KUKA KUKIN ON JUMALUUDESSA

Aluksi:

Netin kristillisillä keskustelusivuilla käydään ajoittain enemmän tai vähemmän kiivasta keskustelua kristillisen kasteen oikeasta ajasta ja muodosta. Vastakkain ovat yleensä kaksi ryhmittymää, eli luterilaisen kirkon uskovat jäsenet, jotka puolustavat oman kirkkonsa käytäntöä eli sylivauvoina saatavaa lapsikastetta. Toinen ryhmittymä edustaa niin sanottujen vapaitten suuntien kantaa, joka on uskovina kastettujen kastekanta.

Viimeksi eräille sivuille vilkaistessani, havaitsin esitetyn kysymyksen, jonka joku esitti ja jossa kysyttiin selvää Raamatun kohtaa, jolla kohdalla voitaisiin perustella sylivauvojen kastekäytäntöä.

Kysymys kuului: ”Missä kohden jetsulleen sanotaan Raamatussa, että vauvat pitää kastaa?”

Huomioni kiintyi erääseen vastaukseen jossa viitattiin ja vedottiin jopa kovin voitonvarman tuntuisesti Markku Särelän kirjaan, kirjan tekstiin sivulle 11, ja myös annettiin kirjaan linkkiosoite ja kehotettiin lukemaan kirja kokonaan: ”http://www.luterilainen.com/files/kirjasia/MS_Lapsikaste.pdf Sivulla 11 löytyy. Kannattaa lukea koko kirja! ”

Uteliaisuuteni heräsi ja menin katsomaan, ja kyseisen kirjan sivulta 11 löytyi luettavaksi esimerkiksi seuraava teksti:

"TEHKÄÄ KAIKKI KANSAT MINUN OPETUSLAPSIKSENI"

MATTEUKSEN LÄHETYSKÄSKYN TARKASTELUA

Opetuslapset olivat polvillaan palvovina ylösnousseen kirkastetun Herransa edessä. Jeesus oli voittanut kaikki kadotuksen mahdit: synnin, kuoleman ja kiusaajan. Syntimme olivat kertakaikkisesti sovitetut. Riemu täytti opetuslasten sydämet. He kuulivat Jeesuksen majesteetillisen lähetyskäskyn:

"Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää. ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti." Matt. 28:18-20.

Lähetyskäsky sisältää kastekäskyn. Kastekäskyä ei saa käsittää lähetyskäskystä irralliseksi säädökseksi. Lähetyskäskyä ei ole ilman kastekäskyä ja päinvastoin.

Yllä oleva lähetyskäsky sisältää käskyn lasten kastamisesta ja on lapsikasteopin sijaintipaikka (sedes doctrinae). Lapsikaste perustuu tähän selvään Raamatun sanaan: "Tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni kastamalla heitä...”

Jeesus käski kastamaan "kaikkia kansoja". Heihin kuuluvat lapsetkin.

Lapsetonta kansaa ei ole. Jeesus ei aseta mitään ikärajaa, jolloin vasta lapsia saisi kastaa. Muualtakaan Raamatusta ei löydy sellaisesta edes viittausta. ...””

Näin siis Markku Särelä kyseisen kirjansa kyseisellä sivulla toi julki kantansa jonka mukaan:

”(Syli)lapsikaste perustuu tähän selvään Raamatun sanaan: `Tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni kastamalla heitä...´”

Tuon tekstin luettuani havaitsin oitis, että Markku Särelän kirjaa ei ole tarvetta lainata tätä edellä esitettyä enempää, sillä jo tämä lainaus riittää materiaaliksi Särelän väitteeseen kätkeytyvän uskonnollisen petoksen paljastamiseksi

Kerta toisensa jälkeen on näet syytä paljastaa Särelän väitteiden mukaisia väitteitä esittäville totuus siitä, ettei Matteuksen evankeliumin alkuperäinen lähetyskäsky suinkaan ole sisältänyt tuollaista tekstiä jonka mukaan kaikki kansat sylivauvoineen kaikkineen tulisi kastaa.

Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyn tulkinta tuollaista edellyttäväksi ja tarkoittavaksi on näet Matteuksen lähetyskäskyn väärää tulkintaa siinäkin tapauksessa, jos tuo lähetyskäsky olisi todella sisältänyt sanallisen kastekäskyn.

Kyseinen väärä tulkinta näet varmistuu lähetyskäskyn tekstin varhaisesta muutoksesta ja tuosta muutoksesta valistuneet teologit ovat kyllä tietoisia.

Kyseisestä muutoksesta on myös useaan kertaan vihjattu myös useilla nettikeskustelusivuilla.

Esimerkiksi viimeksi Särelän kirjaan vetoamiseen löytyi seuraava kirjoitettu vastaus:

”Viittasit Särelän kirjan sivuun 11. Et siis ole tietoinen faktoista: Viittasit Särelän kirjan sivuun 11. Siellä sylilapsien kastamisen oikeutusta perustellaan Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyyn sisältyvällä kastekäskyllä. Et kuitenkaan itse, eikä myöskään tuo oppi-isäsi näytä olevan tietoinen siitä, että nykyinen Matteuksen lähetyskäsky on alkuaan kuulunut toisin.

Se oli alkuaan sen muotoinen jota kirkkoisä Eusebius lainasi tavalla tai toisella ennen Nikean kokousta omissa opetuksissaan kokonaista 21 kertaa.

Yksi noista kohdista löytyy esimerkkinä luettavaksi myös suomeksi käännetystä Eusebiuksen kirkkohistoriasta.

Ja mikä merkittävää, tuosta alkuperäisestä Matteuksen evankeliumin lähetyskäskystä puuttui alkuaan kokonaan sanallinen käsky kastaa, kuten muuten kaikista Raamattumme evankeliumeista.

Onhan tunnettua, että myös Markuksen evankeliumin loppujakeet ovat myöhempi lisäys Markuksen tekstiin.

Niinpä siis myös tuo alkuperäinen Matteuksen evankeliumin lähetyskäskykin korosti ainoastaan opettamista, ei sen sijaan kastamista, kuuluen:

”Mentyänne kaikkeen maailmaan, opetuslapseuttakaa kaikkia kansoja, minun nimessäni opettamalla heitä pitämään kaikki jotka minä olen käskenyt teidän pitää.”

Kirkkomme papiston oppikirjasta, jonka Esko Haapa on kirjoittanut, eli Matteuksen evankeliumin selitysteoksesta löytyy myös selvitys siitä, mitä ja miten tekstin muutos nykyiseen muotoon tapahtui.

Tekstistä poistettiin nykyiset sanat ”minun nimessäni” eli kreikan sanat εν τω ονοματι μου, ja tilalle pistettiin nuo nykyiset sanat ”kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” kreikaksi βαπτιζοντες αυτους εις το ονομα του πατρος και του υιου και του αγιου πνευματος.

Alkuperäisen Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyn mukaan kansojen jäsenten opetuslapseuttamista tuli siis toteuttaa opettamalla, ja tämä asettaa luonnolliset ikärajoitukset opetettaville.

Onhan näet kaikille ymmärtäväisille täysin selvää, että sylivauvaikäisille on turha yrittää opettaa evankeliumin totuuksia, vaikkei teksti mitään ikärajaa evankeliumin oppilaalle asetakaan.

Sylilasten kohdalla on siis odotettava kypsymistä ymmärtävään ikään, ja vasta sitten aloitettava opettaminen.

Edellä esitetty on ollut selvää faktaa useimmille Suomen kirkon johtaville teologeille eli papiston opettajille.

Koskien Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyn sisällön muutosta, on jo mainitun Esko Haavan lisäksi syytä mainita myös edesmennyt Antti J. Pietilä, joka dogmatiikassaan toi esiin jopa kahteen kertaan varmuutensa nykyisen Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyn sisällön aitouden puutteesta.

Myös edesmennyt Aimo T. Nikolainen toi joissakin oppikirjoituksissaan esiin tuon saman varmuuden.

Nykyisistä vielä elossa olevista oppineista sopii mainita Lars Aejelameus ja Jukka Thurén, jotka ovat omissa teoksissaan ”Kristinuskon synty” ja ”Matteuksen evankeliumi” tuoneet esiin samat varmuudet.

Kun siis Markku Särelä ja koko sylilapsia kastava pappiskaarti nojaa sylilapsi-ikäisten kastamisen varmuutensa siihen, että opetuslapsia tulee tehdä Kaikkien kansojen jäseniä sylivauvat mukaan lukien kastamalla, on tuon nojan perustus mitä pahin opillinen erehdys.

Kun ymmärretään oikein, eli siten, että opetuslapsia saadaan aikaan vain opettamalla, silloin ei ole mahdollista langeta tuollaiseen erehdykseen.

Apostolien teoista löytyy jopa selvä osoitus siitä, miten Matteuksen evankeliumin opetuslapseuttamis- käskyä käytännössä toteutettiin.

Kohta Apt. 14: 21 näet kertoo: ”Ja julistettuaan evankeliumia siinä kaupungissa ja tehtyään monta opetuslapsiksi...jne.”

Kyllä kastaminen kuului opetuslapseuttamisen yhteyteen jo kohdan Joh. 4:1-2 kertomana.

Kastaminen kuitenkin seurasi vasta julistuksen jälkeen, ja se toimitettiin vain niille jotka ottivat kuulemansa julistetun sanoman tietoisesti vastaan.

Raimo Poutiainen

Jatkoksi:

KUKA KUKIN ON JUMALUUDESSA?

Johdannoksi

Uudessa testamentissa esiintyy kreikankielisessä alkutekstissä kolme pienin vivahte-eroin jumaluudesta puhuvaa sanaa. Adjektiivi theios, theia, theion = jumalallinen (2 Piet. 1:3-4, = jumaluus Apt.17:29) feminiininen hee theiotees = jumalallinen (Room.1: 20), sekä samoin feminiininen hee theotees = jumaluus (Kol.2:9).

Apostolien tekojen kohdassa Paavali käyttää adjektiivia neutrimuodossa (to theion) kertoessaan, ettei jumaluus (tai: jumal'olento) ole minkään aineen, eikä ihmisen mielikuvituksen luoman kuvan kaltainen. Toisen Pietarin kirjeen peräkkäiset jakeet puhuvat "hänen (se on: Jumalan) jumalallisesta voimastaan", jonka lahjoittamana meillä on kaikki se, mikä kuuluu elämään ja jumalanpelkoon. Seuraava jae sanoo tarkoituksen olevan, että meille lahjoitettujen suurten ja kalliiden lupausten kautta "tulisimme jumalallisesta luonnosta osallisiksi." Jumalallinen luonto on siis tässä monikollinen käsite, koska useat eri henkilöt voivat olla siitä samanaikaisesti osallisia.

Roomalaiskirjeessä Paavali puhuu Jumalan "iäisestä voimasta ja jumalallisuudesta", jotka ovat maailman luomisesta asti tekojen kautta havaittavissa. Kolossalaiskirjeen kohta puhuu Kristuksesta, mainiten, että: "...hänessä asuu koko jumaluuden täyteys ruumiillisesti,...". Kol. 1:19 selittää: "Sillä koko täyteys näki hyväksi asettua asumaan häneen..." Koko täyteydellä tarkoitetaan siis jumaluuden täyteyttä personifioituna.

Otsikossani kysyn tarkoituksella: "Kuka kukin on jumaluudessa?", en sen sijaan: "Kuka kukin on Jumalassa." Paavalikaan ei kirjoittanut: "Hänessä asuu koko Jumalan täyteys ruumiillisesti..." vaan: "Hänessä asuu koko jumaluuden (tees theoteetos) täyteys ruumiillisesti..."

Mitä tulee kristikunnassa vallitsevaan hypoteesiin "Jumalan kolmiyhteisyydestä", käsite jää pysyvästi terveen järjen ja matematiikan vastaiseksi. Jos sen sijaan puhuttaisiin "jumaluuden kolmiyhteisyyden" hypoteesista, matemaattisia ja järjellisiä vaikeuksia olisi huomattavasti vähemmän. Onhan "jumaluus" käsite johon monikollisuus vaikeuksitta mahtuu.

Todelliseen jumaluuteen sisällytän siis tässä artikkelissani kolmen persoonan olemassaolon: Isän Jumalan, Herran Jeesuksen Kristuksen sekä Pyhän Hengen.

Kun tässä artikkelissani pyrin tutkimaan, kuka kukin on jumaluudessa, tarkastelun kohteena on pääasiassa Isän ja Pojan suhde toisiinsa eräitten kreikankielisessä Uuden testamentin sekä Uuden testamentin ulkopuolelle jääneen ensimmäisen Kleemensin kirjeen Isästä ja Pojasta käytettyjen nimien valossa. Tämän aiheeni alkuperäiseen artikkeliin olin kirjoittanut kreikankieliset lähdetekstit, ja niiden väliin käännökseni teksteistä. Tässä kotisivuversiossa en katso aiheelliseksi viljellä kreikankielistä tekstiä muussa kuin poikkeustapauksissa.

ADOONAAJ - JEHOOVII -

Kun hebrean kielessä Jahve-sana seuraa Adonai- sanaa, se saa Elohiim- sanan ääntiöt. Seuraavassa esitän esimerkkinä kaksi heprean tekstin jaetta (1 Moos.15:2,8) latinalaisin aakkosin ja käännöksen kanssa:

VAJJOOMER ABRAAM ADOONAAJ JEHOOVII MAATITTENLII

Niin sanoi Abram: "Herrani Jehoovii. Mitä annat minulle

VEAANOOKII HOOLEEK ARIIRII UUBENMESHEK BEETII

sillä minä menen lapsetonna ja perijäpoika huoneeni

HUU DAMMESEK ELIIESER.

hän damaskolainen Elieser."

VAJJOOMER ADOONAAJ JEHOOVII BAMMAA EEDA KII

Ja hän sanoi: "Herrani Jehoovii. Mistä tiedän että

IIRAASHENNNAA.

saan sen omakseni?"

Samat jakeet on käännetty Septuagintaan seuraavasti:

Ja Abram sanoi: "Valtias Herra, mitä sinä tulet antamaan minulle? Sillä minä olen eriävä lapsettomana: Ja minun talossani syntynyt Masekin poika tämä Damaskoksesta (kotoisin oleva) Eliedzer."

Ja Hän sanoi: "Valtias Herra, minkä mukaan olen tuleva tietämään että olen tuleva perimään tämän?"

Aabrahamin puhuttelussa heprean ilmaisu "Adonaaj Jehoovii" (Herrani Jahve) ovat siis Septuagintassa saanut vastineekseen sanat: "Δεσποτα κυριε " (Valtias Herra).

ABIIR - 1 Moos. 49:24 kuuluu hebrean tekstin mukaan:

VATTEESHEB BE-EETAAN KASHTOO VAJJAAFOOZZUU

Mutta pysyy lujana jousensa ja notkistuneet ovat

ZEROOEE JAADAAV MIIDEE ABIIR JA'AAKOOB

käsivarret kätensä kädestä Väkevän Jaakobin

MISHSHAAM ROOEE EBEN JA SRAAEEL.

Sieltä paimen, kivi Israelin.

Septuagintaan sama kohta on käännetty seuraavasti:

"Ja heidän jousensa musertui(vat) voimalla ja heidän kätensä käsivarsien jänteet höltyi(vät) Jaakobin Valtiaan käsien kautta. Sieltä hän joka vahvistaa Israelin: sinun isäsi Jumalan luota."

Kiinnittämättä nyt huomiota tekstien sanoman eroavaisuuteen, totean että heprean sana "abiir" (väkevä) on käännetty Septuagintassa "dynastees"-sanaksi. Tämä maskuliininen sana merkitsee valtiasta, mahtimiestä. Edellä esittämäni valossa erittäin mielenkiintoinen on Kreikan kirkon virallisessa Septuaginta - käännöksessä Jesajan kirjan 1:24 esiintyvä teksti joka tavataan myös V/VI vuosisadalta peräisin olevasta Codex Purpureus Vindobenensiksestä. Tämä teksti kuuluu:

" Sen tähden täten sanoo Herra, sotajoukkojen Hallitsija (ho Despotees Sabaooth) Valtias (Dynastees) Israelin: Voi voimamiehille Jerusalemissa: sillä ei minun vihani ole lakkaava vastustajissani ja tuomion minun vihollisistani olen tekevä."

Edellä lainatussa tekstiesimerkissä esiintyvät ne kaikki kolme merkittävää sanaa, joiden käyttöä Uuden testamentin puolella seuraavaksi tutkistelemme.

DESPOTEES UUDESSA TESTAMENTISSA

Luuk. 2:25 - 32: "Ja katso, mies oli Jerusalemissa jolla nimi Simeon, ja tämä mies (oli) hurskas ja jumalinen, odottaen Israelin lohdutusta ja Pyhä Henki oli hänen päällään. Ja hänelle oli ilmoitettu Pyhän Hengen toimesta, ettei hän näkisi kuolemaa, ennen kuin näkisi Herran Voidellun (ton Khriston Kyyriuu). Ja hän tuli Hengessä temppeliin: ja sinä aikana kun vanhemmat toivat sisään lasta, Jeesusta, jotta he tekisivät hänelle tapana olevan lain mukaan. Ja hän otti hänet käsivarsille ja hän ylisti Jumalaa ja sanoi: `Nyt sinä poispäästät sinun orjasi, Hallitsija (Despota), mukaan sinun sanasi rauhassa: sillä minun silmäni näkivät sinun pelastuksesi, jonka sinä valmistit eteen kaikkien kansojen kasvojen, valon ilmestykseksi kansoille ja kirkkaudeksi sinun kansallesi Israelille."

Edellä lainatussa tekstissä Simeon puhutteli Isää Jumalaa "Despotees"- nimen puhuttelumuodolla, ja tämän hän teki Jeesus-lapsen tähden, pitäessään Jeesusta sylissään.

Apt. 4:24 - 30: "Ja kuultuaan he yksimielisesti korottivat äänen Jumalaa kohti , ja sanoivat: "Hallitsija" (Despota), sinä taivaan ja maan tekijä ja meren ja kaikkien mitkä niissä, joka Pyhän Hengen kautta, meidän isämme Daavidin, sinun palvelijasi suusta puhuit: "Miksi pakanat raivoavat ja kansat turhia huolehtivat, maan kuninkaat nousivat ja hallitsijat (hoi arkhontes) kokoontuivat yhteen, vastaan Herraa ja vastaan hänen Voideltuaan. Sillä todellakin he kokoontuivat tässä kaupungissa sinun pyhää palvelijaasi Jeesusta vastaan, jonka sinä voitelit, sekä Herodes ja Pontius Pilatus pakanoiden ja Israelin heimojen kanssa, tekemään, joita sinun kätesi ja (sinun) neuvosi edeltä määräsi tapahtumaan. Ja nyt, Herra (Kyyrie), päällekatso heidän uhkauksiinsa ja anna sinun palvelijoittesi kaikella rohkeudella puhua sinun sanaasi, samalla kun sinä ojennat kätesi parantamaan ja merkkejä sekä ihmeitä tapahtuu sinun pyhän palvelijasi Jeesuksen nimen kautta."

Kuten edellä olevasta ilmenee, alkuseurakunnassa rukoiltiin Isää Jumalaa, ja nimitettiin häntä Hallitsijaksi. Jeesusta nimitettiin Herran Voidelluksi ja pyhäksi palvelijaksi.

2 Piet 2:1 "Mutta myös valheprofeettoja oli kansan joukossa, kuten myös teidän joukossanne on tuleva olemaan valheenopettajia, jotka tulevat kuljettamaan salaa sisään tuhon harhaoppeja, ja heidät ostaneen Hallitsijan (Despoteen) kieltävinä, he tuottavat heidän itsensä päälle äkillisen tuhon."

Edellä lainatussa toisen Pietarin kirjeen tekstissä ei selvästi sanota ketä Hallitsijalla tarkoitetaan, mutta tekstiyhteyden perusteella on luonnollisin tulkinta että tässä Despotees - nimen haltija on Jeesus. Silti Hallitsijan ymmärtäminen tarkoittamaan Isää Jumalaa ei suinkaan ole sekään mahdotonta.

Juud.1:3 -4 "Rakkaat, omaten jatkuvasti kaikkea intoa kirjoittaa teille meidän yhteisestä pelastuksestamme, omasin nyt pakon kirjoittaa teille, pyytäen teitä jatkamaan taistelua kerran pyhille annetun uskon tähden. Sillä eräät ihmiset pujahtivat sisään, jotka vanhastaan on edeltä kirjoitettu tähän tuomioon. Jumalattomat, jotka meidän Jumalamme armon irstaudeksi muuttaen, myös ainoan Hallitsijamme (Despoteen) ja meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kieltävät."

Tässä Juudan kirjeessä on myös luonnollisinta käsittää nimen haltija Jeesukseksi. Silti ei tässäkään ole mahdotonta, että Hallitsijalla tarkoitettaisiin Isää Jumalaa, erotukseksi meidän Herrastamme Jeesuksesta Kristuksesta.

Nykyajan raamattututkimus ajoittaa nämä kaksi kirjettä (2 Pietari ja Juuda) pitkälti toisella vuosisadalla syntyneiksi, ja tätä seikkaa pidetään myös selityksenä siihen, että despotees - sanaa sovelletaan (todennäköisesti) Jeesukseen.

Ilm.6:9-11 "Ja kun hän avasi viidennen sinetin, minä näin uhrialttarin alapuolella (Jumalan sanan tähden ja sen todistuksen tähden jonka he omasivat) teurastettujen sielut. Ja he huusivat suurella äänellä, sanoen: "Mihin asti, Hallitsija (ho Despotees), pyhä ja todellinen, et tuomitse ja vaadi meidän vertamme maan päällä asuvilta? Ja heille jokaiselle annettiin valkoinen puku, ja heille sanottiin, että he lepäisivät vielä pienen aikaa, kunnes tulisi täyteen myös heidän kanssapalvelijainsa ja heidän veljiensä (luku), jotka tulevat tapettaviksi kuten myös he."

Tässä Ilmestyskirjan tekstissä on sen sijaan selvää, että tällä (despotees) Hallitsija - sanalla tarkoitetaan Isää Jumalaa.

DYNASTEES UUDESSA TESTAMENTISSA

1 Tim. 6:13-16. "Käsken (sinua) kaikki elossa pitävän Jumalan edessä ja Pontius Pilatukselle hyvän tunnustuksen todistaneen Kristuksen Jeesuksen edessä, että sinä varjelisit käskyn tahrattomana ja moitteettomana meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen ilmestymiseen asti, jonka (ilmestymisen) autuas ja ainoa Valtias (Dynastees), kuninkaina olevien Kuningas ja herroina olevien Herra, on tuova omina aikoinaan näkyviin. Hän, ainoa kuolemattomuuden omaava, luoksepääsemättömässä valossa asuva, jota ei kukaan ihmisistä ole nähnyt eikä voi nähdä: jolle kunnia ja iankaikkinen valta. Aamen."

Edellä lainatussa ainoassa kohdassa, jossa Dynastees - sana Uudessa testamentissa esiintyy, ei ole epäselvyyttä siitä ketä nimityksellä tarkoitetaan. Teksti sanoo kuinka tämä autuas ja ainoa Valtias, Isä Jumala, on saattava kerran Herran Jeesuksen ilmestymisen näköpiiriimme.

On myös mielenkiintoista todeta, että uuskreikankielinen käännös on korvannut Dynastees - sanan 1 Tim. 6:15 kohdassa despotees - sanalla. Dynastees - sanalle kun on nykykreikassa kehittynyt tyrannin, mielivaltaisen herran merkitys, kun taas despotees - sana on tämän aikaisemman vivahteen menettänyt, merkiten nykyään vain itsevaltiasta, hallitsijaa.

Ateenan yliopiston oppineiden vuoden -67 käännöksen kääntäjät ovat palauttaneet kohtaan dynastees - sanan, ja Tessalonikan yliopiston oppineiden vuoden -85 käännös on käyttänyt sanaa "eksusiastis" = vallanpitäjä.

Ristin Voiton UTS - Novumin 5 osa eli sanakirjaosa esittää despotees - sanasta seuraavaa selitystä:

"Sana merkitsee oikeastaan 'talon herra' joka hallitsee ehdottomasti perheväkeään ja orjiaan. Se on samanlainen ilmaisu kuin heprean ba'al ha-bajit 'talon tai maan omistaja'. Sana kyrios (2639) täsmentää voimakkaammin hallintasuhteen laillisuutta, kun taas despotes kuvaa enemmänkin rajatonta hallintavaltaa, ja siihen sisältyy sama kovuuden ja oikullisuuden vivahde joka on myös lainasanassa despootti. Ut:ssa despotes esiintyy vain 10 kertaa (kyrios yli 700 kertaa) ja sitä käytetään inhimillisistä herroista neljästi. Jumalasta kolmesti (sekä kerran vertauskuvallisesti. 2 Tim 2:21) ja Jeesuksesta Kristuksesta kahdesti (2 Piet 2:1; Juud 4) jolloin Jeesus siis rinnastetaan Isään sanoilla "meidän ainoa Valtiaamme". Tässä sanan despotes käyttötavassa on hyödyllinen muistutus Jumalan / Kristuksen rajattomasta hallintavallasta ja herraudesta."

DYNASTEES JA DESPOTEES ENSIMMÄISESSÄ KLEEMENSIN KIRJEESSÄ

Kirkkoisä Eusebius ajoitti Kleemensin Rooman seurakunnan paimenviran vuosiin 92 - 101, joiden vuosien haarukassa tämä Kleemensin ensimmäinen kirje korinttolaisille on siis kirjoitettu. Kirje on siis yhtä vanha, siis samalta ajalta kuin nuorimmat Ut:n tekstitkin, josta syystä se kykenee valaisemaan melkoisesti oman aikansa uskovien opinnäkemyksiä.

Tämän tutkistelun yhteydessä mielenkiinnon kohteena ovat kohdat jotka esittävät jotakin Isän ja Pojan suhteesta, joita kohtia siis jatkossa lainaan:

1:1 "Jumalan Roomassa muukalaisena asuva seurakunta, Jumalan Korintissa muukalaisena asuvalle seurakunnalle, Jumalan tahdossa Jeesuksen Kristuksen kautta kutsutuille pyhitetyille. Lisääntyköön teille armo ja rauha Jeesuksen Kristuksen kautta kaikkivaltiaalta Jumalalta."

7:5, "Kulkekaamme läpi kaikki sukupolvet ja tarkoin oppikaamme että sukupolvessa ja sukupolvessa Valtias (ho Despotees) antoi mielenmuutoksen paikan tahtoville kääntyä hänen puoleensa."

20:11: "Tämän kaiken suuri Luoja ja kaiken Valtias (Despotees) rauhassa ja yksimielisyydessä on käskenyt olemaan hyväntekijä kaikille mutta ylenpalttisesti meille, Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta hänen laupeuksiensa turviin paenneille."

24:1 " Huomatkaamme rakastetut kuinka Valtias (ho Despotees) osoittaa jatkuvasti meille että tuleva ylösnousemus on oleva, jonka uutiseksi hän teki kuolleista herättämällä Herran Jeesuksen Kristuksen."

36:2-4: "Hänen kauttaan me kiinnitämme katseemme taivaitten korkeuksiin, hänen kauttaan me näemme kuvastimessa moitteettomat ja korkeimmat kasvonsa, hänen kauttaan avautuivat meidän sydämemme silmät, hänen kauttaan meidän ymmärtämätön ja pimentynyt ajatuksemme nousee ylös valoon, hänen kauttaan tahtoi Valtias (ho Despotees) meidän maistavan kuolematonta tietoa, joka ollen hänen majesteettiutensa säteily, on niin paljon suurempi enkeleitä kuin on perinyt erinomaisemman nimen. Sillä näin on kirjoitettu: `Hän tekee hänen enkelinsä tuuliksi ja hänen palvelijansa tulen liekiksi.` Mutta hänen Pojalleen Valtias (ho Despotees) sanoi näin: ` Sinä olet minun Poikani, minä olen tänä päivänä sinut synnyttänyt. Pyydä sinä minulta, ja olen antava sinulle pakanakansat sinun perinnöksesi ja maan ääret sinun haltuusi.´"

Edellä lainatussa tekstissä Despotees - (Valtias -) nimen haltijalla on Poika, mutta Poika ei itse ole ho Despotees.

40:4-5: " Jotka siis edeltä määrättyinä aikoina toimittavat heidän uhrinsa esiin, (ovat) otollisia ja autuaita: sillä Valtiaan (tuu Despotuu) lain säädöksiä seuratessaan he eivät tee rikkomusta. Sillä ylipapille on annettu omat papilliset toimensa ja papeille oma paikka on määrätty ja leeviläiset on pantu omiin palvelustoimiinsa: Kansaan kuuluva mies (tai: maallikko = ho laikos) on saanut kansalle kuuluvat (tois laikois) käskyt."

52:1: "Veljet, kaiken Valtias (ho Despotees) on ilman minkään tarvetta: Hän ei tarvitse mitään mistään, paitsi että hänelle annetaan tunnustus."

55:6. "Ei vähemmän kuin uskon mukaan täydellinen Estheer pani itsensä vaaralle alttiiksi, jotta hän pelastaisi tuhoutumaisillaan olevat Israelin kaksitoista sukukuntaa: Sillä paaston ja nöyrtymisensä kautta hän pyysi kaikkinäkevää Valtiasta (pantepopteen Despoteen), aikakausien Jumalaa, joka nähden hänen sielunsa nöyryyden, pelasti kansan, jonka tähden hän oli vaarassa."

56:16. "Nähkää, rakastetut, kuinka suuri suoja on Valtiaan taholta (hypo tuu Despotuu) kasvatetuilla: sillä hyvä Isä ollen, hän kasvattaa, jotta saisimme osaksemme armon hänen pyhän kasvatuksensa kautta."

Viimeksi lainatussa tekstissä tuotiin julki, että Valtias on nimenomaan "hyvä Isä" (ei Poika).

59:2-4. "Ja me tulemme olemaan viattomia tästä synnistä ja me tulemme pyytämään kestävää pyyntöä ja rukousta tekevinä, jotta valittujensa lasketun luvun koko maailmassa varjelisi vahingoittumattomana kaiken Luoja, hänen rakastetun palvelijansa Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta hän kutsui meidät pimeydestä valoon, tietämättömyydestä hänen nimensä kunnian tuntemiseen, toivomaan sinun nimeesi, kaiken luomakunnan alkusyntyyn. Sinä avasit meidän sydämiemme silmät tuntemaan sinut, ainoan Korkeimman korkeimmissa pyhissä lepäävän pyhän: ylimielisten ylpeyden alentajan, pakanakansojen ajatusten hajottajan, alhaisten korkeaksi tekijän, ja korkeitten alentajan, rikastuttajan ja köyhdyttäjän, kuolettajan ja eläväksi tekijän, ainoan henkien hyväntekijän ja kaiken lihan Jumalan: syvyyksiin katsojan, ihmisten tekojen valvojan, vaarassa olevien auttajan, toivonsa menettäneiden pelastajan, kaikkien henkien luojan ja kaitsijan. Kansojen maan päälle lisääjän ja kaikkien joukosta sinua rakastavien valitsijan, Jeesuksen Kristuksen sinun rakastetun palvelijasi kautta, jonka kautta meitä kasvatit, pyhitit, arvioit. Me pyydämme sinua Valtias (Despota), ole meidän auttajamme ja suojelijamme. Meidän joukossamme ahdistuksessa olevat pelasta, kaatuneet nosta, ilmesty sinua rukoileville, sairaana olevat paranna, sinun kansastasi eksyneet palauta. Ravitse nälkäiset, lunasta vankimme, nosta jälleen jalkeille heikot, lohduta alakuloisia. Tulkoot tuntemaan kaikki kansat että sinä olet ainoa Jumala ja Jeesus Kristus sinun palvelijasi ja me sinun kansaasi ja laitumesi lampaita."

60:3 "Kyllä, Valtias (Despota), näytä sinun kasvosi meille hyväksi , rauhassa, jotta sinun väkevällä kädelläsi suojaisit meitä, ja pelastaisit sinun kohotetulla käsivarrellasi kaikesta synnistä, ja pelasta meidät meitä syyttömästi vihaavilta."

Despotees- sana esiintyy vielä jakeissa 61:1 (" Valtias, annoit kuninkuuden vallan heille sinun majesteetillisen ja sanoinkuvaamattoman voimasi kautta,...") sekä 61:2 ("Sillä sinä Valtias, iankaikkinen taivaallinen kuningas...") jotka jakeet ovat johdantona 61:3:ssa sanotulle: `Sinä, ainoa Voimallinen (ho monos Dynatos) tekemään tämän ja enemmän hyvää meille. Sinulle me annamme ylistyksen meidän ylipappimme ja sielujemme suojelijan Jeesuksen Kristuksen kautta jonka kautta sinulle kunnia ja majesteettius sekä nyt , sekä sukupolvien sukupolveen, ja aikakausien aikakausiin, aamen."

Tekstissä ylistetään siis Valtiasta, ainoaa Voimallista, ja tämä ylistys osoitetaan hänelle ylipappimme Jeesuksen Kristuksen kautta. Vielä pari lyhyttä lainausta, kuten 64:1:

"Lopuksi: kaikkinäkevä Jumala ja henkien Valtias (Despotees toon pneumatoon) ja kaiken lihan Herra (Kyyrios paasees sarkos), meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen valitsija ja meidät hänen kauttaan omaisuuskansaksi..."

Kaikkinäkevä Jumala, Henkien Valtias, on siis valinnut Herramme Jeesuksen. Lopuksi vielä sana Jumalasta 65:2:

"Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armo kanssa teidän ja kanssa kaikkien Jumalan taholta ja hänen kauttaan kutsuttujen kaikkialla. Jonka kautta hänelle kirkkaus, kunnia, voima ja majesteettius, iankaikkinen valtaistuin, aikakausista aikakausien aikakausiin, aamen."

Edellä esitetyn valossa on aivan selvää, ettei Rooman seurakunta vielä Kleemensin aikana uskonut sellaiseen kolmiyhteiseen Jumalaan, jossa "yksikään persoona ei ole ollut ennen eikä jälkeen toistaan, eikä yksikään ole toistaan suurempi tai vähempi", kuten Atanasiuksen nimellä tunnettu uskontunnustus Jumalan myöhemmin määritteli. Ainoa hypoteesi, joka sopii Kleemensin jumalakuvaan, on subordinationistinen jumaluuden kolminaisuus. Jumaluutta johon sisältyy Isä Jumala, Jumalan Poika ja Jumalan Henki, voidaan oletuksena luonnehtia subordinationistisena kolminaisuutena.

Justinos Marttyyri syntyi todennäköisemmin noin vuoden 100 tienoilla, ja kärsi marttyyrikuoleman vuonna 165

Justinoksen dialogi juutalaisen Tryfonin kanssa sai kirjallisen asunsa todennäköisesti noin vuoden 160 aikoihin.

Tämä Justinoksen teksti valaisee oivallisesti, `kuka kukin oli jumaluudessa´ Justinoksen mukaan.

Hänen tekstistään ilmenee selvästi, että Kristus oli hänelle ”toinen Jumala”.

Seuraavat lainaukset ovat Justinoksen dialogin ensimmäisen päivän keskusteluista lainatut:

55:1 ”Tryfon vastasi: – Pidämme mielessämme tämän tulkintasi, jos voit vahvistaa tätä ongelmakohtaa muilla todisteilla. Palaa nyt kuitenkin asiaan ja osoita meille profeetallisen Hengen todistavan, että kaiken Luojan lisäksi on toinen Jumala.”

Justinos:

56:1 ”Mooses, Jumalan autuas ja uskollinen palvelija, julistaa, että se, joka ilmestyi Abrahamille Mamren tammistossa oli Jumala, jonka Toinen oli lähettänyt kahden enkelin kanssa tuomitsemaan Sodoman. Tämä Toinen pysyy aina taivaan yläpuolisella alueella eikä kukaan ole häntä nähnyt eikä kukaan ole puhunut hänen kanssaan. Häntä me pidämme kaiken Luojana ja Isänä.”

56:4 ”Minä jatkoin: – Jos kerran ymmärrätte kirjoitukset, yritän saada teidät vakuuttumaan siitä, mitä sanon. Kaiken Luojan lisäksi on olemassa toinen Jumala ja Herra, josta kirjoitukset puhuvat. Häntä kutsutaan myös enkeliksi, sillä hän ilmoittaa ihmisille mitä ikinä kaiken Luoja – jonka yläpuolella ei ole toista jumalaa – haluaa heille ilmoittaa.”

56:11 ” - Palaan siis kirjoituksiin ja yritän vakuuttaa teille, että hän, jonka kerrotaan ja kirjoitetaan ilmestyneen Abrahamille, Jaakobille ja Moosekselle, on toinen Jumala kuin kaiken luonut Jumala. Hän on toinen lukumäärältään, vaan ei tahdoltaan. Väitänkin, että hän ei ole koskaan tehnyt tai sanonut mitään muuta kuin mitä maailman Luoja, jonka yläpuolella ei ole toista jumalaa, on tahtonut hänen tekevän tai sanovan.”

56:13 ”Silloin neljäs Tryfonin kanssa jäänyt seuralainen sanoi: – Täytyy todeta, että toisen niistä kahdesta Sodomaan laskeutuneesta enkelistä, sen, jota Sana Mooseksen kautta nimitti Herraksi, täytyy olla toinen kuin Jumala itse, joka näyttäytyi Abrahamille.”

56:14 ” – Tämä ei ole ainoa kirjoitus, jonka takia meidän pitää tunnustaa kaikkeuden Luojan lisäksi olevan myös toinen, jota Pyhä Henki kutsuu Herraksi. Mooseksen lisäksi siitä todistaa myös Daavid, jonka kautta sanotaan (Ps. 110:1): `Herra sanoo minun herralleni: ‘Istu oikealle puolelleni kunnes minä panen sinun vihollisesi jalkojesi korokkeeksi’, kuten olen jo aiemmin todennut. Toisessa kohdassa taas sanotaan (Ps. 45:7–8): Sinun valtaistuimesi, Jumala, pysyy ikuisesti, sinun valtakuntasi valtikka on oikeuden valtikka. Sinä olet rakastanut oikeutta ja vihannut vääryyttä. Sen tähden Jumala, sinun Jumalasi, on nostanut sinut veljiesi joukosta ja voidellut sinut riemun öljyllä.´ ”

60:1 ”Tryfon sanoi: ` - Lainaamastasi kohdasta voimme päätellä vain tämän: se, joka ilmestyi palavassa pensaassa oli enkeli, mutta se, joka keskusteli Mooseksen kanssa, oli Jumala. Mooseksen ilmestyksessä oli siis yhdessä kaksi persoonaa.´”

60:2 ”Minä vastasin jälleen: ` – Vaikka olisikin niin, ystävät, että enkeli ja Jumala ilmestyivät yhdessä Moosekselle, kyseessä ei voinut olla – kuten aiemmin lainaamani sanat osoittavat teille – kaikkeuden Luoja, joka sanoi Moosekselle olevansa Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, vaan hän, jonka olen osoittanut teille ilmestyneen Abrahamille ja Jaakobille, joka palvelee Kaikkeuden Luojan tahtoa ja joka totteli hänen tahtoaan myös tuomitessaan Sodoman. Niin että jos Moosekselle ilmestyi kaksi persoonaa, kuten väitätte, enkeli ja Jumala, kukaan, jolla on vähänkään älyä, ei julkea väittää, että kaikkeuden Luoja ja Isä jättäisi kaiken taivaallisen ja ilmestyisi vähäisessä maan kolkassa.´”

61:1 ”` Annan teille vielä toisen todistuksen kirjoituksista, ystävät. Alussa, ennen kaikkia luotuja Jumala synnytti itsestään järjellisen voiman, jota Pyhä Henki kutsuu milloin Herran kunniaksi, milloin perustaksi, viisaudeksi, enkeliksi, Jumalaksi, Herraksi tai Sanaksi, milloin sotajoukon päälliköksi, kuten silloin kun hän ilmestyi ihmishahmossa Joosualle, Nunin pojalle. Häntä voi nimittää kaikilla näillä nimillä, palveleehan hän Isän tahtoa ja on syntynyt Isän tahdosta.´”

61:3 ”` Väitteeni todistaa Viisauden Sana, joka on sama kuin tämä kaikkeuden Isän synnyttämä Jumala sekä Sana, viisaus, voima ja synnyttäjänsä kunnia. Hän puhuu Salomon kautta näin (Sananl. 8:21a–36):

“Jos ilmoitan teille päivittäiset tapahtumat, muistan lukea ne ikuisista ajoista. ‘Minut Herra loi teidensä aluksi, tekojaan varten. Ennen ikuisuutta, aikojen alussa hän vahvisti asemani, ennen kuin loi maan ja syvyydet, ennen kuin vetten lähteet tulivat esiin, ennen kuin hän pani vuoret sijoilleen. Ennen kaikkia kukkuloita hän synnytti minut. (4) Herra teki asumattomat seudut sekä asutuksen ääret taivaan alla. Olin läsnä, kun hän pani taivaat paikoilleen ja asetti valtaistuimensa tuulten päälle, kun hän korkeuksissa teki taivaan pilvet ja sai syvyyden lähteet kumpuamaan, ja kun hän lujitti maan perustukset. Minä olin hänen vierellään näitä valmistamassa, minä olin hänen ilonaan. Joka päivä, kaiken aikaa minä iloitsin hänen edessään, sillä hän iloitsi saatuaan valmiiksi maanpiirin, hänen ilonaan olivat ihmislapset.´”

62:1 ”Ystävät, Jumalan Sana puhui Mooseksen kautta tästä samasta, kun se ilmoitti meille, että ihmistä luodessaan Jumala puhui hänestä, jonka Mooses ilmoitti, samalla tavoin (1. Moos. 1:26–28):

‘Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu.’ Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: ‘Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne.’”

62:2 ”Teidän opettajienne mukaan Jumala sanoi itselleen “tehkäämme” samalla tavoin kuin me sanomme usein itsellemme “tehkäämme” aikoessamme ryhtyä johonkin, tai hän sanoi “tehkäämme” alkuvoimille, toisin sanoen maalle ja muille vastaaville, joista uskomme hänen tehneen ihmisen. Jotta ette vääristelisi edellä lainaamiani sanoja toistamalla heidän opetustaan, lainaan vielä Mooseksen omia sanoja, joista voimme kiistattomasti tietää, että Jumala puhui sellaisen järjellisen olennon kanssa, joka lukumäärältään oli eri kuin hän.”

(3) ”Sanat kuuluvat näin (1. Moos. 3:22): `Jumala sanoi: ‘Ihminen on nyt niin kuin yksi meistä: hän tietää sekä hyvän että pahan.’ Sanat `niin kuin yksi meistä´ osoittavat että yhdessä on useita persoonia, ainakin kaksi.

”Keskuudessanne vaikuttavan, teidän harhaoppina pitämänne opin mukaan Jumala puhui enkeleille ja ihmisruumis on enkelien tekemä. Mielestäni tämä oppi on väärä eivätkä sen opettajat pysty osoittamaan sitä todeksi, (62:4) vaan Isä puhuu tässä kohdassa Pojalleen. Tämä todella Isästä lähtenyt jälkeläinen oli ennen kaikkia luotuja Isän kanssa ja keskusteli hänen kanssaan. Kuten Sana on Salomon kautta tehnyt selväksi, minä olen sanonut, että tämä sama oli sekä syntynyt ennen kaikkia luotuja että Jumalan synnyttämä jälkeläinen. Salomon kautta häntä kutsutaan viisaudeksi ja Joosualle Nunin pojalle tulleen ilmestyksen kautta sotajoukkojen päälliköksi. Kaikki nämä tarkoittavat samaa.”

Jumaluutta koskevan ensimmäisen artikkelini otsikkona oli kysymys "Onko kolminaisuusoppi filosofinen hypoteesi, vai jumalallinen totuus?"

Uskallan empimättä vastata, että se on ilman muuta filosofinen ja spekulatiivinen hypoteesi eli olettamus. Sitä eivät alkukristillisyyden aikaiset opettajat tunteneet, kuten olen Kleemensin ja Justinoksen kirjoittamien tekstien lainauksilla edellä osoittanut.

Kohdassa 56:11 Justinos kirjoitti: ” …on toinen Jumala kuin kaiken luonut Jumala. Hän on toinen lukumäärältään, vaan ei tahdoltaan.”

Kohdassa 56:14 Justinos kirjoitti: ”…Tämä ei ole ainoa kirjoitus, jonka takia meidän pitää tunnustaa kaikkeuden Luojan lisäksi olevan myös toinen, jota Pyhä Henki kutsuu Herraksi.”

Edellisten Justinoksen kirjoituksista lainattujen jakeiden valossa ei pidä ollenkaan paikkaansa se Juha Pihkalan väite jonka hän esittää kirjan ”Johdatus varhaisen kirkon teologiaan” sivulla 137:

”Pelastava Logos asettuu Justinoksen järjestelmässä selvästi kolminaisuusopista kertovaan rakenteeseen, vaikka kolminaisuusoppia ei ollutkaan toisen vuosisadan puolivälissä käsitteellisesti selkeytetty:”

Tämän edellä kirjoittamansa jatkoksi Pihkala lainaa Justinoksen ensimmäisen apologian kohtaa 13: 1, 3 - 4 jossa Justinos muun ohessa kirjoitti:

”…hänet me olemme tunteneet itse todeksi Jumalan Pojaksi ja asetamme hänet toiselle sijalle sekä profeetallisen Hengen kolmannelle. … Meitä syytetään mielettömyydestä juuri sen vuoksi, että me, kuten he sanovat, asetamme muuttumattoman ja ikuisesti olevan Jumalan ja kaikkeuden Luojan rinnalle toiselle sijalle ristiinnaulitun ihmisen. …”

Tosiasiassa Justinoksen esitys ikuisesti olevan Jumalan ja kaikkeuden Luojan ”rinnalle” mutta tosiasiassa ”toiselle sijalle” asetetusta ”toisesta Jumalasta”, sekä Justinoksen puhe ”kolmannelle sijalle” asetetusta profeetallisesta Hengestä” on täysin toinen kuin myöhemmin kehitetty kolminaisuusoppi.

Kolminaisuusopin mukaan:

”Me palvomme yhtä Jumalaa, joka on kolminainen, ja kolminaisuutta, joka on yksi Jumala, persoonia toisiinsa sekoittamatta ja jumalallista olemusta hajottamatta. Isällä on oma persoonansa, Pojalla oma ja Pyhällä Hengellä oma, mutta Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen jumaluus on yksi, yhtäläinen on heidän kunniansa ja yhtä ikuinen heidän majesteettisuutensa. Sellainen kuin on Isä, sellainen on myös Poika ja Pyhä Henki: Isä on luomaton, Poika on luomaton ja Pyhä Henki on luomaton. Isä on ääretön, Poika on ääretön ja Pyhä Henki on ääretön. Isä on ikuinen, Poika on ikuinen ja Pyhä Henki on ikuinen, eikä kuitenkaan ole kolmea ikuista, vaan yksi ikuinen, niin kuin ei myöskään ole kolmea luomatonta eikä kolmea ääretöntä, vaan yksi luomaton ja yksi ääretön. Samoin on Isä kaikkivaltias, Poika kaikkivaltias ja Pyhä Henki kaikkivaltias, eikä kuitenkaan ole kolmea kaikkivaltiasta, vaan yksi kaikkivaltias. Samoin Isä on Jumala, Poika on Jumala ja Pyhä Henki on Jumala, eikä kuitenkaan ole kolmea Jumalaa, vaan yksi Jumala. Samoin Isä on Herra, Poika on Herra ja Pyhä Henki on Herra, eikä kuitenkaan ole kolmea Herraa, vaan yksi Herra. Niin kuin kristillinen totuus vaatii meitä tunnustamaan kunkin persoonan erikseen Jumalaksi ja Herraksi, samoin yhteinen kristillinen usko kieltää meitä puhumasta kolmesta Jumalasta tai Herrasta. Isää ei kukaan ole tehnyt, luonut eikä synnyttänyt. Poika on yksin Isästä, häntä ei ole tehty eikä luotu, vaan hän on syntynyt. Pyhä Henki on lähtöisin Isästä ja Pojasta, häntä ei ole tehty eikä luotu eikä hän ole syntynyt, vaan hän lähtee. Isä on siis yksi, ei ole kolmea Isää, Poika on yksi, ei ole kolmea Poikaa, Pyhä Henki on yksi, ei ole kolmea Pyhää Henkeä. Tässä kolminaisuudessa ei ole mitään aikaisempaa eikä myöhempää, ei mitään suurempaa eikä pienempää, vaan kaikki kolme persoonaa ovat yhtä ikuisia ja keskenään samanarvoisia, näin on siis palvottava niin kuin on sanottu - kolminaisuutta joka on yksi, ja ykseyttä joka on kolminaisuus.”

Kolminaisuusoppi muotoutui tunnustukselliseksi opiksi vasta yli 300 vuotta kristillisen seurakunnan syntymisen jälkeen, kun vuosihaarukassa 330 – 379 elänyt Basileios Kesarealainen kirjoitti vuonna 375 kirjan, nimeltään ”De Spiritu Sancto”.

Kirjasta ”Johdatus varhaisen kirkon teologiaan” (2005) löytyy sivuilta 160 – 162 tekstilainaus tuosta Basileios Suuren kirjoittamasta kirjasta ”De Spiritu Sancto”, ja lainauksen tekstistä käy selvästi ilmi, että Basileios piti Matteuksen evankeliumin nykyisestä tekstistä löytyviä Jeesuksen sanoja aitoina, eli Jeesuksen itsensä lausumina. Kyseinen lainaus, tässä nyt hiukan lyhennetysti toistettuna, kuuluu:

”Kun meidän Herramme opetti meille Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, hän ei ilmaissut asiaa lukujen avulla. Hän ei suinkaan sanonut `ensiksi´, `toiseksi´ ja `kolmanneksi´, eikä myöskään luetellut `yksi´, `kaksi´ ja `kolme´. Pikemminkin hän lahjoitti meille tämän pelastukseen johtavan uskontietoisuuden pelkkinä niminä. …

Vanhat juutalaiset oli heidän jumalanpelkonsa saanut luomaan omat merkkinsä, joilla he erottivat Jumalan nimen – sitä ei saanut lausua – ja osoittivat sillä, että se ylitti kaiken muun. Mutta jos kerran on lueteltava, niin tehdessä ei pidä turmella totuutta. Kunnioita siis lausumatonta joko vaikenemalla tai sitten luettele Pyhä tavalla, joka ilmentää jumalanpelkoa!

Yksi Jumala ja Isä, yksi ainutsyntyinen Poika, yksi Pyhä Henki – näin me nimitämme kutakin yksittäistä persoonaa erikseen. Mutta kun on laskettava yhteen, me emme anna johtaa itseämme taitamattomalla laskemisella monijumalaisuuden harhaan.

Itse asiassa me emme laske yksinkertaisesti yhteen kun me lisäämme ykseyden moneudeksi ja sanomme yksi, kaksi, kolme - tai sitten ensimmäinen, toinen ja kolmas. Sillä Raamattu sanoo: `Minä olen ensimmäinen Jumala ja viimeinen´.

Mistään toisesta Jumalasta me emme ole tähän päivään mennessä kuulleet yhtään mitään. Kun me kunnioitamme Jumalaa Jumalasta, me tunnustamme persoonien omalaatuisuuden ja pidämme kiinni monarkiasta ilman että puheemme Jumalasta särkyisi pirstaleiseksi moninaisuudeksi.

Sillä Isässä Jumalassa ja Jumalassa, joka on ainutsyntyinen Poika, näkyy tietyllä tavalla yksi ainoa hahmo, joka heijastaa yhtä muuttumatonta jumaluutta. Itse asiassa Poika on Isässä ja Isä on Pojassa, koska edellinen on kuin jälkimmäinen ja jälkimmäinen niin kuin edellinen. Siihen perustuu heidän ykseytensä. Persoonien omalaatuisuuden osalta he ovat yksi ja kaksi, luonnon yhteisyyden osalta he ovat yksi ja ainoa. -

Mutta yksi on myös Pyhä Henki, myös hänet näet mainitaan erikseen. Hän on yhden Pojan kautta yhdistynyt Isään ja tekee näin itsessään täydelliseksi korkeasti ylistetyn ja autuaan kolminaisuuden. Hänen kuulumisensa Isään ja Poikaan tulee riittävästi julki siinä, ettei hänen paikkansa ole luotujen moninaisuudessa, vaan hänet on mainittu yksin ja erikseen. Pyhä Henki ei itse asiassa ole yksi monista, vaan yksi ja ainoa. Samalla tavoin kuin Isä on yksi ja Poika on yksi, myös Pyhä Henki on yksi. Luodusta hän on yhtä kaukana kuin yksinkertainen on kokoonpannusta, ja siitä, mikä on itsessään moninaista. Isän ja Pojan kanssa hän on niin täysin yksi, kuin vain yhteen kuuluva yksi voi olla yksi.

`Suulla´ ei tässä tarkoiteta mitään inhimillistä ruumiinosaa eikä `henkäyksellä´ mitään katoavaa hengitystä. `Henkäyksestä´ on ajateltava Jumalaan sopivalla tavalla ja pidettävä sitä elävänä olemuksena, jolla on valta pyhittää. Näin tuodaan julki se, että Pyhä Henki kuuluu Jumalaan, mutta hänen olemistapansa jää salatuksi.

Pyhää Henkeä kutsutaan myös Kristuksen Hengeksi, sillä häneen hän luontonsa puolesta kuuluu. Sanotaanhan näin: `Se jolla ei ole Kristuksen Henkeä, ei kuulu häneen.´ Siksi vain hän (Pyhä Henki) kirkastaa Herran hänen arvonsa mukaisesti: `Sillä hän on minut kirkastava´, sanoo Herra, ei niin kuin sen tekee luotu olento, vaan niin kuin totuuden Henki, joka antaa totuuden loistaa itsessään kirkkaana, viisauden Henkenä, joka suuruudessaan ilmoittaa `Kristuksen, Jumalan voiman ja viisauden´.”

Tämä vuosien 330 – 379 haarukan aikana eläneen Basileios Kesarealaisen vuonna 375 kirjoittaman ”De Spiritu Sancto” - kirjan tekstin kolminaisuutta perustelevat kohdat ovat selvässä ristiriidassa noin 200 vuotta aikaisemmin eläneiden teologien näkemysten kanssa.

Basileios näet kirjoitti:

”Mistään toisesta Jumalasta me emme ole tähän päivään mennessä kuulleet yhtään mitään. Kun me kunnioitamme Jumalaa Jumalasta, me tunnustamme persoonien omalaatuisuuden ja pidämme kiinni monarkiasta ilman että puheemme Jumalasta särkyisi pirstaleiseksi moninaisuudeksi.

Vaikka Justinus Marttyyrista on jo edellä kerrottu, niin toistetaan vielä.

Justinus Marttyyri, joka eli vuosien 100 -165 aikahaarukan sisällä, kirjoitti vuosien 155 - 160 vaiheilla syntyneessä kirjoituksessaan ”Dialogi Tryfonin kanssa” seuraavaa:

”Mooses, Jumalan autuas ja uskollinen palvelija, julistaa, että se, joka ilmestyi Abrahamille Mamren tammistossa oli Jumala, jonka Toinen oli lähettänyt kahden enkelin kanssa tuomitsemaan Sodoman. Tämä Toinen pysyy aina taivaan yläpuolisella alueella eikä kukaan ole häntä nähnyt eikä kukaan ole puhunut hänen kanssaan. Häntä me pidämme kaiken Luojana ja Isänä.” (56:1),

”Kaiken Luojan lisäksi on olemassa toinen Jumala ja Herra, josta kirjoitukset puhuvat. Häntä kutsutaan myös enkeliksi, sillä hän ilmoittaa ihmisille mitä ikinä kaiken Luoja - jonka yläpuolella ei ole toista jumalaa - haluaa heille ilmoittaa.” (56:4).

”Palaan siis kirjoituksiin ja yritän vakuuttaa teille, että hän, jonka kerrotaan ja kirjoitetaan ilmestyneen Abrahamille, Jaakobille ja Moosekselle, on toinen Jumala kuin kaiken luonut Jumala. Hän on toinen lukumäärältään, vaan ei tahdoltaan. Väitänkin, että hän ei ole koskaan tehnyt tai sanonut mitään muuta kuin mitä maailman Luoja, jonka yläpuolella ei ole toista jumalaa, on tahtonut hänen tekevän tai sanovan.” (56:11).

Justinos Marttyyrin aikaisilla kristityillä oli siis kaksi Jumalaa, Isä ja Poika. Justinoksen mukaan Poika ”on toinen lukumäärältään, vaan ei tahdoltaan.”

Hänen korvilleen olisi ollut kovin outoa puhetta Basileioksen puhe siitä, että ”luonnon yhteisyyden osalta he ovat yksi ja ainoa.”

Tuskin Justinus Marttyyri aikalaisineen olisi tuollaista puhetta hyväksynyt.

Basileios viittasi edellä lainatussa ”De Spiritu Sancto” – kirjansa eräässä kohdassa myös ”juutalaiseen tapaan” jonka mukaan Jumalan nimeä ei saanut lausua.

Sama asenne periytyi juutalaisuudesta ilmiselvästi myös kristillisyyteen, mistä todistaa Justinos Marttyyrin ensimmäisen apologian kohta 61: 9 - 13:

”(9) Tästä syystä me olemme saaneet apostoleilta seuraavan opetuksen. (10) Meillä ei ole tietoa ensimmäisestä syntymästämme, kun olimme välttämättömyyden pakosta syntyneet märästä siemenestä vanhempiemme yhdynnän kautta, ja me olimme tottuneet pahoihin ja kelvottomiin tapoihin. Jotta emme pysyisi pakon ja tietämättömyyden lapsina, vaan tulisimme vapaan valinnan ja tiedon lapsiksi ja jotta saisimme aiemmin tekemämme synnit anteeksi vedessä, syntejään katuvan ja uudestisyntymistä odottavan avuksi kutsutaan nimeltä Jumalaa, kaikkeuden Isää ja Valtiasta.

Se, joka johdattaa kastettavan peseytymään, kutsuu yksin tätä nimeä. (11) Kukaan ei kykene antamaan nimeä sanoin ilmaisemattomalle Jumalalle; jos joku julkenisikin väittää sellaisen olevan olemassa, hän osoittaisi olevansa parantumaton hullu.

(12) Tätä pesua kutsutaan valaistumiseksi, koska nämä asiat oppineet ihmiset ovat valaistuneet mieleltään. (13) Niin valaistunut pestään Jeesuksen Kristuksen, Pontius Pilatuksen aikana ristiinnaulitun nimessä sekä Pyhän Hengen nimessä, joka on profeettojen kautta ennalta julistanut kaiken tästä Jeesuksesta.”

Lainatun kohdan jakeessa 11 Justinos kirjoitti:

”Kukaan ei kykene antamaan nimeä sanoin ilmaisemattomalle Jumalalle; jos joku julkenisikin väittää sellaisen olevan olemassa, hän osoittaisi olevansa parantumaton hullu.”

Sanoin kuvaamatonta Jumalaa ei siis ollut lupa kutsua millään erisnimellä, koska kukaan ei edes ole ollut kykenevä antamaan Hänelle mitään erisnimeä.

Silti kastettavaksi valmistautuvan syntejään katuvan ja uudestisyntymistään odottavan avuksi kutsuttiin Justinos Marttyyrin aikana ”Jumalaa”, sekä ”kaikkeuden Isää” ja ”Valtiasta”, eli kreikaksi puhuttaessa määräävällä artikkelilla personoituja yleisnimiä Θεος, Πατηρ (του συμπαντος ), ja Δεσποτης.

