Mietteitä raamattuoppineisuudesta.
Kristillisessä aikakauslehdessä `Suuhusi pasuuna´ 1 / 2003 esitettiin `rajankäyntiä´ - palstalla seuraava kysymys: "Kuka on teologi ja miten se eroaa maallikosta?" Lehden julkaisija veli Reino Marjakangas vastasi esitettyyn kysymykseen seuraavasti:
"Jos eksyt teologisiin keskusteluihin luterilaisten pappien ja uskonnonopettajien jaloon seuraan, selviää sinulle hyvin pian, kuka on teologi. Teologi on sellainen, joka opiskeltuaan 4-5 vuotta teologisessa tiedekunnassa, on suorittanut teologisen loppututkinnon. Jos et ole tätä loppututkintoa suorittanut, et ole teologi vaan maallikko. Tämä sinulle tehdään selkokielisen selväksi, sillä teologian kanditaatin itsetunto ei kestä rinnalle asettumista missään muodossa, teologisen tietämyksen ja ymmärtämisen suhteen. Tällainen teologi on ja pysyy teologina lopun ikänsä, vaikkei opiskeluvuosiensa jälkeen olisi enää yhtäkään teologista kirjaa avannut, puhumattakaan aktiivisesta Raamatun tutkimisesta. Kun teologian kanditaatin tutkintoon ja jopa tohtoriuteen asti tunnetusti ei välttämättä tarvitse koko Raamattua edes kertaalleen läpi lukea, tarpeetontahan tätä puutetta on paikkailla myöhemminkään.! Saarnojen valmistamiseen riittää pappisliiton lehden valmiiksi tehdyt eksegeesit ja dispositiot. Aikaisemmin kyllä tiettävästi edellytettiin, että koulun penkiltä pääsyn jälkeenkin pappi aktiivisesti harrasti teologiaa ja tutkimusta, mutta ne ajat ovat ilmeisesti aikoja sitten menneet menojaan. Tärkeintä on, että kasteitten, hautajaisten ja muitten kirkonmenojen jälkeen ehtii kalaan ja pappeinkokouksen saunailtoihin ryyppäämään mielenterveyden ylläpitämiseksi ja paineitten purkuun.
Kaikki kunnia näille `teologeille´! Itse en ole loppututkintoa teologisessa suorittanut enkä katsonut sitä tarpeelliseksikaan. Ainoa loppututkinto minulla on kansakoulunopettajan tutkinto Oulun opettajakorkeassa vuonna 1958 ja ainoa merkittävä ylennys tapahtui asevelvollisuutta suorittaessani, kun minut ylennettiin alokkaasta sotamieheksi ja vietiin palveluksen päätyttyä `upseerien kirjoihin´ odottamaan sodan syttymistä! Luvattu sotilaspastoriylennys jäi kuitenkin saamatta, kun sotaa ei Suomenmaalla syttynytkään.
Mutta itse opiskellen olen teologiaa ja Raamatun tutkimusta harrastanut aktiivisesti yli 45 vuotta. Tässä itse opiskelussa on se hyvä puoli, ettei tarvitse sitoutua mihinkään professoriin tai oppisuuntaan, ja kun sattuu oleman vielä niin, että Taivaallinen Oppituolinhaltija jo lapsuudesta lähtien on puhaltanut Henkeänsä, ohjaten matkan varrella oikeaan tiedostojen ja tietojen käsittelyyn, niin tämä on tehnyt mahdolliseksi jopa opinnoissa edistyäkin jonkun verran.
Lisämeriittinä olen selkääni elämän kolhuissa saanut niin maar perusteellisesti ja jopa monien silmissä kirotunkin leimaa kantanut, että rohkenen omassa hybriksessäni (tyhmää kyllä!) toivotella itseäni siihen joukkoon, josta Luther aikoinaan lausui: `Hyväksi teologiksi ei tulla vain kirjoja lukemalla, vaan elämällä, kuolemalla ja tulemalla kirotuksi!.´" Näin siis edellä Reino Marjakangas.
