Koottu katsaus kolminaisuusoppiin

Tämä kokoomateos perustuu eräälle kristilliselle keskustelupalstalle `Keskustelkaamme kolminaisuudesta´- nimikkeellä lähettämiini artikkeleihin tästä aiheesta.

Kysymys kuuluu: `Tuleeko ihmisen uskoa kolminaisuusoppiin, ollakseen oikea kristitty?´

Vastaan, kertaamalla jatkossa ennen oppimaani, eli annan `historian hiukan havista,´ ja teen sen perustalta johtopäätökseni:

Alan Justinuksesta. Justinus marttyyri näet kirjoitti "vuoropuheluunsa juutalaisen Tryfonin kanssa" seuraavia ajatuksia:

"...Apostolien muistelmissa hänet kuvataan Jumalan Pojaksi … ja olemme tunnustaneet että se hän onkin, ja myös että hän Isän voimasta ja tahdosta lähti Isän tyköä koko luomakunnan tähden. Häntä nimitetään profeettojen kirjoissa myös Viisaudeksi, Päiväksi, Koitoksi. ..."

"...En olisi uskonut edes Herraa (Kristusta), jos hän olisi julistanut jotakuta muuta kuin Häntä, joka luo meidät, muovaa meidät ja ylläpitää meidät.

Mutta koska ainosyntyinen Poika tuli meidän luoksemme ainoan Jumalan tyköä - joka loi tämän maailman ja muovasi meidät ja järjestää kaiken ja pitää kaiken yllä..." ...

" ...Ettei vain kukaan esittäisi kohtuutonta väitettä, nimittäin että me sanoisimme Kristuksen syntyneen (vain) 150 vuotta sitten... ... ...Olemme jo opettaneet, että Kristus on Jumalan esikoinen, ..."

Justinus teki selvän eron ainoan Jumalan ja Jumalan ainosyntyisen Pojan, Jumalan Esikoisen välillä. Hänellä ei ilmene vielä ajatuksia, joita voitaisiin pitää edes samansuuntaisina Atanasiuksen kolminaisuusopin kanssa.

Tertullianus.

Kirkkoisä Tertullianus oli niiden ensimmäisten joukossa, jotka kehittelivät kolminaisuusoppia. Hän oli kuitenkin subordinaatio- opin kannalla, eli hänen mukaansa Poika ja Pyhä Henki ovat yhtä Isän kanssa, kuten auringon säteet auringon kanssa. Hänen mukaansa Poika ja Pyhä Henki ovat itse asiassa kuitenkin Isän alapuolella, sillä Isä on heitä suurempi. Praxeasta vastaan- teokseensa Tertullianus kirjoitti:

"Ennen maailman luomista Jumala ei ollut yksin, sillä hänessä itsessään ja hänen kanssaan oli hänen järkensä... Kun Jumala loi maailman, astui Logos ulos Jumalasta luovaksi ulkoiseksi sanaksi. Kun Jumala sanoi: `Tulkoon valkeus´, se oli Sanan todellinen syntymä. … Jumala antoi Sanan lähteä itsestään..."

Tertullianuksen Puolustuskirjoituksen 21 luku sisältää seuraavaa:

"...Olemme oppineet että hän (Sana) lähtee Jumalasta, ja tässä lähtemisessä hän syntyy, ja siksi häntä kutsutaan Jumalan Pojaksi. Häntä kutsutaan myös Jumalaksi, olemuksien ykseyden vuoksi, sillä myös Jumala on henki. Samalla tavalla kuin säde lähtee auringosta: se on osa kokonaisuutta, ja kuitenkin aurinko itse on säteessä, koska se on auringonsäde. Olemus ei jakaannu vaan laajenee... Samalla tavalla on se, mikä on lähtenyt Jumalasta, itse Jumala ja Jumalan Poika, ja he kaksi ovat yksi. Samalla tavalla teki Jumala Hengen Hengestä ja Jumalan Jumalasta... Tämä Jumalasta lähtenyt säde laskeutui alas...neitseeseen ja tuli hänen kohdussaan lihaksi, ja syntyi ihmiseksi, joka on yhdistynyt Jumalan kanssa. ..."

Tertullianuksen mukaan siis Jumalan "järki" eli "Logos" eli "Sana" oli ennen luomista "Jumalassa itsessään", joskin myös "Hänen kanssaan." Logos astui ulos Jumalasta, kun Jumala alkoi luoda maailmaa. Kun Jumala sanoi: `Tulkoon Valkeus´, se oli Tertullianuksen mukaan hetki, jolloin Sana iankaikkisuudessa syntyi.

Sanan oleminen ennen luomista "sisässä Jumalassa itsessään" näyttää olleen jo Paavalin opetus, kun hän käyttää inessiivistä ilmaisua: "...hos en morfee Theuu hyparkhoon..." = "...joka Jumalan muodossa olemassaolevana..."

Eusebios.

Myöhemmin myös Eusebios, kirkkohistorian isäksi nimitetty, kirjoitti mielipiteitään Isän ja Pojan suhteista:

"1: 2: 4 - 5:ssä lukee: "Mooses...kuvaillessaan jumalallisen Hengen avulla maailman luomista ja järjestämistä, opettaa, että maailman Luoja ja kaikkeuden perustaja ei uskonut kenellekään toiselle kuin tietysti omalle jumalalliselle esikoiselleen, Sanalle, alhaisempien olentojen luomista, ja että hän oli keskustellut hänen kanssaan ihmisten luomisesta: ”Tehkäämme ihminen meidän kuvamme ja yhtäläisyydemme mukaan.”

... Hän asettaa Isän ja Luojan ylijohtajaksi, joka kuninkaallisella tahdollaan määrää kaikki, mutta hänen jälkeensä hän toiselle sijalle asettaa jumalallisen Sanan, joka ei ole toinen henkilö, kuin meidän julistamamme, Isän käskyjen toimeenpanijaksi."

1: 2: 21:ssä lukee: "...Jumalan ensin syntynyt ja ensin luotu Viisaus ilmestyi, ja itse ennen maailmaa ollut Sana ylitsevuotavasta ihmisrakkaudestaan..."

1: 2: 23:ssa lukee: "...Jumalan jumalallinen ja taivaallinen Sana ihmisruumissa, joka ei missään suhteessa ollut toisenlainen kuin meidän...samalla ihminen ja Jumala..."

Edellä lainatuista Eusebiuksen kirkkohistorian kohdista ilmenee, että Eusebius piti Kristusta, Sanaa, sekä ihmisenä mutta samalla myös Jumalana (1: 2: 23). Hän nimittää Kristusta "ensin syntyneeksi", mutta tämä ei estä nimittämästä Jeesusta samalla myös "ensin luoduksi Viisaudeksi" (1: 2: 21).

Eusebius pitää (Moosekseen vedoten) Isää Jumalaa "ylijohtajana", mutta "jumalallista Sanaa, Kristusta", ei Isän Jumalan vertaisena, vaan vasta "toisella sijalla" olevana. Huomiota kiinnittää myös, että Eusebius tarkoitti (todennäköisesti) Sanan tulleen jo ennen luomistyötä Isästä erilliseksi.

Nikean kirkolliskokous.

Nikean kirkolliskokouksessa (v. 325) ei vielä puhuttu kolminaisuudesta yhtään mitään. Siellä päätettiin vain, että Kristus on yhtä substanssia, samaa olemusta kuin Isäkin, mutta Pyhästä Hengestä Jumalan kolmantena persoonana ei puhuttu silloin vielä mitään.

Keisari Konstantinus kutsui hovisaarnaajansa Hosiuksen neuvosta kaikki katoliset piispat kokoukseen Nikeaan vuonna 325. Suurin osa näistä yli 300 piispasta oli origenisteja. Myöhemmin heitä alettiin nimittää myös semi-areiolaisiksi.

Kokouksessa keisari ja Hosius ajoivat yhdessä (ja pääasiassa kirkkopoliittisista syistä) läpi sellaisen sanamuodon uskontunnustukseksi, jonka takana oli vain kokouksen osanottajien vähemmistön vakaumus.

Myöhemmin keisarin kanta vaihtui, koska hänen kirkkopoliittiseksi neuvonantajakseen vaihtui Eusebius nikomedialainen Hosiuksen tilalle. Nyt Nikean päätöksen kannattajat puolestaan joutuivat epäsuosioon, ja areiolaiset, liittyneinä yhteen origenistien kanssa, pääsivät vuorostaan suosioon. Näin oli aina Konstatinuksen kuolemaan asti, vuoteen 337.

Tämän jälkeen keisarit ja heidän suosioonsa päässyt uskontopuolue vaihtui useaan kertaan. Näitä kulloisenkin keisarin suosiosta kilpailevia, kannatukseltaan merkittävän kokoisia kristillisiä uskonpuolueita oli tähän aikaan useita. Jopa pakanuus pääsi hetkeksi takaisin suosioon keisari Julianuksen aikana.

Theodosius Suuri.

Vasta Theodosius suuren päästyä vuonna 379 valtaan idässä, pääsivät Nikean päätöksen kannattajat lopullisesti voitolle. Syy voittoon oli se, että Theodosius julkaisi jo vuonna 380 kuuluisan määräyksensä, jonka mukaan kaikkien valtakunnassa tuli tunnustaa sellaista kristinuskon muotoa, jossa tunnustauduttiin "kolmeen persoonaan yhdessä jumaluudessa". Kaikki muut kristinuskon muodot julistettiin hengellisen ja maallisen rangaistuksen uhalla kielletyiksi.

Lopetettuaan sotimisen goottien kanssa Theodosius asettui Konstantinopoliin, missä hän vietti suurimman osan aikaansa vuosien 380 - 387 välillä. Noilta vuosilta on peräisin suurin osa hänen lainsäädännöstään, joka asteittain vähensi muiden kuin Nikaian ja Konstantinopolin uskontunnustuksia kannattavien kristittyjen oikeuksia uskonnonharjoitukseen.

Theodosius näet kutsui piispat yleiseen kirkolliskokoukseen vuona 381 vahvistamaan vuoden 325 päätökset oikeasta opinkappaleiden tulkinnasta. Harhaoppiset karkotettiin Konstantinopolista ja lopulta myös muista kaupungeista.

Keisari Theodosius ryhtyi heti valtaan päästyään v. 379 toimiin, lopettaakseen kirkollisen hajaannuksen. Espanjalaisena hän arvioi kirkon tilanteen Rooman näkökulmasta. Niinpä hän v. 380 määräsi antamassaan ediktissä, että kaikkien valtakunnan asukkaiden tuli pysyä siinä uskossa, jonka apostoli Pietari oli tuonut Roomaan ja jota nyt edustivat Rooman ja Aleksandrian piispat. Kaikkia muita käsityksiä tultaisiin pitämään kerettiläisenä.

Neljä vuotta kestäneen kolmen keisarin ajan sisälle (379 - 394) eli jo vuoteen 380, ajoittui muun muassa Theodosiuksen kymmenennes julistus. Tämä julistus annettiin tiettäväksi välittömästi sen jälkeen, kun hän itse oli ottanut kristillisen kasteen. Julistus kuului:

"Me kolme keisaria toivomme, että alamaisemme lujasti pysyvät siinä uskonnossa, jonka pyhä Pietari opetti roomalaisille, joka on uskollisesti säilytetty perinteen kautta, ja jonka nyt tunnustavat Pontifeks Damasus Roomasta ja Pietari, Aleksandrian piispa, mies, joka omistaa apostolista pyhyyttä, apostolien järjestyksen ja evankeliumin opetuksen mukaan.

Uskokaamme yhteen jumaluuteen, joka on Isä, Poika ja Pyhä henki, jossa pyhässä kolmiyhteisyydessä on sama majesteetti. Me annamme käskyn, että kaikki tämän uskon kannattajat nimitetään katolilaisiksi kristityiksi.

Me leimaamme kaikki turhat toisten uskontojen kannattajat häpeällisiksi kerettiläisiksi, ja kiellämme heidän hartauskokouksensa ottamasta kirkon nimeä. Sitä paitsi he voivat ottaa huomioon, että saavat kärsiä siitä suuria rangaistuksia, joita viranomaisemme, jumalallisen oikeuden kautta ja oikeasta syystä, taivaallisen viisauden johtamina, katsovat hyväksi määrätä heille."

Näin siis julistus edellä. Hän sääti myös asteittain tiukkenevia lakeja vanhan monijumalaisen uskonnon harjoittamista vastaan. Lopulta, 8 marraskuuta 392 Theodosius teki kristinuskosta ainoan sallitun uskonnon valtakunnassa.

Ne viisitoista rikoslakia, jotka tämä keisari julisti näiden vuosien (380 - 392) aikana, riisti evankelisilta uskovilta kaikki oikeudet harjoittaa uskoaan, erotti heidät maallisista viroista ja rankaisi heitä sakoilla, takavarikoimisella, maasta karkotuksella, ja monissa tapauksissa jopa kuolemalla.

Jälkipolvet antoivat Theodosiukselle lisänimen `Suuri´, ennen kaikkea siksi, että hän säätämällään lailla teki kristinuskon nikaialaisesta haarasta virallisen valtionuskonnon jo vuonna 380. Lisäksi hän sääti lakeja muitakin harhaoppisia kuin areiolaisia vastaan, ja kielsi pakanauskonnoksi tuomitun, perinteisen monijumalaisen uskonnon harjoittamisen.

Athanasiuksen uskontunnustus.

Vasta Konstantinopolin kirkolliskokouksesta, vuodesta 381 alkaen, Pyhää Henkeä alettiin pitää itsenäisenä jumalallisena persoonana Isän ja Pojan rinnalla. Myöhemmin Athanasiuksen uskontunnustuksen nimellä kulkeva, kolminaisuusopin sisältävä tunnustus kiteytettiin uskonkaavan muotoon. Nimestään huolimatta tunnustus ei kuitenkaan ole Athanasiuksen (kuoli v. 373) laatima, vaan tunnustus laadittiin todennäköisesti Ranskan eteläosassa vasta 400- luvulla.

Konstantinopolin kirkolliskokous.

Konstantinopolin kirkolliskokouksen ratkaisuun vaikutti ennen kaikkea keisarin edellisenä vuonna antama tiukka määräys, mutta myös kirkkoisä Basileios suuren vaikutus. Hän oli näet jo vuonna 370 julkaissut kirjan Pyhästä Hengestä. Tämän kirjan sisältämä opetus Pyhästä Hengestä ja jumaluuden persoonien suhteesta toisiinsa tuli muodostamaan perustuksen vuonna 381 syntyneelle kolminaisuusopille.

Basileios Kesarealainen.

"Basileios Kesarealaista on kutsuttu `Hengen teologiksi´ ja hän kirjoitti 370- luvulla yhden tärkeimmistä kirjoistaan, eli kirjan Pyhästä Hengestä. Tuossa kirjassa hän loi perustan Isän, Pojan ja Hengen välisen suhteen kuvaukselle. Hänen käsittelytapansa tuli olemaan perustana myöhmmin lukkoon lyödylle, viralliselle kolminaisuusopille.

Ilmapiirissä, jossa monet epäröivät asettaa Poikaa samanarvoiseksi Isän kanssa. oli ymmärrettävää, että vielä varauksellisempia oltiin kutsumaan Pyhää Henkeä Jumalaksi. Pelättiin suuresti polyteismistä syyttämistä. Oppia kyhättäessä monet huomauttivat, ettei Uudessa testamentissa ollut yhtään kohtaa, missä Henkeä olisi kutsuttu `Jumalaksi´.

Mutta miten tulisi tulkita ilmaisua, jota käytettiin kasteen yhteydessä jo apostolien päivinä? Ihmisten kastaminen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen oli tuolloin jo yleinen kristillinen käytäntö. Kun kastettiin jonkun nimeen, eikö sen edellytyksenä ollut, että kyseessä oli Jumala?

Kun Basileios puolusti Henkeä, hän piti edellä mainittua kohtaa yhtenä pääargumenttinaan, kuten myös ylistyshymnissä esiintyvää `Kunnia olkoon Isän ja Pojan ja Pyhän hengen´. Hän oli tietoinen siitä, että Uusi testamentti ei ikinä käytä painotettua ilmaisua `Jumala. Pyhä Henki´ tai `Pyhä Henki on Jumala´. Mutta Hengen tekemisistä me tiedämme, kuka henki on. Miten Henki voi uudesti synnyttää kasteessa, jos hän ei ole Jumala? Miten häntä voidaan kutsua Pyhäksi Hengeksi, ja palvoa häntä, ellei hän ole Jumala? Jumala yksin on pyhä ja arvollinen palvottavaksi.

Basileios määritteli kolminaisuuden sisäiset suhteet puhumalla Pojasta, joka on Isästä syntynyt, mutta Pyhästä hengestä, joka lähtee Isästä. Kaikki ovat osallisia samasta jumalallisesta luonnosta, mutta ilmaisujen `syntynyt´ ja `lähtee´ välinen ero oli tärkeä ja se koottiin seuraavassa Konstantinopolin kirkolliskokouksessa uskontunnustuksen muotoiluun: ”Me uskomme Pyhään Henkeen, Herraan ja eläväksi tekijään, joka lähtee Isästä, ja jota yhdessä Isän ja Pojan kanssa palvotaan ja kunnioitetaan.”

Tähän uskontunnustuksen osaan tehtiin myöhemmin 600- luvulla läntisessä kristikunnassa pieni `filioque`- sanan lisäys, ja se tuli johtamaan vakaviin ristiriitoihin itäisen ja läntisen kirkon välillä. Filioque tarkoittaa ”ja Pojasta” ja tarkoitti siis sitä, että Henki lähti Isästä ja Pojasta- ei ainoastaan Isästä, kuten Basileios esitti. ...

Alkukirkon historiassa Konstantinopolin kirkolliskokous 381 oli ensimmäinen kokous, jossa puhuttiin Pyhästä Hengestä uudella rohkeudella. Basileios Suuri, joksi häntä tavataan myös kutsua, esitteli `Hengen teologian´, joka avasi 300- luvun loppupuolella kirkon portit selkosen selälleen Pyhälle Hengelle. ...

Miten ihmisen tulee menetellä pyhyydenkaipuunsa kanssa? Loppujen lopuksi tästä kysymyksestä oli kyse, kun kolme suurta kappadokialaista teologia ryhtyivät määrittelemään kolminaisuutta sellaiseksi, että ei ainoastaan Pojalle vaan myös Hengelle oli annettava sama jumalallinen `status` kuin Isälle. ...

Basileios Kesarealainen kuoli vuonna 379, kaksi vuotta ennen Konstantinopolin kirkolliskokouksen avajaisia, vain viidenkymmenen ikäisenä. ...

Vaikka hän ei saanutkaan elää todeksi kristikunnan eheyteen tähtääviä suuria askeleita, jotka otettiin Konstantinopolissa 381, hänen henkensä oli läsnä konsiilissa. Kaksi muuta kappadokialaista vahvisti siellä hänen sanomansa, jonka hän oli kirjoittanut kirjaansa Pyhästä Hengestä.

Gregorios Nazianzialainen oli Basileiostakin rohkeampi, kun ryhdyttiin lopullisesti määrittelemään Hengen jumaluutta, ja Basileioksen nuorempi veli, Gregorios Nyssalainen, antoi tärkeän panoksen niihin formulointeihin, jotka kirkko lopulta hyväksyi yksimielisesti."

Nyt vielä takaisin Nikean ja Konstantinopolin kirkolliskokouksiin.

