa esipuheessa argumentteja sen puolesta, että kreikankielinen kirkko on tehnyt aivan oikein, pitäytyessään kreikankielisen Septuagintan edustamaan Raamatun kaanoniin.

Septuagintan pyhien tekstien kokoonpanoon näet luettiin alusta asti mukaan myös niin sanotut Vanhan testamentin apokryfikirjat, jotka juutalaiset (ja hekin vasta myöhemmin, ensimmäisen kristillisen vuosisadan lopulla) sulkivat pois heprean kielen Raamatun kaanonista.

Kolitsara luettelee teoksensa ensimmäisen osan esipuheessaan pitkän listan Vanhan ja Uuden testamentin kohtia, joiden tekstejä toisiinsa verratessaan, kenen tahansa tulisi tulla vakuuttuneeksi siitä, että Uuden testamentin tekstien taustalta löytyy Vanhan testamentin apokryfisten kirjojen opetukset.

Vanhan testamentin apokryfisten kirjojen vasta suorittamani `jälleen kerran lukeminen´ vakuutti minutkin siitä, että Kolitsara on täysin oikeassa tässä näkemyksessään.

Näin osoittautuu minunkin mielestäni kyseenalaiseksi se ratkaisu, jonka mukaan nämä kirjat suljettiin (juutalaisten antamaa esimerkkiä seuraten) senkin kristikunnan osan tunnustaman kaanonin ulkopuolelle, joka saavutti suurista kirkoista riippumattomuutensa uskonpuhdistusajan tapahtumissa.

Pyhien tekstien rajat eivät siis tosiasiassa kovinkaan varmoin perustein rajoitu vain nykyisen Raamattumme kansien sisälle. Löytyyhän Uudesta testamentista (Juudaan kirjeestä) jopa lainaus Eenokin kirjasta, jonka kirjan puolestaan kristilliset kirkkoisät (jälleen juutalaisten esimerkkiä seuraten) julistivat myöhemmin pannaan.

Viisauden kirjan suomenkielisen käännöksen esipuheessakin mainitaan siitä, että apokryfiset kirjat ja varsinkin Viisauden kirja on `antanut virikkeitä´ Uuden testamentin teksteille. Näin esipuhe:

"Viisauden kirjassa puhutaan paljon ihmisen kuolemattomuudesta, mutta ylösnousemusta siinä ei vielä mainita. Ikuinen elämä on astumista Kaikkivaltiaan kasvojen eteen ja liittymistä hänen lastensa joukkoon. Kirja on syntynyt noin vuonna 100 eKr. ja se on antanut kristilliselle perinteelle enemmän virikkeitä kuin muut apokryfiset kirjat. Sen vaikutuksen voi panna merkille Roomalaiskirjeen jaksoissa, joissa Paavali kuvaa pakanoiden räikeää epäjumalanpalvelusta ja Jumalan pitkämielisyyttä syntisiä kohtaan."

Seuraavassa esitän valikoituja lainauksia Viisauden kirjasta. Ensimmäisenä kohta 2:1-3, joka esitetään jumalattomien nurjana päätelmänä:

"Lyhyt ja surkea on meidän elämämme; eikä ole parannuskeinoa ihmisen kuolemaa vastaan, ei tunneta sitä, joka tuonelasta päästää. Sillä sattumasta me olemme syntyneet, ja tämän elämän jälkeen me olemme niin kuin meitä ei olisi ollutkaan. Sillä savua on henkäys (pneuma) meidän sieraimissamme, ja ajatus on kipinä meidän sydämemme sykinnässä. Kun se on sammunut, raukeaa ruumis tuhaksi, ja henki (pneuma) haihtuu niin kuin kevyt ilma. ...

"Näin he ajattelevat mutta he erehtyvät, sillä heidän pahuutensa on sokaissut heidät. He eivät tunne Jumalan salaisuuksia, eivät toivo vanhurskauden palkkaa, eivätkä minäkään pidä nuhteettomien sielujen kunnialahjaa. Silla Jumala loi ihmisen katoamattomuuteen (ep aftharsia) ja teki hänet oman olemuksensa kaltaiseksi. Mutta perkeleen kateudesta tuli kuolema maailmaan, ja ne, jotka hänen omansa ovat, saavat sen kokea." (2:21-24).

"Mutta vanhurskasten sielut ovat Jumalan kädessä, eikä vaiva saavuta heitä. Tyhmien silmissä he tosin näyttävät kuolleilta, ja heidän eroansa täältä pidetään onnettomuutena, heidän lähtönsä meidän tyköämme perikatona; mutta he ovat rauhassa. Sillä vaikka heitä kuritetaankin ihmisten mielestä niin heidän toivonsa on täynnä kuolemattomuutta, ja kärsittyänsä vähän kuritusta he saavat osaksensa paljon hyvyyttä; sillä Jumala koetteli heitä, ja havaitsi heidät itselleen arvollisiksi." (3:1-5)

"Mutta vanhurskas pääsee lepoon, vaikka hän varhain kuolee. ... Sillä hänen sielunsa oli Herralle otollinen, sen tähden se riensi pois pahuuden keskeltä. ... Mutta kuoltuaankin vanhurskas tuomitsee elossa olevat jumalattomat. ... he tulevat inhotuksi raadoksi (eis ptooma atimon) ja pilkaksi kuolleiden joukossa iankaikkisesti. ... ja heidät tuhotaan loppuun asti, heidän osaksensa tulee vaiva. ..." (4:7-19)

Luvun 12 jae 1 kuuluu suomenkielisessä käännöksessä: "Sillä sinun katoamaton henkesi on kaikissa." Sanallisesti tämä on oikein. Silti nykykreikankielinen uusin käännös on kääntänyt, merkiten: "Sinun katoamaton Henkesi vallitsee kaikkia katoavaisia luotuja."

Sitten jo aikaisemmassa kirjoituksessa siteerattu kohta (15:11):

"...koska hän ei tunne sitä, joka on hänet valmistanut ja puhaltanut häneen toimivan sielun (psyykheen energuusan) ja vuodattanut häneen elävän hengen (pneuma dzootikon). ..."