Vaikka Justinos kirjoitti:

”…valaistunut pestään Jeesuksen Kristuksen, Pontius Pilatuksen aikana ristiinnaulitun nimessä sekä Pyhän Hengen nimessä”, hän tuskin silti tarkoitti, että edes Jeesus Messiaan nimi olisi toimituksessa ääneen enää hänen aikanaan mainittu.

Jeesuksen Kristuksen nimen korvasi siis ´poika´ -yleisnimen genetiivimuoto, ja Pyhällä Hengellä ei ollut muuta nimeä kuin nimi `Pyhä Henki´. Näin ollen syntynyt kastekaava ”Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”, eli nimeen yksikössä, ei ollut muuta kuin viittaus erisnimiin joista ensimmäistä tosiasiassa ei edes ollut, ja jota ei olemassa olevana edes olisi saanut lausua.

Matteuksen evankeliumin nykyisen yleisnimiä sisältävän erisnimettömän kastekaavan synty näyttää selittyvän edellä selostetun perusteella. Tyydyttiin siis vain yleisnimiin Isä, Poika ja Pyhä Henki.

Katsaus kolminaisuusopin muotoutumiseen.

Matteuksen evankeliumin lähetyskäsky on nykymuodoltaan mitä ilmeisemmin epäaito.

Matt. 28:18-19: kuuluu kreikankielisestä alkutekstistä tehtynä sanatarkkana käännöksenä seuraavasti:

"Ja luo tultuaan Jeesus puhui heille, sanoen: `` Minulle annettiin kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Mentyänne siis opetuslapseuttakaa kaikkia kansoja, kastavina heitä nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen, opettavina heitä pitämään kaikki jotka minä määräsin teille: Ja katso! Minä olen teidän kanssanne kaikkina päivinä maailmanajan täyttymykseen asti."

Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyn mukaan Jeesus olisi siis käskenyt kastaa oppilaiksi suostuvat "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen."

Onkin selvää, että itse kastaminen on kyllä kuulunut alusta asti oppilaaksi tekemisen yhteyteen, mutta samaa selvyyttä ei ilmene siinä, mihin nimeen alkuaan kastettiin.

Nestlen kreikankielisen Ut:n tekstilaitoksen vuoden -63 painoksen alaviitteessä on viittaus osaan kirkkoisä Eusebiuksen tekstitraditiota.

Alaviitteen merkkien mukaan Eusebiuksen tuntemassa Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyssä on esiintynyt (jae 19) sanat: "en too onomati muu" merkiten: "minun nimessäni".

Nämä sanat ovat siis Eusebiuksen tekstitradition mukaisessa Matteuksen tämän kohdan alkuperäisessä versiossa esiintyneet eräiden nykyisten sanojen sijalla.

Nämä nykyiset sanat joiden tilalla on Eusebiuksen mukaan siis alkuaan esiintynyt edellä mainittuja muita sanoja, ovat: "baptidzontes autuus eis to onoma tuu Patros kai tuu Hyiuu kai tuu Hagiuu Pneumatos" merkiten:" kastamalla heitä nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen".

Sanallinen käsky kastaa on täten puuttunut kokonaan Eusebiuksen tuntemasta Matteuksen evankeliumin alkuperäisen lähetyskäskyn tekstistä. Kastekäskyn sijalla on alkuaan ollut vain käsky tehdä oppilaita "minun nimessäni" eli siis Jeesuksen nimessä.

Matteuksen evankeliumin selitysteoksessaan (SUTS.) Esko Haapa esitti tämän jakeen Eusebiuksen tuntemassa kreikankielen muodossa. Tämä teksti (käännöksen kanssa varustettuna) kuuluu:

"poreuthentes matheeteusate ta panta ethnee en too onomati muu

"Mentyänne tehkää oppilaiksi kaikkia kansoja minun nimessäni

didaskontes autuus teerein panta hosa eneteilameen hyymiin."

opettavina heitä pitämään kaikki jotka minä määräsin teille."

Tällaisena teksti onkin Haavan mukaan ongelmaton:.

Opetuslapseuttaminen tapahtuu, opettamalla oppilaiksi suostuvia Jeesuksen nimessä pitämään Jeesuksen määräykset. Epäselväksi jää ainoastaan, kuuluuko pilkku sanojen "kansoja, minun" vaiko "nimessäni, opettavina" sanojen väliin.

Alaviitteessä Esko Haapa vielä selitti:

"Eusebiuksen esinikealainen teksti on rytmillisesti eheä kokonaisuus, jonka kahdesta säkeestä edellinen antaa käskyn ja jälkimmäinen selvittää lähemmin tehtävän sisällön. Yhdistävänä iskusanana on `kaikki` (panta).

Sanojen "en too onomati muu" paikalle pantu kastekäsky särkee tasapainoisen kokonaisuuden. ... Eräät tutkijat (E. Conybeare, J. Wellhausen, E. Lohmeyer) ovat esittäneet, että puheena olevassa yhteydessä Eusebiuksen kastekäskytön lukutapa olisi alkuperäinen."

Kun Esko Haapa siis selitti:

`Sanojen "en too onomati muu" paikalle pantu kastekäsky särkee tasapainoisen kokonaisuuden´, hän siis selvästi ilmaisi sen tosiasian, että tämän raamatunkohdan alkuperäiset sanat on tekstistä poistettu, ja tilalle asetettu toisia sanoja, jotka sitten särkevät kohdan tasapainoisen kieliopillisen kokonaisuuden.

Aimo T. Nikolainen tunnusti hänkin seuraavaa: "...kaste Jeesuksen nimeen on ollut kastetoimituksen vanhempi muoto",

Nikolaisen asiaa koskeva pitempi lainaus kuului:

"Merkittävä yksityiskohta on, että Mt:n mukaan, Matteuksen kirkon liturgian mukaisesti, on kastettava Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Kaste Jeesuksen nimeen on ollut kastetoimituksen vanhempi muoto, niin kuin Apostolien teoista näemme. Mutta samalla kun kristillinen kokemus ja ajattelu joutuivat painottamaan Jumalan työtä Jeesuksen. Poikansa, ja Pyhän Hengen kautta, syntyi myös tämä täyteläisempi kastekaava."

Nikolainen siis tarkoittaa, että vaikka tästä raamatunkohdasta nykyisinkin löytyvä teksti on "täyteläisempi kastekaava", silti tämä ”täyteläisempi kastekaava” on syntynyt kristillisestä kokemuksesta ja ajattelusta, ei sen sijaan lähetyskäskyn antamisen yhteydessä lausutusta Herramme sanallisesta ilmaisusta.

Samaa mieltä oli jo 9.9.1932 edesmennyt professori Antti J. Pietilä, joka kuolinpäiväänsä edeltävänä päivänä sai Kristillisen dogmatiikkansa kolmannenkin osan valmiiksi.

Hän kirjoitti näkemyksensä tästä Matt. 28:19 nykyisestä tekstimuodosta dogmatiikkansa toiseen osaan, sivulle 148, josta on luettavissa seuraavaa:

Opetuslapset ovat epäilemättä olleet ylösnousseen Herran kanssa Öljymäellä ja saaneet unohtumattoman kokemuksen, Herran sanan, joka painui heidän tajuntaansa kastekäskynä, mutta samoin kuin Johanneksen esittämät Jeesuksen jäähyväispuheet kantavat muotonsa puolesta mietiskelevän ja Herransa muistoa rakastavan Johanneksen tyylin leimaa, niin on kastekäskynkin nykyinen sanamuoto syntynyt kristillisen pelastuksen myöhemmän kokonaisnäkemyksen vaikutuksesta."

Pietilä siis tosiasiassa edellä selvästi tunnusti, ettei Jeesus suinkaan ole lausunut näitä nykyisestä tekstistä löytyviä sanoja, vaan kastekäskyn nykyinen sanamuoto on syntynyt kristillisen pelastuksen myöhemmän kokonaisnäkemyksen vaikutuksesta.

Pietilän dogmatiikan kolmannessa osassa (sivu 323) on myös samaa Matteuksen evankeliumin tekstikohtaa käsittelevä kappale:

"Kasteen dogmaattinen perusta. Olemme jo aikaisemmin ilmaisseet ajatuksemme n.s. kastekäskystä Matt.28:18-20:

`Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat opetuslapsikseni, kastamalla heidät Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ja opettamalla heitä pitämään kaikki, minkä olen käskenyt teille. Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.`

Se ei voi mitenkään olla suoranainen Herran-sana, vaikka siinä mainittu tapaus on epäilemättä historiallinen ja vaikka seurakunta, joka muodosti liturgiset kaavansa, on saanut tähänkin juhlalliseen sanelmaan aiheensa Herran sanasta ja käytännöstä. ..."

Tässä Pietilä tunnusti, ettei nykyinen kastekäsky `voi mitenkään olla suoranainen Herran-sana´, vaan sen sijaan `seurakunta on muodostanut liturgisen kaavansa´, ja lykännyt sen Herramme suuhun, muka hänen lausumakseen.

Myös omana aikanamme maamme eturivin teologit ovat aivan samalla kannalla Matteuksen lähetyskäskyn sisältämän kastekäskyn aitoudesta.

Esimerkiksi professori Lars Aejmelaeus on vuonna 2000 ilmestyneessä kirjassaan ”Kristinuskon synty” ottanut kantaa myös kyseiseen Matteuksen nykytekstin aitouteen.

Kirjansa sivuilla 222 - 223 hän kirjoittaa muun muassa:

”Kertomuksiin Ylösnousseen ilmestyksistä ja hänen niissä antamista ohjeista liittyy runsaasti legendanomaista aineistoa ja eri evankeliumeissa vastaava opetuslapsille annettu käsky vaihtelee sisältönsä puolesta merkittävästi (vrt. Luuk. 24:46-49; Joh. 20:21-23). Myöskään Matteuksen kastekäsky ei sellaisenaan heijasta todellista `historiallista´ tapahtumaa ja siihen liittyvää tarkkaa käskyä. On esimerkiksi varsin mahdollista, että evankelista itse on vastuussa kastekäskyn sanamuodon viimeistelystä, kuten kolminaisuuskaavan käytöstä tässä yhteydessä. Sen Matteus on mahdollisesti ottanut oman Syyriaan sijoittuvan kirkkonsa kastekäytännöstä. Kaava esiintyy nimittäin Syyriaan sijoittuvassa Apostolisten isien kirjoituksiin sijoittuvassa ja mahdollisesti myös ennen kuin Matt. kirjoitetussa Apostolien opetuksessa (Didakhe). …”

Selvää onkin, että kun vain kymmenen päivää ehti (Luukkaan tekstin mukaan) kulua lähetyskäskyn antamispäivän ja helluntain välissä, ja Pietari ei silti helluntaipäivänä tiennyt Matteuksen evankeliumin nykyisen tekstin mukaisesta kastekäskystä mitään, tämä käsky ei tällaisenaan voi olla Herran suusta lähtenyt.

Eihän Pietari voinut kymmenessä päivässä unohtaa Herramme selvää käskyä. Hän sen sijaan käski kääntyneiden kastattaa itsensä "Jeesuksen Kristuksen nimeen" (Apt.2:38).

Eduard Schweizer:in Matteuksen evankeliumin selitysteoksessa kerrotaan (sivu 355):

"Ennen Nikean konsiilia (325 jKr.) kirkkoisä Eusebios siteeraa useasti (21 kertaa) tätä Matteuksen kohtaa lyhennetyssä muodossa: `Menkää ja tehkää kaikki kansat opetuslapsikseni minun nimessäni opettaen heitä - - -.` Epäselväksi vain jää, kuuluuko `minun nimessäni` yhteen edeltävän vai jäljessä olevan sanan kanssa."

Ainakin yhden kyseisiä kohtia muistuttavan kohdan löydämme Eusebiuksen kirkkohistorian kohdasta III: 5: 2, ja se kuuluu Ivar A Heikel:in Eusebiuksen kirkkohistorian suomennoksen mukaan:

"Muiden apostolien henkeä vastaan oli vehkeilty monella tavalla, ja heidät oli karkotettu Juudeasta. Nämä olivat silloin tehneet matkoja kaikkien kansojen luo, saarnatakseen ja opettaakseen Kristuksen avulla, joka oli sanonut heille: `Menkää ja tehkää kaikki kansat opetuslapsikseni minun nimeeni.`"

Sekin tieto on myös merkittävä, joka löytyy myöskin Eduard Schweizer:in Matteuksen evankeliumin selitysteoksesta:

"Justinos puolestaan perustelee kastetta kolminaisuuden nimeen Jesajan kirjalla sekä apostolisella traditiolla, lainaamatta kertaakaan tätä Matteuksen kohtaa."

Edellä lainatusta on pääteltävissä, että Justinuksen aikana Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyssä esiintyvät sanat olivat ehkä vielä tuossa niin sanotussa `esinikealaisessa´ muodossaan.

Voimme siis pitää melkoisen varmana, että Matteuksen evankeliumin kreikankielisessä tekstissä lähetyskäsky on alkuaan ollut Eusebiuksen viljelemän esinikealaisen tekstin muotoinen.

Matteuksen lähetyskäskyn nykyisen tekstin aitoutta vastaan on myös esitetty seuraavaa:

"Jeesus ei koskaan sanonut: `Käyttäkää näitä nimiä.` Niin ei ole tehty ainoassakaan Raamatussa

kerrotuista kastetilaisuuksista. Ne hyväksyttiin Nikean kirkolliskokouksessa. He ottivat nimen sijasta arvonimet.`" (Ote William Branhamin saarnasta, kirjasta: "Mihin Suomi uskoo?", Harri Heino).

Tämän kanssa pitää yhtä se havainto, että Eusebiuksen ennen Nikean kokousta 21 kertaa lainaamaa tekstimuotoa jopa nimitetään "esinikealaiseksi" tekstimuodoksi.

Itse asiassa Jeesuksen nimeen kastamisen merkitys sulkee pois jopa koko mahdollisuuden käyttää kolmikaavaa.

Tämä seikka ilmenee selvästi apostoli Paavalin opetuksesta:

"Vai oletteko tietämättömiä että meidät kaikki jotka kastettiin Kristukseen Jeesukseen, hänen kuolemaansa meidät kastettiin? Meidät haudattiin siis yhdessä hänen kanssaan kasteen kautta kuolemaan, jotta kuten Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, näin myös me vaeltaisimme elämän uutuudessa."

Paavalin tekstiin ei alkuunkaan sovellu kastekaava: "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen".

Isä Jumala ei näet kuollut, eikä myöskään Pyhä Henki kuollut, vaan ainoastaan Poika, Jeesus kuoli.

Pojan kuoleman ja ylösnousemuksen osallisuuteen kristitty siis Paavalin mukaan kasteessa liitettiin.

Matteuksen evankeliumin selitysteoksessaan Esko Haapa kertoi näiden prepositioiden käytön merkityksestä seuraavaa:

"Kastaminen jonkun nimeen merkitsee kastamista jonkun omaisuudeksi (W Heitmüller). Nimessä (`en` tai `epi too onomati`) viittaa vain asianomaisen nimen mainitsemiseen toimituksen yhteydessä. Nimeen (eis to onoma) on merkitykseltään syvempi."

Edellä lainattu siis tarkoitti, että mitä tahansa prepositioita Luukas (selostaessaan Apostolien teot - teoksessa kastetapahtumia) onkin käyttänyt, aina hän tarkoittaa, että Jeesuksen Kristuksen nimi mainittiin ääneen näiden toimitusten yhteydessä.

Ilmeisen selvää on näin ollen, että Apostolien tekojen edellyttämissä kastetapahtumissa ei mainittu ääneen sanoja: "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen."

Edellä olen lainannut tekstejä oman elinaikansa kolmen maamme eturivin teologien näkemyksistä, koskien sitä, mitä he ovat ajatelleet Matteuksen lähetyskäskyn nykyisten kastesanojen aitoudesta.

Olen lainannut Antti J. Pietilää, Aimo Nikolaista, Esko Haapaa ja Lars Aejmelaeusta jotka kaikki ovat yksimielisesti nähneet tekstin nykyisen liturgisen kolmikaavan syntyneen myöhemmin , ei sen sijaan Jeesuksen itsensä antamana aitona kastekäskynä.

Heidän kanssaan samaa mieltä on myös Suomen Akatemian tutkijaprofessori Heikki Räisänen, joka kirjassaan ”Raamattunäkemystä etsimässä” ilmaisi kantansa myös Matteus kohdan 28:19 nykyisestä tekstistä. Kirjansa sivulla 50 hän näet toteaa:

”Rinnakkaisilmiöksi tarjoutuu Matteuksen evankeliumin kaste- ja lähetyskäsky (Mt 28:18-20), joka sekundaaristi perustelee itse pakanalähetyksen; lähetyskäsky on pantu ylösnousseen suuhun. Jos opetuslapset todella olisivat saaneet näin selvän käskyn ensimmäisenä pääsiäisenä, Apt:n kuvaama vaivalloinen kehityskulku kohti pakanalähetystä ja sen hyväksymistä kävisi käsittämättömäksi. Lähetyskäskyn tapauksessa tosin myös kieliasu puhuu selvästi sekundaarisuuden puolesta.”

Professori Jukka Thurén on kirjoittanut arvokkaan sarjan Uuden testamentin kirjojen selitysteoksia.

Luukkaan evankeliumia ja Apostolien tekoja käsittelevässä teoksessaan Jukka Thurén tuo myös selvästi julki, että alkuseurakunta kastoi alkuaan juutalaisuudesta kristityiksi kääntyneet Herramme Jeesus Messiaan nimeen.

Matteuksen evankeliumin selitysteoksessaan Thurén edellyttää Matteuksen evankeliumin alkuaan kirjoitetuksi hepreaksi (tai oikeammin arameaksi jota silloin nimitettiin hepreaksi).

Tämä alkuperäinen hepreaksi kirjoitettu Matteus tunnettiin "nasaretilaisevankeliumina", ja siitä oli käytössä sekä täysi, että myös karsittu muoto. Täyttä muotoa käyttivät ryhmä jota nimitettiin "nasaretilaisiksi", karsittua muotoa (josta alkuluvut puuttuivat ) käytti ryhmä jota nimitettiin "ebioneiksi".

Jukka Thurén tuo julki, että alkuperäisestä Matteuksen evankeliumista eli hepreaksi kirjoitetusta nasaretilais- evankeliumista puuttui tuo "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" suoritettava kastekäsky.

Tämä nykyinen kastekäsky tuli Thurénin mukaan tässä muodossaan lisätyksi tekstiin vasta siinä vaiheessa, kun tuo alkuaan hepreaksi / arameaksi kirjoitettu nasaretilaisevankeliumi käännettiin kreikaksi, eli nykyiseksi meille tutuksi Matteuksen evankeliumiksi.

Kolmikaavan muotoinen kastekäsky siis otettiin Thurénin mukaan käyttöön vasta pakanalähetyksen tarpeisiin, ja sitä perusteltiin nasaretilaisevankeliumin kreikan kielelle käännetyn Matteuksen evankeliumiin kirjoitetuilla sanoilla, joita sanoja ei ollut tuossa heprean / arameankielisessä nasaretilaisten käyttämässä evankeliumissa.

Mitä siis nyt merkitsee tämä lainattu Thurénin esitys?

Eikö sekin todista nimenomaan, ettei Herramme Jeesus ole suinkaan koskaan lausunut lähetyskäskyssään noita mainittuja sanoja?

Edellä esittämieni maamme eturivin teologien yksimielisen todistuksen mukaan tämä ”täyteläisempi kastekaava” on syntynyt kristillisestä kokemuksesta ja ajattelusta.

Erittäin merkittävä on Eduard Lohse:n ”Uuden testamentin sanoma” - kirjan sivulta 97 löytyvän tekstin pitempi lainaus, joka on syytä erotella jopa kappaleisiin, ja joka kertoo seuraavaa:

”Ns. kastekäsky (Matt.28:19 s.; Mark. 16:15 s.) ei voi antaa mitään tietoa kristillisen kasteen historiallisesta alkuperästä. Sen sijaan siinä käy ilmi, että seurakunta vetoaa toimintansa tueksi ylösnousseeseen Herraan, jonka nimessä se ymmärtää saaneensa julistus- ja kastamistehtävän.

Matteuksen evankeliumin lopun muotoilu on osaksi peräisin varhaisen seurakunnan liturgisista ilmauksista, mutta osaksi se on evankelistan omaa käsialaa, kun tämä vielä kerran pyrkii korostamaan Jeesuksen opetuksen merkitystä hänen opetuslapsilleen.

Kun tässä yhteydessä on puhe kastamisesta Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ei tätä kolmikaavaa pidä ymmärtää vasta myöhemmin kehitellyn kolminaisuusopin mukaisesti.

Sen sijaan on lyhyttä ilmaisua `Kristuksen (tai `Pojan´) nimeen´ laajennettu siten, että toisaalta hellenististä ympäristöä silmällä pitäen todetaan Kyyrios - tunnustuksen sisällyttävän itseensä uskon yhteen Jumalaan ja Isään, toisaalta taas viitataan Hengen maininnalla siihen, että formelilla on kasteen myötä paikkansa seurakunnan elämässä.”

Mitä siis edellä sanottu Lohsen teksti todella tahtoo sanoa?

Tämä kolmikaavan mukainen kastekäsky kirjoitettiin alkuaan Syyrian seurakunnassa syntyneeseen Didakhe - nimiseen kirjoitukseen seuraavassa muodossa (7: 1- 4), jonka kreikankielisen tekstin tässä nyt toistan, ilman korko- ja henkäysmerkkejä kirjoitettuna:

”Περι δε του βαπτισματος, ουτω βαπτισατε. ταυτα παντα προειποντες, βαπτισατε εις το ονομα του πατρος και του υιου και του αγιου πνευματος εν υδατι ζωντι. εαν δε μη εχηις υδωρ ζων, εις αλλο υδωρ βαπτισον. ει δ ου δυνασαι εν ψυχρωι, εν θερμωι. εαν δε αμφοτερα μη εχηις, εκχεον εις την κεφαλην τρις υδωρ εις ονομα πατρος και υιου και αγιου πνευματος. προ δε του βαπτισματος προνηστευσατω ο βαπτιζων και ο βαπτιζομενος και ει τινες αλλοι δυνανται. κελευεις δε νησταυσαι τον βαπτιζομενον προ μιας η δυο.»

Ja kääntäen:

”Mitä kasteeseen tulee, näin kastakaa: Nämä kaikki edellä sanottuanne, kastakaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, vedessä elävässä. Mutta jos sinulla ei ole vettä elävää, upota muuhun veteen. Jos et voi kylmässä vedessä, lämpimällä. Mutta jos kumpaakaan et omaa, valele päähän kolmesti vettä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Ennen kastetta paastotkoon kastaja ja kastettava, ja jos jotkut muutkin voivat. Käske kastettavan paastota edellä päivä tai kaksi.”

Suomeksi käännettynä luemme tekstistä seuraavaa infoa:

"Mutta jos sinulla ei ole juoksevaa vettä, kasta muuhun veteen."

Didakheen sanat: "kasta muuhun veteen", kreikaksi: "εις αλλο υδωρ βαπτισον" merkitsevät nimenomaan `veteen kastamista´ eli `veteen upottamista´, ei sen sijaan veden valelemista, puhumattakaan vedellä vihmomisesta.

Didakheen tekstistä myös ilmenee, että `kastamisen veteen´ eli `veteen upottamisen´ tuli parhaassa tapauksessa tapahtua `juoksevaan veteen´ εν υδατι ζωντι. Jos juoksevaa vettä ei ole, silloin muuhunkin veteen eli seisovaan veteen αλλο υδωρ upottaminen βαπτισον oli hyväksyttävää.

Parhaassa tapauksessa tuli upottaa `kylmään veteen´ εν ψυχρωι ja jos sitä ei ole, silloin voitiin upottaa myös lämpimään veteen εν θερμωι.

Vasta siinä tapauksessa, jos ei juoksevaa tai vaihtoehtoisesti seisovaa vettä ollut niin paljon käytettävissä εαν δ αμφοτερα μη εχηις että veteen upottaminen βαπτισον olisi mahdollista, vasta tässä tapauksessa valelemιnen εκχεον olisi upottamisen βαπτισον korvikkeena Didakheen opetuksen mukaan hyväksyttävää.

Didakheen teksti siis selvästi esittää, että jos ei vettä tarpeeksi upottamiseen ole käytettävissä, silloin vasta voidaan valeluun upottamisen korvikkeena tyytyä.

Lisäksi on huomioitava, että Didakheen tekstin sanat eivät edes nimitä valelemista `kastamiseksi´ "βαπτισον" vaan Didakheen kreikankielinen alkuteksti nimittää valelua nimenomaan ´valelemiseksi, "εκχεον":

"Jos et voi kastaa kylmää vettä käyttäen, kasta lämpimällä. Mutta jos sinulla ei ole kumpaakaan, valele päähän kolmesti vettä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen."

Tätä Didakheen tekstiä Eduard Lohse todennäköisesti tarkoitti maininnallaan ”varhaisen seurakunnan liturgisista ilmauksista.”

Samaan tapahtumaan ja paikkakuntaan viittasi myös Esko Haapa Matteuksen evankeliumin selitysteoksensa (1980) sivulla 296, kirjoittaen:

”Ei olen sen vuoksi ihme, että kasteen toimittaminen Jeesuksen nimeen, johon toimitukseen liittyi Pyhän Hengen lahjan saaminen (Apt. 2:38) saattoi vaihtua kasteeksi Pyhän Kolminaisuuden nimeen.

Niin sanotaan tapahtuneen ensin Syyriassa, mihin myös Mt:n ja Didakheen yhtäpitävyys asiassa viittaa (Did 7: 1 ”

Syyriassa tapahtuneeseen Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyn tekstin laajentamiseen viitattuaan, Eduard Lohse jatkaa (kirjansa sivuilla 97 – 98) muuta kristikuntaa tarkoittaen:

” Hellenistinen kristikunta harjoitti kastetoimintaa yhtä itsestään selvänä asiana kuin palestiinalainen alkuseurakunta, kastoi vedellä ja lausui julki Kyyrioksen nimen, jotta kastettavat pyhitettäisiin ja he saisivat Hengen ( 1 Kor. 6:11.”

Matteuksen evankeliumin lähetyskäsky taas oli kirjoitettu (kaiken todennäköisyyden mukaan) alkuaan seuraavaan muotoon:

”Πορευθεντες μαθητευσατε παντα τα εθνη εν τωι ονοματι μου διδασκοντες αυτους τηρειν παντα οσα ενετειλαμην υμιν.”

Eli:

”Mentyänne tehkää oppilaiksi kaikkia kansoja, minun nimessäni opettamalla heitä pitämään kaikki, jotka minä määräsin teille.”

Jatkossa sitten tapahtui, että tuosta tekstistä joka esiintyy edelleen apostolisten isien kirjoituksiin kuuluvassa Didakheessa, kolmikaavan mukainen kastekäsky siirrettiin Matteuksen evankeliumin kreikankieliseen versioon, poistamalla siitä sen alkuperäiset sanat ”minun nimessäni”, eli nämä kreikankieliset sanat”εν τωι ονοματι μου”, ja pistämällä tilalle Didakheesta löytyvät Syyrian varhaisen seurakunnan liturgiset ”βαπτισατε εις το ονομα του πατρος και του υιου και του αγιου πνευματος” - sanat kyseisten poistettujen sanojen tilalle.

Kun Didakheen teksti edellytti vielä selvästi opettamista kasteen edellä: ταυτα παντα προειποντες, βαπτισατε... = ”Nämä kaikki edellä sanottuanne, kastakaa…” , piti siirrettyä tekstiä vielä muokata, muuttamalla kastaa - verbin monikon toisen persoonan aoristin imperatiivimuoto ”baptisate”Matteuksen tekstiin aktiivin monikon partisiippimuotoon ”baptidzontes” .

Tätä Matteuksen lähetyskäskyn sisällön muutosprosessia Eduard Lohse edellä lainatussa tekstissään tarkoitti, kirjoittaessaan:

”Matteuksen evankeliumin lopun muotoilu on osaksi peräisin varhaisen seurakunnan liturgisista ilmauksista, mutta osaksi se on evankelistan omaa käsialaa, kun tämä vielä kerran pyrkii korostamaan Jeesuksen opetuksen merkitystä hänen opetuslapsilleen.”

Kuitenkin edellä esitetty ilmeisen todennäköinen kehityskulku on pyritty eräitten teologien toimesta myös selvän tarkoitushakuisesti kieltämään.

Esimerkiksi Juha Pihkala kirjoitti kirjan ”Johdatus varhaisen kirkon teologiaan” sivulla 117 seuraavasti:

”Uuden testamentin teksteissä ei ole valmiiksi muotoiltua kolminaisuusoppia, mutta niistä löytyyeräitä selkeästi kolmijakoisia eli triadisia lausumia, joissa Isä, Poika ja Pyhä Henki rinnastuvat. Tunnetuin niistä on tietysti Matteuksen evankeliumin lopussa oleva kehotus kastaa `Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen´. Tämä evankeliumi on syntynyt viimeistään 80- luvulla, eikä ole voitu osoittaa, että lopun lausuma olisi myöhempi lisäys (interpolaatio), vaikka sitäkin on väitetty.”

Kuten jo olen kertonut ja kerrottavan sisällön tekstiäkin edellä jo lainannut, samassa kirjassa ”Johdatus varhaisen kirkon teologiaan” löytyy myös tekstilainaus Basileios Suuren kirjasta ”De Spiritu Sancto” (sivut 160 – 162), ja lainauksen tekstistä käy selvästi ilmi, että Basileios piti täysin kritiikittömästi kyseisiä, Matteuksen evankeliumin tekstissä Jeesuksen suuhun lisättyjä sanoja aitoina, eli Jeesuksen itsensä lausumina.

Toistettakoon tuo kyseinen jo kertaalleen lainattu teksti selvyyden vuoksi tässä vielä uudelleen:

Vanhat juutalaiset oli heidän jumalanpelkonsa saanut luomaan omat merkkinsä, joilla he erottivat Jumalan nimen - sitä ei saanut lausua - ja osoittivat sillä, että se ylitti kaiken muun. Mutta jos kerran on lueteltava, niin tehdessä ei pidä turmella totuutta. Kunnioita siis lausumatonta joko vaikenemalla tai sitten luettele Pyhä tavalla, joka ilmentää jumalanpelkoa!

Yksi Jumala ja Isä, yksi ainutsyntyinen Poika, yksi Pyhä Henki - näin me nimitämme kutakin yksittäistä persoonaa erikseen. Mutta kun on laskettava yhteen, me emme anna johtaa itseämme taitamattomalla laskemisella monijumalaisuuden harhaan.

Itse asiassa me emme laske yksinkertaisesti yhteen kun me lisäämme ykseyden moneudeksi ja sanomme yksi, kaksi, kolme – tai sitten ensimmäinen, toinen ja kolmas. Sillä Raamattu sanoo: `Minä olen ensimmäinen Jumala ja viimeinen´. Mistään toisesta Jumalasta me emme ole tähän päivään mennessä kuulleet yhtään mitään. Kun me kunnioitamme Jumalaa Jumalasta, me tunnustamme persoonien omalaatuisuuden ja pidämme kiinni monarkiasta ilman että puheemme Jumalasta särkyisi pirstaleiseksi moninaisuudeksi. Sillä Isässä Jumalassa ja Jumalassa, joka on ainutsyntyinen Poika, näkyy tietyllä tavalla yksi ainoa hahmo, joka heijastaa yhtä muuttumatonta jumaluutta. Itse asiassa Poika on Isässä ja Isä on Pojassa, koska edellinen on kuin jälkimmäinen ja jälkimmäinen niin kuin edellinen. Siihen perustuu heidän ykseytensä. Persoonien omalaatuisuuden osalta he ovat yksi ja kaksi, luonnon yhteisyyden osalta he ovat yksi ja a inoa. -

Mutta luontojen yhteyden todisteet eivät käy ilmi vain edellisestä, vaan myös siitä, että hänen sanotaan olevan Jumalasta, ei vain sillä tavoin kuin kaiken sanotaan olevan Jumalasta, vaan Jumalasta lähteneenä, ei syntyneenä niin kuin Poika, vaan henkäyksenä hänen suustaan. `Suulla´ ei tässä tarkoiteta mitään inhimillistä ruumiinosaa eikä `henkäyksellä´ mitään katoavaa hengitystä. `Henkäyksestä´ on ajateltava Jumalaan sopivalla tavalla ja pidettävä sitä elävänä olemuksena, jolla on valta pyhittää. Näin tuodaan julki se, että Pyhä Henki kuuluu Jumalaan, mutta hänen olemistapansa jää salatuksi.

Basileios Suuren itse kirjoittamista teksteistä löytyy myös selvääkin selvempi sanallinen ilmaisu siitä, että juuri Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyyn sisältyvä kolmikaavan mukainen kastekäsky antoi sysäyksen koko opin kehittämiselle.

Pyhien isien kaanoneista löytyy näet kanoni 91, jonka kaanonin teksti on alkuaan kotoisin Basileioksen kirjeestä Amfilokiokselle.

Kaanonin otsikkona on teksti:

”27. pääkappaleesta Amfilokiokselle Pyhästä Hengestä. 91. KANONI”

Ja itse kaanonin koko teksti on seuraava:

”Kirkossa noudatetusta opista ja julistuksesta osan olemme saaneet kirjallisesti, osan apostolien opetuksesta salaisesti; uskolle ne molemmat ovat yhtä tärkeitä, eikä niitä vastusta kukaan, jolla on vähänkään tietoa kirkollisista säädöksistä. Jos koettaisimme päästä eroon kirjoittamattomasta ikään kuin vähempiarvoisesta, erehtyisimme aivan pääasioissa evankeliumin vahingoksi niin, että julistuskin menettäisi sisältönsä.

Mainitakseni ensiksi tärkeän mutta tavallisen asian: Missä on kirjallisesti määrätty siunaamaan ristin merkillä niitä, jotka luottavat Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeen? Mikä kirjoitus on meidät opettanut rukoilemaan itään päin kääntyneinä? Kuka pyhistä on jättänyt meille kirjallisesti avuksi huudon sanat eukaristiaa ja siunauksen kalkkia ylennettäessä?

Sillä emme tyydy vain siihen mitä apostoli tai evankeliumi on maininnut, vaan ennen ja jälkeen lisäämme sanoja, joilla on suuri merkitys salaisuuden kannalta ja jotka olemme saaneet kirjoittamattomasta opetuksesta.

Minkä kirjoituksen perusteella siunaamme kasteen veden ja voitelun öljyn, jopa kastettavankin? Eikö vain sanattoman salaisen perinteen perusteella! Vai kuinka?

Missä on kirjallisesti neuvottu voitelemaan öljyllä? Mistä on opittu kastamaan kolmella upotuksella? Entä mistä kirjoituksesta on saatu muu kasteeseen liittyvä, luopuminen Saatanasta ja hänen enkeleistään? Eiköhän vain tästä salaisesta ja sanomattomasta opetuksesta, jonka isämme ovat säilyttäneet selityksettömässä ja tutkimattomassa hiljaisuudessa itsekin opittuaan, että salaisuudet säilyvät hiljaisuudessa.

Kuinka olisikaan voitu julkisin kirjoituksin opettaa sellaista. mitä vihkimättömän ei sovi edes katsella? Ja sitä paitsi kirjoittamattoman opetuksen syynä on, ettei välinpitämättömyys ja arkipäiväisyys tekisi oppeja monien silmissä halpa-arvoisiksi.

Toista on oppi ja toista julistus, oppien vaietessa julistus kaikuu. Eräänlaista vaikenemista on se epäselvyyskin, jonka avulla Raamattu tehdessään opit hämäriksi hyödyttää lukijan mieltä. Tämän takia me kaikki rukoilemme itään päin kääntyneinä; mutta harva meistä tietää, että silloin etsimme vanhaa isänmaata, paratiisia, jonka Jumala istutti Eedeniin, itään päin.

Seisten rukoilemme sunnuntaisin, mutta syytä emme kaikki tunne; emme seiso vain siksi, että

nousemme Kristuksen kanssa ylös ja pyrimme korkeuksiin, joka armo meille annettiin ylösnousemuksen päivänä ja josta muistutuksena seisomme rukouksen aikana, vaan tavallaan kuvaten myös odotettua ikuisuutta.

Siksi että se on päivien ruhtinas, ei Mooses kutsu sitä ensimmäiseksi vaan ykköseksi. Onhan sanottu, että `tuli ehtoo, ja tuli aamu, päivä yksi,´ ilmaisten sen kertautumista. Se on yhtä aikaa ensimmäinen ja kahdeksas, juuri se ensimmäinen ja kahdeksas päivä, josta psalmilaulajakin muistuttaa jossain psalmien päällekirjoituksissa, siten ilmaisten tämän ajan jälkeistä tilaa, loppumatonta, illatonta päivää, jolla ei seuraajaa ole, päättymätöntä ja iätöntä ikuisuutta. On siis tarpeen, että Kirkko opettaa kaittaviaan rukoilemaan seisten, jotta loppumatonta elämää jatkuvasti muistaessamme emme laiminlöisi siihen varustautumista.

Ja myös koko viisikymmenpäiväinen helluntaiaika muistuttaa odottamastamme ylösnousemisesta iankaikkisuuteen. Kun se yksi ja ensimmäinen päivä seitsenkertaistetaan seitsemästi, saadaan pyhän pääsiäisen seitsemän viikkoa. Viikon ensimmäisestä päivästä se alkaa ja päättyy samaan päivään, ja samanvertaisia päiviä on viisikymmentä. Näin se muuttumattomuudessaan kuvaa ikuisuutta alkaessaan ja päättyessään ikään kuin ympyrä samasta pisteestä. Kirkon säädökset opettavat meitä sinä aikana mieluiten rukoilemaan seisten, käytännön muistutuksena ikään kuin siirtämään mielemme tästä ajasta tulevaan.

Ja joka päivä polvistuessamme ja noustessamme kuvaamme, miten synnin kautta sorruimme maahan ja Luojamme ihmisrakkauden kautta saimme taas kutsun taivaaseen. Päivä ei riitä kertoakseni Kirkon kirjoittamattomista salaisuuksista.

Jätän muut, kysyn vain mistä kirjoituksesta olemme saaneet uskontunnustuksen, sen että uskomme Isään ja Poikaan ja Pyhään Henkeen? Varmaankin kasteen traditiosta, siitä, että hurskaasti olemme velvollisia uskomaan niin kuin meidät kastetaan, esittämään samanlaisen tunnustuksen kuin kasteessa.

Suotakoon meille samasta syystä, että ylistämme uskomme mukaisesti. Jos joku hylkää ylistyslauselman, koska se on kirjoittamaton, osoittakoon meille kirjalliset todistukset uskon mukaisesta tunnustuksesta, ja muusta mitä olemme luetelleet...

Kun nyt on näin paljon kirjoittamatonta, jolla on niin suuri merkitys hurskauden salaisuudelle, he eivät suvaitse meille yhtä isiltämme perittyä sanaa, jonka tapaamme kirkkojen väärentämättömien jäsenten vilpittömänä käytäntönä ja jonka merkitys ja tärkeys ei ole suinkaan pieni tälle salaisuudelle.”

Tämän edellä kappaleiksi jakamani kanonin tekstin kolmas kappale lopusta laskettuna on sisällöltään erittäin merkittävä, joten toistan se vielä:

”Jätän muut, kysyn vain mistä kirjoituksesta olemme saaneet uskontunnustuksen, sen että uskomme Isään ja Poikaan ja Pyhään Henkeen? Varmaankin kasteen traditiosta, siitä, että hurskaasti olemme velvollisia uskomaan niin kuin meidät kastetaan, esittämään samanlaisen tunnustuksen kuin kasteessa.”

Ensiksikin, Basileios kertoo, että sellainen uskontunnustus, jonka mukaan kristityt uskovat Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen, on kotoisin ”kasteen traditiosta”. Kasteen traditio siis ”velvoittaa” kristityt uskomaan ”niin kuin heidät kastetaan”, eli ”esittämään samanlaisen tunnustuksen” myös muuallakin kuin vain kasteen yhteydessä.

Toiseksi, on erittäin merkittävää, että Basileios kysyy: ”…mistä kirjoituksesta olemme saaneet uskontunnustuksen, sen että uskomme Isään ja Poikaan ja Pyhään Henkeen?”

Kuinka hän saattoi kysyä näin, eli kieltää, ettei usko Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen ole johdettavissa ”mistään kirjoituksesta”, jos hän kerran tunsi Matteuksen evankeliumin kastekäskyn sisältävän lähetyskäskyn nykyisessä muodossaan?

Hänhän syntyi vasta Nikean kirkolliskokouksen jälkeen, vuonna 330, ja kuoli hiukan ennen Konstantinopolin kokousta, eli vuonna 379.

Jos Basileios tunsi Matteuksen lähetyskäskyn kastekäskyn nykymuodon, hän ilmeisesti tarkoitti, ettei tämä ”kirjoitus” jossa käskettiin kastamaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ollut tarpeeksi merkittävä sen uskontunnustuksen perustaksi, jona mukaan ”uskomme Isään ja Poikaan ja Pyhään Henkeen”.

Vai olisiko asia niin, että hän kyllä tunsi Matteuksen lähetyskäskyn nykymuodon, mutta hän tiesi myös sen, ettei tämä nykymuoto ollut tekstissä alkuperäinen, ja tästä syystä hän esitti, ettei uskoa kolminaisuuteen voida johtaa mistään kirjoituksesta´, vaan vain kasteen traditiosta.

On erittäin varteen otettavaa mitä Eduard Lohse suomennetussa kirjassaan ”Uuden testamentin sanoma” tuo julki kirjan sivulla 97.

Ensin Lohse sanoo:

”Ns. kastekäsky (Matt. 28:19 s.; Mark. 16:15 s.) ei voi antaa mitään tietoa kristillisen kasteen historiallisesta alkuperästä. Sen sijaan siinä käy ilmi, että seurakunta vetoaa toimintansa tueksi ylösnousseeseen Herraan, jonka nimessä se ymmärtää saaneensa julistus- ja kastamistehtävän.”

Heti perään Lohse jatkaa:

Mutta tämän jälkeen Lohse kirjoittaa erittäin merkittävää:

”Kun tässä yhteydessä on puhe kastamisesta Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ei tätä kolmikaavaa pidä ymmärtää vasta myöhemmin kehitellyn kolminaisuusopin mukaisesti.

Sen sijaan on lyhyttä ilmausta `Kristuksen (tai `Pojan´) nimeen´ laajennettu siten, että toisaalta hellenististä ympäristöä silmällä pitäen todetaan Kyyrios- tunnustuksen sisällyttävän itseensä uskon yhteen Jumalaan ja Isään, toisaalta taas viitataan Hengen maininnalla siihen, että formelilla on kasteen myötä paikkansa seurakunnan elämässä.”

Lohse siis toi tässä edellä esiin saman, minkä myös Aimo T. Nikolainen on tuonut julki sanoilla:

”Kaste Jeesuksen nimeen on ollut kastetoimituksen vanhempi muoto niin kuin Apostolien teoista näemme. Mutta samalla kun kristillinen kokemus ja ajattelu joutuivat painottamaan Jumalan työtä Jeesuksen, Poikansa ja Pyhän Hengen kautta, syntyi myös tämä täyteläisempi kastekaava.”

Näin Nikolainen kirjoitti ”Avaa Uusi testamenttisi” - sarjan ensimmäisessä niteessä.

Kastettavilta oli kasteen edellä alettu myös kysyä, uskoivatko he Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen.

Kyrillos Jerusalemilaisen mukaan kastettavien jopa käskettiin sanoa:

"Uskon Isään ja Poikaan ja Pyhään Henkeen ja yhteen katumuksen kasteeseen".

Alister E. McGrath mainitsee kirjassaan ”Kristillisen uskon perusteet” siitä, miten tämä Matteuksen evankeliumin kastekäsky antoi aiheen kolminaisuusopin kehittämiselle.

Siihen aikaan, eli Nikean ja Konstantinopolin kirkolliskokousten välissä olevana aikana väiteltiin kovasti Pyhästä Hengestä. Kirjansa sivulla 302 McGrath kirjoittaa:

”Kyseessä olevan väittelyn keskuksessa oli ryhmä ajattelijoita, jotka tunnettiin nimellä `pneumatomakhoi´ tai `hengen vastustajat´.

Johtajansa Eustathios Sebastealaisen johdolla he väittivät, ettei sen enempää Hengen persoonan kuin työnkään voitu katsoa omaavan jumalallisen persoonan asemaa tai olemusta.

Vastatessaan tähän väitteeseen, Athanasios ja Basileios Kesarealainen vetosivat kaavaan, joka oli siihen mennessä yleisesti hyväksytty kastetoimitukselle.

Uuden testamentin ajoista alkaen (ks. Matt.28:18-20) kristityt olivat suorittaneet kasteet `Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen´.

Athanasios väitti, että tällä oli merkittävä seuraus Pyhän Hengen persoonan asemaa koskevalle tulkinnalle.

`Kirjeessään Serapionille´ Athanasios julisti, että kastekaava selkeästi osoitti Hengen olevan osallinen samasta jumalallisuudesta kuin Isä ja Poika.

Tästä näkökannasta tuli lopulta vallitseva.

Patristiset teologit epäröivät kuitenkin puhua Hengestä `Jumalana´, koska Raamattu ei rohkaissut tätä käytäntöä.

Tästä asiasta kirjoitti tarkemmin Basileios Kesarealainen Pyhää Henkeä koskevassa kirjoitelmassaan (v 374-375).

Jopa niin myöhään kuin vuonna 380 Gregorios Nazianzolainen myönsi, että monet teologit olivat epävarmoja siitä, pitäisikö Pyhää Henkeä pitää `toimintana, luojana vai Jumalana´.

Tämä varovaisuus näkyi Konstantinopolin kirkolliskokouksen (v. 381) muotoileman Pyhää Henkeä koskevan opin lopullisessa muotoilussa.

Henkeä ei kuvailla siinä Jumalana, vaan hänen sanotaan olevan `Herra ja elämän antaja, joka lähtee Isästä ja jota yhdessä Isän ja Pojan kanssa kumarretaan ja kunnioitetaan´.

Ilmaisu on selvä; vaikka termiä `Jumala´ ei selvästi käytetä, Pyhän Hengen katsotaan omaavan saman arvon ja aseman kuin Isä ja Poika.

Hengen tarkalleen määritellystä suhteesta Isään ja Poikaan käytiin sittemmin kiivasta väittelyä, kuten filioque - kiista (ks. ss. 334-337)osoittaa.

Seuraavat näkökohdat tuntuvat olleen ratkaisevan merkityksellisiä, kun myöhemmin 400 - luvulla vahvistettiin Pyhän Hengen jumalallisuus.

Ensiksikin, niin kuin Gregorios Nazianzolainen painotti, Raamattu käytti Hengestä kaikkia Jumalan arvonimiä paitsi `ei-luotu´.

Gregorios halusi erityisesti kiinnittää huomiota siihen, että Hengestä puhuttaessa käytettiin sanaa `pyhä´. Gregorios väitti, ettei tämä pyhyys johtunut mistään ulkonaisesta lähteestä, vaan se seurasi suoraan Hengen olemuksesta. Henki ei tarvinnut pyhitystä, koska hän itse on se, joka pyhittää.”

Sivulta 303 saamme lukea:

”Kolmanneksi, kirkon kastekaavassa olevan viittauksen Henkeen tulkittiin tukevan Hengen jumalallisuutta. Kaste toimitettiin Ìsän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen´ (Matt. 28:17-20).

Athanasios ja monet muut väittivät, että tämä kaava vahvisti mahdollisimman läheisen suhteen Kolminaisuuden jäsenten kesken ja teki mahdottomaksi väittää, että Isä ja Poika olivat osallisia Jumalan olemuksesta, mutta Henki vain luotu olento.

Samoin Basileion Kesarealainen väitti, että kastekaava selvästi sisälsi ajatuksen Isän, Pojan ja Hengen erottamattomuudesta. Basileioksen mukaan tällä sanallisella yhteydellä oli merkittäviä teologisia seuraamuksia.

Hengen täyden jumalallisuuden myöntäminen tapahtui siis oikeastaan vasta suhteellisen myöhäisessä patristisen teologian kehitysvaiheessa.”

Näin siis edellä Alister E. McGrath.

Kun edellä selostettua verrataan eräisiin Uuden testamentin kohtiin, on havaittavissa, että kahdesta persoonasta on tullut kolme.

Esimerkiksi 2 Joh. 9 sanoo:

”Ei yhdelläkään joka harhailee, eikä pysy Kristuksen opissa, ole Jumalaa; joka siinä opissa pysyy, hänellä on sekä Isä että Poika.”

Kuten havaitsemme, Pyhää Henkeä ei edellä mainita Jumalana. Kristityillä on Jumala,nimittäin Isä Jumala ja Poika Jumala.

Samoin 1 Joh. 2:24:

”Minkä te olette alusta asti kuulleet, se pysyköön teissä. Jos teissä pysyy se. minkä olette alusta kuulleet, niin tekin pysytte Pojassa ja Isässä”.

Vielä Johanneksen Ilmestyskirjastakin löydämme Isän persoonan (luku 4) ja Pojan persoonan (luku 5), mutta Pyhä Henki kuvataan seitsemänä tulisoihtuna valtaistuimen edessä, ja myös seitsemänä Karitsan silmänä. (4:5, 5:6).

Jälkikirjoitus:

Matteuksen evankeliumin nykyisen lähetyskäskyn sisällössä on tuo kastekäskynä esitetty kolmen yleisnimen kaava ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”, ja kuten oppineiden kirjoituksista lainaamistani teksteistä edellä ilmeni, juuri tämä teksti on antanut sysäyksen kolminaisuusopin kehittämiseen.

Vaikka oppineet aivan aiheellisesti epäilevät tuota kolmikaavaa myöhemmin syntyneeksi, eli muiden kansojen kuin juutalaiskansan evankelioimisessa käyttöön tarkoitetuksi kastekaavaksi, täyttä varmuutta kaavan epäaitoudesta ei meillä voi olla.

Vaikka kaavan sanat siis tuskin ovat ylösnousseen Jeesuksen suusta lähteneet, sellainenkin mahdollisuus on silti otettava huomioon.

Kuten Basileios tekstissään selitti, Isällä, Pojalla ja Pyhällä Hengellä on yksi yhteinen nimi, mutta tuo varsinainen Jumalan nimi jätetään lausumatta aivan samasta syystä, mistä syystä juutalaiset eivät lausu Jumalan nimeä JHWH ääneen, vaan käyttävät Jumalasta puhuessaan muita ilmaisuja.

Jos siis Matteuksen lähetyskäskyssä olevaa, Jeesuksen antamaa kastekäskyä tulisi pitää aitona, siis Jeesuksen suusta puhuttuina sanoina todella lähteneinä, niin siinä tapauksessa ylösnoussut Jeesus olisi todella puhunut Isästä ja Pojasta sekä Pyhästä Hengestä yhden ja yhteisen nimen omaavina.

Sana ”nimeen” on näet tekstissä yksikössä, ja juuri tämä teksti oli sen prosessin alkuun panijana jonka perusteella alkuperäinen kolminaisuusoppi lopulta syntyi ja lyötiin lukkoon vuonna 381.

Tässä tapauksessa Jeesus olisi esittänyt aivan ennen kuulumattoman uutuuden, selittäessään, että Isällä Jumalalla, Pojalla ja Pyhällä Hengellä olisi yksi yhteinen nimi, jota nimeä siis tulisi kristityiksi kääntyneitä kastettaessa käyttää.

Kristittyjen kastehistoria taas todistaa, ettei käskyä ole noudatettu, vaan kyseisen erisnimen sijasta on tyydytty käyttämään noita yleisnimiä ”Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.”

Siinäkin tapauksessa että kaavan sanat olisivat syntyneet kristillisestä ajattelusta, ne jo melko aikaisin Didakhessa alkuaan esiintyessään, edustavat joka tapauksessa ensimmäisiä opillisia askelia myöhemmin kehitetyn kolminaisuusopin suuntaan.

Jeesus ei lihassa vaelluksensa päivinä todellakaan suoraan opettanut, että hänen julistamaansa Jumalan sanaa tulisi tulkita kolminaisuusopin avulla.

Näin siitä syystä, että nuo käsitteet ”kolminaisuus” ja ”kolminaisuusoppi” eivät kuuluneet niihin käsitteisiin, joita hän julistuksessaan käytti.

Silti esimerkiksi Uuden testamentin evankeliumeista viimeksi syntynyt Johanneksen evankeliumi on melko täynnä erikoisia Jeesuksen lausumia, jotka suorastaan puoltavat myöhempää opillista kehitystä.

Esimerkkinä vaikkapa Joh. 14: 23, jonka mukaan ”Jeesus vastasi ja sanoi hänelle:

” Jos joku rakastaa minua, niin hän pitää minun sanani, ja minun Isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen tykönsä ja jäämme hänen tykönsä asumaan.”

Tämän edellä lainaamaani jakeen edelliset ja perässä seuraavat tekstit antavat ymmärtää, että Isä ja Jeesus ”tulevat hänen tykönsä ja jäävät hänen tykönsä asumaan” nimenomaan Pyhän Hengen lähettämisen välityksellä.

Kolminaisuusoppi syntyi ja lyötiin uskontunnustuksena lukkoon vuonna 381, mutta sitä kehitettiin myöhemmin pitemmälle, aina Athanasiuksen uskontunnustuksen nimellä kulkevaan versioon asti, joka tuli valmiiksi 500 - 600 luvuilla.

Lopullisen kolminaisuusopin mukaan meillä siis on yksi Jumala kolmessa persoonassa ja kolme persoonaa yhdessä Jumalassa, Isä Poika ja Pyhän Henki.

Yksikään persoona ei ole toista persoonaa suurempi eikä myöskään toista persoonaa pienempi, eikä myöskään yksikään persoona ole toista persoonaa aikaisempi tai myöhempi, vaan kaikki persoonat ovat toistensa suhteen yhtä iankaikkisia ja yhtä suuria.

Vaikka yhtä persoonaa nimitetään Isäksi ja toista persoonaa Pojaksi, silti sellaista aikaa, jolloin Isä olisi ollut ilman Poikaa, sellaista aikaa ei ole koskaan tosiasiassa ollut. Sen sijaan Isä ja Poika ovat kumpikin olleet aina olemassa, toinen Poikana ja toinen Isänä.

Lisäksi jokainen persoona ei ole vain yksi osa Jumalan kokonaisuutta tai Jumalan ulottuvuutta, vaan jokainen persoona on jo yksinään täysi Jumala kaikkine täyteyksineen ja ulottuvuuksineen.

Lisäksi Jeesus ihmisen kaltaiseksi synnyttyään ei silti menettänyt mitään jumaluudestaan, vaan hän oli ihmisen kaltaisenakin samalla kertaa täysi ihminen, mutta samalla kertaa myös täysi Jumala.

Tämä kaikki edellä mainitsemani sisältyy siihen myöhemmin kehitettyyn kolminaisuusoppiin joka tuotiin julki täysin valmiina vasta Athanasiuksen uskontunnustuksessa.

Kolminaisuusoppi siis on mikä se on, kokonaan riippumatta siitä, mitä mieltä meistä itse kukin on sen paikkansa pitävyydestä.

Raimo Poutiainen

Lisäksi:

”Johdannoksi kasteteksteilleni.

Vuoden 2004 alussa kokoontuneessa raamattupiirissä luettiin Raamattua kohdasta ensimmäisestä korinttilaiskirjeen kohdasta,

kolme ensimmäistä lukua. Tarkoitus oli keskustella luetun tekstin pohjalta.

Luetut luvut herättivät mieleeni kysymyksen siitä, mitä on oikea kristillisyys. Otin siis kantaa sen raamatullisen näkökannan puolesta, että ihminen ei Suomessakaan synny kristityksi, vaan hänen tulee tulla henkilökohtaisen herätyksen kautta henkilökohtaiseksi uskovaksi, ollakseen todella oikea kristitty.

Halusin lakaista `rajan auki´ (lukemamme tekstin opettaman totuuden pohjalta) sen suhteen, että kristityksi kääntyneellä `hengellisellä ihmisellä´ on vissi ero siihen `luonnolliseen ihmiseen´ verrattuna, joista Paavali tekstissään puhui. Tämä ero on olemassa silloinkin vaikka tämä toinen osapuoli eli `luonnollinen ihminen´ olisi kirkon jäsen.

Alkukielen mukaan Paavali puhui tuossa kohdassa oikeastaan `sielullisista ihmisistä´ eli uskosta osattomista ihmisistä, `hengellisten ihmisten´ eli uskoon tulleiden, toisin sanoen: kristityiksi kääntyneiden vastakohtina. Paavalin mukaan kristityillä on todellakin jotakin josta nuo toiset ovat osattomia, nimittäin osallisuus Jumalan Hengestä.

Tätä kannanottoani eivät kuitenkaan kaikki läsnäolijat tuntuneet ymmärtävän, luterilaisessa piirissä kun oltiin. Niinpä eräät heistä esittivätkin kantansa sen näkemyksen puolesta, jonka mukaan he jo sylivauvoina saadun lapsikasteensa ohessa ovat saaneet myös kaiken muun kristitylle tarpeellisen, jopa siis Pyhän Hengen osallisuuden.

Tässä tilaisuudessa eräs pyysikin tuomaan esiin erään hengellisen lehden erään numeron, ja siitä lehdestä hän sitten luki erään papin kirjoituksesta seuraavan kohdan jonka tähän jatkoon nyt lainaan, ja jossa pappi perusteli nuoruuden aikaista oman kastekriisinsä aikana tekemäänsä ratkaisua seuraavasti:

Sylivauvana saamansa `kasteen´ kannalle jäämistään pappi näet puolusti seuraavasti: ”Teimmekö väärän ratkaisun? Kaste-kysymystä voi lähestyä monesta suunnasta. Lopulta on vain kaksi suuntaa. Ihmisen suunta ja Jumalan suunta. Ihmisen suunta lähtee aina siitä, että pelastuksen kysymyksessä on ihmisellä pieni osuus. Siihen opetus lapsena kasteessa saadusta armosta sopii huonosti. Mitä osuutta minulla olisi ollut kuukauden ikäisenä? Ei mitään. Mikä se Jumalan osuus on? Se on vain ja ainoastaan sata prosenttia.

Kasteessa joko saadaan anteeksiantamus, Pyhä Henki, usko ja kaikki taivaan aarteet tai sitten ei. Siksi se onkin niin loukkaavaa. Jumala antaa armosta kaiken anteeksi. Jumala tekee ratkaisun minun puolestani. Ihminen pelastuu armosta, uskon kautta Kristuksen työn tähden.

Kaste on yhtä täydellinen kuin Kristuksen ristinkuolema. Siksi lapsia kannattaa kastaa ja opettaa uskomaan Jeesukseen.”

Näin siis edellä kuului tuosta lehdestä luettu papin teksti.

Tekstin lukija myös ilmeisesti oletti, että hänen lainaamansa ja lukemansa teksti ratkaisi asian lopullisesti, eli oli tähän kysymykseen se `niin ja aamen´ eli `piste iin päälle´.

Kommenttini luettuun papin tekstiin:

Onhan se todella `ihmeellistä´ kun tämän papin kohdallakin kaikki autuusasiat ratkaistiin hänen kohdaltaan jo silloin kun hän oli vasta kuukauden ikäinen vauva, ja jolloin hän ei vielä itse tajunnut asiasta yhtään mitään.

Silloinhan hän näet sai kertomansa mukaan kaiken anteeksi (?!) Silloin jo hän sai jopa uskon ja Pyhän Hengen osallisuuden (?!)

Jumala jopa teki ratkaisun hänen puolestaan, joten hänen ei ilmeisesti ole tarvinnut sen jälkeen omakohtaista uskonratkaisua itse elämänsä aikana koskaan tehdä.