"Nikean ja Konstantinopolin kirkolliskokouksissa (325, 381) käsitellyistä asioista olivat tärkeimpiä kolminaisuusoppi...

Edellä on todettu, että kristillisyydelle vieraista aineksista on muodostettu dogmeja, jotka eivät ole yhtäpitäviä totuuden kanssa. Myös puheena olevien opillisten keskustelujen ja kiistojen taustalla oli uskonnollista ajattelua, jossa Uuden testamentin edustamalle kristillisyydelle vieraat tarkoitusperät häiritsivät järkevää harkintaa.

Tässä yhteydessä on syytä mainita kristinuskoon sekoittunut helleeninen gnostilaisuus, jota ilmeisesti sen levinneisyyden vuoksi on sanottu klassiseksi gnostilaisuudeksi. Nimenomaan helleeniseen gnostilaisuuteen sisältyi spekulaatioita, so. todellisuudelle vierasta, mystillistä mietiskelyä. ...

Voidaan kysyä, oliko se juuri gnostilaisuus, joka hämärsi kristinuskon alkuperäisen sanoman, ja lumosi monet jo Nikean kokouksen päättäjistä, niin etteivät he kuulleet, kun erittäin suuri joukko suhtautui epäillen filosofisiin spekulaatioihin, sanoen, että oltiin tekemisissä sellaisten seikkojen kanssa, jotka ovat inhimillisen käsityskyvyn ulkopuolella.

Nikean päätöksen termit olivat gnostilaista alkuperää.

...Nikean päätöksen kannalta on tärkeä todistuskappale italialaisen gnostikon Ptolemeuksen kirje vuoden 160 paikkeilta. Kirje osoittaa, että Nikeassa käsitellyn oppiriidan kaavat ja käsitteet, niiden mukana keskeisin termi homousios (tarkoittaen samaa olemusta), juontavat juurensa gnostilaisuudesta.

Valon valtakunnan alkuperustasta, persoonattomasta jumaluudesta, tuli Kristus maan päälle opettamaan ihmisille pelastavaa tietoa eli gnoosista, palatakseen jälleen Jumalaan, jonka kanssa hän on ”samaa olemusta.”

Sen (= termin) gnostilaisella alkuperällä ei enää ollut merkitystä. Keisarin yllättävän muotoilun mukaisesti Nikean tunnustuksessa lausutaan Kristuksesta:

”...joka ennen aikojen alkua on Isästä syntynyt, valkeus valkeudesta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt, ei luotu, joka on Isän kanssa yhtä olemusta.”

Alkuaan gnostilaisuuden filosofinen spekulaatio sai näin kristillisen tunnustuksen muodon, jossa panteistinen Jumala- käsite oli perusteellisesti muuttunut: Isän ja Pojan persoona tuli siinä selkeästi ilmaistuksi. Helleenisen gnostilaisuuden spekulaation muotoa on siinä kuitenkin selvästi näkyvissä.

”Voidaan kysyä, eikö olisi ollut uskottava niitä Nikean kokouksen edustajia, jotka varoittivat ryhtymästä määrittelemään ihmisjärjellä asioita, jotka ovat järjen käsityskyvyn yläpuolella.

Kiistanalaisten oppien täytyi olla tavalliselle kansalle mieletöntä filosofiaa. Voidaan myös kysyä, olisiko Idän kirkolla ilman teologisia intohimoja ja valtataisteluja ollut onnellisempi nuoruus ja valoisampi tulevaisuus. Kirkko olisi tuskin myöskään mitään menettänyt, jos se olisi jäänyt ilman nikealais - konstantinopolilaista tunnustusta. Tunnustukset eivät ole samaa kuin Jumalan sana, vaan ne ovat inhimillisiä luomuksia. ..."

Todellakin. Uskontunnustuksia on luotu aina uusia, koska edelliset eivät ole sanoneet riittävästi. Hyvin pian mentiin yli äyräiden, ensin Raamatun opetusten kannalta kyseenalaisiin oppeihin, sitten selvästi yli sen mitä kirjoitettu on. Lopulta päädyttiin jopa tunnustamaan uskon sisältönä sellaista, mikä on selvästi pyhien kirjoitusten opetuksien vastaista.

Professori Heikki Palvan lausunto.

"Kolminaisuusoppi, jonka mukaan Jumalassa on yhteen luontoon liittyneinä kolme persoonaa, Isä, Poika ja Pyhä Henki, kiteytyi kristillisen kirkon opiksi vasta neljännen ja viidennen vuosisadan teologisissa keskusteluissa. Sanat `luonto´ ja `persoona` ovat Raamatun ulkopuolelta saatuja filosofisia termejä, joiden pohja selvinnee parhaiten, tarkastelemalla Uuden testamentin kirjoista löytyviä kolminaisuusopin juuria. … (Uuden testamentin) sanoista on pitkä matka filosofis-dogmaattiseen selvittelyyn kolminaisuuden olemuksesta. ..."

Johtopäätös.

Edellä esitetyistä historian otteista on havaittavissa seuraavaa:

Kolminaisuusoppi, jonka mukaan Jumalassa on yhteen luontoon liittyneinä kolme persoonaa, Isä, Poika ja Pyhä Henki, kiteytyi kristillisen kirkon opiksi vasta neljännen ja viidennen vuosisadan teologisissa keskusteluissa.

Kolminaisuuskaava ilmaistiin käsitteillä, jotka olivat Raamatun ulkopuolelta saatuja filosofisia termejä. Nämä termit oli tosiasiassa lainattu gnostilaisuudesta, jossa niillä alkuaan ilmaistiin gnostilaisuuden filosofista spekulaatiota.

Alkukristillisyydestä asti aina vuoteen 370 kristinusko oli ilman virallista kolminaisuusoppia, vaikka esiintyikin yksilöitä jotka opetuksissaaan edustivat tämän opin suuntaisia näkemyksiä.

Varsinainen kolminaisuusoppi syntyi näet vasta vuonna 370 kirjoitetun, Basileioksen julkaiseman kirjan toimesta. Vuonna 381 keisari Theodosius määräsi vastasyntyneen opin pakkotoimin ja kuolemanrangaistuksen uhalla ainoaksi kristillisyyden muodoksi joka oli sallittu.

380 vuotta kristillisyys oli siis ollut ilman lukkoon lyötyä kolminaisuusoppia. Tänä 380 vuoden aikana erittäin harva kristitty tunnusti uskoaan Jumalaan myöhemmin syntyneeseen kolminaisuusoppiin sisältyvien näkemysten mukaisesti, mutta heidän `autuutensa´ ei mitenkään ollut puutteellista, tämän myöhemmin kehitetyn kolminaisuusopin uskonkaavojen puuttumisen tähden heiltä.

Se, että jotkut heistä jo noin vuodesta 100 eteenpäin alkoivat käyttää kastekaavanaan ilmaisua `Isä, Poika ja Pyhä Henki´, se ei suinkaan merkinnyt vielä sitä, että he olisivat ajatelleet Jumalasta siten, kuin vasta myöhemmin kehitetyn kolminaisuusopin vaikutuksesta alettiin Jumalasta ajatella.

Se, miten ja mitä alkukristityt ajattelivat Jumalasta, tulee erittäin selvästi ilmi Rooman seurakunnan paimenen Kleemensin noin vuonna 96 kirjoittamasta kirjeestä korinttilaisille. Olen kääntänyt hänen kirjeestään otteita edellä mainittua silmällä pitäen artikkeliini "Kuka kukin on jumaluudessa?´

Nykyaikaan sovellutus.

Ne asenteet ovat suorastaan `surkuhupaisia´ jotka nykyisessä kristikunnassa vallitsevat tästä kysymyksestä. Eli, miten suhtaudutaan niihin kristittyihin, jotka haluavat palata alkukristillisten aikojen jälkeisten vuosisatojen opillisen kehityksen ja muutoksen ohi, takaisin vain Raamatun teksteissä esitettyyn aitoon kristillisyyteen?

Tähän palaamiseen Johanneskin kirjeessään kehottaa, mainiten, että `jos teissä pysyy se, minkä alusta olette kuulleet, niin tekin pysytte Isässä ja Pojassa.´

Vastaus on, että palaajan kristillisyys pyritään kokonaan mitätöimään. Tästä esimerkkinä erään nimimerkin lausuma toisesta nimimerkistä:

"Ainakin se pisti silmään että nimimerkki sensuroitu kieltää kristillisen kolminaisuusopin, että se kristillisyydestä."

Koko tämän nimimerkiltään sensuroidun kristillisyys siis tämän lausujan mielestä mitätöityi, koska koska nimimerkki sensuroitu muka kielsi `kristillisen kolminaisuusopin sitovaisuuden kristityiltä.

Tosiasia kuitenkin on se, että jos kyseisen nimimerkiltään sensuroidun koko kristillisyys mitätöityy muka siitä, että hän kieltää antamasta totuusarvoa sellaiselle kolminaisuusoppi-hypoteesille, jota Raamattu ei tunne eikä tunnusta, niin silloin mitätöityy jotakin muutakin.

Samalla näet mitätöityy myös kaikkien niiden vuosien 30 - 380 välisten kristillisten sukupolvien kristillisyys apostoleista alkaen, koska harvat heistä edes olivat tietoisia kolminaisuusopillisten näkemysten olemassaolosta, puhumattakaan siitä että he olisivat kyseisiin käsityksiin Jumalasta uskoneet, saati niitä totuuksiksi tunnustaneet.

KUKA KUKIN ON JUMALUUDESSA?

Johdannoksi.

Uudessa testamentissa esiintyy kreikankielisessä alkutekstissä kolme pienin vivahte-eroin jumaluudesta puhuvaa sanaa. Adjektiivi theios, theia , theion = jumalallinen (2 Piet.1:3-4, = jumaluus Apt.17:29) feminiininen hee theiotees = jumalallinen (Room.1:20), sekä samoin feminiininen hee theotees = jumaluus (Kol.2:9).

Apostolien tekojen kohdassa Paavali käyttää adjektiivia neutrimuodossa (to theion) kertoessaan, ettei jumaluus (tai: jumal'olento) ole minkään aineen, eikä ihmisen mielikuvituksen luoman kuvan kaltainen. Toisen Pietarin kirjeen peräkkäiset jakeet puhuvat "hänen (se on: Jumalan) jumalallisesta voimastaan", jonka lahjoittamana meillä on kaikki se, mikä kuuluu elämään ja jumalanpelkoon.

Seuraava jae sanoo tarkoituksen olevan, että meille lahjoitettujen suurten ja kalliiden lupausten kautta "tulisimme jumalallisesta luonnosta osallisiksi."

Jumalallinen luonto on siis tässä monikollinen käsite, koska useat eri henkilöt voivat olla siitä samanaikaisesti osallisia.

Roomalaiskirjeessä Paavali puhuu Jumalan "iäisestä voimasta ja jumalallisuudesta", jotka ovat maailman luomisesta asti Jumalan tekojen kautta havaittavissa.

Kolossalaiskirjeen kohta puhuu Kristuksesta, mainiten, että: "...hänessä asuu koko jumaluuden täyteys ruumiillisesti,...". Kol. 1:19 selittää: "Sillä koko täyteys näki hyväksi asettua asumaan häneen..." Koko täyteydellä tarkoitetaan siis jumaluuden täyteyttä personifioituna.

Otsikossani kysyn tarkoituksella: "Kuka kukin on jumaluudessa?", en sen sijaan: "Kuka kukin on Jumalassa."

Paavalikaan ei kirjoittanut: "Hänessä asuu koko Jumalan täyteys ruumiillisesti..." vaan: "Hänessä asuu koko jumaluuden (tees theoteetos) täyteys ruumiillisesti..."

Mitä tulee kristikunnassa vallitsevaan hypoteesiin "Jumalan kolmiyhteisyydestä", käsite jää pysyvästi terveen järjen ja matematiikan vastaiseksi. Jos sen sijaan puhuttaisiin "jumaluuden kolmiyhteisyyden" hypoteesista, matemaattisia ja järjellisiä vaikeuksia olisi huomattavasti vähemmän. Onhan "jumaluus" käsite johon monikollisuus vaikeuksitta mahtuu.

Todelliseen jumaluuteen sisällytän siis tässä artikkelissani kolmen persoonan olemassaolon: Isän Jumalan, Herran Jeesuksen Kristuksen sekä Pyhän Hengen.

Kun tässä artikkelissani pyrin tutkimaan, kuka kukin on jumaluudessa, tarkastelun kohteena on pääasiassa Isän ja Pojan suhde toisiinsa, eräitten kreikankielisessä Uuden testamentin sekä Uuden testamentin ulkopuolelle jääneen ensimmäisen Kleemensin kirjeen Isästä ja Pojasta käytettyjen nimien valossa.

Tämän aiheeni alkuperäiseen artikkeliin olin kirjoittanut kreikankieliset lähdetekstit, ja niiden väliin käännökseni teksteistä. Tässä kotisivuversiossa en katso aiheelliseksi viljellä kreikankielistä tekstiä muussa kuin poikkeustapauksissa.

ADOONAAJ - JEHOOVII -

Kun hebrean kielessä Jahve- sana seuraa Adonai- sanaa, se saa Elohiim- sanan ääntiöt. Seuraavassa esitän esimerkkinä kaksi hebrean tekstin jaetta (1 Moos.15:2,8) latinalaisin aakkosin esitettynä ja suomenkielisen käännöksen kanssa:

VAJJOOMER ABRAAM ADOONAAJ JEHOOVII MAATITTENLII VEAANOOKII HOOLEEK ARIIRII UUBENMESHEK BEETII HUU DAMMESEK ELIIESER. VAJJOOMER ADOONAAJ JEHOOVII BAMMAA EEDA KII IIRAASHENNNAA.

Niin sanoi Abram: "Herrani Jehoovii. Mitä annat minulle sillä minä menen lapsetonna ja perijäpoika huoneeni hän Damaskolainen Elieser." Ja hän sanoi: "Herrani Jehoovii. Mistä tiedän että saan sen omakseni?"

Samat jakeet on käännetty Septuagintaan seuraavasti:

Kai Abram legei: Despota Kyyrie, ti moi dooseis? egoo de apolyomai atektos. ho de Masek tees oikogenuus muu, huutos Damaskos Elieser. eipe de Despota Kyyrie, kata ti gnoosomai hoti kleeronomeesoo auteen?

Ja Abram sanoi: "Valtias Herra, mitä sinä tulet antamaan minulle? Sillä minä olen eriävä lapsettomana: Ja minun talossani syntynyt Masekin poika tämä Damaskoksesta (kotoisin oleva) Eliedzer." Ja Hän sanoi: "Valtias Herra, minkä mukaan olen tuleva tietämään että olen tuleva perimään tämän?"

Aabrahamin puhuttelussa heprean ilmaisu "Adonaaj Jehoovii" (Herrani Jahve) ovat siis Septuagintassa saanut vastineekseen sanat: "Valtias Herra”.

ABIIR - 1 Moos. 49:24 kuuluu hebrean tekstistä latinalaisten kirjainten mukaan:

VATTEESHEB BE-EETAAN KASHTOO VAJJAAFOOZZUU ZEROOEE JAADAAV MIIDEE ABIIR JA'AAKOOB MISHSHAAM ROOEE EBEN JA ISRAAEEL.

Mutta pysyy lujana jousensa ja notkistuneet ovat käsivarret kätensä kädestä Väkevän Jaakobin. Sieltä paimen, kivi Israelin.

Septuagintaan sama kohta on käännetty seuraavasti:

"Ja heidän jousensa musertui(vat) voimalla ja heidän kätensä käsivarsien jänteet höltyi(vät) Jaakobin Valtiaan käsien kautta. Sieltä hän joka vahvistaa Israelin: sinun isäsi Jumalan luota."

Kiinnittämättä nyt huomiota tekstien sanoman eroavaisuuteen, totean että heprean sana "abiir" (väkevä) on käännetty Septuagintaan "dynastees"-sanaksi. Tämä maskuliininen sana merkitsee valtiasta, mahtimiestä.

Edellä esittämäni valossa erittäin mielenkiintoinen on Kreikan kirkon virallisessa Septuagintakäännöksessä Jesajan kirjan 1:24 esiintyvä teksti joka tavataan myös V/VI vuosisadalta peräisin olevasta Codex Purpureus Vindobenensiksestä. Tämä teksti kuuluu:

" Sen tähden täten sanoo Herra, sotajoukkojen Hallitsija (ho Despotees Sabaooth) Valtias (Dynastees) Israelin: Voi voimamiehille Jerusalemissa: sillä ei minun vihani ole lakkaava vastustajistani ja tuomion minun vihollisistani olen tekevä."

Edellä lainatussa tekstiesimerkissä esiintyvät ne kaikki kolme merkittävää sanaa, joiden sanojen kreikaksi käännettyjä vastineita Uuden testamentin puolella seuraavaksi tutkistelen.

DESPOTEES UUDESSA TESTAMENTISSA

Luuk. 2:25 - 32: "Ja katso, mies oli Jerusalemissa jolla nimi Simeon, ja tämä mies (oli) hurskas ja jumalinen, odottaen Israelin lohdutusta ja Pyhä Henki oli hänen päällään. Ja hänelle oli ilmoitettu Pyhän Hengen toimesta, ettei hän näkisi kuolemaa, ennen kuin näkisi Herran Voidellun (ton Khriston Kyyriuu). Ja hän tuli Hengessä temppeliin: ja sinä aikana kun vanhemmat toivat sisään lasta, Jeesusta, jotta he tekisivät hänelle tapana olevan lain mukaan. Ja hän otti hänet käsivarsille ja hän ylisti Jumalaa ja sanoi: `Nyt sinä poispäästät sinun orjasi, Hallitsija (Despota), mukaan sinun sanasi rauhassa: sillä minun silmäni näkivät sinun pelastuksesi, jonka sinä valmistit eteen kaikkien kansojen kasvojen, valon ilmestykseksi kansoille ja kirkkaudeksi sinun kansallesi Israelille."

Edellä lainatussa tekstissä Simeon puhutteli Isää Jumalaa kreikaksi käännetyllä ilmaisulla, eli "Despotees"- nimen puhuttelumuodolla, ja tämän hän teki Jeesus- lapsen tähden, pitäessään Jeesusta sylissään.

Apt. 4:24 - 30: "Ja kuultuaan he yksimielisesti korottivat äänen Jumalaa kohti , ja sanoivat: "Hallitsija" (Despota), sinä taivaan ja maan tekijä ja meren ja kaikkien mitkä niissä, joka Pyhän Hengen kautta, meidän isämme Daavidin, sinun palvelijasi suusta puhuit: "Miksi pakanat raivoavat ja kansat turhia huolehtivat, maan kuninkaat nousivat ja hallitsijat (hoi arkhontes) kokoontuivat yhteen, vastaan Herraa ja vastaan hänen Voideltuaan. Sillä todellakin he kokoontuivat tässä kaupungissa sinun pyhää palvelijaasi Jeesusta vastaan, jonka sinä voitelit, sekä Herodes ja Pontius Pilatus pakanoiden ja Israelin heimojen kanssa, tekemään, joita sinun kätesi ja (sinun) neuvosi edeltä määräsi tapahtumaan. Ja nyt, Herra (Kyyrie), päällekatso heidän uhkauksiinsa ja anna sinun palvelijoittesi kaikella rohkeudella puhua sinun sanaasi, samalla kun sinä ojennat kätesi parantamaan ja merkkejä sekä ihmeitä tapahtuu sinun pyhän palvelijasi Jeesuksen nimen kautta."