"Ihminen tosin surmaa toisen pahuudessansa, mutta kun henki (pneuma) on lähtenyt, ei hän voi sitä palauttaa takaisin, eikä vapauttaa sielua (psyykhee), jonka kuolema on ottanut valtaansa." (16:14).

Alkutekstissä ei tässä kohtaa ole sanaa `kuolema´ eikä myöskään sanaa `tuonela´, vaikka nykykreikankieliset käännökset ja parafraasit lisäävätkin tekstiin `haades´ - sanan.

Esimerkiksi hahmotelma uusimmasta nykykreikankielisestä käännöksestä kuuluu:

"Ihminen surmaa pahuudellaan jonkun, mutta sielu joka astuu ulos hänestä joka surmattiin, ei palaa jälleen takaisin, eikä surmattu voi sitä vapauttaa haadeksesta joka otti sen valtaansa."

Näin siis sanoivat edellä lainatut Salomon Viisauden kirjan kohdat.

Nyt sitten muutama lainaus toisista kirjoista.

Tobias 3: 6:

"Käske ottaa pois minun henkeni (pneuma), että minä saisin täältä erota ja tulla maaksi, sillä minulle on parempi kuolla kuin elää. ... Käske, että nyt jo saisin päästä ahdistuksesta ja mennä iankaikkiseen asuntoon. …".

Tobiaan tekstissä persoonallisuus ilmeisesti ymmärretään `hengeksi´, koska silmämääränä ei ole maaksi tuleminen vaan iankaikkisen asuntoon meneminen, ellei iankaikkiseen asuntoon meneminen tarkoita juuri maan poveen joutumista.

Siirakin kirjan latinankielinen nimikin `Ecclesiasticus´ merkitsee `seurakunnan käyttöön kuuluvaa´, joten ei ole ihme, että ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina tämä kirja oli suuressa arvossa.

Kirja tuntee myös gehennan, kuten ensimmäisestä lainauksestani ilmenee: "Muista, että Herran viha ei viivy, sillä jumalattoman rangaistus on tuli ja madot." (7:17)

Seuraavassa kohdassa Siirakin kirja ottaa selvää kantaa tuonelan eli haadeksen tilaan:

"Kuka ylistää Korkeinta tuonelassa? Ainoastaan ne, jotka elossa ovat, häntä ylistäen tunnustavat. Kuolleelta joka on kuin olematon, on kiitos lakannut: se joka on elossa ja terveenä, ylistäköön Herraa." (17: 27-28.)

Alkutekstissä on kuitenkin seuraava ajatus sanatarkasti:

"Korkeimmalle kuka antaa kiitosta haadeksessa sijasta elävien ja kiitosta antavien? Kuolleelta kuten ei olevalta on kadonnut ylistys. Elävä ja terve kiittää Herraa."

Uusin nykykreikankielinen tekstilaitos on kääntänyt kohdan seuraavasti:

"Kuka on ylistävä Herraa haadeksessa, ottaen elävien paikan, heidän, jotka elävät ja Häntä kiittävät? Kuolleelta, häneltä joka ei ole enää olemassaolossa, kaikki ylistys on kadonnut. Ainoastaan hän joka elää ja on terve, hän voi ylistää Herraa."

"Laittomien joukko on tappuraläjä, ja heidän loppunsa on liekitsevä tuli. Syntisten tie on kivillä tasoitettu, mutta sen päässä on tuonelan syvyys." (21:9)

"Kuollutta itke vähemmän, sillä hän on päässyt rauhaan." (22:11)

"Kun vainaja on levossa, laske hänen muistonsakin rauhaan, ja lohduttaudu hänen jälkeensä, kun henki hänestä on lähtenyt." (38:23)

"Oi kuolema, ihana on sinun välttämättömyytesi ihmiselle, joka on tarvitsevainen ja voimaton, ja ylen vanha, kaikkinaisten huolten alainen, luottamuksensa ja kärsivällisyytensä menettänyt! Kuoleman välttämättömyyttä älä pelkää, ..." (41:2-3)

1 Makk. 2: 62-63:

"Älkää siis pelätkö syntisen miehen käskyjä, sillä hänen kunniansa tulee loaksi ja matojen ruuaksi. Tänään hän on korkealle korotettu, mutta huomenna ei häntä enää ole, sillä hän on palannut maan tomuun, ja hänen hankkeensa ovat rauenneet tyhjiin."

2 Makk. 7: 14.

"On lohdullista, kun niillä, joiden täytyy kuolla ihmiskätten kautta, on Jumalalta se toivo, että hän taas herättää heidät. Sillä sinulla ei ole mitään ylösnousemusta elämään."

2 Makk.12:44-45.

"Sillä jos hän ei olisi odottanut taistelussa kaatuneiden nousevan ylös, niin olisi ollut liikaa ja mieletöntä rukoilla kuolleiden puolesta. Myöskin hän otti huomioon, että hurskaasti kuolleita odottaa mitä ihanin armopalkka. ..."

Riittäköön edellä sanottu oikaisuksi ja tarkennukseksi aikaisemmin kirjoittamaani. Vanhan testamentin apokryfikirjat eivät siis suinkaan edusta poikkeuksetta sielun kuolemattomuusoppia. Erikoisesti Siirakin kirjan kohta 17:27-28 näyttää sanovan jotakin päinvastaisesti erittäin merkittävää tuonelassa olevien kuolleitten tilasta. Tärkein ja ratkaisevin kysymys ihmisen olemusta pohdittaessa kuuluu: Onko ihminen nykyisellään iankaikkisuusolento, eli onko hänen olemukseensa kätketty ruumiista riippumaton ja kuolematon, ruumiista erilliseen tiedostamiseen kykenevä sielu? Monet teologiset kommentaarit vastaavat edellä esittämääni kysymykseen liian köykäisin perustein myöntävästi. Oikeampi vastaus on ilmeisesti kuitenkin kielteinen: Alkaessaan elää ihminen tulee `eläväksi sieluksi´. Elämänsä aikana ihminen on `elävä sielu´. Kuollessaan ihmisestä tulee `kuollut sielu´. Kun kuollut sielu eli kuollut ihminen haudataan, silloin haudataan `sielullinen ruumis´ eli kuollut sielu haudataan yhdessä kuolleen ruumiin kanssa.´