Pappi jätti kuitenkin sanojensa epäilijälle tekstissään auki porsaanreiän, hyvän vaihtoehdon, kirjoittaessaan:

`Kasteessa joko saadaan - tai sitten ei.´

Todellakin! Epäilijänkin mielestä joko saadaan tai sitten ei saada.

Tuon kaikkivoivan kasteen epäilijä onkin melkoisen vakuuttunut, ettei pappi eikä kukaan muukaan ole koskaan saanut tämän (vielä tajullisen tiedostavan elämän ulkopuolella oleviin sylilapsiin kohdistuvan) kastetoimituksen perusteella yhtään mitään niistä siunauksista, jotka tämä pappi tämän toimituksen välittämäksi sisällytti.

Kyllä ne siunaukset joita luterilaiset ovat saaneet, ovat heille kaikille tulleet epäilijän mielestä yksinomaan Kristuksen sovitustyön perustalta, jonka sovitustyön hekin ovat ymmärtävään ikään tultuaan ja asiasta opetusta saatuaan, uskossa omalle kohdalleen vastaanottaneet.

Edellä esittämäni papillisen kasteuskon esimerkki ilmensi selvää kasteen merkityksen ylikorostamista.

Kasteen ylikorostus yleensäkin, mutta varsinkin sylivauvakasteen merkityksen ylikorostus on selvää `sakramenttimagiaa´, jota ylikorostusta Isä Jumala ja Jeesus eivät (kaiken todennäköisyyden mukaan) allekirjoita.

En näet usko heidän hyväksyvän niitä alkuperäiseen kasteaktiin myöhemmällä ajalla tehtyjä käytäntöjen ja merkityksien muutoksia, joita alkukristillisen ajan jälkeen kasteaktiin on ympätty.

Tästä syystä kyseisen papin edellä lainatuissa mielipiteissä tuskin oli kasteen vaikuttavan sisällön osalta `totuuden häivääkään´.

Aivan toisenlainen kokemus kasteitten merkityksestä oli luettavissa äskettäin eräästä nettisivun keskusteluketjusta. Siinä eräs henkilö selosti lähimenneisyydessä kokemustaan keskustelupalstan kyselijälle.

Kyselijä sai luettavakseen seuraavan tekstin:

”Kysyit: "Olisi kätevä tietää, että mitä Sinun kasteessasi on Jumalan edessä tapahtunut,..."

No, kerrotaanpa lyhyesti kaikin mokomin. Minä olen nimittäin saanut kaksi kastetta. Se ensimmäisen sain muutaman viikon vanhana sylilapsena luterilaisessa kirkossa Helsingissä.

Siinä kasteessa ei minulle todellakaan tapahtunut yhtikäs mitään, paitsi mitä nyt otsani ja otsatukkani vähän taisi kastua. Tosin en tiedosta enkä muista tuosta tapahtumasta yhtään mitään, en edes sitä oliko minulla edes tukkaa vielä siihen aikaan.

Olin näet tuohon aikaan vielä melkoisesti tiedollisen elämän ulkopuolella oleva vauva, joka en osannut muusta ympärilläni oleville viestittää paitsi ravinnon eli äitini rinnan tai vaihtoehtoisesti tuttipullon tarpeestani, ja tietysti siitä, jos vaippani oli kastunut epämukavan märäksi, ja vaati tuosta syystä vaihtoa.

Noitakaan tarpeitani en osannut muulla tavoin ympärilläni oleville ilmaista, kuin sillä vauvojen kielellä, itkulla, kuten kaikki vauvat tuossa iässä tekevät.

Olenkin täysin varma, ettei minulle tuossa saamassani kasteessa tapahtunut ollenkaan mitään uudestisyntymistä eikä myöskään mitään uskoon tuloa, eikä sitäkään, että olisin jollakin ihmeen tavalla siirtynyt tuon toimituksen avulla pimeydestä valkeuteen.

Tulihan sitten noin puolentoista vuosikymmenen kuluttua se rippikoulukin käytyä, mutta siinäkään koulussa ei minulle tapahtunut mitään kasteenliiton uusimista, koska en tiedostanut tehneeni silloin pikkupilttinä ollessani, eli silloin kun minut kastettiin, mitään kasteen liittoa. Jos silloin jotakin liittoa tehtiin, niin siitä olen varma, että ainakaan minä itse en ollut siinä liiton tekemisessä ollenkaan mukana.

Minulle rippikouluiässä ja jopa sen jälkeen tuputetut täysin perättömät ja katteettomat vakuuttelut siitä, mitä minulle oli muka kasteessa tapahtunut, saivatkin minut siihen mieleen, että pidin kahteenkymmeneen ikävuoteeni asti koko kristinuskoa vain fossiilisten ihmisten katteettomana harrasteluna.

Aivan toinen tilanne syntyi, kun noin kaksikymmentäkesäisenä minut johdatettiin Jumalan armosta ensi kerran kuulemaan elävää evankeliumia.

Sain kuulla sanoman siitä, ettei oikeassa elävässä kristillisyydessä suinkaan tarvitse tyytyä vain uskomaan katteettomiin Hengestä syntymisiin.

Sain kuulla, että todellinen uudesti syntymä on kokemus, jossa kristityksi kääntynyt saa Jumalalta vakuuden ja sinetin siitä, että Jeesuksen hänessä kristityksi kääntymyksensä seurauksena aikaansaama pelastus on todella jumalallista todellisuutta.

Sain kuulla, että kristityksi käännytään siten, että suostutaan mielen muutokseen eli kääntymykseen, kolmannelta nimeltään parannuksen tekoon.

Sain kuulla, että kääntymyksen osoitukseksi tulee myös suostua vedessä kastettavaksi, koska juuri tuon kasteen seurauksena Jumala on luvannut kääntyvälle antaa kunkin kääntyvän synnit anteeksi.

Sain myös kuulla, että jo helluntaipäivänä Herran apostoli saarnasi, kuinka uskoon kääntymisen, parannuksen teon, ja kasteen vastaanottamisen jälkeen Jeesus on luvannut varustaa kääntyneet Pyhällä Hengellä.

Lupaushan näet annettiin jo niille miehille, jotka helluntaipäivänä kyselivät: "Miehet, veljet, mitä meidän tulee tehdä"

Heille näet vastattiin Pietarin suulla, uudemman kirkkoraamatun tekstin mukaan: "Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin (eli siis sen jälkeen, kun olette kääntyneet ja kasteen ottaneet) te saatte lahjaksi Pyhän Hengen."

Minulle kerrottiin, että vielä meidänkin päivinämme tuo lupaus pitää paikkansa, eli kuolleista ylösnoussut Herra Jeesus kastaa vieläkin kääntyneet ja itsensä kääntymisensä jälkeen Hänen nimeensä kastattaneet Pyhällä Hengellä.

Kaiken tuon kuultuani, päätin, että jos tuo on totta, minäkin haluan siitä osalliseksi päästä.

Jättäydyin siis oikein tuon seurakunnan kokoushuoneen alttarilla Herralle, jolloin siellä puolestani rukoiltiin.

Jo viikon kuluttua jättäytymisestäni minut kastettiin Herran nimeen. Ja juuri tuon saman kasteiltani jälkeen, kotiin saavuttuani, kävin iltapalan nauttimisen jälkeen rukoukseen.

Silloin se tapahtui, eli heti vesikasteeni jälkeisenä iltayön tunteina. Silloin Herra Jeesus (joka muuten on ainoa Pyhällä Hengellä kastaja) kastoi minutkin Pyhällä Hengellä.

Voin vakuuttaa, että Pyhän Hengen kasteen saamisessa on kyseessä kokemus, eikä mikään pelkkä oppi Hengen saamisesta.

Se vei sinä yönä unet silmistäni, ja rukousta jatkui aamuun asti. Viikko kaupalla kokemuksen jälkeen kuljin kaupungin katuja suorastaan Pyhän Hengen läsnäolon aikaan saaman pilven keskellä. Ja paitani sisällä sisimmässäni riemuitsi Pyhä Henki, ja todisti minun hengelleni, että minusta oli tullut Jumalan lapsi.

Ymmärtänet ehkä nyt, sinä kyselevä ystäväni, miksi minä pidän noista kahdesta saamastani vesikasteesta vain tuota jälkimmäistä oikeana ja pätevänä.”

Näin siis kertoi tuo keskustelukumppaniaan valistava henkilö nettisivulla, ja minä uskon hänen selostuksensa aivan totuuden mukaiseksi.

Olen itse kirjoittanut uskoani muokanneet kastetutkistelujeni tulokset nyt seuraaviin teksteihin. Onpa jopa näet niinkin, että suurin osa Suomen kirkon korkeasti oppineista papiston opettajista ovat aivan samaa mieltä kanssani tämän nyt seuraavan tutkisteluni tuloksista.

Itse asiassa oma argumentointini tutkistelussani pohjautuu suurelta osalta nimenomaan samojen korkeasti oppineiden professorien kirjoissaan antamaan opetukseen.

Nyt sitten varsinaisen aiheen tutkisteluun, jonka otsikkona on:

LÖYDETTY KASTETOTUUS

Tutkistelun sisällysluettelo on seuraava

Osa 1.

SISÄLLYSLUETTELO

Johdannoksi.

Mitä kirkkoisät todistavat?

Mitä apostoliset isät todistavat?

Mitä kirkkohistoria todistaa?

"...vedestä ja Hengestä..."

Alkuperäinen lähetyskäsky.

Matteuksen evankeliumin lähetyskäsky.

Markuksen evankeliumin lähetyskäsky.

Luukkaan evankeliumin lähetyskäsky.

Lähetyskäsky Johanneksen mukaan.

Välimietteitä.

Osa 2.

Kastekäytäntö alkuseurakunnassa.

Apostolien tekojen kastetekstit.

Uuden testamentin kasteopetus.

Lasten suhde Uuden testamentin aikaiseen seurakuntaan.

Vielä hiukan kirkkoisistä.

Kirkkoisien ajasta meidän päiviimme.

Väärinkäsitysten välttämiseksi.

Lähdekirjallisuusluettelo.

AIVAN ALUKSI.

Tämä kotisivutekstini pohjautuu aihetta käsittelevään alkuperäiseen artikkeliini, jossa olen esittänyt raamatunkohtien lainaukset kreikankielisinä, asettaen oman rivienvälisen käännökseni alkutekstin väliin. Kun tässä kotisivuversiossa en katso aiheelliseksi (muuta kuin poikkeustapauksissa) esittää raamatunkohtia kreikankielisinä, suomenkieliset käännökseni perustuvat silti alkuteksteistä sanatarkkuudella tekemiini (sana sanan alla) käännöksiin. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että suomennoksieni sanajärjestys on pitkälti kreikankielen sanajärjestyksen mukainen.

JOHDANNOKSI.

Kristikunta on jakaantunut vesikastetta koskevassa kannanotossa pääasiassa kahteen leiriin. Vanhat historialliset kirkot ja nuoremmatkin valtionkirkot pitävät käytäntönään joko valelemalla tai vihmomalla suoritettavaa lapsikastetta. Käytännössä tämä merkitsee sylilapsien järjestelmällistä kastamista. Uudemmat niin sanotut vapaat suunnat perustautuvat baptistiseen käytäntöön, joka uskonpuhdistuksen aikoihin ilmeni alkuaan niin sanotussa anabaptistisessa liikkeessä. Tämä katsomus hylkää sylivauvojen kasteen, pitäen kastettavan tietoista uskontunnustusta kasteen saamisen edellytyksenä. Suomen maassa luterilaiset edustavat edellistä, helluntailaiset sen sijaan jälkimmäistä katsantokantaa ja käytäntöä. Muitakin on kummankin käytännön kannalla, mutta mainitsin nämä kaksi meidän maassamme suurinta oman käytäntönsä edustajaa. Nämä ryhmittymät ovat jo ehtineet alustusesitelmien pohjalta keskenään keskustelemaan tästä kastekysymyksestäkin. SLEY. julkaisi aikoinaan kirjankin näistä esitelmistä, nimeltään: "Kaste ja usko."

Näissä esitelmissään luterilaiset argumentoivat, puhuen perättömiä muka "...lapsen uskosta", ja että "uskossa on oleellisinta Jumalan kädessä oleminen." Tämän perusteella "pikkulapsikin on kelvollinen kasteelle, tiedollisen elämän puuttumisesta huolimatta." Näin ollen kaste nähdään "Jumalan tekona, joka on yksityisen ihmisen uskosta riippumaton." Puhutaan "uskon ulottuvuuksista, jotka eivät aukene pelkästään ihmisen ymmärrykselle", ja näin ollen "tässä mielessä on pienilläkin lapsillakin (muka) mahdollisuus uskoa." Myös Pyhän Hengen saaminen samaistetaan vesikasteen toimittamisen yhteyteen, ja pidetään sitäkin yleensä selviönä, että sylilapsikin (muka) uudesti syntyy vesikasteen toimittamisen yhteydessä. Lapsikasteen, myös sylilasten kasteen, väitetään jopa periytyvän apostolisen alkuseurakunnan ajalta.

Helluntailaisten esitelmästä käyvät ilmi seuraavat näkemykset: "Vedestä syntyminen" tulkitaan "sanasta syntymiseksi", ja syntien anteeksi saaminen erotetaan kastetapahtumasta erilleen. "Uudestisyntymisen peso" ei myöskään tarkoita kastetta. Kaste sen sijaan on merkinnyt ja merkitsee tänäänkin vain "moraalista kannanottoa." Pienet sylilapset eivät kykene uskomaan, ja koska uskominen on kasteen saamisen edellytys, ei luonnollisestikaan ole oikein kastaa sylilapsia. Uudestisyntymisen vaikuttaa sana ja Henki, mutta kasteella ei ole siinä osuutta. Lapsikaste, puhumattakaan sylilasten kasteesta, ei ole heidän mukaansa periytynyt apostoliselta alkuseurakunnalta, vaan on kasteen myöhempi sovellutus.

Näin tuiki toisistaan eriäviä tulkintoja on mahdoton sovittaa yhteen. Onko silti oletettavissa, että ne molemmat saisivat todellista tukea Raamatun, ennen kaikkea Uuden testamentin teksteistä? Vai onko ehkä niin, etteivät Uuden testamentin tekstit riitä sellaisinaan ratkaisemaan asiaa, ja että tarvitaan lisäksi myös muita, Uuden testamentin ulkopuolisia tekstejä?

MITÄ KIRKKOISÄT TODISTAVAT?

Lainaan seuraavassa vain muutaman, mutta sitäkin merkittävämmän niin sanottujen "kirkkoisien" todistuksen:

Vuonna 148 Justinus marttyyri kirjoitti keisari Antonius Piukselle kirjeen, jossa on kaksi mielenkiintoista kohtaa. Toinen niistä kuuluu: "Meidän joukossamme on monia 60 -70 vuotiaita miehiä ja naisia, jotka jo lapsina ovat tehdyt opetuslapsiksi." Kun Justinus tässä kirjoittaa "lapsina opetuslapsiksi tehdyistä", lapsikasteen kannattajien puolella ymmärretään mieluusti hänen viittaavan Matteuksen evankeliumin nykymuodon mukaiseen lähetyskäskyyn, jonka mukaan: "Mentyänne tehkää opetuslapsia kaikista kansoista, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen,..." Justinuksen tätä kohtaa pyritään siis mieluusti käyttämään kirkon nykyisen lapsikastekäytännön puolustuksena. On ikävää ja selvään epärehellisyyteen viittaavaa, kun sylilapsikasteen kannattajat pyrkivät visusti salaamaan opetettaviltaan Justinuksen saman kirjeen laajemman kohdan. Tämä laajempi kohta näet paljastaa, mistä Justinuksen kirjeessä tosiasiassa oli kyse:

"Minä tahtoisin nyt selittää, kuinka me jotka Kristus on uudistanut, olemme jättäytyneet Jumalalle, jotta ei, jos minä tämän sivuuttaisin, voitaisi minua katsoa epärehelliseksi jossakin kohtaa tätä selontekoani. Kaikkia, jotka ovat tulleet vakuuttuneiksi ja uskovat, että se mitä me opetamme ja puhumme, on totta, ja jotka tunnustavat voivansa elää sen mukaan, opetetaan ensin rukoilemaan ja paastoten pyytämään Jumalalta entisiä syntejään anteeksi. Ja myös me paastoamme ja rukoilemme yhdessä heidän kanssaan. Sitten me johdatamme heidät johonkin paikkaan jossa on vettä, ja he uudestisyntyvät samalla tavalla kuin mekin uudestisynnyimme. Sillä he vastaanottavat silloin vesipeson kaikkien Isän ja Herran Jumalan nimessä, ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Pyhän Hengen nimessä."

Justinus siis kirjoitti "Kristuksen uudistamista Jumalalle jättäytyneistä, jotka vesikasteensa edellä ovat tulleet vakuuttuneiksi ja uskoviksi. He ovat myös kasteensa edellä tunnustaneet haluavansa ja kykenevänsä elämään kristittyinä. Kasteensa edellä heidän tuli rukoilla ja pyytää Jumalalta entisiä syntejään anteeksi.

Tämä Justinuksen kohta todella todistaa, että hän uskoi uudestisyntymisen tapahtuvan vedellä kastettaessa, muttei kuitenkaan ilman kastettavan henkilökohtaista uskoa, eli kääntymystä ja uskoon tuloa. Kohta myös todistaa, että Justinus oli ottanut vakavasti Johanneksen evankeliumista löytyvän Herramme opetuksen `vedestä ja Hengestä´ syntymisestä. Samalla Justinuksen näkemys uudesti syntymisestä puhuu sen seikan puolesta, että kohdan Joh. 3: 5 kreikankielisen alkutekstin sanat: "hydatos kai" (`vedestä ja´) olisivat alkuaankin kuuluneet jakeen tekstiin.

Justinuksen kirjeen tekstiä ei siis rehellisyyden nimessä käytetä oikein, jos tekstin puhetta `opetuslapseksi tekemisestä´ sovelletaan siten, että teksti tarkoittaisi myös sylivauvojen oppilaiksi tekemistä.

Mutta 30 vuotta myöhemmän Irenaeuksen tekstin tulkinnan suhteen, tilanne on jo toinen.

Irenaeus eli vuosina 140-202. Teoksessaan Adversus haereses (lahkoja vastaan) noin vuodelta 177, joka kokonaisuudessaan on säilynyt vain pohjoisafrikkalaisena latinannoksena IV vuosisadalta) hän kohdassa II.22.4 kirjoitti:

"Sen tähden, kun Hän oli Mestari, oli Hänellä myös Mestarin ikä; ei halveksien eikä käyden tietä joka oli yli inhimillisen luonnon, eikä myöskään omassa persoonassaan rikkoen sitä lakia, jonka Hän oli määrännyt ihmissuvulle, vaan pyhittäen jokaisen erikoisen ikäkauden sen yhtäläisyyden kautta; sillä Hän tuli itsensä kautta pelastamaan kaikkia, kaikkia, sanon minä, jotka Hänen kauttaan uudestisyntyvät Jumalalle, imeväisiä lapsia, ja pieniä lapsia, poikia, nuorukaisia ja vanhempia ihmisiä. Sen tähden Hän läpikävi jokaisen ikäkauden: imeväisille Hän tuli imeväiseksi lapseksi, pyhittäen imeväiset; pienten keskuudessa pieneksi, pyhittäen ne, jotka olivat tässä iässä, ja samalla tullen heille hurskauden, vanhurskauden ja alamaisuuden esikuvaksi..."

Tämä Ireneuksen teksti todistaa, että hänkin uskoi kasteessa tapahtuvaan uudestisyntymiseen. Mutta tämän lisäksi hän uskoi muutakin. Kun hän mainitsi rintalastenkin voivan Kristuksen kautta uudestisyntyä Jumalalle, hän ei asiallisesti voinut edes tarkoittaa muuta kuin kastetta. Kaste siis Ireneuksenkin mukaan uudesti synnyttää, ja nyt jopa ilman henkilökohtaista uskoa, koska sylilapsiakin oli alettu kastaa.

Ortodoksisen kirkon patrologian oppikirjassa todetaankin:

"Ireneos on ensimmäinen kirkollinen kirjailija, joka todistaa lapsikasteen käytöstä seurakunnassa."

Tämän jälkeen pienten lasten kastetta puolustaa yksi jos toinenkin kirkkoisä. Otan tähän lisäksi vain kaksi merkittävää mainintaa. Origenes (eli vuosina 185-254) kirjoitti:

"Kirkollisen ohjeen mukaan pitää kastaa myös pieniä lapsia. ... Kirkko on saanut apostoleilta perimätavan kastaa myös pieniä lapsia. ... Koska synnynnäinen saastutus pestään pois kasteen kautta, pienet lapsetkin tulee kastaa. Sillä jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan."

Origeneskin uskoi uudestisyntymisen tapahtuvan kastettaessa. Lisäksi hän väittää pienten lasten kastamisen olevan jopa apostoleilta peritty tapa.

Kuitenkin Origenekselle omistettu lause pienten lasten kasteen apostoleilta periytymisestä puuttuu alkukielisestä kreikkalaisesta tekstistä. Se esiintyy vain latinankielisessä käännöksessä.

Kun latinaksi kääntäjät (Hieronymus ja Rufinus) lisäksi ovat tunnustaneet tehneensä lisäyksiä Origeneen teksteihin, on epävarmaa onko tämä Origeneen lausuma aito. Siinäkin tapauksessa, että se olisi aito, se ei kuitenkaan vakuuta väitteen todenperäisyydestä, vaan ainoastaan Origeneen uskosta.

Samaa on sanottava Augustinuksesta joka eli vuosina 354 - 430 ja väitti Origeneksen tavoin:

"Kirkon tapa kastaa pienokaisia ei ole halveksittava eikä myöskään uskottava, ellei se olisi apostolinen tapa. Kirkko on aina käyttänyt lapsikastetta. Se on aina pitänyt

siitä kiinni."

'Edellä selostetun valossa voidaan todeta seuraavaa: Kun sylilasten kastamisesta ei vielä Justinuksen ajalta ole selviä todisteita, tapa ei varmuudella silloin vielä ollut käytössä siinä kristillisessä yhteisössä jossa hän eli ja vaikutti..

Justinuksen ajan jälkeiset kirkkoisät, Irenaeus, Origenes ja Augustinus (ja monet muutkin) sen sijaan jo selvästi todistavat sylilasten kastamisen olevan käytössä jo heidän aikanaan. He myös uskoivat tavan periytyneen apostoleilta ja kykenevän ilmeisesti uudesti synnyttämään myös sylilapsen ikäiset.

Heidän väitteensä tavan periytymisestä apostoleilta on kuitenkin asetettu totuusarvoltaan kyseenalaiseksi.

MITÄ APOSTOLISET ISÄT TODISTAVAT?

Apostolisten isien kirjoituksiin kuuluu joukko tekstejä, joista vanhimmat ovat samalta ajalta kuin Uuden testamentin nuorimmat tekstit. Nämä tekstit ovat siis vanhempia

kuin edellä lainatut kirkkoisien maininnat, josta syystä niiden todistuksella on varteenotettava painoarvo. Lainaan näistäkin vain pari merkittävää tekstiä.

" Didakhee" = Opetus, kahdentoista apostolin opin" nimellä kulkeva kirjoitus (noin vuodelta 100), sanoo:

"Ennen kastetta paastotkoot kastaja ja kastettava, sekä jotkut muut lisäksi, jos mahdollista. Kastettavan käske paastota päivä tai kaksi ennen toimitusta."

Kun kastettavalle annetaan kehotus paastota ennen kastetoimitusta (eikä puhuta mitään poikkeuksen muodostavista kastettavista, joita paastokäsky ei koske),

näyttää ilmeisen selvältä, että teksti tarkoittaa kastettujen olleen jo sellaisessa iässä, jossa paastoaminen oli jo mahdollista. Kastettavat olivat siis tietoisessa iässä olevia, evankeliumin vastaanottaneita henkilöitä.

Vuosiin 117- 135 ajoitettu "Barnabaan kirje" puolestaan sanoo:

"Autuaat ne, jotka ovat panneet toivonsa ristiin, ja sitten astuneet veteen."

"Me astumme veteen täynnä syntiä ja saastaa, mutta nousemme siitä sydämessämme hedelmä, nimittäin pelko, ja hengessämme toivo Jeesukseen."

Tässä edellytetään veteen eli kasteelle astuvalta sitä, että hän on ensin asettanut toivonsa ristiin eli Jeesuksen sovituskuolemaan. Teksti edellyttää kastettavan myös itse astuvan veteen, ja myös nousevan kasteelta omin jaloin, hengessään toivo Jeesukseen. Näitä edellytyksiä voidaan soveltaa vain sellaisiin henkilöihin, jotka ovat jo siinä iässä että ovat tietoisesti vastaanottaneet evankeliumin sanoman.

Jo tähänastinen tutkistelumme osoittaa, että kastekäsityksissä ja kastekäytännössäkin on jo varhain ilmennyt muuttumista ja hajontaa. Näin sen suhteen, mitä itse kaste merkitsi, ja ketkä katsottiin kasteelle kelvollisiksi. Seuraava lyhyt katsaus kirkkohistoriaan kertoo saman huomion.

MITÄ KIRKKOHISTORIA TODISTAA?

Kastekäsitysten ja käytännön muutoksia selostaa mainiosti myös luterilais-protestanttinen Christensen - Göransson Kirkkohistorian ensimmäinen osa.

Apostolista aikaa käsittelevässä luvussa (vuodet 30-64) selostetaan:

"Ne, jotka olivat kääntyneet, ja saaneet uskon ristiinnaulittuun Jeesukseen, ottivat vastaan kasteen. ... Kristillinen kaste tajuttiin tapahtumaksi, jossa annettiin synnit anteeksi, ja otettiin kastettu Messiaan pelastettujen joukkoon. ... Koska pelastus kuitenkin perustui Jeesukseen, suoritettiin kaste Jeesuksen nimeen, mikä merkitsi sitä, että kastettu oli hänen omaisuuttaan, ja oli hänen suojeluksessaan."

Apostolien jälkeistä aikaa (vuodet 64-140) käsittelevä luku puolestaan selostaa:

"Katekumenaattia pidettiin välttämättömänä valmentautumisena kasteen vastaanottamiseen. Se, joka saatuaan opetusta kristinuskon uskonnollisesta ja eettisestä sisällöstä, oli luvannut uskoa ja elää kristittynä, pääsi kasteelle. ... Sen jälkeen kun kastettava oli vastannut myöntävästi kasteen toimittajan kysymykseen, uskoiko hän Isään Jumalaan, Poikaan ja Pyhään Henkeen, hänet kastettiin, mikä tapahtui yleensä upottamalla. ... ...Kaste tapahtui Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen - tämä syrjäytti apostolien jälkeisellä ajalla lähes kokonaan kasteen Jeesuksen nimeen. Aikuiskaste oli vallitseva. Varmasti ei voida sanoa, kastettiinko lapsia lainkaan."

Ajasta, jolloin kristinuskosta tuli valtakunnan uskonto (vuodet 311- 395), luemme:

"Katekumenaatti oli vielä 300-luvulla tärkeä, koska kaste toimitettiin pääasiassa aikuiskasteena. ... Sitä mukaa kun Rooman väestöstä tuli kristittyjä, lapsikaste yleistyi. Siten katekumenaatti lakkasi, joskin sen menot liitettiin lapsikasteeseen. ... ... ettei varsinaista upotuskastetta (immersio) enää noudatettu. Nyt kastettavan pää ainoastaan valeltiin vedellä, tai kaadettiin hänen päähänsä vettä (aspersio)."

Edellä esittämäni lyhyt kirkkohistorian lainaus todellakin pitää todennäköisenä, että alkuaan apostolisella ajalla kastettiin vain kääntyneitä uskoon tulleita.

Apostolien jälkeisellä ajalla oli perustettu katekumenaattejakin eli kastekouluja kasteelle pyrkiville, joten apostoliselta ajalta periytynyt kääntymisen ja uskomisen kaste-ehto säilyi.

Kun kirkkohistorian mukaan tänä aikana aikuiskaste oli vallitsevana, ei voida varmuudella sanoa, kastettiinko lapsia lainkaan.

Vasta myöhemmin, Rooman valtion omaksuttua kristinuskon, lapsikaste yleistyi ja kastekoulu eli katekumenaattikin lakkasi.

Edellä esitettyjen historian tosiasioiden valossa, väitteitä sylilapsikasteen apostoliselta ajalta periytymisestä ei suinkaan ole syytä pitää varmana sen perusteella, että jotkut kirkkoisät tällaista väittävät.

Varsinkin Uuden testamentin opetusten valossa nämä lausumat eivät todellakaan vakuuta.

Ne eivät osoittaudu totuusarvoltaan luotettaviksi, kuten seuraava tekstiesimerkki antaa ymmärtää: Kristinuskon historia 2000 (Weilin & Göös) ensimmäinen osa tunnustaa sivullaan 84 kirkon alkuaikojen jälkeen muuttuneesta kasteen edellytyksistä seuraavaa:

"Kirkon alkuajoista saakka pienet seurakunnat olivat joutuneet kohtaamaan suuria vaikeuksia ja vahvistamaan itse omaa uskoaan, kun taas germaanikansojen käännyttäjä oli organisoitu ja teologisesti vahva kirkko. Käännynnäisille kaste ei enää merkinnyt - kuten aikaisemmin - tietoista kristinuskon tunnustamista. Se oli vain ulkoinen merkki kirkkoon kuulumisesta. Vanhan kirkon aikaan kääntyminen oli ollut kasteen edellytys, mutta nyt järjestys oli päinvastainen; kasteeseen liittyvä uskonnonopetus (katekumenaatti) seurasi kasteen jälkeen, jos silloinkaan. Täydellisinä ja tietoisina kristittyinä pidettiin munkkeja ja nunnia jotka luostareissaan omistautuivat kokonaan uskonsa toteuttamiselle (-> 529/s. 82)."

Nyt sitten Uuden testamentin tekstien pariin, alkaen Johanneksen evankeliumista:

"...VEDESTÄ JA HENGESTÄ..."

Johanneksen evankeliumi kertoo Jeesuksen itsensä sanoneen (Joh.3:5):

" Totisesti totisesti minä sanon sinulle: jos ei joku synny vedestä ja Hengestä, hän ei voi tulla sisälle Jumalan valtakuntaan."

Kaikissa kreikankielisissä tunnetuissa käsikirjoituksissa tekstissä esiintyy "vesi" (hydatos) - sana. On myös ilmeisen selvää, että sanonta: "jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ...", tarkoittaa veden osalta selvästikin kastetta, ja se siis saattaa jopa olla Herramme alkuperäinen ilmaisu. Ilmaisun alkuperäisyyden puolesta todistaa sekin seikka, että monien kirkkoisien näkemys uudestisyntymisen ja vesikasteen keskinäisestä vuorovaikutuksesta näyttää pohjautuvan juuri tähän Jeesuksen lausumaan.

Nestlen Novum - 63 painoksen alaviitteessä on kylläkin tieto, jonka mukaan kirkkoisien Justinuksen ja Origeneen tekstiperinteen perusteella tämä kohta olisi alkuaan puhunut vain Hengestä syntymisestä. Kreikan alkutekstin sanat: "hydatos kai" saattavat siis olla tekstiin tehty myöhempi lisäys. Asiallisesti kohta tällaisenakin, siis vedestäkin puhuvana, tarkoittaa silti Hengestä syntymistä. Seuraava jae nimittäin selittää, että "vedestä ja Hengestä syntymisessä" (jae 5) on tosiasiassa kysymys vain "Hengestä syntymisestä" (jae 6): "Mikä lihasta on syntynyt on liha, mikä Hengestä on syntynyt on henki."

Kun kysymme, mitä Jeesus on asiallisesti vedestä syntymisellä tarkoittanut, on vastaus seuraava: Vedestä syntymisellä Jeesuksen on täytynyt viitata sekä Johannes Kastajan, että omienkin oppilaittensa suorittamaan kasteeseen (Joh.4:1-2), ja täksi kasteeksi Nikodeemuksenkin on täytynyt Jeesuksen vastaus mieltää. Kun Jeesus mainitsi ensin vedestä syntymisen, sitten Hengestä syntymisen, tämäkin seikka varmentaa asiaa. Vedestä syntyminen eli kaste tarkoitti tämän syntymisen prosessin käyntiin laittoa. Varsinainen Hengestä syntyminen kun oli mahdollista vasta Jeesuksen lunastustyön ja ylösnousemuksen tapahduttua, kuten seuraavat kohdat selvästi osoittavat: Gal.4:4-6, 1 Piet.1:3. = Pääsimme lapsen asemaan ja saimme lapseuden hengen, Jeesuksen lunastettua kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan lain alaiset. Näin Jumala uudesti synnytti meidät elävään toivoon Jeesuksen Kristuksen kuolleista nousemisen kautta.

Mitä uudestisyntymisellä tosiasiallisesti tarkoitetaan, se selviää, kun sovitamme yhteen kaikki aiheesta puhuvat eri näkökohdat. Lukuun ottamatta kohtaa Matt. 19:28:aa joka viittaa kuolleista ylösnousemukseen, kaikki muut kohdat selittävät vedestä ja Hengestä syntymisen asiasisältöä. Joh. 1:13 mukaan uudestisyntyminen on "Jumalasta syntymistä", jota edellinen jae kuvaa "oikeudeksi (eksuusian) tulla Jumalan lapseksi." Se tapahtui ja tapahtuu kaikille niille, "jotka ottivat ja ottavat hänet (s.o. Jeesuksen) vastaan", ja näin hänet henkilökohtaisesti vastaanottavina "alkoivat (ja alkavat) uskoa hänen nimeensä."

1 Joh.5:1 sanookin, että "jokainen joka uskoo, että Jeesus on Kristus, on Jumalasta syntynyt", joten uudestisyntyminen on siis uskoon tulemista, jota 1 Piet. 1:3 nimittää "elävään toivoon" uudestisyntymiseksi.

Saman luvun jae 23 sanoo tämän syntymisen tapahtuvan "Jumalan elävän ja pysyvän sanan kautta", jolla tarkoitetaan julistettua ja / tai luettua evankeliumin sanaa (jae 25). Uudestisyntymistapahtuma edellyttää siis evankeliumin sanoman kuulemista tai lukemista, jonka seurauksena asianosaisessa saattaa tapahtua henkilökohtainen Jeesukseen turvansa asettaminen eli uskoon tuleminen. Tämä merkitsee samalla hänen vastaanottamistaan, ja häneen uskossa pukeutumista (kun otetaan uskovana kaste: Gal.3:26-27). Uskon ja kasteen vastaanottamisen välittämää uutta hengellistä tilaa nimitetään vedestä ja Hengestä syntymiseksi.

Tämän uuden hengellisen tilan toinen nimi on "uudistus" jonka Pyhä Henki (uudesti syntyvään runsaasti vuodatettuna) saa aikaan.

Uudestisyntymisen eli uskoon tulon eräs nimitys on siis "vedestä ja Hengestä syntyminen", joka veden osalta tarkoittanee vesikastetta. Kastetta vastaanotettaessa tulee kuitenkin muidenkin osatekijöiden olla vastaanottajassa vaikuttamassa, eli evankeliumin sanan uskossa vastaanottamisen on täytynyt edeltää kastetta. Tämän uskoon tulemisen prosessin tulee siis olla käynnissä kasteelle tultaessa, ja ilmetä kastettavan uskontunnustuksena kasteen edellä.

Näin oli alussa, ja siksi kastetta nimitettiin "uudestisyntymisen pesoksi / kylvyksi" (to luutron tees palinggenesiaas) Tiit.3:5): Tiit. 3:4-7:

" Mutta kun meidän pelastajamme Jumalan hyvyys ja ihmisrakkaus tuli ilmi, ei teoista, joita me vanhurskaudessa teimme, vaan mukaan hänen laupeutensa, hän meidät pelasti, kautta uudestisyntymisen kylvyn ja Pyhän Hengen uudistuksen, jonka hän vuodatti meihin runsaasti, Jeesuksen Kristuksen meidän pelastajamme kautta., jotta vanhurskautettuina hänen armossaan, olisimme perillisiä toivon mukaan iankaikkisesta elämästä."

Tämän "uudestisyntymisen kylvyn" on nykykreikan dimotiki- kielinen tekstilaitos kääntänyt "uudestisyntymisen kasteeksi": "Hän pelasti meidät uudestisyntymisen kasteella ja uudistuksella jonka Pyhä Henki lahjoittaa."

Tämän käännöksen ilmaisussa voidaan nähdä kreikkalaiskatolisen kirkon pyrkimys sisällyttää tulkintansa uudesti syntymisestä sisälle Uuden testamentin tekstiin. Tämä kirkkohan myöskin opettaa uudestisyntymisen tapahtuvan kasteessa.

Tätä ei Paavali (vastoin myöhempää Justinusta ja muita) kuitenkaan ole tarkoittanut:. Ilmaisulla: "dia luutruu palinggenesiaas" Paavali on ilmeisestikin tarkoittanut, että samoin kuin luonnollisessa syntymässä lapsi tavallisesti pestään heti syntymänsä jälkeen, samoin myös uudestisyntynyt eli uskoon tullut ihminen (1 Joh. 5: 1) pestään kasteessa, heti uskoon tulonsa jälkeen.

Tiitus 3:3-7 mukaan Jumala "pelasti" kunkin kristityn, ei ainoastaan uudestisyntymisen kylvyn eli kasteen, vaan myös Pyhän Hengen (suorittaman) uudistuksen kautta. Lopputulos tästä kääntymystä ja kastetta seuraavasta, Jeesuksen kautta tapahtuvasta Hengen vuodatuksesta on, että olemme vanhurskautettuja hänen armonsa kautta ja iankaikkisen elämän perillisiä.

Tämän kohdan mukaan pelastuminen sulkee sisäänsä ensiksikin uudestisyntymisen eli uskoon tulon, sitten uudestisyntymisen kylvyn eli kasteen, ja lopuksi vielä Pyhän Hengen suorittaman uudistuksen (uusi luomus), jonka Hengen pelastuva kokee runsaana vuodatuksena sydämeensä. Tällä Hengen vuodatuksella tarkoitetaan Pyhän Hengen kastetta.

Sen, että uudestisyntymisen kylvyllä sen sijaan todellakin tarkoitetaan vesikastetta, todistaa Ef. 5: 25-26:

"Miehet, rakastakaa vaimoja, kuten myös Kristus rakasti seurakuntaa, ja itsensä sen edestä antoi alttiiksi, jotta sen pyhittäisi, puhdistettuaan kylvyllä veden sanassa, ..." Tämän efesolaiskirjeen kohdan jakeen 26 on kreikkalainen raamattuoppinut N. Trempela kääntänyt Uuden testamentin parafraasiinsa erittäin mielenkiintoisesti: "...että hän sen pyhittäisi, sen jälkeen kun hän sen puhdisti veden kylvyn välityksellä, eli pyhän kasteen, avuksihuutamisen sanalla, joka saattaa tätä kylpyä."

Uudestisyntyminen merkitsee Uudessa testamentissa siis tietoiseen henkilökohtaiseen uskoon tulemista. Tämän saa aikaan vastaanotettu evankeliumin sana, ja sen sinetöi todeksi Pyhän Henki, josta Hengestä uudestisyntynyt pääsee lupauksen mukaan itsensä kastattamisen jälkeen osalliseksi.

Uudestisyntyminen ei siis tapahdu vedellä kastettaessa kenenkään aikuisenkaan (saati sitten sylilapsen) kohdalla automaattisesti.

Evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen hyväksymässä kristinopissa sanotaan kohdassa 58 kasteesta:

"Kasteessa toimii Jeesus Kristus itse. Hän uudesti synnyttää meidät siinä, ja ottaa meidät Jumalan lapsiksi ja seurakuntansa jäseniksi. Hän vapauttaa meidät synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta."

On mielestäni ilmeistä että Evankelis-luterilaisen kirkon oppi tämän kasteessa tapahtuvan uudestisyntymisen kohdalla, vaikuttaa opilliselta erehdykseltä,

Näin varsinkin silloin, kun kaste kohdistetaan vielä tiedostavan tajunnan ulkopuolella eläviin sylivauvoihin.

Kirkkoisien lausunnot todistavat, että tämä erehdys sai alkunsa jo melkein heti apostolisen ajan jälkeen. Tuolloin itse kastetta yksinään alettiin nimittämään uudestisyntymiseksi. Näin tapahtui, vastoin Herramme alkuperäistä tarkoitetta tekstissä Joh. 3: 3-5.

ALKUPERÄINEN LÄHETYSKÄSKY

Ajattelevaa Uuden testamentin lukijaa kummastuttaa (Apostolien tekoja lukiessaan) alkuseurakunnan jäsenten käytös. Vaikka Jeesus oli antanut selvän lähetyskäskyn mennä tekemään kaikista kansoista Herran opetuslapsia, ja vaikka hän oli käskenyt saarnata evankeliumia kaikille luoduille, näin ei kuitenkaan alkuun tapahtunut. Nekin Jerusalemin alkuseurakunnan jäsenet, jotka vaelsivat muihin maihin, eivät puhuneet sanaa muille kuin juutalaisille.

Kun Pietari sitten saamansa näyn vaikutuksesta löysi uskalluksen mennä Korneliuksen kotiin evankeliumia julistamaan, ja Korneliuksen perhekunnan kääntymys tuli Jerusalemin seurakunnan jäsenten korviin, joutui Pietari syytöksen alaiseksi tästä ympärileikkaamattoman kodissa vierailustaan.

Pietari joutui tarkoin selittämään ja perustelemaan tapahtumaa, ja vasta tässä yhteydessä näyttää seurakunnalle selvinneen, että pakanoistakin kääntyneille kuuluu sama evankeliumin armo ja jopa Pyhän Hengen osallisuus kuin juutalaisista kääntyneillekin.

Edellä sanottu nostaa kysymyksen: miksi ei Jeesuksen selvää lähetyskäskyä ymmärretty eikä noudatettu, jos hän kerran sellaisen antoi? Vai onko ehkä niin, ettei Jeesus ole antanutkaan lähetyskäskyä siinä muodossa missä se evankeliumeissa esiintyy? Onkin syytä jatkaa tätä tutkistelua lähetyskäskyt yksi toisensa jälkeen läpikäyden.

MATTEUKSEN EVANKELIUMIN LÄHETYSKÄSKY

Mat. 28:18-19: kuuluu kreikankielisestä alkutekstistä tehtynä sanatarkkana käännöksenä seuraavasti:

Edellä kirjoitetun käännöksen alkukielisessä versiossa esiintyy "matheeteuoo" - verbin aoristin imperatiivin muoto: "matheeteusate". Tämä verbi merkitsee oppilaaksi (tai opetuslapseksi) tekemistä eli opetuslapseuttamista. Verbin kohteena ovat kaikki kansat: "panta ta ethnee". Kuitenkaan ei `kaikkia kansoja´ tarkoiteta kansakuntina tekemisen kohteiksi, vaan tarkoitetaan kaikkien kansojen yksilöitä. Tämä ilmenee tekstissä siitä, että vaikka "kansat" (ta ethnee) on monikon neutrimuoto, tähän viittaava pronomini "heitä" esiintyy silti monikon akkusatiivin maskuliinimuodossa: "autuus", eikä neutrimuodossa: "auta".

Verbit "kastavina" (baptidzontes) ja "opettavina" (didaskontes) ovat kumpikin preesensin partisiippimuodossa. Preesensin partisiippi merkitsee yleensä pääverbin kanssa samanaikaista toimintaa, joten tässä siis merkitys on, että kansojen yksilöistä tehdään oppilaita kastamalla ja opettamalla.

Teksti on kuitenkin ongelmallinen, koska kreikankielinen alkuteksti ei ole sisältänyt alkuperäisessä kirjoitusmuodossaan ollenkaan välimerkkejä. Ei ole selvää, missä suhteessa "kastavina"- ja "opettavina"- partisiipit ovat keskenään, kun sanojen "Hengen" (pneumatos) ja "opettavina" (didaskontes) väliltä puuttuu lisäksi "kai"- eli "ja"- sana.

Eräissä arvostetuissa käsikirjoituksissa (esim. Codex Vaticanus) esiintyy preesensin partisiipin "baptidzontes" sijalla aoristin partisiippi: "baptisantes". Tämän mukaan partisiippien keskinäinen suhde selvenee, kun merkitys muuttuu: "Kastettuanne heidät...opettakaa..."

Kreikkalainen raamattuoppinut Johannes Kolitsara on julkaissut Kreikassa Uuden testamentin parafraasin eli selittävän mukaelman. Tässä parafraasissa pyritään mahdollisimman tarkoin tuomaan ilmi alkutekstin merkitys, sellaisena kuin kirkkoisät ovat tekstit ymmärtäneet. Kolitsaran teksti Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyyn on seuraava:

"Siis, menkää nyt ja opettakaa totuutta kaikille kansoille. Ja heidät, jotka tulevat uskoviksi ja tulevat oppilaiksenne, kastakaa heidät nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen. Opettakaa heitä pitämään kaikki käskyt, jotka minä teille olen antanut. ..."

Kolitsaran mukaan on siis oikein tulkita Matteuksen alkutekstin merkitys siten, että oppilaaksi tekeminen aloitetaan opettamalla, ja vasta sen jälkeen kastetaan nämä uskoviksi tulleet ja täten apostolien oppilaiksi suostuvat, jonka jälkeen taas jatketaan opetusta. Evankeliumin julistaminen on opettamista, ja ihmisten oppilaiksi tekeminen aloitetaan, julistamalla heille evankeliumia. Näin myös Apt.14:21 kertoo tapahtuneen: "Ja julistettuaan evankeliumia siinä kaupungissa, ja tehtyään monia oppilaiksi..."

Tässä on ilmeistä, että oppilaiksi tekemiseen kuului evankeliumin vastaanottaneiden kastaminen, vaikka sitä ei tekstissä sanota.

Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyn mukaan Jeesus olisi siis käskenyt kastaa oppilaiksi suostuvat "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen." Onkin selvää, että itse kastaminen on kyllä kuulunut alusta asti oppilaaksi tekemisen yhteyteen, mutta samaa selvyyttä ei ilmene siinä, mihin nimeen alkuaan kastettiin.

Nestlen kreikankielisen Ut:n tekstilaitoksen vuoden -63 painoksen alaviitteessä on viittaus osaan kirkkoisä Eusebiuksen tekstitraditiota. Alaviitteen merkkien mukaan Eusebiuksen tuntemassa Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyssä on esiintynyt (jae 19) sanat: "en too onomati muu" merkiten: "minun nimessäni". Nämä sanat ovat siis Eusebiuksen tekstitradition mukaisessa Matteuksen tämän kohdan alkuperäisessä versiossa esiintyneet eräiden nykyisten sanojen sijalla. Nämä nykyiset sanat joiden tilalla on siis Eusebiuksen mukaan alkuaan esiintynyt edellä mainittuja muita sanoja, ovat: "baptidzontes autuus eis to onoma tuu Patros kai tuu Hyiuu kai tuu Hagiuu Pneumatos" merkiten:" kastamalla heitä nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen".

Matteuksen evankeliumin selitysteoksessaan (SUTS.) Esko Haapa esittää tämän jakeen Eusebiuksen tuntemassa kreikankielen muodossa. Tämä teksti (käännökseni kanssa varustettuna) kuuluu:

"poreuthentes matheeteusate ta panta ethnee en too onomati muu didaskontes autuus teerein panta hosa eneteilameen hyymiin."

"Mentyänne tehkää oppilaiksi kaikkia kansoja minun nimessäni opettavina heitä pitämään kaikki jotka minä määräsin teille."

Tällaisena teksti onkin ongelmaton. Opetuslapseuttaminen tapahtuu, opettamalla Jeesuksen nimessä pitämään Jeesuksen määräykset. Epäselväksi jää ainoastaan, kuuluuko pilkku sanojen "kansoja, minun" vaiko "nimessäni, opettavina" sanojen väliin.

Alaviitteessä Esko Haapa vielä selittää:

... Eräät tutkijat (E. Conybeare, J. Wellhausen, E. Lohmeyer) ovat esittäneet, että puheena olevassa yhteydessä Eusebiuksen kastekäskytön lukutapa olisi alkuperäinen."

Kun Esko Haapa siis selittää: `Sanojen "en too onomati muu" paikalle pantu kastekäsky särkee tasapainoisen kokonaisuuden´, hän siis tosiasiassa selvästi ilmaisee sen tosiasian, että tämän raamatunkohdan alkuperäiset sanat on tekstistä poistettu, ja tilalle asetettu toisia sanoja, jotka sitten särkevät kohdan tasapainoisen kieliopillisen kokonaisuuden.

Aimo T. Nikolainen selittää "Avaa Uusi testamenttisi" - sarjan ensimmäisessä niteessä tätä Matteuksen kohtaa seuraavasti: "Sen perusteella, että kirkkoisä Eusebius Mt:a ennen Nikean kirkolliskokousta lainatessaan tuntee sellaisen lähetyskäskyn, josta puuttuu kaste kolmiyhteisen Jumalan nimeen, on epäilty kasteen alkuperäistä kuulumista Mt:n tekstiin. Tämä on kuitenkin virhetulkinta, koska tämä lyhyempikin teksti: `tehkää heidät minun nimessäni opetuslapsiksi` tarkoittaa kastetta niin kuin vastaava kohta Lk 24:47."

Nikolainen on ilmeisen oikeassa siinä, että tämä lyhyempikin kaava edellyttää kyllä kastamista. Sen sijaan hän sivuuttaa hiljaisuudella sen tosiasian, että tämä lyhyempi kaava edellyttää kasteen tapahtuvan Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen. Jatkossa Nikolainen tosin kyllä tunnustaa, että: "...kaste Jeesuksen nimeen on ollut kastetoimituksen vanhempi muoto", mutta hän pitää silti selviönä, että tämä "täyteläisempi kaava" on Matteuksen evankeliumissa alkuperäinen:

Nikolainen siis tarkoittaa, että tästä raamatunkohdasta nykyisinkin löytyvä teksti on "täyteläisempi kastekaava", jonka Matteus Nikolaisen uskon mukaan on itse evankeliumiinsa kirjoittanut.. Silti Nikolainen kuitenkin tunnustaa, että tämä ”täyteläisempi kastekaava” on syntynyt kristillisestä kokemuksesta ja ajattelusta, ei sen sijaan lähetyskäskyn antamisen yhteydessä lausutusta Herramme sanallisesta ilmaisusta.

Samaa mieltä oli jo 9.9. 1932 edesmennyt professori Antti J. Pietilä, joka kuolinpäiväänsä edeltävänä päivänä sai Kristillisen dogmatiikkansa kolmannenkin osan valmiiksi. On merkittävää, että hän näki ja kirjoitti jo silloin rohkeasti näkemyksensä tästä Matt. 28:19 nykyisestä tekstimuodosta. Hänen dogmatiikkansa toisesta osasta (sivu 148) voimme lukea:

"Kastekäsky Matt.28:19: `Menkää siis ja tehkää kaikki kansat opetuslapsikseni, kastamalla heidät Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen`, tekee muotonsa puolesta kieltämättä liturgisen kaavan vaikutuksen, ja Apostolien tekojen uudistuva maininta, että alkuseurakunnassa kasteet toimitettiin Jeesuksen nimeen eikä kuten siinä määrätään (Ap.t.2, 38; 8, 16; 10, 48; 19, 5) tekee todennäköiseksi, että sanamuoto on suhteellisen myöhäissyntyinen, mutta mikään ei estä tunnustamasta sitä asiallisesti historialliseksi ja Uuden Testamentin henkipiiriin kuuluvaksi. Se on täsmälliseen kaavaan kiteytynyt Jeesuksen tarkoitusten ja katsomusten ilmaus, joka kokoaa yhteen kristillisen ilmoituksen hedelmän niin hyvin elämänlahjan kuin opinkin puolesta. Opetuslapset ovat epäilemättä olleet ylösnousseen Herran kanssa Öljymäellä ja saaneet unohtumattoman kokemuksen, Herran sanan, joka painui heidän tajuntaansa kastekäskynä, mutta samoin kuin Johanneksen esittämät Jeesuksen jäähyväispuheet kantavat muotonsa puolesta mietiskelevän ja Herransa muistoa rakastavan Johanneksen tyylin leimaa, niin on kastekäskynkin nykyinen sanamuoto syntynyt kristillisen pelastuksen myöhemmän kokonaisnäkemyksen vaikutuksesta."

Pietilä siis tosiasiassa edellä selvästi tunnustaa, ettei Jeesus suinkaan ole lausunut näitä nykyisen tekstin sanoja, vaan kastekäskyn nykyinen sanamuoto on syntynyt kristillisen pelastuksen myöhemmän kokonaisnäkemyksen vaikutuksesta.

Pietilän dogmatiikan kolmannessa osassa (sivu 323) on toinen samaa Matteuksen evankeliumin tekstikohtaa käsittelevä kappale:

"Kasteen dogmaattinen perusta. Olemme jo aikaisemmin ilmaisseet ajatuksemme n.s. kastekäskystä Matt.28, 18-20: `Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat opetuslapsikseni, kastamalla heidät Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ja opettamalla heitä pitämään kaikki, minkä olen käskenyt teille. Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.` Se ei voi mitenkään olla suoranainen Herran - sana, vaikka siinä mainittu tapaus on epäilemättä historiallinen ja vaikka seurakunta, joka muodosti liturgiset kaavansa, on saanut tähänkin juhlalliseen sanelmaan aiheensa Herran sanasta ja käytännöstä. ..."

Tässä Pietilä tunnustaa, ettei nykyinen kastekäsky `voi mitenkään olla suoranainen Herran-sana´, vaan sen sijaan `seurakunta on muodostanut liturgisen kaavansa´ , ja lykännyt sen Herramme suuhun, muka hänen lausumakseen.

´Pietilän edellä lainattujen kohtien teksti on sanonnaltaan erittäin varovaista ja jopa nykyistä Matteuksen tekstimuotoa puolustelevaa. Tosiasiassa tekstistä käy kuitenkin selvästi ilmi, ettei Pietiläkään pitänyt tätä kolminaisuuskaavan mukaista kastekäskyä Jeesuksen suusta lähteneenä.

Jos näet näin on, etteivät sanat ole ylösnousseen Jeesuksen suusta lähteneet, tällöin olisi ollut Pietilän turha enää tekstin kanssa vetkutella. Jos sanat näet eivät ole aitoja Herramme aitoja sanoja, ne ovat silloin ilman muuta hänen suuhunsa ympätty väärennös. Kolmatta vaihtoehtoa ei ole.

Myös nykyajan omankin maamme eturivin teologit ovat aivan samalla kannalla Matteuksen lähetyskäskyn kastekäskyn aitoudesta.. Esimerkiksi professori Lars Aejmelaeus on vuonna 2000 ilmestyneessä kirjassaan ”Kristinuskon synty” ottanut kantaa myös kyseiseen Matteuksen nykytekstin aitouteen.. Kirjansa sivuilla 222 - 223 hän kirjoittaa muun muassa:

Selvää onkin, että kun vain kymmenen päivää ehti (Luukkaan tekstien mukaan) kulua lähetyskäskyn antamispäivän ja helluntain välissä, ja Pietari ei silti helluntaipäivänä tiennyt Matteuksen evankeliumin nykyisen tekstin mukaisesta kastekäskystä mitään, tämä käsky ei tällaisenaan voi olla Herran suusta lähtenyt. Eihän Pietari voinut kymmenessä päivässä unohtaa Herramme selvää käskyä. Hän sen sijaan käski kääntyneiden kastattaa itsensä "Jeesuksen Kristuksen nimeen" (Apt.2:38).

Mitä tulee Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen kastamiseen, on merkille pantavaa, ettei missään muuallakaan Uuden testamentin kirjoituksissa esiinny viittaustakaan tämän kaavan mukaiseen kastekäytäntöön.

Eduard Schweizer:in Matteuksen evankeliumin selitysteoksessa kerrotaan (sivu 355):

"Ennen Nikean konsiilia (325 jKr.) kirkkoisä Eusebios siteeraa useasti (21 kertaa) tätä Matteuksen kohtaa lyhennetyssä muodossa: `Menkää ja tehkää kaikki kansat opetuslapsikseni minun nimessäni opettaen heitä - -.` Epäselväksi vain jää, kuuluuko `minun nimessäni` yhteen edeltävän vai jäljessä olevan sanan kanssa." Ainakin yhden näistä kohdista löydämme Eusebiuksen kirkkohistoriasta (III: 5: 2), ja se kuuluu:

Tämä Eusebiuksen tekstissä esiintyvä Jeesuksen lähetyskäsky ei siis ilmeisestikään ole epätarkkuudesta johtuva toisinto, vaan ilmeinen viittaus aitoon lähetyskäskyyn joka on alkuaan ollut luettavissa Matteuksenkin evankeliumissa.

Sekin tieto on myös merkittävä, joka löytyy Eduard Schweizer:in Matteuksen evankeliumin selitysteoksesta:

"Justinos puolestaan perustelee kastetta kolminaisuuden nimeen Jesajan kirjalla sekä apostolisella traditiolla, lainaamatta kertaakaan tätä Matteuksen kohtaa." Tämä todistaa, että Justinuskin saattoi tuntea tämän Matteuksen evankeliumin kohdan Eusebiuksen tekstin mukaisessa alkuperäisessä muodossaan.

Kun missään nykyaikaan säilyneistä kreikankielisistä alkukielen käsikirjoituksista ei Eusebiuksen tekstimuotoa kuitenkaan löydy, on tästä syystä yritetty väittää, että kolmikaava on Matteuksen evankeliumissa alkuperäinen, siis Matteuksen kirjoittama, joskaan ei Jeesuksen lausuma. Tätä mieltä on Schweizer, joka mainitussa selitysteoksessaan jatkaa:

"Tuskin kuitenkaan on epäilystä siitä, että Matteus on kirjoittanut näin; Kolmiyhteinen nimi mainitaan kaikissa käsikirjoituksissa. Jo ensimmäisen vuosisadan lopulla Matteuksen evankeliumista tai hänen traditiostaan voimakkaita vaikutteita saanut Didakhe (Did.7:1,3) todistaa samanlaisesta kastekäytännöstä, vaikka rinnalla esiintyy myös vanhempi tapa Did.9:5).

Jäljempänä olevassa ekskurssissa mainitut kohdat osoittavat, kuinka helposti tapahtui laajennus Jeesuksen nimestä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Matteus siis todistaa oman (Syyrialaisen?) seurakuntansa kastekäytännöstä, eivätkä muut seurakunnat, esimerkiksi Palestiinassa tai Vähässä - Aasiassa, välttämättä menetelleet samoin."

Eusebioksen lukutavasta Schweizer samassa yhteydessä kirjoittaa:

"On hyvin epävarmaa, tunsiko Eusebios vielä suullisesta traditiosta jakeen 28:19 esiasteen. Matteuksen kohdan lyhennetty lainaus on yhtälailla mahdollinen, ..."

Schweizerin näkemyksistä huolimatta on paremminkin melkoisen varmaa, että Eusebios todellakin on tuntenut Matteuksen nykyistä tekstiä edeltäneen esiasteen, mutta sen sijaan hän ei ole tuntenut tekstin nykymuotoa. Eihän hän ole 21 kertaa voinut lainata kohtaa joka kerran lyhennettynä, lainaamatta kertaakaan sitä täydessä pituudessaan.

Voimme siis pitää melkoisen varmana, että Matteuksen lähetyskäsky on alkuaan ollut Eusebiuksen viljelemän esinikealaisen tekstin muodossa.

Mutta siinäkin tapauksessa, että nykyinen teksti olisi Matteuksen kynästä lähtenyt aito ilmaus, se on silti väärennös, kun se on asetettu Jeesuksen suuhun.