Kuten edellä olevasta ilmenee, alkuseurakunnassa rukoiltiin Isää Jumalaa, ja nimitettiin häntä Hallitsijaksi. Jeesusta nimitettiin Herran Voidelluksi ja pyhäksi palvelijaksi.

2 Piet 2:1 "Mutta myös valheprofeettoja oli kansan joukossa, kuten myös teidän joukossanne on tuleva olemaan valheenopettajia, jotka tulevat kuljettamaan salaa sisään tuhon harhaoppeja, ja heidät ostaneen Hallitsijan (Despoteen) kieltävinä, he tuottavat heidän itsensä päälle äkillisen tuhon."

Edellä lainatussa toisen Pietarin kirjeen tekstissä ei selvästi sanota ketä Hallitsijalla tarkoitetaan, mutta tekstiyhteyden perusteella on luonnollisin tulkinta että tässä Despotees- nimen haltija on Jeesus. Silti Hallitsijan ymmärtäminen tarkoittamaan Isää Jumalaa ei suinkaan ole sekään mahdotonta.

Juud.1:3 -4 "Rakkaat, omaten jatkuvasti kaikkea intoa kirjoittaa teille meidän yhteisestä pelastuksestamme, omasin nyt pakon kirjoittaa teille, pyytäen teitä jatkamaan taistelua kerran pyhille annetun uskon tähden. Sillä eräät ihmiset pujahtivat sisään, jotka vanhastaan on edeltä kirjoitettu tähän tuomioon. Jumalattomat, jotka meidän Jumalamme armon irstaudeksi muuttaen, myös ainoan Hallitsijamme (Despoteen) ja meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kieltävät."

Tässä Juudan kirjeessä on myös luonnollisinta käsittää nimen haltija Jeesukseksi. Silti ei tässäkään ole mahdotonta, että Hallitsijalla tarkoitettaisiin Isää Jumalaa, eroitukseksi meidän Herrastamme Jeesuksesta Kristuksesta, jota ”ja”-sanan jälkeen nimitetään Herraksi.

Nykyajan raamuttututkimus ajoittaa nämä kaksi kirjettä (2 Pietari ja Juuda) pitkälti toisella vuosisadalla syntyneiksi, ja tätä seikkaa pidetään myös selityksenä siihen, että despotees- sanaa sovelletaan (todennäköisesti) Jeesukseen.

Ilm.6:9-11 "Ja kun hän avasi viidennen sinetin, minä näin uhrialttarin alapuolella (Jumalan sanan tähden ja sen todistuksen tähden jonka he omasivat) teurastettujen sielut. Ja he huusivat suurella äänellä, sanoen: "Mihin asti, Hallitsija (ho Despotees), pyhä ja todellinen, et tuomitse ja vaadi meidän vertamme maan päällä asuvilta?” Ja heille jokaiselle annettiin valkoinen puku, ja heille sanottiin, että he lepäisivät vielä pienen aikaa, kunnes tulisi täyteen myös heidän kanssapalvelijainsa ja heidän veljiensä (luku), jotka tulevat tapettaviksi kuten myös he."

Tässä Ilmestyskirjan tekstissä on sen sijaan selvää, että tällä (Despotees) Hallitsija-sanalla tarkoitetaan Isää Jumalaa.

DYNASTEES UUDESSA TESTAMENTISSA

1 Tim. 6:13-16. "Käsken (sinua) kaikki elossa pitävän Jumalan edessä ja Pontius Pilatukselle hyvän tunnustuksen todistaneen Kristuksen Jeesuksen edessä, että sinä varjelisit käskyn tahrattomana ja moitteettomana meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen ilmestymiseen asti, jonka (ilmestymisen) autuas ja ainoa Valtias (Dynastees), kuninkaina olevien Kuningas ja herroina olevien Herra, on tuova omina aikoinaan näkyviin. Hän, ainoa kuolemattomuuden omaava, luoksepääsemättömässä valossa asuva, jota ei kukaan ihmisistä ole nähnyt eikä voi nähdä: jolle kunnia ja iankaikkinen valta. Aamen."

Edellä lainatussa ainoassa kohdassa, jossa Dynastees- sana Uudessa testamentissa esiintyy, ei ole epäselvyyttä siitä ketä nimityksellä tarkoitetaan.

Teksti sanoo kuinka tämä autuas ja ainoa Valtias, Isä Jumala, on saattava kerran Herran Jeesuksen ilmestymisen näköpiiriimme.

On myös mielenkiintoista todeta, että uuskreikankielinen käännös on korvannut Dynastees- sanan 1 Tim. 6:15 kohdassa Despotees- sanalla. Dynastees-sanalle kun on nykykreikassa kehittynyt tyrannin, mielivaltaisen herran merkitys, kun taas despotees- sana on tämän aikaisemman vivahteen menettänyt, merkiten nykyään vain itsevaltiasta, hallitsijaa.

Ateenan yliopiston oppineiden vuoden -67 käännöksen kääntäjät ovat palauttaneet kohtaan dynastees- sanan, ja Tessalonikan yliopiston oppineiden vuoden -85 käännös on käyttänyt sanaa "eksusiastis" = vallanpitäjä.

Ristin Voiton UTS- Novumin 5 osa eli sanakirjaosa esittää despotees- sanasta seuraavaa selitystä:

" Sana merkitsee oikeastaan 'talon herra' joka hallitsee ehdottomasti perheväkeään ja orjiaan. Se on samanlainen ilmaisu kuin heprean ba'al ha-bajit 'talon tai maan omistaja'. Sana kyrios (2639) täsmentää voimakkaammin hallintasuhteen laillisuutta, kun taas despotes kuvaa enemmänkin rajatonta hallintavaltaa, ja siihen sisältyy sama kovuuden ja oikullisuuden vivahde joka on myös lainasanassa despootti.

Ut:ssa despotees esiintyy vain 10 kertaa (kyrios yli 700 kertaa) ja sitä käytetään inhimillisistä herroista neljästi. Jumalasta kolmesti (sekä kerran vertauskuvallisesti. 2 Tim 2:21) ja Jeesuksesta Kristuksesta kahdesti (2 Piet 2:1; Juud 4) jolloin Jeesus siis rinnastetaan Isään sanoilla "meidän ainoa Valtiaamme". Tässä sanan despotes käyttötavassa on hyödyllinen muistutus Jumalan / Kristuksen rajattomasta hallintavallasta ja herraudesta."

DYNASTEES JA DESPOTEES ENSIMMÄISESSÄ KLEEMENSIN KIRJEESSÄ

Kirkkoisä Eusebius ajoitti Kleemensin Rooman seurakunnan paimenviran vuosiin 92 - 101, joiden vuosien haarukassa tämä Kleemensin ensimmäinen kirje korinttilaisille on siis kirjoitettu. Kirje on siis yhtä vanha, siis samalta ajalta kuin nuorimmat Ut:n tekstitkin, josta syystä se kykenee valaisemaan melkoisesti oman aikansa uskovien opinnäkemyksiä Jumalasta.

Tämän tutkistelun yhteydessä mielenkiinnon kohteena ovat kohdat jotka esittävät jotakin Isän ja Pojan suhteesta, joita kohtia siis jatkossa lainaan:

1:1 "Jumalan Roomassa muukalaisena asuva seurakunta, Jumalan Korintissa muukalaisena asuvalle seurakunnalle, Jumalan tahdossa Jeesuksen Kristuksen kautta kutsutuille pyhitetyille. Lisääntyköön teille armo ja rauha Jeesuksen Kristuksen kautta kaikkivaltiaalta Jumalalta."

7:5, "Kulkekaamme läpi kaikki sukupolvet ja tarkoin oppikaamme että sukupolvessa ja sukupolvessa Valtias (ho Despotees) antoi mielenmuutoksen paikan tahtoville kääntyä hänen puoleensa."

20:11: "Tämän kaiken suuri Luoja ja kaiken Valtias (Despotees) rauhassa ja yksimielisyydessä on käskenyt olemaan hyväntekijä kaikille mutta ylenpalttisesti meille, Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta hänen laupeuksiensa turviin paenneille."

24:1 " Huomatkaamme rakastetut kuinka Valtias (ho Despotees) osoittaa jatkuvasti meille että tuleva ylösnousemus on oleva, jonka uutiseksi hän teki kuolleista herättämällä Herran Jeesuksen Kristuksen."

36:2-4: "Hänen kauttaan me kiinnitämme katseemme taivaitten korkeuksiin, hänen kauttaan me näemme kuvastimessa moitteettomat ja korkeimmat kasvonsa, hänen kauttaan avautuivat meidän sydämemme silmät, hänen kauttaan meidän ymmärtämätön ja pimentynyt ajatuksemme nousee ylös valoon, hänen kauttaan tahtoi Valtias (ho Despotees) meidän maistavan kuolematonta tietoa, joka ollen hänen majesteettiutensa säteily, on niin paljon suurempi enkeleitä kuin on perinyt erinomaisemman nimen. Sillä näin on kirjoitettu: `Hän tekee hänen enkelinsä tuuliksi ja hänen palvelijansa tulen liekiksi.` Mutta hänen Pojalleen Valtias (ho Despotees) sanoi näin: ` Sinä olet minun Poikani, minä olen tänä päivänä sinut synnyttänyt. Pyydä sinä minulta, ja olen antava sinulle pakanakansat sinun perinnöksesi ja maan ääret sinun haltuusi.´"

Edellä lainatussa tekstissä Despotees- (Valtias-) nimen haltijalla on Poika, mutta Poika ei itse ole ho Despotees.

40:4-5: " Jotka siis edeltä määrättyinä aikoina toimittavat heidän uhrinsa esiin, (ovat) otollisia ja autuaita: sillä Valtiaan (tuu Despotuu) lain säädöksiä seuratessaan he eivät tee rikkomusta. Sillä ylipapille on annettu omat papilliset toimensa ja papeille oma paikka on määrätty ja leeviläiset on pantu omiin palvelustoimiinsa: Kansaan kuuluva mies (tai: maallikko = ho laikos) on saanut kansalle kuuluvat (tois laikois) käskyt."

52:1: "Veljet, kaiken Valtias (ho Despotees) on ilman minkään tarvetta: Hän ei tarvitse mitään mistään, paitsi että hänelle annetaan tunnustus."

55:6. "Ei vähemmän kuin uskon mukaan täydellinen Estheer pani itsensä vaaralle alttiiksi, jotta hän pelastaisi tuhoutumaisillaan olevat Israelin kaksitoista sukukuntaa: Sillä paaston ja nöyrtymisensä kautta hän pyysi kaikkinäkevää Valtiasta (pantepopteen Despoteen), aikakausien Jumalaa, joka nähden hänen sielunsa nöyryyden, pelasti kansan, jonka tähden hän oli vaarassa."

56:16. "Nähkää, rakastetut, kuinka suuri suoja on Valtiaan taholta (hypo tuu Despotuu) kasvatetuilla: sillä hyvä Isä ollen, hän kasvattaa, jotta saisimme osaksemme armon hänen pyhän kasvatuksensa kautta."

Viimeksi lainatussa tekstissä tuotiin julki, että Valtias on nimenomaan "hyvä Isä" (ei Poika).

59:2-4. "Ja me tulemme olemaan viattomia tästä synnistä ja me tulemme pyytämään kestävää pyyntöä ja rukousta tekevinä, jotta valittujensa lasketun luvun koko maailmassa varjelisi vahingoittumattomana kaiken Luoja, hänen rakastetun palvelijansa Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta hän kutsui meidät pimeydestä valoon, tietämättömyydestä hänen nimensä kunnian tuntemiseen, toivomaan sinun nimeesi, kaiken luomakunnan alkusyntyyn. Sinä avasit meidän sydämiemme silmät tuntemaan sinut, ainoan Korkeimman korkeimmissa pyhissä lepäävän pyhän: ylimielisten ylpeyden alentajan, pakanakansojen ajatusten hajottajan, alhaisten korkeaksi tekijän, ja korkeitten alentajan, rikastuttajan ja köyhdyttäjän, kuolettajan ja eläväksi tekijän, ainoan henkien hyväntekijän ja kaiken lihan Jumalan: syvyyksiin katsojan, ihmisten tekojen valvojan, vaarassa olevien auttajan, toivonsa menettäneiden pelastajan, kaikkien henkien luojan ja kaitsijan. Kansojen maan päälle lisääjän ja kaikkien joukosta sinua rakastavien valitsijan, Jeesuksen Kristuksen sinun rakastetun palvelijasi kautta, jonka kautta meitä kasvatit, pyhitit, arvioit. Me pyydämme sinua Valtias (Despota), ole meidän auttajamme ja suojelijamme. Meidän joukossamme ahdistuksessa olevat pelasta, kaatuneet nosta, ilmesty sinua rukoileville, sairaana olevat paranna, sinun kansastasi eksyneet palauta. Ravitse nälkäiset, lunasta vankimme, nosta jälleen jalkeille heikot, lohduta alakuloisia. Tulkoot tuntemaan kaikki kansat että sinä olet ainoa Jumala ja Jeesus Kristus sinun palvelijasi ja me sinun kansaasi ja laitumesi lampaita."

60:3 "Kyllä, Valtias (Despota), näytä sinun kasvosi meille hyväksi, rauhassa, jotta sinun väkevällä kädelläsi suojaisit meitä, ja pelastaisit sinun kohotetulla käsivarrellasi kaikesta synnistä, ja pelasta meidät meitä syyttömästi vihaavilta."

Despotees-sana esiintyy vielä jakeissa 61:1 (" Valtias, annoit kuninkuuden vallan heille sinun majesteetillisen ja sanoinkuvaamattoman voimasi kautta,...") sekä 61:2 ("Sillä sinä Valtias, iankaikkinen taivaallinen kuningas...") jotka jakeet ovat johdantona 61:3:ssa sanotulle: `Sinä, ainoa Voimallinen (ho monos Dynatos) tekemään tämän ja enemmän hyvää meille. Sinulle me annamme ylistyksen meidän ylipappimme ja sielujemme suojelijan Jeesuksen Kristuksen kautta jonka kautta sinulle kunnia ja majesteettius sekä nyt, sekä sukupolvien sukupolveen, ja aikakausien aikakausiin, aamen."

Tekstissä ylistetään siis Valtiasta, ainoaa Voimallista, ja tämä ylistys osoitetaan hänelle ylipappimme Jeesuksen Kristuksen kautta. Vielä pari lyhyttä lainausta, kuten 64:1:

"Lopuksi: kaikkinäkevä Jumala ja henkien Valtias (Despotees toon pneumatoon) ja kaiken lihan Herra (Kyyrios paasees sarkos), meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen valitsija ja meidät hänen kauttaan omaisuuskansaksi..."

Kaikkinäkevä Jumala, Henkien Valtias, on siis valinnut Herramme Jeesuksen.

Lopuksi vielä sana Jumalasta 65:2:

"Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armo kanssa teidän ja kanssa kaikkien Jumalan taholta ja hänen kauttaan kutsuttujen kaikkialla. Jonka kautta hänelle kirkkaus, kunnia, voima ja majesteettius, iankaikkinen valtaistuin, aikakausista aikakausien aikakausiin, aamen."

Edellä esitetyn valossa on aivan selvää, ettei Rooman seurakunta vielä Kleemensin aikana uskonut sellaiseen kolmiyhteiseen Jumalaan, jossa "yksikään persoona ei ole ollut ennen eikä jälkeen toistaan, eikä yksikään ole toistaan suurempi tai vähempi", kuten Atanasiuksen nimellä tunnettu uskontunnustus Jumalan myöhemmin määritteli. Ainoa hypoteesi, joka sopii Kleemensin jumalakuvaan, on subordinationistinen jumaluuden kolminaisuus. Jumaluutta johon sisältyy Isä Jumala, Jumalan Poika ja Jumalan Henki, voidaan oletuksena luonnehtia subordinationistisena kolminaisuutena.

Jumaluutta koskevan ensimmäisen artikkelini otsikkona oli kysymys "Onko kolminaisuusoppi filosofinen hypoteesi, vai jumalallinen totuus?" Uskallan empimättä vastata, että se on ilman muuta filosofinen ja spekulatiivinen hypoteesi eli olettamus. Sitä eivät alkukristityt tunteneet, ja se muotoutui tunnustukselliseksi opiksi vasta yli 300 vuotta kristillisen seurakunnan syntymisen jälkeen.

Mitä tulee kolminaisuusopin edustamaan jumalalliseen totuuteen, niin ainakin nykyisessä "puhdasoppisessa" muodossaan tämän hypoteesin totuusarvo on erittäin kyseenalainen.

KOLMINAISUUSOPPI, FILOSOFINEN SPEKULAATIO VAIKO JUMALALLINEN TOTUUS?

Sisällysluettelo:

Johdanto.

Merkittävä maininta.

Löytyykö kolminaisuusoppi Raamatusta?

" Minä olen..."

Jeesus Kristus, luotu vaiko syntynyt?

Jeesus Kristus on Herra.

Majesteetti.

Ainoa Totinen Jumala.

Jeesus Kristus, kirkkauden Herra.

Loppumietteitä ja lainauksia.

Lähdekirjallisuusluettelo.

J O H D A N T O.

H. Martensen-Larsen kirjoitti aikanaan, viime vuosisadan alussa (jo vuonna 1917 suomeksikin ilmestyneen) kirjan, nimeltään "Tähtimaailma ja meidän uskomme." Tässä kirjassa esitetään joltakin taholta pari huomionarvoista kohtaa, koskien kristillisen kirkon opinkehitystä:

"Kirkollinen kristologia on tehnyt Jeesuksesta jumaluuden olennaisen osan, ja määrittelemällä Jumalan kolmiyhteiseksi ja lihaksi tulleen Jeesuksen jumaluuden toiseksi persoonaksi, aikaansaanut sen johtopäätöksen, että jumaluus ei voi mihinkään muuhun luomakunnan piiriin asettua samaan suhteeseen, kuin mihin se on asettunut ihmiskuntaan nähden. Tätä me emme enää voi uuteen maailmankuvaan yhdistää." (Sivu 143.)

"Ensiksi kirkon opin johdosta. Se nyt kuitenkin saisi jäädä oman onnensa nojaan. Sehän on vain ihmistyötä ja lisäksi varsin heikkoa ihmistyötä. Ja juuri kristologian alalla, kysymyksessä Jeesuksen suhteesta jumaluuteen, on se varmastikin astunut niiden rajain yli, jotka ovat inhimilliselle tietämykselle asetetut." (Sivu 147.)

Esittäjä siis tarkoittaa, että kirkollinen opetus Jeesuksesta on määritellyt Jumalan kolmiyhteiseksi, ja Jeesuksen tämän jumaluuden toiseksi persoonaksi, ja on näin tehdessään astunut sen rajan yli, mikä on inhimilliselle tietämykselle yleensä mahdollista. Kolminaisuusoppi on siis vain hypoteesi, olettamus, jonka paikkansapitävyys on kyseenalainen.

Jatkossa minulla onkin tarkoitus osoittaa, kuinka kirkon kehittämä kolminaisuusoppi rakentuu eräälle tekstille, jonka historiallinen aitous ja totuusarvo on kyseenalainen.