Raimo Poutiainen

*

Päivityslisäys:

Yllätykseni oli melkoinen, kun havaitsin Petteri Haipola nimisen henkilön `kääntäneen takkinsa´ eli muuttaneen perusteellisesti näkemystään tähän nyt kyseessä olevaan oppinäkemykseen, josta muutoksesta ovat todisteena seuraavien linkkiosoitteiden takaa avautuvat tekstit, joista ainakin kolmen pitäisi vieläkin avautua:

” http://www.kolumbus.fi/petteri.haipola/oppi/helvetti.pdf ”

" http://www.inri.fi/~w462389/oppi/helvetti.htm "

" http://kristinusko.wordpress.com/helvetti/ "

" http://www.inri.fi/~w462389/oppi/helvetti.pdf "

" http://www.inri.fi/raamattu/k/G622.html "

" http://www.inri.fi/raamattu/k/G684.html "

" http://www.inri.fi/raamattu/k/G928.html "

" http://www.inri.fi/raamattu/k/G929.html "

" http://www.inri.fi/~w462389/oppi/miksi-helvetti.htm "

*

Tässä nyt lopuksi vielä tähän aiheeseen kantaa ottava teksti, joka aikaisemmin löytyi osoitteesta:

”http://www.kristinusko-raamattu.argumentti.fi/sielu_kuolemattomuus_ihmiskuva.php?id=47 ”

mutta joka ei osoitteesta ilmeisestri enää avaudu. Kun otin tekstin aikoinaan talteen, esitän sen tähän lopuksi

Johdanto: onko sielu kuolematon raamatullisessa ihmiskuvassa?

Onko sielu kuolevainen vai kuolematon ja mikä ylipäätään sielu on raamatullisessa ajattelussa? Hyvin yleinen uskomus kristillisissä piireissä on oppi sielun kuolemattomuudesta. Ajatellaan, että kuolema koskee vain ruumista, mutta sielu (tai henki) erkanee ruumiista ja siirtyy heti joko taivaaseen tai helvetin tuleen (tai johonkin välitilaan / tuonelaan).

Tässä artikkelissa tarkastelen Raamtun thanatologiaa eli oppia kuolemasta. Keskeisiä tutkittavia kysymyksiä ovat tässä yhteydessä myös Raamatun ihmiskuva ja etenkin raamatullinen ajattelu "tuonelasta" sekä sielusta ja hengestä.

Raamatun ihmiskuvasta

Lähtökohdaksi voisimme ottaa toisen luomiskertomuksen kuvauksen ihmisen tekemisestä. "Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen, ja puhalsi hänen sieraimeensa elämän hengen ,ja niin ihmisestä tuli elävä sielu"( 1Moos.2:7).

Vanhatestamentillinen ihmiskuva on holistinen (kokonaisvaltainen). Kertomuksen kirjoittaja ei sano, että ihmisellä on sielu, vaan että ihmisestä tuli elävä sielu (psyykkis-fyysinen kokonaisuus) saatuaan luojalta sieraimiinsa elämän hengen. Tämä elämän henki on siis verrattavissa ihmisen hengitykseen, sieraimissa kulkevaan ilmavirtaan. Niin kauan kuin ihminen hengittää, hän elää.

Jahve elävöitti maasta muovailemansa ihmisen elämänhengityksellään, jolloin ihminen alkoi elää. Sanalla sielu (nefes) ei ole 1 Moos.2:7 yhteydessä enempää merkityssisältöä. Jumalan henkäys pitää sielun (hepr. nephesh) ja ruumiin yhdessä ja ihmisen sekä myös eläimet elossa (esim. Job 27:3) ja tämä sama henkäys/henki (hepr. nishmat ) on myös eläimillä, eikä vain ihmisillä.

Sanan nefes juurisana tarkoittaa "hengitystä". Kun kuolemassa tämä Jumalan henkäys / henki palaa luojan luokse, ihmisen ja myös eläimen elämä loppuu VT:n mukaan (Ps.104: 27-30 "...otat niiltä elämän hengen, ne kuolevat ja palaavat maan tomuun"). VT:n ajattelussa korostetaan ihmisen katoavaisuutta ja hänen elämänsä lyhytaikaisuutta verrattuna Jumalan ikuisuuteen ja katoamattomuuteen (esim. Ps. 103:15-18; Ps.146:3-4).

VT painottaa, että vain Jumala on ikuinen ja kaiken elämän lähde ja ylläpitäjä. Kun ihmispari karkotettiin kertomuksen mukaan paratiisista ja heitä estettiin menemästä elämänpuun luokse, heillä ei ollut mitään mahdollisuutta kuolemattomuuteen, koska he eivät saaneet enää kuolemattomuuden tuovaa ruokaa (vrt. kreikkalaisen mytologian ambrosia, jumalten ruoka, jota kuolevaiset eivät saaneet syödä). Kuolema on VT:ssa "lepoon menemistä isien tykö" (esim. 1 Kun. 16:28, jossa jumalaton kuningas Omri meni myös lepoon, eikä siis siirtynyt välittömästi helvettiin).

Hes.18 luvussa korostetaan kuinka se sielu, joka syntiä tekee joutuu kuolemaan - ei siis sanota, että kuolemassa sielu erkaantuu ruumiista ja menee helvettiin. Kuolema ei ole VT:ssa sielun erkaantumista ruumiista, vaan elämän loppu - ruumis maatuu maan tomuksi, elämänhenkäys palaa Luojalle ja kuollut menee alas sheoliin tiedottomuuteen eikä hänellä ole tietoa jälkeläistensä kohtaloista eikä mahdollisuutta palata takaisin eloon tuntien vain oman murheensa ja ruumis oman tuskansa (Job 14:14-22).