Koskien teologista oppineisuutta, omasta puolestani lisään vielä seuraavan ajatuksen: Jos asettaisin toiseen vaakakuppiin jonkun 4-5 vuotta teologisessa tiedekunnassa teologiaa opiskelleen ja teologisen loppututkinnon suorittaneen henkilön, joka on sen jälkeen jättänyt jatko-opiskelun sikseen, ja toiseen vaakakuppiin vaikkapa 45 vuotta aktiivista teologista itseopiskelua harrastaneen yksilön, minulle ei jäisi mitään epäilystä siitä, kumpaa näistä ehdokkaista pitäisin pätevämpänä teologina. Kyllä minun silmissäni juuri tuo vuosikymmenet itseopiskelua harjoittanut henkilö olisi näistä kahdesta se pätevämpi teologi, sitäkin huolimatta, että häneltä puuttuu se virallinen teologin titteli.
Kirjansa "Tätä on kristinusko" johdantoluvussa C. S. Lewis esitti merkittävän ajatuksen, selostaessaan sitä, ettei hänellä ole tarkoitus kirjassaan esittää omia erikoisnäkemyksiään, vaan useimmille kristityille yhteistä kristinuskoa. Eri kirkkojen ja uskonsuuntien oppieroista hän sanoo: "Ensiksikin kristittyjä erottavat kysymykset ovat usein syvällisiä teologisia oppikysymyksiä joita kenenkään muun kuin todellisten asiantuntijoiden ei pitäisi koskaan käsitellä."
Tämä tähän edelle lainattu on varmasti totta. Kuitenkin samalla lailla on totta myös se, että useimmat kristityt joutuvat joka tapauksessa muodostamaan enemmän tai vähemmän asiantuntevan oman mielipiteensä useimpiin kristittyjä erottaviin kysymyksiin.
Kristillinen oppineisuus on tosiasiassa ehkä jopa ainoa oppineisuuden muoto, jonka tuloksellisuus ei välttämättä aina ole kiinni oppilaitosten panoksesta. Varmin ja parhain esimerkki tästä on meidän Herramme Jeesus itse, joka, vaikka keskustelikin jo poikasena temppelissä oppineiden kanssa, ei ollut silti tietääksemme käynyt mitään sen aikaista korkeakoulua. Juutalaisten kerrotaankin ihmetelleen ja tokaisseen: "Kuinka tuo oppimaton mies voi tuntea kirjoitukset?" ( Joh.7:15).
Apostoli Paavalin mukaan ”sielullinen ihminen” (psyykhikos anthroopos), eli elävästä uskosta osaton ihminen, ei omaa edellytyksiä ymmärtää sitä mikä Jumalan Hengen on. ”Hengellinen ihminen” (pneumatikos anthroopos) eli uskoon tullut, uudestisyntynyt ja Jumalan Pyhästä Hengestä osalliseksi päässyt ihminen, tutkistelee sen sijaan kaiken, mutta häntä itseään ei kukaan kykene tutkistelemaan.
Tämä on ilmiselvää meidänkin ajassamme. Maailma on nykyään pullollaaln teologisesti oppineita henkilöitä. Oppineisuudestaan huolimatta jotkut heistä eivät näytä ymmärtävän mitään oikein, ja eihän heillä (oppineisuudestaan huolimatta) edes ole edellytyksiä ymmärtää. Heistä monet kun ovat valinneet teologian opiskeluaineekseen ja papiksi valmistautumisen ammatikseen vain maallisista tavallisista ammatin valinnan vaihtoehtojen lähtökohdista. Heidän inspiroijanaan kirkolliselle uralle on toiminut pelkästään ihmisten luonnollinen mieltymys uskonnollisuuteen. Mitään kokemuksellista hengellistä uudesti syntymistä eli uskoon tuloa ei ole useassa tapauksessa heidän kohdallaan koskaan tapahtunut. Totta kai poikkeuksiakin on.
Toisessa ääripäässä on sitten ne uskoon tulleet ”hihhulit”, jotka antavat kaikenlaisten ihmisten arpapeleistä syntyneiden vilkkaan mielikuvituksen tyhjänpäiväisten näkemysten hallita itseänsä. He pistävät toistuvasti heidän vilkkaasta mielikuvituksestaan syntyneet johdatukset, profetiat ja muut sieluntuotteet Pyhän Hengen nimiin.