Tähän tekstiin viitattiin myös Kotimaa-lehden (12.6.92) artikkelissa, nimeltään "Kolminaisuus on salatun Jumalan kuva." Artikkelissa kysyttiin ja vastattiin:

"Millä perusteella kristittyjen oli oikeutettua sanoa: `Meillä on yhteys Isään ja hänen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen?` Vastauksena kysymykseen syntyi opetus kolmiyhteisestä Jumalasta. Kristillinen kirkko hahmotteli neljän ensimmäisen vuosisatansa aikana salatun Jumalan kuvan, jonka ensimmäiset piirteet näemme Uuden testamentin harvalukuisissa maininnoissa, kuten Jeesuksen kastekäskyssä Mt.28:19 tai Paavalin apostolisessa tervehdyksessä 2. Kor.13:13."

Edellä esitetyssä lainauksessa esiintyvä ensimmäinen tekstiviittaus on juuri se teksti, jota minä tarkoitan, mutta käsitelkäämme nyt ensin viittauksen toista tekstiä:

Kun Paavalin apostolinen tervehdys toivottaa, että "Herramme Jeesuksen Kristuksen armo, Isän Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon teidän kanssanne", siinä ei todellisuudessa esiinny mitään kolminaisuusopin ensimmäisiä piirteitä, ellei niitä tekstin ulkopuolelta tekstiin lueta. Jos toivottaisimme jollekin henkilölle, että "sinun isäsi hyväksyntä, äitisi rakkaus ja sisaresi toveruus olkoon sinun kanssasi", tämä toivotus ei suinkaan osoittaisi, että tämän henkilön isä, äiti ja sisar ovat yhtä olemusta kolmessa eri persoonassa. Yhtä vähän Paavalin toivotus osoittaa tälläistä ykseyttä. Se ei tosiasiassa osoita muuta kuin sen, että Jeesus Kristus ja armo ovat todellisuutta, että rakastava Isä on olemassa ja todellisuutta, ja että Pyhä Henkikin on olemassa ja koettavaa todellisuutta.

Sen sijaan toista tekstiä, Matteuksen evankeliumin lopussa esiintyvää Jeesuksen kastekäskyä on tulkittu siten, että se sanoisi ja tarkoittaisi todellakin kolmen persoonan ykseyttä. Kreikankielisessä alkutekstissä nimet "Isä, Poika ja Pyhä Henki" ovat genetiivimuodoissa, mutta näistä kolmesta genetiivistä huolimatta "nimi" on kuitenkin yksikössä, joten on tulkittu tämän kaavan edellyttävän kolmen persoonan täydellistä olemuksen ykseyttä.

Juuri tässä esiintyvän kaavan mukaiseen kastetraditioon myöhemmin vedottiin, perusteltaessa uskoa Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen kolmiyhteisenä Jumalana.

Vaikka tätä kaavaa ei alkuaan tarkoitettukaan ymmärrettäväksi myöhemmin kehitellyn kolminaisuusopin mukaisesti, sen sisältö tulkittiin jo varhain tavalla, minkä Jukka Thurén tuo esiin kirjassaan "Israelin usko." Kirjassa hän lainaa G. Haufen analyysia kasteen liittymisestä Jumalan Hengen vaikutukseen Uudessa testamentissa.

Analyysin d.-kohta kuuluu:

"Mt.28:19 kastekäsky on ainoa Ut:n teksti, joka puhuu kastamisesta Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. On huomattava, että kolmesta genetiivistä huolimatta `nimi` on yksikössä: kaava edellyttää kolmen persoonan täydellistä olemuksen ykseyttä. Varhaisemmat tekstit puhuvat vain kasteesta (Herran) Jeesuksen nimeen (Apt.8:16, 19:5, vrt. 1 Kor.1:13)."

Kuitenkin on todettava että Jukka Thurénin kirjassaan `Israelin usko´ edellä lainaama G Haufen analyysin d-kohdan sisältö tuskin pitää paikkaansa siltä osin kun se sanoo: "Kaava edellyttää kolmen persoonan täydellistä olemuksen ykseyttä."

Tämä oletus `kolmen persoonan täydellisen olemuksen yhteyden edellyttämisestä´ johtuu paremminkin siitä, että tekstiä on luettu myöhemmin kehitetyn kolminaisuusopin omaksumisen vaikutuksesta lukijan nenälle kohonneiden `silmälasien´ läpi.

Edellä mainitsemaani todistaa tosiasiassa jo se, että kirkko otti käyttöön näiden Matteuksen nykyisessä tekstissä genetiivimuodossa esiintyvien ` Isän, Pojan ja Pyhän Hengen´ arvonimien sanallisen lausumisen kastetoimituksissa, etsimättä Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle yhteistä `nimeä´, vaikka tekstissä `nimi´ - sana esiintyy yksikössä.

Samaa todistaa myös se, että kirkko otti käyttöön kolme kertaa upottamisen käytännön, yhden kerran upottamisen sijasta.

Juuri sanat `Isä´, ´Poika´ ja `Pyhä Henki´ on siis ilmiselvästi tulkittu varsinaisiksi nimiksi joita lausuen tulee kastaa, ja joita nimiä on kolme, koskapa kastetoimitus vaatii kunkin nimen lausumisen kohdalla erillistä upottamista, eli yhteensä kolmea upottamista.

Edellä kerrotuista syistä on ensiarvoisen tärkeätä selvittää tämän Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyn sisältämän kastekäskyn nykymuotoisen eli kolminaisuuskaavan sisältämien sanojen aitouskysymys.

Itselleni on muodostunut sellainen vakaumus, etten sanoisi `varmuus´ siitä, ettei tämä Matteuksen evankeliumin lähetyskäsky ole nykymuodossaan aito, siis Jeesuksen suusta lähtenyt. Tarkoitan nimenomaan lähetyskäskyn sisältämiä kastekäskyn sanoja `Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen´. Viittaan tällä kohtaa artikkeliini `Löydetty kastetotuus´, joka löytyy kotisivultani.

MERKITTÄVÄ MAININTA

Pyhien isien kaanoneihin kuuluvasta kanonista n:o 91, eli Basileios Suuren kaanonista, voimme lainata kohdan mielenkiintoista tekstiä:

"Kirkossa noudatetusta opista ja julistuksesta osan olemme saaneet kirjallisesti, osan apostolien opetuksesta salaisesti; uskolle ne molemmat ovat yhtä tärkeitä, eikä niitä vastusta kukaan, jolla on vähänkään tietoa kirkollisista säädöksistä. Jos koettaisimme päästä eroon kirjoittamattomasta ikään kuin vähempiarvoisesta, erehtyisimme aivan pääasioissa evankeliumin vahingoksi niin, että julistuskin menettäisi sisältönsä.

Mainitakseni ensiksi tärkeän mutta tavallisen asian Missä on kirjallisesti määrätty siunaamaan ristin merkillä niitä, jotka luottavat Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeen? Mikä kirjoitus on meidät opettanut rukoilemaan itään päin kääntyneinä? Kuka pyhistä on jättänyt meille kirjallisesti avuksi huudon sanat eukaristiaa ja siunauksen kalkkia ylennettäessä? Sillä emme tyydy vain siihen, mitä apostoli tai evankeliumi on maininnut, vaan ennen ja jälkeen lisäämme sanoja, joilla on suuri merkitys salaisuuden kannalta ja jotka olemme saaneet kirjoittamattomasta opetuksesta. Minkä kirjoituksen perusteella siunaamme kasteen veden ja voitelun öljyn, jopa kastettavankin? Eikö vain sanomattoman salaisen perinteen perusteella! Vai kuinka!

Missä on kirjallisesti neuvottu voitelemaan öljyllä? Mistä on opittu kastamaan kolmella upotuksella? Entä mistä kirjoituksesta on saatu muu kasteeseen liittyvä, luopuminen Saatanasta ja hänen enkeleistään? Eiköhän vain tästä salaisesta ja sanomattomasta opetuksesta, jonka isämme ovat säilyttäneet selityksettömässä ja tutkimattomassa hiljaisuudessa itsekin opittuaan, että salaisuudet säilyvät hiljaisuudessa. Kuinka olisikaan voitu julkisin kirjoituksin opettaa sellaista, mitä vihkimättömän ei sovi edes katsella? Ja sitä paitsi kirjoittamattoman opetuksen syynä on, ettei välinpitämättömyys ja arkipäiväisyys tekisi oppeja monien silmissä halpa-arvoisiksi. Toista on oppi ja toista on julistus, oppien vaietessa julistus kaikuu.

Eräänlaista vaikenemista on se epäselvyyskin, jonka avulla Raamattu, tehdessään opit hämäriksi, hyödyttää lukijan mieltä. Tämän takia me kaikki rukoilemme itään päin kääntyneinä; mutta harva meistä tietää, että silloin etsimme vanhaa isänmaata, paratiisia, jonka Jumala istutti Eedeniin, itään päin. Seisten rukoilemme sunnuntaisin, mutta syytä emme kaikki tunne; emme seiso vain siksi, että nousemme Kristuksen kanssa ylös ja pyrimme korkeuksiin, joka armo meille annettiin ylösnousemuksen päivänä ja josta muistutuksena seisomme rukouksen aikana, vaan tavallaan kuvaten myös odotettua ikuisuutta.

Siksi että se on päivien ruhtinas, ei Mooses kutsu sitä ensimmäiseksi vaan ykköseksi. Onhan sanottu, että `tuli ehtoo, ja tuli aamu, päivä yksi` (1 Moos.1:5 Septuagintan mukaan) ilmaisten sen kertautumista. Se on yhtä aikaa ensimmäinen ja kahdeksas, juuri se ensimmäinen ja kahdeksas päivä, josta psalminlaulajakin muistuttaa jossain Psalmien päällekirjoituksissa, siten ilmaisten tämän ajan jälkeistä tilaa, loppumatonta, illatonta päivää, jolla ei seuraajaa ole, päättymätöntä ja iätöntä ikuisuutta. On siis tarpeen, että Kirkko opettaa kaittaviaan rukoilemaan seisten, jotta loppumatonta elämää jatkuvasti muistaessamme, emme laiminlöisi siihen varustautumista.

Ja myös koko viisikymmenpäiväinen helluntaiaika muistuttaa odottamastamme ylösnousemuksesta iankaikkisuuteen. Kun se yksi ja ensimmäinen päivä seitsenkertaistetaan seitsemästi, saadaan pyhän pääsiäisen seitsemän viikkoa. Viikon ensimmäisestä päivästä se alkaa ja päättyy samaan päivään, ja samanvertaisia päiviä on viisikymmentä. Näin se muuttumattomuudessaan kuvaa ikuisuutta alkaessaan ja päättyessään ikään kuin ympyrä samasta pisteestä. Kirkon säädökset opettavat meitä sinä aikana mieluiten rukoilemaan seisten, käytännön muistutuksena ikään kuin siirtämään mielemme tästä ajasta tulevaan. Ja joka päivä polvistuessamme ja noustessamme kuvaamme, miten synnin kautta sorruimme maahan ja Luojamme ihmisrakkauden kautta saimme taas kutsun taivaaseen.

Päivä ei riitä kertoakseni Kirkon kirjoittamattomista salaisuuksista. Jätän muut, kysyn vain, mistä kirjoituksesta olemme saaneet uskontunnustuksen, sen että uskomme Isään ja Poikaan ja Pyhään Henkeen? Varmaankin kasteen traditiosta, siitä, että hurskaasti olemme velvollisia uskomaan niin kuin meidät kastetaan, esittämään samanlaisen tunnustuksen kuin kasteessa.

Suotakoon meille samasta syystä, että ylistämme uskomme mukaisesti. Jos joku hylkää ylistyslauselman, koska se on kirjoittamaton, osoittakoon meille kirjalliset todistukset uskon mukaisesta tunnustuksesta ja muusta, mitä olemme luetelleet. Kun nyt on näin paljon kirjoittamatonta, jolla on niin suuri merkitys hurskauden salaisuudelle, he eivät suvaitse meille yhtä isiltämme perittyä sanaa, jonka tapaamme kirkkojen väärentämättömien jäsenten vilpittömänä käytäntönä ja jonka merkitys ja tärkeys ei ole suinkaan pieni tälle salaisuudelle."

Basileioksen väite on tietysti paikkansa pitämätön, sillä apostoliset Uuden testamentin kirjoitukset osoittavat selvästi, etteivät mainitut traditiotavat voi olla heistä lähtöisin, vaan ovat myöhemmin syntyneitä. Edellä lainatussa kannanotossa Basileios näet puolustaa ristin merkkien tekemistä, itään päin kääntyneenä rukoilemista, eukaristian avuksi huudon sanoja, kasteveden ja voiteluöljyn siunaamista, ynnä muuta samankaltaista. Tämän kaiken hän väittää periytyneen isien välityksellä `apostolien kirjoittamattomasta opetuksesta´.

Näiden `kirjoittamattomien´ opetusten joukkoon kuuluu Basileioksen mukaan myös se `uskontunnustus´ joka sisältää sen että uskomme Isään ja Poikaan ja Pyhään Henkeen?´ Tämä kolminaisuuskaavan sisältämää `uskontunnustusta´ ei siis Basileioksen mukaan ole saatu mistään `kirjoituksesta´ vaan sen sijaan `kasteen traditiosta´.

Kasteen `traditiolla´ Basileios on saattanut viitata ( muun tradition lisäksi) ehkä myös Didakheen tekstiin, ei sensijaan Matteuksen evankeliumin kastekäskyyn. Matteuksen evankeliumi kuului näet varmuudella `kirjoitusten´ joukkoon.

Erikoisesti se havainto on mielenkiintoinen, että kun Basileios väittää uskontunnustuksen Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen pohjautuvan, ei mihinkään "kirjoitukseen", vaan "kasteen traditioon" , hän ilmeisesti tarkoitti tällä lausumallaan sitä, että hänkin tiedosti Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyn sisällön esiintyneen alkuaan sen `esinikealaisessa` muodossaan, joka siis kuului:

"Mentyänne kaikkeen maailmaan tehkää oppilaita kaikista kansoista, minun nimessäni opettamalla heitä pitämään kaiken, minkä minä olen käskenyt teidän pitää."

Tai vaihtoehtoisesti:

"Menkää minun nimessäni kaikkeen maailmaan tekemään oppilaita kaikista kansoista, opettaen heitä pitämään kaiken minkä minä olen käskenyt teidän pitää."

Kun Basileioksen elinvuodet on ajoitettu vuosiin 329-379, on hän siis syntynytkin vasta Nikean kirkolliskokouksen jälkeen. Onko hän täten voinut todella tarkoittaa, ettei kastekäytäntö perustu mihinkään kirjoitettuun kohtaan, ei edes Matteuksen evankeliumin nykymuotoisen lähetyskäskyn kastekäskyyn?

Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyä ei siis ilmeisestikään vielä Basileioksen aikana oltu muutettu nykymuodon mukaiseksi, vaan Matteuksen teksti esiintyi edelleenkin Eusebiuksen viljelemässä esinikealaisessa muodossa.

Koska Didakheen tekstikin oli jo ollut pitkään olemassa, niin ainakin sen sisällöstä Basileios on ilmeisesti ollut tietoinen.

Se on kuitenkin täysin selvää, että Basileios esittää itse kysymyksen: "Mistä `kirjoituksesta´ olemme saaneet uskontunnustuksen, sen että uskomme Isään ja Poikaan ja Pyhään Henkeen? " Hän myös itse vastaa: "Varmaankin `kasteen traditiosta´, siitä, että hurskaasti olemme velvollisia uskomaan niin kuin meidät kastetaan, esittämään samanlaisen tunnustuksen kuin kasteessa."

Ainakin siitä nämä Basileioksen teksti todistaa, että jos Matteuksen lähetyskäskyn sanat oli jo muutettu nykymuotoonsa (poistamalla tekstistä sanat: ”minun nimessäni”, ja lisäämällä tekstiin sanat: ”kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”) Basileios oli tietoinen siitä, ettei tämä muutettu muoto suinkaan ollut tämän lähetyskäskyn alkuperäinen muoto.

LÖYTYYKÖ KOLMINAISUUSOPPI RAAMATUSTA?

Vaikka on lukuisia Vt:n kohtia, jotka on pyritty tulkitsemaan kolminaisuusoppia tukeviksi, nämä tulkinnat ovat poikkeuksetta siksi "köykäisiä", ettei niitä kannata edes toistaa. Riittänee, kun lainataan muutama rivi edesmenneen Antti J. Pietilän Kristillisen dogmatiikan II:sta osasta, sivuilta 144-145. Kolminaisuusopin raamatullisia perusteita aikanaan käsitellessään hän kirjoitti:

"Mitä siis ensiksi Vanhaan Testamenttiin tulee, voidaan nykyään todellisena tutkimuksen tuloksena todeta, että siinä ei ole mitään varsinaista kiinnekohtaa tälle opille." Ja: "Kolminaisuusaatteen etsiminen Vanhasta Testamentista on tuloksetonta."

Näin siis oli jo Pietilän mukaan siitä huolimatta, että huomioidaan monien kohtien kertoma, Jumalan käyttämä monikkomuoto itsestään, ja muu samankaltainen.

Onhan samoin Uuden testamentinkin puolella lukuisia kohtia, joissa ilmenee kolmen jumalallisen subjektin yhteistyö, sisäkkäisyys ja limittäisyys. Tässä mielessä kolminaisuuden olemassaolo on siis täyttä todellisuutta, mutta tämähän ei olekaan asian ydin. Ydin on siinä, voidaanko niin sanotun Atanasiuksen uskontunnustuksen määritelmää pitää totuutta vastaavana vaiko ei. Tämä määritelmä näet väittää, ettei: "... kolminaisuudessa ole yksikään persoona ollut ennen eikä jälkeen toinen toistaan, eikä yksikään ole toista suurempi eikä vähempi, vaan kaikki persoonat ovat toistensa suhteen tasavertaisia, yhtä iankaikkisia ja yhtä suuria."

Raamatuntuntemukseni perusteella minun on todettava, etten voi edellä esitettyyn määritelmään yhtyä. En siis usko sen sisältöön, ja tiedän senkin, etteivät alkukristityt myöskään siihen uskoneet.

Vielä meidänkin päivinämme eräät kristityt ovat vetämässä tervettä hyväksymisen rajaa uskontunnustusten väliin. Esimerkiksi Syyrian kristillisyydestä kirjoittanut V. P. Seppälä sanoo kirjassaan `Kerubin silmin´ sivulla 134 seuraavaa:

”Nikean tunnustus esittää pelastushistorian keskeiset osat sellaisina kuin luotettavin apostolinen traditio eli Raamattu ne kuvaa. Nikean jälkeisissä keskusteluissa opin hiominen suuntautui kuitenkin maalaisjärjen rajat ylittäviin abstraktioihin Kristuksen luonnosta, hypostasiksesta ja prosoponista. Nykynäkökulmasta katsoen on lisäksi ilmeistä, että keskustelu oli riippuvainen aikansa filosofisista premisseistä, lähinnä aristoteelisen kielifilosofian paradigmasta, ja kreikan kielen sanastosta. Älylliseltä ja ekumeeniselta kannalta on valitettavaa, että näille ihmisajattelulta maistuville spekulaatioille kehittyi eräänlainen kristinuskon olemuksen määrittämisen monopoli, joka edelleen jarruttaa kirkkojen yhdentymiskehitystä.”

Näin siis edellä V. P. Seppälä tulkitsee Nikean tunnustuksen luonnehtivan `pelastushistorian keskeisiä osia´ Raamatun mukaisesti.