Kreikkalaiselle sielun kuolemattomuus-opille vastakkainen on myös Pentateukin (Mooseksen kirjojen) toteamus, että sielu on veressä, 3 Moos.17:11 "Veressä on elävän olennon elämänvoima" uuden käännöksen mukaan, siis sielu. Kun elämänvoima ("sielu") vuodatetaan pois, ihminen ja myös eläin kuolee - eikä jatku irrallaan ruumiista taivaassa tai helvetissä.

"Heprean nefes ei merkitse ruumiista erotettavissa olevaa henkistä olentoa, vaan ihmisen elävää, tietoista olemusta, persoonallisuutta, 'itseä'." - Jussi Aro, Psalmit nykysuomeksi, 1973, s.233

"Sielu ei...merkitse mitään sellaista, mikä ihmisellä olisi, mutta eläimiltä puuttuisi. Heprealaisessa tekstissä käytetään eläimistäkin samaa sanaa, vaikka se onkin suomennettu [kirkkoraamatussa] toisin...Tavallisimmin nefes merkitsee elävää ja toimivaa olentoa...."- prof. H.Palva, Raamatun tietosanasto, 1974, s.246.

Mikä on tuonela?

Tuonelaksi, helvetiksi ja haudaksi VT:ssa eri käännöksissä käännetty heprean sana sheol on etymologialtaan epävarma. Se on synonyymi kuopalle ja kuilulle sekä mahdollisesti myös syvyydelle "abaddon" , "tehom" (abyssos). Sheol tarkoittaa VT:ssa paikkaa, jonne kuolleet koottiin.

Sheol on maan alla ja se on hyvin syvä sekä valtavan kaukana taivaasta (Sananl.9:18; Jes. 7:11; Aam.9:2 jne.). Kuolleet laskeutuvat sheoliin, ja sheolilla on portit (Job 38:17). Kuolleet eivät enää palaa sieltä eikä heidän kotinsa tunne heitä (Job 7:9-10). Mutta Jahve saattoi nostaa pelastavana tekonaan kuolleita sheolista ylös (1 Sam.2:6). Sheol on kuvattu myös maaksi - pimeän, sekasorron ja kuoleman varjon maaksi, jossa valokin on pimeää (Job 10:21-22). Sheolissa ajateltiin olevan kammioita ja syvyydeltään erilaisia kerroksia (Sananl. 7:27; Jes.14:15 "..tuonelaan sinut on syösty, sen pohjimmaiseen kuiluun"). Kuolleet ja tuomitut pakanakansat kohtaavat sheolissa toisensa, missä heidän osansa on häpeä ja siellä he lepäävät aseineen (Hes.32:18-32). Sheolissa ei ole enää mitään arvojärjestystä eikä erotusta rikkaiden ja köyhien, orjien ja vapaiden, vallanpitäjien ja alamaisten välillä. Kuitenkin kansallisuuteen perustuva ryhmittely säilyy sheolissakin.

Kuolleet joutuvat varjomaiseen olotilaan vailla elämää, tekoja ja tietoisuutta. Heillä on pelkkä olemassaolo, mutta ei tietoa, tekoja eikä tunteita, eivätkä kuolleet tiedä jälkeäisistään mitään (Saarn.9:4-6;Job 26:5-6; Ps.6:6; Ps.30:10, Jes.38:18-19). Kuolleet eivät kiitä eivätkä ylistä Jumalaa, vaan ainoastaan elävät ihmiset. Tuonelassa ei ole mitään erilaisia "osastoja" hurskaille ja jumalattomille, joissa kuolleiden olotila olisi erilainen.

Hurskaiden onnesta ja ilosta kuoleman jälkeen ei ole mitään kuvauksia Vanhassa testamentissa, eikä jumalattomien rangaistuksesta helvetin kaltaisessa kärsimyksen paikassa. Kuolleet nukkuvat heräämättä sheolissa ja sieltä takaisin paluuta ei ole odotettavissa (2 Sam.12:23), sillä sheol on ihmisen lopullinen määränpää. Ihmisellä ole mitään etua eläimiin verrattuna, vaan samanlainen loppu tulee ihmisille sekä eläimille. Ihmisetkin ovat vain luontokappaleita ja ihmiset sekä eläimet kuolevat samalla tavalla, kaikki menee samaan paikkaan ja maatuu tomuksi (Saarn.3:18-22;12:5).

Tällainen vanhatestamentillinen ajattelutapa ei sovellu mitenkään kreikkalaiseen oppiin sielun kuolemattomuudesta.

Joskus sheol personifioidaan, se on kuin elävä olento, joka toimeenpanee Jahven rangaistuksen väärämielisille (Jes.5:14, vrt. Ilm.6:8 Kuolema ja Tuonela). Sheol ei anna omaansa pois, mutta Jumala hallitsee myös sheolia, joka on paljaana Hänen edessään (Hoos.13:14; Job 25:5-6). Sheol on käytännössä kuin perhehauta suuremmassa mittakaavassa: vartioitu, sisältää kammioita, koko suku kootaan sinne.

"Vainajahenget"

Vanhassa testamentissa: elämä jatkuu kuoleman jälkeen kuitenkin VT:ssa on muutamia mainintoja "vainajahengistä" ja niiden puoleen kääntymisestä (esim. kertomus Saulista ja Samuelin hengen esiin manaamisesta, 1 Sam.28:3-19). Pyhyyslaissa kielletään ottamasta yhteyttä vainajahenkiin (3 Moos.19:31), mikä rinnastetaan muiden jumalien palvontaan.

Tämä viittaa israelilaisten parissa varhain esiintyneeseen uskoon, että ihmisen hengen elämä jatkui kuoleman jälkeen tietoisessa muodossa tuonelassa - mutta ilman kuitenkaan mitään erottelua hyvien ja pahojen "osastoihin" (vrt. 1 Sam.28 kertomus, jossa jumalaton Saul menee hursaan Samuelin kanssa "samaan paikkaan" kuoleman jälkeen. Myös Job 25:5-6 kuvataan maan alla oleva tuonela, jossa kaikkien vainajien henget ovat erotuksetta.