On joka tapauksessa ilmiselvää, että kasteen toimittamisen käytäntö on jossakin vaiheessa muuttunut. Milloin ja missä tämä tapahtui, siihen antoi viitteen jo edellä Schweizer, mutta myös Esko Haapa antaa samansuuntaisen viitteen (aikaisemmin mainitussa selitysteoksessaan), kirjoittaen:

"Ei ole sen vuoksi ihme, että kasteen toimittaminen Jeesuksen nimeen ... saattoi vaihtua kasteeksi Pyhän Kolminaisuuden nimeen. Niin sanotaan tapahtuneen ensin Syyriassa, mihin myös Mt:n ja Didakhen yhtäpitävyys asiassa viittaa. (Did.7:1)."

Haapa viittaa myös Matteuksen ja Didakhen yhtäpitävyyteen: Tämä "yhtäpitävä" Didakhen kohta kuuluu:

"Peri de tuu baptismatos huutoo baptisate: tauta panta proeipontes, baptisate eis to onoma tuu patros kai tuu hyiuu kai tuu hagiuu peumatos en hydati dzoonti."

"Mitä kasteeseen tulee, näin te kastakaa: Tämän kaiken edellä sanottuanne, kastakaa nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen vedessä elävässä." (s.o. juoksevassa).

Kun Didakhe ajoitetaan syntyneeksi noin vuoden 100 tienoilla, on kastekaavan muutos todennäköisesti tapahtunut apostolisen ajan ja tämän vuosiluvun väliajalla. Sekin on mahdollista, että kolmikaavan mukainen lähetyskäsky on alkuaan esiintynyt vain Didakheessa, josta se myöhemmin, kaavan käytäntöön vakiinnuttua, on kopioitu myös Matteuksen evankeliumiin, tekstistä poistetun alkuperäisen muodon tilalle.

Matteuksen lähetyskäskyn nykyisen tekstin aitoutta vastaan on myös esitetty seuraavaa:

"Jeesus ei koskaan sanonut: `Käyttäkää näitä nimiä. `Niin ei ole tehty ainoassakaan Raamatussa kerrotuista kastetilaisuuksista. Ne hyväksyttiin Nikean kirkolliskokouksessa. He ottivat nimen sijasta arvonimet.`" (Ote William Branhamin saarnasta, kirjasta: "Mihin Suomi uskoo?", Harri Heino).

Tämän kanssa pitää yhtä se havainto, että Eusebiuksen ennen Nikean kokousta 21 kertaa lainaamaa tekstimuotoa jopa nimitetään "esinikealaiseksi" tekstimuodoksi.

Kuitenkin, kuten jo edellä totesin, kastekaava Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen oli todennäköisesti käytössä jo paljon ennen Nikean kirkolliskokousta. Kaavan käyttöönoton on siis täytynyt tapahtua apostolisen ajan jälkeen, mutta ennen vuosisadan vaihdetta, jos Didakheen ajoitus noin vuodelle 100 jKr. pitää paikkansa. Kun

Matteuksen evankeliumi ajoitetaan syntyneeksi 80-luvulla, ja Johanneksen evankeliumi 90-luvulla, on niillä eroa vain noin 10 vuotta. Koska Johanneksen evankeliumissa kolmikaavan mukainen ajattelu on jo korostetun selvästi näkyvissä, juuri tämä on saattanut antaa kimmokkeen Matteuksen tekstin muuttamiseen.

On myös huomion arvoista, mitä Eduard Lohse kirjoittaa kirjassaan "Uuden testamentin sanoma" Matteuksen evankeliumin nykyiseen muotoon kirjoittamisen motiivista:

"Kun tässä yhteydessä on puhe kastamisesta Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ei tätä kolmikaavaa pidä ymmärtää vasta myöhemmin kehitellyn kolminaisuusopin mukaisesti. Sen sijaan on lyhyttä ilmaisua `Kristuksen (tai: Pojan) nimeen` laajennettu siten, että toisaalta hellenististä ympäristöä silmällä pitäen todetaan Kyyrios - tunnustuksen sisällyttävän itseensä uskon yhteen Jumalaan, Isään, toisaalta taas viitataan hengen maininnalla siihen, että formelilla on kasteen myötä paikkansa seurakunnan elämässä."

Schweizer kirjoittaa Matteuksen selitysteoksensa ekskurssikohdassa (sivu 356), johon jo aikaisempi lainauskohta viittasi:

"Isä, poika ja Pyhä Henki ovat tässä rinnakkain. Tällaista käyttöä ennakoivat jo kohdat 1 Kor 12:4-6; 2 Kor 13:13, ja se muistuttaa myös jakeita Jh 14:16-17; 1 Jh 5:5-6; 1 Piet 1:2 ja Ilm 1:4-5, jossa seitsemän henkeä ovat seitsemälle seurakunnalle lähetetty Jumalan Henki; jne. Lähelle tulee myös kertomus Jeesuksen kasteesta, jossa Jumala lähettää pojalleen Pyhän Hengen. Matteus menee kuitenkin vielä pitemmälle liittäessään kaikki kolme yhdeksi nimeksi, johon kaste tapahtuu. Tähän ei tietenkään liity mitään kehittynyttä kolminaisuusoppia. ... Kolmiosaisen formelin takana on ajatus, että sekä Pojassa että Hengessä Jumala itse on läsnä ilman rajoituksia. ..."

Vaikka tätä kaavaa ei alkuaan tarkoitettukaan ymmärrettäväksi myöhemmin kehitellyn kolminaisuusopin mukaisesti, sen sisältö tulkittiin jo varhain tavalla, minkä Jukka Thurén tuo esiin kirjassaan "Israelin usko." Kirjassa hän lainaa G. Haufen analyysia kasteen liittymisestä Jumalan Hengen vaikutukseen Uudessa testamentissa. Analyysin d.- kohta kuuluu:

"Mt.28:19 kastekäsky on ainoa Ut:n teksti, joka puhuu kastamisesta Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. On huomattava, että kolmesta genetiivistä huolimatta `nimi` on yksikössä: kaava edellyttää kolmen persoonan täydellistä olemuksen ykseyttä. Varhaisemmat tekstit puhuvat vain kasteesta (Herran) Jeesuksen nimeen (Apt.8:16, 19:5, vrt. 1 Kor.1:13)."

'Jukka Thurénin edellä lainaama G Haufen analyysin d-kohdan sisältö ei pidä paikkaansa siltä osin kun se sanoo:

”Kaava edellyttää kolmen persoonan täydellistä olemuksen ykseyttä.”

Tämä oletus `kolmen persoonan täydellisen olemuksen yhteyden edellyttämisestä´ johtuu siitä, että tekstiä on luettu myöhemmin kehitetyn kolminaisuusopin omaksumisen vaikutuksesta syntyneiden `silmälasien´ läpi.

Edellä mainitsemani todistaa tosiasiassa jo se, että kirkko otti käyttöön näiden Matteuksen nykyisessä tekstissä genetiivimuodossa esiintyvien ` Isän, Pojan ja Pyhän Hengen´ arvonimien sanallisen lausumisen kastetoimituksissa, etsimättä Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle yhteistä `nimeä´, vaikka tekstissä `nimi´ - sana esiintyy yksikössä. Samaa todistaa myös se, että otettiin käyttöön kolme kertaa upottamisen käytäntö, yhden kerran upottamisen sijasta.

Jo ennen Nikean kirkolliskokousta puhuttiinkin "Pyhään Kolminaisuuteen kastamisesta". Esimerkkinä tekstikohta Arlesiin vuonna 314 kokoontuneen paikallisen kirkolliskokouksen kanonista:

"Päätettiin, että jos joku liittyy kirkkoon harhaopista, niin kysyttäköön häneltä uskontunnustus, ja jos tulee varmasti ilmi, että hänet on kastettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, suoritettakoon hänelle vain kätten päälle pano, niin että hän saisi Pyhän Hengen. Kun häneltä kysytään, jos hänen vastauksestaan ei ilmene, että hänet on kastettu Pyhään Kolminaisuuteen, kastettakoon hänet (uudestaan)."

Itse asiassa kirkkoisä Basileios Suuri (eli vuosina 329-379) tuo ilmi sen tosiasian, että käsitys Jumalasta kolminaisuutena jopa syntyi ja kehittyi suurelta osin Matteuksen evankeliumin nykymuodon mukaisen kastekaavan perustukselle. Niin sanottuihin "Pyhien isien kaanoneihin" kuuluvassa Basileios Suuren kaanonissa on seuraava teksti:

"Päivä ei riitä kertoakseni kirkon kirjoittamattomista salaisuuksista. Jätän muut, kysyn vain, mistä kirjoituksesta olemme saaneet uskontunnustuksen, sen että uskomme Isään ja Poikaan ja Pyhään Henkeen? Varmaankin kasteen traditiosta, siitä, että hurskaasti olemme velvollisia uskomaan niin kuin meidät kastetaan, esittämään samanlaisen tunnustuksen kuin kasteessa."

Basileioksen väite on tietysti paikkansa pitämätön, sillä apostoliset Uuden testamentin kirjoitukset osoittavat selvästi, etteivät mainitut traditiotavat voi olla heistä lähtöisin, vaan ovat myöhemmin syntyneitä.

Edellä lainatussa kannanotossa Basileios näet puolustaa ristin merkkien tekemistä, itään päin kääntyneenä rukoilemista, eukaristian avuksi huudon sanoja, kasteveden ja voiteluöljyn siunaamista, ynnä muuta samankaltaista. Tämän kaiken hän väittää periytyneen isien välityksellä `apostolien kirjoittamattomasta opetuksesta´.

Näiden `kirjoittamattomien´ opetusten joukkoon kuuluu Basileioksen mukaan myös se `uskontunnustus´ joka sisältää `sen että uskomme Isään ja Poikaan ja Pyhään Henkeen?´

Tämä kolminaisuuskaavan sisältämää `uskontunnustusta´ ei siis Basileioksen mukaan ole saatu mistään `kirjoituksesta´ vaan sen sijaan `kasteen traditiosta´.

Kasteen `traditiolla´ Basileios on saattanut viitata ( muun tradition lisäksi) ehkä myös Didakheen tekstiin, ei sen sijaan Matteuksen evankeliumin kastekäskyyn. Matteuksen evankeliumi kuului näet varmuudella `kirjoitusten´ joukkoon.

Erikoisesti se havainto on mielenkiintoinen, että kun Basileios väittää uskontunnustuksen Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen pohjautuvan, ei mihinkään ”kirjoitukseen”, vaan "kasteen traditioon" , hän ilmeisesti tarkoitti tällä lausumallaan sitä, että hänkin tunsi Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyn sen esinikealaisessa muodossaan, joka kuului:

"Mentyänne kaikkeen maailmaan tehkää oppilaita kaikista kansoista, minun nimessäni opettamalla heitä pitämään kaiken, minkä minä olen käskenyt teidän pitää." tai vaihtoehtoisesti: "Menkää minun nimessäni kaikkeen maailmaan tekemään oppilaita kaikista kansoista, opettaen heitä pitämään kaiken minkä minä olen käskenyt teidän pitää."

Kun Basileioksen elinvuodet on ajoitettu vuosiin 329 - 379, on hän siis syntynytkin vasta Nikean kirkolliskokouksen jälkeen. Onko hän täten voinut todella tarkoittaa, ettei kastekäytäntö perustu mihinkään kirjoitettuun kohtaan, ei edes Matteuksen evankeliumin nykymuotoiseen kastekäskyyn?

Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyä ei siis ilmeisestikään vielä Basileioksen aikana oltu muutettu nykymuodon mukaiseksi, vaan Matteuksen teksti esiintyi edelleenkin Eusebiuksen viljelemässä esinikealaisessa muodossa.

Koska Didakheen tekstikin oli jo ollut pitkään olemassa, niin ainakin sen sisällöstä Basileios on ilmeisesti ollut tietoinen.

Se on kuitenkin täysin selvää, että Basileios esittää itse kysymyksen:

”Mistä `kirjoituksesta´ olemme saaneet uskontunnustuksen, sen että uskomme Isään ja Poikaan ja Pyhään Henkeen? ”

Hän myös itse vastaa:

”Varmaankin `kasteen traditiosta´, siitä, että hurskaasti olemme velvollisia uskomaan niin kuin meidät kastetaan, esittämään samanlaisen tunnustuksen kuin kasteessa.”

Ainakin siitä nämä Basileioksen teksti todistaa, että jos Matteuksen lähetyskäskyn sanat oli jo muutettu nykymuotoonsa, Basileios oli tietoinen, ettei tämä muutettu muoto ollut tämän lähetyskäskyn alkuperäinen muoto. Tästä syystä hän ei vetoa ollenkaan Matteuksen tekstiin.

Mitä tulee siihen Jukka Thurénin jo edellä lainaamaani G Haufen analyysin d-kohdan sisältöön, siitä on sanottava vielä jotakin lisää. Kuten minä itse edellä (G. Haufen analyysiin kantaa ottaessani), joku toinenkin on jossakin kirjoittanut tästäkin olemuksien yhteyden edellyttämisestä eriävän mielipiteen:

"Sanovatko nuo jakeet, että Jumala, Kristus ja Pyhä Henki muodostavat kolmiyhteisen Jumalan, että nuo kolme ovat siis yhtä olemusta, ja voimassa sekä iankaikkisuudessa yhdenvertaiset? Eivät suinkaan. Eivät sen enempää kuin kolmen henkilön, esimerkiksi Tomin, Pekan ja Harrin nimien peräkkäin luetteleminen merkitsisi sitä, että nuo kolme ovat yksi."

Ajan kuluessa tämä Matteuksen evankeliumin nykymuodon mukainen lähetyskäsky ja sen perustukselle kehittynyt Pyhä Kolminaisuus - ajattelu sai valtakirkon piirissä yhä korostetumman ja tärkeämmän sijan. Kaiken aikaa oli kuitenkin olemassa henkilöitä ja ryhmiä (jopa valtakirkon sisällä), jotka eivät olleet alttiita taipumaan ja mukautumaan, vaan heitä oli siihen pyrittävä pakottamaan. Tämä käy ilmi Ortodoksisen kirkon kanonien niin sanotuista "Apostolisista kaanoneista", joiden sisällöstä suurin osa on identtinen Antiokiassa v. 341 ja Laodikeassa v.343-381 pidettyjen synodien kaanoneille. Apostolisten kaanonien n:o 49 kuuluu:

"Jollei joku piispa tai presbyteeri kasta Herran määräyksen mukaisesti Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen (nimeen), vaan kolmen Aluttoman tai kolmen Pojan tai kolmen Puolustajan (nimeen), erotettakoon hänet virastaan."

Kirkolla näyttää olleen erikoinen murhe niistä seurakuntien paimenista ja vanhimmista, jotka eivät toiminnassaan noudattaneet tai eivät olleet ottaneet käyttöön kolmikaavaa.

Tämän kaanonin selityksessä kirjoitetaan:

"Jeesus Kristus, lähettäessään opetuslapsensa saarnaamaan, käski heitä kastamaan kaikki kansat Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen (Matt.28:19). Näin kastoivat apostolit, ja niin oli kastettava kaikkien jotka tahtoivat, että kasteen piti olla oikean ja vastata evankeliumin oppia. Kaste, jota ei toimitettu näillä sanoilla, tai, jonka $toimituksessa käytettiin joitain muita sanoja, ei ollut ortodoksinen eikä pätevä. Apostolien aikana oli erilaisia kerettiläislahkoja, joissa kastettiin käyttämättä näitä sanoja, vaan, kuten säännössä sanotaan, kastettiin `kolmen aluttoman tahi kolmen Pojan tai kolmen Lohduttajan` nimeen, nojautuen harhakäsitykseen Pyhästä Hengestä."

Seuraava kaanon n:o 50 kuuluu:

"Jollei joku piispa tai presbyteeri toimita (kastetta) yhtenä salaisuuteen vihkimyksenä upottamalla kolmasti (veteen), vaan upottamalla (ainoastaan) yhden kerran Herran kuolemaan, erotettakoon hänet virastaan, sillä ei Herra sanonut: `Kastakaa minun kuolemaani`, vaan: `Menkää ja tehkää kaikki kansat opetuslapsikseni, kastamalla heidät Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen`(Matt.28: 19)."

Tämä kaanon ilmaisee, että eri käytäntöä noudattavien kesken oli eroa, paitsi nimien lausumisessa, myös veteen upottamiskertojen määrässä. Tämän kaanonin selityksessä kirjoitetaan:

"Tässä säännössä määrätään, että kaste on toimitettava upottamalla (baptisma, immersio) kastettu kolmasti veteen. Hengellisen säädyn jäsen, joka ei toimita kastetta tällä tavalla, on erotettava hengellisestä virastaan. Syynä tämän säännön antamiseen oli se, että kristinuskon alkuaikoina erilaisten kerettiläislahkojen joukossa oli eräs, myöhemmin anomealaiseksi (eunomialaiseksi) kehittynyt lahko, jossa kastetta ei toimitettu Pyhän Kolminaisuuden nimeen, vaan Kristuksen kuolemaan, minkä mukaisesti kastettua ei upotettu veteen kolmasti vaan ainoastaan yhden kerran. Tämä apostolinen sääntö säätää lain, että kaiken muun ohella, mitä säännöt määräävät, oikea kaste, joka antaa kastettavalle oikeuden tulla kirkon jäseneksi, on toimitettava upottamalla kastettava kolmasti veteen Pyhän Kolminaisuuden nimeen. Määräys kastettavan upottamisesta veteen nojaa vanhaan perimätietoon, joka juontaa alkunsa kirkon alkuajoilta, niin kuin Basileios Suuri kertoo autuaalle Amphilokhiukselle teoksessaan Pyhästä Hengestä ( 91. sääntö). Tämän määräyksen toteaa kirkon vuosisatoja jatkunut käytäntö. Valelun (aspersio) käyttäminen upottamisen sijasta on ankarasti kielletty muuten paitsi sairaustapauksissa. Kirkko on ankarasti valvonut, että kaste tavallisissa tapauksissa on toimitettu vain upottamalla, eikä valelemalla. ... Ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan kiellä valelemalla toimitettavaa kastetta, koskapa valelu ei hävitä sakramentin voimaa, mutta se sallii tällaisen kasteen vain poikkeustapauksissa. ..."

Tässä selityksessä todetaan tämän säännön antamisen syyksi se, että kristinuskon alkuajoista lähtien oli ollut olemassa kristittyjen ryhmä (tai ryhmiä), joka ei suostunut muuttamaan käytäntöään, vaan kolmikaavaa käyttämättä kastoi kastettavat yhden kerran upottamalla Herran kuoleman osallisuuteen. Tämä ryhmä tunnettiin myöhemmin "eunomiolaisten" nimellä. Konstantinopolissa pidetyn toisen ekumeenisen kirkolliskokouksen kaanon n:o 7:ssä nämä eunomiolaiset mainitaan seuraavasti:

"... Mutta eunomiolaisia, jotka kastattavat itsensä vain yhden kerran upottamalla, ... otamme vastaan samalla tavalla kuin helleenejä. Ensimmäisenä päivänä tunnustamme heidät kristityiksi, toisena katekumeeneiksi, sitten kolmantena manaamme heistä pois pahan hengen, puhaltaen kolmasti heidän kasvoihinsa ja heidän korviinsa, ja sitten opetamme heitä antaen heidän oleskella kirkossa ja kuunnella pyhiä kirjoituksia, ja sitten vasta heidät kastamme."

Tämä seitsemäs kaanon käsittelee paljon laajemmin valtakirkon ulkopuolisista ryhmistä tulevien kirkon piiriin ottamista ja kastamista, kuin mitä edellä esitetty lainaus pitää sisällään. Myös tämän kaanonin pitkästä selitysosasta lainaan vain eunomiolaisista puhuvan kohdan:

"Eunomiolaiset eivät ainoastaan kieltäneet Pyhän Kolminaisuuden persoonien tasa-arvoisuutta, vaan lisäksi he eivät halunneet kastaa Pyhän Kolminaisuuden nimeen, ja tällä tavoin kastettuja kastoivat uudelleen. Kasteensa he toimittivat upottamalla yhden kerran Kristuksen kuoleman nimeen, väärentäen tällä menettelyllään kasteen sakramentillisen merkityksen. Theodoretus todistaa heistä seuraavaa: `He väärensivät vanhan säännön kasteesta, jonka Herra ja apostolit ovat meille antaneet, ja keksivät uuden opin siitä, ettei kastettavaa ole upotettava kolme kertaa, vaan ainoastaan yhden kerran Kristuksen kuoleman nimeen.`"

Selityksessä mainittu "Theodoretus" oli ilmeisesti tietämätön siitä, että kun eunomiolaiset kastoivat vain yhden kerran upottamalla Kristuksen kuoleman nimeen, se ei ollut alkuperäisen kastesäännön väärentämistä, vaan päinvastoin pitäytymistä alkuperäiseen käytäntöön. Mikä oli väärennös ja keitä väärentäjät olivat, sehän on jo tullut edellä ilmi. Todennäköisesti eunomiolaiset eivät myöskään kastaneet "Kristuksen kuoleman nimeen" vaan "Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen."

Kasteopetuksessa kuitenkin painotettiin Paavaliin (Room. 6: 3) vedoten: "... hosoi ebaptistheemen eis Khriston Jeesuun eis ton thanaton autuu ebaptistheemen,..." = ...meidät kaikki jotka kastettiin Kristukseen Jeesukseen, hänen kuolemaansa meidät kastettiin", ja näin oli myös selvää, että kaste merkitsi Jeesuksen kuolemaan kastamista.

Jeesuksen Kristuksen nimeen kastaminen ilmaistaan Apostolien teoissa prepositiolla eis + akkusatiivilla (8:16, 19:5), prepositiolla epi + datiivilla (2:38), sekä prepositiolla en + datiivilla (10:48). Matteuksen evankeliumin selitysteoksessaan Esko Haapa kertoo näiden prepositioiden käytön merkityksestä: "Kastaminen jonkun nimeen merkitsee kastamista jonkun omaisuudeksi (W Heitmüller). Nimessä (`en` tai `epi too onomati`) viittaa vain asianomaisen nimen mainitsemiseen toimituksen yhteydesssä. Nimeen (eis to onoma) on merkitykseltään syvempi."

Edellä lainattu siis tarkoittaa, että mitä tahansa prepositioita Luukas (selostaessaan Apostolien teot - teoksessaan kastetapahtumia) onkin käyttänyt, aina hän tarkoittaa, että Jeesuksen Kristuksen nimi mainittiin ääneen näiden toimitusten yhteydessä. Ilmeisen selvää on näin ollen, että Apostolien tekojen edellyttämissä kastetapahtumissa ei mainittu ääneen sanoja: "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen."

Itse asiassa Jeesuksen nimeen kastamisen merkitys sulkee pois koko mahdollisuuden käyttää kolmikaavaa. Tämä seikka ilmenee selvästi apostoli Paavalin opetuksesta:

Tekstiin ei sovellu kastekaava: "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen", sillä Isä ei kuollut, eikä myöskään Pyhä Henki, vaan ainoastaan Poika, Jeesus kuoli. Pojan kuoleman ja ylösnousemuksen osallisuuteen kristitty siis Paavalin mukaan kasteessa liitetään, ja samalla omasta syntielämästään pois kuolemiseen.

Ilmeistä onkin, että Matteuksen evankeliumin nykymuotoisen lähetyskäskyn sisältämän (ja heti kohta väärin ymmärretyn) kastekaavan käyttöön ottamisella, ja alkuperäisen Jeesuksen nimeen kastamisen syrjäyttämisellä, hukattiin samalla kasteen alkuperäisestä merkityksestä jotakin tärkeää, eli kastettavan korostettu samaistuminen Jeesuksen kohtalonyhteyteen.

Entä, mitä tällä "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" kaavalla alkuaan on tarkoitettu? On hyvin kyseenalaista, että tällä kaavalla olisi tarkoitettu sitä, mitä Jukka Thurénin kirjassaan `Israelin usko´ lainaama G. Haufen analyysin d.- kohta esittää:

Kaava ei suinkaan välttämättä edellytä `kolmen persoonan täydellistä olemuksen yhteyttä´, vaan , kuten jo edellä olen osoittanut, tämä `edellyttäminen´ saattaa olla myöhempi, kolminaisuusopin omaksumisesta syntynyt edellytys.

Sen sijaan pitänee paikkansa, mitä Eduard Lohse kirjoitti suomennettuun kirjaansa "Uuden testamentin sanoma" Matteuksen evankeliumin nykyiseen muotoon kirjoittamisen motiivista:

"Kun tässä yhteydessä on puhe kastamisesta Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ei tätä kolmikaavaa pidä ymmärtää vasta myöhemmin kehitellyn kolminaisuusopin mukaisesti. ..."

Samoin pitänee paikkansa sekin, mitä Schweizer kirjoitti Matteuksen selitysteoksensa ekskurssi - kohdassa (sivu 356):

Sillä, että Matteuksen evankeliumin kohdassa 28: 19 "kolmesta genetiivistä huolimatta `nimi` on yksikössä", ei ole suinkaan tarkoitettu "kolmen persoonan täydellistä olemuksen ykseyttä". Korkeintaan sillä on tarkoitettu ihmisen pelastumisen aikaan saavan kolmen jumalallisen vaikuttajan `nimen´ ykseyttä.

Kreikankielisen Jeesus-nimen hepreankielinen muoto on näet `Jehooshua´, mikä tarkoittaa: "JHWH on pelastus", "Jahve on pelastaja". Isä on antanut nimensä Pojalle (Joh.17: 11), ja Jumalan Henki on Jahven, Pelastajan Henki.

Jo olettaisimme (vastoin todennäköisyyttä), että Matteuksen evankeliumin 28: 19 nykymuotoisen lähetyskäskyn tekstin kasteohjeen sanat "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" olisivat todella aitoja ja alkuperäisiä, siis paitsi Matteuksen kirjoittamia, myöskin Jeesuksen lausumia, miten ne silloin pitäisi suhteuttaa Apostolien tekojen lausumiin Jeesuksen nimeen suoritetuista kastamisista?

Ei varmaankaan niin, että Apostolien tekojen lausumat Jeesuksen nimeen suoritetuista kastamisista olisi tulkittava lyhennetyiksi maininnoiksi tosiasiallisesta pitemmästä, ääneen lausutusta kaavasta "Isän, Pojan, ja Pyhän Hengen nimeen", vaan juuri päinvastoin. Kastettaessa ääneen lausutuissa sanoissa "Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeen", olisi samalla toteutunut myös Isän, Pojan ja Pyhän Hengen `nimeen´ kastaminen.

Edellä olen lainannut tekstejä kolmen maamme eturivin teologien näkemyksistä, koskien sitä, mitä he ovat ajatelleet Matteuksen lähetyskäskyn kastesanojen aitoudesta. Olen lainannut Antti J. Pietilää, Aimo Nikolaista, ja Esko Haapaa, jotka kaikki ovat yksimielisesti nähneet tekstin nykyisen liturgisen kolmikaavan syntyneen myöhemmin , ei sen sijaan Jeesuksen aitona lausumana. Heidän kanssaan samaa mieltä on myös Suomen Akatemian tutkijaprofessori Heikki Räisänen, joka kirjassaan ”Raamattunäkemystä etsimässä” ilmaisee kantansa myös Matteus kohdan 28:19 nykyisestä tekstistä. Kirjansa sivulla 50 hän toteaa:

”Rinnakkaisilmiöksi tarjoutuu Matteuksen evankeliumin kaste- ja lähetyskäsky (Mt 28:18-20), joka sekundaaristi perustelee itse pakanalähetyksen; lähetyskäsky on pantu ylösnousseen suuhun, Jos opetuslapset todella olisivat saaneet näin selvän käskyn ensimmäisenä pääsiäisenä, Apt:n kuvaama vaivalloinen kehityskulku kohti pakanalähetystä ja sen hyväksymistä kävisi käsittämättömäksi. Lähetyskäskyn tapauksessa tosin myös kieliasu puhuu selvästi sekuntaarisuuden puolesta…”

MARKUKSEN EVANKELIUMIN LÄHETYSKÄSKY

Markuksen evankeliumin lopusta kirkkoisät Eusebius ja Hieronymus vakuuttivat, että evankeliumi useimmissa käsikirjoituksissa päättyi luvun 16 jakeeseen kahdeksan. Tästä 16 luvun lopusta kirjoitti E. G. Gulin Markuksen evankeliumin selitysteoksessaan: "Markuksen tekstiin on toisen vuosisadan puolivälissä lisätty jakeet 9-20, jotka puuttuvat parhaista käsikirjoituksista. Perimätieto esittää niiden kirjoittajaksi vähäaasialaisen presbyteeri Aristionin, joka - niin kuin marginaali osoittaa - on suorittanut työnsä muuta Ut: llista ainesta apunaan käyttäen. Kaiken loppuun on tullut vielä myöhempi lisäys."

Muuan Armenialainen käsikirjoitus sisältää maininnan, että Aristion todellakin olisi kirjoittanut mainitut jakeet. Samanlainen teksti esiintyy kuitenkin myös eräässä "Nikodemuksen evankeliumi" nimisessä apokryfisessä tekstissä, joka tunnetaan myös nimellä: "Pilatuksen teot." Tätä teksti kuuluu:

"Muuan Finees, pappi, ja opettaja Adas ja leviitta Haggai tulivat Galileasta alas Jerusalemiin ja selittivät synagoogan esimiehille ja papeille ja leviitoille: ``Olemme nähneet Jeesuksen ja hänen oppilaansa istumassa Mamilkh- nimisellä vuorella, ja hän sanoi oppilailleen: `Menkää koko maailmaan ja saarnatkaa koko luomakunnalle: Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu, mutta joka ei usko, tulee tuomituksi. Nämä merkit seuraavat niitä jotka uskovat: Minun nimessäni he karkottavat pahoja henkiä, he puhuvat uusilla kielillä, he nostavat käsin käärmeitä, ja vaikka he joisivat jotakin kuolettavaa, ei se heitä vahingoita. Sairaitten päälle he panevat kätensä, ja ne paranevat.` Jeesuksen vielä puhuessa oppilailleen, näimme, että hänet otettiin taivaaseen."

Eräissä 7-9 vuosisadan käsikirjoitusjäljennöksissä (099, 0112, 019, 014) on jakeitten 9 - 20 tilalla lyhyempi loppu: "Mutta he ilmoittivat lyhyesti kaikki, mitä oli säädetty Pietarin ympärillä oleville. Mutta sen jälkeen myös itse Jeesus lähetti heidän kauttaan ikuisen pelastuksen pyhän ja katoamattoman julistuksen idästä länteen asti."

Neljänneltä tai viidenneltä vuosisadalta peräisin oleva käsikirjoitusjäljennös 032 esittää 14-15 jakeiden välillä seuraavan tekstin:

"Mutta he puolustautuivat, sanoen: `Tämä laittomuuden ja epäuskon aikakausi on Saatanan vallassa, joka ei salli henkien saastuttaman käsittää Jumalan totuutta ja voimaa. Sen tähden (he sanoivat Kristukselle), anna vanhurskautesi jo ilmestyä.` Mutta Kristus vastasi heille: `Saatanan valtavuosien määrä on täyttynyt, mutta tulossa on muuta kauheaa. Ja minut on annettu alttiiksi kuolemaan niiden syntiä tehneiden puolesta, jotka kääntyvät totuuteen, ja eivät enää tee syntiä, jotta he saisivat periä vanhurskauden taivaallisen, hengellisen ja katoamattoman kirkkauden.`"

Markuksen evankeliumin nykyiset loppujakeet esiintyvät Codexeissa Alexandrinus, Efraemi rescriptus, Besae Cantabrigiensis, sekä käännöksissä Vulgata, Pesitto, ja Syrus Curetonianus. Jakeet puuttuvat arvovaltaisista käsikirjoituksista, Codexeista vaticanus ja Sinaiticus. Kun olemme tähän mennessä käyneet läpi sekä Matteuksen että Markuksen evankeliumeissa esiintyvät lähetyskäskyt, olemme joutuneet toteamaan, ettei kummankaan evankeliumin alkuperäisessä tekstissä ole esiintynyt Jeesuksen antamaa suusanallista kastekäskyä. Kummassakin evankeliumissa nykymuodossaan esiintyvät kastekäskyt ovat ilmeisen selviä myöhempiä lisäyksiä.

Juuri näiden evankeliuminen nykymuotoisia kastekäskyjä Eduard Lohse tarkoitti, kirjoittaessaan "Uuden testamentin sanoma"- kirjassaan:

"Ns. kastekäsky ei voi antaa mitään tietoa kristillisen kasteen historiallisesta alkuperästä (Matt.28:19 s. Mark.16:15 s.)"

Vaikka Markuksen evankeliumin lähetyskäskyn sisältämä kastekäsky ei voi epäaitoutensa tähden antaa mitään tietoa kristillisen kasteen historiallisesta alkuperästä, se antaa silti tietoa siitä, mitä toisen vuosisadan puolivälin aikaisessa kristillisyydessä kasteen ymmärrettiin merkitsevän. Markus 16:15-16 sanoo:

"Kai eipen autois, Poreuthentes eis ton kosmon hapanta keeryksate to euanggelion pasee tee ktisei. ho pisteusas kai baptistheis sootheesetai, ho de apistetos katharistheesetai."

”Ja hän sanoi heille: "Mentyänne kaikkeen maailmaan julistakaa evankeliumia kaikelle luomakunnalle.Joka tulee uskovaksi ja tulee kastetuksi, hän on tuleva pelastumaan, mutta joka ei tule uskovaksi, hänet tullaan tuomitsemaan."

Tekstissä "ho pisteusas" on aktiivin aoristin partisiippimuoto, merkiten siis uskoon tulemista. "baptistheis" - sana on aoristin passiivin partisiipin muodossa, ja merkitsee siis kastetuksi tulemista. "sootheesetai" on futuurin passiivimuodossa, merkiten siis tulevaisuudessa pelastetuksi tulemista.

Meidän maassamme kirkon lapsikastekäytännön puolustamiseen vihkiytyneet teologit yrittävät hinnalla millä hyvänsä hävittää edellä lainatun tekstin selvän merkityksen. Esimerkkinä Uuras Saarnivaara, joka korjaus- ja selitysraamattunsa alaviitteessä kirjoittaa:

"Sanat `uskoo`(pisteusas) ja `kastetaan`(baptistheis) ovat kumpikin aoristissa (part.) ja sana `pelastuu`(sootheesetai) futuurissa. Tarkempi käännös on:`Joka on tullut uskoon ja saanut kasteen on pelastuva, mutta joka ei ole tullut uskoon, se tullaan tuomitsemaan kadotukseen (katakristheesetai, pass.fut.)"

Tämän edellä lainatun kirjoitettuaan Saarnivaara kuitenkin jatkaa:

"Jeesus ei tässä säädä uskoon tulemisen ja kasteen aikajärjestystä,... ... Ratkaisevaa ei ole näiden kahden aikajärjestys, vaan se, että henkilö on kastettu ja tullut uskoon, tullut uskoon ja kastettu, olipa järjestys kumpi tahansa. ..."

'Kuinka ilahduttavaa onkaan edellä lainatun Saarnivaaran suorittaman tekstin merkityksen ilmeisen tarkoitteellisen vääristelyn jälkeen lainata tämänkin tekstin edessä rehellistä teologia, Eduard Schweizer:iä.

Schweizer kirjoitti Markuksen evankeliumin selitysteoksessaan 16 jaetta (sivu 244) selittäen:

"Kuten kohdassa Mt 28:16-20 tässäkin jakeessa viitataan kasteeseen. Paljon selvemmin kuin Matteuksella se ymmärretään uskon ilmaisuksi. Jakeen loppuosan negatiivisessa muotoilussa mainitaankin ainoastaan epäusko, ei kasteen puuttumista. Käytetyt kreikankieliset verbinmuodot tarkoittavat kummassakin tapauksessa sitä hetkeä, jolloin ihminen on perustavaa laatua olevalla tavalla tullut uskoon tai vastaavasti tehnyt ratkaisunsa epäuskon puolesta."

LUUKKAAN EVANKELIUMIN LÄHETYSKÄSKY

Luukkaan evankeliumin lähetyskäsky löytyy luvun 24 jakeista 45 - 49. Keskeiset jakeet ovat 45-47, jotka kertovat meille, mitä Luukkaan mukaan tuli saarnata: "Silloin hän avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoituksia. Ja hän sanoi heille, että: "Näin on Kristuksen kirjoitettu kärsivän ja ylösnousevan kuolleista kolmantena päivänä, ja saarnattavan hänen nimessään mielenmuutosta, syntien anteeksiantamiseksi, kaikille kansoille. He alkavat Jerusalemista. ..."

Luukkaan lähetyskäskyn painopiste on saarnaamisessa. Mielenmuutosta eli parannusta tulee saarnata Jeesuksen nimessä kaikille kansoille. Tämä mielenmuutos on syntien anteeksisaamisen edellytys. Teksti ei sen sijaan sisällä mitään Herran suusanallista käskyä kastaa vedessä. Kuitenkin kasteen voidaan silti olettaa sisältyvän sanoihin "hänen nimessään", mutta tällöin se tarkoittaa mielen muutoksen osoittamisen yhteydessä tapahtuvaa Jeesuksen nimeen kastamista.

Luukkaan mukaista lähetyskäskyä tarkasteltaessa on huomioitava myös Apostolien tekojen teksti 1:4-8. Keskeinen jae on 5, joka kuuluu: "Sillä Johannes tosin kastoi vedellä, mutta teidät tullaan kastamaan Pyhässä Hengessä, ei jälkeen monien näiden päivien." Tässä Apostolien tekojen kohdassa näyttää vesikaste olevan syrjäytymässä Pyhässä Hengessä kastamisen tieltä. Kun kuitenkaan ei näin tapahtunut, vaan vesikastekin jäi seurakuntaan käyttöön, täytyy jakeen korostaa vain Pyhässä Hengessä kastamisen merkittävyyttä vesikasteen rinnalla.

Luukas myös kertoo, että Korneliuksen kodissa pitämässään saarnassa (Apt.10:34-43) Pietari viittasi Herran antamaan saarnakäskyyn (jae 42):

”Ja hän käski meidän saarnata kansalle ja todistaa, että hän on se, jonka Jumala on asettanut elävien ja kuolleiden tuomariksi. …”

On huomion arvoista, että tässä Pietarin saarnassa mainittu ylösnousseen Herran saarnakäsky koski vain yhtä kansaa, eli vain juutalaisia. Olisiko tämä Pietarin puheessa yksikössä esiintyvä `kansa´ - sana siis vihje siitä, että vaikka varsinaisen lähetyskäskyn sanat puhuvat monikossa `kaikista kansoista´, ne olisi alkuaan ymmärretty väärin, eli koskemaan vain hajaannuksessa eli kaikkien kansojen keskuudessa elävää yhtä kansaa, juutalaisia?

LÄHETYSKÄSKY JOHANNEKSEN MUKAAN

Johanneksen evankeliumin mukainen lähetyskäsky rajoittuu sanoihin (Joh20:21-22): "Ja (Jeesus) jälleen sanoi heille: `Rauha teille: kuten Isä lähetti minut, myös minä lähetän teidät.` Ja tämän sanoen hän puhalsi ja sanoi heille: `Ottakaa Pyhä henki: Joiden synnit te päästätte, ne on päästetty heille, joille ne pidätätte, ovat pidätetyt heille.`" Havaitsemme, ettemme Johanneksen evankeliuminkaan tekstistä löydä Herran suusanallista käskyä vedellä kastamiseen. Ja kuitenkin juuri Johannes on tallettanut Herran sanat Nikodeemukselle, vedestä ja Hengestä syntymisen välttämättömyydestä.

Koska mitään suusanallista erillistä kastekäskyä Herra ei näytä antaneen, ratkaisun täytyy löytyä siitä käytännöstä, josta Johannes tässä samassa evankeliumissaan kertoo (3:22-26, 4:2.):

" Näiden jälkeen meni Jeesus ja hänen oppilaansa Juudean maahan, ja viipyi siellä heidän kanssaan ja kastoi. Mutta oli myös Johannes kastamassa Ainoonissa, lähellä Saleimia, koska paljon vettä oli siellä, ja he tulivat saapuville ja heidät kastettiin: sillä Johannesta ei oltu vielä heitetty vankeuteen. Niin Johanneksen oppilaiden toimesta syntyi väittely juutalaisen kanssa puhdistuksesta. Ja he tulivat Johanneksen luo ja sanoivat hänelle: `Rabbi, joka oli sinun kanssasi toisella puolella Jordanin, hän josta sinä olet todistanut, katso! hän kastaa ja kaikki menevät hänen tykönsä.` - Kun siis Jeesus sai tietää fariseusten kuulleen, että Jeesus useampia oppilaita tekee ja kastaa kuin Johannes: - vaikkakaan Jeesus itse ei kastanut vaan hänen oppilaansa - "

Näistä Johanneksen evankeliumin kohdista näemme, että Jeesus alkoi jo lihassa vaelluksensa päivinä kastattaa oppilaillaan kääntyviä. Johannes alkoi ensin toimia, ja kastoi sitten Jeesuksenkin ja eräät hänen seuraajistaan. Hetken kuluttua Jeesus alkoi toimia Johanneksen rinnalla, kastattaen mielenmuutokseen eli opetuslapsiksi taipuvia. Joh.4:1 kertoo nimenomaan, että sekä Johanneksen että Jeesuksenkin suorittama kaste oli oppilaaksi eli opetuslapseksi tekemisen kaste. Sekä Johanneksella että Jeesuksella oli oma oppilasryhmänsä, ja näitä oppilaita tehtiin kastamalla.

On siis ilmeisen selvää, ettei Jeesus ylösnousemuksensa jälkeen antanut mitään suusanallista käskyä kastaa ketään vedellä. Hän käski ainoastaan saarnaamaan hänen nimessään hyvää uutista ja mielenmuutosta syntien anteeksi saamiseksi. Hän käski myös tekemään mielenmuutokseen suostuvat oppilaikseen, ja opettamaan heitä nimessään hänen käskyjensä pitämiseen. Oppilaaksi tekemiseen kun oli kuulunut koko ajan myös oppilaaksi suostuvien kastaminen, siitä ei tarvinnut erikseen mainita. Lähetyskäskyn jälkeen tuli aikaisempaan kastekäytäntöön verrattuna lisää vain toimituksen yhteydessä Jeesuksen nimen ääneen lausuminen.

Tästä Eduard Lohse kirjoittaa osuvasti (kirjassaan Uuden testamentin sanoma):

"Alkukristillinen kaste edellyttää Johanneksen kastetta, ja jatkaa sitä kristillisesti tulkittuna. Tästä historiallisesta yhteydestä ei ole epäilystä. ... Kristillisen kasteen ja Johanneksen kasteen välinen yhteys näkyy siinä, että molemmat suoritetaan syntien anteeksiantamiseksi (Mark.1:4, par: Apt.2:38), joskin syntien anteeksiantamus ymmärrettiin eri tavoin. ... Kutsu kääntymykseen, vesikaste ja sanonta `syntien anteeksiantamiseksi` ovat siis yhteisiä Johanneksen kasteelle ja alkukristilliselle kasteelle. Sen sijaan kristillinen kaste erottuu Johanneksen kasteesta Jeesuksen nimen lausumisen, syntien anteeksiannon tässä ja nyt tapahtuvan omistamisen sekä hengen lahjan puolesta."

Samalla linjalla on myös professori Lars Aejmaelaeus Kristinuskon synty -kirjansa sivulla 223, kirjoittaessaan:

”Matteuksen kastekäsky heijastaa siis kyllä hyvin varhaista kristillistä vakaumusta asiasta, mutta tapa, jolla se voidaan yhdistää nimenomaan ylösnousseen Jeesuksen säätämyksiksi, jää historiallisessa katsannossa epäselväksi. Jonkinlainen historiallinen yhteys kristillisellä kasteella on ollut Johannes Kastajan liikkeen piirissä harjoitettuun kastetoimintaan.

Johanneksen evankeliumissa kerrotaan kohdassa, jonka varsinaisena aiheena on Jeesuksen ja Johannes Kastajan suhde, että jo Jeesuksen maanpäälliseen toimintaan olisi kuulunut ihmisten kastaminen.(Joh.3:22)., mikä tosin vähän myöhemmin torjutaan toteamuksella `Jeesus sai tietää fariseusten kuulleen, että hän kokosi ympärilleen enemmän opetuslapsia ja kastoi useampia kuin Johannes – tosin hän ei itse kastanut, vaan hänen opetuslapsensa´ (Joh.4:1-2).

Ehkä neljäs evankelista tarjoaa meille tässä historiallisesti luotettavan tiedon, jonka mukaan kristillinen kaste perustui jo Jeesuksen ja hänen opetuslastensa toimintaan, joka liittyi siihen läheiseen yhteyteen joka hänellä oli Johannes Kastajaan. Joka tapauksessa kaste on ollut alusta alkaen mukana kristillisessä uskossa ikään kuin porttina, josta kaikkien oli käytävä sisälle päästäkseen seurakunnan jäseniksi ja osallisiksi Kristuksessa olevasta pelastuksesta.”

On merkittävää, että Suomessakin vaikuttaa kansainvälinen kristillinen järjestö, jonka piirissä on tiedostettu jo aikoja sitten se ilmeinen tosiasia, ettei Jeesus ole todellakaan antanut kuolleista herättämisensä jälkeen oppilailleen mitään selvää suusanallista kastekäskyä. Kuten on tunnettua, sellainen puuttuu jokaisesta Raamattumme evankeliumista, kun otetaan huomioon, että sekä Matteuksen kuten myös Markuksen evankeliumeista löytyvät kastekäskyt ovat kumpaankin evankeliumiin tehtyjä myöhempiä lisäyksiä.

Tieto järjestöstä johon edellä viittasin löytyy Kimmo Ketolan melko tuoreesta kirjasta (2008), nimeltään ”Uskonnot Suomessa”. Kirjan sivuilta 100 - 101 voimme lukea Pelastusarmeijasta, että tässä järjestössä sekä ehtoollinen kuten myös kaste olivat käytössä aina vuoden 1883 alkuun asti, jolloin niistä luovuttiin.

Sivulla 101 kirja esittää merkittävän syyn siihen, miksi järjestö luopui keskuudessaan kasteen käytöstä. Sivun puolivälistä näet löytyy kappale, joka sisältää seuraavan tekstin:

”Kasteesta luopumista perusteltiin sillä, että Uuden testamentin mukaan tärkein kaste on Pyhän Hengen kaste ja että Jeesus ei säätänyt vesikastetta eikä velvoittanut seuraajiaan toimittamaan sitä. Armeijassa on myös haluttu pitäytyä kastetta koskevien oppiriitojen ulkopuolella.”

Siis jo vuonna 1883 Pelastusarmeijan järjestön johtajilla oli vakaumus siitä, ”että Jeesus ei suusanallisesti säätänyt vesikastetta eikä myöskään velvoittanut seuraajiaan toimittamaan sitä.”

Järjestön johtajat eivät tällä lausumallaan suinkaan kieltäneet sitä, etteikö vesikaste olisi ollut alkuseurakunnassa käytössä. Kyllä he tiesivät myös senkin, että jo lihassa vaelluksensa päivinä Jeesus teki oppilaikseen ja kastoi aikaisempien oppilaittensa välityksellä ihmisiä parannukseen jopa enemmän kuin konsanaan Johannes Kastaja, kuten Johanneksen evankeliumi selvästi kertoo. (Joh. 4:1-3).

Järjestön johtajat tarkoittivat sitä, että Jeesus ei ylösnousemuksensa jälkeen suinkaan antanut mitään suusanallista käskyä vedellä kastamisesta oppilailleen, eikä siis suusanallisesti velvoittanut oppilaitaan kääntyvien kastamiseen. Alkuseurakunnalle parannukseen taipuvien kääntyneiden kastamisen periytyi itsestään selvänä käytäntönä sekä Johannes Kastajan kuten myös itsensä Jeesuksen jättämänä perintönä.

Sen, mitä Jeesus käski oppilailleen, sen ilmaisi Pietari (Apt. 10: 42 – 43) Korneliuksen kodisssa seuraavin sanoin:

”Hän käski meidän saarnata kansalle ja todistaa, että hän on se, jonka Jumala on määrännyt elävien ja kuolleiden tuomariksi. Hänestä kaikki profeetat todistavat, että jokainen joka uskoo saa synnit anteeksi hänen nimensä kautta.”

On merkille pantavaa, että Markuksen evankeliumi, jonka tekstiä pidetään oppineiden taholla varmuudella Raamattumme evankeliumien teksteistä vanhimpana, loppuu alkuperäisessä muodossaan 16 luvun jakeeseen 8. Tästä voidaan päätellä, ettei Matteuksen evankeliumista löytyvä `kaikkeen maailmaan´ ja `kaikkiin kansoihin´ kohdistuva lähetyskäsky olisi sekään kirjaimellisesti aitoperäinen, Jeesuksen suusta lähtenyt.

Tällöin voidaan myös ajatella, että kun Herra antoi `mielenmuutoksen pakanoillekin elämäksi´ (Apt.11:18), tämä selvisi alkuseurakunnalle vasta silloin kun Pietarin johdatettiin ilmestyksen kautta Korneliuksen kotiin.

On myös merkille pantavaa, ettei Johanneksen lähetyskäskykään (20: 21-23) ota ollenkaan kantaa siihen, mihin ja keiden luo oppilaiden pitäisi mennä. Sen sijaan Luukas kertoo selvemmästä lähetyskäskystä (24: 46-49), jonka mukaan olisi saarnattava kaikille kansoille, mutta kuitenkin `alkaen Jerusalemista´ eli siis omasta kansasta.

Lisäksi heidän tuli `pysyä Jerusalemissa´ ja odottaa ennen mihinkään lähtöään Pyhän Hengen tuloa.

Myös Apostolien teot osassa Luukas korostaa samoja seikkoja (1: 4-8): Voiman odottamista ja Jerusalemissa pysymistä, kuten sitäkin, että tulevan todistajan työn tuli alkaa Jerusalemista, jatkua Juudeassa, sitten Samariassa, ja sitten vasta levitä `maan ääriin saakka´.

Niillekin, jotka olivat sen kuulleet, ei ollut itsestään selvää, millä tavalla ja missä puitteissa hyvä sanoma piti pakanoille aikanaan viedä.

Todennäköisesti Pietarikin oli ennen Korneliuksen kotiin johdatustaan siinä luulossa, että pakanoille kyllä tullaan vielä viemään evankeliumi, mutta hän saattoi olettaa, että pakanoista tulisi ensin tehdä juutalaisuuteen käännynnäisiä ja sitten vasta kristittyjä. Tämän hänen harhaluulonsa Herra antamillaan ilmestyksillä romutti.

Kaiken kaikkiaan, alkuseurakunta odotti selvästi ylösnousseen Herran ja Pyhän Hengen johdatusta ja avausta lähetystyön vaiheisiin. Ja tulihan sitä johdatusta. Ensin helluntai seurauksineen Jerusalemissa, sitten Filippus, Pietari ja Johannes Samariassa, sen jälkeen Pietari Korneliuksen kodissa, sitten Paavalin kutsumus ja asettaminen pakanain apostoliksi, ja lopulta kyprolaiset ja kyrenelaiset miehet Antiokiassa.

Kaikille heille oli selviö se Paavalin käytännössä ja myös sanallisesti ilmaisema tosiasia, että `evankeliumi on Jumalan voima... ... ...juutalaisille ensin, sitten kreikkalaisille´.

Voidaan kysyä:

"Kuinka on mahdollista, että Pietari ei tiennyt mitään evankeliumeista nykyään löytyvistä lähetyskäskyistä kun meni Kesareaan Korneliuksen talolle? Onko nyt niin, että kyseiset lähetyskäskyn sanat eivät olisikaan Jeesuksen lausumia sellaisina, kuin ne ovat nykyisissä muodossaan?

Myös Paavali lähetysmatkoillaan ainakin aluksi näyttää lähes yksinomaan vierailevan juutalaisten synagoogissa julistamassa Herran sanaa."

Voidaan myös vastata seuraavasti:

Sen sijaan Matteuksen kertomasta perimätiedosta Luukas ei näytä tietävän mitään. Luukkaan mukaan oppilaiden tuli pysyä Jerusalemissa Hengen vuodatukseen asti. Matteuksen mukaan oppilaiden tuli mennä Galileaan Herra kohtaamaan (26:32).

Tässä on selvää jännitettä Matteuksen ja Luukkaan välillä, etten sanoisi: `selvää ristiriitaa´, ja historialliset tapahtumat mielestäni todistavat Luukkaan perinnetiedon puolesta.

On tietysti paljon ja rohkeasti sanottu, mutta edellä kertomani valossa koko Matteuksen evankeliumin perinne saattaa olla Galileaan menon ja Galileassa tapahtuneen Herran kohtaamisen osalta kokonaan epähistoriallinen (28: 16-20).

Juuri tähän tekstikohtaan sisältyvä kastekäskyn kolminaisuuskaava (siten ymmärrettynä ja toteutettuna kuin sitä yleensä ymmärretään ja toteutetaan) vain lisää koko tekstikohdan epähistoriallisuuden todennäköisyyttä. On siis mielestäni ainakin mahdollista, ja ehkä jopa todennäköistä, että myöskin käsky `kaikkien kansojen tekemisestä Jeesuksen opetuslapsiksi´ saattaa olla epäperäinen. Ainakin se on epärealistinen: tässä armotalousajassa se ei toteudu.

Edellä sanottu käy vielä todennäköisemmäksi, jos sitä tarkastellaan Christensen - Göransson kirkkohistorian ensimmäinen osan sivujen 18 - 37 valossa. Kirkkohistoria näet selvästi osoittaa näillä sivuillaan, että alkuseurakunta rajoitti lähetystyönsä vain juutalaisiin, eikä täten näyttänyt olevan ollenkaan tietoinen Herran käskystä tehdä kaikki kansat opetuslapsikseen.

Lainaan kirkkohistorian sivulta 22 vain muutamat sanat näytteeksi:

"Se seikka että rajoituttiin juutalaisiin, tuli näkyviin myös kirkon lähetystyössä. Siinä käännyttiin ainoastaan juutalaisten puoleen. Tämä aiheutui epäilemättä Jeesuksen opetuslapsilleen antamista konkreettisista ohjeista, ja siitä, että ajateltiin pakanakansojen tekevän suuren pyhiinvaelluksen Jerusalemiin Jumalan valtakunnan saapuessa."

VÄLIMIETTEITÄ

Kristillinen kaste Johanneksen kasteen jatkona oli siis alkuaan mielenmuutoksen perustalle rakentuva opetuslapseksi suostumisen kaste. Kun joku, evankeliumia kuultuaan suostui mielenmuutokseen, merkitsi tämä samalla Jeesuksen oppilaaksi suostumista, ja näiden molempien seikkojen perusteella asianomainen kastettiin. Kaste tapahtui Jeesuksen nimeen, ja sitä ei suoritettu kenellekään ilman asianomaisen henkilökohtaista edellä käypää mielenmuutosta ja suostumusta.

Tämän tutkisteluosan lopuksi lainaan uudelleen Harri Heinon kirjasta "Mihin Suomi uskoo" (sivu 93.) löytyvää William Branhamin saarnaa:

"Tässä on allas täynnä vettä. Herra kutsuu tänään ulos kansan, joka kantaa hänen nimeään. Onko sinut jo kastettu Herran Jeesuksen nimeen syntien anteeksi saamiseksi? Kirjoituksista ei löydy jaetta eikä tietoa siitä, että joku elävän Jumalan seurakunnassa olisi kastettu Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Se on katolinen opinkappale eikä Raamatun opetusta. Sanon tämän syvästi murheellisena, mutta katsantokantani mukaan et ole kastettu ollenkaan jos ylläsi on lausuttu nuo kolme arvonimeä. Jeesus ei koskaan sanonut: `Käyttäkää näitä nimiä.` Niin ei ole tehty ainoassakaan Raamatussa kerrotuista kastetilaisuuksissa. Ne hyväksyttiin Nikean kirkolliskokouksessa. He ottivat nimen sijasta arvonimet. Sinä siis olet joko kastettu roomalaiskatoliseen opinkappaleeseen tai Herran Jeesuksen nimeen."

Tämän tutkistelunkin yhteydessä on jo käynyt täysin selväksi, että Branham oli oikeassa. Aitoperäisistä kirjoituksista ei todellakaan löydy jaetta eikä tietoa siitä, että joku olisi siellä kastettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Jeesus ei myöskään ole (suuren todennäköisyyden mukaan) koskaan käskenyt käyttää näitä arvonimiä.

Sen ilmeisen tosiasian puolesta, jonka mukaan `Jeesus - nimeen kastaminen´ oli alkukristillisyyden aito alkuperäinen käytäntö, on myös muita todisteita.

Ebionit (köyhät) olivat aikoinaan erittäin varteen otettava juutalaisen alkukristillisyyden ryhmittymä. Heitä pidetään osaltaan sen Jerusalemin juutalaiskristillisen alkuseurakunnan jäsenten jälkeläisinä ja manttelin perijöinä, jotka ennen Jerusalemin hävitystä muuttivat Jerusalemista Bellaan.

He syrjäytyivät myöhemmin kristillisyyden keskuksesta marginaali - ryhmäksi, ja heidät tuomittiin myöhemmin valtauoman toimesta jopa kerettiläisiksi.

Ebionien käyttämästä kirjallisuudesta on latinankielisenä käännöksenä säilynyt myös alkuaan kreikaksi kirjoitettu kirja, nimeltään `Recognitiones´ (Tunnistamisia). Tämä Syyriassa tai Palestiinassa alkuaan kreikankielellä kirjoitettu kirja sisältää kohdassaan Rec.1, 27 - 71 toisen teoksen, jota pidetään puolestaan noin vuosien 150 - 200 välillä kirjoitettuna `Jaakobin portaat´ (Anabathmoi Iakoobuu) nimisenä teoksena.

On huomion arvoista, että tämän `Tunnistamisia´ kirjaan sisältyvän `Jaakobin portaat´ - teoksen eräissä kohdissa (Rec. 1,55, 6;69. 8;70.1) pidetään vahvasti esillä kristillistä yhden kerran suoritettavaa (eli yhden kerran upottamista) merkisevää) kastetta `Jeesuksen nimeen´ ja syntien anteeksi antamiseksi. (Katso Sakari Häkkinen: `Köyhät kerettiläiset´, sivu 252).

Edellä lainattu on lisätodisteena siihen ilmeiseen tosiasiaan, että juutalaiskristillisen alkuseurakunnan alkuperäinen kastekäytäntö säilyi nimenomaan vain myöhempien juutalaiskristittyjen keskuudessa aitona ja alkuperäisenä.

Jopa aivan uunituoreessa ”katoliset kirjeet” - selitysteoksessaan professorit Jukka ja Lauri Thurén tuovat julki Jaakobin kirjeen kohtaa 2:7 ( sivulla 41) selostaessaan:

”Alkuaikojen tapaan kaste lienee toimitettu `Jeesuksen Messiaan / Kristuksen nimeen´ niin, että kastaja on lausunut Jeesuksen nimen kastettavan `ylitse´. Matteuksen trinitaarisesta kastekaavasta Jaakobista ei löydy merkkiä.”

KASTEKÄYTÄNTÖ ALKUSEURAKUNNASSA

Edellä olemme jo todenneet, että alkukristillinen kaste edellytti Johanneksen kastetta, ja jatkoi sitä kristillisesti tulkittuna. Alkuseurakunnan kastekäytäntöä tutkittaessa on siis lähdettävä liikkeelle jo Johannes Kastajan ja itse Herramme Jeesuksen lihassa vaelluksen ajasta. Johannes Kastajan synnyttämä kansanliike oli melkoisen laaja, sillä kun hän saarnasi mielenmuutosta ja mielenmuutoksen osoitukseksi mielenmuutoksen kastetta: "Hänen tykönsä vaelsi Jerusalem ja koko Juudea ja kaikki Jordanin ympäristö. Ja hän kastoi heidät Jordanin virrassa kun he tunnustivat (julkisesti) syntinsä" Matt.3:1-9).