Nikean uskontunnustuksessakin on kuitenkin jo erittäin arveluttavia sanoja, lauseita ja jopa virkkeitä, jotka menevät `yli sen´ mitä Raamattuun on kirjoitettu. Varsinkin lopun `kirous´ jonka tunnustus kohdistaa tunnustuksen sisällöstä ja tekstistä poikkeavasti ajatteleviin kristittyihin, on erittäin arveluttava. Sitä ei voi hyväksyä, sillä se on tähdätty niitä tunnustuksen syntyajan kristittyjä vastaan, jotka kuitenkin muodostivat oman aikansa ajattelun suhteen selvän enemmistön sen aikaisten kristittyjen joukossa.

Siksi minä vedänkin oman hyväksymiseni rajan Nikean tunnustuksen syntyajasta vieläkin kauemmaksi taaksepäin, eli alkuperäiseen roomalaiseen uskontunnustukseen, joka ei sisällä arveluttavuuksia.

Kaikki läntiset kaste- ja uskontunnustukset pohjautuvat näet vanhaan roomalaiseen uskontunnustukseen, jonka sanamuoto näyttää kreikankielisenä vakiintuneen 200-luvun ensimmäisten vuosikymmenien aikana. Tämä Symbolum romanum:in teksti on kreikankielisenä säilynyt Marcellus Ancyralaisen vuonna 340 kirjoitetussa kirjeessä Rooman piispalle. On todennäköistä, että tämä uskontunnustus on peräisin jo ensimmäisen vuosisadan loppupuolelta tai toisen alkupuolelta. Sitä käytettiin katekumeenien eli kasteoppilaiden valmentamisessa kasteen vastaan ottamiseen.

Symbolum romanumin käännöshahmotelmani kuuluu:

"Minä uskon Isään Jumalaan, Kaikkivaltiaaseen, ja hänen ainosyntyiseen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen, meidän Herraamme, Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta syntyneeseen, Pontius Pilatuksen aikana ristiin naulittuun ja haudattuun, kolmantena päivänä kuolleista nousseeseen, taivaisiin ylösnousseeseen, Isästä oikealle istuneeseen, josta hän tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, ja Pyhään Henkeen, pyhään seurakuntaan, syntien anteeksi antamiseen, lihan ylösnousemukseen, aamen."

Tämä tunnustus tunnustaa Isän Jumalan Kaikkivaltiaaksi (tai oikeammin: kaikkea hallitsevaksi) ja Jeesuksen Kristuksen tämän Isän Jumalan ainosyntyiseksi Pojaksi. Tämä oli alkuaan vanhin tunnettu kristittyjen uskontunnustuksista, ja tunnustan tämän tunnustuksen sisällön yhtä pitäväksi Raamatun tekstien sisällön kanssa.

"MINÄ OLEN..."

Jahven enkelin kerrotaan ilmestyneen aikoinaan Moosekselle palavan orjantappurapensaan liekissä. Koska pensas ei tulessa palaessaan ollenkaan kulunut, meni Mooses lähemmäksi näkemäänsä ihmettelemään. Silloin Jumalan kerrotaan puhuneen hänelle pensaan keskeltä. Jumala kielsi häntä tulemasta lähemmäksi, sekä käski häntä riisumaan kengät jalastaan, sanoen perusteeksi: "...paikka jossa seisot, on pyhä maa."

Tämän jälkeen (2 Moos.3:1-5) Jumala esitteli itsensä Moosekselle, sanoen: "Minä olen sinun isiesi Jumala, Aabrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala."

Jumala jatkoi, puhuen Moosekselle kansastaan Egyptin orjuudessa, sekä käskien Moosesta menemään Faaraon luo Hänen lähettiläänään, vapauttamaan kansa orjuudesta, sekä johdattamaan heidät luvattuun maahan.

Vastaukseksi Mooses esitti Jumalalle kysymyksen, sanoen: "Katso, kun minä menen israelilaisten luo ja sanon heille: `Teidän isienne Jumala on lähettänyt minut teidän luoksenne`, ja kun he kysyvät minulta: `Mikä hänen nimensä on?` niin mitä minä heille vastaan?" (2 Moos. 3:13).

Jumalan vastauksen (3:14) esitän seuraavassa vähän tarkemmin. Heprean teksti latinalaisin kirjaimin ja suomenkielisellä käännöksellä varustettuna kuuluu:

Vajjoomer Eloohiim elMooshee Ehjee asher Ehjee.

Silloin sanoi Jumala Moosekselle: "Minä Olen mikä Minä Olen."

Vajjoomer koo toomar libnee Jisraeel Ehjee

Ja Hän sanoi: "Siten sano lapsille Israelin: `Minä olen

shelaachanii aleekem.

lähetti minut luoksenne`."

Tekstin mukaan Jumala esitteli nimensä olevan heprean kielellä "Ehjee", mikä merkitsee "Minä olen" (sanasta "haajaa" = olla olemassa / omistaa elämä.)

Ehjee-sanaa käytetään heprean alkutekstissä Jumalan olemisesta ihmisten kanssa:

"Ja Herra sanoi Jaakobille: `Palaja isiesi maahan ja sukusi tykö, ja Minä Olen (veEhjee) sinun kanssasi"(1 Moos.31:3).

"Hän vastasi: `Sillä Minä Olen (kiiEhjee) sinun kanssasi`"(2 Moos 3:12).

"Mene siis nyt, ja Minä Olen (veaanookii Ehjee) sinun kanssasi" (2 Moos. 4:12).

Tästä Jumalan nimen "Minä Olen"- merkityksestä on tehty pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Uuden testamentin sanomaa tulkittaessa ja selitettäessä on katsottu Jeesuksen käyttäneen tätä nimeä itsestään esimerkksi seuraavissa kohdissa:

"Sen tähden minä sanon teille, että te kuolette synteihinne, sillä ellette usko että Minä Olen, kuolette synteihinne" (Joh.8:24).

"Kun te olette ylentäneet Ihmisen Pojan, silloin te ymmärrätte, että Minä Olen, etten itsestäni tee mitään..." (Joh.8:28).

"Niin juutalaiset sanoivat hänelle: `Et ole vielä viisi kymmenvuotias, ja olet nähnyt Aabrahamin.` Jeesus sanoi heille: `Totisesti, totisesti sanon teille: ennen Aabrahamin syntymistä Minä Olen" (Joh.8:58).

Edellä esitetyt lainaukset ovat Vapaan Evankeliumisäätiön kustantamasta Uuden testamentin sanatarkasta käännöksestä. Saman laitoksen Joh.8:58 alaviitteessä on seuraava selitys:

"8:58 Vrt. Jh.1:1-3, 2 Moos.3:14. Sanat `minä olen` vastaavat tarkasti alkutekstiä: Kirkkoraamattuun on mieli valtaisesti lisätty sana `ollut`... Sanat `Minä Olen` viittaavat Vanhan testamentin Jumalan nimeen, josta tunnetaan vain konsonantit "jhv", mutta vokaaleista ei ole tietoa. Luther rinnasti tämän Vt:n nimen Kristukseen."

Edellä lainatuissa evankeliumikohdissa on kyse kreikankielen sanoista "egoo eimi ." "Egoo " on persoonapronominin "minä" – muoto, ja "eimi " on olla- verbin yksikön ensimmäinen persoona "olen", siis: "minä olen." Verbi " eimi " on preesensmuoto, merkiten nykyhetkessä jatkuvaa olemista.

Kirjassaan "Johdatus Uuden testamentin kreikkaan" (sivulla 191) Jerker Blomqvist puolustaa entisen Kirkkoraamatun Joh. 8:58 käännöstä, kirjoittaen:

"Muoto "eimi" on tosin preesens, mutta se käännetään tässä: `olen ollut´ (jo ennen kuin...). Toiminnasta joka on jonkun aikaa jatkunut ja jatkuu yhä, kreikka käyttää prees:ä suomi perf:ä."

Havaisemme siis, että Saarisalo ja Blomqvist ovat keskenään eri mieltä siitä, miten "egoo eimi" - sanat tulisi edellä lainatuissa evankeliumin kohdissa tulkita.

Apostoli Johannes kirjoitti evankeliuminsa kreikan kielellä. Tarkoittiko siis Johannes, ilmaistessaan Herramme Jeesuksen puhumia arameankielisiä sanoja kreikankielisillä vastineilla, ja käyttäessään tässä yhteydessä sanoja "egoo eimi”, että Herramme olisi näitä ilmaisuja käyttäessään tarkoittanut sanoa olevansa sama Vanhan testamentin "Ehjee", joka puhui 2 Moos.3:14:sta?

Tähän kysymykseen löytyy apu Septuagintasta, jossa kohta kuuluu:

"Ja sanoi Jumala Moosekselle: `Minä olen Oleva`: Ja hän sanoi: "Näin sinun tulee sanoa pojille Israelin: `Oleva lähetti minut luo teidän`."

Havaitsemme siis, ettei Jumalan "Ehjee"- nimen vastineena Septuagintassa esiinnykään persoonapronominin "minä"- muotoa ("eimi") yhdessä "olla"- verbin yksikön ensimmäisen persoonan ("egoo") kanssa, vaan saman "olla"- verbin määräävällä artikkelilla substantivoitu preesensin partisiipin maskuliinimuoto "ho Oon." Tämä substantivoitu partisiippi merkitsee: "joka on" ja / tai: "oleva."

Tämä ero "eimi"- verbin ”olen”- muodon ja saman verbin substantivoidun partisiipin "ho oon" = ”joka on”- muodon välillä ei itsessään ole järin suuri, eikä se vielä paljon merkitse. Kun Johanneksen kirjoitukset kuitenkin muuallakin käyttävät tätä samaa partisiippia Isästä Jumalasta, vieläpä selvästi eroittaen sen käytön Jeesuksen persoonasta (Jeesus mainitaan tekstissä erikseen), silloin myös edellä mainitun verbin ja sen partisiippimuodon eron merkitys kasvaa merkitsevästi.

Johanneksen Ilmestyskirjasta löydämme ainakin 5 kohtaa, joissa tällä määräävällä artikkelilla ("ho") substantivoidulla "oon"- partisiipilla tarkoitetaan aina Isää, muttei koskaan Poikaa. Tästä esimerkkinä Ilm. 1:4-5:

" Johannes seitsemälle seurakunnalle Aasiassa: Armo teille ja rauha Olevalta ("ho oon") ja Joka Oli ("ho een") ja joka (on) Tuleva ("ho erkhomenos"), ja seitsemältä Hengeltä, jotka edessä hänen valtaistuimensa, ja Jeesukselta Kristukselta joka (on) uskollinen todistaja, ensin syntynyt kuolleiden joukosta, ... ja hallitsija maan kuninkaiden. ..."

Kuten tekstistä havaitsemme, ilmaisu: "Oleva" / "joka On" kuuluu yksinomaan Isälle Jumalalle, koska meidän Herramme Jeesus mainitaan erikseen vasta myöhemmin.

Kun tämän jälkeen vertaamme muutamia 2 Moos. 3:14 sanoja heprean ja kreikankielisissä teksteissä keskenään, asettaen ne alatusten, mitä havaitsemme?

Ehjee asher Ehjee... Ehjee shelaashanii.....

Egoo Eimi ho Oon Ho Oon apestalken.....

Minä olen joka On... Joka On lähetti....

Havaitsemme, että ehjee- verbi merkitsee verbinä "minä olen"- sanontaa, ilman mitään erikoista korostusta. Samoin kreikankielen "egoo"- persoonapronomini + olla ("eimi") verbi merkitsee "minä olen"- sanontaa, ilman mitään erikoista korostusta. Heprean "asher"- sana merkitsee: "joka", ja vastaa kreikankielen substantivoidussa partisiippi-ilmaisussa määräävää "ho "- artikkelia. Sen sijaan heprean "Ehjee"- verbi Jumalan nimenä merkitsee "Minä Olen" (nyt korostettuna), mutta tämän vastine ilmaistaankin kreikankielellä "eimi"- verbin substantivoidulla partisiipilla "ho Oon" merkiten: "joka On" / "Oleva."

Apostoli Johannes oli varmasti tietoinen siitä, että Septuagintassa esiintyivät sanat: " Egoo eimi ho Oon " Jumalan itse-esittelynä. Jos Johannes siis tekstiä Joh.8:58 kirjoittaessaan olisi halunnut varmistaa Jeesuksen tarkoittaneen olevansa 2 Moos. 3:14 puhuva Jahve, hän (todennäköisesti) olisi lisännyt tekstiinsä ”ho Oon” - sanat, eli kirjoittanut Jeesuksen sanoneen: "Ameen ameen legoo hyymiin; prin Aabraham genesthai, egoo eimi ho Oon." Hän olisi siis kirjoittanut evankeliuminsa näihin kohtiin "egoo eimi" -sanojen perään sanat "ho Oon".

Silti ei näiden Johanneksen evankeliumikohtien "egoo eimi" -ilmaisujen tarvitse välttämättä olla pelkästään Jeesuksen aikaisempaa olemassaoloa merkitseviä, vaikka se tekstiyhteydestä päätellen onkin todennäköisintä Niillä on nimittäin ilmeinen yhteys Jesajan kirjan kohtiin: 43:10, 44:6, 41:4, 48:12.

Näiden kohtien Septuagintakäännöksessä Jumala puhuu itsestään "egoo eimi"- ilmaisuilla, joskus jopa ilman predikatiivin täydennystä. Näitä Jesajan kirjan ilmaisuja sovelletaan myös muuallakin Uudessa testamentissa Herraamme Jeesukseen: Hepr. 13:8, Joh. Ilm. 1:17, 2:8, 22:13.

Edellä sanotun vahvistaa vielä seuraava toteamus: Isän Jumalan kirkkauden säteilynä ja Hänen olemuksensa juurikuvana (Hepr.1:1-4) Herramme Jeesus oli Johanneksen mukaan juuri se Jahve (Jes.6:1-5), jonka Jesaja näki (Joh.12:41) istuvan korkealla ja ylhäisellä istuimellaan. Jesajan tämän kohdan tärkeät jakeet kuuluvat lyhenneltynä:

Jae1. "Kuningas Ussian kuolinvuotena minä näin Herran (hepreaksi "Adonai") istuvan korkealla ja ylhäisellä istuimella..." Jae 3. "Ja he (= serafit) huusivat toisilleen: `Pyhä, pyhä, pyhä Herra Sebaot (hepreaksi. "Jahve Sebaot")...." Jae 5. "...minun (= Jesajan) silmäni ovat nähneet Kuninkaan, Herran Sebaotin (hepreaksi: "Jahve Sebaot")

Ensimmäsessä jakeessa Jesaja kertoo nähneensä "Herran." Jakeen 5 mukaan Jesaja selvästi tarkoitti nähneensä "Jahve Sebaotin". "Jahve Sebaotista" oli kysymys myös 3 jakeen mukaan serafien ylistyksen kohteena.

Hyvin kaukaa haetulta, jopa mahdottomalta, tuntuu sellainen selitys, että jakeessa yksi näkemisen kohteena mainittu "Adonai" olisi eri "henkilö" kuin jakeissa 3 ja 5 mainittu "Jahve Sebaot". Onkin selvää, että Jahve Sebaotin näkemisestä on koko jaksossa kyse, ja näin ollen ensimmäisessä jakeessa esiintyvä "Adonai"- nimityskin tarkoittaa "Jahve Sebaotia".

Kun juutalaiset kirjanoppineet pyrkivät välttämään Jumalan Jahve- nimen lausumista kaikin tavoin. He lukivat "Adonai" aina silloin kun tekstissä luki "Jahve", ja varustivat myös tekstit "Adonai"- nimen reunahuomautuksilla. Sieltä reunoilta Adonai- nimi on sitten tekstien jäljentäjien toimesta siirtynyt myös itse tekstiin, alkuperäisen Jahve-nimen tilalle. Näin on ilmeiseti käynyt myös tässä Jesaja 6:1:ssä.

Ilmeistä onkin, että itä- aramean Vanhan testamentin tekstiperinnettä edustava Peshitto- käännös tuntee "Jahve"- nimen myös tässä Jes.6:1:n jakeessa. George Lamsan englanninkielisessä Peshitto- käännöksessä, joka tehty tästä itä- aramean tekstistä, löytyy "Herra"- nimen vastine tässä Jesaja 6:1 kohdassa kirjoitettuna suurin kirjaimin: "LORD".

Monissa englanninkielisissä käännöksissä "Jahve"- nimi käännetään "LORD", kun taas "Adonai"- nimi muodossa "Lord".

Palatkaamme nyt Jesaja 6:1,3,5 jakeissa kerrottuun Herra Jumalan näkemiseen. On huomattava, että Raamattu kertoo, muuallakin, että ihmiset ovat nähneet Jumalan (esimerkiksi 2 Moos.24.10).

Toisaalta Uusi testamentti sanoo, ettei "...kukaan ole milloinkaan nähnyt Jumalaa" (Joh 1:18), ja: Jumalaa "... ei yksikään ihminen ole nähnyt, eikä voi nähdä" (1 Tim.6:16).

Miten tämä näennäinen ristiriita on ymmärrettävissä?

Johannes antaa ristiriitaan selittävän ratkaisun, kertoessaan (Joh.12:37-41) sen tosiasian, että kun Jesaja kertoi nähneensä Jahven, hän tosiasiassa näkikin Herramme Jeesuksen pre-eksististenttisen olemuksen ja kirkkauden. On myös huomattava, että Johannes ei kerro Jesajan nähneen Jeesuksen lisäksi Isää Jumalaa. Jesaja siis näki ja katseli yhtä Herraa ja Jahvea, joka Johanneksen todistuksen mukaan oli Jeesus.

Isää Jumalaa ei kukaan ihminen ole koskaan nähnyt, mutta Isän Jumalan kuvan eli pre-eksistenttisen Jeesuksen monikin menneiden aikojen pyhä on saanut nähdä.

On myös kiintoisaa, että niin sanottujen Jehovan todistajien Uuden maailman raamatunkäännökseen on lisätty Jahve- nimi "Jehova"- nimen muodossa niihin kohtiin, josta he katsovat juutalaisten kirjanoppineiden tämän nimen poistaneen. Tässä käännöksessä "Jehova"- nimi esiintyy myös Jesajan 6:1:ssä. Näin Jehovan todistajat tosiasiassa (joskin ymmärtämättään ja tietämättään) todistavat Herramme Jeesuksen Jahveksi.

JEESUS KRISTUS; LUOTU VAIKO SYNTYNYT?

On kristillisen uskomme perustotuus, että Herramme syntyi tänne aikaan neitsyt Mariasta. Uusi testamentti kertoo Jeesuksen sikiämisen toteutuneen Pyhän Hengen vaikutuksesta, ilman Marian kihlatun puolison apua, eli ilman Joosefin osuutta. Kuitenkaan meidän Herramme persoonallisuuden alku ei ole Johanneksen mukaan syntyisin maasta, kuten tavallisten ihmisten (Joh.3:31), vaan "hän joka taivaasta tulee, on yli kaikkien." Raamattumme tunteekin hänet pre-eksistenttisenä eli ennen ihmiseksi syntymistään ennalta olemassa olleena persoonana (Matt.1:17-23, Luuk.1:26-35).

Apostoli Paavali kertoo Jeesuksen olemassaolosta ennen ihmiseksi syntymistään seuraavin sanoin (Fil 2:6-7):

"Hos en morfee Theuu hyparkhoon uukh harpagmon heegeesato to einai isa Theoo Alla heauton ekenoosen, morfeen duuluu laboon, en homoioomati antroopoon genomenos."

"Joka muodossa Jumalan olemassaolevana ei ryöstösaaliina pitänyt oloaan vertaisena Jumalalle, vaan hän itsensä tyhjensi, muodon orjan ottaen, kaltaisuudessa ihmisten tullen: ...".