Juutalaisuudessa esiintyi myös alkukantaista esi-isien henkien palvontaa ja rabbiinisessa traditiossa esiintyi ajatustapa, jonka mukaan kuolleen sielu pysyy ruumiin lähellä jonkin aikaa kuoleman jälkeen (Shab. 152b). 1 Sam.28 kertomuksen perusteella rabbit kehittivät teorian, jonka mukaan vainajahenkien manaaja näkee hengen, mutta ei kuule sen puhetta, kun taas hengen esiin kutsumista pyytänyt ihminen kuulee vainajahengen puheen, mutta ei näe henkeä.

Juutalaiset lainasivat vainajahenkien esiin manaamisen tavan mahdollisesti persialaisilta, joiden keskuudessa tapa oli yleinen. Koska kuolleiden esiin manaaminen rinnastetaan VT:ssa epäjumalanpalvontaan ja muihin vieraisiin, torjuttaviin kultteihin, on tapa todennäköisesti ulkolaista alkuperää, eikä kuulunut alunperin israelilaisten uskontoon.

Apokryfiset kirjoitukset ja rabbiininen juutalaisuus

Juutalaiset omaksuivat hellenistisestä filosofiasta, etenkin Platonin filosofiasta ajatuksen kuolemattomasta sielusta. Apokryfisissä juutalaisissa kirjoituksissa (Aabrahamin testamentti, Eenokin kirja) ennen ajanlaskumme alkua ilmenee uskoa sielun kuolemattomuuteen.

Etenkin essealaisten liike uskoi vahvasti myös marttyyrien kuolemattomuuteen (vrt. Ilm.6:9-11 kuvaus marttyyriyuskovien sieluista taivaassa).

Eräät juutalaiset rabbit opettivat myös käsitystä sielujen ennalta olemisesta (pre-eksistenssi) seitsemännessä taivaassa Jumalan luona. Kuitenkin rabbiinisessa juutalaisuudessa vallitsevat käsitykset tulevasta maailmasta, Jumalan valtakunnasta, eivät olleet sielun kuolemattomuuteen perustuvia, vaan ruumiin ylösnousemukseen.

Oppi ruumiin ylösnousemuksesta tuli osaksi juutalaista dogmaa Mishnassa (Sanh. x. 1) sekä synagogan liturgiassa ("Elohai Neshamah" ja "Shemoneh 'Esreh") kun taas sielun kuolemattomuus jäi vain filosofiseksi spekulaatioksi. Lähde: Jewish Encyclopedia

Kuten edellisistä kappaleistakin jo näemme, Israelin uskonto oli alunperin hyvin tämänpuoleinen uskonto. Siunaukset ja kiroukset saatiin tämän elämän aikana ja maan päällä hyvin konkreettisilla tavoilla (pitkää ikää, vaurautta, paljon lapsia ja vastaavasti sairautta, nälkää, hedelmättömyyttä ja ennenaikainen kuolema). Vasta VT:n nuorimmissa osissa esiintyy usko kuolleiden ylösnousemukseen ja hurskaiden ikuiseen elämään ja jumalattomien ikuiseen rangaistukseen ( Danielin kirjassa 160-luvulta eKr). Ylösnousemuksesta on maininta myös Jes.26:7-20, mutta tämän profetian mukaan vain Israelin hurskaat herätetään elämään, mutta jumalattomat eivät nouse, vaan Jahve on tuhonnut heidät.

Myös Hes.37 luku kuvaa israelilaisten ylösnousemusta, vaikkakin tässä tekstissä ylösnousemus on vertauskuvana Israelin elpymisestä ja pelastumisesta. Tämä ylösnousemususko on voinut saada Babylonian eksiilin (pakkosiirtolaisuuden) aikana vaikutteita persialaisesta zarathustralaisuudesta, joka sisältää vastaavankaltaiset opit. Mutta toisaalta on täysin mahdollista, että usko ylösnousemukseen, ikuiseen elämään, viimeiseen tuomioon ja ikuiseen kadotukseen sai alkunsa israelilaisten oman historiallisten kokemuksien pohjalta ja niiden seurauksena.

Vanha tämänpuoleisuuteen pitäytynyt usko ja luottamus, että Jahve pelastaa ja rankaisee tämän elämän aikana ei ollut uudessa historiallisessa tilanteessa enää vakuuttava. Jerusalem ja Juuda oli tuhottu, pakanallinen Uus-Babylonian valtakunta oli voittanut ja israelilaiset olivat pakkosiirtolaisuudessa vieraalla maalla. Niinpä alettiin odottaa pelastusta ja tuomiota kuoleman jälkeen ja tulevana viimeisenä päivänä. Nuoremmissa VT:n kirjoituksissa Messiastoivoon liitettiin myös toivo kuoleman kukistamisesta ja ikuisesta elämästä messiaanisessa valtakunnassa (Jes.25:6-8).

Vanhan testamentin viittauksia kuoleman jälkeiseen elämään

VT ei ole täydellisen yksiääninen kuvatessaan ihmisen osaa ja "tuonpuoleista". VT sisältää eräitä kirjoituksia, jotka viittaavat uskoon hurskaan ylösnousemisesta "kunniaan" ja iankaikkiseen osaan" Jumalan luona.

"Sinä johdatat minua tahtosi mukaan, ja viimein sinä nostat minut kunniaan. Taivaassa minulla on sinut, sinä olet ainoa turvani maan päällä." (Ps.73:24-25)

Jobin kirjassa on tekstejä, jotka kuvaavat ihmisen olevan tietoisia itsestään tuonelassa ja tuntevan tuskaa siellä. Elossa olevista jälkeläisistään kuollut ei kuitenkaan tiedä mitään.

"Ehkä hänen lapsensa saavat osakseen kunniaa -- hän ei siitä tiedä, ehkä he epäonnistuvat ja heidän käy huonosti -- hän ei siitäkään mitään tiedä. Hänen ruumiinsa tuntee vain oman tuskansa. Hän tajuaa vain oman murheensa." (Job 14:21-22)

Lisäksi Jobin kirjassa on teksti, jonka mukaan (Jumalaan uskova) ihminen saa nähdä kuoltuaan Jumalan. Tämä teksti on ymmärrettävissä siten, että kuolemassa sielu erkanee ruumiista Jumalan luokse.

"Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan, saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa." (Job 19:25-27)

Sielu ja henki Uudessa testamentissa

Sana "kuolematon" esiintyy koko Raamatussa kahdessa yhteydessä , molemmat Uudessa testamentissa. Paavali kirjoittaa 1 Kor.15:53-54 miten tämä kuolevainen pukeutuu kuolemattomuuteen (Kristuksen toisessa tulemuksessa). Lisäksi Paavalin 1. kirjeessä Timoteuksella sanotaan 1 Tim.6:16, että vain Jumalalla on kuolemattomuus.

Missään kohtaa Raamatussa kuolemattomuutta ei liitetä ihmisen ominaisuuksiin, ei sieluun eikä henkeen. Kuolemattomuus, ikuinen elämä on ainoastaaan Jumalan armolahja, joka saadaan ottamalla evankeliumi vastaan uskolla, mutta synnin palkkana on kuolema (Room.6:23). Jos ihminen olisi itsessään kuolematon hänen ei tarvitsisi "pukeutua" kuolemattomuuteen, eikä ikuista elämä voisi pitää "armolahjana".

UT:ssa myös esimerkiksi Apt.3:29,34 Pietari sanoo, että kuningas Daavid on haudattu eikä hän ole noussut taivaisiin. Myös johanneslaisessa teologiassa todetaan, että kukaan ihminen ei ole noussut taivaaseen (Joh.3:13). VT tuntee poikkeuksena kuitenkin Elian, joka otettiin elävänä taivaaseen tuulenpyörteen avulla. Näin ollen Eliakaan ei ole todiste sielun kuolemattomuudesta (2 Kun.1:1-12).

UT:n kreikassa heprean nefesh sanaa vastaa sana psykhe (vrt. psyyke, psyykkinen, psykologia). Luuk.6:9 on esimerkkki sanan käytöstä: sielu eli elämä (psykhe) voidaan tuhota ja sielun / elämän voi kadottaa (Matt.10:39). Kristillinen usko on kauttaaltaan ylösnousemususkoa, kuten Paavali korosti korinttolaisille (1 Kor.15).

Sanaa psykhe käytettiin klassisen kreikkan kielisissä kirjoituksissa tarkoittamaan ihmisten lisäksi eläimiäkin. UT:n kreikassa sana sielu ei merkitse Platonin filosofiasta tunnettua sielua, joka kuuluu ikuiseen ideamaailmaan. "Kristillisen hautaamisen määrääväksi aspektiksi muodostui alusta lähtien ylösnousemustoivo... Hauta on vain lepokammio ennen ylösnousemusta...

Ei puhuta kuolleen sielun harhailemisesta, vaan levosta, 'nukkumisesta'. Hellenistisen sielun kuolemattomuusopin liittyminen alkukristilliseen ylösnousemususkoon johti vähitellen tuonpuoleisuuden kartoittamiseen ja kiirastuliopin kehittymiseen. ... Hautaaminen on kristikunnassa aina merkinnyt kahden täysin vastakkaisen elämänkäsityksen kohtaamista, ja pakanalliset ainekset voivat kristittyjenkin parissa päästä yllättävästi näkyviin. ...

Oppi sielun kuolemattomuudelle jäi hänelle [Lutherille] vieraaksi, lähinnä hän ajatteli kuoleman olevan uni, josta aikanaan herätetään."- Pyhät toimitukset, Pentti Lempiäinen, 1985, s.193-197

Jeesuksen sanat (Matt. 10:28) : "Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua..."on joskus pidetty todisteena kuolemattomasta sielusta. Tulkintaa voidaan kritisoida perustellusti. Jeesuksen sanojen tähtäyspiste on opettaa oikeaa pelkoa: Jumalalla on valta hukuttaa/tuhota ihminen lopullisesti, ei toisilla ihmisillä.

"Tällä kertaa näyttää Jeesus tehneen huomattavan eron ruumiin ja sielun välillä; ruumiin voi tappaa, sielua ei! Karkeasti virheellinen on kuitenkin se selitys, että Jeesus näissä sanoissa tunnustaa ikuisen, häviämättömän sielun olemassaolon ruumiin rinnalla. Ihmisessä ei ole kahta eriarvoista osaa; mutta - näin ymmärrämme Jeesuksen tarkoittaneen - ihmistä voi katsoa kahdesta näkökulmasta. Ihmiset voivat kyllä tappaa ruumiin, so. raivata lähimmäisensä hänen historiallis-konkreettisesta ympäristöstään ja ajallisesta yhteisöstään mutta itse olemassaoloa he eivät voi tuhota... sen voi vain Jumala tehdä". -Piista Aimo T. Nikolainen, Ihminen evankeliumien valossa.

Piispa Nikolainen kuvaa ihmistä - ruumista, sielua, henkeä ja sydäntä - evankeliumien valossa seuraavalla tavalla:

"Evankeliumien valossa ihminen on osoittautunut ensinnäkin kokonaisuudeksi, joka on jakamaton. Eri näkökulmista ihmistä tarkasteltaessa hän on vuoroin ruumis, liha ja veri, vuoroin sielu, vuoroin henki ja vuoroin sydän. Ruumis, sielu, henki ja sydän kuvaavat jokainen jotakin määrättyä inhimillisen ominaisuutta, mutta eivät osia, joihin ihmisen voisi jakaa. Dichotomia (kaksijakoisuus) on evankeliumeille yhtä vieras kuin trichotomiakin (kolmijakoisuus)... Ruumis on ihminen konkreettisena olentona, lihaa ja verta on luotu ihminen luojastaan erotukseksi, sielu on elävä ihmisyksilö, henki on ihminen Jumalaan perustuneena ja sydän on ihminen toimintaan valmiina kokonaisuutena.