Kun siis Jeesuksesta kerrotaan, että hän "teki ja kastoi" oppilaidensa välityksellä useampia ”oppilaita” kuin Johannes (Joh.3:26, 4:1-2), on kysymys ollut melko suuresta joukosta.

Vaikka heitä helluntaipäivänä olikin yläsalissa koolla vain noin 120 henkeä (Apt.1:15), mainitsee Paavalikin "enemmän kuin viisisataa veljeä", joille Jeesus ylösnousemuksensa jälkeen samalla kertaa näyttäytyi ( 1 Kor.15:6).

Kun siis ihmiset tulivat Jeesuksen luokse kuulemaan hänen opetustaan, ja kuultuaan ottivat myös hänen sanansa vastaan, tullen mielenmuutokseen, teki Jeesus heidät oppilaikseen, kastamalla heidät aikaisempien oppilaiden välityksellä.

Nyt on kuitenkin huomattava, että näin Jeesus ei tehnyt lapsille, vaikka lausuikin: "Sallikaa lasten tulla minun tyköni." Hän ei kastattanut lapsia, vaan ainoastaan siunasi heitä, asettamalla kätensä heidän päälleen (Matt.19:13-15, Mark.10:13-16, Luuk.18:15-17).

Jeesuksen tykö tuotuja pieniäkin (Luukas) lapsia hän siis siunasi, mutta mielenmuutokseen suostuvat aikuiset, sekä miehet että naiset, hän kastatti oppilaikseen.

Tämä Jeesuksen tekemä ero lasten siunaamisen ja ymmärtävässä iässä olevien kääntyneiden oppilaiksi kastattamisen välillä periytyi myös alkuseurakunnan käytäntöön. Tämä on selvästi nähtävissä Luukkaan kirjoittamasta alkuseurakunnan historiasta, Apostolien teoista, mutta myös muista Uuden testamentin kastetta käsittelevistä Paavalin ja Pietarin kirjeiden kohdista.

APOSTOLIEN TEKOJEN KASTETEKSTIT

Kasteesta helluntaipäivänä kertoo Apt. 2 luku, jakeet 37-41. Pietarin saarnan vaikutuksesta kuulijat saivat piston sydämiinsä ja kysyivät:" Miehet, veljet, mitä meidän pitää tekemän?", jolloin Pietari vastasi:

"Muuttakaa mielenne ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksi saamiseksi, niin te tulette saamaan Pyhän Hengen lahjan. Sillä teille ja teidän lapsillenne tämä lupaus on annettu, ja kaikille jotka kaukana ovat, ketkä ikinä Herra, meidän Jumalamme kutsuu."

Seuraavat huomiot näyttävät tekstin perusteella ilmeisiltä:

1. Kaste kuului tietoisen mielenmuutoksen yhteyteen.

2. Kaste toimitettiin syntien anteeksi saamiseksi.

3. Pyhän Hengen lahjan saamisen ehtona oli mielenmuutos ja kasteen vastaanottaminen.

4. Erityisesti on huomioitava, ettei Pietari sanonut:

"...kastattakoon kukin itsensä ja perheensä", vaan (ainoastaan) "itsensä." Tämä osoittaa, ettei helluntaipäivänä suinkaan kastettu kokonaisia perheitä perheen päiden kääntymyksien perusteella.

5. Kun teksti jatkaa, sanoen: "Jotka nyt ottivat hänen sanansa vastaan, ne kastettiin", edellyttää tämä kunkin kastettavan henkilökohtaista kääntymystä kasteen saamiseksi.

Samarian kasteteksti edellyttää samaa. Tekstin (Apt.8:5-17) jae 12 sanoo:

"Kun he nyt uskoivat Filippusta, joka julisti heille evankeliumia Jumalan valtakunnasta ja Jeesuksen Kristuksen nimestä,niin he ottivat kasteen, sekä miehet että naiset."

1. Teksti sanoo, että saarnan sisällön uskoneet ottivat vastaan kasteen.

2. Kun sekä miehet että naiset mainitaan erikseen, tämä osoittaa, ettei ollut kyse perhekunnista.

3. On huomioitava, että vaikka miehet ja naiset mainitaan erikseen, lapsia ei mainita ollenkaan.

Etiopian kuningattaren hoviherran kasteesta kerrotaan samassa luvussa (8:26-39). Tämän kertomuksen mukaan hoviherra kysyi, Filippuksen evankeliumin julistusta ensin kuunneltuaan:

"Katso, tässä on vettä. Mikä estää kastamasta minua?"

Meidän kirkkoraamatun tekstistämme puuttuu Filippuksen vastaus kysymykseen, eli 37 jae, koska se puuttuu myös eräistä kreikan alkukielisistä käsikirjoituksista (papyrus 45, Codex A, B, C, P) joita nykyään arvostetaan eniten. Olisi kuitenkin ollut kovin outoa, jos hoviherra olisi käskenyt pysäyttämään vaunut, Filippukselta mitään vastausta saamatta. Tästäkin syystä ortodoksisen kirkon virallisessa tekstiperinteessä esiintyvä jae 37 tuntuu asiaan kuuluvalta.

Tämän jakeen mukaan Filippus vastasi hoviherralle, esittäen hänelle hänen kastamisensa ehdon seuraavin sanoin:

"Jos sinä kaikesta sydämestäsi uskot, se on luvallista."

Eräässä codexissa (Laudianus) esiintyy toisenlainen vastaus:

"Jos sinä uskot kaikesta sinun sydämestäsi, sinä olet pelastuva."

Jatkossa hoviherra vakuuttaa kummankin tekstimuunnoksen mukaan uskovansa Jeesukseen Jumalan Poikana:

"Minä uskon Jeesuksen Kristuksen olevan Jumalan Pojan." / "Minä uskon Kristukseen, Jumalan Poikaan."

Hoviherran kastamista koskevasta kertomuksesta on tehtävissä seuraavat huomiot:

1. Edellä esitetyn mukaan uskon tunnustus oli kasteen saamisen ehto.

2. Samasta ehdosta todistaa epäsuorasti myös saman luvun jakeen 13 sanat: "...Simon itsekin uskoi, ja kasteen saatuansa...", vaikkakin hänen mielenlaatunsa paljastui myöhemmin vääräksi (18-24).

Paavalin kääntymyksestä on kerrottu Apt.9:1-30, mutta kiinnostavaa on se, mitä Paavali Luukkaan mukaan itse kertoi Ananiaan hänelle sanoneen (22:16):

"Ja nyt, mitä aiot? Noustuasi anna kastaa itsesi ja pestä pois sinun syntisi, avuksi huudettuasi hänen nimeään." (Tai:"...avuksi huutavana hänen nimeään." tai: "...vetoavana hänen nimeensä.").

Aoristin mediumin partisiippi "epikalesamenos" ilmaisee joko edeltävää tai samanaikaista tapahtumaa suhteessa muuhun tekemiseen.

Tekstin mukaan kaste merkitsee syntien pois pesemistä, ja Paavalia kehotettiin käymään tälle pesulle edellä tai samanaikaisesti Herran nimeä itselleen (mediumi) avuksi huutavana.

Korneliuksen perhekunnan kastamisesta kerrotaan 10 luvussa. Kun Kornelius, enkeliltä käskyn saatuaan, kutsutti apostoli Pietarin, oli hän jo koonnut sinne lähimmät ystävänsä ja sukulaisensa. Kun Pietari saapui, Kornelius sanoikin Pietarille:

"Nyt olemme siis tässä kaikki Jumalan edessä, kuullaksemme kaiken, mitä Herra on käskenyt sinun puhua."

Enkeli oli näet sanonut Korneliukselle:

"Hän (Pietari) on puhuva sinulle sanoja, joiden kautta sinä pelastut ja koko sinun perhekuntasi"(11:14).

Korneliuksen kerrotaan olleen jo entuudestaan hurskaan ja Jumalaa pelkääväisen, "niin kuin koko hänen perhekuntansakin" (10:1-2).

Kun Pietari sitten saarnasi, lankesi Pyhä Henki kuulijoiden ylle, ja he alkoivat puhumaan kielillä ja ylistämään Jumalaa. Tällöin Pietari kysyi, voiko kukaan kieltää kastamasta vedellä näitä Pyhän Hengen saaneita. Kukaan ei voinut kieltää, ja niin Pietari käski kastaa heidät Jeesuksen Kristuksen nimeen.

Koska edellä selostettu kertomus on ensimmäinen koko perhekunnan kääntymystä selostava tapahtuma Apostolien teoissa, on meidän jos mahdollista selvitettävä, millä perusteella tämän perhekunnan jäsenet kastettiin.

Saammekin asiaan lisävalaistusta saman kirjan seuraavasta luvusta (11:1-18), jossa kerrotaan Pietarin joutuneen Jerusalemiin palattuaan syytöksen alaiseksi Korneliuksen kodissa vierailunsa tähden. Pietarin syyttäjilleen pitämän vastauspuheen loppuosa (jakeet 15-17), kuten myös syyttäjien tämän jälkeinen toteamus, on tässä suhteessa merkittävä:

"...Ja sinä aikana kun minä aloin puhumaan, lankesi henki Pyhä päälle heidän kuten myös päälle meidän alussa. Ja minä muistin Herran sanoman, jonka hän sanoi:`Johannes tosin kastoi vedessä, mutta te tulette kastetuiksi Hengessä Pyhässä.` Jos siis yhtäläisen lahjan antoi Jumala heille kuin myös meille, uskottuamme Herraan Jeesukseen Kristukseen, kuka minä olin, kyetäkseni estämään Jumalaa?" Ja tämän kuultuaan he rauhoittuivat ja ylistivät Jumalaa, sanoen, "Siis myös pakanakansoille Jumala mielenmuutoksen elämäksi antoi."

Pietarin mukaan Pyhän Hengen lahja annetaan uskoon tulon perusteella. Kuulijoille oli itsestään selvyys, että kysymys on uskoon tulleiden kohdalla myös mielenmuutoksesta.

Kun tässä yhteydessä muistamme Pietarin kehotuksen (2:38):"Muuttakaa mielenne ja kastattakaa itsenne Jeesuksen Kristuksen nimeen, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan", lienee pidettävä jokaista Korneliuksen perhekunnan jäsentä henkilökohtaisesti uskoon tulleena ja mielensä muuttaneena.

Samaa edellyttää Pietarin selvitys tapahtuneesta apostolien kokouksessa, josta kerrotaan Apt. 15:7-9:

"Ja paljon väittelyn ollessa meneillään, Pietari, noustuaan, sanoi heille: "Miehet, veljet, te tiedätte, että jo muinaisina päivinä Jumala teidän keskuudessanne valitsi pakanat minun suuni kautta kuulemaan evankeliumin sanan ja tuleman uskoon. Jumala, sydäntentuntija, todisti, antaen heille Pyhän Hengen, kuten myös meille. Ja ei mitään erotellut välillä meidän ja heidän, uskolla puhdistaessaan heidän sydämensä."

Tässä edellä Pietari viittasi Korneliuksen kodin tapahtumiin, sanoen itse, että kuulijat tulivat uskoon evankeliumin sanan kuultuaan. Pyhä Henki vuodatettiin heihin sillä perusteella, että Jumala oli puhdistanut heidän sydämensä uskolla.

Lyydian perhekunnan kääntymisestä kerrotaan Apt. 16:11-15,40: Kun Paavali rukouspaikassa alkoi puhumaan sinne kokoontuneille naisille, Lyydiakin oli siellä kuulijoiden joukossa. Jatkosta sanotaan:

"Ja eräs nainen, nimeltään Lyydia, Jumalaa pelkääväinen purppuramyyjä Thyateiraan kaupungista, kuuli, jonka sydämen Herra avasi ottamaan vaarin Paavalilta puhutuista. Ja kun hänet kastettiin ja hänen huonekuntansa, hän pyysi, sanoen: `Jos te arvioitte minun olevan Herraan uskovaisen, sisälle tullen minun talooni, majailkaa.` Ja hän vaati meitä."

Tämä teksti on siitä erikoinen, että se on Apostolien teoissa ensimmäinen ja ainoa kohta, joka todella näyttää edellyttävän, että koko perhekunta kastettiin uskoon tulleen perheenpään (ja vieläpä naispuolisen) uskon perusteella. Voidaan näet kysyä, että jos tässä tekstissä edellytetään myös perhekunnan muiden jäsenten henkilökohtaista uskoon tuloa, miksei siitä mainita mitään? Vai oliko yksin Lyydia (perhekuntansa päänä) tarpeeksi arvostettu, että hänen uskoon tulostaan kannatti mainita?

Tekstiä tulkittaessa on otettava huomioon seuraavat seikat:

1. Kun Lyydia oli nainen, mutta silti perhekuntansa päähenkilö, hän oli joko naimaton tai leski.

2. Perhekunta merkitsee: talo, talonväki, huonekunta, ja sillä tarkoitetaan usein palvelusväkeä.

3. Filippissä kerrotaan tapahtuneen vain kaksi kääntymistapahtumaa: Lyydian ja vanginvartijan perhekunnat.

4. Kun apostolit palasivat vanginvartijan luota, he menivät uudelleen Lyydian tykö. Siellä heistä kerrotaan (jae 40), että:

"... he näkivät veljet ja he rohkaisivat heitä ja he lähtivät pois."

5. Nämä veljet olivat ilmeisen selvästi juuri Lyydian perhekuntaan kuuluvia. He olivat Lyydian palvelusväkeä, ja koska he olivat "veljiä", he olivat myös henkilökohtaisesti uskoon tulleita.

Näin Luukkaalta on jäänyt vain yksinkertaisesti kertomatta heidän Lyydian kääntymyksen jälkeisestä kääntymyksestään, ja ehkä vain siitä syystä, ettei hänellä ollut heidän kohdaltaan yksityiskohtaisia muistiin merkintöjä.

Koska meille on selvää, ettei ketään Lyydian perhekunnan jäsenistä ole vasten tahtoaan väkisin pakotettu suostumaan kastettavaksi, voimme yhtyä Joachim Jeremiaksen kirjasessa "Lapsikaste kirkon alkuaikoina" julkituoman mielipiteen alkuosaan:

"Lyydia, joka todennäköisesti leskeksi jäätyään oli perheensä pää, tuli uskoon, ja sen johdosta `hänet ja hänen perhekuntansa` kastettiin. On selvää, että kuvaus on tässä hyvin tiivistettyä ja jättää mainitsematta, kuinka evankeliumia julistettiin myös Lyydian perheenjäsenille ja kuinka se vaikutti heissäkin uskon."

Sen sijaan mielipiteen loppuosa on vaikeammin hyväksyttävissä, sehän näet ei Uuden testamentin tekstien opetuksen valossa näytä pitävän ollenkaan paikkaansa.

Tämä mielipiteen loppuosa kuuluu:

"Mutta kuvaavaa on, että Luukas voi kertoa tällä tavalla. Sillä näin hän ilmaisee, että ratkaisevaa oli, kuten G. Gullman sanoo `perheen yhteenkuuluvuus kasteen ollessa kyseessä eikä jokaisen perheenjäsenen yksilöllinen ratkaisu`."

(Välihuomautus:

Ja todellakin. Toistuvat perhekuntien kastamisen maininnat Uudessa testamentissa ovat vaikeasti selitettävissä siten, että maininnoilla tarkoitettaisiin joka kerta vain sellaisia perhekuntia, joissa ei ollut pieniä lapsia.

Jokainen Uuden testamentin kohta joka mainitsee perhekuntakasteen, on tosin selitettävissä siten, että pienet lapset selitetään perhekunnista pois, mutta Uudessa testamentissa mainitut perhekunnat eivät suinkaan olleet ainoita, joita perhekuntina kastettiin.

On mahdoton ajatus, ettei missään Uuden testamentin selostaman ajankohdan uskoon kääntyneissä perheissä olisi ollut pieniä lapsia, ja kun kerran heitä oli, odottaisi teksteistä löytyvän selvän maininnan siitä, ettei heitä kelpuutettu yhdessä perheensä kanssa kasteelle, vaan vasta myöhemmin, vartuttuaan.

Mitään tällaista selvää rajausta ei teksteistä kuitenkaan löydy. Siksi kaikkien Uudessa testamentissa mainittujen kastettujen perhekuntien jokaisen kastetun perheen jäsenen selittäminen jo ymmärtävässä iässä olleeksi ja henkilökohtaiseen tiedostavaan uskoon tulleeksi tuntuu keinotekoiselta. Näin siitä huolimatta, että nytkin parhaillaan jatkan samalla linjalla.)

Vanginvartijan perhekunnan kääntymyksestä kerrotaan Apt. 16: 25 - 34:ssä. Herätykseen tapahtumien tähden tultuaan, vartijasta kerrotaan (jakeet 30-31): "Ja johdattaessaan heitä ulos, hän sanoi: `Herrat, mitä minun tulee tehdä, jotta minä pelastuisin?` Ja he sanoivat: `Usko Herraan Jeesukseen, ja sinä . olet pelastuva, sinä ja sinun huoneesi.`"

Vanginvartijalle annettua vastausta ei suinkaan tulkitaan oikein, jos tulkitaan perhekunnankin pelastuvan perheenpään uskon perusteella. Tässäkin on selvää, että henkilökohtaisen uskomisen ehto koskee jokaista perheenjäsentä erikseen. Tämä ilmenee siitä, mitä vanginvartijan kodissa kerrotaan jatkossa tapahtuneen (16:32):

"Ja he puhuivat hänelle Herran sanaa ja kaikille hänen talossaan. Ja ottaessaan heidät tykönsä sillä yön hetkellä , hän pesi heidät haavoistaan, ja hänet kastettiin ja kaikki hänen (omaisensa) , kohta. (16:34 ) Ja vieden heidät ylös taloon, hän asetti (heidät) pöydän ääreen, ja hän riemuitsi talonväkineen Jumalaan uskoon tulleena."

Kasteen edellä evankelioitiin tekstin mukaan jokainen vanginvartijan perheenjäsen, joten perhe riemuitsi hänen kanssaan, ei vain hänen, vaan jokaisen perheenjäsenen henkilökohtaisesta uskosta.

Krispuksen perhekunnan kastamisesta kerrotaan Apt. 18:8:ssa:

"Ja Krispos, synagogan esimies, alkoi uskoa Herraan koko hänen huonekuntansa kanssa, ja monet kuulolla olleista korinttolaisista alkoivat uskoa ja heidät kastettiin."

Edellä teksti sanoo vastaansanomattoman selvästi kaikkien kastettujen alkaneen ennen kastettaan uskoa kuulemaansa sanomaan. Kun he sitten ilmaisivat uskovansa, heidät kastettiin.

Efeson opetuslapsista kertoo Apt. 19:1-7. Efesossa oli (ilmeisesti Apolloksen julistuksen tuloksena, joka tunsi ainoastaan Johanneksen kasteen) 18:24-26) muutamia opetuslapsia, Paavalin tullessa sinne. Paavali kysyi heiltä, havaittuaan heiltä puuttuvan jotakin kristitylle oleellista:

"Saitteko Pyhä Hengen, kun tulitte uskoon?"

Uuden kirkkoraamatun mukaan he vastasivat kysymykseen:

"Emme ole edes kuulleet mistään Pyhästä Hengestä."

Tämä käännös on varmasti liioitteleva, sillä alkutekstin mukaan heidän vastauksensa kuului:

" Emme edes, jos Pyhä Henki on, ole kuulleet."

Papyrus 38 mukaan ( joka on todennäköisesti vanhin säilynyt tämän kohdan sisältävä käsikirjoitus kappale) he vastasivat:

"Emme ole edes, jos Pyhän Hengen ovat jotkut saaneet, ole (siitä) kuulleet."

Vastaus tässä muodossa esiintyy myös eräissä vanhan italan, syyrian ja koptinkielisissä käännöksissä.

Vastauksen kuultuaan Paavali tiedusteli heiltä heidän saamansa vesikasteen laatua, ja sai kuulla heidät kastetun (tässä vaiheessa jo) menneeseen aikaan kuuluvalla Johannes Kastajan parannuksen kasteella. Paavali selitti heille, että Johanneksen mielenmuutoksen kaste kuului sellaisenaan menneeseen aikaan, ja että Herra Jeesus oli ylös noustuaan käskenyt tehdä oppilaita itselleen omassa nimessään. Näin ollen heidätkin tulisi kastaa Herran Jeesuksen nimeen, eli siihen ainoaan nimeen, joka on taivaan alla ihmisille annettu, jossa heidän tulee pelastua (Apt.4:12).

Osa vanhoista käsikirjoituksista (Codex Besae Cantabrigiensis = D, ja Peshitta) vielä kertovat jakeessa 5, mihin nimeen ja myös miksi heidät kastettiin uudelleen:

"Ja tämän kuultuaan heidät kastettiin Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen, syntien anteeksi saamiseksi."

'Kun heidät oli näin kastettu, asetti Paavali kätensä heidän päälleen, jolloin he saivat Pyhän Hengen.

Tekstistä ilmenee, että ennen kuin nämä miehet tapasivat Paavalin, he eivät olleet alkuperäisessä mielessä vielä kristittyjä. Heiltähän puuttui syntien anteeksi anto ja Pyhän Henki. Vaikka Johannes Kastajakin saarnasi mielenmuutoksen kastetta syntien anteeksi saamiseksi (Mark.1:4), hän ei silti välittänyt itse anteeksiantoa. Kreikkalainen raamattuoppinut Johannes Kolitsara selittääkin Uuden testamentin parafraasissaan osuvasti Markus 1:4:n tekstin merkityksen:

"Ja Johannes oli tuon aikakauden alku, kastaen erämaassa ja saarnaten kastetta mielenmuutoksen osoitukseksi, jotta kastetut saisivat syntien anteeksiannon, kun vastaanottaisivat vähän ajan päästä tulevan Messiaan."

Korinttolaiskirjeessään Paavali kertoo kastaneensa vielä Stefanaankin perhekunnan (1 Kor. 1: 16). Tästä perhekunnasta kerrotaan saman kirjeen lopussa (16:15-16), että:

"he olivat antautuneet pyhien palvelukseen."

Kun Paavali kehottaa olemaan kuuliaisia tämän perheen jäsenille ja heidän kaltaisilleen, jotka "työtä tekevät ja vaivaa näkevät", lienee lupa olettaa jokaisen Stefanaan perhekunnan jäsenen olleen myös henkilökohtaisesti uskossa.

Juuri tutkimamme Apostolien tekojen kastetekstit edellyttävät selvästi henkilökohtaista uskoon tuloa ja uskon tunnustusta kasteen edellä jokaiselta kastettavalta. On näin ollen ilmeisen selvää, että Jeesuksen lihassa vaelluksensa päivänä tekemä ero (lasten siunaamisen ja hänen oppilaikseen suostuvien ymmärtävässä iässä olevien kastamisen välillä) periytyi myös alkukristilliseen kastekäytäntöön.

Kunnioittakaamme silti niitäkin, joiden mielestä täyttä varmuutta Apostolien tekojen teksteistä ei voida vetää, selostamalla tässä heidänkin mielipiteensä. Heidän mielestään esimerkiksi Lyydian perhekunnan tapaus, se miten Luukas siitä kertoo, pakottaa jättämään tilaa mahdollisuudelle, että perhekuntien kasteet ovat saattaneet alusta alkaen koskea kaikkia perheenjäseniä, siis myös pieniä lapsia, jos niitä on perheessä ollut. Tällaisesta mielipiteestä on oivana esimerkkinä esitän jälleen Joachim Jeremiaksen kirjasta "Lapsikaste kirkon alkuaikoina" otteen, joka tekee johtopäätöksiä mainituista Apostolien tekojen kohdista:

"Tarkoitetaanko nyt äsken mainituissa kohdissa, jotka puhuvat `perhekuntien` kääntymisestä ja kasteesta, myös lasten - sylivauvojenkin - kastamista? Ensimmäisen vastauksen kysymykseen löydämme jo siitä seikasta, että pelkän `perhekunnan` sijasta saatetaan puhua `koko perhekunnasta`, `kaikista omaisista`. Vahvistavien ilmausten ... käyttö osoittaa yksiselitteisesti, ettei ainoaakaan huonekunnan jäsentä jätetty kasteen ulkopuolelle. Kun muistamme, millainen vanhempien lähetysseurakuntien sosiaalinen koostumus oli, vaikuttaa epätodennäköiseltä, että kyseisiin huonekuntiin olisi kuulunut huomattavia orjamääriä. Siksi uskottavammalta tuntuu otaksuma, että vahvistavat ilmaukset `kaikki`, `koko` jne. viittaavat perheen kaikkiin lapsiin."

Lienee vielä syytä lainata juuri tässä yhteydessä Eduard Lohsen kirjasta "Uuden testamentin sanoma" esiintyvä kannanotto:

"Emme tietä kastettiinko varhaisimmassa kristikunnassa lapsia. Kun satunnaisesti puhutaan kokonaisten huonekuntien kastamisesta (1 Kor.1:16, Apt. 16:15, 18:8), on mahdollista, että tällöin on ajateltu myös lapsia. Yksiselitteiset viittaukset tällaiseen puuttuvat kuitenkin."

Ehdotonta varmuutta ei siis Lohsen mukaan ole löydettävissä Uuden testamentin perhekuntien kastamisesta kertovien tekstikohtien perusteella. Päästäksemme eteenpäin, on meidän seuraavaksi tutkittava Uuden testamentin niitä tekstejä, jotka sisältävät opetusta kasteen merkityksestä.

UUDEN TESTAMENTIN KASTEOPETUS

Uuden testamentin kirjeitä järjestyksessään lukiessamme, kohtaamme ensimmäiseksi apostoli Paavalin kastetta koskevan opetuksen Roomalaiskirjeestä (6:3-4). Vaikka olenkin jo kerran tämän tekstin lainannut, otan sen tähän uudelleen:

" Vai oletteko tietämättömiä että meidät kaikki jotka kastettiin Kristukseen Jeesukseen, hänen kuolemaansa meidät kastettiin? Meidät haudattiin siis yhdessä hänen kanssaan kasteen kautta kuolemaan, jotta kuten Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, näin myös me vaeltaisimme elämän uutuudessa."

Seuraavat seikat ovat tekstin perusteella huomion arvoisia:

1. Tekstiin ei sovellu kastekaava "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen", sillä Isä ei kuollut, eikä myöskään Pyhä Henki. Ainoastaan Poika kuoli, ja hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa osalli suuteen kristitty Paavalin mukaan kastetaan. Käytännössä tämä merkitsee kristitylle omista synneistään pois kuolemista (jae 2).

2. Jeesuksen herättämistä vastaa kristityn kohdalla "uudessa elämässä vaeltaminen", jota kristitty voi harjoittaa vain tietoisesti ja henkilökohtaisesti uskoon tulleena. Kristitty on siis kastettu "vaeltamaan", joten on ilmeistä, että hänen täytyy olla kastehetkellään tietoinen vaeltamisen velvollisuudestaan. Tämä Paavalin kasteopetus näyttää sulkevan pois sen mahdollisuuden, että hän edellyttäisi ketään kastettavan ilman henkilökohtaista uskoon tuloa.

Tässä yhteydessä Johannes Kolitsaran Uuden testamentin parafraasin teksti on erittäin mielenkiintoinen, hänen pyrkiessään valaisemaan sitä, miten kirkkoisät ovat tämän Paavalin tekstin ymmärtäneet:

"Vai ettekö te tiedä, että kaikki meidät jotka kastettiin Jeesukseen Kristukseen, meidät kastettiin samanaikaisesti (meidät painettiin upoksiin eräällä tavalla), ( ja me tulimme osallisiksi) hänen kuolemaansa? (vanhan ihmisen ristiinnaulitsemisen kautta). Meidät haudattiin siis yhdessä hänen kanssaan kasteen kautta ja me tulimme osallisiksi hänen kuolemaansa, jotta, kuten Kristus todella herätettiin kuolleista taivaallisen Isän kirkkauden kautta, näin myös me olisimme herätettyjä ja eläisimme uutta elämää, hänen tahtoaan kohtaan sopusointuisaa. Sillä jos, kuten kaksi puuta, erottamattomasti yhdistettyinä yhdeksi, me tulimme yhdeksi ruumiiksi Kristuksen kanssa kasteen, kautta, mikä merkitsee samaistumista hänen ristillä kuolemaansa, järjellisen ja luonnollisen seurauksen mukaan me tulemme yhdeksi hänen kanssaan myös ( hänen ylösnousemuksessaan (myös me tulemme nimittäin ylösnousemaan kirkastettuina, kuten myös hän). Tietäen tämän, että meidän vanha ihmisemme, turmeltunut syntiseltä luonnoltamme, ristiinnaulittiin yhdessä Kristuksen kanssa kasteen kautta, jotta se heikontuisi enemmän ja meidän ruumiimme olisi kuin kuollut synnille, ettemme joutuisi jälleen synnin orjiksi. Sillä hän joka kuoli on jo vapautettu synnin vaarasta (onhan tunnettua, että kuolleena olevaa ja kuollutta ei kiusata, eikä hän tee syntiä). Ja koska me olemme kasteen kautta kuolleet yhdessä Kristuksen kanssa, mitä tulee syntiin, me uskomme, että me tulemme yhdessä hänen kanssaan myös elämään kirkastettuina iankaikkisuudessa."

Kolitsara selittää kirkkoisien uskoneen Paavalin tarkoittaneen, että Jeesukseen Kristukseen kastaminen merkitsee kastettavan uskossa suostumista Jeesuksen kuoleman osallisuuteen, eli vertauskuvallisesti kastettavan omankin ruumiin ristiinnaulitsemiseen. Tämä merkitsi käytännössä synnistä erottautumista. Kaste merkitsee vertauskuvallisesti myös "herättämistä", mikä käytännössä merkitsi velvollisuutta uuden elämän elämiseen.

Toinen merkittävä Paavalin kirjoittama kasteopetusta sisältävä kohta löytyy Kolossalaiskirjeestä: Kol. 2:10 -12:

"Ja te olette hänessä täydellisiksi tehdyt, joka on kaiken hallituksen ja vallan pää. Hänessä teidät myös ympärileikattiin käsin tekemättömällä ympärileikkauksella, lihan ruumiin poisriisumisella, Kristuksen ympärileikkauksella: Hänen kanssaan teidät yhdessä haudattiin kasteessa, jossa teidät myös yhdessä herätettiin, hänet kuolleista herättäneen Jumalan uskon vaikutuksen kautta."

Tekstissä ovat huomion arvoisia seuraavat seikat:

1. Kristuksen ympärileikkaus ei Paavalin mukaan ole suinkaan itse kaste, vaan "lihan ruumiin poisriisuminen", jolla Paavali tarkoittaa uskoon tulon yhteydessä tehtävää mielenmuutosta eli parannusta (vert. Room.8:5-9, 12-13).

2. Tämä lihan ruumis riisutaan tietoisesti pois, kun mennään uskossa kasteelle. Kaste yhdistää kastettavan Jeesuksen hautaamiseen: Kastettavan lihan ruumis eli vanha ihminen haudataan kastetapahtumassa.

3. Kun Paavali käyttää ilmaisua "jossa" (en hoo), hän edellyttää, että samassa kastetapahtumassa jossa kristityn poisriisuttu lihan ruumis haudataan, kristitty myös samalla herätetään Kristuksen yhteydessä elettävään uuteen elämään.

4. Kun Paavali ilmaisee kristityn herättämisen tapahtuvan "Kristuksen kuolleista herättäneen Jumalan vaikuttaman uskon kautta", hän näyttää tällä ilmaisulla tarkoittavan, että Jumalan vaikuttaman uskon tulee olla jo kasteen toimittamishetkellä kastettavassa vaikuttamassa.

Samaa edellyttää Paavalin Galatalaiskirjeen maininta: Gal. 3:26-27:

" Sillä kaikki te olette Jumalan poikia uskon kautta Kristuksessa Jeesuksessa." Paavalihan jatkaa: "Sillä niin monta kuin teitä kastettiin Kristukseen, Kristukseen te pukeuduitte.".

Efesolaiskirjeessä Paavali kertoo, miten Kristus puhdisti seurakuntansa: Ef. 5:25-27:

"Miehet, rakastakaa vaimoja, kuten myös Kristus rakasti seurakuntaa ja itsensä antoi alttiiksi sen edestä, jotta hän sen pyhittäisi, puhdistettuaan sen veden kylvyllä, sanassa, jotta hän asettaisi itselleen kirkastetun seurakunnan, joka ei omaa tahraa eikä ryppyä eikä mitään tuollaista, vaan joka olisi pyhä ja moitteeton."

Edellä Paavali tarkoittaa "veden kylvyllä" kastetta. Tämä sama kylvyksi kääntämäni sana ("luutron” = kylpy, pesu, peso) esiintyy myös Paavalin kirjeessä Tiitukselle (3:5) uudestisyntymis-sanan eli "palinggenesiaa" - sanan yhteydessä, tarkoittaen siinäkin kastetta. Ilmaisulla: "dia luutruu palinggenesiaas" Paavali tarkoittaa, että samoin kuin luonnollisessa syntymässä lapsi tavallisesti pestään syntymänsä jälkeen, samoin myös uudestisyntynyt eli uskoon tullut (1 Joh.5:1) pestään kasteessa uudestisyntymisensä eli uskoon tulonsa jälkeen. Tämä Tiituksen kohta kuuluu (Tiit. 3:4-7):

Mutta kun meidän pelastajamme Jumalan hyvyys ja ihmisrakkaus tuli ilmi, ei teoista vanhurskaudessa, joita me olisimme tehneet, vaan hänen laupeutensa mukaan hän pelasti meidät, uudestisyntymisen kylvyn välityksellä ja Pyhän Hengen (suorittaman) uudistuksen, jota (Henkeä) hän meidän pelastajamme Jeesuksen Kristuksen kautta vuodatti meihin runsaasti, jotta vanhurskautettuina hänen armossaan, perillisiksi tulisimme, iankaikkisen elämän toivon mukaan."

Tässä Tiitus kirjeen kohdassa "pelastuminen" sulkee sisäänsä kolme eri asiaa: 1) uudestisyntymisen, 2) uudestisyntymisen kylvyn eli kasteen, ja 3) Pyhän Hengen suorittaman uudistuksen uudeksi luomukseksi. Pelastuskokemuksessa pelastuva kokee tämän kolmannenkin kohdan, eli Pyhän Hengen runsaan vuodatuksen itseensä. Tällä tarkoitetaan Pyhän Hengen kastetta. Näin pelastunut on vanhurskautettu ja iankaikkisen elämän perillinen.

Kirjassaan "Usko ja kaste" jopa sylilapsikasteen raamatullisuuteen uskova lestadiolainen Erkki Reinikainen kieltää tämän kohdan tarkoittavan, että kyseessä olisi uudesti synnyttävä kaste. Hän kirjoittaa:

"...ettei tässäkään ole kysymys kasteesta uudestisynnyttävänä, vaan uskoon liittyvänä sakramenttina eli merkkinä ja sinettinä. Uudistuminen tapahtuu Pyhän Hengen (jae 5) ja Jeesuksen Kristuksen kautta (jae 6). Kolmiyhteinen Jumala pelastaa: Isä (jae 4) Pyhä Henki (jae 5) ja Poika (jae 6)."

Ensimmäisen Pietarin kirjeen mukaan (3:20-21) vedenpaisumuksen aikana pelastuneet pelastuivat "veden kautta" (di hydatos). Tämän pelastumisen vastakuva (antitypon) eli vesi, pelastaa kasteena ( baptisma) myös kristityn. Kaste ei tekstin mukaan kuitenkaan ole "lihan saastan poistamista", vaan hyvän omantunnon pyyntö (eperooteema) Jumalalle tai: Jumalaa kohtaan ( ... eis Theon). Nykykreikankielisen (Bamban) tekstilaitoksen mukaan kaste on "hyvän omantunnon todistus (martyria ) Jumalalle", ja vuoden -67 laitoksen mukaan "hyvän omantunnon vihkimys (afierosis ) Jumalalle." Vuoden -85 laitoksen mukaan kaste on "sitoumus jonka tunnollisesti otatte itsellenne Jumalaa kohtaan" ( desmevsi pu analamvanete ensinidita apenanti sto Theo).

Kysymme nyt, kenen teksti edellyttää esittävän hyvän omantunnon pyynnön tai todistuksen Jumalalle? Kuka vihkii hyvän omantuntonsa, tai kuka sitoutuu hyvään omaantuntoon Jumalan edessä? Tietenkin kastettava itse, sillä sitähän teksti ilmeisen selvästi tarkoittaa. Hyvää omaatuntoa voidaan pyytää Jumalalta vain tietoisessa uskon tilassa, joten tämä Pietarin kirjeen tekstikin edellyttää siis kastettavalta uskon asennetta toimituksen sisältöön ja merkitykseen.

On myös ajateltu Nooan aikaan pohjautuvan vastakuvaan soveltuvuuden jäävän siinä mielessä ongelmalliseksi, että pienet lapset (jotka olisivat olleet ymmärtämättömiä ja kykenemättömiä itse menemään arkkiin) olisi joka tapauksessa viety arkkiin vanhempien toimesta. Tähän on todettava, että kristittyjen lapset ovat arkissa jo syntymänsä perusteella (1 Kor.7:14), eivät saamansa kasteen perusteella, jota eivät itse tiedosta. Kun he kristittyjen lapsina tulevat ymmärtävään ikään, heitäkin tulisi odottaa henkilökohtainen hyvän omantunnon kasteliiton tekeminen Jumalan kanssa.

Vielä on syytä käsitellä Johanneksen evankeliumin kohtaa 3:5. Tämän kohdan selityksiä toisiinsa verrattaessa ilmenee sellainen erikoisuus, että lestadiolaiset ovat "vesi" - sanan merkityksen tulkinnasta helluntailaisten kanssa samaa mieltä. Molemmat näet kieltävät sen, että "vedestä" syntyminen viittaisi tässä kohtaa kasteen veteen. Kumpienkin mukaan "vesi" tässä tekstikohdassa tarkoittaisi "sanaa", eli "vedestä syntyminen" tarkoittaisi "sanasta syntymistä".

He ovatkin asiallisesti ottaen oikeassa jo Efesolaiskirjeen 5:26 -kohdan perustalta, jossa Paavalin nimissä kulkeva kirje opettaa, että "Kristus rakasti seurakuntaa, ja antoi itsensä sen edestä, jotta hän sen pyhittäisi, puhdistettuaan sen sanalla, veden pesussa."

Silti ei pidä lähteä antamaan Joh. 3:5:n "vesi" - sanalle toista merkitystä kuin mitä tekstissä lukee, eikä myöskään kieltää sitä, että "vesi" - sana tässä kohtaa viittaa selvästi kasteveteen.

Täysin perusteeton on näet Erkki Reinikaisen kirjassaan "Usko ja kaste" esittämä (sivu 96) väite:

"Sitä, että Nikodemoksen ja Jeesuksen keskustelussa ei voinut olla kysymys kasteesta, tukee myös se tosiasia, ettei Jeesus ollut vielä edes asettanut kastetta, Ei tunnu loogiselta, että hän olisi ryhtynyt puhumaan tuntemattomasta asiasta. Nikodemus tosi tunsi juutalaisen proselyyttikasteen ja näin ollen myös Johannes Kastajan suorittaman kasteen."

Ei pidä näet unohtaa sitä Johanneksen evankeliumin esittämää tosiasiaa, että Jeesuksen ja hänen oppilaittensa toiminnassa (3:22, 4:1-2) oli käytössä vesikaste, ja näin ollen Nikodeemuksenkin edellytetään olleen tästä vesikasteesta tietoinen.

Kun hän sai Jeesukselta selvennyksen siitä, miten vanhakin ihminen voi ylhäältä syntyä, hän oivalsi Jeesuksen viittaavan "vesi" - sanalla siihen kääntymyksen kasteeseen, jolla Jeesus oppilaittensa välityksellä saarnansa vastaanottajat kastoi.

Mahdollista on kuitenkin, että tekstin sanat "hydatos kai" (vedestä ja) ovat myöhempi lisäys tekstiin. Jos näin on, yhtä lailla tällöinkin tekstin "vesi" - sana viittaa kasteveteen, eikä suinkaan sisällä merkitystä "sana". Jos Jeesus olisi todella tarkoittanut selvennyksellään "sanasta ja Hengestä syntymistä", mikään ei olisi estänyt häntä käyttämästä "vesi" - sanan sijasta "sana" - sanaa.

Se seikka, että pelkkä vesi aineena ei tietenkään ketään synnytä, käy ilmi jo jatkon sanoista "ja Hengestä". Ilmeinen sanojen tarkoitus oli ohjata Nikodeemus parannuksen paikalle, mielenmuutosta toteuttamaan, jonka ulkonainen ilmaisu oli suostuminen kastettavaksi. Ei pidä unohtaa, että Ef. 5: 26 mukaan veden pesulla oli puhdistava tarkoite: puhdistaa sanalla, vedellä pesun tapahtuessa. Aikanaan sitten, kunhan Henki Jeesuksen ylösnousemuksen ja kirkastamisen jälkeen lähetettäisiin, toteutuisi Nikodeemuksenkin kohdalla Hengestä syntymisen osuus.

Uuden testamentin kasteopetus ei enää jätä epäselvyyttä siitä, että kaste kuuluu pääasiassa niille, jotka ovat valmiit tekemään henkilökohtaisen hyvän omantunnon liiton Jumalan kanssa. Liittoa tehdessään heidän tulee riisua pois lihan ruumiin mukainen vaellus, ja sitoutua elämään uutta elämää Kristuksen yhteydessä. Uudestisyntyneen eli uskoon tulleen tulee Uuden testamentin opetuksen mukaan käydä uudestisyntymisen pesulle, ja Jumala on puolestaan pitävä huolen lupauksensa täyttämisestä, eli Pyhän Hengen vuodattamisesta.

Tämä on Uuden testamentin selvä kasteteologia, ja tämän vahvistaa myös seuraava Antti J. Pietilän aikaisemmin mainitusta dogmatiikasta tekemäni (III osa, sivut 315-316) tekstilainaus:

"2. Paavalin kaste - oppi. Kasteoppi sellaisena kuin sen on meidän aikamme kristikunnassa esiinnyttävä, kuuluu sikäli koko dogmatiikan vaikeimpiin, että yhtenäisen kirkollisen tradition osoittaminen tällä alalla on mitä vaikeinta ja että lujan raamatullisuudenkin aikaansaaminen tämän sanan tavallisessa merkityksessä on sula mahdottomuus. Pääsyynä tähän on valtiokirkon kastekäytäntö, jonka päämuoto on lapsikaste, ja että teologit pitävät velvollisuutenaan löytää Uuden Testamentin aikuiskastetta koskevasta kasteteologiasta lapsikasteen teologian. Kristillinen kirkko on Hengen uskonnon sille antamien valtuuksien mukaisesti juuri tällä alalla harjoittanut hengellistä täysvaltaisuutta enemmän kuin useimmissa muissa suurissa kysymyksissä, ja tuloksena on ollut, että kirkossa on tapahtunut hämmennystä itse pääasiaan nähden enemmän kuin olisi ollut luvallista. Ainoa todellinen tie kestävään kasteoppiin on Paavalin kasteopin pohjalle rakennettu aikuiskasteen oppi, josta teologia sitten ex analogia päättelee mitä lapsikasteesta on ajateltava."

LASTEN SUHDE UUDEN TESTAMENTIN AIKAISEEN SEURAKUNTAAN

Uudesta testamentista on vielä tutkimatta otsikon aihe, eli lasten suhde Uuden testamentin aikaiseen seurakuntaan. Avainkohta tähän kysymykseen löytyy Paavalin ensimmäisestä Korinttolaiskirjeestä (7:14):

" Sillä uskosta osaton mies on pyhitetty vaimossa, ja uskosta osaton vaimo on pyhitetty veljessä: muutoin teidän lapsenne olisivat epäpuhtaita, mutta nyt pyhiä ovat."

Ensiksikin on huomioitava, että Paavali käyttää sanaa "teidän" ( hyymoon). Tämä on silti tulkittu siten, että Paavali tarkoittaa seka-avioliitosta syntyneiden kristittyjen lapsia, joiden vanhemmista siis vain toinen on uskossa.

Ajatus on tämä: Samoin kuin uskosta osaton aviopuoliso on pyhitetty uskovan puolison kautta, vaikkei hän olekaan seurakunnan kastettu jäsen, samoin myös tällaisten vanhempien lapset ovat pyhitettyjä, vaikka hekään eivät ole seurakunnan kastettuja jäseniä.

Koska uskosta osaton puoliso pyhittyy (avioliiton kanssakäymiseen) uskovan puolison välityksellä, niin tällaisesta liitosta syntyneet lapsetkin ovat, eivät ainoastaan "pyhitettyjä" (heegiastai ) vaan jopa "pyhiä" (hagia ).

Ilmaisut "pyhä" ja "pyhät" ovat Uudessa testamentissa kastetun kristityn nimityksiä. Kun Paavali lähetti kirjeensä "Korintossa olevalle Jumalan seurakunnalle, Jeesuksessa Kristuksessa pyhitetyille, kutsutuille pyhille", hän toteaa myöhemmin heistä (1 Kor. 6:11):

"Ja näitä (teistä) jotkut olitte: mutta teidät pestiin, mutta teidät pyhitettiin, mutta teidät vanhurskautettiin Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä ja meidän Jumalamme Hengessä.

On siis näin ollen todettava, että vaikka myös "pyhitetty" - nimityksellä tarkoitetaan tavallisesti kastettua kristittyä, Paavali kuitenkin käyttää tätä ilmaisua luonnehtimaan uskosta osattoman puolison asemaa seka-avioliitossa. Tätä pyhitettyä uskosta osatonta puolisoa kun ei luonnollisestikaan oltu kastettu. Kun Paavali samassa yhteydessä käyttää lapsista nimitystä "pyhät" sillä perusteella jos toinenkin vanhemmista on kristitty, eikö tämä juuri todista, että kristityn lapset ovat pyhiä kastamattominakin?

Pastori Wiljam Aittala valaisee kirjassaan "Joka uskoo ja kastetaan" alkuseurakunnan aikaista käytäntöä tämän 1 Kor. 7:14 jakeen pohjalta:

"Mikäli tässä yhteydessä sana `pyhä` voidaan ymmärtää seurakunnan jäsentä tarkoittavana (kuten 1 Kor.1:2; 6:1,2; 14:33; 16:1,15; 2 Kor.1:1; 8:14; 9:1; 13:12 jne), niin se merkitsisi sitä, että uskovan seurakunnan jäsenen vielä kastamaton lapsi olisi myös luettu seurakuntaan kuuluvaksi. Alandin mukaan alkuseurakuntaan kuuluikin kahdenlaisia jäseniä. Toiset olivat omakohtaisen kääntymisen ja sitä seuranneen kasteen kautta seurakuntaan liitettyjä varsinaisia jäseniä. Tämän sisärenkaan lisäksi kuului seurakunnan läheiseen yhteyteen kuitenkin niitä, joita ei vielä ollut kastettu. Sellaisia olivat mm. pienet lapset, koska `sellaisten on Jumalan valtakunta`. Kuitenkin vasta kasteen ja ehtoolliselle osallistumisen kautta heistä aikanaan tuli seurakunnan täysvaltaisia jäseniä. Kasteelle he tulivat sen jälkeen kun olivat saaneet opetusta ja kun katsottiin, että pikkulapsille luettu erityinen viattomuuden ja puhtauden aika oli ohi."

Tässä yhteydessä sopii mainita, että vanhempia neuvotaan Uuden testamentin Efesolaiskirjeessä (6:4) alusta asti kasvattamaan lapsiaan "Herran kurissa ja nuhteessa."

Kun lapsia neuvotaan samassa kirjeessä (6:1) olemaan vanhemmilleen kuuliaisia "Herrassa" olevina, eli siis Kristuksen ruumiin jäseninä, täytyy tässä olla kysymys jo ymmärtävään ikään tulleista ja kasteenkin vastaan ottaneista lapsista.

Se asia, minkä alkuseurakunnan kristityt vanhemmat pyrkivät jättämään perintönä lapsilleen, oli vilpitön usko. Tässä vilpittömässä uskossa on jotakin vanhemmilta lapsille periytyvää, vaikka sen tuleekin muodostua myös lapsen omakohtaiseksi uskoksi. Tästä Paavali kirjoitti Timoteukselle (2 Tim.1:5):

"...ottaen muistoon sinussa (olevan) vilpittömän uskon, joka asui ensin sinun isoäidissäsi Looidiksessa ja äidissäsi Eunikessa, ja olen varmistunut että myös sinussa."

Sama kirje (3:5) kertoo Timoteuksen jo lapsuudestaan saakka tunteneen pyhät kirjoitukset, joten hän oli oppinut ne kristityssä kodissaan isoäidiltään ja äidiltään.

Apostolien teot kertoo Timoteuksen olleen uskovaisen juutalaisvaimon poika, vaikka isä oli ollut kreikkalainen. Timoteus oli opetuslapsi, josta Lystran ja Ikonionin veljet todistivat hyvää (Apt. 16:1-3).

Ihminen voi siis jo lapsuudestaan saakka olla Herran opetuslapsi vilpittömän uskon kautta. Tämän vilpittömän uskon hän voi "periä" vanhemmiltaan tai isovanhemmiltaan saamansa opetuksen kautta. Sitten, tämän uskon perittyään, hänen tulisi solmia omakohtainen ja henkilökohtainen hyvän omantunnon liitto Jumalan kanssa, kastattamalla itsensä Herran nimeen.

VIELÄ HIUKAN KIRKKOISISTÄ

Jo tämän tutkisteluni alussa asetin kyseenalaisiksi eräiden niin sanottujen kirkkoisien antamien todistusten totuusarvon, koska he olivat käsityksissään jo luisuneet perin kauaksi siitä apostolisen opetuksen sisällöstä, joka on löydettävissä Uudesta testamentista.

Kirjassaan "I apostoliki paradosis" (Apostolinen perinne) kirkkoisä Hippolytos Roomalainen kuvaa sitä kastekäytäntöä, joka oli vallalla Rooman seurakunnassa 200-luvun alussa.

Tämän kuvauksen mukaan "...kastetta edelsi kolmen vuoden valmistusaika, jona aikana kastekokelaalle opetettiin kristinuskon sisältöä. Kastetta edelsi pahojen henkien karkottamisakti, sitten torstaipäivänä otettu kylpy, ja jälleen uusi henkien karkotusakti. Kastetta edelsi myös kastettavien paasto. Sitten seurasi lauantaiyön valvojaiset Raamatun lukemisineen ja viimeisine opetuksineen, ja vasta sitten päästiin kasteelle. Kastetoimitukseen keräännyttiin kukonlaulun aikaan (johonkin virtaavan ja puhtaan veden ääreen, myöhemmin kirkkojen kastealtaille), ja kastettavien oli ensin rukoiltava kasteveden äärellä. Kastettava kääntyi ensin länttä kohti ja kielsi saatanan, sitten hän kääntyi itää kohti ja tunnusti Kristuksen. Jokaisen tuli sanoutua irti saatanasta, lausumalla: "Minä luovun sinusta, saatana ja kaikesta sinun palveluksestasi ja kaikista sinun teistäsi."

Tätä vaihetta seurasi riisuutuminen. Naisten oli pantava pois kaikki korunsa ja päästettävä hiuksensa valloilleen. Sitten astuttiin veteen. Ensin kastettiin lapset, seuraavaksi kastettiin täysikasvuiset miehet, ja viimeiseksi tuli naisten vuoro. Kastettavat painettiin kolme kertaa veteen. Kastettavat voideltiin taas öljyllä, jonka jälkeen he saivat pukeutua. Kastetta seurasi eukaristian vietto, jolloin leivän ja viinin antamisen välillä kastetuille annettiin myös maidon ja hunajan sekoitusta."

Edellä selostettu kuvaus osoittaa, että Uuden testamentin tekstien kertomasta alkuseurakunnan yksinkertaisesta käytännöstä oli jo luisuttu hyvin kauaksi.

Toisena esimerkkinä tästä luisumisesta toimikoon Karthagon synodin kaanonin teksti vuodelta 255:

"Kysymys on `harhaoppisista ja skismaatikoista, jotka näennäisesti on kastettu ja jotka sitten liittyvät katoliseen kirkkoon, joka on yksi ja jossa meidät on kastettu ja uudesti synnytetty.` `...ketään ei nimittäin voida kastaa katolisen kirkon ulkopuolella, sillä on yksi kaste, ja se on ainoastaan katolisessa kirkossa.` `...Papin pitää ensin puhdistaa ja pyhittää vesi, jotta se voisi hänen kastaessaan puhdistaa kastettavan ihmisen synnit.` `...Kuinka voisi puhdistaa ja pyhittää vettä se, joka on saastainen, ja jolla ei ole Pyhää Henkeä?` `...Mutta kastettu pitää voidellakin, jotta hänestä voitelun saaneena tulisi Kristuksesta osallinen. Kerettiläinen ei kuitenkaan saata pyhittää öljyä, koska hänellä ei ole uhrialttaria eikä kirkkoa, joten kerettiläisellä ei voi olla voiteluakaan. Meillehän on selvää, etteivät he mitenkään voi pyhittää öljyä kiitokseksi. ...Tokkopa kerettiläiset, Kristuksen vastustajat, voitelevat ketään.` `...Ja kuinka rukoilisi kastettavan puolesta se, joka ei ole pappi,...`"

Itse kirkkoisien käsityksistä antaa oivan kuvan Tertullianuksen käsitys veden siunaamisen muuttavasta voimasta:

"Kaikilla vesillä on sen vuoksi voima vaikuttaa pyhityksen sakramentti, kun Jumalaa huudetaan avuksi: Sillä välittömästi tulee Henki taivaasta ja on vesien yllä, pyhittäen ne itsensä kautta, ja niin ne pyhitettyinä imevät itseensä pyhittämisen voiman...ja koska vedet ovat saaneet parantavia ominaisuuksia enkelien väliintulon kautta, ovat sekä sielu että ruumis puhdistetut aineellisesti ja hengellisesti vesillä. Pakanat, jotka ovat tietämättömiä hengellisistä asioista, omistavat epäjumalillensa saman voiman vihkimättömän veden kera, mutta pettävät itsensä."

Kun siis jo varhaiset kirkkoisätkin edustavat edellä lainatun mukaisia käsityksiä, ei tarvitse ihmetellä kirkon opin kehitystä. Kasteesta ja ehtoollisesta tehtiin mysteerioita eli salaperäisiä uskonnollisia menoja, joille luettiin yliluonnollinen voima puhdistaa synnistä, synnyttää jumalallista elämää ja tehdä kuolemattomaksi. Opilla Jumalan Hengen yhtymisestä kasteveteen on kastevedestä tehty ihmevoide, joka kykenee jopa uudesti synnyttämään sylilapsen.

Kuinka kaukana edellä esittämieni esimerkkien mukaiset käsitykset ovatkaan aidosta uusitestamentillisesta alkuperäisestä kristillisyydestä. Itselleni nämä esimerkit todistavat luopumuksesta, joka on alkanut jo aikaisemmin, ja joka on kehittynyt yhä pitemmälle.

Ensin luovuttiin Jeesuksen nimeen kastamisesta yhden kerran upottamalla, ja otettiin tilalle kolmen arvonimen kaava, kolme kertaa upottaen.

Sen jälkeen luovuttiin kasteen alkuperäisestä merkityksestäkin uudestisyntymisen jälkeisenä kylpynä ja hyvän omantunnon liittona, jolloin tilalle tulivat maagiset käsitykset itse kasteessa tapahtuvasta uudestisyntymisestä.

Seuraava askel luopumuksen tiellä olikin omaksutut käsitykset vihittyjen vesien ja öljyjen ihmeitä tekevästä voimasta, niiden alkuperäisen vertauskuvallisen käytön ja merkityksen sijaan.

KIRKKOISIEN AJASTA MEIDÄN PÄIVIIMME

Ne meidänkin päiviemme teologit, jotka yrittävät hinnalla millä hyvänsä sovittaa Uuden testamentin tekstien uskosta, kasteesta ja uudestisyntymisestä puhuvan sisällön yhteen nykykirkon sylilapsien kastekäytännön kanssa, ovat ylitsepääsemättömissä eksegeettisissä vaikeuksissa. He puhuvat sylivauvojen uskosta, joko tietoisesta tai tiedostamattomasta. Samoin sylivauvojen kastamisen yhteydessä tapahtuvasta näiden vauvojen kertakaikkisesta uudestisyntymisestä.

Ne heistä, jotka tietävät mitä hengellinen elämä on, joutuvat kuitenkin puhumaan myös toisesta uudestisyntymisestä, tarkoittaen ihmisten omakohtaista uskoon tuloa. He puhuvat vedestä syntymisestä sylilapsikastetta tarkoittavana, ja saman tien Hengestä syntymisestä toisessa merkityksessä, eli omakohtaiseen uskoon tulemista tarkoittaen. Ja tämä kaikki vain siksi, etteivät ole valmiita tunnustamaan Uuden testamentin opetuksen selvää linjaa, jonka mukaan vesikaste eli vedestä syntyminen kuului alkuaan todellisen Hengestä syntymisen eli kääntymyksen ja omakohtaisen uskoon tulon yhteyteen.

Silti samoissa piireissä joissa edellä kuvattuja kirkon harhoja ihmisten eksyttämiseksi sumeilematta viljellään, saatetaan jonkun oppineen esitystä julkaistaessa totuuskin lipsauttaa (ilmeisesti vahingossa) esiin.

Tällainen lipsautus on tapahtunut, SLEY:n julkaistessa Jukka Thurénin kirjan "Israelin usko." Kirjan luvussa XXVI: "Tunnustamme yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi" teksti alkaa:

"`Yksi kaste` on peräisin Ef. 4:5:stä: `Yksi Herra, yksi usko, yksi kaste.` Lähtökohtana on yhden Herran tunnustaminen; usko ja kaste liittynevät siihen, koska uskon ratkaiseva tunnustaminen tapahtuu kasteen yhteydessä. ...

...Eroista huolimatta kaikki evankeliumit pitävät yhtä siinä, että Jeesusta kastettaessa Pyhä Henki laskeutui kyyhkysen tavoin Jeesuksen päälle. Joh. lisää, että kastaja tunnisti tästä merkistä Jeesuksen siksi `joka kastaa Pyhällä Hengellä.´ Jeesuksen saama kaste on ollut välittömänä mallina, kun Jeesuksen asettamaa kastetta on tulkittu. ...

...Jeesuksen nimeen kastettaessa on tapahtunut Pyhän Hengen vaikutuksesta vanhurskauttaminen ja pyhittäminen: kastetut on puhdistettu aikaisemman elämänsä synnistä ja saastaisuudesta ja heidät on liitetty Jumalan lopunaikaiseen pyhään kansaan. ..."

VÄÄRINKÄSITYSTEN VÄLTTÄMISEKSI

Eräällä Kreikan matkallani, käydessäni Kreikan pääkaupungissa Ateenassa, löysin sieltä, Kreikan evankelisten kristittyjen kirkosta, heidän uskoaan selostavan kirjan, nimeltään: " I pistis ton Ellinon evanggeliokon = Kreikkalaisten evankelisten usko." Kirjassa on myös luku " to vaptisma= Kaste." Sen sisältö on mielestäni siksi raitista opetusta, että katson aiheelliseksi kääntää osan sen sisällöstä tähän.