Profeetta Miika ennusti aikanaan Jeesuksen syntymisen Beetlehemissä (Miika 5:1 = Matt.2:3-6, Joh.7:42), mutta lisäsi hänen alkuperänsä olevan "muinaisuudesta, iankaikkisista ajoista."

Kuningas Salomonin sananlaskujen kirjan 8:22-31 on vanhastaan ymmärretty puhuvan Herramme pre-eksistenssistä. Kirkkoisä Eusebius viittaa Kirkkohistoriassaan tähän kohtaan, lainaten samalla tekstiä Septuagintan mukaisena:

"Siitä, että oli Olento, joka eli ja oli olemassa ennen maailman luomista, joka avusti Isää ja maailman Jumalaa kaikkien elävien olentojen luomisessa, jota sanottiin Jumalan Sanaksi ja Viisaudeksi, siitä voidaan...kuulla itse Viisaudelta, hänen omasta suustaan, sillä hän lausuu Salomonin kautta selvästi nämä salaperäiset sanat: `Minä, Viisaus olen majoittunut Neuvokkuuden luo; olen kutsunut avukseni tiedon ja ajatuksen. ... Herra loi minut töittensä aluksi, tekojansa varten. Ennen aikojen alkua hän loi minut, alussa, ennen kuin hän loi maan, ennen kuin veden lähteet tulivat näkyviin, ennen kuin vuoret saivat sijansa, ennen kaikkia kumpuja hän loi minut. Kun hän valmisti taivasta, olin hänen mukanaan, kun hän kiinnitti vesipilvet taivaan alle, olin hänen kanssaan järjestämässä. Minä se olin, jonka kanssa hän joka päivä iloitsi. Riemuitsin hänen kanssaan, kun hän riemuitsi, valmistettuaan maailman.`"

Eusebiuksen mukaan Jumalan Sana ja Viisaus kertoo edellä lainatussa tekstissä itse sen, että hänet on luotu!

Septuagintan teksti sanookin (8:22-23):

"Kyyrios ektisen me arkheen hodoon autuu, eis erga autuu, pro tuu aioonos ethemelioosen me, en arkhee...

" Herra loi minut hänen teittensä aluksi, töitään varten, ennen kuin aika oli, hän asetti minut olemaan, alussa,...

Heprean tekstissä esiintyy "kanani"- verbi, joka on muuallakin kuin tässä käännetty luomista tarkoittavaksi:

"Niinkö sinä maksat Herralle, sinä houkka ja tyhmä kansa? Eikö hän ole sinun Isäsi, joka sinut loi? Hän sinut teki ja valmisti"(5 Moos.32:6). Ja: "Sillä sinä olet luonut minun munaskuuni, sinä kudoit minut kokoon äitini kohdussa"(Ps. 139:13).

Ei siis ole perää siinä väitteessä, jonka joskus kuulee, ja jonka mukaan heprean verbi "kaanaa" ei koskaan eikä missään merkitse luomista, vaan aina ja kaikkialla "hankkimista", "ostamista" tai "omistamista."

On kuitenkin merkittävää, että Uuden testamentin kirjoittajat ovat hyväksyneet Septuagintakäännöksen käyttöönsä. Ja mikä vielä merkittävämpää, he ovat hyväksyneet Septuagintan tekstin myös sananlaskujen 8:22 ollessa kyseessä. Itse asiassa tähän Sananlaskujen kohtaan perustuu Paavalin Kolossalaiskirjeen 1: 15 - 17 teksti:

"Hos estin eikon tuu Theuu aoratuu, proototkos pasees ktiseoos, hoti en autoo ekstisthee ta panta en tois uuranois kai epi tees gees,

"Joka on kuva Jumalan näkymättömän, ensinsyntynyt kaiken luomakunnan, sillä hänessä luotiin kaikki taivaissa ja päällä maan,

ta orata kai ta aorata, eite thronoi Eite kyrioteetes eite arkhai eite eksuusiai: ta panta di autuu kai eis auton ektistai.

näkyväiset ja näkymättömät, joko valtaistuimia tai herrauksia tai hallituksia tai valtoja: kaikki hänen kauttaan ja häneen on luotu.

Kai autos estin pro pantoon kai panta en autoo synesteeken."

Ja hän on ennen kaikkia ja kaikki hänessä pysyy voimassa.,"

Ensiksikin on huomioitava, että apostoli Paavali ei kirjoittanut: "Ensinsyntynyt, ennen kaikkea luomakuntaa" vaan "kaiken luomakunnan ensinsyntynyt." Toiseksi on huomioitava ettei hän myöskään kirjoittanut: "prootoktistos" = ensinluotu, vaan "proototokos" = ensinsyntynyt. Kolmanneksi on huomioitava, ettei hän myöskään kirjoittanut pelkästään: "proototokos tees ktiseoos" = luomakunnan esikoinen, vaan: "proototokos paasees tees ktiseoos" = kaiken luomakunnan esikoinen.

Paavali siis ensinnäkin puhuu Herramme pre-eksistenssistä siten, että hän käyttää hänestä sanaa "Proototokos" = ensinsyntynyt. Kuitenkin hän käyttää Jeesuksesta samassa yhteydessä myös ilmaisua "kaiken luomakunnan esikoinen", vaikka hän seuraavassa jakeessa selittääkin, että "kaikki on luotu hänen kauttansa ja häneen.

Mitä hän siis tarkoittaa kirjoittaessaan, että Herramme on "kaiken luomakunnan ensinsyntynyt", siis kuitenkin luomakunnan piiriin kuuluva? Tämä selviää, kun vertaamme sanontaa toiseen ilmaisuun, muutamaa jaetta myöhemmin. Kol. 1:18 luemme:

"Kai autos estin hee kefalee tuu soomatos, tees ekkleesiaas: hos estin arkhee, proototokos ek toon nekroon, hina geneetai en paasin autos prooteuoon,..."

"Ja hän on pää ruumiin, seurakunnan: (hän) joka on alku, ensinsyntynyt kuolleista, jotta hän olisi kaikessa ensimmäinen,..."

Kun sanotaan hänen olevan "kuolleista ensinsyntynyt" eli kuolleitten joukosta ensinsyntynyt, ymmärretään sen tarkoittavan, että hän on ensimmäinen kuolleitten joukosta uuteen elämään noussut. Kun siis muutamaa jaetta aikaisemmin sanotaan hänen olevan "kaiken luomakunnan ensinsyntynyt", emme analogian mukaan voi välttyä siltä toteamukselta, että hän kuitenkin kaiken luomakunnan esikoisena on itsekin luomakunnan piiriin kuuluva.

On myös erittäin merkittävää huomioida, miten Ateenan yliopiston oppineiden (uskollisesti alkutekstin merkityksen välittämiseen pyrkinyt) nykykreikankielinen vuoden -67 Uuden testamentin tekstilaitos on kääntänyt tämän Kolossalaiskirjeen 1: 15 kohdan nykykreikaksi. Teksti kuuluu sanojen alisella käännökselläni varustettuna:

"Aftos ine ikon tu aoratu Theu, prototokos olon ton dimiurjimaton, dioti di aftu edimiurjithisan ta panta,..."

Hän on kuva näkymättömän Jumalan, ensinsyntynyt kaikkien luomusten, koska hänen kauttaan luotiin kaikki,...

Alkutekstin kirjoittajan käyttämää `luomista´ ja `luomakuntaa´ merkitsevä `ktisis´-sanan genetiivimuotoa `ktiseoos´ ei siis olekaan käännetty nykykreikan `luomista´ tai `luomakuntaa´ merkitsevien vastineiden (dimiurjia / dimiurjima) genetiivimuodoilla (dimiurjias / dimiurjimatos), vaan `luomuksia´ monikossa merkitsevällä genetiivin monikolla `dimiurjimaton.´ Tämän käännöksen mukaan Jeesus siis oli pre-eksistenttisessä olotilassaan kaikkien Jumalan luomakuntaan kuuluvien `luomusten´ `ensinsyntynyt´ eli esikoinen.

Lienee aiheellista kertoa tässä yhteydessä myös, että Jehovan todistajien Uuden maailman käännöksen nykykreikankielinen tekstilaitos on kääntänyt alkutekstin sisältämän `ktiseoos´-genetiivin nykykreikan `dimiurjias´-genetiiviksi. Myös Ilmestyskirjassa on kohta, jossa Herra itse kutsuu itseään " `Jumalan luomakunnan aluksi´ (Ilm3.14)."

"Kai too anggeloo tees en Laodikeiaa ekkleesiaas grapson: Tade legei ho Ameen, ho martys ho pistos kai eleethinos, he arkhee tees ktiseoos tuu Theuu, ..."

"Ja enkelille Laodikeiassa seurakunnan kirjoita: Näin sanoo Aamen, todistaja uskollinen ja totuudellinen, Alku luomakunnan Jumalan. ..."

On ilmeistä, että kumpikin näistä teksteistä (Kol.1:15, Ilm.3:14) pohjautuvat Septuagintan ilmaisuun: "Herra loi minut teittensä aluksi, töitään varten."

Emme täten voi välttyä siltä toteamukselta, että joskus menneisyyden iankaikkisuudessa on todellakin ollut hetki, jolloin tämä Jumalan luomakunnan ensinsyntynyt ja alku on tullut olemassaoloon.

Heprealaiskirje kylläkin puhuu Melkisedekistä (7:1-3), jolla "...ei ole isää, ei äitiä, ei sukua, ei päivien alkua eikä elämän loppua, mutta joka on Jumalan Poikaan verrattava." Tämä lausuma lienee kuitenkin ymmärrettävä inhimillisestä ajasta käsin katsottuna, jossa merkityksessä Jeesuksella, taivaasta kotoisin olevana, ei ollut tavallisen ihmisen merkityksessä päiviensä alkua.

Kun puhutaan Herramme muinaisesta alkuperästä (Miika 5:1), sekä hänen luomisestaan (San.l.8:22), asia voidaan ilmaista myös Joh. 5:26:n pohjalta: Sekä Isällä että Pojalla on elämä itsessään, mutta Pojalla se on siksi, että Isä on antanut elämän myös Pojalle.

Tosin emme voi edes ajatuksillamme tavoittaa hetkeä jolloin elämä Isältä Pojalle annettiin. Kun Jumala on Ikuinen eli aina olemassa ollut, emme näin ollen voi tavoittaa sitä "alkua", jolloin Poika astui Isästä itsenäiseen olemassaoloon.

Sananlaskujen 8 luku (jae 25) puhuu Herramme pre-eksistenssin alusta myös syntymisen verbiä käyttäen: "

".. pro de pantoon bunoon gennaa me."

"...ja ennen kaikkia kukkuloita hän synnytti minut."

Kun puhutaan syntymisestä, tarkoitetaan kunkin lajin synnyttävän oman lajisiaan jälkeläisiä. Eläimet synnyttävät eläimiä ja ihmiset ihmisiä. Näin voimme ajatella että Jumalakin synnyttää jumalia. Tätä ilmeisesti tarkoitetaankin, kun Joh. 1:18 puhutaan (vanhimpien ja luotettavimpina pidettyjen käsikirjoitusten mukaan) näkymättömän Jumalan lisäksi "ainutsyntyisestä Jumalasta."

"Theon uudeis heoraken poopote: monogenees Theos Ho oon kolpon tuu Patros, ekeinos eksekeesato."

"Jumalaa ei kukaan ole nähnyt koskaan: ainosyntyinen Jumala, joka on helmassa Isän, .hän on hänet selittänyt".

Tämän valossa on myös ilmeistä, mitä Johannes 1:1 todellisuudessa tarkoittaa. Jae ei voi tarkoittaa sitä, että Sana, vaikka hän oli Jumala, olisi sama Jumala, tai samaa Jumalaa jonka tykönä hän oli. Olen täysin tietoinen siitä kreikan kieliopin säännöstä, jonka mukaan määräävä artikkeli yleensä esiintyy subjektin muttei predikatiivin edellä, ja näin olisi täysin oikeutettua kääntää jae seuraavasti:

"En arkhee een ho Logos, kai Logos een pros ton Theon, Kai Theos een ho Logos."

" Alussa oli Sana, ja Sana oli luona Jumalan, ja Jumala oli Sana.."

Eli suomeksi sanottuna: "Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala."

Uskon silti Johanneksen tarkoittaneen asian ymmärrettäväksi siten, miten esimerkiksi Moffat kohdan kääntää:

The Logos existed in the very beginning, the Logos was with God, the Logos was divine.

Aivan alussa oli Logos, Logos oli Jumalan tykönä, Logos oli jumalallinen.

Entä, mikä oli se "alku" johon Joh.1: 1. viittaa, sanoessaan: "Alussa oli Logos..." ? Luonnollisimmillaan tämä Joh.1:1:n "alussa" viittaisi Raamatun kertomuksen alkuun, Raamatun ensimmäiseen jakeeseen, jossa kerrotaan: "Alussa Jumala loi taivaat ja maan ." Tätä alkua ei mitenkään selitetä, vaan nykyisen maan luomiskertomus alkaa varsinaisesti jatkosta, eli toisesta jakeesta.

Raamattu kuitenkin osoittaa, että ennen taivaan ja maan luomista Jumala oli luonut taivaallista luomakuntaa, eli henkimaailman olennot, taivaalliset hallitukset, herraudet ja vallat.

Jobin kirja kertoo, kuinka "Jumalan pojat" eli Jumalan enkelit iloitsivat ja riemuitsivat, katsellessaan taivaitten ja maan luomista (Job.38:4-7).

Kaikki nämä "Jumalan pojat" eli enkelitkin on luotu Herramme pre-eksistenttisen eli hänen ihmiseksi tuloaan edeltävän olemassaolonsa kautta, kuten Kol: 1: 16 sanoo. Ihmiseksi tuloaan edeltävässä ennaltaolonsa muodossa Herramme Jeesus on todellakin ollut "ennen kaikkia" (Kol. 1:17)., eli ennen kuin mitään muuta on tullut olemassaoloon.

Onko siis Joh.1:1:n "alussa" käsitettävä siten, että sillä tarkoitettaisiin Isän Jumalan olemassaolon alkua? Tällä tavalla monet kirkkoisät ovatkin Logoksen alusta asti olemisen tulkinneet, väittäen hänen olevan yhtä iankaikkisen kuin Isä Jumala. Olen kuitenkin ounastelemassa, että heidän näkemyksensä tässä asiassa ei perustu Raamatun teksteihin vaan Raamatun tekstien merkityksestä poikkeaviin Platonin ja Filonin filosofisiin hypoteeseihin Jumalan ja jumaluuden olemuksesta.

Ei näet ole edes olemassa Isän Jumalan olemassaolon alkua, vaan Hän on ollut aina olemassa (esim.Ps.90:2). Jos Joh.1:1:n "alussa"- sanalla tarkoitettaisiin Logoksen alussa oloa tässä merkityksessä, se alku häipyy todellakin tavoittamattomiin, menneisyyden hämärään, olemattomiin. Tätä tarkoittaessaan Johannes olisi myös varmaankin käyttänyt toista sanaa, vaikkapa "aei" = "aina." ("Aei een ho Logos..." j.n.e. = "Aina oli Sana..." j.n.e.

Nyt sen sijaan Johannes käytti sanaa "alussa", ja uskonkin tämän ilmaisun viittaavan tunnistettaviin teksteihin (1 Moos.1:1:n lisäksi) Vanhassa testamentissa.

Pauli Annalan teoksessa "Antiikin teologinen perintö" luvussa: "Logos: Vanhan ja Uuden testamentin välinen yhdysside" viitataan Joh.1:1:een seuraavin sanoin:

"...Kun Johanneksen prologin eksegeesiä harjoitetaan, se on ehdottomasti tehtävä hellenistijuutalaisen viisauskirjallisuuden tarjoamasta historiallisesta näkökulmasta. Kaksi teemaa nousee tällöin keskeiselle sijalle: ensinnäkin käsitys logoksen pre-eksistenssistä; toiseksi käsitys logoksen roolista luomisen agenttina. Logoksen pre-eksistenssiä koskevan ajattelun historiallinen tausta tulee esille Sananlaskujen kirjan 8. luvun kohdassa, jossa viisaus puhuu minä-muodossa itsestään seuraavasti:

`Minut Herra loi ennen kaikkea muuta, luomisensa esikoisena, ennen taivasta ja maata. Iankaikkisuudesta minä sain alkuni, kaiken alussa, ennen kuin maata oli (Snl 8:22-23)`

Jakeissa korostuu viisauden pre-eksistenttinen asema. Viisauden roolista itse luomisen tapahtumassa Sananlaskujen kirja antaa seuraavanlaisen kuvan:

`Jo silloin minä, esikoinen olin hänen vierellään, hänen ilonaan päivät pitkät, kaiken aikaa leikkimässä hänen edessään (Snl 8:30).`

Apokryfinen Viisauden kirja yhdistää logoksen ja viisauden seuraavalla tavalla:

Isien Jumala ja laupeuden Herra, sinä, joka olet tehnyt kaiken sanallasi ja joka viisaudellasi olet valmistanut ihmisen, että hän hallitsisi luotuja, jotka sinä olet luonut...(Viis.9:1-2).`

Johanneksen evankeliumin prologin ymmärtämistä valaisevat edelleen apokryfisen Siirakin kirjan 24. luku sekä Baarukin apokalypsin jakso 3:9-4:4. Näissä tekstikohdissa viisauden personofikaationa esiintyy feminiininen hahmo. Teosofisten ja synkretististen uskontojen aiheuttaman virhetulkinnan takia evankeliumin kirjoittaja käyttää pre-eksistenttisestä luomisen agentista logos-käsitettä eikä sofia-sanaa, jota viisauskirjallisuudessa tavallisesti käytettiin, puhuttaessa Jumalan luona olevasta esikoisesta. Toisin sanoen, välttääkseen vaaran tulla leimatuksi gnostikoksi, Johanneksen evankeliumin laatija piti maskuliinista logos-käsitettä sofia-sanaa sopivampana. Tämä niin hellenistijuutalaisuudessa kuin kreikkalaisessa filosofiassakin runsaasti käytetty logos-käsite muuttuu sisällöltään kristilliseksi välittömästi sillä hetkellä, kun evankelista prologin 14. jakeessa lausuu, että: `logos tuli ihmiseksi ja asui meidän keskellämme`."

Sananlaskujen kirjan mainitussa (8:22-31) kohdassa puhutaan Logosta tarkoittaen hänen alkuperästään (vanhemman kirkkoraamatun käännöksen mukaan) esimerkiksi seuraavin ilmaisuin: "ennen aikojen alkua", "iankaikkisuudesta", "hamasta maan ikiajoista", ja uudemman käännöksen mukaan: "ennen kaikkea muuta", "luomisensa esikoisena", "ennen taivasta ja maata", "iankaikkisuudesta", "kaiken alussa, ennen kuin maa oli."

Myös Miika 5 :1:ssä on ennustus Herramme ihmiseksi tulosta, ja myös viittaus hänen pre-eksistenttiseen olemassaoloonsa, seuraavin (vanha käännös) sanoin: "...jonka alkuperä on muinaisuudesta, iankaikkisista ajoista." ja (uusi käännös) "...Hänen juurensa ovat muinaisuudessa, ikiaikojen takana."