Evankeliumien valossa nähdään toiseksi, että inhimillinen, ihmiselle ominainen, on joka suhteessa jotain Jumalasta johdettavaa. Ihminen on joka solussaan Jumalan tekoa (ruumis), hän on kaikissa vaiheissaan Jumalan omaisuutta (sielu), hän on täydellisesti Jumalasta riippuvainen (henki) ja hän on kaikissa toimissaan Jumalaa joko totteleva tai vastustava tahto (sydän). Jumala-suhde ei ole vain ihmisen "ylimmän osan" elämää, ihminen on alhaalta ylös saakka Jumalan ihminen."

Näin ollen ihmistä UT:n mukaan voidaan tarkastella erilaisten tehtävien kannalta kolmijakoisesti – yhtenä jakamattomana kokonaisuutena, joka on ruumis, sielu ja henki (1 Tess.5:23). Ensimmäisen alkukirkon marttyyrin Stefanoksen kuolemasta kerrotaan Apt.7:59-60. Stefanos rukoilee siinä kuolemansa hetkellä Herraa ottamaan vastaan hänen henkensä (vrt. Ps.31:6). Vanhatestamentillinen sanonta, jonka avulla hurskas jättää henkensä, elämänsä, Jumalan käsiin ei tarkoita kuolemattoman "hengen" irtoamista ruumiista kuoleman hetkellä). Jakeessa 7:60 Stefanoksen kuolema kuvataan: "Sen sanottuaan hän nukkui pois" - mistään välittömästä taivaaseen nousemisesta ei sanota mitään, vaan Stefanoksen tilana on nukkuminen.

Kuuluisimpia tekstejä, joilla on perusteltu sielun kuolemattomuutta ja heti kuoleman jälkeen tapahtuvaa erottelua helvettiin ja taivaan iloon on Luukkaan evankeliumista löytyvä Jeesuksen kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta, mitä ei esiinny muissa evankeliumeissa ( Luuk.16: 19-31). Tätä kertomusta käytetään usein todistaman, että heti kuoleman jälkeen ihminen joutuu joko paratiisiin tai helvettiin (tai ns. välitilaan). Luukkaan tallettama vertaus ei kuitenkaan ole tarkoitettu olemaan kirjaimellinen kuvaus kuolemanjälkeisestä todellisuudesta.

Kyseessä on ensinnäkin juutalaisille tuttu kertomus, eikä opillisia päätelmiä saa tehdä koskaan joitain tiettyjä opetuksia havainnollistavan kertomuksen kirjaimellisen tulkinnan perusteella. Jos tulkitsemme kertomuksen kirjaimellisesti päädymme jo soteriologiassa (pelastusopissa) täysin evankeliumin vastaiseen oppiin: ihmisen hyvä osa kuoleman jälkeen perustuu elämän aikana koettuun kurjuuteen ja vastaavasti vaivat kuoleman jälkeen perustuvat tässä elämässä koettuun yltäkylläisyyteen (sekä välinpitämättömyyteen köyhiä kohtaan). Sanallakaan ei ole puhetta evankeliumiin uskomisesta, Jumalan armosta ja ihmisen suhteesta Jeesukseen ihmisen iäisyysosan ratkaisijana.

Toiseksi Raamatussa ei missään ole sellaista opetusta eikä suorasanaista esimerkkiä, jossa Aabrahamia rukoiltaisiin Jumalan asemasta, eikä mitään sellaista mainintaa ole, että Aabrahamilla olisi valta määrätä ihmisten kuolemanjälkeistä olotilaa. Koko kertomuksen tähtäyspiste onkin selvästi muualla -Jeesuksen tarkoitus oli opettaa kuulijoitaan uskomaan Raamatun kirjoituksia. Jos ihmiset eivät usko Raamattuun, eivät he uskoisi vaikka Jumala lähettäisi kuolleita todistamaan. Ihmeilläkään ei voida pakottaa ketään uskomaan.

Jotkut sielun kuolemattomuuden kannattajat vetoavat Matt.22:23-32 kertomukseen, jossa saddukeukset esittivät Jeesukselle kysymyksen

ylösnousemuksesta. Kuolemattomuusopin kannattajat vetoavat Jeesuksen sanoihin jakeessa 32: 'Minä olen Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala

ja Jaakobin Jumala'? Ei hän ole kuolleiden Jumala, vaan elävien". Jo sekin pitäisi riittää vastaukseksi, että tekstin aiheena on nimenomaan

ylösnousemus, eikä kertomuksessa puhuta sanallakaan ihmisen sielun kuolemattomuudesta. Jeesus osoitti ylösnousemuksen kieltäville

saddukeuksille, millä tavalla ylösnousemus on todellisuutta ja torjui heidän järkeilynsä.

Jakeessa 32 Jeesus tuo esiin sen, että Jumalan näkökulmasta kaikki elävät Hänelle, ovatpa ihmiset sitten elossa maan päällä tai kuolleina.

Viitteitä dualistiseen ihmiskuvaan ja kuoleman jälkeiseen elämään UT:ssa

Paavalin toisen korinttolaiskirjeen perikooppi (2 Kor 4:16-5:10) saattaa sisältää yhteyksiä platonistiseen dualistiseen (kaksijakoiseen) terminologiaan. Tähän johtopäätökseen päätyy ainakin TT Fredrik Lindgård väitöskirjassaan Appearance and Reality. Lindgård yrittää ymmärtää Paavalin ajatuskulkuja tekstin kontekstin näkökulmasta, päinvastoin kuin useimmat tutkijat jotka pitävät perikooppia dogmaattisena syrjähyppynä eskatologiaan. Hän ei esittele dogmeja vaan puhuu sisäisistä motivaatioista, Paavalin halusta esiintyä uskottavana ja vilpittömänä apostolina. Kuolema-kysymyksen kannalta kiintoisa kohta on 2 Kor.5:6-8

"...niin kauan kuin tämä ruumis on kotimme, olemme poissa Herran luota...vaikka haluaisimmekin muuttaa pois ruumiistamme, kotiin Herran luo".

Toinen samankaltainen teksti on Paavalin sanat Fil.1:23: "...Haluaisin lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo, sillä se olisi kaikkein parasta. Teidän vuoksenne on kuitenkin parempi, että jään eloon".