Uskonasioissa vakavasti otettavia ovat mielestäni vain ne yksilöt, jotka ovat Jumalan vaikutuksesta uudesti synnytetyt elävään toivoon. He ovat tulleet kokemuksellisesti mutta raittiisti elävään uskoon. Tällöin he ovat kokeneet Pyhän Hengen osallisuuteen pääsynsä antaneen heille myös innoituksen Pyhien Kirjoitusten tutkisteluun. Jos näistä lähtökohdista käsin joku nuori (ja miksei vanhempikin) valitsee teologian opiskeluaineekseen ja kirkon papiksi valmistumisen elämänurakseen, niin silloin valinnat tapahtuvat oikeasta innoituksesta.
Kuitenkaan julistajan kutsumukselle antautuminen ei vaadi välttämättä yliopisto-tasoisia teologisia opintoja, vaikka vain nämä opinnot avaavatkin tien valtakirkkojen saarnatuoleihin. Kiitos uskonnonvapauslain, hengelliseen julistustehtävään kutsutut kristityt voivat nykyään julistaa sanaa valtakirkkojen saarnatuolien ulkopuolellakin, itse Herran esimerkkiä seuraten.
On hienoa, että edellä mainitun tosiasian tunnustaa, ainakin periaatteessa, yksi jos toinenkin valtakirkkojen pappisluokkiin kuuluva yksilö, nyt viimeksi Petri Piiroinen "Usko ja tieto, elämä ja kuolema" nimisessä kirjassaan. Piiroinen kirjoittaa kirjansa sivuilla 12 - 13 seuraavaa:
"Kristus oli opetuslastensa opettaja, juutalaisittain rabbi. Nykymaailma varmaan kutsuisi Häntä lehtoriksi. Mutta itse asiassa Hän oli todellinen opettaja, tosi professori, joka ilman muodollista pätevyyttä tai yliopistollista väitöskirjaa, opetti jumalallisella voimalla oppilaitaan `niin kuin se, jolla on valta´ uskomaan kuultuun sanaan ja viemään sitä myös ihmisten elämään.
Kristus siis perusti Kirkon (minä korjaisin: seurakunnan), kutsui apostolit, ja antoi heille tehtävän saarnata ja julistaa taivasten valtakuntaa, syntien anteeksi antamiseksi ja iankaikkiseksi elämäksi. Hän ei perustanut teologista tiedekuntaa, ei edes teologista koulua tai akatemiaa. Hän ei vaatinut oppilailtaan pro gradu-tutkielmia, eikä lisensiaatin tai tohtorin tutkintoon vaadittavia jatko-opintoja.
Apostoleilta ei vaadittu akateemisesti muodollista pätevyyttä `apostolin viran´ (minä korjaisin: palvelustoimen) hoitamiseen, tai tehtävään, julistaa Jumalan sanaa, Kristuksen oman esikuvan ja opetuksen mukaan, olihan hän itse valinnut oppilaansa, joilla oli ammatillisesti mitä erilaisin tausta.
Toisin sanoen, kaikki apostoliksi kutsutut olivat asettajansa eli Kristuksen arvion mukaan tehtäviinsä päteviä, ilman akateemista arvosanaa tai tutkintoa. He saivat virkanimityksensä (minä korjaisin: palvelutehtävänsä) pelkästään siksi, että heidät kutsunut Kristus itse oli arvioinut heidät työnsä kelvollisiksi jatkajiksi." Näin siis Petri Piiroinen, ansiokkaasti edellä.
Minäkin olen Herraamme Jeesukseen uskoon tulostani asti, eli päivämäärästä 1.1. 1962 alkaen, pyrkinyt ahkerasti haalimaan itselleni kristillistä tietoutta, Raamattua ja Raamattua selittäviä oppineiden teoksia lukien. Alkuaan luin ahkerasti vuosien -33 / -38 raamatunkäännöstä. Sitten tulivat luetuiksi järjestään kaikki aikaisemmat Suomeksi ilmestyneet Raamatun käännökset, sen jälkeen sitten kaikki uudemmat, vuosien -33 / -38 jälkeen Suomeksi ilmestyneet. Jatkossa tuli hankituksi tutkittaviksi myös runsas määrä englanninkielisiä käännöksiä, joita kirjahyllystäni tänäkin päivänä löytynee runsaat toista tusinaa teosta.