Uskon Septuagintan tekstin tässä Miika 5:1 kohdassa tavoittaneen heprean alkutekstin sanallisen merkityksen, kun se sanoo: "...kai hai eksodoi autuu ap` arhees eks heemeroon aioonos." = " ...ja hänen uloskäymisensä ovat alusta, päivistä ikuisuuden." Alkutekstien merkitystä lähempänä oleva suomenkielinen käännös tässä kohtaa on vuoden 1776 käännös, joka sanoo: "...jonka uloskäymys on ollut alusta ja ijankaikkisuudesta."

Tällä monikolla ilmaistulla "uloskäymisellä" tarkoitetaan Herramme pre-eksistenttisen olemassaolon alkamista itsenäisenä, Isästä erillisenä olentona. Entä, mistä hän sitten "kävi ulos", syntyessään eli alkaessaan itsenäisen olemassaolonsa? Ainoa kysymykseen tuleva uloskäymisen lähde on Isä Jumala itse.

Johanneksen evankeliumin alkujakeisiin tuo oivaa lisävaloa Johanneksen ensimmäisen kirjeen ensimmäisen luvan kaksi alkujaetta: "Siitä, joka oli alusta, jota me olemme kuunnelleet ja jonka omin silmin nähneet, jota me katselimme ja jota kätemme koskettelivat, (on kysymys), elämän Sanasta. Ja elämä ilmestyi ja me olemme nähneet ja me todistamme ja me julistamme teille iankaikkista elämää, joka oli Isän luona ja ilmestyi meille."

Jeesusta nimitetään tässä "iankaikkiseksi elämäksi." Vaikka meille ihmisille evankeliumin kautta luvattu iankaikkinen elämä koskeekin vain tulevaisuutta, näin ei ole sen iankaikkisen elämän kanssa joka oli Isän luona. Hänen olemassaolonsa iankaikkisena elämänä ulottuu myös taakse päin, menneisyyteen. Näin ollen hän oli iankaikkisena elämänä Isään kätkettynä olemassa jo ennen pre-eksistenttistä syntymistään Isästä erilliseksi itsenäiseksi olennoksi.

Kaiken tätä Joh1:1:tä sivuavan edellä sanotun valossa uskon, että Joh. 1:1:den ilmaisu "Alussa" pitää tulkita sopusoinnussa Herramme omien sanojen kanssa, jotka hän sanoi (Ilm.3:14:

"Näin sanoo Aamen, uskollinen ja totuudellinen todistaja, Jumalan luomakunnan (tai: luomisen) alku."

On erittäin merkittävää, että Kol.1:15:sta myös apostoli Paavali nimittää Herraamme Jeesusta (ei suinkaan "esikoiseksi ennen kaikkea luomakuntaa", vaan:) "Hän on näkymättömän Jumalan kuva, kaiken luomakunnan (tai: luomisen) esikoinen."

Toisen kristillisen vuosisadan puolivälissä syntyneessä kristillisessä kirjoituksessa, nimeltään "Hermaan paimen" on juuri tutkistelemamme aiheen kannalta mielenkiintoinen kohta (89:1-2). Kun Hermas kysyi paimeneltaan "kallio"- näkynsä yhteydessä kallion ja portin merkitystä, tämä vastasi: "Tämä kallio ja portti ovat Jumalan Poika." Kun Hermas pyysi paimeneltaan tarkennusta ( sanoen: "Mitenkä niin? Onhan kallio vanha mutta portti uusi"), tämä jatkoi: "Kuule ja ymmärrä sinä ymmärtämätön. Jumalan Poika on syntyään vanhempi kuin koko hänen luomakuntansa, niin että hän on ollut Isän neuvonantajana hänen luomistyössään. Siitä syystä kallio onkin vanha."

Tämä teksti kuvastaa osuvasti sitä seikkaa, että vielä toisen vuosisadan kristillisyydessä ymmärrettiin (yhtäpitävästi Raamatun tekstien kanssa) Herramme Jeesuksen olevan pre-eksistenttiseltä alkuperältään luomakuntaa vanhempi, eli ennen luomakuntaa syntynyt. Tärkeää on kuitenkin havaita, että hänen käsitettiin tosiasiassa ennen luomakuntaa "syntyneeksi" eli itsenäiseen olemassaoloon astuneeksi, ei sen sijaan aina itsenäisessä, Isästä erillisessä olemassaolossa olleeksi.

Ero Isän ja Pojan välillä on Raamatun tekstien mukaan siinä, että Isällä ei ole olemassaolonsa alkua, Pojalla ( Raamatun tekstien mukaan) sen sijaan ilmi selvästi on. Jo Herramme nimitys: "Jumalan Poika" tosiasiassa ilmaisee tämän totuuden.

Tässä yhteydessä on aiheellista sanoa jotakin myös 1 Joh.5:20 pohjalta, joka kuuluu sanatarkasti:

"Oidamen de hoti ho hyios tuu Theuu heekei kai edooken heemiin dianoian hina ginooskomen ton aleehthinon.

"Mutta me tiedämme että Poika Jumalan on tullut ja hän antoi meille ymmärryksen jotta me tuntisimme Todellisen:

Kai esmen en too aleethinoo en too hyioo autuu Jeesuu Khristoo. Huutos estin ho aleethinos Theos kai dzooee aioonios."

ja me olemme tässä Todellisessa hänen Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Tämä on Todellinen Jumala ja iankaikkinen elämä."

Jakeen alkuosassa "Todellisella" tarkoitetaan selvästi Isää Jumalaa, jonka tuntemiseen Poika on antanut meille ymmärryksen. Kun teksti sitten jatkaa, sanoen, että "me olemme Todellisessa", niin tässäkin Todellisella tarkoitetaan Isää. Teksti näet sanoo, että kun olemme "Hänen Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa", olemme samalla myös tässä Todellisessa. Sitten seuraa demonstratiivipronomini eli osoittavainen pronomini "huutos " = "tämä", ja jatkossa selvitys siitä, että se johon tämä pronomini viittaa, on paitsi Todellinen Jumala myös iankaikkinen elämä.

On täysin oikein ja luontevaa kääntää ja ymmärtää, että tämä "tämä" -pronomini viittaa Jeesukseen, mutta itse en ole tästä viittauksen osoitteesta täysin varma. Tämä osoittavainen pronomini voisi viitata myös Isään, jota nimenomaan samassa jakeessa edellä kahteen kertaan nimitetään Todelliseksi. Itse asiassa tämän onkin aivan todennäköinen tulkinta sen valossa mitä Jeesus itse sanoi Todellisesta Jumalasta Joh. 17:3:ssa.

Tässä jakeessa Jeesus selvin sanoin nimeää ainoaksi Todelliseksi Jumalaksi "Sinut" eli Isänsä, ja vielä vakuudeksi mainitsee oman nimensä ja persoonansa (samassa jakeessa) erikseen, iankaikkista elämää merkitsevän tuntemisen kohteena:

"Hautee estin hee aioonios dzooee, hina ginooskoosi se ton monon aleethinon Theon. kai hon apaesteilas, Jeesuun Khriston."

" Mutta tämä on iankaikkinen elämä, jotta he tuntisivat Sinut ainoan todellisen Jumalan. ja jonka sinä lähetit, Jeesuksen Kristuksen."

Jesajan kirja ennustaa syntyneestä lapsesta, Pojasta, joka on meille annettu, ja jonka hartioilla lepää Herraus, ja jonka nimi on: Ihmeellinen neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas (9:5).

Tässä kohtaa on merkittävää, ettei alkuperäisestä hebrean konsonanttitekstistä käännetty kreikannos, eli Septuagintan alkuperäinen teksti, tunne ollenkaan tälle lapselle annettuja epiteettejä (Ihmeellinen Neuvonantaja, Väkevä Jumala ja Iankaikkinen Isä), vaan puhuu hänestä ainoastaan "suuren neuvon enkelinä" eli lähettiläänä.

Se Jahve joka Jes. 43:10:ssä puhuu itsestään, puhuu myös itsestään luotuna, sanoessaan: "...ennen minua ei luotu yhtäkään Jumalaa, eikä minun jälkeeni toista tule." Jahve puhuu siis itsestään, käyttäen heprean sanaa "jaasar" = valmistaa / muovata.

Pre-eksistenttisessä olemassaolossaan Herramme Jeesus oli Kirjoitusten mukaan Isästä Jumalasta selvästi erillinen Olento. Hänen alkuperästään iankaikkisuudessa käytetään sekä ilmaisua "hän on syntynyt", mutta myöskin ilmaisua " hänet on luotu." Joka tämän kieltää, ei ole Raamatun tekstien edessä rehellinen. Kumpikaan ilmaisu ei kuitenkaan kykene tyhjentävästi selittämään Herramme alkuperää, eikä Isän ja Pojan suhdetta toisiinsa.

JEESUS KRISTUS ON HERRA

Apostoli Paavali kirjoitti (Fil.2:11) ajasta, jolloin "...jokaisen kielen pitää tunnustaa Isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra." Mitä tällä Jeesuksen Herraudella tarkoitetaan? Yleensä aikamme teologit esittävät selitykseksi seuraavaa:

"Kun lausutaan: Kristus on Herra (Kyyrios Khristos), on jo luovuttu ns. unitarismista, jonka mukaan Jumala on vain yksi persoona." (Osmo Tiililä: Johdatus teologiaan.)

Herramme Jeesuksen pre-eksistenssiä pääasiassa tarkoittaen, Paavali sanoo tämän maailman valtiaista, että jos he olisivat tunteneet Jumalan viisauden, "he eivät olisi kirkkauden Herraa ristiinnaulinneet" (1 Kor.2:8).

Paavali ei kuitenkaan tällä ilmaisullaan samaistanut tätä ristiinnaulittua kirkkauden Herraa Jumalaan. Paavali näet teki melkein aina selvän eron Herran ja Jumalan välillä:

"Niin on meillä kuitenkin ainoastaan yksi Jumala, Isä, josta kaikki on, ja johon me olemme luodut, ja yksi Herra, Jeesus Kristus, jonka kautta kaikki on, niin myös me hänen kauttansa"(1 Kor.8:6).

"Yksi Herra, yksi usko, yksi kaste; yksi Jumala ja kaikkien Isä, joka on yli kaikkien ja kaikkien kautta ja kaikissa" (Ef.4:5-6).

Melkein jokaisen kirjeensä alussa Paavali tekee selvän eron Jumalan ja Herran välillä: 1 Kor.1:1-3, 2 Kor.1:1-2, Gal.1:1-3, Ef.1:1-2, Fil.1:1-2, jne. Hän kirjoittaa: "Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta."

On siis nähtävissä, että Paavali tarkoitti yleensä ainoalla yhdellä Jumalalla yksinomaan Isää Jumalaa, ei Poikaa, joka oli hänelle Herra.

Yksi poikkeus Paavalin kielenkäytössä (ainakin näennäisesti) kuitenkin löytyy. Room.9:5 hän näet kirjoittaa:

"...hoon hoi pateres kai eks hoon ho Khristos to kata sarka, ho oon epi pantoon Theos, eulogeetos eis tuus asioonaas, ameen."

"...joiden isät, ja joista Kristus lihan mukaan, joka on yli kaikkien Jumala, ylistetty iankaikkisuuksiin, aamen."

Tämän edellä esitetyn perinnäisen vaihtoehdon mukaan Paavali nimittää Jeesusta "yli kaiken Jumalaksi", käyttäen "eimi"- verbin partisiippia korostamattomassa "joka on" merkityksessä.

Kun alkuperäisessä Paavalin tekstissä sanat kirjoitettiin yhteen ja välimerkkejä ei käytetty, voidaan teksti jakaa toisinkin, jopa kahdella eri tavalla:

"...Joiden isät, ja joista Kristus lihan mukaan, joka on yli kaikkien. Jumala (olkoon) ylistetty iankaikkisuuksiin, aamen.”

Tässä vaihtoehdossa Jeesus on edelleen "yli kaikkien", mutta silti Paavali kohdistaisi "Jumala"-ylistyksensä nyt Isälle.

Kolmas vaihtoehto jakaa tekstin:

"...joiden isät, ja joista Kristus lihan mukaan. Oleva yli kaikkien, Jumala, (olkoon) ylistetty iankaikkisuuksiin, aamen."

Tässä nykyään kovin paljon kannatusta saaneessa vaihtoehdossa Paavali tarkoittaisi "yli kaikkien Olevalla" Isää Jumalaa, joka siis saa häneltä ylistyksen. Tällöin myös Septuagintassa esiintyvä (2 Moos.3:14) ja Ilmestyskirjassa (1:4-5) toistettu Jumalan nimenä käytetty partisiippirakenne "Ho oon" = "Oleva / Joka On", olisi jo Paavalinkin tekstissä korostetussa käytössä.

Itse pidän kyllä mahdollisena ensimmäistä käännösvaihtoehtoa seuraavista syistä: a) Paavali puhuu Filippiläiskirjeessä (2:6) Jeesuksen pre-eksistenssistä, käyttäen ilmaisua: "....hos en morfee Theuu hyparkhoon...” = ”...joka muodossa Jumalan olemassaolevana..."

Paavali siis tarkoittaa Filippiläiskirjeessä, että Jeesus oli ennen ihmiseksi tuloaan "Jumalan muodossa olemassaolevana."

Kun Paavali Room.9:5:ssä juuri edellä lausuu, että "Jeesus on lihan puolesta syntyisin juutalaisista", olisi luonnollista, että hän samassa yhteydessä viittaa myös Jeesuksen pre-eksistenttiseen alkuperään.

b) Kun Heprealaiskirjeessäkin Jeesukselle omistetaan Vanhan testamentin kohtia jotka puhuvat selvästi alkuaan Jumalasta, osoittaa tämä samanlaisen Jumala- nimen käytön olevan mahdollista myös Paavalille (Hepr1:7-10):

"" Ja enkeleille hän tosin sanoo: "(olen) tekevä hänen enkelinsä hengiksi, ja hänen palvelijansa tulen leimaukseksi." Mutta Pojalle: "Sinun valtaistuimesi, Jumala, iäisyyksiin iäisyyden, ja sinun valtakuntasi sauva (on) oikeamielisyyden sauva. Sinä rakastit vanhurskautta ja vihasit laittomuutta; tämän tähden Jumala voiteli sinua, sinun Jumalasi, riemun öljyllä yli osatovereittesi." Ja: "Sinä, Herra, perustit alussa maan, ja sinun käsiesi tekoja ovat taivaat:..."

Lainaan tähän jatkoksi vielä muutaman rivin Aimo T. Nikolaisen Roomalaiskirjeen selitysteosta (SUTS.) tätä aihetta valaisemaan.

" 5 b Doksologia, jolla Paavali tyylilleen uskollisena päättää ensimmäisen Israel- lausumansa, sisältää yhden UT:n vaikeimmista eksegeettisistä ongelmista. Onko Paavali sanoilla: `joka on yli kaikkien Jumala` tarkoittanut itse Jumalaa vai Kristusta? Jo vanhan kirkon isät olivat tästä eri mieltä, vaikka heidän enemmistönsä katsoikin juuri tämän Paavalin lausuman todistavan Kristuksen täyden jumaluuden puolesta. Ne taas, jotka omistivat nämä sanat Jumalalle, eivät olleet pelkästään areiolaisia, vaan päättelivät, ettei vielä Paavali - vaan vasta Johannes - on puhunut Kristuksesta Jumalana.

Itse asiassa voidaan Paavalin teksti lukea kolmella - neljällä tavalla: 1) Kristus saa määreekseen relatiivilauseen `joka on yli kaikkien Jumala`. 2) Jälkiosa on itsenäinen lause, joten ylistys kohdistuu Jumalaan. `Hän joka on yli kaikkien, on Jumala, hän olkoon ylistetty iankaikkisesti`, 3) Ylistys jaetaan kahteen osaan. `Kristus on yli kaikkien. `Jumala olkoon ylistetty iankaikkisesti`. 4) Konjektuura, jossa kaksi pientä sanaa ("ho oon" - "hoon ho) vaihtaa paikkaa, antaa ajatuksen, että israelilaisten on myös hän, joka on yli kaikkien, nim. Jumala.

Kristologista tulkintaa, jota mm. KR seuraa, voidaan pitää kieliopillisilla ja tyylillisillä perusteilla parhaiten tuettuna. Paavalin doksologiat noudattavat yleensä järjestystä, että ensin mainitaan hän, jolle ylistys kuuluu. Teologisesti taas on todettava, että Paavalille Kristus oli pre-eksistenttinen ja Jumalan veroinen (Fil.2:11). `Jumala` olisi siis tässä Kristuksen jumalallisuuden ilmaisu.

Mutta myös toisella vaihtoehdolla on jatkuvasti vahvaa kannatusta (esim. Käseman vuoden 1973 kommentaarissaan). `Hän joka on yli kaikkien` on aidosti Jumala-tunnustus. Paavalihan sanoi, että Kristuskin lopuksi alistetaan Isän alaisuuteen (1 Kor. 15:28). ..."

Omana kommenttinani vielä lisäisin: Koska Paavali kuitenkin 1 Tim.6:13-16 pitää Isää Jumalaa ainoana autuaana Valtiaana, joka omina aikoinaan tuo Herramme Jeesuksen ilmestymisenkin meidän näköpiiriimme, niin eiköhän hän myös tässä Room.9:5:ssä sittenkin tarkoita Isää Jumalaa, käyttäessään ilmaisua "Jumala yli kaiken." Jumalan Poikana Jeesus varmasti oli Paavalillekin todellinen Jumala, muttei sentään Jumala yli kaiken. Paavalille yli kaiken Jumala on sittenkin vain Hän, jonka alle Poikakin tulee vielä alistumaan (1 Kor.15:24-28).

Entä mitä apostoli Pietari tarkoitti, kutsuessaan Jeesusta Herraksi? Tarkoittiko hän tällä, että Jeesus on itse Jumala? Saamme vastauksen Pietarin helluntaipäivän jälkeisestä saarnasta (Apt.2:36), sekä myös vähän myöhäisemmästä puheesta ylipappien edessä (5:30-31).

"Varmasti tietäköön siis koko Israelin huone, että Jumala teki hänet sekä Herraksi että Messiaaksi, tämän Jeesuksen, jonka te ristiinnaulitsitte." Ja: "Meidän isiemme Jumala on herättänyt Jeesuksen... Hänet on Jumala oikealla kädellänsä korottanut Päämieheksi ja Vapahtajaksi..." Pietarin mukaan Jeesus on Herra siitä syystä, että Jumala on tehnyt hänet Herraksi.

Raamattumme ilmoittaa Jeesuksen olevan "näkymättömän Jumalan kuva" (Kol.1:15), "hänen kirkkautensa säteily ja hänen olemuksensa tarkka muotokuva" (Hepr.1:3), joka oli ennen ihmiseksi syntymistään "Jumalan muodossa" (Fil.2:6). Tässä merkityksessä hän saattoi sanoa: "Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän" (Joh.14:9).

Apostoli Johanneshan itse todistaa "...ettei kukaan ole Jumalaa milloinkaan nähnyt (Joh.1:18), vaikka eräs toinen, eli "ainutsyntyinen Jumala", onkin hänet ilmoittanut.

Paavalin mukaan kukaan ei edes voi häntä (se on: Jumalaa) nähdä (1 Tim.6:16).

Paavali toivotti kristityille: "Herramme Jeesuksen Kristuksen armo, Isän Jumalan rakkaus, ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon teidän kaikkien kanssa" (2 Kor.13:13). Tällä toivotuksellaan Paavali ei suinkaan samaista Herraa Jeesusta ja Jumalaa, vaan päinvastoin vahvistaa Herran ja Jumalan selvän eron.

