MITÄ KRISTILLISYYS ON, JA MITEN TULLAAN KRISTITYKSI?

Melko läheisessä menneisyydessä (vuonna 2010) eräällä kristillisellä keskustelupalstalla esitettiin seuraava kysymys:

"Voiko olla oikea kristitty vaikka ei ole tullut uskoon? Olen seuraillut Kotimaan blogikirjoittelua ja kommentteja. Se onkin nostanut ahdistukseni otsikon aiheesta pintaan. Haluaisin nyt kuulla luterilaisen tunnustuksemme mukaisen kannan siihen, mitä tarkoittaa parannuksen tekeminen / kääntyminen/uskoon tuleminen? Mistä voi tietää, että itse on todella kristitty, jos ei mitään selkeää kokemusta uskoon tulosta ole? Minulla ei tällaista kokemusta ole, vaikka jo lapsesta asti olen uskonasioita pohtinut, rukoillut ja syntejäni anteeksi pyytänyt. Usko on tuonut minulle paljon ahdistusta ja kipeitä kysymyksiä, mutta uskomattakaan en voi olla, vaan aina palaan kääntymään Jumalan puoleen. Keski-ikään tultuani kysymykset ovat käyneet yhä kipeämmiksi, kun ikä ei ole tuonutkaan rauhaa ja viisautta, kuten toivoin ja vanhemmat ihmiset aikanaan minulle lupasivat! Vaikuttaa siltä, että myös monet ev. lut kirkon herätysliikkeiden jäsenet edellyttävät toisilta uskoontulonkokemusta, jotta tunnustaisivat hänet kristityksi ja pelastetuksi.

Helluntailaiset ilmeisesti edellyttävät tätä ilman muuta. Ihmettelen vain, onko tällainen uskoontulokokemus todella yleinen ihmisillä, jotka ovat saaneet kristillisen kasvatuksen ja "harjoittaneet" uskoaan lapsesta asti? Miten uskovaisen perheen lapsi yleensä tulee uskoon?"

Kyselijälle vastattiin, ja eräs vastaus sisälsi seuraavaa: "Luterilaisuus opettaa, että `uskoontulo´tapahtuu jo kasteessa. Kasteessa Jumala lahjoittaa uskon ihmiselle. Tähän kasteen armoon sitten ihminen saa palata takaisin. Jokainen ihminen tekee syntiä ja monen voisi ajatella kulkevan kaukana Jumalasta, mutta Jumalalla on tapansa ja aikansa kutsua ihmistä entistä lähemmäs itseään. Moni päätyy elämän aallokoissa todella syvälle, mutta kasteen armo kantaa silloinkin. … Luterilaisessa opetuksessa uskosta on hyvä pysyä, se on terveellä pohjalla. Mieleni tekisi suositella Lutherin kirjoja. Jumalan siunausta sinulle."

Eräästä toisesta vastauksesta on luettavissa seuraavaa: "Luterilaisen opetuksen mukaan uskoa ei kannata etsiä omista ajatuksista ja tuntemuksista. Ne johtavat vain epätoivoon. Usko löytyy Jumalan lupauksista. Hän kun on sanonut, että ken häntä pyytää avuksi, sitä hän armahtaa. Siksi se uskon ikävä on jo uskoa."

Edellä lainatuista vastauksista ensimmäinen on aivan varmuudella väärä, sillä vielä täysin ympäristöään tiedostamatonta muutaman viikon ikäistä vauvaa kastettaessa Jumala ei todellakaan lahjoita kyseiselle vauvalle uskoa. Toinen lainaamani vastaus sen sijaan sisälsi merkittävän ajatuksen sanoissaan: ”Siksi se uskon ikävä on jo uskoa."

Jo vuosia sitten eräässä kristillisessä lehdessä (jonka nimeä en mainitse) oli erään kerran "Viikon kysymys"- palstalla samaa uskoon tulemisen aihetta koskeva tiedustelu: "Pitääkö tulla uskoon, ollakseen oikea kristitty?"