Käännöslainaus alkaa:

" Kastaminen on kristillisen seurakunnan vanha tapa ja käytäntö, ainoa sellainen, jonka kristillinen seurakunta on aivan kuin `lainannut` juutalaisuudesta. Kasteella ei juutalaisessa taloudenhoidossa ollut läheskään sitä tärkeyttä mikä sillä on kristillisyydessä. Juutalaisuudessa käytetyt kasteet olivat vedellä suoritettuja vihmontoja ja pesuja, jotka symbolisoivat puhdistusta saastaisuudesta. Kristillinen kaste sen sijaan on merkityksellinen ja välttämätön julkinen toimitus, joka sinetöi käännynnäisen sisääntulon Kristuksen näkyvään seurakuntaan. Kristillisellä kasteella on se yhteistä juutalaisuuden pesojen kanssa, että sekin symbolisoi puhdistusta synnin saastaisuudesta. On suuriarvoista ja merkittävää havaita, että meidän Herramme valitsi juutalaisuuden useista tavoista ainoastaan kasteen seurakuntansa käyttöön. Sen sijaan Hän hylkäsi muut, kuten ympärileikkauksen, uhritoimitukset, papilliset puvut, jne. Kasteen toimittamistapa symbolisoi paremmin kuin mikään muu lunastusta synnistä, jonka Pelastaja ihmisille toi. Tässä merkityksessään kaste kuuluukin ainoastaan kristilliselle yhteisölle.

Olihan tietenkin jo ennen Kristusta `Johanneksen kaste`, joka sekin oli mielenmuutoksen kaste, syntien anteeksi saamiseksi, mutta tätä kastetta ei myöhemmin pidetty riittävänä niille, jotka tulivat sisään kristilliseen seurakuntaan. Tästä syystä sisään tulevat ihmiset kastettiin uudelleen kristillisellä kasteella, nekin, jotka olivat jo saaneet Johanneksen kasteen. (Apt.19:1-6). Tämä merkitsee sitä, että pelkkä mielenmuutos ei riittänyt Kristuksen kannattajille, vaan mielenmuutoksen ja anteeksisaamisen jälkeen kristityiksi tulleilta odotettiin uutta pyhitettyä ja puhdasta elämää Kristuksen yhteydessä, sekä jokapäiväistä kilvoittelua syntiä ja maailmaa vastaan. Herra itse siis määräsi kasteen sellaiseksi seurakuntansa toimitukseksi, joka erottaa seurakunnan jäsenet muista ihmisistä (Matt.28:19-20, Mark.16:15-16). Kuitenkaan Jeesus itse ei kastanut ketään (edes lihassa vaelluksensa aikana) vaan jätti siitä huolehtimisen (jo silloin) oppilaittensa tehtäväksi (Joh.4:2).

...Kristillisen kasteen historiallisesta yhteydestä Johanneksen kasteeseen voimme vetää sen johtopäätöksen, että kaste tapahtui tavallisesti upottamalla, sillä Johanneskin oli valinnut Ainonin, `koska siellä oli paljon vettä`(Joh.3:23).

...Katolisissa seurakunnissa ja Euroopan evankelisissa seurakunnissa (baptisteja lukuun ottamatta) pidetään vihmontakastetta oikeana. Kreikkalaiset seurakunnat pitäytyvät upottamiskasteeseen, sillä ei ole epäilystä siitä, että juuri upottaminen oli ensimmäisen seurakunnan kastetapa.

...Kristillisyyden alkuaikoina kastettavat olivat poikkeuksetta jo ymmärtävässä iässä olevia. He olivat syntyperältään joko juutalaisista tai pakanakansoista, ja tulivat kristityiksi kuultuaan ja uskottuaan evankeliumiin.

Juuri kasteen välityksellä he antoivat julkisen tunnustuksen uskostaan ja armon työstä, joka heidän elämässään oli tapahtunut. Näin he tulivat näkyvän Kristuksen seurakunnan jäseniksi. Pyhänä sisäänottotapahtumana seurakuntaan kaste oli jotensakin vastaava juutalaisten ympärileikkaustapahtumalle. Ympärileikkaukseen olivat velvollisia alistumaan kaikki ne, jotka muista kansoista proselyytteinä tulivat juutalaisen kansan jäsenyyteen.

Sanonta tässä kohtaa on varovainen `jotensakin vastaava`, sillä ympärileikkaus suoritetaan ainoastaan poikalapsille määrättynä eli kahdeksantena päivänä syntymisestä, kun taas kaste suoritetaan sekä poika- että tyttölapsille erottelematta, ja aikana jota ei ole edeltä määrätty. Täten vastaavaisuus ympärileikkauksen ja kasteen välillä ei ole täydellinen eikä aukoton.

Toisaalta on sanottava, että jos apostolit ja ensimmäiset kristityt olisivat todellakin pitäneet kastetta ympäri leikkausta vastaavana tapahtumana, he olisivat varmaankin pitäytyneet alusta asti lapsikastekäytäntöön. Tämä ei ole kuitenkaan historiallisesti todennettavissa kuin vasta kolmannelta vuosisadalta lähtien.

Kuitenkin tästä kasteen ja ympärileikkauksen käsittämisestä toisiaan vastaaviksi suorituksiksi syntyi apostolien jälkeisellä ajalla lapsikastekäytäntö, ja se valtasi seuraavina vuosisatoina useimmat seurakunnat. Aloitettiin siis kastamaan myös kristittyjen vanhempien lapsia.

Muutamat tosin yrittävät vakuuttaa, että tämä tapa olisi periytynyt apostoleilta asti. Väitettä yritetään tukea sillä, että vedotaan Filippin vanginvartijan sekä Lyydian perhekuntien kastetapahtumiin, ja muihinkin Uudessa testamentissa mainittuihin perhekuntakasteisiin.

Nämä kohdat eivät kuitenkaan ole tarpeeksi selviä lapsikastekäytännön todisteiksi, sillä emme tiedä, oliko näissä mainituissa perheissä lapsia jotka kastettiin. Ainoa minkä varmasti tiedämme, on se, että kolmannella vuosisadalla Kristuksen jälkeen lapsikaste oli selvänä seurakuntakäytäntönä.

Kun Origenes ja Kyprianus sanoivat, ettei tule estää lapsia saamasta kastetta, he samalla todistavat vastustuksesta jota tämä lapsien kastaminen sai osakseen. Tiedämme myös, että Krysostomus, Naziansinos, Grigorios, Vasilios, Efraim Syyrialainen, Augustinus ja Ambrosius, vaikka olivat kaikki syntyneet kristityistä vanhemmista, saivat silti kasteen vasta ymmärtävässä iässä.

Tästä voidaan vetää johtopäätös, ettei lapsikastekäytäntö ollut vielä välttämätön vaatimus, eikä se ollut vielä edes levinnyt kaikkien kristittyjen keskuuteen. Viidennen vuosisadan aikana tapa kuitenkin yleistyi lopullisesti, ja siitä lähtien kaikki seurakunnat ovat tavan hyväksyneet, baptisteja ja muutamia pieniä evankelisten kristittyjen ryhmiä lukuun ottamatta.

Näin kristittyjen vanhempien velvollisuuksiin kuuluu viedä pienet lapsensa kasteen välityksellä Kristuksen perheen yhteyteen.

Vaikkakaan lapsikastekäytännöstä ei ole osoitettavissa Kristuksen sanallista käskyä tai lupaa (kuten ei myöskään apostolien), tapaa pidetään silti niissä seurakunnissa oikeutettuna, jotka näkevät kasteen vastaavan ja korvaavan ympärileikkausta, joka oli uskosta vanhurskauttamisen sinetti, ja jonka välityksellä heprealaisten kahdeksan päivää vanhat lapset tuotiin sisälle Jumalan perheväkeen.

Lapsia kastavat seurakunnat vetoavat myös Kristuksen käyttäytymiseen pieniä lapsia kohtaan. Jeesus otti heitä syliinsä, ja esitti heidät opetuslapsilleen esimerkeiksi siitä, millaisia taivasten valtakunnan jäsenien tulisi olla yksinkertaisuudessa, nöyryydessä ja viattomuudessa. Kristus teki näin, vaikka he heprealaisten lapsina olivat kastamattomia.

Vedotaan myöskin apostoli Paavalin ilmaisuun siitä, että uskovien vanhempien lapset ovat `pyhiä`(1 Kor.7:14). Ilmaisu merkitsee, ei synnittömyyttä eikä jumalisuutta, vaan `erottamista` Kristukselle, koska lasten vanhemmatkin ovat samoin erotetut. Tämä onkin `hagios`- sanan oikea merkitys.

Tutkikaamme nyt kasteen merkitystä. Sekä itäinen että läntinen kirkko pitää kastetta (joka toimitetaan meidän päivinämme miltei poikkeuksetta lapsille) mysteeriona. Tämä mysteerio saa aikaan kastettavan lapsen puhdistumisen perisynnistä, sekä myös lapsen uudestisyntymisen.

Evankelinen seurakunta sen sijaan pitää kastetta sisäisen uudestisyntymisen ulkoisena symbolina, milloin on kysymys ymmärtävässä iässä kastettavasta. Se on pelastavaan Kristukseen kohdistuvan julkisen uskontunnustuksen sinetti.

Mitä taas tulee lapsiin, jotka eivät ole sillä paikalla, että tuntisivat tai ymmärtäisivät mitään näistä asioista, kastetta pidetään vanhempien toimesta suoritettavana lapsien vihkimisenä Kristukselle. ....

Evankelinen seurakunta hylkää kummijärjestelmän käytön, jota sekä läntinen että itäinen kirkko, kuten myös luterilaisuus käyttävät. Lapsien kohdalla ainoastaan vanhemmat voivat antaa lupauksia lapsien kasvattamisesta elävän kristillisen uskon mukaan, siihen asti, kunnes lapset voivat antaa omakohtaisen uskontunnustuksen. Kukaan toinen ei voi tarpeeksi huolehtia lapsien jokapäiväisestä kasvusta, paitsi lapsien vanhemmat.

Mitä tulee teoriaan kasteen mysteeriosta ja kastettavan uudestisyntymisestä, sen kannattajat pitäytyvät muutamiin Uuden testamentin kohtiin, joissa uudestisyntyminen yhdistetään vesikasteeseen, kuten myös Pyhän Hengen lahjan saaminen (Mark. 16:16, Joh. 3:5, Apt. 22.16, 2. 38, 1 Kor. 6: 11, Gal. 3: 27, Tiit. 3: 5). Myös muutamat kirkkoisät kirjoittivat usein kasteesta, yhdistäen sen uudestisyntymiseen ja syntien anteeksi antamiseen.

Oletamme kuitenkin, että on verraten helppo osoittaa, ettei kaste aikaansaa ollenkaan uudestisyntymistä, vaan pikemminkin uudestisyntymisen tulee edeltää, tai ainakin sen tulisi edeltää kastetta. Kastehan on oikeastaan vain ulkoinen merkki sitä edeltäneestä uudestisyntymisestä. Täten olisi aina ymmärrettävä ymmärtävässä iässä olevien kasteen merkitys.

Uudessa testamentissa ja ensimmäisten vuosisatojen kirkkoisien teoksissa on nimittäin aina kysymys ainoastaan ymmärtävässä iässä olevien kastamisesta, koska (ja tämänhän totesimme jo edellä) lapsikaste tuli seurakuntien käyttöön paljon myöhemmin.

Lisäksi myöskin evankeliumeissa on muutamia kohtia sen todistukseksi ja ilmiselväksi vakuudeksi, että kaste ja uudestisyntyminen eivät ole keskenään synonyymejä, eivätkä myöskään samanaikaisia tapahtumia, tai, että kasteella olisi edes lopputuloksenaan uudestisyntyminen.

Sadanpäämies Kornelius läheisineen vastaanottivat ensin Pyhän Hengen, alkaen puhumaan vierailla kielillä sekä ylistämään Jumalaa. Vasta jälkeenpäin Pietari sanoi: `Ei kai kukaan voi kieltää kastamasta vedellä näitä, jotka vastaanottivat Pyhän Hengen samoin kuin mekin? Ja hän käski kastaa heidät Herran nimeen` (Apt.10:46-48).

Tästä me näemme, kuinka Pyhän Hengen lahja eli uudestisyntyminen, annettiin kasteen edellä ja kasteesta erotettuna. Kaste aivan kuin sinettinä täydensi uudestisyntymisen jälkeenpäin.

Samoin myös ne, jotka Samariassa tulivat uskoon Filippuksen saarnan välityksellä, ja jotka myös kastettiin Herran nimeen, eivät vastanottaneet Pyhää Henkeä silloin, vaan vasta jälkeenpäin, Pietarin ja Johanneksen asettaessa kätensä heidän päälleen. He myös rukoilivat heidän puolestaan, jotta he saisivat Pyhän Hengen (Apt. 8: 15 - 17).

Eräs niistä, joka kastettiin Filippuksen toimesta, oli ymmärtänyt kristillisyydestä niin vähän, että yritti rahalla hankkia itselleen Pyhän Hengen välittämisen lahjan, tarjoten apostoleille rahaa. Tapahtuma innoitti Pietarin ilmoittamaan hänelle, ettei hänellä ole osaa eikä arpaa kristilliseen uskoon, ja kuitenkin tämä ihminen oli kastettu.

Apostolit eivät myöskään kastaneet Samarialaisia Pyhän Hengen vuodatuksen jälkeen uudelleen, vaan heidän Filippukselta saamaansa kastetta pidettiin oikeana ja hyväksyttävänä, vaikka sitä ei ollutkaan välittömästi seurannut Pyhän Hengen lahjan saaminen.

Näistä esimerkeistä näemme, että kaste ja uudestisyntyminen ovat evankeliumin tarkoittamassa merkityksessä täysin keskenään erillisiä asioita. Kristuksen käskyn mukaan uudestisyntyminen tulee sinetöidä ja aivan kuin julkistaa kasteen välityksellä annettavalla tunnustuksella, mutta kaste itsessään ei vaikuta uudestisyntymistä. Se ei ole synonyymi, eikä edes uudestisyntymisen kanssa samanaikainen tapahtuma.

Ne Uuden testamentin kohdat, joihin kastetta mysteeriona pitävät vetoavat, eivät ollenkaan ole ristiriidassa edellä esitettyjen tosiasioiden kanssa. Kristuksen sanat Nikodeemukselle: `Jos joku ei synny vedestä ja Hengestä` erottavat kyllin selvästi vesikasteen Pyhän Hengen kasteesta.

Jos kaste todellakin vaikuttaisi uudestisyntymisen, Kristuksen olisi ollut turhaa lisätä sanat: `ja Hengestä.` Koko tämä ilmaisu on vain edellisen repliikin selitystä, jolloin hän sanoi Nikodeemukselle: `Jos joku ei synny ylhäältä, hän ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa.`

Myös Kristuksen sana: `Joka uskoo ja kastetaan, pelastuu`, kumoaa teorian kasteessa tapahtuvasta uudestisyntymisestä. Jos nimittäin tämä teoria olisi oikea, Kristukselle olisi ollut riittävää sanoa: `Joka kastetaan, on pelastuva.` Kristus lisäsi kuitenkin välittömästi: `...joka ei usko, hänet tuomitaan.`

Näin ollen se mikä pelastaa ihmisen, ei ole kaste vaan usko Kristuksen lunastustyöhön. Epäusko tätä lunastustyötä kohtaan. jonka välityksellä syntinen pelastuu, johtaa hänen tuomitsemiseensa, vaikka hän olisikin jo vastaanottanut vesikasteen.

Muutkaan Uuden testamentin edellä mainitut kohdat eivät vastusta näkemystä, että kaste on anteeksi saamisen ulkoinen symboli, eli symboli sisäisesti koettavasta synneistä lunastuksesta, joka annetaan, kun sitä edeltää mielenmuutos ja usko Kristukseen.

Ihmisen syntejä ei pestä pois ulkoisella vedellä, sillä ainoastaan Jeesuksen Kristuksen veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä (1 Joh. 1: 7). Kaste vedessä ei voi olla muuta kuin ulkoinen symboli tästä sisäisestä `uudestisyntymisen pesosta` Se on siis `hyvän omantunnon todistus Jumalalle` (Tiit. 3: 5, 1 Piet. 3: 21).

... Ef. 5:26 sanotaan seurakunnasta, että seurakunta on `puhdistettu veden pesossa, sanan kautta.` Se on siis Jumalan sana, jonka välityksellä syntinen puhdistuu, kuten Jeesus sanoi: `...te olette jo puhtaat sen sanan tähden, jonka minä puhuin teille`(Joh.15:3).

Jumalan sana uudesti synnyttää (1 Piet.1:3), ei kaste. Tämän merkityksen kanssa ovat sopusoinnussa myös Tiit. 3:5 ja 1 Piet. 1:3, sekä muutkin kohdat.

Kun lisäksi on ilmiselvää, että kirkkoisät jotka puhuivat kasteesta, eivät tarkoittaneet sylilapsia vaan ihmisiä, jotka olivat kastehetkellään jo ymmärtävässä iässä, tämän täytyy merkitä seuraavaa:

He olivat syntyään joko juutalaisista tai muista kansoista. He olivat uskoneet Kristukseen ja uskon kautta uudestisyntyneet, ja he tulivat kasteen välityksellä julkisesti näkyvän Kristuksen seurakunnan yhteyteen. Koska kaste oli näille uskoville välitön heidän uudestisyntymistään seuraava tapahtuma, ensimmäisten vuosisatojen kirkkoisät alkoivat käyttää näitä kahta erillistä ilmaisua samaa merkitsevinä. Myöhemmin, kun käsitys mysteerioista valtasi seurakunnan, alettiin luonnehtiman kastettakin mysteerioksi.

Mitä tulee pienten lasten kastamiseen, edellä on jo osoitettu, ettei kaste sisällytä itseensä uudestisyntymistä. Niin ei tapahdu edes ymmärtävässä iässä olevien kohdalla, vaan se on sen uudestisyntymisen seuraus ja sinetti, joka on edeltänyt kastetta. Kun näin on ymmärtävässä iässä olevan kohdalla, on ilmiselvää, että kaste voi vielä vähemmän sisällyttää itseensä todellisen uudestisyntymisen pienen lapsen kohdalla. Pienen lapsen kohdalla kaste ei ole edes seuraus eikä sinetti uudestisyntymisestä, sillä pienet lapset eivät ole sillä paikalla, että he yleensäkään voisivat kaivata saati kokea uudestisyntymisen. Uudestisyntyminen edellyttää välttämättömästi henkilökohtaista uskoa Kristukseen.

Mitä uudestisyntyminen siis on? Se on radikaali sydämen muutos: mielihalujen, tarkoitusten, ajatusten, jne. ja jonka muutoksen Pyhä Henki vaikuttaa syntisessä ihmisessä heti, kun tämä tekee parannuksen synnistä ja uskoon Pelastajaan Jeesukseen Kristukseen, jolta hän pyytää anteeksiantoa. Tämä on järjestys myös Paavalin opetuksessa, Ef.1:13:sta.

Mielenmuutos ja usko ovat välttämättömiä edellytyksiä ihmisen uudestisyntymiseksi, joka toisin sanoin ilmaistuna merkitsee Pyhällä Hengellä sinetöidyksi tulemista. Pienen lapsen on mahdotonta yleensäkään kokea uudestisyntymistä näiden edellytysten puuttumisen tähden, ja vielä vähemmän häntä kastettaessa. Sylilapsi ei ole sillä paikalla, että hän kykenisi uskomaan, eli ei toisin sanoen ole saavuttanut ymmärtävää ikää, eikä ymmärrä puhetta tuomiosta ja pelastuksesta, eli asioista, jotka ovat välttämättömiä edellytyksiä uudestisyntymiselle.

Suljetaanko nyt kristittyjen vanhempien pienet lapset Kristuksen perheväen ulkopuolelle? Ei todellakaan. Lapset vihitään kristillisen seurakunnan yhteyteen joko pelkän siunaamisen kautta (kuten baptistiset seurakunnat tekevät) tai kasteen välityksellä (kuten evankeliset tekevät). Heitä ei tosin uudesti synnytetä, mutta kylläkin vihitään vanhempien toimesta Kristukselle, ja tuodaan näin sisään Kristuksen perheväkeen, ei täysi-ikäisiksi toimiviksi jäseniksi, vaan yhteisön alaikäisiksi jäseniksi. Näin he seurakunnan yhteydessä kasvavat ja odottavat sitä päivää, jolloin, annettuaan myös omakohtaisen uskontunnustuksen, saavuttavat näin täysi-ikäisten toimivien jäsenten tason.

Baptistiset seurakunnat vaativat luonnollisesti tässä yhteydessä ymmärtävään ikään tulleiden uskovien kastamista (heidät kun oli pieninä ainoastaan siunaamalla vihitty seurakunnan yhteyteen), ja näin he saavat täysi-ikäisten toimivien jäsenten oikeudet.

...Onko kasteella siis todellista merkitystä? On tietenkin. Kaste on välttämätön ymmärtävässä iässä oleville, kristillisyyteen sisälle tuleville yksilöille. Lisäksi useimmat evankeliset seurakunnat uskovat, että myös kristittyjen vanhempien on välttämätöntä kastattaa lapsensa. Tällöin kaste merkitsee vihkimistä Kristuksen yhteyteen, ja se merkitsee myös vanhempien taholta annettavaa lupausta kasvattaa lapset Kristuksen tahdon mukaisesti. Kaste on siis pyhitystapahtuma, joka kuuluu jokaiselle kristitylle. Ymmärtävässä iässä oleville se on ulkoinen symboli sisäisesti tapahtuneesta synneistä puhdistautumisesta, sekä kuva uudestisyntymisestä, kuten myös uskosta vanhurskaaksi tulemisen sinetti. Lapsille kaste merkitsee (sen uskon mukaan, jonka lapsikastetta käyttävät seurakunnat omaavat) lapsen vihkimistä vanhempien toimesta Kristukselle, ja ottamista Kristuksen perheväen yhteyteen.

Uudestisyntymistä, joka on sisäinen ja hengellinen tapahtuma, ei pidä sotkea kasteen kanssa, joka on uudestisyntymisen kuva ja symboli. Ne seurakunnat, jotka pitäytyvät dogmiin, että pienet lapset uudesti syntyvät kasteen veden välityksellä, tullen näin oikeiksi Kristuksen seurakunnan jäseniksi, eivät tule koskaan kokemaan keskuudessaan todellista Hengen elämää, vaan tulevat aina pysymään hengellisen kuoleman tilassa."

Käännöslainaus päättyi.

Edellä lainaamastani Kreikan Evankelisen Seurakunnan kastetta koskevasta opetuksesta totean, että hyväksyn heidän kastenäkemyksensä ja käytäntönsä. Vaikka he pitäytyvät lapsikastekäytäntöön, he eivät silti sisällytä uudestisyntymistä kasteeseen. He myös ilmiselvästi tunnustavat, että sylilapsikastekäytännön apostoliselta ajalta periytyminen on erittäin epätodennäköinen olettamus.

Silti minun on vielä lisättävä, että edellä mainitsemastani hyväksymisestä huolimatta pidän silti baptistista käytäntöä noudattavien seurakuntien kastekäytäntöä selvästi alkukristillisyyden mukaisena. Onhan ilmeisen selvää, että sylilapsikastekäytäntö on alkuseurakunnan aikaisista arvoista luopuneen myöhemmän kirkko-organisaation tietoinen valinta.

Edellä sanottua koskeva ja tukeva mielenkiintoinen maininta löytyy Peter Halldorfin kirjasta "21 kirkkoisää". Gregorios Nazianzialaisesta kertovassa luvussa, sivulla 118, kerrotaan Gregorioksen palanneen Ateenasta Kappadokiaan vuonna 359. Vähän aikaa kotiin tulonsa jälkeen mitä hän tekeekään? Hän menee ja ottaa kasteen. Sitten kirjan kirjoittaja Halldorf lisää ajatusviivojen sisällä:

"Siihen aikaan oli vielä tavallista, että kristityissä kodeissa kasvaneet kastettiin vasta aikuisina."

Samassa kirjassaan Halldorf kertoo enemmänkin 300- luvun kastekäytännöstä. Ambrosius Milanolaisen (339 - 397 elämänkaarta selostaessaan hän ensiksikin sivulla 163 esittää sen hämmästyttävän seikan, että Ambrosius (kaupungin viranhaltijan ominaisuudessa rauhoittavaa puhetta kansalle uskonriitojen synnyttämien levottomuuksien tähden pitäessään) huudettiin kansan toimesta paikkakuntansa piispaksi, vaikkei häntä oltu edes vielä kastettu kristityksi. Halldorf kertoo:

"300-luvun lopulla aikuiskaste oli edelleen tavallisin. Uusiin kirkkoihin rakennettiin suuret kastealtaat, ja niidenkin, jotka olivat kasvaneet kristityissä perheissä, odotettiin menevän kasteelle vasta sen jälkeen kun he olivat saaneet opetusta kristillisestä uskosta. Useat kirkkoisät kastettiin aikuisiällä, huolimatta siitä, että he tulivat kristityistä perheistä. Ambrosiuksen lisäksi muun muassa Basileios Kesarealainen ja Gregorios Nazianzialainen kastettiin aikuisina."

Halldorf jatkaa, että päätettyään ottaa vastaan tarjotun piispan viran, Ambrosius "meni heti kasteelle ja hänet vihittiin viikon kuluttua Milanon piispaksi."

Kirjansa sivulta 169 alkaen eteenpäin Halldorf sitten kertookin siitä, millaiseksi Ambrosius järjesti seurakuntansa kastekäytännön. Antakaamme siis Halldorfin jatkaa:

"Milanon pääkirkko sijaitsi keskellä kaupunkia, ja siihen mahtui 3000 henkeä. Ambrosius rakennutti kirkon välittömään läheisyyteen kastekappelin, jota käytettiin etenkin pääsiäisenä vietettävän suuren vuotuisen kastejuhlan aikaan. Kappelissa oli kahdeksankulmainen kasteallas, jossa oli kaksi kanavaa, toisesta tuli vesi kastehautaan ja toista pitkin se juoksutettiin pois. Ambrosius kutsui sitä `lähteeksi` ja antoi kaiverruttaa kappelin seinään kirjoituksen: `Kaste puhdistaa lähteessä puhtaalla, virtaavalla vedellä`. Oli yleinen käytäntö jo 100- luvulta lähtien kastaa virtaavassa vedessä, mikä symboloi `elävää vettä`.

Kaste toimitettiin upottamalla, mikä oli ilmaus ajatuksesta, jota Ambrosius korostaa kirjoituksessaan sakramenteista: kristitty kuolee ja haudataan Kristuksen kanssa kasteessa, noustakseen sitten ylös yhdessä hänen kanssaan.

Kaikesta päätellen imeväisikäisten kaste oli harvinainen, vaikka sitäkin esiintyi. Sen sijaan varttuneempien lasten kastaminen oli yleisempää. Ihmisten tulva seurakuntaan teki kastetta edeltävän opetuksen antamisen erityisen tärkeäksi; kasteelle lähteminen oli elämää ajatelleen sangen ratkaiseva päätös, ja siksi sitä kannatti pohtia tarkkaan ja valmistautua siihen kunnolla.

Miten kaste toimitettiin Ambrosiuksen seurakunnassa? Hänen kirjoituksensa kertoo, että kastetoimitus koostui yhdeksästä vaiheesta. Yhdessä ne määrittelivät kasteen ratkaisevan luonteen. Astukaamme sisään kastekappeliin seuraamaan sisältörikasta jumalanpalvelusta:

Jo ennen kappeliin menoa aloitetaan jumalanpalvelus siten, että Ambrosius huutaa arameaksi sanan `Effata`, ´aukene´, ilmaus jota Jeesus oli käyttänyt parantaessaan kuuromykän miehen. Symboliikka on selkeä: kastekokelaan on valmistauduttava kuulemaan Jumalan sanat. Sen jälkeen piispa siunaa kasteveden ja kristityltä riisutaan kaikki vaatteet ja hänet voidellaan öljyllä yltympäri. Alkukirkon kirjoittajat tulkitsevat voitelun merkitystä eri tavoin: se saattoi kuvastaa sitä, miten ihminen oksastetaan hyvään öljypuuhun, mutta myös symboloida valmistautumista kamppailuun, jota kristittynä eläminen merkitsee. Ambrosius viittaa antiikin painijaan, jonka koko keho voideltiin hänen valmistautuessaan koitokseensa.

Seuraavassa vaiheessa sanouduttiin irti paholaisesta: kastekandidaatti kääntyy ensiksi länttä kohti, pimeyden ilmansuuntaan päin, ja sitten itää kohti - mikä kuvastaa sitä, että kasteessa siirrytään pimeydestä valkeuteen. Sitten koittaa itse kastetoimituksen aika. Kastekanditatit astuvat alastomina kasteveteen ja saavat ennen veteen upottamista vastata kolmeen kysymykseen. Vastaamalla joka kerta `Minä uskon`, he tunnustavat uskovansa Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen.

Ilman vaatteita kastaminen oli tavallista alkukirkossa. Tavalla haluttiin korostaa kasteessa tapahtuvaa uudestisyntymistä: ihminen syntyy elämään alastomana, se koskee sekä maallista että hengellistä syntymää. Siitä syystä miehet ja naiset kastettiin erikseen ja diakonissat tapasivat avustaa naispuolisia kastekandidaatteja.

Vedestä nousemisen jälkeen nähdään, miten vasta kastetun pää voidellaan kauttaaltaan hyväntuoksuisella öljyllä. Tuoksu täyttää kappelin ja todistaa siitä, että hän kuuluu nyt pyhään kansaan, joka on tullut osalliseksi iankaikkisesta elämästä. ..."

Halldorf jatkaa, kertoen Ambrosiuksen kertoneen jatkossa kastettujen jalkojen pesusta, jonka toimituksen hän, Ambrosius, yhdessä seurakunnan vanhinten kanssa suorittaa. Sitten Halldorf jatkaa Ambrosiuksen kertomaa:

"Sen jälkeen vasta kastetut puetaan valkoiseen kastepukuun. Samaten kuten kastekandidaatti riisuu symbolisesti vanhan ihmisen, ottamalla vaatteet päältään ennen kastetta, valkoinen puku on merkkinä siitä, että hänet nyt on puettu Kristukseen.

Kastetoimitus päättyy kätten päälle panemiseen, Apostolien teoissa kuvatun alkuseurakunnan tradition mukaisesti. Piispa ja hänen avustajansa laskevat kätensä vasta kastettujen päälle, ja rukoilevat, että nämä täyttyisivät Pyhällä Hengellä ja tulisivat osallisiksi Hengen lahjoista. Kätten päälle panemisen yhteydessä oli tavallista että vasta kastetut vielä voideltiin öljyllä, merkkinä `Hengen voitelusta`.

Välittömästi kastetoimituksen jälkeen vasta kastetut saavat osallistua ensimmäistä kertaa eukaristiaan, ehtoollispalvelukseen. Ehtoollinen oli tuona aikana varattu yksinomaan kastetuille, kaikki muut joutuivat poistumaan kirkosta, kun alettiin viettää pyhää ateriaa. `Saat astua alttarille. Kun olet tullut sinne, saat nähdä sellaista mitä et ole ikinä ennen nähnyt`, Ambrosius sanoo kastetuille."!

Kirjansa sivulla 171 Halldorf kertoo, kuinka edeltävän selostuksen meistä tuntuva outous johtuu siitä uudesta tilanteesta, mihin Rooman valtakunnassa tapahtunut kristinuskon voittokulku oli johtanut, ja jatkaa:

"Kun väkijoukot tulvehtivat kirkkoon, tuli tarpeelliseksi painottaa, ettei ihminen ilman kääntymystä voi päästä osalliseksi siitä, mikä on pyhää. Kasteen merkitys kääntymystapahtumana kävi ilmi siinä, että ehtoollispöytä katettiin ainoastaan kastettujen nähden."

Näin siis halldorf edellä. Ei liene aihetta enempään kommentointiin, vaan Halldorfin kertoma puhukoon puolestaan.

Haluan lainata tämän tutkistelun lopuksi vielä muutamia rivejä "Pelastusarmeijan opin käsikirjasta." Tämä käsikirja sisältää mielestäni raittiin kannanoton meidän päiviämme koskevaan kastekysymykseen:

"Alkuseurakunta toimitti kasteen osana niistä seremonioista, joiden kautta uskovaiset otettiin seurakunnan yhteyteen. Kasteelle pyrkijän puolelta se oli Kristuksen julkinen tunnustaminen Herrana ja vapahtajana, ja sitoutuminen täyttämään kaiken sen mitä kristityltä opetuslapselta vaadittiin. Tämä on yhtenä syynä siihen, että latinalainen sana `sacramentum` omaksuttiin kristilliseen sanastoon. Se ei ole uskonnollinen sana, ja se tarkoitti `sitä millä joku henkilö on sidottu tai sitoo itsensä`, ja tätä sanaa käytettiin puhuttaessa sotilaitten vannomasta uskollisuudenvalasta tai siitä vakuudesta, jolla käräjöitsijä sitoutuu alistumaan laillisen tuomioon. Seurakunnan puolelta kaste oli merkki uskovaisen hyväksymisestä ja ottamisesta kristilliseen yhteyteen.

... Apt. 2:38, 41 mainitun kasteen silmäänpistävä merkitys ei ollut se, että nuo kolmetuhatta kastettiin - toimitus, jonka katsojat lienevät tulkinneet eri tavoin - vaan se, että kaste toimitettiin ja otettiin vastaan `Jeesuksen Kristuksen nimeen`, sen Ainoan, jonka kansalliset johtajat olivat hyljänneet ja tuominneet kuolemaan kirottuna herjaajana. Nuo kolmetuhatta astuivat rohkean askeleen, tunnustaessaan julkisesti Jeesuksen Herraksi ja Messiaaksi.

... Upottamalla toimitettu kaste ei tullut yleiseksi maailmanlaajuisessa kirkossa pääasiallisesti käytännöllisistä syistä. On ilmastoja, olosuhteita ja tilanteita, joissa tämä käytäntö olisi mahdoton. Tämän johdosta monet kirkkokunnat ovat korvanneet upottamisen pirskottamisella, mikä on vertauskuvan vertauskuva. Pelastukselle välttämättömän ehdon täytyy olla yleisesti arvossa pidetty. Jos julkinen veteen upottaminen olisi pelastukselle välttämätön, monet, jotka elävät sellaisissa olosuhteissa joissa he eivät voi tuota ehtoa täyttää, suljettaisiin armon ulkopuolelle. Toiselta puolen katumuksen ja uskon ehdoton vaatimus voidaan täyttää kaikkina aikoina, sen voi täyttää jokainen jokaisessa paikassa."

Nyt on syytä vielä korjaukseen.

Korjauslisäys "Kastetotuutta etsimässä ja löytämässä" artikkelin lukuun "Mitä kirkkoisät todistavat?", koskien Justinus marttyyrin keisari Antonius Piukselle osoitetun kirjeen opetuksia.

Itse asiassa edes ensimmäiset lainaukseni, eli ne pari kohtaa Justinus marttyyrin kirjeestä keisari Antonius Piukselle, eivät ole niin itsestään selvästi nykyistä sylilapsikäytäntöä tukevia, kuin ensinäkemältä voisi luulla. Vaikka Justinus näet käyttääkin opetuslapsiksi jo lapsina tehdyistä samaa, Matteuksen lähetyskäskystä tuttua matheeteuoo - verbiä, on erittäin epätodennäköistä, että hän näihin `jo lapsina opetuslapsiksi tehtyihin´ sisällyttäisi ymmärtämättömässä sylilapsi-iässä olevia. Tosiasiassa Justinus marttyyrikin todistaa tässä kyseessä olevassa kirjeessään selvääkin selvemmin uskovien kasteen puolesta, kuten kirjeen pitempi lainaus osoittaa.

Justunus selittää pitemmälti lainattuna seuraavaa:

"Minä tahtoisin nyt selittää, kuinka me, jotka Kristus on uudistanut, olemme jättäytyneet Jumalalle, jotta ei, jos minä tämän sivuuttaisin, voitaisi minua katsoa epärehelliseksi jossakin kohden tätä selontekoani. Kaikkia, jotka ovat tulleet vakuuttuneiksi ja uskovat, että se, mitä me opetamme ja puhumme, on totta, ja jotka tunnustavat voivansa elää sen mukaan, opetetaan ensin rukoilemaan ja paastoten pyytämään Jumalalta entisiä syntejään anteeksi. Ja myös me paastoamme ja rukoilemme yhdessä heidän kanssaan. Sitten me johdatamme heidät johonkin paikkaan, jossa on vettä, ja he uudestisyntyvät samalla tavalla kuin mekin uudestisynnyimme. Sillä he vastaanottavat silloin vesipeson kaikkien Isän ja Herran Jumalan nimessä ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Pyhän Hengen nimessä."

Tähän loppui Justinuksen selitys, ja nyt kommentoin sitä hiukan:

Justinus kirjoitti,, "Kristuksen uudistamista Jumalalle jättäytyneistä, jotka ovat",, vesikasteensa edellä,, "tulleet vakuuttuneiksi ja uskoviksi." He ovat myös kasteensa edellä "tunnustaneet haluavansa ja kykenevänsä elämään kristittyinä." Kasteensa edellä "heidän tuli rukoilla ja pyytää Jumalalta entisiä syntejään anteeksi."

On näin ollen paljon helpompaa ymmärtää Justinuksen näkemys kasteen yhteydessä uudestisyntymisestä nyt, kun tälle uudestisyntymiskasteelle (Joh.3:5) astuvat vain uskoon tulleet ja uskonsa tunnustavat. Justinus käsitti uudestisyntymisen tapahtuvan kasteen yhteydessä, mutta ei ilman kastettavan uskoa, eli kastetta edeltävää uskoon tuloa.

Ongelmallisempia ovat sen sijaan Origeneksen (185-254) kirjoitukset:

Edellä lainatut Origeneksen lausumat tuskin oikeuttavat sellaiseen johtopäätökseen, jonka mukaan ne kirkkoyhteisöt joiden elämässä Origenes oli itse mukana, olisivat säännöllisesti ja järjestään kastattaneet jäsenilleen syntyneet sylilapset. Kristityksi kääntyneen, perheen omistavan pakanayksilön koko perhekuntaakaan tuskin kastettiin tämän yhden henkilön kääntymyksen perusteella kerralla. Se olisi näet turhentanut koko Aleksandrian katekeettakoulun merkityksen. Tämä käy ilmi Peter Halldorfin kirjasta "21 kirkkoisää", jossa hän sivulla 82 selostaa Aleksandrian tilannetta puhjenneen vainon aikana:

"Vaino ja Klemensin pakeneminen kaupungista jättivät Aleksandrian katekeettakoulun - se oli eräänlainen raamattukoulu, jossa vasta kääntyneitä valmennettiin kasteelle ja elämään Kristuksen seuraamisessa - tyhjiöön. Kriittisessä tilanteessa piispa Demetrios nimitti 18 vuotiaan Origeneksen koulun uudeksi rehtoriksi. ..."

Origeneen lausumat todistavat selvästi hänen omista myöhemmistä oppipäätelmistään, tuskin kuitenkaan hänen nuoruutensa aikaisen seurakunnan käytännöstä. Itsekin kääntyneitä kasteelle valmentavan katekeettakoulun rehtorina hän tuskin samanaikaisesti olisi asettanut kristittyjen perheiden sylilapsia niin erikoiseen asemaan, että olisi puoltanut heidän kastamistaan täysin ymmärtämättömässä iässä. Eiköhän hän ole tarkoittanut "pienillä lapsilla" sellaisia lapsia, jotka ovat kasvaneet sen verran, että itsekin ovat alkaneet ymmärtää jotain kastetoimituksen merkityksestä. Myöhemmin Origenes sitten omaksui toisenlaisen mielipiteen, joka kuvastuu hänen kirjoituksistaan.

On näet todettava, että jo Origeneksen aikana hyvin pientenkin lasten kasteita ilmeisestikin esiintyi joidenkin seurakuntien käytäntönä. Jo aikaisemmin lainasin erään toisen kirkkoisän, Origeneksen aikalaisen Hippolytos Roomalaisen tekstiä hänen kirjastaan "I apostoliki paradosis" "Apostolinen perinne". Lainaan sen nyt tähän toiseen kertaan.

Kirjassaan Hippolytos Roomalainen kuvaa sitä kastekäytäntöä, joka oli vallalla Rooman seurakunnassa jo 200-luvun alussa. Tämän kuvauksen mukaan:

"...Kastetta edelsi kolmen vuoden valmistusaika, jona aikana kastekokelaalle opetettiin kristinuskon sisältöä. Kastetta edelsi pahojen henkien karkottamisakti, sitten torstaipäivänä otettu kylpy, ja jälleen uusi henkien karkotusakti. Kastetta edelsi myös kastettavien paasto. Sitten seurasi lauantaiyön valvojaiset Raamatun lukemisineen ja viimeisine opetuksineen, ja vasta sitten päästiin kasteelle. Kastetoimitukseen keräännyttiin kukonlaulun aikaan (johonkin virtaavan ja puhtaan veden ääreen, myöhemmin kirkkojen kastealtaille), ja kastettavien oli ensin rukoiltava kasteveden äärellä. Kastettava kääntyi ensin länttä kohti ja kielsi saatanan, sitten hän kääntyi itää kohti ja tunnusti Kristuksen. Jokaisen tuli sanoutua irti saatanasta, lausumalla: "Minä luovun sinusta, saatana ja kaikesta sinun palveluksestasi ja kaikista sinun teistäsi. "

Tämän jälkeen kastettavat voideltiin öljyllä, ja seurakunnan vanhin lausui: "Väistykööt kaikki pahat henget sinusta kauaksi." Tämän jälkeen seurasivat kysymykset uskosta Isään Jumalaan, Jeesuksen Kristukseen, Pyhään Henkeen, pyhään seurakuntaan ja ruumiin ylösnousemukseen. Heiltä kysyttiin heidän uskoaan kolme kertaa. Jos lapset eivät voineet antaa itse kastekysymyksiin vastauksia, sen tekivät vanhemmat heidän puolestaan. Tätä vaihetta seurasi riisuutuminen. Naisten oli pantava pois kaikki korunsa ja päästettävä hiuksensa valloilleen. Sitten astuttiin veteen. Ensin kastettiin lapset, seuraavaksi kastettiin täysikasvuiset miehet, ja viimeiseksi tuli naisten vuoro.

Kastettavat painettiin kolme kertaa veteen. Kastettavat voideltiin taas öljyllä, jonka jälkeen he saivat pukeutua. Kastetta seurasi eukaristian vietto, jolloin leivän ja viinin antamisen välillä kastetuille annettiin myös maidon ja hunajan sekoitusta."

Näin siis edellä Hippolytos Roomalainen.

Erityisen merkittävää Hippolytoksen selostuksessa on maininta lapsista:

"Jos lapset eivät voineet antaa itse kastekysymyksiin vastauksia, sen tekivät vanhemmat heidän puolestaan."

Tässä ei välttämättä edellytetä, että kristittyjen perheisiin syntyneet lapset järjestään kastettiin niin nuorina, etteivät he kyenneet vastaamaan, vaan paremminkin edellytetään, että lasten vastaamattomuus oli poikkeustapaus. Normaalisti kristittyjen perheisiin syntyneet lapsetkin vastasivat omasta puolestaan, sillä he menivät kasteelle vasta sitten, kun olivat jo tulleet ymmärtävään ikään.

Tätä edellyttää muuten jo kirkkojen kastealtaatkin, joihin kastettavien tuli itse astua, askelma askelmalta syvemmälle astuen, kunnes altaan pohjalle päästyään, altaassa jo odottava piispa tai diakoni painoi kastettavan pään kolmasti veden alle.

Sanatarkempi lainaus Hippolytoksen tekstin eräästä kohtaa kuuluu:

"Kukonlaukun aikaan heidän on ensin rukoiltava veden ääressä. Kun he tulevat veden ääreen, tuon veden tulee olla puhdasta ja virtaavaa. Ja heidän on riisuttava vaatteensa. Pienet lapset on kastettava ensin. Jos he voivat antaa vastauksia omasta puolestaan, he vastaavat itse. Jos eivät voi, vastaukset antakoot vanhemmat tai joku muu perheen jäsen. Seuraavaksi heidän on kastettava täysikasvuiset miehet; ja viimeksi naiset, kun nämä ovat ensin irrottaneet hiuksensa ja laittaneet kultakorunsa syrjään. Kukaan ei saa laskeutua veteen niin, että hänellä olisi mukanaan jokin vieras esine."

Lasten kykenemättömyydellä tarkoitetaan ilmeisestikin sellaisen kristityksi kääntyneen perhekunnan lapsia, joiden molemmat vanhemmat olivat kristityiksi kääntyneitä ja kolmevuotisen kastekoulun juuri käyneitä. Heidän lapsiaan ei ilmeisestikään jätetty enää tähän aikaan Rooman seurakunnassa kasteesta osattomiksi. Kyse on pääsääntöisesti senikäisistä pienistä lapsista, jotka saattoivat odotteen mukaan itse antaa vastaukset kastekysymyksiin.

Kuitenkin ilmaisu: "Jos eivät voi, vastaukset antakoot vanhemmat tai joku muu perheen jäsen" viittaa selvästi perhekuntakasteeseen, jonka yhteydessä kastettiin niinkin pieniä lapsia, jotka eivät kyenneet vielä itse vastaamaan. Epätodennäköistä näet on, että ilmaisulla "jos eivät voi" tarkoitettaisiin kastekysymyksiä kysyttäessä "lukkoon mennyttä" varttuneempaa lasta, jota vanhempien täytyi sivusta auttaa tunnustuksista suoriutumiseen.

Entä, mitä on sanottava kirkkoisä Augustinuksesta joka eli vuosina 354-430 ja väitti Origeneksen tavoin:

"Kirkon tapa kastaa pienokaisia ei ole halveksittava eikä myöskään uskottava, ellei se olisi apostolinen tapa. Kirkko on aina käyttänyt lapsikastetta. Se on aina pitänyt siitä kiinni."

Vastaus löytyy Peter Halldorfin kirjasta, sivulta 176, jossa hän selostaa Augustinuksen syntymän jälkeistä Augustinuksen perheen tilannetta:

"Äiti Monica, oli liittynyt Pohjois-Afrikan kirkkoon ja odotteli sinne miestään, joka oli vasta katekumeeni. Koskapa tuohon aikaan kaste sai odottaa siihen asti, että lapset itse ymmärsivät jotain sen sisällöstä, ei Augustinustakaan oltu kastettu. Mutta kun hän pienenä lapsena sairastui vakavasti, hänen vanhempansa valmistautuivat viemään hänet kasteelle. Hän kuitenkin toipui, ja kastamista lykättiin tuonnemmaksi."

Sivulla 191 Halldorf kertoo kirjassaan, mihin asti "tuonnemmaksi" Augustinuksenkin kastamista lykättiin. Sitä lykättiin aina hänen kristityksi kääntymisensä jälkeiseen aikaan:

"Augustinus oli kääntyessään 32- vuotias. ..."

"Kun syksy vaihtui talveksi, Augustinus palasi kaupunkiin. Hän oli nyt valmis ilmoittautumaan kasteelle. Pääsiäisyönä 387, Milanon keskustan suuren kirkon läheisyydessä olevaan Ambrosiuksen kastekappeliin käy vastakääntyneiden kulkue. Vannottuaan ensin irtautuvansa perkeleestä ja koko hänen joukkiostaan, Augustinus astuu yksin, alastomana, kylmään veteen verhon takana, joka erottaa miehet ja naiset toisistaan kastekappelissa. Kolmasti piispa upottaa hänet veteen ajan tavan mukaan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. ..."

On pääteltävissä, että Augustinuksen lausumat: "kirkon tapa kastaa pienokaisia..." ja "Kirkko on aina käyttänyt lapsikastetta..." ovat koskeneet samanlaisia hätätilanteita, mikä syntyi itse Augustinuksen lapsuudessa. On myös pääteltävissä, että normaalitapauksissa sellaisten kristittyjen perheidenkin lasten kastetta, jotka olivat syntyneet vanhempien jo ollessa kristittyjä ja kastettuja, lykättiin siihen asti, että lapset itsekin ymmärsivät jotain sen sisällöstä. Tähän poikkeuksen muodostivat ne täydet perhekunnat, joiden kaikki ymmärtävässä iässä olevat jäsenet kääntyivät samaan aikaan kristityiksi. Kastekoulun käytyään koko perhekunta kastettiin, pienet vastaamaan kykenemättömät lapsetkin mukaan lukien.

Turha on kuitenkaan yrittää Augustinukseen vetoamalla raamatullistaa kirkon nykyistä kasteoppia ja kastekäytäntöä, yrittämällä väittää, että oppi ja käytäntö olisi sama kuin ensimmäisten vuosisatojen kirkolla. Nykyajan kirkko kastattaa kaikki jäsenensä ymmärtämättömässä iässä, kun taas alkukirkon jälkeisten ensimmäisten vuosisatojen aikana ymmärtämättömässä iässä olevan kastaminen oli poikkeus. Todennäköistä on, että alkukirkon aikana ei kastettu ymmärtömattömässä iässä olevia ollenkaan.

Augustinuksen mukaan kasteen sakramentti ja sakramentissa oleva voima on erotettavissa toisistaan. Sakramentti itsessään on hänen mukaansa "merkki", sakramentissa oleva "voima" taas vaikuttaa armon, joka synnyttää uudelleen. Tämä Augustinuksen sakramenttinäkemys tuli vallitsevaksi läntisessä kirkossa.

Kun päästiin reformaation aikaan, Augustinusta arvosteltiin näkemyksistään voimakkaasti. 1500 luvun protestanttinen teologi Petrus Vermigli muun muassa totesi:

"Augustinus erehtyi tässä opissa vakavasti, koska hän luki liian paljon kasteen ansioksi. Hän ei tunnusta, että kaste on vain ulkoinen uudestisyntymisen symboli, vaan on sitä mieltä, että kastetuksi tuleminen synnyttää meidät uudelleen, ottaa meidät Jumalan lapsiksi ja me pääsemme Kristuksen perheeseen."

KAKSI KÄSITYSTÄ UUDESTISYNTYMISESTÄ

Näkemykseni alkuperäisen uudestisyntymiskäsitteen muuttumisesta sakramenttimaagilliseksi, eli kaksi eri käsitystä uudestisyntymisestä.

Johanneksen evankeliumin mukaan Herramme sanoi lihansa päivinä joko:

"Totisesti totisesti minä sanon sinulle: jos ei joku synny vedestä ja Hengestä, hän ei voi tulla sisälle Jumalan valtakuntaan."

tai:

"Totisesti totisesti minä sanon sinulle: jos ei joku synny Hengestä, hän ei voi tulla sisälle Jumalan valtakuntaan."

Edellisten tekstihahmotelmien vaihtoehtoisina olemassaolo johtuu siitä, että eräät kirkkoisät lainasivat kirjoituksiinsa edellä lainattua evankeliumin kohtaa vain "hengestä syntymisestä" puhuvana.

Näiden lainausten mukaan tekstistä ovat puuttuneet sanat "vedestä ja" (hydatos kai) niistä Johanneksen evankeliumin käsikirjoituksista joita kyseiset lainaajat käyttivät.

Nestlen Novum -63 painoksen alaviitteessä on siinäkin näet tieto, jonka mukaan kirkkoisien Justinuksen ja Origeneen tekstiperinteen perusteella tämä kohta olisi alkuaan puhunut vain Hengestä syntymisestä, siten kuten alun tekstivaihtoehdossa olen esittänyt.

Kreikan alkutekstin sanat: "hydatos kai" olisivat tämän mukaan tekstiin tehty myöhempi lisäys.

Asiallisesti kohta tällaisenakin, siis vedestäkin puhuvana, tarkoittaa silti vain Hengestä syntymistä. Seuraava jae nimittäin selittää, että "vedestä ja Hengestä syntymisessä" (jae 5) on tosiasiassa siinäkin kysymys vain "Hengestä syntymisestä" (jae 6):

"Mikä lihasta on syntynyt on liha, mikä Hengestä on syntynyt on henki."

Kaikissa kreikankielisissä tunnetuissa nykyaikaan säilyneissä käsikirjoituksissa tekstissä kuitenkin esiintyy nämä "hydatos kai"- sanat, joten lähtekäämme siitä olettamuksesta että ne ovat aitoja Herramme sanoja.

Tällöin on myös ilmeisen selvää, että sanonta: "jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ..." tarkoittaa veden osalta selvästikin vesikastetta.

Ilmaisun alkuperäisyyden puolesta todistaa sekin seikka, että monien myöhempien kirkkoisien näkemys uudestisyntymisen ja vesikasteen keskinäisestä yhteen kuuluvuudesta näyttää pohjautuvan juuri tähän Jeesuksen lausumaan.

Kun kysymme, mitä Jeesus itse on asiallisesti ja alkuaan tällä "vedestä syntymisellä" tarkoittanut, on vastaus seuraava:

Vedestä syntymisellä Jeesuksen on täytynyt viitata lihassa vaelluksensa aikana käytössä olleeseen sekä Johannes Kastajan sekä omienkin oppilaittensa suorittamaan kasteeseen (Joh.4:1-2), ja täksi kasteeksi Nikodeemuksenkin on täytynyt Jeesuksen vastaus mieltää. (Näin myös Uuras Saarnivaara jo vuonna 1935 kirjassaan `Kaste´.)

Kun Jeesus mainitsi ensin vedestä syntymisen, sitten Hengestä syntymisen, tämäkin seikka varmentaa asiaa.

Vedestä syntyminen eli kaste tarkoitti tämän syntymisen prosessin käyntiin laittoa. Varsinainen Hengestä syntyminen kun oli mahdollista vasta Jeesuksen lunastustyön ja ylösnousemuksen tapahduttua, kuten seuraavat kohdat vastaansanomattoman selvästi osoittavat: Gal.4:4-6, 1 Piet.1: 3.

Näitten kohtien mukaan pääsimme lapsen asemaan ja saimme lapseuden Hengen, Jeesuksen lunastettua kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan lain alaiset.

Näin Jumala uudesti synnytti meidät `elävään toivoon Jeesuksen Kristuksen `kuolleista nousemisen kautta´.

Mitä uudestisyntymisellä on tosiasiallisesti alkuseurakunnan aikana tarkoitettu, se selviää kun sovitamme yhteen kaikki aiheesta puhuvat eri näkökohdat. Lukuun ottamatta kohtaa Matt. 19:28: joka viittaa kuolleista ylösnousemukseen, kaikki muut kohdat selittävät vedestä ja Hengestä syntymisen asiasisältöä.

Joh. 1:13 mukaan uudestisyntyminen on "Jumalasta syntymistä", jota edellinen jae kuvaa "oikeudeksi (eksuusian) tulla Jumalan lapseksi." Se tapahtui kaikille niille, "jotka ottivat hänet (eli Jeesuksen) vastaan", ja näin hänet henkilökohtaisesti vastaanottavina "alkoivat uskoa hänen nimeensä."

1 Joh.5:1 sanookin, että "jokainen joka `uskoo´, että Jeesus on Kristus, on Jumalasta syntynyt", joten uudestisyntyminen on siis uskoon tulemista, jota 1 Piet. 1:3 nimittää "elävään toivoon" uudestisyntymiseksi.

Saman luvun jae 23 sanoo tämän syntymisen tapahtuvan "Jumalan elävän ja pysyvän sanan kautta", jolla tarkoitetaan julistettua ja / tai luettua evankeliumin sanaa (jae 25).

Uudestisyntymistapahtuma edellyttää siis evankeliumin sanoman kuulemista tai lukemista, jonka seurauksena asianomaisen edellytetään asettavan uskossa turvansa Jeesukseen, ja juuri tätä Jeesukseen turvansa asettamista eli uskoon tulemista käsite `uudestisyntyminen´ alkuaan kuvasi ja tarkoitti.

Tämä merkitsi samalla Hänen vastaanottamistaan, ja Häneen uskossa pukeutumista (kun otettiin uskoon tultaessa kaste Hänen nimeensä: Gal.3:26 - 27).

Uskon ja kasteen sekä Pyhän Hengen vuodatuksen välittämää uutta hengellistä tilaa nimitettiin vedestä ja Hengestä syntymiseksi, koska helluntain jälkeen uskoa ja uskoon tulleiden kastamista seurasi välittömästi Pyhän Hengen vuodatus noihin uskoon tulleisiin. Tiit.3:5 - 7.

Tämän uuden hengellisen tilan toinen nimi oli "uudistus" jonka Pyhä Henki (uudesti syntyvään runsaasti vuodatettuna) sai aikaan.

Uudestisyntymisen eli elävään toivoon uudestisyntymisen eli elävään uskoon tulon erääksi nimitykseksi muotoutui "vedestä ja Hengestä syntyminen", joka veden osalta tarkoitti vesikastetta.

Kastetta vastaanotettaessa tuli kuitenkin alkuseurakunnan aikana muidenkin osatekijöiden olla vastaanottajassa vaikuttamassa, eli evankeliumin sanan uskossa vastaanottamisen oli täytynyt edeltää kastetta.

Tämän uskoon tulemisen prosessin tuli siis olla käynnissä kasteelle tultaessa, ja ilmetä kastettavan uskontunnustuksena kasteen edellä.

Näin oli alussa, ja siksi kastetta nimitettiin "uudestisyntymisen pesoksi / kylvyksi"(to luutron tees palinggenesiaas) Tiit. 3:4 - 7:

"Mutta kun meidän pelastajamme Jumalan hyvyys ja ihmisrakkaus tuli ilmi, ei teoista, joita me vanhurskaudessa teimme, vaan mukaan hänen laupeutensa, hän meidät pelasti, kautta uudestisyntymisen kylvyn ja Pyhän Hengen uudistuksen, jonka hän vuodatti meihin runsaasti, Jeesuksen Kristuksen meidän pelastajamme kautta, jotta vanhurskautettuina hänen armossaan, olisimme perillisiä toivon mukaan iankaikkisesta elämästä."

Kuten normaalissa syntymisessä syntynyt lapsi pestään heti syntymisensä jälkeen, samoin myös uudestisyntymisessä tapahtuu. Juuri uskoon tulossa ihmiseen syntyy jotain uutta eli usko, jota myös elävään toivoon uudestisyntymiseksi nimitetään. Tämän uskon syntymisen jälkeen uskovaksi syntynyt pestään uudestisyntymisen pesussa Tiit.3:4-7)

Uudestisyntyminen merkitsee siis Uuden testamentin teksteissä tietoiseen henkilökohtaiseen uskoon tulemista. Tämän sai aikaan vastaanotettu evankeliumin sana, ja sen sinetöi todeksi Pyhän Henki, josta Hengestä uudestisyntynyt pääsi lupauksen mukaan itsensä kastattamisen jälkeen osalliseksi.

Niin sanotuissa `vapaissa suunnissa´ uudestisyntyminen käsitetään melkein poikkeuksetta edelleen hengelliseksi murrokseksi, eli sillä tarkoitetaan edelleen yksilön uskoon tuloa eli tietoista `uudesti syntymistä elävään toivoon.´

Sen sijaan monille luterilaisille uudesti syntyminen ei merkitse uskoon tuloa. Uskoon tulo on heille eri asia kuin uudestisyntyminen.

Evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen hyväksymässä kristinopissa sanotaan näet kohdassa 58 kasteesta:

On huomioitava, että se mitä kasteessa edellä väitetään "meille" tapahtuvan, sen väitetään melko pienin poikkeuksin tapahtuvan juuri sylilapsia kastettaessa.

On täten selvää, että Evankelis-luterilaisen kirkon oppi tämän kasteessa tapahtuvan uudestisyntymisen kohdalla, on ilmeinen opillinen erehdys niiden mielestä jotka pitäytyvät alussa selostamaani hengellisen uudesti syntymisen kokemukseen. Näin varsinkin silloin, kun kirkollinen kaste kohdistetaan sylivauvoihin, ja väitetään heissä tapahtuvan se, minkä katekismus väittää tapahtuvaksi.

Oppi sylilasten omasta uskosta on näet täysin paikkansapitämätön keksintö, jolla tuo toimitus yritetään raamatullistaa.