Tärkeimpänä raamatuntutkistelujeni sisältönä pidän kuitenkin jo yli 40 vuotta sitten alkanutta kreikan kielen opiskelua, jonka tarkoitteena oli päästä alkuaan omin avuin tutkimaan Uuden testamentin alkukieltä. Opiskelun edistymisen jälkeen koin aiheelliseksi tutustua myös Septuagintan eli Vanhan testamentin kreikannoksen teksteihin, ja lopulta tulivat kuvioihin mukaan myös nykykreikankieliset raamatunkäännökset.
Silloin tällöin jotkut uskovaiset ovat esittäneet minulle kysymyksen: ”Missä yliopistossa sinä olet teologiaa opiskellut?” Eräs tällainen kyselijä, joka oli ilmeisesti lukenut joitakin tekstejäni, halusi kutsua minut osallistumaan oman uskonsuuntansa opillisia asioita pohtivaan keskustelupiiriinsä. Kun hän siis kysyi minulta, kirjallisen kutsunsa esittämisen yhteydessä: ”Missä yliopistossa sinä olet teologiaa opiskellut?”, lähetin hänelle kirjeellisen selonteon. Selonteko sisälsi seuraavia ajatuksia, joita olen tähän hiukan selventänyt, sensuroinut ja muokannut. Jos siis jollakin tekstieni lukijalla olisi mielessään tarve toistaa tuo kysymys, annan tässä nyt vastauksen:
”Hyvä veli tai sisar … En ole opiskellut missään oppilaitoksessa, vaan olen ainoastaan harrastanut (tähän mennessä yli 53 vuoden aikana) kotonani itseopiskeluna Raamatun opintoja. Omasta mielestäni opiskeluni on myös ollut melko ahkeraa ja perusteellisuuteen pyrkivää. Itse kuitenkin suhtaudun tähän ”tee se itse oppineisuuteeni” erittäin varovasti ja varauksellisesti, soveltaen siihen F. F. Bruce;n sanoja kreikankielen käytön oppineisuudesta, kirjansa ”Raamatun juuret” sivuilta 88 - 89:
”...Ei missään ole niin surullisen totta kuin kreikan kielen oppimisessa, että `vähän oppineisuutta´ on vaarallista. Joskus ne, joilla on vaikeuksia tunnistaa sanaluokkia edes omassa äidinkielessään, selittävät julkisesti ja itsevarmasti kreikan artikkelien käyttötapoja, kreikan prepositioiden funktioita ja hienonhienoja eroja kreikan aikamuotojen välillä. Mutta jos itseopiskelun väistämättömät rajoitukset pidetään mielessä ja nöyryyden harvinaista hyvettä uutterasti viljellään, voidaan vähäisen oppineisuuden vaaroja välttää Uuden testamentin tutkistelussa.”
Edellä lainaamani Brucen tekstin omallakin kohdallani tiedostaen, olen pyrkinyt hankkimaan kirjahyllyyni ja käyttööni kaiken merkittävän, oikeitten eli pesunkestävien tosioppineiden taholta Suomessa julkaistun raamattukirjallisuuden, kuten myös oppineiden aikaansaamat selitysteokset sekä Uuteen että Vanhaan testamenttiin.
Tätä suomenkielistä ahkerasti tutkimaani mutta anniltaan vajaata kokoelmaa, olen täydentänyt merkittävällä määrällä kreikankielistä ja englanninkielistä raamattukirjallisuutta. Kokoelmaani kuuluu myös useita nykykreikankielisiä Uuden testamentin ja koko Raamatun käännöksiä. Myös joitakin parafraaseja kreikankielisiin raamatunkäännöksiin käyttökirjastostani löytyy.
Ei sovi myöskään unohtaa mainita runsasta määrää kreikan kielien kielioppikirjoja ja sanakirjoja, joista suuri osa on Kreikan matkoilta tuomiani. Noista kirjoista yksityiskohtaista tietoa on ammennettavissa. Englanninkielisiä raamatunkäännöksiä on myös runsaat toista tusinaa. Useat näistä on varustettu runsaalla määrällä lisätietoja, jotka ohjaavat käännöstekstien oikeaan ymmärtämiseen.