Tähän kysymykseen vastattiin silloin "asiantuntijan" (en mainitse nimeä) antamana vastauksena seuraavasti: "Tällainen käsitys elää erityisesti Suomessa, pietismin ja herätysliikkeiden luvatussa maassa. Luterilaiset tunnustuskirjatkin tuntevat parannuksenteon ja katumuksen, mutta pitävät toisaalta luonnollisena, että kastetut seurakunnan jäsenet elävät kristittyinä koko elämänsä ajan. Uusi testamentti puhuu paljonkin kääntymyksestä ja uskosta Kristukseen yhtäkkisenä tapahtumana, mutta silloin on kysymys siitä, että muiden uskontojen kannattajat kääntyivät kristityiksi. Kun tällaiset käännynnäiset oli (yleensä perheineen) kastettu, ei heiltä tai heidän lapsiltaan enää edellytetty uutta `uskoontuloa` niin kauan kuin he pysyivät seurakunnan jäseninä. Suuressa osassa nykykristikuntaa kirkon jäsenen `uskoontulo` olisi varsin outoa puhetta."

Pidän edellä lainaamiini kysymyksiin annettuja vastauksia `väärinä vastauksina´ siltä osin, kun ne turvaavat kirkon jäsenyyteen ja sylivauvoille toimitettuun kasteeseen. ´Siksi katson aiheelliseksi käsitellä tätä kysymystä hiukan laajemmin.

Suomessa enemmistö kansasta kuuluu kirkkoon sillä perusteella, että heidät on lapsikasteen yhteydessä siihen liitetty. Heille myös vakuutetaan tältä kirkolliselta taholta, että he ovat kirkkoon kuulumisensa perusteella aivan todellisia oikeita kristittyjä, vieläpä sylivauvoina saadun kasteensa yhteydessä muka uudestisyntyneitä ja Pyhästä Hengestä osallisiksikin tulleita.

Todellisuudessa suurin osa heistä on kuitenkin jäänyt luonnolliseen `sielullisen ihmisen´ tilaansa. He eivät koskaan ole kokeneet elämänsä aikana niin sanottua `hengellistä heräämistä´, ja heitä voitaisiinkin entisajan malliin nimittää `hengellisesti suruttomiksi.´ Tässä tilassaan he eivät (eräiden kirkon pappien päinvastaisista vakuutteluista huolimatta) tietenkään löydä mitään jumalallista elämää itsestään, eivätkä he osaa sellaista edes kaivata. Täten he erehtyvät luulemaan, ettei kristillisyys ole kenenkään muunkaan kohdalla mitään muuta kuin vain yleissivistyksellisiin tietoihin perustuvaa kirjalliseettistä harrastelua, sekä nimikristillisen `kirkko´- järjestön jäsenyyteen sopeutumista.

Tätä aihetta joutui kotimaassaan käsittelemään myös kuuluisa englantilainen kristitty kirjailija, entinen ateisti, nimeltään C. S. Lewis. Hän kirjoitti kirjaansa "Tätä on kristinusko" seuraavaa:

"Olen nimittäin käyttänyt sanaa `kristitty` sellaisesta ihmisestä, joka hyväksyy kristikunnalle yhteiset opit. Ihmiset kyselevät: `Mikä te olette sanomaan, kuka on kristitty ja kuka ei?` tai: `Eikö moni, joka ei voi uskoa noita oppeja, silti voi olla paljon aidompi kristitty, paljon lähempänä Kristuksen henkeä kuin muutamat jotka uskovat?`"

Lewis kuitenkin vastasi tällaisiin kyselyihin selvästi: "...Jos päästämme ihmiset henkistämään ja hienostamaan tai `syventämään` kristitty- sanan merkitystä, siitäkin tulee hyvin pian käyttökelvoton sana. Ensinnäkään kristityt itse eivät enää voi käyttää sitä kenestäkään. Eihän ole meidän asiamme sanoa, kuka on tai ei ole syvimmässä merkityksessä Kristuksen hengen mukainen. ... ... Ne jotka eivät kuulu uskovien joukkoon, ilomielin käyttävät sanaa sen hienostuneessa merkityksessä. Siitä tulee heidän suussaan pelkkä kehuva termi. Sanoessaan jotakuta kristityksi, he tarkoittavat että hän on heidän mielestään hyvä ihminen. ... ... Meidän on sen vuoksi pidettävä kiinni sanan alkuperäisestä merkityksestä. Nimeä `kristitty` alettiin alunperin käyttämään Antiokiassa `opetuslapsista`, niistä jotka hyväksyivät apostolien opetuksen (Apt.11:26)."