Uudestisyntymisen henkilökohtaisesti ja hengellisenä kokemuksena Tiituksen kirjeen mallin mukaan (3::5-7) todeksi elänyt kristitty, kykenee myöntämään katekismuksen väitteen syli-vauvakasteessa tapahtuvasta uudestisyntymisestä todeksi korkeintaan vain vertauskuvallisesti tai symbolisesti, ei muuten.

Kirkkoisien lausunnot kylläkin todistavat, että tämä uudestisyntymistä koskeva kansan-kirkkomme katekismuksen opillinen erehdys sai alkunsa jo melkein heti apostolisen ajan jälkeen, kun itse kastetta yksinään alettiin nimittämään uudestisyntymiseksi. Näin tapahtui, vastoin Herramme alkuperäistä tarkoitetta Johanneksen evankeliumin tekstissä Joh. 3: 3-5.

Vuonna 148 Justinus marttyyri kirjoitti keisari Antonius Piukselle kirjeen, jossa on kaksi mielenkiintoista kohtaa. Toinen niistä kuuluu:

"Meidän joukossamme on monia 60 -70 vuotiaita miehiä ja naisia, jotka jo lapsina ovat tehdyt opetuslapsiksi."

Kun Justinus tuossa kirjoitti "lapsina opetuslapsiksi tehdyistä", lapsikasteen kannattajien puolella ymmärretään mieluusti hänen viittaavan juuri Matteuksen evankeliumin nykymuodon mukaiseen lähetyskäskyyn, jonka mukaan:

"Mentyänne tehkää opetuslapsia kaikista kansoista, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen,..."

Justinuksen kirjoittaman tekstin tätä kohtaa pyritään siis mieluusti käyttämään kirkon nykyisen sylilapsien kastekäytännön puolustuksena.

Kuitenkaan Justinuksen aikana ei vielä suinkaan kastettu järjestään tiedollisen elämän ulkopuolella olevia sylilapsia, eikä myöskään väitetty tuollaisten sylilapsien kaste- toimituksessa muka uudestisyntyvän, kuten nykyaikana tehdään.

Se tosin on selvää, että Justinuksen aikana oli jo luovuttu tuosta Uuden testamentin tekstien opettamasta uudestisyntymisen alkuperäisestä merkityksestä, ja alettu uskoa itse kastetoimituksen sakramenttimaagilliseen voimaan, mutta silti esimerkiksi Justinus Marttyyri edusti vielä terveenpää välivaihetta tuon käsitteen sisällön muuttumisessa.

Onkin ikävää ja selvään epärehellisyyteen viittaavaa, kun sylilapsikasteen nykyiset kannattajat pyrkivät visusti salaamaan opetettaviltaan tuon kyseisen Justinus Marttyyrin aikaisemmin mainitun kirjeen laajemman kohdan. Tämä laajempi kohta näet selvääkin selvemmin paljastaa, mistä Justinuksen kirjeen tuossa tekstin kohdassa tosiasiassa oli kyse, ja mitä vesikasteen hänen aikanaan ymmärrettiin merkitsevän ja aikaansaavan. Mutta ennen kaikkea on nyt tärkeää havaita se, millaiset ihmiset Justinuksen aikana suostuttiin kastamaan.

Lukekaamme:

Kaikkia, jotka ovat tulleet vakuuttuneiksi ja uskovat, että se mitä me opetamme ja puhumme, on totta, ja jotka tunnustavat voivansa elää sen mukaan, opetetaan ensin rukoilemaan ja paastoten pyytämään Jumalalta entisiä syntejään anteeksi. Ja myös me paastoamme ja rukoilemme yhdessä heidän kanssaan. Sitten me johdatamme heidät johonkin paikkaan jossa on vettä, ja he uudestisyntyvät samalla tavalla kuin mekin uudestisynnyimme. Sillä he vastaanottavat silloin vesipeson kaikkien Isän ja Herran Jumalan nimessä, ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Pyhän Hengen nimessä."

Justinus siis kirjoitti "Kristuksen uudistamista Jumalalle jättäytyneistä, jotka vesikasteensa edellä ovat tulleet vakuuttuneiksi ja uskoviksi.

He ovat myös kasteensa edellä tunnustaneet haluavansa ja kykenevänsä elämään kristittyinä. Kasteensa edellä heidän tuli rukoilla ja pyytää Jumalalta entisiä syntejään anteeksi.

On huomioitava, että edellä mainitut Jumalalle jättäytyneet, vakuuttuneiksi ja uskoviksi tulleet, kristittynä elämisen haluaan tunnustavat yksilöt, jotka rukoilevat ja pyytävät Jumalalta syntejään anteeksi, ovat jo tällaisinaan varmaankin kaikkien nykyajan vapaitten suuntien uskovien tulkinnan mukaan uudestisyntyneitä ja uskoon tulleita yksilöitä.

Silti Justinus tulkitsi heidän uudestisyntymisensä olevan vielä edessä päin, sillä hänen mukaansa uudesti syntyminen todellakin tapahtuu vasta kasteen aktia toimitettaessa eli vesipeson vastaanottamisen yhteydessä, joka Justinuksen mukaan toimitettiin Matteuksen evankeliumin mukaisen kolmiyhteys- kaavan arvonimet ääneen mainiten.

Edellä lainattu Justinuksen tekstin kohta todella todistaa, että hän uskoi varsinaisen uudestisyntymisen tapahtuvan vedellä kastettaessa, mutta (ja tämä on merkittävää) ei kuitenkaan ilman kenenkään kastettavan henkilökohtaista uskoa, eli kääntymystä ja uskoon tuloa, joiden tuli edeltää kasteaktia.

Kohta myös todistaa, että Justinus (seurakuntalaisineen) oli ottanut kirjaimellisen vakavasti Johanneksen evankeliumista löytyvän Herramme opetuksen `vedestä ja Hengestä´ syntymisestä. Samalla Justinuksen näkemys uudesti syntymisestä puhuu sen seikan puolesta, että kohdan Joh. 3: 5 kreikankielisen alkutekstin sanat: "hydatos kai" (`vedestä ja´) olisivat alkuaankin kuuluneet tuon jakeen tekstiin.

Justinuksen kirjeen tekstiä ei kuitenkaan rehellisyyden nimessä käytetä oikein, jos tekstin puhetta `opetuslapseksi tekemisestä´ ja `uudesti syntymisestä´ sovelletaan siten, että teksti muka tarkoittaisi myös sylivauvojen omaavan nuo tekstin mainitsemat `Jumalalle jättäytymisen´, `vakuuttuneiksi ja uskoviksi tulemisen´, `kristittynä elämisen halun´, ynnä muutkin luetellut valmiudet kasteaktiensa edellä.

Näitä valmiuksia ei sylilapsilla ole, ja siksi vaikuttaa siltä, ettei Justinus olisi edes edellyttänyt sylilapsia kastettavan. Jos taas hän olisi edellyttänyt sylilapsia kastettavan, silloin hän olisi tarkoittanut uudestisyntymisellä pelkkää kasteaktia, ilman mitään tietoista ja todellista hengellistä murrosta tai muutosta kastettavissa. Tämän en katso kuitenkaan olevan mahdollista Justinuksen kirjoittaman tekstin valossa.

Välikommentti:

Eivät myöskään Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan Justinus Marttyyrin tekstien suomentajat edellytä vielä Justinuksen aikana kastetun sylilapsia. Tämän osoittaa seuraavalainaus "Justinus Marttyyrin maailma" - osiosta, jossa kääntäjät selostavat edellä lukemamme Justinuksen tekstin merkitystä seuraavasti:

"Ensimmäisen apologian viimeisissä luvuissa Justinos kuvaa kirkon sakramentaalista elämää. Kristillisestä uskosta opetusta saaneet ja siitä vakuuttuneet sitoutuvat elämään uskonsa mukaan ja rukoilevat paastossa Jumalalta anteeksiantamusta aiemmista synneistään. Tämän jälkeen heidät viedään paikkaan, jossa on vettä, ja he saavat syntyä uudestaan peseytyessään Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen (1. Apol. 61.1–3). Justinos korostaa, että kaste tapahtuu kastettavan vapaasta tahdosta, ja tämä sitoutuu siinä tietoisesti uuteen elämään, parannuksen tehneenä ja vapaana menneessä elämässään tekemistään synneistä. Hän kuvaa kastetta valaistukseksi siinä mielessä, että kastetut valaistuvat mieleltään (61.10–13). Justinos näyttää tunteneen ainoastaan aikuisten kasteen. Kasteella ei ole minkäänlaista itsenäistä arvoa, vaan se johtaa kristityn henkilökohtaiseen taisteluun kaikkea syntiä ja pahaa vastaan."

Väikommentti päättyi.

Alkuseurakunnan aikana evankeliumin julistusta kuuntelevan kuulijan uskoon tulo ymmärrettiin uudestisyntymiseksi, koska Pyhä Henki elävöitti kuulijoiden uskon eläväksi toivoksi. Apostoli Paavali kysyen totesikin galatalaiskirjeessään:

"Tämän vain tahtoisin teiltä oppia: Lain töistäkö saitte Hengen, vai uskonsaarnan kuulemisesta?"

Justinuksen aikana itse kasteaktia oli kuitenkin alettu pitää tuona uudestisyntymisen tapahtumana. Näin tapahtui ilmeisesti hiukan ennen vuosisadan vaihtumista kirjoitetun ja jo toisen kristillisen vuosisadan alkupuoliskolla seurakuntien käyttöön levinneen Johanneksen evankeliumin vaikutuksesta, jossa oli kohta 3:5, jossa puhuttiin vedestä syntymisestä.

Mutta silti suostuttiin vielä Justinus Marttyyrin aikana toimittamaan tuo "vesisyntyminen" eli "kastesyntyminen" vain jo edeltä henkilökohtaisesti uskoon tulleille, ei muille. Tämän Justinuksen teksti ilmeisen selvästi osoittaa.

Sen sijaan noin 30 vuotta myöhemmän eli Irenaeuksen kirjoittaman tekstin tulkinnan suhteen tilanne on jo toinen. Silloin oli jo ilmeisesti alettu kastaa myös sylivauvoja, eli silloin ei enää asetettu kastettaville samoja edellytyksiä, jotka vielä Justinuksen tekstistä kasteen saamisen ehtona ilmenevät.

Irenaeus eli vuosina 140 - 202. Teoksessaan Adversus haereses (lahkoja vastaan) noin vuodelta 177, joka kokonaisuudessaan on säilynyt vain pohjoisafrikkalaisena latinannoksena IV vuosisadalta) hän kohdassa II.22.4 kirjoitti:

"Sen tähden, kun Hän oli Mestari, oli Hänellä myös Mestarin ikä; ei halveksien eikä käyden tietä joka oli yli inhimillisen luonnon, eikä myöskään omassa persoonassaan rikkoen sitä lakia, jonka Hän oli määrännyt ihmissuvulle, vaan pyhittäen jokaisen erikoisen ikäkaudensen yhtäläisyyden kautta; sillä Hän tuli itsensä kautta pelastamaan kaikkia, kaikkia,sanon minä, jotka Hänen kauttaan uudestisyntyvät Jumalalle, imeväisiä lapsia, ja pieniä lapsia, poikia, nuorukaisia ja vanhempia ihmisiä. Sen tähden Hän läpikävi jokaisen ikäkauden: imeväisille Hän tuli imeväiseksi lapseksi, pyhittäen imeväiset; pienten keskuudessa pieneksi, pyhittäen ne, jotka olivat tässä iässä, ja samalla tullen heille hurskauden, vanhurskauden ja alamaisuuden esikuvaksi..."

Tämä Ireneuksen teksti todistaa, että hänkin uskoi kasteessa tapahtuvaan uudestisyntymiseen. Mutta tämän lisäksi hän uskoi muutakin. Kun hän mainitsi rintalastenkin voivan Kristuksen kautta uudestisyntyä Jumalalle, hän ei asiallisesti voinut edes tarkoittaa muuta kuin kastetta. Kaste siis Ireneuksenkin mukaan uudesti synnytti, ja nyt jopa ilman henkilökohtaista uskoa, koska sylilapsetkin ilmi selvästi saattoivat olla kasteaktin kohteina.

Mutta hän ei ilmeisestikään tarkoittanut `uudestisyntymisellä´ mitään toisten huomioimaa ja yksilön itsensä kokemaa hengellistä muutosta tai murrosta, vaan pelkkää vesipeson vastaanottamista kasteaktissa.

Ortodoksisen kirkon patrologian oppikirjassa todetaankin: "Ireneos on ensimmäinen kirkollinen kirjailija, joka todistaa lapsikasteen käytöstä seurakunnassa."

Tämän jälkeen pienten lasten kasteen mainitsee yksi jos toinenkin kirkkoisä. Otan tähän lisäksi vain kaksi merkittävää mainintaa.

Origenes (eli vuosina 185-254) kirjoitti:

"Kirkollisen ohjeen mukaan pitää kastaa myös pieniä lapsia. ... Kirkko on saanut apostoleilta perimätavan kastaa myös pieniä lapsia. ... Koska synnynnäinen saastutus

pestään pois kasteen kautta, pienet lapsetkin tulee kastaa. Sillä jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan."

Origenes viittasi perustelussaan nimenomaan juuri Johanneksen evankeliumin kolmannen luvun tekstiin. Origeneskin siis uskoi uudestisyntymisen tapahtuvan juuri kastettaessa, koska hän mainitsi `vedestä ja Hengestä´ syntymisen, jonka hän edellytti kasteaktissa pienen lapsenkin kohdalla toteutuvan.

Syyksi pienten lastenkin kastamiseen hän mainitsi `synnynnäisen saastutuksen pois pesemisen´, jonka hän edellytti uudestisyntymisen lisäksi kasteaktissa toteutuvan.

Lisäksi hän väitti pienten lasten kastamisen olevan apostoleilta peritty tapa.

Kuitenkin Origenekselle omistettu lause pienten lasten kasteen apostoleilta periytymisestä puuttuu alkukielisestä kreikkalaisesta tekstistä. Se näet esiintyy vain latinankielisessä käännöksessä.

Kun latinaksi kääntäjät (Hieronymus ja Rufinus) lisäksi ovat tunnustaneet tehneensä lisäyksiä Origeneen teksteihin, on epävarmaa onko tämä Origeneen lausuma aito.

Siinäkin tapauksessa, että se olisi aito, se ei kuitenkaan vakuuta väitteen todenperäisyydestä, vaan ainoastaan Origeneen uskosta.

Samaa on sanottava Augustinuksesta joka eli vuosina 354-430 ja väitti Origeneksen tavoin:

"Kirkon tapa kastaa pienokaisia ei ole halveksittava eikä myöskään uskottava, ellei se olisi apostolinen tapa. Kirkko on aina käyttänyt lapsikastetta. Se on aina pitänyt siitä kiinni."

Augustinuksenkin kohdalla on kuitenkin todettava samaa, mikä todettiin jo Justinus Marttyyrin kohdalla.

Augustinuskaan ei näet tarkoittanut `uudestisyntymisellä´ yksilön kokemaa hengellistä murrosta, vaan vain itse kasteen aktia. Kasteen aktia tuli kuitenkin Augustinuksen mukaan uskoon tulon ja hengellisten murroksien normaalisti edeltää.

Augustinuksenkin kirjoittamien tekstien mukaan Kristuksen uudistamat ja Jumalalle jättäytyneet, vakuuttuneiksi ja uskoviksi tulleet, jotka tunnustivat halunsa ja kykynsä elää kristittyinä "ilmoittautuivat kasteelle".

Kasteensa edellä he rukoilivat ja pyysivät Jumalalta entisiä syntejään anteeksi. Kasteensa edellä he tunnustivat läsnä olevan seurakunnan edessä uskonsa, mutta vasta kasteaktin läpikäytyään heidät Augustinuksen mukaan luettiin uudestisyntyneiden joukkoon.

Tämä käy selvästi ilmi hänen kirjoittamansa `Tunnustukset´ - kirjan monilta sivuilta. Esimerkiksi sivuilta: 160, 253, 252-255, 290, 292, 300, 301, 302, 323, 324.

Välikertomus Augustinuksen ajalta:

Kenties selvin ja valaisevin Tunnustukset- kirjan edellä mainituista kohdista on kertomus Victoriuksesta.

Kirjansa sivuilta 252-255 on luettavissa Augustinuksen kertomus Victoriuksesta, jo vanhuuden ikään yltäneestä miehestä, joka oli ollut epäjumalien palvoja ja niiden puolustaja.

Tämä mies oli vanhaksi tultuaan alkanut tutkistella innokkaasti ja perinpohjaisesti kaikkea kristillistä kirjallisuutta. Lukemansa vaikutuksestamies tuli uskoon ja tunnusti Simplicianus nimiselle henkilölle useaan kertaan seuraavat sanat: "Tiedäpäs, minäkin olen kristitty." Simplicianus vastasi "Minä en usko enkä lue sinua kristittyihin kuuluvaksi, ennenkuin näen sinut Kristuksen kirkossa." Mies vastasi "Siis kirkon seinät(kö) tekevät kristityksi?"

Augustinus kertoo tuon keskustelun toistuneen Roomassa miesten kesken useaan kertaan, kunnes tuli päivä, jolloin Victoriuksen valtasi pelko, ettei Kristus ehkä tunnustaisikaan häntä omakseen, jollei hän menisi ja tunnustaisi julkisesti uskoaan.

Siksi tämä Victorius kerran sanoi yllättäen Simplicianukselle: "Menkäämme kirkkoon, minä tahdon tulla kristityksi."

Jatkosta Augustinus kertoo seuraavaa:

"Niin pian kun hän oli perehtynyt pyhän uskon päätotuuksiin, hän, tullakseen uudesti synnytetyksi Rooman ihmeeksi ja seurakunnan sanomattomaksi iloksi, vähän sen jälkeen antoi nimensä kastekokelaiden kirjaan." ...

Ja hiukan myöhemmin Augustinus jatkaa kertomustaan:

"Vihdoin tuli se hetki, jolloin hänen piti tunnustaa uskonsa. Tämän ne jotka Roomassa pyrkivät osallisiksi Sinun armostasi, tavallisesti tekevät, lausumalla ulkomuistista määrätyt kaavanmukaiset sanat erityiseltä korokkeelta koko seurakunnan läsnä ollessa. Simplicianus kertoi seurakunnan vanhinten tarjonneen Victoriukselle tilaisuuden tehdä tunnustuksensa salaisemmin, niin kuin tavallisesti oli lupa tehdä niiden, jotka tunsivat vielä olevansa arkoja, mutta Victorianus oli mieluummin tahtonut tunnustaa pelastuksensa julkisesti koko pyhän seurakunnan edessä."

Seuraavalla sivulla Augustinus vielä jatkaa kertomustaan:

"Ja kun hän tunnusti totisen uskonsa avoimesti ja kirkkaan rohkeasti, kaikki tahtoivat temmata ja sulkea hänet sydämeensä."

Sivulla 253 Augustinus totesi tuosta Victoriuksesta, hänestä aivan kuin Isälle Jumalalle puhuen:

"Tämä sama mies ei hävennyt vanhuudessaan tulla kasteen kautta Sinun Kristuksesi lapseksi, painua nöyryyden ikeen alaiseksi ja taivuttaa päätään ristin häpeään."

Kertomuksesta ilmenee, että vielä Augustinuksenkin aikana katekumenaatti eli kastekoulu oli vielä toiminnassa. Kastekokelaat saivat tuossa kastekoulussa opetusta pyhän uskon perustotuuksista, ja heidän tuli ennen kastamistaan tunnustaa enemmän tai vähemmän julkisesti uskonsa. Vasta kasteen saamisen jälkeen uskoon tulleet luettiin uudestisyntyneiden kristittyjen joukkoon kuuluviksi.

Välikertomus päättyi.

Välikertomusta edeltävän selostuksen valossa voidaan todeta seuraavaa:

Kun sylilasten kastamisesta ei vielä Justinuksen ajalta ole selviä todisteita, tapa ei varmuudella silloin vielä ollut käytössä. Kuitenkin Justinuksen sakramenttimaaginen käsitys `uudestisyntymisen´ sisällöstä ja toteutumisesta pelkän kasteaktin tapahtuessa, antaa toisen vaikutelman.

Täten jo hänenkin aikanaan kastettaviin perheisiin kuuluvia sylilapsiakin saatettiin tällä keinoin `tehdä´ opetuslapsiksi ja jopa `uudesti synnyttää.´

Justinuksen ajan jälkeiset kirkkoisät, Irenaeus, Origenes ja Augustinus (ja monet muutkin) sen sijaan jo selvästi todistavat sylilasten kastamisen olevan yleistymässä heidän seurakunnissaan.

Ja kuten jo havaittiin, he väittivät tavan periytyneen jo apostoliselta ajalta, eli sisältyneen niihin perhekuntakasteisiin joista Uusi testamentti mainitsee.

Heidän väitteensä tavan periytymisestä apostoleilta, on totuusarvoltaan kuitenkin hyvin kyseenalainen jollei täysin perätön.

Tapahtui näet todennäköisesti juuri niin kuten Kreikan Evankelisen seurakunnan kastekirjassa selostetaan:

"Koska kaste oli näille uskoville välitön heidän uudestisyntymistään seuraava tapahtuma, ensimmäisten vuosisatojen kirkkoisät alkoivat käyttää näitä kahta erillistä ilmaisua samaa merkitsevinä."

Tällä Kreikan evankelisella seurakunnalla on käytössään sylivauvakaste. Silti tämä Kreikan Evankelinen seurakunta torjuu tänäkin päivänä jyrkästi kasteen aktin uudestisynnyttävän vaikutuksen kaikkien aikuisten kohdalla, puhumattakaan siitä, että sylilapsi voisi tämän toimituksen yhteydessä uudestisyntyä elävään toivoon.

He näet pitävät uudestisyntymistä pelastukseen välttämättömänä hengellisenä kokemuksena, eivät sen sijaan vesikasteen aktina.

He siis torjuvat jyrkästi sen `sakramenttimagian´ jonka suuret kirkot ovat tähän toimitukseen sisällyttäneet.

Omalta kohdaltani tunnustan, että Kreikan Evankelisen Seurakunnan sylilasten kasteelle antama merkitys on ainoa merkitys jonka voin hyväksyä Raamatun opetuksen mukaiseksi.

Tässä vielä äskeinen, kyseisen Kreikan seurakunnan kastekirjan lainaus vähän pitemmässä yhteydessään:

"Kun lisäksi on ilmiselvää, että kirkkoisät jotka puhuivat kasteesta, eivät tarkoittaneet sylilapsia vaan ihmisiä, jotka olivat kastehetkellään jo ymmärtävässä iässä, tämän täytyy merkitä seuraavaa: He olivat syntyään joko juutalaisista tai muista kansoista. He olivat uskoneet Kristukseen ja uskon kautta uudestisyntyneet, ja he tulivat kasteen välityksellä julkisesti näkyvän Kristuksen seurakunnanyhteyteen.

Koska kaste oli näille uskoville välitön heidän uudestisyntymistään seuraava tapahtuma, ensimmäisten vuosisatojen kirkkoisät alkoivat käyttää näitä kahta erillistä ilmaisua samaa merkitsevinä. Myöhemmin, kun käsitys mysteerioista valtasi seurakunnan, alettiin luonnehtimaan kastettakin mysteerioksi."

Tarkoitukseni oli tämän aiheen aloituksella osoittaa, että alkuseurakunnan uudesti syntymistä koskevalla opetuksella tarkoitettiin elävään uskoon tuloa, eli `uudesti syntymistä elävään toivoon´(kuten Pietarin kirje asian ilmaisee).

Se uudestisyntymisen merkitys, minkä kirkkoisät käsitteiden sekaantumisen tähden ja jälkeen omaksuivat, oli sisällöltään aivan eri asia.

Nyt oli kyseessä ´sakramenttimaagillinen´ uudesti syntyminen, jonka kirkkoisät ymmärsivät aina vesikasteen aktissa tapahtuvaksi.

Aikamme vapaiden suuntien uskovat, jotka perustavat näkemyksensä uudestisyntymisestä Uuden testamentin opettamaan `elävään toivoon´ uudestisyntymiseen, jonka heidän oma kokemuksensa todeksi vahvistaa, eivät yleensä noteeraa puhetta kirkkoisien näkemyksen mukaisesta sakramentaalisesta uudestisyntymisestä kasteaktissa.

Suuret kirkot sen sijaan, myös meidän kansankirkkomme, ovat omaksuneet kirkkoisien muokkaaman sakramentaalisen, kasteaktissa tapahtuvan uudestisyntymisen näkemyksen.

Alkuaan hekin, esimerkiksi Justinus Marttyyri, veivät sakramentaalisesti uudestisyntymään eli kasteelle vain sellaisia henkilöitä, jotka olivat jo tulleet uskoon, eli tosiasiassa olivat jo kokeneet tai kokemassa hengellisen uudestisyntymisen elävään toivoon.

Kirkkoisät perustivat jopa kastekouluja, joita käytiin kolme vuotta, ja vasta kun oli käyty läpi kastekoulun opetukset, oppilaat pääsivät kasteelle, sakramentaalisesti uudestisyntymään.

Varsinaiset opilliset vaikeudet alkoivat vasta sitten, kun kristinuskosta tuli valtion uskonto, ja suuret massat vyöryivät kirkkoon. Sen jälkeen kastekoulut lakkautettiin, koska niitä ei enää tarvittu.

Oli näet otettu käyttöön totaalinen sylivauvojen kastaminen, ja heitähän oli turha viedä ennen kastetta kastekouluun kristinuskoa oppimaan.

Kirkolla ei kuitenkaan ollut vaikeuksia soveltaa sakramentaalista uudestisyntymis-näkemystään myös sylivauvakasteeseen. Piti vain unohtaa se, että aikaisemmin tällekin kasteelle päässeet olivat kastekoulun käyneitä ja uskoon tulleita.

Tästedes vain väitettiin, kuten katekismus nykyäänkin väittää, että:

"...sylivauvakasteessa toimii Jeesus Kristus itse. Hän uudesti synnyttää meidät siinä...jne."

Kun ystävämme sylilapsien kastajat ovat omaksuneet tämän `sakramentaalisen kasteaktissa tapahtuvan uudestisyntymisen´ näkemyksen, ja väittävät sylivauvojenkin uudestisyntyvän kasteaktissa, eivät he kykene koskaan saamaan väitteillään vakuuttuneiksi niitä, joilla on kokemuksenaan todellinen hengellinen uudesti syntymisen kokemus `elävään toivoon.´

Useimmat näistä, joilla on kokemus tästä todellisesta uudestisyntymisestä, ovat samalla henkilöitä jotka on vauvoina viety sylivauvakasteelle. He siis tietävät ettei silloin heidän kohdallaan tapahtunut mitään uudestisyntymistä. Sen he kokivat myöhemmin, tullessaan uskoon, ja jopa monien kohdalla riippumatta siitä, menivätkö uskoon tultuaan tai uskoon tulonsa yhteydessä uskovien kasteelle vaiko eivät.

On siis erittäin tärkeää "ottaa todesta" se kehitys, minkä luterilais-protestanttinen kirkkohistoria sekä myöntää että vahvistaa tapahtuneen:

"MITÄ KIRKKOHISTORIA TODISTAA?

Kastekäsitysten ja käytännön muutoksia selostaa mainiosti tämä luterilais-protestanttinen Christensen – Göransson Kirkkohistorian ensimmäinen osa:

Apostolista aikaa käsittelevässä luvussa (vuodet 30-64) selostetaan:

"Ne, jotka olivat kääntyneet, ja saaneet uskon ristiinnaulittuun Jeesukseen, ottivat vastaan kasteen.

... Kristillinen kaste tajuttiin tapahtumaksi, jossa annettiin synnit anteeksi, ja otettiin kastettu Messiaan pelastettujen joukkoon.

... Koska pelastus kuitenkin perustui Jeesukseen, suoritettiin kaste Jeesuksen nimeen, mikä merkitsi sitä, että kastettu oli hänen omaisuuttaan, ja oli hänen suojeluksessaan."

Apostolien jälkeistä aikaa (vuodet 64-140) käsittelevä luku selostaa:

... Sen jälkeen kun kastettava oli vastannut myöntävästi kasteentoimittajan kysymykseen, uskoiko hän Isään Jumalaan, Poikaan ja Pyhään Henkeen, hänet kastettiin, mikä tapahtui yleensä upottamalla. ...

...Kaste tapahtui Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen – tämä syrjäytti apostolien jälkeisellä ajalla lähes kokonaan kasteen Jeesuksen nimeen. Aikuiskaste oli vallitseva. Varmasti ei voida sanoa, kastettiinko lapsia lainkaan."

Ajasta, jolloin kristinuskosta tuli valtakunnan uskonto (vuodet 311- 395), luemme:

"Katekumenaatti oli vielä 300- luvulla tärkeä, koska kaste toimitettiin pääasiassa aikuiskasteena.

... Sitä mukaa kun Rooman väestöstä tuli kristittyjä, lapsikaste yleistyi. Siten katekumenaatti lakkasi, joskin sen menot liitettiin sylilapsikasteeseen. ...

... ettei varsinaista upotuskastetta (immersio) enää noudatettu. Nyt kastettavan pää ainoastaan valeltiin vedellä, tai kaadettiin hänen päähänsä vettä (aspersio)."

Näin siis kirkkohistoria edellä.

Edellä esittämäni lyhyt kirkkohistorian lainaus todellakin tuo julki, että alkuaan apostolisella ajalla kastettiin vain kääntyneitä uskoon tulleita. Apostolien jälkeisellä ajalla oli perustettu katekumenaatteja eli kastekouluja kasteelle pyrkiville, joten apostoliselta ajalta periytynyt kääntymisen ja uskomisen kaste-ehto säilyi. Kun kirkkohistorian mukaan tänä aikana aikuiskaste oli vallitsevana, ei voida varmuudella sanoa, kastettiinko lapsia lainkaan.

Vasta myöhemmin, Rooman valtion omaksuttua kristinuskon, lapsikaste yleistyi ja kastekoulu eli katekumenaatti lakkasi.

Edellä esitettyjen historian tosiasioiden valossa, väitteitä sylilapsi-kasteen apostoliselta ajalta periytymisestä ei suinkaan ole syytä hyväksyä sen perusteella, että jotkut kirkkoisät sellaista väittävät. Varsinkin Uuden testamentin opetusten valossa nämä lausumat eivät todellakaan vakuuta, eli ne eivät osoittaudu totuusarvoltaan luotettaviksi.

Nyt on aivan selvää, että jo kastekeskustelun lähtökohdaksi on otettava se myönnytys jonka tuo edellä lainattu kirkkohistoria tekee, eli "myöntää" muutoksia kastekäytännöissä tapahtuneen, siirryttäessä apostolisesta ajasta myöhempiin aikoihin. Jollei noita muutoksia myönnetä tosiksi, keskustelijat puhuvat jatkuvasti toistensa ohi.

On turha tuputtaa myöhempien kirkkoisien lapsikasteopetuksia niille kristityille, jotka ammentavat oppinsa pelkästään Uudentestamentin tekstien opetusten pohjalta.

Samoin on turha tuputtaa Uuden testamentin aitojen opetusten perusteella muodostettua kastekäsitystä niille kristityille, jotka ammentavat oppinsa myöhempien kirkkoisien opetuksista, pitäen niitä tosina. He kun tulkitsevat ja suodattavat uuden testamentin kaikki tekstit niitten läpi.

Joachim Jeremias esittää kirjassaan "Lapsikaste kirkon alkuaikoina" tulkinnan, jonka mukaan lapsikaste olisi ollut seurakuntien käytössä jo apostoliselta ajalta periytyneenä. Hän selittää alkukirkon aikaa seuraavien myöhempinä vuosisatoina havaittavan kasteen lykkäämiskäytännön johtuneen siitä, että taikauskoinen käsitys kasteesta oli voittanut kristityissä perheissä alaa. Ajateltiin kasteen jälkeisten syntien anteeksisaamisen olevan näet ongelmallisempaa kuin kastetta edeltävien syntien. Tästä syystä kristityt perheet muuttivat kastekäytäntöään lastensa suhteen, alkaen lykätä lastensa kastamista myöhempään ikään.

Edelliseen on sanottava, ettei Jeremiaksen selitys tunnu oikein uskottavalta. Se näet, että tämä taikauskoinen käsitys olisi saanut kristityt hylkäämään ja muuttamaan apostoliselta ajalta periytyneen ja vakiintuneen lapsiensa kastamiskäytännön niinkin laajalti kuin mistä historia todistaa, tuntuu ei-uskottavalta. Paremminkin tämän taikauskoisen käsityksen valtaanpääsy todistaa juuri päinvastaista: sitä, että kastaminen kuului alkuaan kristityissäkin perheissä kunkin ymmärtävään ikään tulleen kristityn yksilön tietoisen uskonratkaisun yhteyteen.

Lisäisin vielä, että Matti Väisäsen kastekirjat, joiden piti lyödä "jauhot suuhun" uskovien kasteen kannattajille, eivät todellakaan ole täyttäneet odotusta. Päinvastoin, nämä kirjat saivat minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että Väisänen on pahasti eksynyt totuudesta "sakramenttimagiaa" puolustamaan, kuten oli odotettavissakin.

Selvää sakramenttimagiaa on näet sellainen väite, että Jumala muka vaikuttaisi kastetapahtumassa niin, että Hän lahjoittaisi kastettavalle sylilapselle lapsen ymmärryskyvystä täysin riippumattoman pelastavan uskon.

Selvää sakramenttimagiaa on myös väittää itse kastetoimituksen pelkkänä toimituksena uudesti synnyttävän sen enempää sylilasta kuin aikuistakaan. Kyllä kaste (Jumalan pelastusneuvonpiteenä vaikuttaakseen) aina edellyttää kastettavalta uskoa ja luottamusta.

Erikoisesti Väisäsen kirkkohistorian lainauksista paistaa läpi tarkoitushakuisuus. Ilmeinen tarkoitus on nimenomaan pimittää lukijalta tekstin todellinen sanoma sillä, että lainataan kokonaisuudesta vain pieni kappale, joka sitten selitetään väärin. Oivaksi esimerkiksi sopii vaikkapa Justinus - marttyyrin lainaukset, josta jatkossa enemmän.

Olen jo aikaisemmin lainannut pariin otteeseen tekstiä Juhana Lehmuskosken kirjasta "Yksi kaste". Rohkenen vielä lainata hänen kirjoittamansa kirjan kirkkohistoriallista selostusta apostolisen ajan jälkeisistä ajoista. Vaikka on ilmeistä, että tässäkin tekstissä on joitakin tulkinnallisia erheitä, se on kuitenkin ainoa minun käsiini kulkeutunut luotettava tätä aihetta käsittelevä kirja. Se lainaa lähteitään sen verran laajasti, että ilmeinen totuuskin on riveiltä sekä rivien välistä luettavissa.

” 2. Apostolisten isien aika n. v. 100 - 150.

Apostolien opetus.

Apostolien opetus eli Didakhe on apostolisten isien kirjoituksista vanhin, josta käy ilmi seurakuntien kastekäytäntö. Didakhe ilmoittaa otsikokseen: "Herran opetus pakanoille kahdentoista apostolin välittämänä." Siitä huolimatta sitä ei voida pitää Jeesuksen kahdentoista opetuslapsen kirjoittamana. Jo Eusebius toteaa, että se on katsottava epäperäiseksi, ei siis apostolien itsensä kirjoittamaksi (Kirkkohistoria 111 25: 4).

Apostolien opetus paljastaa joka tapauksessa aikansa kastekäytännön. Se on kirjoitettu noin vuonna 100. Apostolien opetus säätää kasteesta: "Mitä kasteeseen tulee, kastakaa seuraavasti. Kun olette lausuneet kaiken ... edellä olevan, kastakaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, juoksevaa vettä käyttäen. Mutta jos sinulla ei ole juoksevaa vettä, kasta muuhun veteen. Jos et voi kastaa kylmää vettä käyttäen, kasta lämpimällä. Mutta jos sinulla ei ole kumpaakaan, valele päähän kolmesti vettä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Ennen kastetta paastotkoot kastaja ja kastettava sekä jotkut muut lisäksi, jos on mahdollista. Kastettavan käske paastota päivä tai kaksi ennen toimitusta" (Did. 7: 1-4).

Pyrkimyksenä on, että kaste voisi tapahtua juoksevassa vedessä. Kirjoittajalla on ilmeisesti mielessään Johannes Kastajan Jordan-virrassa suorittamat kasteet. Hän edellyttää, että kastamisen tulee tapahtua upottamalla. Eräs poikkeuksellinen menettely kuitenkin sallitaan. Ainoastaan siinä tapauksessa, että ei löydetä vettä, johon kastettava voitaisiin upottaa, kirjoittaja sallii valelemalla suoritetun kasteen. Kirjoittaja ei aseta valelukastetta samanarvoiseksi upottamisen kanssa. Ne eivät ole vaihtoehtoja, joista saisi valita mieleisensä. Mikäli suinkin mahdollista, kastaminen tuli suorittaa upottamalla. Annetut ohjeet osoittavat selvästi, että vielä tuolloin pidettiin upottamista alkuperäisenä, apostolisena kastekäytäntönä. Tätä kuvaa vahvistaa maininta valelusta, joka oli kirjoittajan itsensä sallima helpotus muuten apostoliseen käytäntöön.

Kastettavan tuli paastota päivä tai kaksi ennen toimitusta. Tämä säädös paljastaa, että kastetut olivat tuolloin jo ymmärtävän iän saavuttaneita ja uudestisyntyneitä. Heidän viettämänsä paasto osoittaa henkilökohtaista tahtoa seurata Jeesusta. Kasteet olivat uskovien kasteita.

Vielä 100-luvun alussa oli käytännössä aivan samanlainen uskoon tulleiden upotuskaste kuin alkuseurakunnissa oli ollut. Suuntauksena tuntuu kuitenkin jo toisen vuosisadan alussa olleen säätää lisämääräyksiä. Paastoaminen kasteen yhteydessä sekä mainittu poikkeus upotuskaste-käytäntöön ovat sellaisia. Kirjoittaja antaa myös valmiit rukouskaavat, jotka tulee lausua sellaisinaan kiitosaterian yhteydessä: kiitosrukous maljasta (Did. 9: 2), kiitosrukous murretusta leivästä (Did. 9: 3, 4) ja kiitosrukous aterian jälkeen (Did. 10: 1-6). Valmiit kaavat ja lisämääräykset ovat osoitus seurakuntaelämän kangistumisesta, mikä oli jo käynnissä.

Ignatioksen kirje smyrnalaisille.

Ignatios ei ryhdy kirjeissään selvittelemään näkemyksiään kasteen sisällöstä tai toimittamisesta. Hän mainitsee kasteesta vain ohimennen kirjeessään smyrnalaisille. Se on kirjoitettu vuoden 110 tienoilla tai vuoteen 117 mennessä.

Piispan arvovaltaa korostaessaan Ignatios esittää: "Ilman piispaa ei ole lupa toimittaa kastetta eikä rakkaudenateriaa" (1 Sm.8:2). Muissa apostolisten isien kirjoituksissa ei esiinny samanlaista piispan aseman korottamista kuin Ignatioksella. Holmqvist toteaa: "Monarkkinen piispuus näki aivan varmasti päivänvalon Vähässä-Aasiassa, missä Ignatios on sen ensimmäinen tunnettu puolustaja" (Kirkkohistoria 1, 67). Ignatios on myös ensimmäinen, joka pitää välttämättömänä piispan läsnäoloa kastetoimituksessa.

Barnabaan kirje.

Barnabaan kirjeellä ei voi olla yhteyttä apostolien jälkeiseen sukupolveen. Päällekirjoituksessa esiintyvän Barnabaan nimen tarkoituksena on viitata Paavalin työtoveriin. Kirjeen sisällys osoittaa, että hän ei ole voinut olla kirjoittaja. Kirje on sen sijaan ajoitettu kirjoitetuksi hiukan ennen vuotta 135. Kirjoittaja selittää Vanhan testamentin kirjoituksia. Hän pitää ympärileikkausta vain muinaisajan väärinkäsityksenä. Jumala ei hänen mukaansa alunperinkään ole tarkoittanut, että Israelin kansan pitäisi harjoittaa lihan ympärileikkaamista (Barn. 9: 4).

Kirjeen kirjoittaja käsittää myös, että kaste tuottaa kristityille syntien anteeksiantamuksen. Hän esittää: "Tutkistelkaamme nyt, onko Herra huolenpidossaan antanut ilmoitusta myös vedestä ja rististä. Vedestä onkin kirjoitettuna Israelia koskeva sana, kuinka he eivät tule ottamaan vastaan kastetta, joka tuo syntien anteeksiantamuksen, vaan rakentavat omaan varaansa" (Barn. 11:1).

Kaste ja sen tuottama syntien anteeksiantamus kuuluvat kirjoittajan mukaan ainoastaan uskoon tulleille. "Huomatkaa, kuinka hän on määritellessänsä liittänyt toisiinsa veden ja ristin. Tämähän tarkoittaa: Autuaat ne, jotka ovat panneet toivonsa ristiin ja sitten astuneet veteen, sillä hän puhuu palkasta ajallaan; silloin, niin hän sanoo, minä olen sen maksava. Mutta nyt, kun hän sanoo, että lehti ei lakastu, hän tarkoittaa seuraavaa: kaikki puhe, mikä lähtee teistä, teidän suustanne, on saava monissa aikaan kääntymystä ja toivoa" (Barn. 11: 8).

Kasteveteen astuvat kirjeen kirjoittajan mukaan ne, jotka ovat panneet toivonsa ristiin. Hänen aikanaan on yhä kastettu vain uskoon tulleita. Uskoa ja uudestisyntymistä ei kirjeen mukaan saa aikaan kaste, vaan uskovien puheet. Kaste on tapahtunut kirjeen syntyaikoina vielä upottamalla. Kastettavien mainitaan astuvan veteen. Kastekäytäntö on siis sama kuin alkuseurakunnilla: uskovien upotuskaste. Vaikka Apostolien opetus olikin hyväksynyt poikkeustapauksissa valelukasteen, siitä ei tullut yleistä käytäntöä.

Barnabaan kirjeessä korostetaan kasteen tuottamaa syntien anteeksiantamusta. Se käsitetään eri asiaksi kuin uskoon tulo, joka tapahtuu Sanan kuulemisen kautta. Kasteen ymmärretään poistavan uskoon tulleiden synnit. "Mitä hän sen jälkeen sanoo? Ja oli virta, joka juoksi oikealta puolelta, ja siitä nousi kauniita puita. Ja joka vain niistä syö, on elävä iankaikkisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että me astumme veteen täynnä syntiä ja saastaa, mutta nousemme siitä sydämessämme hedelmä, nimittäin pelko, ja hengessämme toivo Jeesukseen. Ja sanat: joka vain niistä syö, on elävä iankaikkisesti, tarkoittavat: joka vain kuulee näiden puhetta ja uskoo, se on elävä iankaikkisesti" (Barn. 11: 10, 11).

Käsitys kasteen uskoville tuottamasta syntien anteeksiantamuksesta oli siemenenä myöhemmin syntyneille käsityksille, joiden mukaan kasteen jälkeen tehtyjä syntejä ei voi saada anteeksi.

Hermaan paimen.

Hermaan paimen on ilmeisesti syntynyt vuoteen 150 mennessä. Siinä esiintyy näkemys, että kasteen jälkeen tehdyt synnit saadaan anteeksi vain kerran. Kastetta pídetään siinä myös välttämättömänä pelastukseen.

Hermas näki näyssä paimenen, kääntymyksen enkelin, joka opetti häntä. Hermas kirjoittaa: "Sanoin: 'Herra, tahtoisin vielä jatkaa kyselemistäni.' 'Kysy', hän vastasi. Sanoin: 'Herra, olen kuullut eräiden opettajien sanovan, ettei ole olemassa mitään muuta kääntymystä kuin se, joka tapahtui silloin, kun astuimme veteen ja saimme anteeksiantamuksen aikaisemmista synneistämme. Hän sanoi minulle: 'Oikein olet kuullut. Juuri niin asia on..." (Herm. 31: 1,2).

Jo toisen kristillisen vuosisadan puolivälissä esiintyi sellaista opetusta, että kasteen jälkeen ei ole enää mahdollisuutta kääntymykseen. Kastetta korostettiin syntien anteeksiantamuksen sinettinä. Kääntymyksen enkeli lisäsi kuitenkin, että kasteen jälkeen langenneet saavat yhden kerran tilaisuuden kääntymiseen: "Mutta minä sanon sinulle", hän lausui, "jos joku tuon suuren ja pyhän kutsumisensa jälkeen Perkeleen viettelemänä tekee syntiä, hänellä on yhden kerran tilaisuus kääntymykseen. Mutta sellaiselle ihmiselle, joka tavan takaa syntiä tekee ja kääntyy, ei tästä hyötyä ole, sillä työläs hänen on elämään päästä" (Herm. 31: 6).

Vielä toisen vuosisadan puolivälissä kastettiin vain ymmärtävässä iässä olevia henkilöitä, jotka saattoivat astua itse kasteveteen. Hermashan kuvaa kastamista sanoilla "astuimme veteen". Nämä sanat osoittavat myös selvästi, että vielä tuolloin oli käytössä upotuskaste.

Vaikka Hermas puhuu kasteessa tapahtuvasta anteeksiantamuksesta, hän ei tarkoita, että kasteelle tulevilta ei olisi tuolloin vaadittu henkilökohtaista uskoa. Hän näki kerran näyn rakennuksesta, joka tarkoitti kirkkoa. Alkukielessä on kirkko-sanan sijasta käytetty sanaa ekkleesia, joka tarkoittaa seurakuntaa. Näyssä tuotiin rakennukseen kiviä, joista Hermas kysyi: "Entä ne, joita tuotiin ja pantiin rakennukseen, keitä he ovat?" Hän sai vastauksen: "He ovat vasta uskoon tulleita, mutta uskollisia" (Herm. 13: 4).

Hermaan paimen tuntee uskoon tulemisen käsitteen: Näyn jatko osoittaa, että uskosta osattomat eivät saaneet kuulua seurakuntaan. "Keitä sitten ovat ne, joita rakentajat heittivät pois ja viskelivät?" "He ovat niitä, jotka ovat syntiä tehneet, mutta tahtovat muuttaa mielensä. Sen tähden heitä ei heitetty kauas tornin ulkopuolelle, että he hyvin kelpaavat rakennukseen, jos kääntyvät" (Herm. 13: 5). Oikea sisäinen tila oli seurakuntaan kuulumisen ehtona. Kääntymys ja mielensä muuttaminen samastetaan tässä.

Kääntymyksellä ei tarkoiteta nyt siis kastetta, vaan uskoon tulemista.

Hermas puhuu muissakin kohdissa kääntymyksestä sisäisenä muutoksena: "Luopukaa ajatustavastanne ja kääntykää" (Herm. 100: 4). "Tiedän sen, että he ovat kääntyneet koko sydämestään" (Herm. 66: 4).

Mainintaa kasteesta ainoana kääntymyksenä ei tule ymmärtää siten, että ennen kastetta ei voisi tapahtua kääntymystä. Kysymys on vain kasteen jälkeisistä kääntymismahdollisuuksista. Hermas yhdistää kasteen kääntymistapahtumaan: Kun ihminen tulee uskoon, hän ottaa kasteen ja saa siinä entiset syntinsä anteeksi. Tämän näkemyksensä vuoksi Hermas johtuu siihen käsitykseen, että ilman upotuskastetta on mahdoton pelastua.

"Sanoin: 'Herra, selitä minulle vielä yksi asia.' Hän sanoi: 'Mitä tahdot tietää?' Vastasin: 'Herra, minkä tähden nuo kivet nousivat syvyydestä ja pantiin sitten torninrakennukseen, kun olivat noita henkiä kantaneet?' Hän vastasi: 'Niiden oli välttämättä noustava veden kautta, jotta tulisivat eläviksi. Muulla tavoin ne eivät voineet päästä Jumalan valtakuntaan kuin panemalla pois aikaisemman elämänsä kuolevaisuuden. Näin siis nämä poisnukkuneetkin saivat Jumalan Pojan sinetin ja pääsivät Jumalan valtakuntaan.`

Hän jatkoi: 'Ihminen on kuollut ennen kuin hänellä on Jumalan Pojan nimi. Mutta kun hän saa sinetin, hän panee pois kuolevaisuuden ja saa elämän. Sinetti on siis vesi. He astuvat veteen kuolleina ja nousevat siitä elävinä. Noillekin on siis tämä sinetti saarnattu, ja he ovat sitä käyttäneet päästäkseen Jumalan valtakuntaan' " (Herm 93: 1-4).

Kastevesi on Hermaan mukaan pelastuksen sinetti. Kastettava astuu veteen syntisenä ja nousee puhdistettuna. Vaikka Hermaalla onkin tällainen näkemys kasteen vaikutuksesta, hän tuntee vain uskovien kasteen. Hän kirjoittaa: "...jotta ne, jotka ovat tulleet uskoon ja saaneet sinetin, mutta sitten sen rikkoneet eivätkä ole ehjänä pitäneet, tuntisivat tekonsa ja muuttaisivat mielensä" (Herm. 72: 3). Veden sinetti on annettu Hermaan aikana vielä vain uskoon tulleille.

Eräässä näyssä Hermaalle sanottiin uskostaan luopuneista: "Nämä ovat ne, jotka ovat kuulleet sanan ja tahtovat saada kasteen Herran nimeen; mutta kun heidän mieleensä sitten muistuu totuuden puhtaus, he muuttavat mielensä ja palaavat taas noudattamaan pahoja himojansa" (Herm. 15: 3).

Alkuseurakuntien käyttämä järjestys on säilynyt muuttumattomana: Sanan kuuleminen, himoista luopuminen, kasteen pyytäminen ja kastetuksi tuleminen. Kastekäytäntö oli vielä toisen vuosisadan puolivälissä aivan sama kuin alkuseurakuntien aikana. Käsitykset kasteen merkityksestä ja vaikutuksista alkoivat sen sijaan muuttua. Uskoon tulleen katsottiin kantavan syntejään kastehetkeensä saakka. Kaste vapautti hänet niistä. Tällä selityksellä oli kylvetty siemen, josta runsas sata vuotta myöhemmin versoi taianomainen käsitys kasteen uudestisynnyttävästä voimasta.

Kleemensin toinen kirje.

Toisen vuosisadan puolivälissä on kirjoitettu myös Kleemensin toinen kirje. Se opettaa kasteen jälkeistä puhdasta vaellusta.

"Mihin me voimme perustaa luottamuksemme Jumalan valtakuntaan pyrkiessämme, jos emme säilytä kastettamme puhtaana ja tahrattomana? Tai kuka on meidän puolustajamme, jos havaitaan, ettei meillä ole pyhiä ja vanhurskaita tekoja?" (2 Klem. 6: 9).

Kun kirjoittaja puhuu kasteesta, hän tarkoittaa kristittyjen saamaa pelastusta. Kaste on hänen aikanaan saatu uskoon tulon yhteydessä.

Kirjoittaja ei tarkoita, että kaste olisi kristittyjen uudestisyntymistapahtuma. Hän esittää toisaalla, miten pelastuminen tapahtuu: "Pankaamme pois aikaisemmin tekemämme synnit ja tehkäämme kääntymys koko sielustamme näin pelastuen"(2 Klem. 13: 1). Pelastus koetaan hänen mukaansa siis ilman kastetta. Seurakuntien jäsenet olivat tuolloin henkilökohtaisen uskoon tulon kokeneita. "Me olimme ymmärrykseltämme sokeat ja kumarsimme kiviä ja puita, kultaa, hopeaa ja vaskea, ihmiskäden töitä. Näin meidän elämämme oli pelkkää kuolemaa. Mutta vaikka meidän ympärillämme vallitsi hämäryys ja näin valtava sumu peitti meidän silmämme, me saimme näkömme, kun panimme hänen tahdostaan pois pilven, joka meitä ympäröi. Hän näet armahti meitä ja säälistä pelasti meidät, kun oli nähnyt meidän suuren harhamme ja turmiomme ja huomannut, ettei meillä ollut mitään toivoa pelastuksesta, jollei hän sitä soisi" (2 Klem.l: 6,7).

Kristityt olivat saaneet armahduksen, kun olivat ottaneet sen henkilökohtaisesti vastaan. Tässä yhteydessä ei mainita kastetta. Kirjoittaja antaa myös ymmärtää, että Jumalan kansaan kuuluvat vain uskoon tulleet: "Ja kun hän taas sanoi: Sillä yksinäisellä on lapsia enemmän kuin aviovaimolla, merkitsee se sitä, että meidän kansamme, vaikka näyttikin olevan Jumalan hylkäämä, nyt kun me olemme tulleet uskoon, onkin lukuisampi kuin ne, jotka luulevat omistavansa Jumalan" (2 Klem. 2: 3).

Kun Jumalan kansa on kastettu heti vasta uskoon tulleina, kirjoittaja pystyy puhumaan pelkästä kasteesta tarkoittaessaan heidän koko pelastustaan.

Polykarpoksen marttyyrio.

Ilmeisesti kaikkein myöhäisin apostolisten isien kirjoituksista on kertomus Polykarpoksen marttyyrikuolemasta. Polykarpos kuoli ehkä vuonna 155 tai 156. Hänet haettiin asunnoItaan ja vietiin kuulusteltavaksi. "Mutta kun prokonsuli yhä ahdisti häntä ja sanoi: 'Vanno, niin minä päästän sinut! Herjaa Kristusta!', Polykarpos lausui: 'Jo kahdeksankymmentä kuusi vuotta olen häntä palvellut, eikä hän ole tehnyt minulle mitään pahaa. Kuinka voisin pilkata kuningastani, joka on minut pelastanut?' " (Pol. Mart. 9: 3).

Polykarpos oli pelastunut ehkä vuonna 69 tai 70. Uudestisyntymisestään lähtien hän oli palvellut Kristusta. Polykarpoksen lausuntoa on käytetty varhaisimpana todisteena lapsikasteen esiintymisestä. On oletettu, että hän tarkoitti pelastumisellaan kastetta. Perusteluna esitetään, että hänen on täytynyt olla 86 vuotta aikaisemmin vielä lapsi.

Emme kuitenkaan tiedä, minkä ikäisenä hän kuoli. Hän on kyllä ollut hyvin vanha, koska useissa kohdissa marttyyriota viitataan hänen korkeaan ikäänsä. Kun Polykarposta tultiin vangitsemaan, hänen sallittiin ensin rukoilla. Hän "pyysi heiltä tunnin verran aikaa saadakseen huoleti rukoilla. Miehet suostuivat siihen, ja hän rukoili seisoviltaan ollen niin täynnä Jumalan armoa, ettei hän kahteen tuntiin voinut vaieta ja saattoi kuulijansakin niin ihmetyksiin, että monet katuivat, kun olivat tulleet ottamaan kiinni niin kunnianarvoista ja iäkästä Jumalan miestä" (Pol. Mart. 7: 2, 3). On täysin mahdollista, että Polykarpos on ollut pelastuessaan jo täysikasvuinen mies.

Polykarpoksen lausunto osoittaa, että hän ei tarkoita pelastumisella sylilapsikastetta. Hän sanoo palvelleensa Kristusta siitä lähtien, kun oli kokenut pelastuksen. Se osoittaa kaksi asiaa: Hän oli ensinnäkin jo ymmärtävässä iässä pelastuessaan, niin että saattoi heti aloittaa Kristuksen palvelemisen. Toiseksi hän tarkoittaa pelastumisellaan tietoista uskoontuloa, koska se teki hänet kykeneväksi palvelemaan Kristusta. Lausunto todistaa siis vain sen, että Polykarpos on kokenut uudestisyntymisen jo nuorena.

Justinus Marttyyri.

Justinus ei kuulu apostolisten isien joukkoon, vaan hänet luetaan kirkkoisiin, jotka elivät edellisiä myöhemmin. Justinus on tässä mainituista kirkkoisistä varhaisin - hän eli toisen vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla.

Justinus kertoo, että kristittyjen joukossa oli tuolloin useita kuuden- ja seitsemänkymmenen vuoden ikäisiä, jotka oli tehty jo lapsuudessa Kristuksen opetuslapsiksi. Puhe lapsuudesta käsitetään tässä kohden usein viittaukseksi lapsikasteeseen. Alkukielessä käytetty sana (ek paidon) tarkoittaa kuitenkin ymmärtävää ikää, lähinnä varhaisnuoruutta. Justinus puhuu sellaisista, jotka ovat kuulleet lapsuudessaan Jumalan Sanan opetusta ja tulleet uskoon. Tässä ei ole mitään mainintaa kasteesta. Jos nämä uskoon tulleet on kastettu jo lapsuudessaan, heidät on tehty ennen sitä Kristuksen opetuslapsiksi kristillisen saarnan kautta. Justinus käyttää opetuslapseksi tekemisestä kreikankielistä sanaa matheeteuoo. Hän tarkoittaa tekemistä opetuslapseksi Sanan kautta.

Vesikasteelle omistettiin Justinuksen aikana tärkeä osuus ihmisen pelastumisessa. Se oli kohta uskoon tulon jälkeen toteutunut uskonelämän alkutapahtuma. Kastetta arvostettiin uuden elämän alkuna jopa niin suuresti, että sitä alettiin kutsua uudestisyntymiseksi. Tämä osoittaa, kuinka kastetta pidettiin välttämättömänä ihmisen pelastumiselle.

Justinus erottaa toisistaan uskoon tulon ja uudestisyntymisen käsitteet. Hän pitää uskoon tuloa tietoisen uskonratkaisun tekemisenä, jossa ihminen tunnustautuu Kristuksen omaksi. Se on edellytyksenä kasteelle tulemiseen, mutta Justinus ei nimitä sitä enää uudestisyntymiseksi.

Alkuseurakuntien aikana ja vielä apostolisten isien kirjoituksissa käsitteet uudestisyntyminen ja uskoon tulo olivat merkinneet samaa. Nyt uudestisyntyminen siirtyi tarkoittamaan vesikastetta. Tämä oli jo aikaisemmin alkaneen kehityksen tulos. Tämän uudestisyntymisen katsottiin tosin voivan tapahtua vain tietoisessa iässä olevalle ja pelastetulle ihmiselle.

Uusi käsitys uudestisyntymisestä käy ilmi Justinus Marttyyrin lausunnosta, jonka hän antoi keisari Antonius Piukselle: "Minä tahtoisin nyt selittää, kuinka me, jotka Kristus on uudistanut, olemme jättäytyneet Jumalalle, jotta ei, jos minä tämän sivuuttaisin, voitaisi katsoa minun toimineen epärehellisesti jossakin kohden tätä selontekoani. Kaikkia, jotka ovat tulleet vakuuttuneiksi ja uskovat, että se, mitä me opetamme ja puhumme, on totta, ja jotka tunnustavat voivansa elää sen mukaan, opetetaan ensin rukoilemaan ja paastoten pyytämään Jumalalta entisiä syntejään anteeksi. Ja myös me paastoamme ja rukoilemme heidän kanssaan yhdessä. Sitten me viemme heidät johonkin paikkaan, jossa on vettä, ja he uudestisyntyvät samalla tavalla kuin mekin uudestisynnyimme. Sillä he vastaanottavat silloin vesipeson kaikkien Isän ja Herran Jumalan nimessä ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ja Pyhän Hengen nimessä.

Ja syyn tähän menettelyymme olemme oppineet apostoleilta, ja se on seuraava: Koska me, ollessamme tietämättömiä ensimmäisestä syntymästämme, synnyimme pakosta - ja meillä on ollut huonoja tapoja ja turmeltunut kasvatus - niin, jotta emme pysyisi välttämättömyyden ja tietämättömyyden lapsina, ja jotta me vedessä saisimme anteeksiantamuksen niistä synneistä, joilla ennen olemme syntiä tehneet, julistetaan sellaisen ylitse, joka valitsee uudestisyntymisen ja tekee parannuksen synneistään, kaikkien Isän ja Herran Jumalan nimi."