Korostankin, että kyllä niitä eri kielten ja myös Raamatun kieltenkin kieliopillisia ja selitysopillisia taitoja itseopiskelijallekin oppikirjoista irtoaa, kunhan aikaa ja sinnikkyyttä riittää. Näin minullekin on käynyt jopa siihen määrään, että olen saavuttanut monissa yksityiskohdissa omakohtaisen varmuuden omasta asiantuntemuksestani. Tämän seurauksena olen uskaltautunut jopa tuomaan näkemyksiäni julki, koska olen vakuuttunut näkemyksieni oikeutuksista.
Onkin syytä jopa mainita, että kreikan kielisen Uuden testamentin ja kreikan kielisen Septuagintan Raamatun tutkistelu vaatii kreikan kielen kielitaitoa vain passiivisella tasolla. Uuden testamentin ja Septuagintan alkukielten eli näiden Raamatun käännöksien tekstien tutkisteluun tämä määrä kielitaitoa kyllä riittää. Tällöin pyritään kielioppien ja sanakirjojen avulla selvittämään alkukielisten tekstien merkitykset ja erikielisten Raamatun kohtien käännöstulkintojen merkityserot, etsittäessä ymmärrystä kulloinkin tutkijaa askarruttaviin raamatunkohtiin.
Tekstien tutkistelussa tarvittavaa passiivista kielitaitoa on syytä tietenkin jatkuvasti kohentaa, eli askarrella jatkuvasti klassisen kreikan, koinee- kreikan, katharevusa- kreikan, dimotiki- kreikan, ja myös englannin kielisten Raamatun tekstien parissa.
Tutkistelujeni tuloksista kokoamaani monistekirjaa olen jo vuosikymmeniä sitten antanut ja lähetellyt halukkaille, ja joskus jopa niitä lukemaan haluttomillekin. Useimmat kyseisistä monistekirjani artikkeleista olen muokannut myös kotisivuiltani löytyviin ja luettaviin muotoihin. Tosiasiassa kaiken omasta mielestäni tärkeän ja merkittävän, mitä minulla on uskonasioista sanottavaa, olen pyrkinyt näissä kotisivuni teksteissäni ilmaisemaan.
Minua ei myöskään paljoakaan vaivaa se, jos jotkut tekstieni lukijat mahdollisesti eivät yhdy näissä teksteissäni ilmaisemiini mielipiteisiin. Minulle ei näet ole tärkeää saada tekstieni avulla toisia samanmieliseksi itseni kanssa, joskin useimmat esittämistäni opillisista mielipiteistäni koen tärkeiksi itselleni. Se on kuitenkin tärkeää, että mielipiteistäni ollaan jo etukäteen selvillä siellä ja sellaisissa piireissä, joihin minut on aikomus kutsua mukaan keskustelukumppaniksi. Muuten näet saattaa ilmetä ikäviä yllätyksiä, jos vankasti omaksumani mielipiteet ovatkin yllätyksellisesti ristiriidassa kyseisessä keskustelupiiirissä vallitsevien näkemyksien kanssa.
Hallussani olevaa kirjallisuutta selostaessani, mainitsen mielelläni nuo nykykreikan kieliset käännöksiä, joita kirjahyllyistäni runsasmääräisesti löytyy. Niiden arvo on jopa mielestäni ensisijainen, kaikkiin muihin käännöksiin verrattuna. Näin seuraavasta syystä:
Tosiasia mielestäni näet on, että juuri nykykreikan raamattu- ja kielioppineet ovat selvässä etulyöntiasemassa siihen nähden ja sen tulkitsemiseksi oikein, mitä Uuden testamentin ’koinee-´ kreikalla kirjoitettuihin alkuteksteihin on kirjoitettu. Kreikkalaisilla kielioppineilla on näet ylivertaiset ja parhaat edellytykset hallita myös vanhan kreikan kielten oikein ymmärtämistä, kaikkine murteineen. He kun puhuvat tänäkin päivänä äidinkielenään aivan samaa kieltä. Tästä syystä heillä on myös parhaat edellytykset saada aikaan tarkimmat ja luotettavimmat käännökset klassisen- ja koinee- kreikan teksteistä.