Ja todellakin. Apostolien teoissa 11:26 kerrotaan, että "Antiokiassa ruvettiin opetuslapsia ensiksi nimittämään kristityiksi." Myöhemmin opetuslapset omaksuivat halulla tämän nimityksen itselleen. Tästä omaksumisesta Pietarin kirjeessäkin on kirjoitettu (1 Piet. 4:14-16): "Jos teitä solvataan Kristuksen nimen tähden, niin te olette autuaat, sillä kirkkauden ja Jumalan Henki lepää teidän päällänne. Älköön näet kukaan teistä kärsikö murhaajana tai varkaana tai pahantekijänä tahi sen tähden, että sekaantuu hänelle kuulumattomiin; mutta jos hän kärsii kristittynä, älköön hävetkö, vaan ylistäköön sen nimensä tähden Jumalaa."

Lewis jatkaa vielä kirjassaan `kristitty´-nimen oikean käytön suhteen seuraavasti: "...Sen käyttöä ei suinkaan rajoitettu niihin, joiden elämässä opetus kantoi hedelmää kaikin mahdollisin tavoin. Sen käyttöä ei suinkaan laajennettu koskemaan myös niitä, jotka ovat sisimmässään jollakin hienostuneella, henkistyneellä tavalla `paljon lähempänä Kristuksen henkeä` kuin opetuslapsista epätyydyttävimmät. ... ... Kun ihminen joka hyväksyy kristinuskon opetukset, ei elä sen arvon mukaisesti, on paljon selvempää sanoa, että hän on huono kristitty, kuin että hän ei ole kristitty."

Ja todellakin! Ulkonainen raja kristityn ja ei kristityn välillä kulkee tunnustuksessa. Jos ihminen tunnustaa suullaan Jeesuksen herruuden, hän kaiken todennäköisyyden mukaan silloin myös saattaa uskoa sydämessään. Tällöin hän omaa myös edellytykset pelastumiseen (Room.10: 8-13). Hän saattaa olla joko itsensä ja/tai toistenkin mielestä huono kristitty, mutta kristitty kuitenkin. Sen sijaan, olkoonpa ihminen kuinka sivistynyt, lähimmäisrakkaudellinen ja jaloluontoinen tahansa, jos hän ei pidä totena kristinuskon perussanomaa, hän ei ole kristitty. Toiset saattavat ja hän itsekin saattaa pitää itseään kristittynä sanan vääristyneessä merkityksessä, mutta alkuperäisessä Uuden testamentin opetuksen mukaisessa merkityksessä hän ei ole kristitty.

Kaikki mitä edellä olen kristittynä olosta omin ja lainatuin sanoin sanonut, koskee kristityn ja ei-kristityn ulkonaista rajaa. Todellinen raja kulkee kuitenkin ihmisten sisäisessä tilassa, ja tämä sisäinen tila ratkaisee, onko ihminen lopultakaan kristitty vaiko ei.

Lähtekäämme tutkimaan tätä asiaa Paavalin opetuksesta.

Toisessa kirjeessään korinttolaisille Paavali toivottaa kaikille seurakunnan jäsenille, että... "Herran Jeesuksen Kristuksen armo, ja Jumalan rakkaus, sekä Pyhän Hengen osallisuus olkoon kaikkien teidän kanssanne" (13:13). Samassa kirjeessään, jopa samassa luvussakin (13:5) Paavali ilmaisee, ettei hän ilman muuta pitänyt kaikkia Korinton seurakunnan jäseniä uskossa olevina. Hän kirjoitti: "Koetelkaa itseänne, oletteko uskossa; tutkikaa itseänne. Vai ettekö tunne itseänne, että Jeesus Kristus on teissä? Ellei (hän ole teissä), niin te ette kestä koetusta."