Nämä Paavalin tekstit tuovat uuden ja toisenlaisen näkökulman kysymykseen, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Molemmat tekstit on luontevasti tulkittavissa siten, että Paavali tarkoitti uskovaisen ihmisen pääsevän tästä maallisesta ruumiistaan kotiin Herran luo kuolemansa jälkeen.

Lisäksi johanneslaisessa teologiassa on radikaali korostus: se, joka uskoo Jeesukseen ei kuole, vaan omistaa jo nyt ikuisen elämän ja on jo siirtynyt kuolemasta elämään, eikä uskova joudu tuomittavaksi.

Ylösnousemuskin on tässä ja nyt koettavaa todellisuutta eikä vasta viimeisenä päivänä odotettavissa, vaikka toisaalta Johanneksen evankeliumiin sisältyy myös viimeisenä päivänä tapahtuvan ylösnousemuksen ja tekojen mukaan tapahtuvan tuomion odotus.

Johanneksen evankeliumi ei kuitenkaan edusta mitään kreikkalaisperäistä dualistista ihmiskäsitystä (Joh.5:24;6:50-58;11:23-26). Vaikka Johanneksella Jeesus puhui kuolemasta "unena", ei johanneslaisen teologian valossa ole perusteltua olettaa, että kuollut uskova "raukeaa tyhjiin" ja menettää olemassa olonsa. Jeesushan nimen omaan korosti, että Häneen uskova ei kuolekaan, vaan elää vaikka olisi kuollut. "Jeesus sanoi: "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?" (Joh.11:25-26)

Myös Ilmestyskirjan teksti (6:9-11) on mahdollista tulkita siten, että uskossa kuolleiden ihmisten sielut ovat tietoisessa tilassa Jumalan luona. Toisaalta tulkintaa voisi kritisoida sanomalla, että teksti on apokalyptiikkaa (ilmestyskirjallisuutta), eikä sitä voi ymmärtää kirjaimellisesti kuten ei muitakaan apokalyptisiä vertauskuvallisia näkyjä. Tämän tekstin tulkintaan emme saa lopullista varmuutta.

Sielun kuolemattomuus-opin ja ylösnousemususkon ristiriita

Jos ihmisten sielut heti kuoltuaan erkanevat ruumiistaan helvettiin / tuonelaan - ja toiset taivaaseen - niin minkä ihmeen takia pitää olla viimeisenä päivänä vielä ruumiin ylösnousemus ja nostaa ne sielut sieltä helvetistä (ja toiset taivaasta) taas maan päälle ja laittaa ruumiiseen ja pitää heille vielä toistamiseen tuomiopäivä? Johan se tuomio oli jo kuoleman jälkeen päätetty jos on niin, että heti kuoleman jälkeen sielut joutuvat "välitilaan", tuonelaan tai suoraan helvettiin ja toisen paratiisiin/taivaaseen.

Tuollaisen opin logiikkaa on todella vaikea käsittää - koko ylösnousemusoppi ja viimeinen tuomiohan ovat turhia episodeja, tehdään sama tuomio toistamiseen. Ja sitten taas viimeiseltä tuomiolta lähetetään sielut helvettiin (ruumiineen päivineen) ja toiset sielut taivaaseen, vaikka sielut olivat olleet jo iät ajat joko vaivassa tai autuudessa. Ei kai Jumala vaihda päätöstään viimeisellä tuomiolla, ja laita sieluja eri paikkoihin.

Sielun kuolemattomuus-oppi ei saa tukea tieteellisistä tutkimustuloksista

Ihmisen tulisi olla dualistinen olento, jotta sielun kuolemattomuus-oppi (ja tietoisen olemassaolon jatkuminen kuoleman jälkeen) olisivat mahdollisia. Ihmisen olisi oltava kuolevainen ruumis, jossa asuu kuin astiassa kuolematon sielu ja kuolemassa vain ruumiin tulisi kuolla.

Mutta sellaisella dualistiselle ihmiskuvalle ei ole evidenssiä, vaan tieteellinen tieto viittaa vahvasti siihen, että ihminen on holistinen, yksi jakamaton psykofyysinen kokonaisuus. Mieltä ei ole ilman kehoa (tarkemmat tiedot esimerkiksi Antonio Damasio: Descartesin virhe). Tutkimuksissa on havaittu myös, että terapia saa aikaan ihmisen aivoissa rakenteellisia muutoksia kuten lääkehoitokin. Keho vaikuttaa mieleen ja mieli kehoon.

Lisäksi voidaan kysyä, että millä tavalla "kuolemattoman sielun" olettaminen osaksi ihmisen psykofyysistä apparaattia tuo lisäarvoa ja paremmuutta verrattuna tieteen keräämään tietoon ihmisestä (= ei mieltä ilman kehoa), mitä se "kuolematon sielu" selittäisi ihmisen psykofyysisessä toiminnassa paremmin? Miten se oletettu kuolematon sielu on suhteessa aivoihin, aivokemiaan, hermosoluihin, hermostoon ylipäätään?

*

LÄHDEKIRJALLISUUTTA

Septuaginta Id vetus testamentum graece iuxta LXX interpretes edidid Alfred Rahlfs. Volumen 1, 2.

Novum Testamentum Graece. Nestle - Aland 1935.

Uuden testamentin tulkinta ja tutkimus. Aimo T. Nikolainen 1971.

Keskustelu kristillisestä toivosta. Aimo T. Nikolainen 1954.

Ihminen evankeliumien valossa. Aimo T. Nikolainen 1941.

Etiopialainen Eenokin kirja. Ortokirja oy. 1982. Johannes Seppälä.

Luukkaan evankeliumi. (SUTS.) Aimo T. Nikolainen 1980.

Raamatun sanakirja. Kolmas painos 1965. Aapeli Saarisalo.

Korinttolaiskirjeet. (SUTS.) Rafael Gyllenberg 1978.

Lopun ajat eilen ja tänään. Kirkon tutkimuskeskus 1988.

Risto Saarinen, Risto Uro.

Raamattua alkukielellä. 1 osa. Kustannusosakeyhtiö Kanava 1943.

Raimo Poutiainen