Koska Justinus nimitti kastetta uudestisyntymiseksi, myöhemmillä sukupolvilla ei ollut vaikeuksia korvata kasteella koko uskoontulo. Justinus itse tosin vaati kastettavilta vielä henkilökohtaista pelastuskokemusta. Hänen lausunnostaan käy kyllin selvästi ilmi, että silloinen kaste oli vielä uskovien kaste. Upotuskastekäytäntö käy lausunnosta myös ilmi. Justinushan sanoo, että kastettavat viedään paikkaan, jossa on vettä. Jos olisi kysymys vihmonta- tai valelukasteesta, vesi tuotaisiin kastettavien luo.

Yleisesti kuvitellaan, että sylilapsikaste on tullut käytäntöön jo apostolisten isien aikana. Apostolisten isien kirjoitukset osoittavat kuitenkin, että heidän aikanaan on kastettu vain uskoon tulleita, ja se on tapahtunut upottamalla.

'Voidaan olettaa, että siellä täällä on kastettu Didakhen antaman ohjeen mukaan poikkeustapauksissa myös valelemalla. Se on tapahtunut tosin vain silloin, kun vettä ei ole ollut tarpeeksi normaalin upotuskasteen suorittamiseen. Silloinkin on ollut kysymyksessä uskovien kaste.

Vanhakatolisen kirkon aika n. v. 150-313.

Irenaeus.

Irenaeus syntyi vuonna 140 ja kuoli 202. Hänen mukaansa kaste välittää syntien anteeksiantamuksen. Tässä näkemyksessään hän vain yhtyy jo aiemmin kehittyneisiin näkemyksiin.

Erästä lrenaeuksen kirjan kohtaa on esitetty todisteeksi lapsikasteen puolesta. Kirja on peräisin noin vuodelta 177. Kyseinen kohta ei ole säilynyt alkuperäisessä kreikankielisessä tekstissä, mutta se esiintyy latinankielisessä käännöksessä. Näin ollen ei ole varmaa, onko se ollenkaan lrenaeuksen itsensä kirjoittama.

Kohta kuuluu: "Sen tähden kuten Hän oli Mestari, oli Hänellä myös Mestarin ikä; ei halveksien eikä käyden tietä, joka oli yli inhimillisen luonnon, eikä myöskään omassa persoonassaan rikkoen sitä lakia, jonka Hän oli määrännyt ihmissuvulle, vaan pyhittäen jokaisen erikoisen ikäkauden sen yhtäläisyyden kautta, joka sillä on Hänen itsensä kanssa; sillä Hän tuli itsensä kautta pelastamaan kaikkia, kaikkia, sanon minä, jotka Hänen kauttansa uudestisyntyvät jumalalle, imeväisiä lapsia ja pieniä lapsia, poikia, nuorukaisia ja vanhempia ihmisiä.

Sen tähden Hän läpikävi jokaisen ikäkauden: imeväisille Hän tuli imeväiseksi lapseksi, pyhittäen imeväiset, pienten keskuudessa pieneksi, pyhittäen ne, jotka olivat tässä iässä, ja samalla tullen heille hurskauden, vanhurskauden ja alamaisuuden esikuvaksi. .." (Adv haer II. 22.4.).

Kirjoittaja ei viittaa tässä millään tavoin kasteeseen. Hän sanoo Jeesuksen tulleen pelastamaan kaiken ikäisiä. Irenaeus käyttää kirjoituksissaan usein sanontaa "uudestisyntyä Jeesuksen kautta Jumalalle". Hän ei missään yhteydessä tarkoita sillä kastetta, vaan uudestisyntymistä Kristuksen sovitustyön kautta.

Jeesus kävi läpi jokaisen ikäkauden pyhittääkseen ne. Kirjoittaja tarkoittaa tällä, että Jeesus on kaikkien ikäkausien Lunastaja. Lunastus on tarkoitettu koko ihmiskunnalle.

Toisaalta Irenaeuksen teoksesta käy ilmi, että sylilapset eivät kirjoittajan käsityksen mukaan tarvitse kastetta pyhittyäkseen. Hän kirjoittaa, että Jeesus "tuli syntymänsä jälkeen Egyptiin pyhittäen siellä olevat imeväiset lapset" (Adv haer IV. 20.12.). Kysymyksessä ei voi olla kasteen, vaan Jeesuksen henkilökohtaisen läsnäolon kautta tapahtunut pyhittäminen. Kirjoittaja sanoo edellisessäkin kohdassa Jeesuksen pelastavan itsensä kautta. Uudestisyntyminen ei tapahdu kasteen, vaan Jeesuksen kautta.

Kleemens Aleksandrialainen.

Kleemens syntyi toisen vuosisadan puolivälissä. Hän esittää kirjassaan näkemyksensä kasteen tarkoituksesta ja selvittelee kysymystä, miksi uskoon tullut tarvitsee vielä kasteen: "Ja jos hän (Jeesus) oli täydellinen, miksi täydellinen kastettiin? Hänen piti, sanotaan, täyttää inhimillinen tehtävä. Aivan oikein. Olen kyllä samaa mieltä.

Tuleeko hän siis täydelliseksi samalla kun Johannes kastaa hänet? Ilmeisesti. Eikö hän siis oppinut hänestä mitään lisää? Ei suinkaan. Mutta tuleeko hän ainoastaan pesun välityksellä täydelliseksi ja pyhittyykö hän Hengen alastulon välityksellä? Niin on. Mutta juuri sama tapahtuu myös meissä, joitten esikuvaksi Herra on tullut: kasteen avulla meidät valistetaan, valistuksen avulla meidät otetaan lapsen asemaan, lapseksi otossa meidät tehdään täydellisiksi, täydellistämisessä meidät tehdään kuolemattomiksi. 'Olen sanonut', hän sanoo, 'että te olette jumalia ja kaikki Korkeimman lapsia' " (Le pedagogue 1, VI 25: 3-26: 1).

Kleemens on sitä mieltä, että kaste teki Jeesuksesta täydellisen, vaikka hän jo oli täydellinen. Samoin kaste tekee hänen mukaansa uskoon tulleesta vasta Jumalan lapsen, jopa täydellisen. Hänenkin mielipiteistään - ja samoin kuin edeltäjiensä - heijastuu se käsitys, että vesikaste on välttämätön pelastukseen.

Kleemensin on esitetty olleen lapsikasteen kannalla. Perusteluksi on valittu hänen lausuntonsa: "Jos joku on ammatiltaan kalastaja, hän tekee hyvin arvostaessaan Apostolia ja vedestä nousseita lapsia."

Kleemens puhuu tässä kyllä kasteesta, mutta ei sylilapsista. Hän vertaa usein Kristuksen toimintaa lasten kasvatukseen. Hän puhuu kristityistä Kristuksen lapsina. Lapsi-sanaa käytetään hänen kirjoituksissaan siis vertauskuvallisesti. Tästä on kysymys siinäkin, kun hän puhuu kristittyjen ottamisesta lapsen asemaan (Le pedagogue 1, VI 26: 1).

Kleemensin kirjoituksissa ei ole minkäänlaista viittaustakaan sylilapsikasteeseen. Maininta vedestä nousseista lapsista viittaa sen sijaan upotuskasteeseen.

Tertullianus.

Karthagossa vaikutti vuoden 200 tienoilla kirkkoisä Tertullianus. Hänen kirjoituksissaan käsitellään myös lasten kelpuuttamista kasteelle. Quintilla-niminen nainen opetti, että lapsetkin tulee kastaa. Kaste oli hänen mukaansa välttämätön pelastukseen. Tertullianus nousi vastustamaan näitä näkemyksiä. Kysymys ei ollut sylilasten, vaan pienten lasten kastamisesta. Tertullianus käyttää parvulus-sanaa,joka tarkoittaa noin 6-12 vuoden ikäisiä lapsia.

Tertullianus kirjoittaa: "Mutta ne, joiden velvollisuus on kastaa, tietävät, ettei sitä ole annettava liian hätäisesti. (Sanotaan:) 'Anna jokaiselle pyytävälle, hänellä on oikeus se saada samoin kuin almujen ollessa kysymyksessä.' Huomio tulee päinvastoin kiinnittää mieluummin tähän sanaan: 'Älkää antako pyhää koirille, älkääkä heittäkö helmiänne sikojen eteen', ja: 'Älä pane käsiäsi liian hätäisesti kenenkään päälle äläkä antaudu osalliseksi muiden synteihin.' Jos Filippus niin kernaasti upotti hoviherran, muistakaamme, että hänellä oli siihen Herran selvä ja nimenomainen valtakirja. Sen tähden kunkin tilan, mielenlaadun ja iän mukaan on kasteen siirtäminen tuonnemmaksi hyödyllisempää, varsinkin pienten lasten kohdalla.

Herra kyllä sanoo: älkää estäkö heitä tulemasta minun tyköni. Anna heidän siis tulla, kun he kasvavat; anna heidän tulla, kun he oppivat ja saavat opetusta siitä, mihin heidän on tultava. Tulkoot kristityiksi, kun he voivat tuntea Kristuksen. Miksi kiiruhtaa viaton ikäkausi syntien anteeksisaamiseen? Ajallisissa asioissako osoitetaan suurempaa varovaisuutta, niin että me uskomme taivaallisia aarteita sellaisille, joille ei uskota maallisia aarteita? Tietäkööt he, miten heidän tulee pyytää tätä autuutta, jotta kävisi ilmi, että olet antanut sellaiselle, joka on pyytänyt.

Ne, jotka ymmärtävät kasteen tärkeyden, pelkäävät ennemmin saavansa kasteen liian aikaisin, kuin siirtävänsä sen liian kauaksi. Oikea usko on varma pelastuksesta" (De Bapt 18: 1, 2,4-6).

Tertullianus hätäilee sen puolesta, että kastetta ei annettaisi sellaisille, jotka eivät ole Kristuksen omia. Ensin tulee varmistua pelastuksesta, sitten vasta pyytää kastetta. Kasteen pyytämisen tulee tapahtua henkilökohtaisesta vakaumuksesta. Tertullianus on selvästi uskovien kasteen kannalla.

Jos sylilapsikaste olisi ollut yleisesti käytännössä jo tuolloin, Tertullianusta ei olisi varmasti kunnioitettu kirkkoisänä. Hänhän kehottaa siirtämään niiden viattomien lasten kastamista, jotka pyytävät itse kastetta. Hän olisi ollut kaukana yleisestä näkemyksestä, jonka mukaan vastasyntyneetkin olisi kastettava. Hänet olisi erotettu kirkon yhteydestä, ja hänen kirjansa olisi poltettu.

Tertullianus on mielipiteissään yleensä vanhoillinen. Hän pitää tiukasti kiinni apostolisesta käytännöstä. On vaikea kuvitella, että hän olisi hylännyt yleisen, alkuseurakunnilta perityn näkemyksen kasteen toimittamistavasta ja laatinut uusia oppeja. On selvää, että uskovien kastaminen on ollut vielä hänen aikanaan normaali käytäntö.

Tertullianuksen käsitys kasteen ulkonaisesta muodosta käy ilmi hänen kirjoituksistaan. Hän kirjoittaa: "Ei ole mitään eroa siinä, kastetaanko meressä, järvessä, joessa, lähteessä, lammessa vai altaassa, eihän ollut eroa niidenkään kesken, jotka Johannes upotti Jordaniin ja Pietari Tiberiaaseen" (De Bapt 4: 3). Lauseen ensimmäinen kastaa-verbi on latinaksi diluo, joka merkitsee oikeastaan liottamista. Johanneksen ja Pietarin kastetoiminnasta käytetty verbi on tingo. Se tarkoittaa veteen kostuttamista.

Tertullianus edellyttää, että kastaminen tapahtuu upottamalla.

Kastekäsityksen muuttuminen saavutti Tertullianuksen aikana uuden vaiheen. Aikaisemmin oli kehitetty oppeja kasteen tuottamasta syntien anteeksiantamuksesta. Sen seurauksena alettiin opettaa kasteen välttämättömyyttä pelastukseen. Nyt ilmeni ensimmäisen kerran käsitys, että kaste on välttämätön myös sellaisille, jotka ovat vielä vapaita henkilökohtaisesta vastuusta Jumalan edessä. Vaikka Tertullianus vastusti tätä näkemystä, se sai nopeasti kannattajia. Käsityksiä kasteen salaperäisestä voimasta oli esiintynyt jo apostolisten isien ajasta lähtien. Ne tekivät mahdolliseksi sen, että kastetta pidettiin tarpeellisena pelastukseen yhä nuorempien lasten kohdalla. Se käsitys ei ollut enää kaukana, että vastasyntynytkin tarvitsee upotuskasteen.

Origenes.

Kirkkoisä Origenes vaikutti Aleksandriassa kolmannen vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla. Hän syntyi vuonna 185 ja kuoli 254. Origenes puuttuu kirjoituksissaan kysymykseen lasten kastamisesta. Hän asettuu samalle kannalle kuin Quintilla- niminen nainen. Quintilla oli esittänyt sellaisten vielä viattomien lasten kastamista, jotka kykenivät itse pyytämään kastetta. Origenes on samaa mieltä. Hän esittää myös perustelun näkemykselleen: "Lapset kastetaan syntien anteeksisaamiseksi. Minkä syntien? Milloin he siis ovat syntiä tehneet? Ehkä kuitenkin. Koska kukaan ei ole puhdas saastasta, saasta pannaan pois kasteen mysteerissä, ja sen vuoksi myös lapset kastetaan" (de Lucam, Horn XIV).

Origenes on epävarma siitä, ovatko lapset vielä tehneet syntiä. Hän olettaa kuitenkin, että heissä on perittyä syntiä. Muutamissa kohdissa kirjoituksiaan hän esittää, että jokainen lapsikin on synnin saastuttama. Kun Origenes esittää lapsiakin kastettaviksi, hän ei ole kylläkään valinnut sanaa, joka tarkoittaisi sylilapsia. Han puhuu ymmärtävässä iässä olevista lapsista.

Yleisesti luullaan, että jo Origeneen aikana sylilasten kaste oli tavallinen. Tämä käsitys on syntynyt Origeneen kirjoituksissa olevasta lauseesta: "Kirkko on perinyt apostoleilta tavan kastaa lapsia."

Tässä ei ole kysymys vastasyntyneistä, vaan jo varttuneemmista lapsista. Latinan kielen sana parvulus, joka lauseessa esiintyy, tarkoittaa noin 6-12 vuoden ikäisiä lapsia. Osa senikäisistä lapsista on vielä ymmärtämättömässä iässä ja vapaana vastuusta Jumalan edessä. Heidän kastamistaan pidetään nyt apostoleilta perittynä tapana, vaikka keskustelu asiasta oli alkanut vasta hiukan aikaisemmin. Silloinkin se oli saanut vastustusta arvovaltaiselta taholta.

Origeneelle omistettu lause kirkon tavasta kastaa lapsia puuttuu alkukielisestä tekstistä. Se esiintyy ainoastaan latinankielisessä käännöksessä. Hieronymus ja Rufinus, jotka käänsivät Origeneen kirjoituksia latinaksi, tunnustivat itse tehneensä lisäyksiä tämän tekstiin. He toimivat kyllä viattomina, luullen vain selittävänsä Origeneen omia ajatuksia, mutta tulivat useissa kohdissa liittäneiksi mukaan oman aikansa mielipiteitä. Kääntäjä Rufinuksen aikana oli viattomassakin iässä olevien lasten kastaminen jo yleistä. Hän on varmasti ollut vakuuttunut siitä, että käytäntö on peräisin aina alkuseurakuntien ajalta.

On uskallettua rakentaa jokin oppi sellaisten lauseiden varaan, joiden alkuperää jo on syytä epäillä. Vaikka oletettaisiinkin kyseinen kohta Origeneen itsensä kirjoittamaksi, se ei todistaisi vielä lapsikasteen apostolista alkuperää. Lauseesta voitaisiin siinä tapauksessa päätellä vain seuraavat kolme seikkaa:

1. Kolmannen vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla kastettiin jo varttuneita lapsia.

2. Kasteella katsottiin Origeneen aikana olevan voima poistaa perisynti.

3. Origenes katsoo lapsikasteen periytyvän apostoleilta.

Lausunnon kirjoittaja tuntee perimätiedon, jonka mukaan lapsetkin kastetaan. Asiasta ei ollut Jeesuksen eikä apostolien käskyä. Alkuseurakuntien ajalta ei ollut kertomuksiakaan tapauksista, joissa olisi kastettu lapsia. Jo Origeneen aikana liikkui monenlaista perimätietoa, jota pidettiin apostolisena.

Vanhassa kirkossa vallitsi sääntö: "Quod semper, quod ubique, quod ab omnibus" -apostolista on se, minkä kaikki, kaikkina aikoina ja kaikkialla, hyväksyivät. Tämän säännön mukaan Origeneella ei olisi ollut oikeutta pitää lapsikastetta apostoleilta perittynä. Vain hiukan aikaisemmin Tertullianus oli noussut vastustamaan sitä. Origeneen itsensäkin aikana vastustettiin varttuneiden, mutta viattomien lasten kastamista.

Vanhassa kirkossa oli useita käytäntöjä, joita on nykyään mahdoton pitää alkuseurakunnilta perittyinä. Ne yleistyivät jo ennen Origeneen aikaa, ja niitä varjeltiin apostolisena perinteenä. Oltiin jopa sitä mieltä, että kaikki olivat kaikkina aikoina ja kaikkialla hyväksyneet ne. Näitä tapoja olivat riivaajien ulos ajaminen kasteen yhteydessä, kastetun voiteleminen öljyllä, tapa antaa kastetulle suolaa, maitoa ja hunajaa. Hänet puettiin valkeihin vaatteisiin ja seppelöitiin kukilla. Kasteen jälkeen hän ei saanut kylpeä viikkoon, vaikka se oli muulloin päivittäinen tapa. Rukoiltaessa hän ei saanut polvistua. Vanhassa kirkossa oli muitakin tällaisia tapoja. On selvää, että vanhan kirkon lisämääräykset ja perityt tavat olivat vain ihmissäädöksiä. Silloin oltiin kuitenkin varmoja, että ne oli peritty alkuseurakunnista. Jopa Tertullianus hyväksyi ne ja puolusti niitä apostolisina säädöksinä. Lasten kastamista hän asettui vastustamaan. Tämä on vahva todiste siitä, että lapsikastetta ei voitu puolustaa alkuperäisenä käytäntönä, vaan se oli myöhemmin muodostunut.

Origenes ei mainitse missään kohden kirjoituksissaan sylilasten kastamisesta. Hän ei opeta, että kasteen avulla voisi tai edes tarvitsisi puhdistaa vastasyntynyttä lasta synnistä. Teoksessaan Celsusta vastaan hän päinvastoin torjuu kaikki sellaiset käsitykset.

Kristinuskolle vihamielinen Celsus mainitsee, millaisia henkilöitä kutsutaan pakanoiden keskuudesta vihkiytymään kristittyjen pyhiin salaisuuksiin:

"Ja nyt, kuulkaamme, millaisia ihmisiä nuo kristityt kutsuvat. Jokainen, he opettavat, joka on syntinen, jokainen ymmärtämätön, jokainen pieni lapsi ja lyhyesti sanottuna, jokainen viheliäinen ja halveksittava luontokappale saa ottaa vastaan Jumalan valtakunnan."

Origenes jatkaa:

"Vastaamme näihin syytöksiin: On eri asia kutsua sielultaan sairaita kokemaan parantuminen kuin kutsua terveitä tuntemaan jumalallisia salaisuuksia. Ja me, tietäen näiden kahden asian välisen eron, kutsumme ihmisiä esiin parantumaan. Kutsumme.syntisiä opetettavíksi, etteivät tekisi enää syntiä, ja ymmärtämättömiä tulemaan ymmärtäväisiksi ja pieniä lapsia kohoamaan ymmärryksen kehityksessä miehiksi ja kurjia tulemaan onnelliseen tilaan tai paremminkin autuaiksi. Mutta kun kehotuksen kuulleista ne, jotka edistyvät, ovat osoittaneet puhdistuneensa Sanan kautta ja mikäli mahdollista, eläneet parempaa elämää, silloin me kutsumme heitä vihkiytymään kanssamme, sillä me puhumme viisautta täydellisten seurassa" (Contre Celse II, 111, 59).

Vihkiytymisellä tarkoitetaan tilaisuutta tulla kastetuksi ja osallistua leivän murtamiseen. Origenes osoittaa, millä ehdolla kukin ihmisryhmä voi tulla niistä osalliseksi. Hän torjuu senkin pakanoiden esittämän väitteen, että kristityt liittäisivät ymmärtämättömässä tilassa olevia lapsia seurakuntiinsa. Hän selittää, että näidenkin tulee ensin osoittaa puhdistuneensa Sanan kautta, ennen kuin voivat vastaanottaa kasteen.

Tämä Origeneen lausunto on säilynyt kreikankielisessä alkutekstissä. Se on siis varmasti lähtöisin Origeneelta itseltään. Sen kanssa on mahdotonta sovittaa yhteen käsitystä vastasyntyneiden kastamisesta ja seurakuntaan liittämisestä.

Niin lasten kuin aikuistenkin oli Origeneen aikana kuultava kristillistä opetusta ja otettava se vastaan ennen kastettaan. Vaikka Origenes hyväksyi melko nuoriakin lapsia kasteelle, hän edellytti jokaiselta heistä omaa uskonratkaisua. Tämä käy ilmi eräästä hänen teoksestaan:

"Muistakoon jokainen uskovainen sanoja, jotka lausui kasteveteen tullessaan, kun hän otti vastaan valtaistuimen ensimmäiset vertauskuvat ja lähestyi autuaaksitekevää lähdettä; ja kuinka hän sanoutui irti perkeleestä niin ettei tahdo käyttää sen koristuksia, ei tehdä sen tekoja eikä jättäytyä vähääkään sen palvelukseen eikä huvituksiin" (les Nombres XII: 4).

Jos jokainen uskoon tullut pystyy muistelemaan omaa kastettaan, silloin lausumiaan sanoja ja toimintaansa tuossa tilanteessa, kyseessä ei voi olla sylilapsikaste.

Origeneen aikana on ollut käytännössä vielä upotuskaste. Hänhän mainitsee kastettavien tulevan kasteveteen. Kasteet ovat myös olleet uskovien kasteita. Vaikka Origenes on hyväksynyt yhä nuorempia lapsia kasteelle, hän on vaatinut heiltä suun tunnustuksen siitä, että tahtovat noudattaa elämässään Jumalan Sanaa.

Karthagon kirkolliskokous.

Kolmannella vuosisadalla oli käsitys kasteen ihmeitä tekevästä vaikutuksesta levinnyt jo koko kirkkoon. Vuosisadan puoliväliin tultaessa ei ollut vielä kastettu sylilapsia.

Kasteen puhdistavan voiman katsottiin tehoavan vain Sanan kautta uudestisyntyneisiin. Origenes kirjoitti lasten kastamisesta, mutta hän ei tarkoittanut vielä vastasyntyneitä lapsia. Hän vain ehdotti kastettaviksi sellaisia pieniä lapsia, jotka ymmärsivät itse moraalisen vastuunsa. Vanhassa kirkossa syntyi kuitenkin pyrkimys ryhtyä kastamaan vastasyntyneitäkin, kun kasteelle omistettiin synneistä puhdistava voima. Lapsikasteen käsite oli jo syntynyt. Alun perin sillä tarkoitettiin tosin Sanan kautta uudestisyntyneiden lasten kastamista. Eri maissa tämä käytäntö muuttui hitaammin tai nopeammin sylilapsikasteeksi. Kaikkialla se tapahtui melko huomaamatta.

Karthagon ja Pohjois-Afrikan piispana toimi kolmannella vuosisadalla kirkkoisä nimeltään Kyprianus. Hänen toimintakaudellaan syntyi varsinainen sylilapsikaste.

Karthagossa kokoontui vuonna 253 kirkolliskokous ratkaisemaan opillisia kysymyksiä. Piispa Fidus esitti tuolloin kysymyksen, onko luvallista kastaa lapsi vastasyntyneenä, vai tuleeko odottaa, kunnes se on kahdeksan päivän ikäinen. Asiasta keskusteltiin; Vanhasta testamentista etsittiin tukea lapsen kastamiselle heti syntymän jälkeen.

Kirkolliskokous päätti, että lapsi tulee kastaa heti synnyttyään. Perusteina esitettiin:

1. Ihmisen Poika tuli pelastamaan kaikkia, ei kadottamaan.

2. Kenenkään ei pidä hukkuman.

3. Raamattu osoittaa, että Jumalan lahja on sama kaikille, niin hyvin sylilapselle kuin vanhemmallekin. Tätä näkemystä perustellaan seuraavasti: Rukoillessaan suunemilaisen vaimon kuolleen pojan puolesta profeetta Elisa laskeutui pojan yli, ja hän pani suunsa hänen suunsa päälle, silmänsä hänen silmiensä päälle ja kätensä hänen kättensä päälle. Tämä tarkoittaa hengellistä samanarvoisuutta, niin että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia, koska Jumala on luonut heidät.

4. Kenenkään ei siksi pitäisi jäädä ilman kastetta ja Jumalan armoa, varsinkaan vastasyntyneitten lasten, joilla on kaikkein suurin oikeus päästä Jumalan laupeuden ulottuville.

5. Vaikka lapset ovat lain mukaan saastaisia ensimmäisinä syntymänsä jälkeisinä päivinä, se ei saa olla este lahjoitettaessa heille taivaallista armoa. Onhan kirjoitettu: puhtaille kaikki on puhdasta. Pietarikin sanoi: Minulle Jumala on osoittanut, että en saa sanoa ketään ihmistä epäpyhäksi enkä saastaiseksi.

6. Uudessa testamentissa ei ole määräystä kastaa lasta kahdeksan päivän iässä. Kahdeksan päivän ikä, jolloin juutalainen ympäri leikkaus suoritettiin, on vain esikuva kristittyjen sapatista. Esikuva lakkasi, kun tuli itse asian olemus.

Näillä perusteilla päätettiin Karthagossa vastasyntyneitten lasten kastamisesta. Perusteina ei esitetty Jeesuksen tai apostolien käskyä, ei edes apostolien omaa esimerkkiä.

Jos sylilapsikaste olisi ollut apostoleilta peritty tapa, olisi varmasti löydetty paremmat perustelut.

Johdonmukaisuuden vuoksi sylilapset pääsivät osallisiksi myös leivän murtamisesta. Tuohon aikaan otettiin käytäntöön myös kummijärjestelmä, kasteveden vihkiminen, rukoukset ja uhrit vainajien puolesta sekä munkki- ja nunnalaitos.

Kastekäytännön kehitys valtiokirkon aikana.

Lapsikaste tuli katolisessa kirkossa erittäin hitaasti yleiseen käyttöön. Jo tämä hitaus todistaa, että se ei voi olla apostoleilta peritty käytäntö. Pohjois-Afrikan kirkossa se tuli vallitsevaksi jo kolmannen vuosisadan jälkipuoliskolla. Idän kirkossa se yleistyi vasta yli sata vuotta myöhemmin.

Konstantinopolin arkkipiispa Gregorius Naziansilainen oli koko silloisen kristikunnan arvostama opettaja. Hän mainitsi noin vuonna 360 Konstantinopolin tuomiokirkossa pitämässään saarnassa, että lapsikaste ei ollut tullut kreikkalaisessa kirkossa vielä yleiseksi tavaksi.

Gregorius kirjoittaa:

"Mutta muutamat kysyvät: Mitä teette niille pienille lapsille, jotka eivät ymmärrä kasteen armoa eikä sitä vahinkoa, jonka sen menetys aiheuttaa? Pitäisikö sellaisetkin kastaa? Kyllä, jos jokin selvä vaara uhkaa. On nimittäin parempi, että heidät pyhitetään tietämättään, kuin että he kuolevat sinetöimättöminä ja vihkimättöminä. Mitä muihin tulee, annan oman neuvoni, että kun he ovat noin kolmen vuoden iässä (he voivat silloin kuulla ja säilyttää joitakin niistä salaisista sanoista, ja vaikka he eivät voisi ymmärtää täysin, voivat he kuitenkin ottaa vastaan vaikutelmia), voidaan heidän: "sielunsa ja ruumiinsa pyhittää vihkiytymisen suuren salaisuuden kautta."

Sylilapsikaste oli kreikkalaisessa kirkossa uusi tapa vielä tuolloin. Siitä ei ollut annettu vielä mitään säädöksiä. Uudestisyntyneiden lasten kastaminen oli yleisesti käytännössä vielä pitkään.

Kesarean piispa Basileius Suuri saarnasi oppilailleen vuoden 375 paikkeilla:

"Tahdotko harkita vielä asiaa, hukata aikaa ja siirtää tuonnemmaksi? Sinuahan on opetettu Sanassa jo lapsuudestasi saakka; etkö vieläkään tunne totuutta? Sinä olet opetellut sitä aina, etkö ole vieläkään tullut tuntemaan sitä? Etsijä koko ikänsä! Vanhuuteesiko asti epäilet? Milloin tulet kristityksi? Milloin saamme nähdä sinut jäsenenä joukossamme? Viime vuonna lykkäsit päätöstäsi tähän vuoteen, nyt aiot siirtää sitä taas vuodella eteenpäin. Jos lupaat itsellesi pitkää ikää, menetät vielä kokonaan toivosi. Et tiedä, millaisen muutoksen huominen tuo tullessaan."

Saarna on kohdistettiin kristittyjen vanhempien jälkeläisille. Kuulijoitahan oli opetettu Jumalan Sanalla heidän lapsuudestaan saakka. Kastamattomat pakanat eivät varmasti olisi antaneet lapsilleen sellaista opetusta. Sylilapsikaste ei ollut vielä neljännenkään vuosisadan loppupuoliskolla niin yleistynyt kreikkalaisessa kirkossa, että kaikkien kristittyjen lapset olisi kastettu.

Tuolta ajalta ei ole tiedossa yhtään kirkon opettajaa, joka olisi kastettu lapsena. Sen sijaan tunnetaan monia sellaisia, jotka on kastettu myöhemmällä iällään, vaikka ovatkin kristittyjen lapsia. Gregorius Naziansilaisen syntymisen aikoihin hänen isänsä valittiin piispaksi. Poika kastettiin kuitenkin vasta kolmenkymmenen vuoden iässä.

Basileius Suuren vanhemmat ja isovanhemmat olivat kristittyjä, mutta hän ei saanut lapsena kastetta. Myöhemmin hänet kastettiin ja asetettiin sitten saarnavirkaan.

Khrysostomuksen vanhemmat olivat poikansa syntyessä jo kristittyjä. Piispa Miletos kasvatti poikaa, mutta tämä sai kasteen vasta 21-vuotiaana. Hieronymus kastettiin 31-vuotiaana, vaikka hänenkin vanhempansa olivat kristittyjä.

Pelagius kirjoittaa vuonna 417:

"En ole koskaan kuullut kenestäkään, en jumalattomimmastakaan kerettiläisestä, joka kieltäisi lapsikasteen."

Tämä lausunto sotii historiallisia tosiasioita vastaan. Monet kerettiläislahkothan sekä ennen Pelagiuksen aikaa että hänen aikanaan kielsivät kaikenlaiset kasteet, myös lapsikasteen. Oli sellaisiakin, jotka opettivat uskovien kastetta ja hylkäsivät siis lapsikasteen.

Julianus, Pelagiuksen kannattaja, sanoo: "Olen kirjoittanut niitä vastaan, jotka eivät pidä kastetta välttämättömänä lapselle."

Karthagon kirkolliskokous päätti vuonna 418, että se, joka kieltää vastasyntyneen lapsen kasteen, on julistettava pannaan. Ketä vastaan tuo päätös oli suunnattu, jos kukaan ei vastustanut lasten kastamista?

Augustinus kirjoittaa: "Ihmiset kysyvät: Mitä lapsikaste hyödyttää?" Khrysostomus valittaa, että useimmat löivät laimin lastensa kastamisen. Hieronymus puhuu sellaisista, jotka kieltäytyvät kastattamasta lapsiaan.

Pelagiuksen todistus lapsikasteen puolesta on vailla todellisuuspohjaa.

Augustinukselle oli tärkeää, että lapsikaste saatiin näyttämään alkuperäiseltä kastekäytännöltä. Hän ryhtyi käyttämään latinan kielen parvulus- sanaa myös vastasyntyneistä lapsista. Näin näytti siltä, että hän oli saman kastekäytännön kannalla kuin edeltäjänsäkin, jotka puhuivat samoin sanoin.

Augustinus vakuutti usein lapsikasteen periytyvän apostoleilta. Augustinus yritti myös todistaa apostolisen tradition avulla, että vastasyntyneille lapsille on välttämätöntä jakaa pyhää ehtoollista. Tämä käy ilmi hänen seuraavasta lausunnostaan:

"Afrikan kristityt kutsuvat kastetta ihmisen autuudeksi ja Kristuksen ruumiin sakramenttia hänen elämäkseen. Mistä muualta olisi voinut tulla se ajatus, ellei, kuten minä oletan, vanhasta ja apostolisesta perinteestä, jonka voimasta Kristuksen seurakunnat tietenkin elävät, että ilman kastetta ja Herran pöydän osallisuutta kukaan ei voi päästä Jumalan valtakuntaan tai autuuteen ja ikuiseen elämään? Jos ei siis ole mitään toivoa saavuttaa autuutta ja ikuista elämää ilman kastetta ja Herran ruumista ja verta, niin sitä ei hyödytä luvata pienelle lapsellekaan ilman sitä."

Lapsikastekäytännön syntyyn vaikutti se, että ymmärrettiin väärin Jeesuksen sanat Joh. 3: 5:n mukaan: "Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan." Samalla tavalla syntyi se käsitys, että Kristuksen ruumiin ja veren nauttiminen on välttämätöntä pelastukseen. Tämä näkemys perustettiin Jeesuksen sanoihin: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertansa, ei teillä ole elämää itsessänne" (Joh. 6: 53).

Augustinus sanoo: "Kuulkaamme Herraa, minä sanon, joka ei nyt puhu pyhän kasteen sakramentista, vaan pyhän pöytänsä sakramentista, johon kenelläkään ei ole oikeutta osallistua ilman kastetta. 'Ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertansa, ei teillä ole elämää itsessänne.' Mitä me enempää tahtoisimme? Mitä tähän voi sanoa, ellemme uppiniskaisesti vastusta selvää sanaa? Voiko joku vielä väittää, että tämä ei koske pieniä lapsia ja että niillä voisi olla elämä itsessään ilman osallisuutta Kristuksen ruumiiseen ja vereen?"

Toisaalla Augustinus yrittää todistaa, että pienillä lapsilla ei voi olla iankaikkista elämää ilman kastetta, koska nämä voivat osallistua Herran ehtoolliseen vasta kastettuina. Kristus sanoo, että elämää ei ole, ellei ole osallinen Hänen ruumiiseensa ja vereensä. Augustinus kohdistaa sanansa vastustajilleen: "Mutta jos heillä on mitään kosketusta apostoliseen perimykseen tai paremminkin apostolien Mestariin Ja Herraan, joka sanoo, että kenelläkään ei voi olla elämää itsessään, jos hän ei syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertansa, mikä taas ei voi tapahtua ennen kastetuksi tulemista, niin heidän täytyy kerta kaikkiaan tunnustaa, että kastamattomilla lapsilla ei voi olla elämää."

Augustinus pitää Jeesuksen lihan syömistä ja Hänen verensä juomista lapsille aivan yhtä tärkeänä pelastukseen kuin kastetta, ellei vielä tärkeämpänä. On kyllä johdonmukaista saattaa lapset leivän ja viinin osallisuuteen, jos he saavat myös kasteen.

Vanhan kirkon aikana syntynyt sakramenttikäsitys yhdisti nämä kaksi. Molemmista muodostui silloin pelastuksen ehto. Nykyään vedotaan siihen, että leivänmurtoon osallistuvan täytyy pystyä koettelemaan itseään ja erottamaan Herran ruumis muusta ruoasta (1 Kor. 11: 28, 29). Siksi vastasyntyneelle ei tarjota kuolemanvaarassakaan leipää ja viiniä. Yhdenmukaisuuden vuoksi tulisi ymmärtää, että kasteelle tulevan on uskottava Jeesuksen kuolemaan, hautaamiseen ja ylösnousemiseen. Hänen tulee luottaa Jeesuksen armoon ja tunnustaa uskonsa Hänen nimeensä (Room. 6: 3, 4; Apt. 8: 37).

Johdonmukainen ajattelija pitää joko molempia toimituksia lapsen pelastumiselle välttämättöminä - kuten Augustinus - tai ei kumpaakaan.

Augustinuksen vuonna 416 johtama kirkolliskokous päätti:

"Piispojen tulee järjestää siten, että jokainen, joka kieltää vastasyntyneen lapsen kasteen tai joka sanoo, että heidät kastetaan vain omien syntiensä tähden, ei siis perisynnin tähden, joka on tullut Aadamista ja joka poistetaan uuden syntymisen pesun kautta, julistetaan pannaan."

Karthagon kirkolliskokouksessa vuonna 418 laadittiin oppi kastamattomina kuolleiden lasten tilasta iankaikkisuudessa. Sen mukaan he ovat eräänlaisessa välitilassa kadotuksen ja autuuden välillä.

Yhä pimenevänä kirkon laitostumisen aikana esiintyi jatkuvasti pieniä uskovien seurakuntia. Niiden jäsenet olivat todellisia Jeesuksen seuraajia ja painostuksesta välittämättä uskollisia Jumalan Sanalle. He kutsuivat itseään kristityiksi. Nämä kristityt eli veljet erosivat kirkosta, jonka jäseniä he kutsuivat roomalaisiksi.

Noin vuodesta 250 lähtien kristittyjä ryhdyttiin syyttämään manikealaisesta harhaopista, joka oli budhalaisuuden ja kristinuskon sekoitus. He itse selittivät, että he eivät olleet manikealaisia. Kysymyksessä oli väärä syytös, jonka avulla heidät saatiin tuomituiksi. Vainoilla ei kuitenkaan saatu tukahdutetuksi näiden uskovien seurakuntien toimintaa.

Vuonna 413 säädettiin laki, jonka mukaan uskovien kasteen harjoittajia uhkasi kuolemanrangaistus. Silloin ei tarvinnut keksiä enää syitä kristityiksi itseään nimittävien tuomitsemiselle. Heitä ryhdyttiin 400-luvulta lähtien kutsumaan paulikiaaneiksi. Heidän seurakuntansa levisivät erittäin laajalle alueelle.

Kun paulikiaanit poltettiin roviolla, heidän kirjansakin paloivat saman tien. Muutamia niistä on kuitenkin säilynyt. Eräs sellainen on nimeltään "Totuuden avain", joka on kirjoitettu vuosien 700 ja 900 välillä. Kirjassa sanotaan:

"Antaakseen pyhää maitoa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen universaalisen ja apostolisen seurakunnan uudestisyntyneille lapsille, jotta he sen kautta voisivat tulla ravituiksi uskossa. Meidän Herramme pyytää ensiksi parannusta ja uskoa ja sitten antaa kasteen. Täten meidän täytyy seurata Häntä eikä tehdä joidenkin petollisten väitteiden mukaan. Nämä kastavat uskomattomia, järjettömiä ja parannuksen tekemättömiä.

Kun lapsi on syntynyt, seurakunnan vanhimpien pitää neuvoa vanhempia, kuinka he voivat kasvattaa lapsensa jumalisuudessa ja uskossa. Tätä tulee seurata Sanan lukemista, rukousta ja nimen antaminen. Kun joku sitten kastetaan, sen tulee olla hänen vakava pyyntönsä. Kaste pitää suorittaa joessa tai muussa vedessä avoimen taivaan alla. Kastettavan tulee polvistua veteen ja tunnustaa uskonsa seurakunnan edessä suurella rakkaudella ja kyynelillä. Kastettavalla tulee olla moitteeton luonne.

Asetettaessa vanhimpia vaaditaan suurta huolellisuutta, ettei ketään arvotonta valittaisi. Täytyy olla varma, että asetettavalla on täydellinen viisaus, rakkaus, joka on tärkein kaikista, kohteliaisuus, lempeys, nöyryys, oikeus, rohkeus, maltti ja puhetaito. Kun hänet erotetaan kätten päälle panemisen kautta, häneltä on kysyttävä: 'Oletko valmis juomaan sen maljan, jonka minä juon, ja tulemaan kastetuksi sillä kasteella, jolla minut kastetaan. ..."

Paulikiaanit olivat hylänneet piispuuden ja valitsivat vanhimmat seurakuntien johtoon. Heidän seurakuntansa oli uskovien seurakunta. Heidän kasteensa oli uskovien kaste.

Kaikkina aikoina on ollut useitakin suurempia ja pienempiä ryhmiä, joissa on harjoitettu raamatullista uskovien kastetta. Paulikiaanien työtä jatkoivat 1000-luvulla bogomiilit. Esimerkkeinä 1100-luvulta voidaan mainita kataarit, henryläiset, pietari-bruusilaiset, humiliatit, valdolaiset, Jumalan ystävät. Nämä kaikki käyttivät uskovien kastetta. Samoin toimivat 1300-luvulla vielä Jumalan ystävät sekä lollardit ja useat muut.

Upotuskaste ei ollut käytössä ainoastaan uskovien seurakunnissa. Se säilyi katolisessa kirkossakin erittäin pitkään. Kastaminen tapahtui upottamalla vielä senkin jälkeen, kun sylilapsikaste jo oli tullut yleiseksi tavaksi koko kirkossa. Roomalaiskatolisessa kirkossa säilyi upottaminen virallisena kastekäytäntönä aina 14. vuosisadalle saakka. Valelukaste oli tosin jo yleistynyt, mutta vasta silloin sallittiin virallisesti valita joko upottaminen tai valelu. Myöhemmin otettiin käyttöön vihmonta, josta tuli yleinen käytäntö.

Kreikkalaiskatolinen ja muut itämaiden kirkot käyttävät vielä nykyäänkin virallisesti ainoastaan lasten upotuskastetta."

Tämän oman tutkisteluni alkuperäisen nimen "Kastetotuutta etsimässä" olen voinut hyvällä omallatunnolla muuttaa nimeksi "Löydetty kastetotuus". Tällä uudella nimellä tämä teksti esiintyykin kotisivuni artikkelien joukossa. Kuten suuri määrä tekstilainauksia osoittaa, kyse on ollut etsintää ja löytöä toisten vaivannäöstä. Koen todella löytäneeni.

LÄHDEKIRJALLISUUSLUETTELO

Kaste ja usko SLEY. -88

Apokryfiset evankeliumit Johannes Seppälä

Apostoliset isät H. Koskenniemi

Eusebiuksen kirkkohistoria Eusebius

Heterodoksit ja ortodoksit Petri Piiroinen

Kirkkohistoria Christensen - Göransson

Matteuksen evankeliumi E. Haapa

Markuksen evankeliumi E. G. Gulin

Matteuksen evankeliumi Avaa Uusi testamenttisi-sarja Aimo T. Nikolainen

Matteuksen evankeliumi Eduard Schweizer -89

Markuksen evankeliumi Eduard Schweizer -89

"Selville vesille." Olavi Lähteenmäki

Uuden testamentin sanoma Eduard Lohse

Joka uskoo ja kastetaan Wiljam Aittala -71

Israelin usko Jukka Thurén

Uuden testamentin sanakirja Rafael Gyllenberg -74

Uuden testamentin sanakirja Juuso Hedberg -87

Novum Testamentum Graece Nestle - Aland -63

Kristillinen dogmatiikka A. J. Pietilä -32 ,-33.

Yksi kaste. Juhana Lehmuskoski. RV-kirjat 1982.

21 kirkkoisää Peter Halldorf 2001

Usko ja kaste. Erkki Reinikainen 2001

Ι Πιστις τον Ελλινικον Εωανγγελικον. Εκδοτικος Ικος ”Ο Λογος ””

Päivityslisäys:

Olettakaamme (vastoin todennäköisyyttä), että Matteuksen evankeliumin nykymuotoisen lähetyskäskyn tekstin kasteohjeen sanat "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" olisivat todella aitoja ja alkuperäisiä, siis paitsi Matteuksen kirjoittamia, myös Jeesuksen lausumia. Miten ne silloin pitäisi suhteuttaa Apostolien tekojen lausumiin Jeesuksen nimeen suoritetuista kastamisista?

Ei varmaankaan niin, että Apostolien tekojen lausumat Jeesuksen nimeen suoritetuista kastamisista olisi tulkittava lyhennetyiksi maininnoiksi tosiasiallisesta pitemmästä ääneen lausutusta kaavasta "Isän, Pojan, ja Pyhän Hengen nimeen", vaan pikemminkin päinvastoin. Kastettaessa ja kastajan ääneen lausumissa sanoissa "Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeen" olisi siis samalla toteutunut myös `Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen´ kastaminen.

Matteuksen evankeliumin nykymuotoisessa kohdassa 28:19 "kolmesta genetiivistä huolimatta `nimi` on silti ”yksikössä". Tällä tekstissä tarkoitetaan ihmisen pelastumisen aikaan saavan kolmen jumalallisen vaikuttajan ykseyttä. Kreikankielisen Jeesus-nimen hepreankielinen muoto on näet `Jehooshua´ mikä tarkoittaa: "JHWH on pelastus", "Jahve on pelastaja".

Isä on antanut nimensä Pojalle (Joh.17:11), ja Jumalan Henki on Jahven, Pelastajan Henki. Näin Jeesuksen nimi merkitsee kirjaimellisesti sitä, mikä on puettu sanoihin Apostolien tekojen kohdassa 4:12:

”Eikä ole pelastusta yhdessäkään toisessa; sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman.”

Näin päin apostolit ovatkin ilmi selvästi tämän mahdollisesti kuulemansa lähetyskäskyn ymmärtäneet, mikä käy vastaan sanomattomasti ilmi apostoli Pietarin helluntaipäivänä lausumista sanoista.

Kasteesta helluntaipäivänä kertoo Apt. 2:37-41. Pietarin saarnan vaikutuksesta kuulijat saivat piston sydämiinsä ja kysyivät:

"Miehet, veljet, mitä meidän pitää tekemän?"

Tällöin Pietari vastasi:

Teksti esittää vastaan sanomattomasti, että Pietari kehotti selväsanaisesti kuulijoitaan kastattamaan itsensä `Jeesuksen Kristuksen nimeen´ eli `Jehooshua Voidellun

nimeen´ eikä tätä Pietarin kehotusta voi millään jälkikäteen toiseksi muuttaa.

Hän ei ole millään muotoa voinut tarkoittaa tällä lausumallaan sitä, että hänen lausumistaan sanoista olisi poikettu niin paljon, että kastetoimituksissa olisikin lausuttu `Jehooshua´- nimen sijasta sanat `Isä, Poika ja Pyhä Henki´. Nämähän eivät ole tosiasiassa edes nimiä vaan arvonimikkeitä.

Sama ilmenee selvästi apostoli Paavalin toiminnasta Efesossa:

"Ja tämän kuultuaan heidät kastettiin Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen, syntien anteeksi saamiseksi."

On selvästi tekstin merkityksen sumentamista, jos edellä mainitut sanat tulkitaan siten, että kasteen toimittaminen `Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen´ tarkoittaisikin tässäkin kohtaa muka sanojen `Isä, Poika, ja Pyhä Henki´ ääneen lausumista toimituksen yhteydessä.

Samaa tosiasiaa julistaa vastaansanomattomin kirjaimin apostoli Paavalin opetus roomalaiskirjeessä:

" Vai oletteko tietämättömiä että meidät kaikki jotka kastettiin Kristukseen Jeesukseen, hänen kuolemaansa meidät kastettiin? Meidät haudattiin siis yhdessä hänen kanssaan kasteen kautta kuolemaan, jotta kuten Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, näin myös me vaeltaisimme elämän uutuudessa."

Apostolin mainitsemasta `Kristukseen Jeesukseen´ eli `hänen kuolemaansa´ kastamisesta on mahdotonta johtua siihen luuloon, että tässäkin tarkoitettaisiin muka arvonimikkeiden `Isä, Poika ja Pyhä Henki´ lausumista toimitusten yhteydessä. Sama seikka ilmenee apostoli Paavalin kysymyksestä myös Korinttilaisille (1:13).

Hän näet kysyy: ”…vai oletteko te kastetut Paavalin nimeen?”

Tässäkin kysymyksessä Paavalin sanojen vastapoolina on Jeesuksen yksikössä esiintyvä nimi, johon nimeen heidät oli kastettu, ei sen sijaan Paavalin yksikössä esiintyvä nimi.

Apostoli Jaakob mainitsee `rikkaista´ jotka ovat juuri niitä, jotka `pilkkaavat (2:6-7) sitä jaloa nimeä joka on lausuttu teidän ylitsenne´.

Se jalo yksikössä esiintyvä nimi, joka kastettaessa lausuttiin kristityiksi kääntyneiden yli, oli ja on edelleen Herramme Jeesuksen nimi.

Vakaa mielipiteeni on, että ilmentää melkoista hengellistä sokeutta, jos Uuden testamenttimme teksteihin todella tutustuneet uskovat eivät näe edellä esittämiäni tosiasioita.

Todennäköistä, ja jopa melko varmaa on kuitenkin se, etteivät apostolit ole tosiasiassa koskaan kuulleet Jeesuksen suusta käskyä kastaa kansojen jäseniä `Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen´.

Ilmeistä on sekin, että Matteuksen nykyinen kastekäsky on tulkittu sikäli väärin, että kastekäskystä alkuaan johdettu käytäntö eroaa myöhemmin siitä johdetusta opista. Tämä seikka tekee entistä varmemmaksi näiden sanojen epäperäisyyden.

Jukka Thurénin lainaama G Haufen analyysin d-kohdan sisältö ei näet pidä paikkaansa siltä osin kun se sanoo:

”Kaava edellyttää kolmen persoonan täydellistä olemuksen ykseyttä.”

Tämä oletus `kolmen persoonan täydellisen olemuksen yhteyden edellyttämisestä´ johtuu tosiasiassa siitä, että tekstiä on luettu myöhemmin kehitetyn kolminaisuusopin omaksumisen vaikutuksesta syntyneiden `silmälasien´ läpi.

Edellä mainitsemani todistaa tosiasiassa jo sekin, että kirkko otti käyttöön näiden Matteuksen nykyisessä tekstissä genetiivimuodossa esiintyvien ` Isän, Pojan ja Pyhän Hengen´ arvonimien sanallisen lausumisen kastetoimituksissa, etsimättä Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle yhteistä `nimeä´, vaikka tekstissä `nimi´ - sana esiintyy yksikössä. Samaa todistaa myös se, että otettiin käyttöön kolme kertaa upottamisen käytäntö, yhden kerran upottamisen sijasta.

Juuri sanat `Isä´, ´Poika´ ja `Pyhä Henki´ on siis ilmiselvästi tulkittu varsinaisiksi nimiksi joita lausuen tulee kastaa, ja joita nimiä on kolme, koskapa kastetoimitus vaatii kunkin nimen lausumisen kohdalla erillistä upottamista, eli yhteensä kolmea upottamista. Tänäkin päivänä kreikkalainen kirkko käyttää kolmea upottamista, yhtä kunkin arvonimisanan kohdalla, ja samoin luterilainen kirkko valelee kolmasti vettä pikkupilttien otsille, toistaen valelun kunkin arvonimilausuman kohdalla.

Nyt onkin vielä syytä pohtia Matteus 28:19 sisällön mahdollista epäperäisyyttä tai mahdollista aitoutta eräiden toisten näkökantojen valossa:

Minulta on kastetekstieni johdosta toistamiseen kysytty seuraava (kahteen osaan jakamani) kysymys:

"Mitenkä ovat nämä lähetyskäskyt?

Matteus: ``menkää...kaikki kansat´´

Markus: ``menkää kaikkeen maailmaan´´

Luukas: ``parannusta...kaikille kansoille"

Vastaukseksi eräälle kysyjälle kirjoitin suurin piirtein seuraavaa:

On merkille pantavaa, että Markuksen evankeliumi, jonka tekstiä pidetään oppineiden taholla varmuudella Raamattumme evankeliumien teksteistä vanhimpana, loppuu alkuperäisessä muodossaan 16 luvun jakeeseen 8. Jo tästäkin seikasta on päätelty, ettei Matteuksenkaan evankeliumista löytyvä `kaikkeen maailmaan´ ja `kaikkiin kansoihin´ kohdistuva lähetyskäsky olisi nykyisessä muodossaan aitoperäinen, eli tosiasiassa Jeesuksen suusta lähtenyt.

Tällöin on myös ajateltu, että kun Herra antoi `mielenmuutoksen pakanoille elämäksi´, tämä tapahtui vasta silloin kun Pietari johdatettiin ilmestyksen kautta Korneliuksen kotiin.

On myös merkille pantavaa, ettei Johanneksen lähetyskäskykään (20: 21 - 23) ota ollenkaan kantaa siihen, mihin ja keiden luo oppilaiden pitäisi mennä. Sen sijaan Luukas kertoo selvemmästä lähetyskäskystä (24: 46 - 49), jonka mukaan olisi saarnattava kaikille kansoille, mutta kuitenkin `alkaen Jerusalemista´ eli siis apostolien omasta kansasta. Lisäksi heidän tuli Luukkaan mukaan `pysyä Jerusalemissa´ ja odottaa ennen mihinkään lähtöään Pyhän Hengen tuloa.

Myös Apostolien teot - osassa Luukas korostaa samoja seikkoja (1:4-8): Voiman odottamista ja Jerusalemissa pysymistä, kuten sitäkin, että tuleva todistajien työn tuli alkaa Jerusalemista, jatkua Juudeassa, sitten Samariassa, ja sitten vasta levitä `maan ääriin saakka´.

Kun seurakunta alkoi helluntaitapahtumien jälkeen lisääntyä tuhansilla henkilöillä, oli tästä joukosta lopulta vain pieni osa niitä, jotka olivat olleet henkilökohtaisesti ylösnousseen Jeesuksen lähetyskäskyä kuulemassa. Niillekin, jotka olivat sen kuulleet, ei ollut itsestään selvää, millä tavalla ja missä puitteissa hyvä sanoma piti pakanoille aikanaan viedä.

Todennäköisesti Pietarikin oli ennen Korneliuksen kotiin johdatustaan siinä luulossa, että pakanoille kyllä tullaan vielä viemään evankeliumi, mutta hän saattoi olettaa, että pakanoista tulisi ensin tehdä juutalaisuuteen kääntyneitä ja sitten vasta kristittyjä. Tämän hänen harhaluulonsa Herra antamillaan ilmestyksillä romutti.

Kaiken kaikkiaan: alkuseurakunta odotti selvästi ylösnousseen Herran ja Pyhän Hengen johdatusta ja avausta lähetystyön vaiheisiin. Ja tulihan sitä johdatusta. Ensin helluntai seurauksineen Jerusalemissa, sitten Filippus, Pietari ja Johannes Samariassa, sen jälkeen Pietari Korneliuksen kodissa, sitten Paavalin kutsumus ja asettaminen pakanain apostoliksi, ja lopulta kyprolaiset ja kyreneläiset miehet Antiokiassa. Kaikille heille oli selviö se Paavalin käytännössä ja myös sanallisesti ilmaisema tosiasia, että: `evankeliumi on Jumalan voima... ...juutalaisille ensin, sitten kreikkalaisille´.

Kysymyksen loppuosa kuului:

"Kuinka on mahdollista, että Pietari ei tiennyt näistä lähetyskäskyistä kun meni Kesareaan Korneliuksen talolle? Onko nyt niin, että nämä lähetyskäskyn sanat eivät olisikaan Jeesuksen lausumia, sellaisina, kuin ne ovat nykyisissä muodossaan? Myös Paavali lähetysmatkoillaan ainakin aluksi näyttää lähes yksinomaan vierailevan juutalaisten synagogissa julistamassa Herran sanaa."

Vastaukseni kuului seuraavasti:

Pietari kyllä oli Herran sanat kuulemassa, eikä varmaankaan ollut niitä unohtanut edes Korneliuksen kotiin menoonsa mennessä. Sen sijaan siitä, mitä Herran sanat tosiasiassa merkitsivät ja miten ne toteutuvat, siitä Pietari saattoi olla pitkään epätietoinen. Sen sijaan Matteuksen kertomasta perimätiedosta Luukas ei näytä kirjoittamansa tekstin perusteella tietävän mitään. Ehkä olisi kuitenkin enemmän oikeaan asuvaa todeta, että Luukas kyllä tiesi, mutta ei ollut tietävinään, eli, ei pitänyt Galileassakin tapahtuneita Herran ja oppilaiden keskinäisiä kohtaamisia maininnan arvoisena. Luukkaan mukaanhan oppilaiden tuli näet pysyä Jerusalemissa Hengen vuodatukseen asti. Matteuksen mukaan taas oppilaiden tuli mennä oitis Galileaan Herra kohtaamaan (26:32).

Tässä on selvää jännitettä Matteuksen ja Luukkaan välillä, etten sanoisi: `selvää ristiriitaa´, ja historialliset tapahtumat mielestäni todistavat Luukkaan perinnetiedon puolesta.

Edellä sanottu ei silti sulje pois sitä mahdollisuutta, että myös Matteuksen kertomalla on historiallista katetta. Osa oppilaista on varmaankin mennyt Galileaan ja kohdannut siellä Herran, mutta jostakin syystä Luukas ei ole halunnut tästä mitään mainita.

V. P. Seppälän munkki Serafimin nimiin kirjoitetussa, alkuvuosisatojen syyrialaista kristillisyyttä selostavassa kirjassa, nimeltään `Kerubin silmin`, onkin edellä sanottua valaiseva merkittävä maininta sivulla 23:

”Uuden testamentin historialliskriittisen tutkimuksen avulla on päädytty olettamaan, että Galilean alueella vaikutti radikaalia kääntymistä ja Herran seuraamista julistava liike, joka toimi ensimmäisinä vuosikymmeninä Jerusalemin alkuseurakunnan rinnalla ja käytännössä tästä riippumattomana.”

Onkin tietysti paljon ja rohkeasti sanottu, mutta edellä kerrotusta huolimatta Matteuksen evankeliumin perinne saattaa olla Galileassa annetun Herran lähetyskäskyn osalta kokonaan epähistoriallinen (28: 16 - 20).

Juuri tähän tekstikohtaan sisältyvä kastekäskyn kolminaisuuskaava (siten ymmärrettynä ja toteutettuna kuin sitä yleensä ymmärretään ja toteutetaan) vain lisää koko tekstikohdan epähistoriallisuuden todennäköisyyttä. On siis mielestäni ainakin mahdollista, että koko käsky `kaikkien kansojen tekemisestä Jeesuksen opetuslapsiksi´ saattaa olla Matteuksen tekstin mukaisena epäperäinen. Ainakin se on epärealistinen: tässä armotalousajassa se ei toteudu.

Edellä sanottu käy vielä todennäköisemmäksi, jos sitä tarkastellaan Christensen - Göransson kirkkohistorian ensimmäinen osan sivujen 18 - 37 valossa.

Kirkkohistoria näet selvästi osoittaa näillä sivuillaan, että alkuseurakunta rajoitti lähetystyönsä vain juutalaisiin, eikä täten näyttänyt olevan ollenkaan tietoinen Matteuksen evankeliumin mukaisesta Herran käskystä tehdä kaikki kansat opetuslapsikseen. Lainaan kirkkohistorian sivulta 22 vain muutamat sanat näytteeksi:

Alkuaan kirjoittamiani tekstejä kristillisestä kasteesta ja kolminaisuusopin paikkansa pitävyydestä löytyy seuraavan linkin avattuasi:

” http://kotisivu.dnainternet.net/raipou/kastkolm.htm ”

Raimo Poutiainen

Siirry seuraavaan tekstiin: ”http://koti.mbnet.fi/rape1941/paavola.htm ”