Nykykreikan kansankieli, dimotiki, on kieliopiltaan paljon yksinkertaistunut, ja saanut aikojen kuluessa lainasanoja muista kielistä, mutta sivistyneitten kieli, katharevusa, on hyvin lähellä vanhaa kreikkaa, ja rakentuu nimenomaan vanhan kreikan kieliopille, tosin sekin eräiltä ominaisuuksiltaan yksinkertaistettuna. Äidinkieleltään vieraskielisen, Uuden testamentin koinee- kreikan kieltä opiskelleen ja osaavan Uuden testamentin tutkijan, on jopa mielestäni paljon helpompi tavoittaa ja ymmärtää koinee- kreikan kielellä teksteihin kirjoitettu informaatio, jos hänellä on alkukielen rinnalla nykykreikan- kielinen käännös alkukielestä.. Tuon käännöksen kieliopillisia ilmaisuja hänen olisi helpompi ymmärtää, koska alkutekstin ajatus on siihen jo mahdollisimman pätevästi ja tarkasti käännetty nykykreikan tekstiksi.
Monet eivät tiedä, että Uuden testamentin alkukielen eli koinee- kreikan 4900 sanasta kokonaista 2280 sanaa on elävässä käytössä Kreikan kansan keskuudessa tänäkin päivänä. Toiset 2200 Uudessa testamentissa käytettyä alkukielen sanaa ovat nykykreikkalaisten keskuudessa merkitykseltään yleisesti ymmärrettäviä. Uuden testamentin kreikan alkukielen eli koinee- kreikan sanoista vain noin 400 sanaa ovat tämän päivän tavallisten kreikkalaisten keskuudessa täysin merkitykseltään tuntemattomia, mutta nekään eivät tietenkään ole tuntemattomia kreikkalaisille raamattuoppineille. Näin on laita kirjoitetun kreikankielen osalta. Sanojen ääntämys sen sijaan on muuttunut enemmän.
Tiedon lisäännyttyä on kuitenkin varmuus monien yksityiskohtien suhteen kadonnut. Näin on tapahtunut erityisesti tieteellisen raamatuntutkimuksen tuloksiin tutustumisen myötä. Näiden tutkimustuloksien monia yksityiskohtia on näet mielestäni mahdotonta mitätöidä.
Olenkin joutunut miettimään seuraavaa: Kun nämä tulokset pitäisi ottaa todesta, mikä vaikutus sillä on kristillisyyteeni ja Raamatun tutkisteluuni? Maksaako vaivan tutkistella ja kirjoitella enää mitään, jos perimmäistä ja alkuperäistä kristillistä totuutta ei edes ole mahdollista tavoittaa? Uskoni on kyllä myös kestänyt kaiken sen uskontokritiikin, jota esimerkiksi seuraavalla nettisivulla on kristillisyyttä vastaan kohdistettu: ” http://www.uskontokritiikki.argumentti.fi ”
Alkuaan kristityksi kääntymiseni yhteydessä saadut ja sen jälkeen jatkuneet omakohtaiset empiiriset kokemukseni Jumalan Pyhän Hengen olemassa olosta ja vaikutuksesta ovat olleet kohdallani todella vakuuttavia. Näitä Pyhän Hengen välittämiä kokemuksia Jumalan ja Messias Jeesuksen olemassaolosta (jotka samalla ovat todiste myös kristillisen sanoman paikkansa pitävyydestä) on omakohtaisen uudestisyntymisen kokeneen kristityn kohdallaan mahdoton mitätöidä, vaikka monissa yksityiskohdissa uskontokritiikin sisällys onkin syytä myöntää perustelluksi.
Vielä siis nyt, tänäkin päivänä, rohkenen edelleen kertoa kirjoitusteni välityksellä kristillisistä näkemyksistäni, eli siitä, minkä tulkinnan missäkin kysymyksessä uskon edustavan todennäköistä alkuperäistä kristillistä tarkoitusta. Ehkä jo huomenna on toisin. Siirry seuraavaan tekstiiin: ”http://koti.mbnet.fi/rape1941/mkojmtk.htm ”