Paavalin mukaan uskossa olo on siis sitä, että Jeesus Kristus on uskovassa. Mutta miten sitten Kristus voi olla uskovassa? Tähän Paavali vastaa roomalaisille osoitetussa (8:9-10) kirjeessään: "Mutta te ette ole lihan hallittavina vaan Hengen, jos muutoin Jumalan Henki asuu teissä. Mutta jolla ei ole Kristuksen Henkeä, se ei ole hänen omansa. Jos taas Kristus on teissä, niin ruumis tosin on kuollut synnin tähden, mutta Henki on elämää vanhurskauden tähden." Jos Kristus on meissä, niin (8:15) "Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia", kuten Paavali saman kirjeensä samassa luvussa hiukan myöhemmin jatkaa.

Kysymyksessä ei ole kirjoitusten kautta saatu todistus, vaan Hengen välitön todistus, Pyhän Hengen sinetti, joka totuuden sanan kuulemisen jälkeen, uskoon tultuamme, on käsirahaksi (arraboon ) meihin asetettu (Ef.1:13-14). Tämä Hengen osallisuus ei suinkaan tarkoita vain uskonnollisen kristillisen mielenlaadun omaamista, eli solidaarista asennetta kristinuskon sanomaan. Se on Hengestä osallisen kohdalla kokemus siitä, että Jumalan henki on alkanut vaikuttaa hänen sisimmässään.

Herramme Jeesus ilmaisi saman asian toisin sanoin, puhuessaan Nikodeemukselle `uudesti syntymisen´ välttämättömyydestä (Joh.3:1- 10). Paitsi ruumista ja sielunelämää, ihmisessä on Raamatun mukaan myös itse kunkin oma henki, josta sanotaan, että Herra "...on luonut ihmisen hengen hänen sisimpäänsä" (Sak.12:1). Tämä henki on ihmisen vanhemmiltaan perimässä tilassa kuollut, suhteessaan Jumalaan. Tällainen ihminen ei kykene kokemaan henkensä välityksellä yhteyttä Jumalan Henkeen. Käsite: "uudestisyntyminen" kuvaa sitä muutosta, mikä ihmisessä tapahtuu, kun hänen henkensä tehdään eläväksi ja kykeneväksi kokemaan yhteys Jumalaan.

Ennen uudestisyntymistään jokainen ihminen on hengellisesti kuolleessa tilassa, kuollut rikoksiinsa ja synteihinsä (Ef.2:1-5, Kol.2:13), kuten Paavali kirjoitti. Kun hän ottaa vastaan evankeliumin sanoman, ja uskon kautta tulee Jeesuksen sovitustyön vaikutuspiiriin, "elämän Hengen laki Kristuksessa Jeesuksessa vapauttaa hänet synnin ja kuoleman laista" (Room.8:2), jonka lain orjuudessa hän ennen toivottomana huokaili (Room.7:24).

Minä jopa kääntäisin tässä kohtaa: "riippumattomaksi tehnyt", sillä jos Kristus on Henkensä kautta meissä, ruumiimme on edelleen kuollut meissä asuvan synnin tähden, mutta Henki on elämää (8:10) meille lahjoitetun vanhurskauden tähden.

Pelastus, uudesti syntyminen ja Pyhästä Hengestä osalliseksi pääseminen on myös Paavalin `Tiitus´-kirjeen mukaan "kokemus", kuten Tiitus- kirjeen kirjoittaja selvästi opettaa (3:4-7). Tähän kokemukseen päästään vain uskon kautta, kuten Jeesus itse sanoi: "Ellette usko minua siksi, joka minä olen, niin te kuolette synneissänne" (Joh.8:24).

Jos ihminen on ja pysyy hengellisesti kuolleessa tilassa, ja jos hän kuolee lopulta ruumiillisestikin syntiensä vallassa, niin rajan takana häntä Raamatun mukaan odottaa vielä tuomiopäivän "toinen kuolema", Ilmestyskirja puhuu. Tämä kohtaa häntä, ellei hän täällä ajassa käänny tietoisesti Herramme Jeesuksen Kristuksen puoleen. Jos hän kääntyy, Herralla on varattuna hänelle syntien anteeksi anto, sekä perintöosa pyhitettyjen joukossa iankaikkisessa elämässä.

Ainoa oikea kristillisyys on siis täällä ajassa saatu tietoinen osallisuus Jumalan Hengestä (Room.14:17).

Mutta Uusi testamentti on monessa kohtaa ennustanut ja varoittanut siitä `nimikristillisyydestä´ joka on ominaista ajallemme. Viimeisten päivien ihmisistä sanotaan, että: "heissä on jumalisuuden ulkokuori, mutta he kieltävät sen voiman" (2 Tim.3:5). Tämä ilmeisesti tarkoittaa samaa mitä Juudan kirjeen puhe (jae 19) "sielullisista, Henkeä vailla olevista" tunnustajista.

Jeesus itsekin ennusti lihassa vaelluksensa päivinä ihmisryhmistä jotka `oven sulkemisen jälkeen´ alkavat vedota Jeesuksen kanssa syömisiinsä ja juomisiinsa, sekä hänen opetuksiensa kuuntelemiseen (Luuk.13: 23-27).

Mutta vakavin varoitus sisältyy mielestäni Matteuksen 25 luvun alussa kerrottuun (1-13): Tässä Jeesus itse ennustaa toista tulemistaan edeltävästä ajasta, kuinka "silloin on taivasten valtakunta oleva kymmenen neitsyen kaltainen." Tunnemme useimmat jatkon vertauspuheen viidestä tyhmästä ja viidestä viisaasta neitsyestä, jotka (yljän tulohuudon kuultuansa) lähtivät ylkää vastaan. Tyhmillä oli vain lamppunsa, muttei öljyä astiassaan, ja heidän lamppunsa sammuivat sillä seurauksella, että he jäivät hääsalin ulkopuolelle. Lamppu kuvaa Herran sanaa (Ps.119:105), saviastia taas ruumista (2 Kor.4-7), ja öljy Pyhän Hengen osallisuutta (Sak.4:1-6). Öljyn omaaminen astiassa kuvaa Pyhän Hengen osallisuutta. Öljyn puuttuminen johtaa hylkäystuomioon, jonka Herra lausuu julki: "En tunne teitä."

Lopuksi: Olet oikea kristitty jos uskot ja tunnustaudut evankeliumin sanoman sisältöön, ja omaat myös sisäisen varmuuden `uudesti syntymisestäsi´ ja Pyhän Hengen osallisuudestasi. Tunnustautumisesi Kristukseen kuulevat ja näkevät muutkin, mutta mahdollisen Hengestä osallisuutesi tai osattomuutesi tiedät vain sinä itse ja Herra. Se ei ole toisten mitattavissa edes minkään kielilläpuhumis- tai profetoimislahjan perusteella.

On tosin niitäkin jotka `mittailevat´ näillä perusteilla toisia, mutta he myös usein `erehtyvät´ mittailunsa perusteella tekemissään päätelmissä. Kukin kristitty tietää kyllä itse sisäisesti, mitä on saanut ja kokenut. Jeesuksen todistus on "profetian Henki" (Ilm. 19:10), jonka jokainen aito kristitty omaa sisäisesti ja tietoisesti, muttei aina ulkonaisesti ilmenevästi.

Paavali painotti, etteivät "väärät" (adikoi) saa periä Jumalan valtakuntaa (1 Kor. 6:9-11). Hän luettelee jatkossa kymmenkunta syntialuetta näiden "väärien" esimerkeiksi. Sitten hän toteaa tunnustaviksi kristityiksi kääntyneistä korinttilaisista:

"...ja tuollaisia te olitte, jotkut teistä. Mutta te olette pesettäneet itsenne, te olette pyhitetyt, te olette vanhurskautetut meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja meidän Jumalamme Hengessä." Siirry seuraavaan tekstiin: ” http://koti.mbnet.fi/rape1941/papseopo.htm ”

Raimo Poutiainen