MAJESTEETTI

Kreikankielisen Uuden testamentin tekstissä on kaksi sanaa, jotka on kumpikin käännetty majesteetti-sanaksi. Toinen näistä sanoista on adjektiivi "sebastos", merkiten kunnioitettavaa, kunnianarvoista ja pyhää. Tätä sanaa käytettiin latinankielisen augustus- sanan vastineena. Uudessa testamentissa tällä sanalla tarkoitetaan kahdessa kohtaa Rooman keisaria (Apt.25:21,25), sekä kerran keisarillista sotaväenosastoa (Apt.27:1).

Toinen majesteettia merkitsevä sana on substantiivi "hee megaloosynee", merkiten suuruutta, valtasuuruutta ja majesteettiutta. Tätä sanaa käytetään Ut:ssa vain Jumalasta, ja se esiintyy siellä vain kolmessa kohtaa.

Juudaan kirjeessä (jakeet 24-25) sanotaan: "Mutta hänelle, joka voi varjella teidät lankeamasta ja asettaa teidät nuhteettomina, riemuitsevina, kirkkautensa eteen, hänelle, ainoalle Jumalalle ja meidän Pelastajallemme Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, hänelle kunnia, majesteetti (megaloosynee), voima ja valta ennen kaikkia aikoja, sekä nyt että iankaikkisesti, aamen."

Edellä majesteettius osoitetaan "ainoalle Jumalalle", mutta kylläkin Herramme Jeesuksen kautta. Persoona, jolle majesteettius kuuluu, on siis Isä Jumala.

Heprealaiskirje nimittää meidän Herraamme Jeesusta Kristusta "ylimmäiseksi papiksemme (8:1), joka on istuutunut Majesteetin valtaistuimen oikealle puolelle taivaissa" (hos ekathisen en tee deksiaa tuu thronuu tees megaloosynees en tois uuranois).

Herrallamme Jeesuksella on siis kunniapaikka Majesteetin oikealla puolella, mutta hän ei itse istu Majesteetin istuimella, koska hän ei itse ole tämä Majesteetti.

Toimitettuaan puhdistuksen synneistä, on ylipappimme istuutunut Majesteetin oikealle puolelle korkeuksissa, tullen enkeleitä niin paljon korkeammaksi kuin hänen perimänsä nimi on jalompi kuin heidän" (Hepr.1:1-4).

Entä, mikä on se nimi, jonka Jeesus peri? Teksti jatkaa selitykseksi: "Sillä kenelle enkeleistä hän (se on: Jumala) koskaan on sanonut: `Sinä olet minun Poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin.`"

Jeesus siis peri Jumalan Pojan nimen korotuksessaan, ylösnousemuksensa yhteydessä. Synnyttäminen tarkoittaa tässä kuolleista herättämistä: Pisidian Antiokiassa Paavali näet julisti synagoogassa Israelin miehille:

"Jumala on isille annetun lupauksen täyttänyt meille lapsille, herättäen Jeesuksen, niin kuin myös toisessa Psalmissa on kirjoitettu: `Sinä olet minun Poikani; tänä päivänä minä olen sinut synnyttänyt.`"

Roomalaiskirjeessään Paavali kertoo, että hänet on kutsuttu ja erotettu julistamaan evankeliumia "hänen Pojastansa, joka lihan puolesta on syntynyt Daavidin siemenestä, ja pyhyyden Hengen puolesta, kuolleista nousemisen kautta asetettu (tuu horisthentos ) Jumalan Pojaksi voimassa" (Room.1:1-4).

Meidän Herramme Jeesus on siis kuolleista herättämisestään lähtien asetettu Jumalan Pojaksi voimassa. Hän on siis Jumalan Poika, joka istuu Majesteetin valtaistuimen oikealla puolella taivaissa, mutta itse Majesteetti on yksin ja ainoastaan Isä Jumala.

Edellä esitetyn täytyy merkitä seuraavaa: Ennen ihmiseksi tuloaan hän oli "Jumalan muodossa" olemassa. Tällöin hän todellakin "tyhjensi itsensä" Jumalan kaltaisuudesta, syntyessään ihmiseksi. Ihmisenä hän kärsi kuoleman, mutta koki myös ylösnousemuksen Isän Jumalan herättämänä. Tämä tapahtuma merkitsi, että hänet nyt, kuolleista herätettynä ylösnousseena ihmisenä, synnytettiin ja asetettiin Jumalan Pojan asemaan.

AINOA TODELLINEN JUMALA

Meidän Herramme Jeesuksen lihassa vaelluksen päivinä tuli eräs kirjanoppinut kysymään häneltä: "Mikä on ensimmäinen kaikista käskyistä?" Herramme vastasi, vahvistaen Mooseksen kirjan (5 Moos.6:4-5) sanoman, sanoen: "Kuule Israel, Herra meidän Jumalamme, Herra on yksi ainoa; ja rakasta Herraa, sinun Jumalaasi kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi ja kaikesta voimastasi" (Mark.12:29-30).

Ensimmäiseen käskyyn siis sisältyy sanoma siitä, että Herra, meidän Jumalamme on yksi ainoa. Ja, kuten jo näimme, meidän Herramme Jeesus teki myös itse selvän eron itsensä ja tämän ainoan Jumalan välillä. Hän puhui Isälle:

"Mutta tämä on iankaikkinen elämä, että he tuntevat Sinut, joka yksin olet Todellinen Jumala, ja hänet, jonka sinä olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen" (Joh.17:3).

Herramme kylläkin sanoi myös: "egoo kai ho Pateer hen esmen = Minä ja Isä yhtä olemme" (Joh.10.:30), mutta mitä hän tällä lausumalla tarkoitti, selviää saman evankeliumin 17 luvusta, jakeista 11, 21-23.

" Ja en enää ole maailmassa, mutta he maailmassa ovat, ja minä tulen sinun luoksesi. Pyhä Isä, ota vaari heistä sinun nimessäsi jonka olet antanut minulle, jotta olisivat yhtä kuten me. Jotta he kaikki yhtä olisivat, kuten sinä, Isä, minussa ja minä sinussa, jotta myös he meissä olisivat, ..."

"Ja kirkkauden, jonka olet antanut minulle, minä olen antanut heille, jotta olisivat yhtä, kuten me yhtä (olemme) Minä heissä ja sinä minussa, jotta he olisivat täydellistyneitä yhdeksi,..."

Tämä yhtenä olo vaatii siis varjelusta ja täydellistymistä. Kun oppilaat voivat olla samalla lailla "yhtä" kuin Poika Isän kanssa, voi olla kyse vain elämän asenteen, ajattelun ja päämäärien ykseydestä.

Johannes käyttää kreikan alkukielessä "yksi"- sanan neutrimuotoa, joka todellakin on oikein kääntää sanaksi "yhtä". Paavali käyttää Gal.3:28:ssa yksi- sanan maskuliinimuotoa "heis", joka puolestaan on oikein kääntää vastineella "yksi".

Heprealaiskirje kertoo Jeesuksen lihansa päivinä "väkevällä huudolla ja kyynelillä" uhranneen "rukouksia ja anomuksia sille, joka voi hänet kuolemasta pelastaa; ja hänen rukouksensa kuultiin hänen jumalanpelkonsa tähden. Ja niin hän, vaikka oli Poika, oppi siitä mitä hän kärsi kuuliaisuuden" (5:7-8).

Herrallamme Jeesuksella oli siis pelkoa Jumalaa kohtaan. Hän uhrasi rukouksia ja anomuksia Jumalalle. Ei hän suinkaan pelännyt eikä rukoillut itseänsä, eikä oppinut kuuliaisuutta itseään kohtaan, vaan sitä Ainoaa kohtaan joka yksin on Totinen Jumala, Majesteetti ja Kaikkivaltias.

Apostoli Paavali esittelee meille Majesteetin, kun hän antaa kehoituksen Timoteukselle (1 Tim.6:13-16):

"Jumalan edessä joka kaikki eläväksi tekee, ja Kristuksen Jeesuksen edessä, joka Pontius Pilatuksen edessä todisti, tunnustaen hyvän tunnustuksen, minä kehotan sinua, että tahrattomasti ja moitteettomasti pidät käskyn meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen ilmestymiseen saakka, jonka (ilmestymisen) aikanansa on antava meidän nähdä se autuas ja ainoa Valtias, kuningasten Kuningas ja herrain Herra, jolla ainoalla on kuolemattomuus; joka asuu valkeudessa, mihin ei kukaan taida tulla; jota yksikään ihminen ei ole nähnyt eikä voi nähdä. Hänen olkoon kunnia ja iankaikkinen valta, Aamen."

Tämän Paavalin edellä esittelemän Majesteetin alle tulee "itse Poikakin" vielä alistumaan , jotta Jumala olisi kaikki kaikissa" (1 Kor.15:24-28). Pojan tulee hallita siihen asti, kunnes on pannut kaikki viholliset jalkojensa alle.

JEESUS KRISTUS, KIRKKAUDEN HERRA

Erään vuoden eräänä syyskuisena lauantaina sain vieraakseni kaksi Jehovan todistajaa. He ottivat puheeksi Uuden testamentin jakeen 1 Kor.2:8:n. Toinen heistä oli jo aikaisemmin minulle tuttu edellisistä käynneistään, jolloin olimme keskustelleet heidän Uuden testamentin Uuden maailman käännöksestään. Käännöksen tutkittuani olin esittänyt sitä kohtaan arvostelua siitä syystä, että opilliset ennakkoasenteet näyttävät olleen joidenkin kohtien kääntämisen lähtökohtana. Yksi näistä kohdista (jotka olin heille aikaisemmin esittänyt edellä sanomani esimerkiksi) oli juuri tämä 1 Kor.2:8.

Toisen tämän lauantain vieraistani tuli nyt edustaa kreikankielisten sanojen asiantuntemusta (Kreikassa syntyneenä ja asuneena, vasta puolitoista vuotta sitten Suomeen muuttaneena). Huomasin kuitenkin lähes parituntisesta keskustelusta huolimatta asian jääneen vierailleni epäselväksi, eivätkä hekään olleet järin tyytyväisiä tulokseensa minun suhteeni.

Heidän käyntinsä antoi sysäyksen tämän osa-artikkelin syntymiseen, ja tässä nyt tulee suurin piirtein kerratuksi se, mitä heille silloin esitin, koskien Jeesusta Kristusta kirkkauden Herrana.

Lähtökohtana oli tämä mainittu raamatunkohta (1 Kor.2:8), josta nyt jo vanhan) Kirkkoraamatun mukaiset sanat kuuluvat: "...sitä, jota ei kukaan tämän maailman valtiaista ole tuntenut - sillä jos he olisivat sen tunteneet, eivät he olisi kirkkauden Herraa ristiinnaulinneet."

Tässä jakeessa Paavali siis kertoo, että jos tämän maailman valtiaat olisivat tunteneet Jumalan viisautta, olemalla siitä osallisia, he eivät olisi naulinneet ristiin Jeesusta Kristusta, kirkkauden Herraa. Paavali siis nimittää Jeesusta kirkkauden Herraksi, kuuluen alkutekstissä: "... uuk an ton Kyyrion tees doksees estauroosan." "

Tekstissä esiintyy "hee doksa" substantiivin genetiivimuoto "Tees doksees , jota ei ole mielestäni oikein kääntää adjektiivina, kuten Uuden maailman käännös on tehnyt:

"Tätä viisautta ei yksikään tämän asiainjärjestelmän hallitsijoista tullut tuntemaan, sillä jos he olisivat tunteneet (sen), he eivät olisi panneet paaluun loistoisaa Herraa."

Samoin kuin Kuningas Jaakon käännös sanoo: "...they would not have crucified the Lord of glory", on Uuden maailman käännös vaihtanut tilalle adjektiivin: "...they would not have impaled the glorious Lord."

Vertailun vuoksi kreikkalaisen raamattuoppineen, Ateenan yliopiston teologisen tiedekunnan opettajan P. N. Trempelan Uuden testamentin parafraasin teksti on mielenkiintoinen:

"...he eivät olisi naulinneet häpeäpaaluun Herraa, joka on kirkkauden lahjoittaja."

Trempelan mukaan Herra on "kirkkauden Herra" kirkkauden lahjoittajana. Kreikan sana "Khoreegos" merkitsee, paitsi lahjoittajaa, myös muonamestaria / hankitsijaa / varustajaa / tavaranhankkijaa / luovuttajaa.

Tessalonikan yliopiston oppineiden vuoden -85 käännösparafraasi on tässä kohtaa jopa jättänyt (Herra)-sanan pois, puhuen siis vain kirkkauden lahjoittajasta:

" ...sillä jos he olisivat sen ymmärtäneet, he eivät olisi naulinneet ristiin kirkkauden lahjoittajaa."

Kiinnittää huomiota, että "kirkkauden lahjoittaja" ja "Herra, joka lahjoittaa kirkkauden", tuntuvat olevan jotakin muuta kuin "Kirkkauden Herra." Jo vuonna 1926 ilmestyneessä Uuden testamentin selitysteoksessa U. Paunu selittää samansuuntaisesti, "Kirkkauden Herraa" koskevassa alaviitteessä:

"Kirkkauden Herra on Jeesus Kristus. Syvimmässä alennustilassaankin oli hän Jumalan kirkkaudesta osallinen, Joh.1:14, ja kärsimisensä jälkeen on hän kirkkauteen korotettu, Fil.2:9 ss. Ollen itse kirkastettu, voi hän kirkkautta rajattomasti muillekin jakaa, ja heitä kirkkauteen johdattaa."

Rafael Gyllenberg kirjoittaa (SUTS.) Korinttolaiskirjeiden selitysteoksessaan, ollen samoilla linjoilla:

"Kristusta nimitetään tässä `Kirkkauden Herraksi` ( ho Kyyrios tees doksees ). Hän on seurakunnan Herra ja hänen olemuksensa on kirkkautta. Hänen välityksellään seurakunnan jäsenet tulevat heille tarkoitetusta kirkkaudesta osallisiksi."

Sen sijaan Aimo T. Nikolainen sanoo "Avaa Uusi testamenttisi"-sarjan Korinttolaiskirjeitä käsittelevässä 7:ssä niteessä: "Jos he olisivat tunteneet Jumalan salaisen viisauden, he eivät olisi ristiinnaulinneet Jeesusta. Paavali käyttää Jeesuksesta arvonimeä `kirkkauden Herra`, joka vastaa hänen tosiasiallista persoonaansa."

Ilmaisu "kirkkauden Herra" Jeesusta tarkoittavana löytyy myös Jaakobin kirjeen 2:1:stä. Kohdassa esiintyy sama "hee doksa" substantiivin genetiivimuoto "doksees" kuin 1 Kor.2:8:ssa. Kirkkoraamattu, kuten myös Saarisalon sanatarkka käännös ovat tässä tekstissä kääntäneet genetiivin merkitykseksi: "kirkastettu", mikä ei ole sanatarkka vastine alkutekstissä esiintyvälle sanalle. Toivo Koilokin on Suuressa Ilosanomassaan kääntänyt sen "kirkastetuksi", mutta on sentään alaviitteessä huomauttanut sananmukaisesta merkityksestä: "kirkkauden."

Aarre Lauha kirjoitti Jaakobin kirjeen selitysteoksessaan (SUTS.):

"Kun määreet ovat kasautuneet lauselmassa kielellisesti raskaaksi, jopa epäselväksi kimpuksi, on usein ajateltu, että Kristus-nimi onkin tässä myöhempi lisä ja että alkuaan on puhuttu vain `kirkkauden Herrasta`, so. Jumalasta. Säilyneet tekstilähteet todistavat kuitenkin täyteläisen asun puolesta. Sana `doksees` lienee tällöin paras käsittää attribuutiksi koko Kristus-nimiryhmälle: `meidän kirkkauden (valtapiirissä oleva) Herramme Jeesus Kristus` (vert. Ef.6:24). Tulkinta, että olisi Kristus nimen appositio, ja että siis Kristusta nimitettäisiin `kirkkaudeksi` l. `Majesteetiksi` (Moffatt), ei ole muun alkukristillisen kielenkäytön mukainen."

Avaa Uusi testamenttisi - sarjan Jaakobin kirjettä käsittelevässä 11:sta niteessä Aimo T. Nikolainen kirjoittaa:

"Uskon kohdistuminen Jeesukseen Kristukseen ei ole alunperin juutalaiseen tekstiin tehty lisäys...vaikka monin kertainen genetiivirakenne onkin vaikeasti käännettävissä. ... Sanojen kääntämisessä on valittava lähinnä kahden vaihtoehdon välillä: sana `kirkkauden` on lisämääre, joka luonnehtii kaikkea edellä olevaa; kysymys olisi uskosta Herraamme Jeesukseen `kirkkaudessaan` (näin useimmat kommentaarit), jolloin toinen mahdollisuus olisi yhdistää sanat `kirkkaus` ja `Herra`.

Tällä kannalla on RKK. joka kuitenkin on kahdentanut määreen `Herran`. Herramme Jeesus Kristus on `kirkkauden Herra`."

RKK:n käännös kuuluu: "Veljeni, te jotka uskotte meidän Herraamme Jeesukseen Kristukseen, kirkkauden Herraan, älkää erotelko ihmisiä."

Mielenkiintoinen on myös uuskreikankielinen Bamban (Vanvan) käännös, joka käyttää tässä kohdassa doksees -genetiivin käännöksenä perfektin partisiipin genetiiviä: "dedoksasmenuu" = kirkastetun." Ateenan yliopiston oppineiden vuoden -67 käännös käyttää "endoksos" - adjektiivin genetiivimuotoa "endoksuu". Tämä "endoksos" merkitsee:kunnioitettu / kirkas / loistava / ihmeellinen / maineikas /kuuluisa / kunniakas. Sen sijaan Tessalonikan yliopiston oppineet ovat vuoden -85 käännös-parafraasissaan palanneet ilmaisuun: "kirkkauden Herra" (... Tin pisti sas ton Kirion tis doksas... = ...teidän uskonne kirkkauden Herraan...).

Uuden maailman käännös on Jaakob 2:1:ssä yhdistänyt doksees-genetiivin persoonapronominin "heemoon" = " meidän" kanssa, kääntäen: "Veljeni, ette kai puolueellisin teoin pidä kiinni Herramme Jeesuksen, kirkkautemme, uskosta?"

Tässä he siis ovat olleet uskollisempia substantiivin genetiivin doksees merkitykselle. Saman doksees- genetiivin kääntäminen "loistoisaksi" 1 Kor. 2:8:ssa ei mielestäni ole oikeutettua. Heidän käännöksensä "loistoisaa Herraa" vastaamassa pitäisi kreikankielisessä alkutekstissä olla adjektiivi "endoksos". Tällöin käännös olisi oikeutettu.

Palatakseni nyt tähän Jaakobin kirjeen kohtaan, kääntäisin sen itse seuraavasti:

"Minun veljeni, älkää kasvoihinkatsomisina omatko meidän kirkkauden Herramme Jeesuksen Kristuksen uskoa."

Mutta mitä tämä Herramme Jeesuksen "kirkkauden Herrana" – olo oikein merkitsee? Tähän antaa vastauksen kaksi Uuden testamentin kohtaa: Luuk.24:26 ja Joh.12:41: "Eikö näitä tullut Kristuksen kärsiä ja mennä sisälle kirkkauteensa?"

Tämän mukaan kysymys on siis kirkkauden paikasta, johon mennään sisälle. Kun samassa jakeessa on (substantiivin akkusatiivimuodon "doksan" yhteydessä) Jeesusta tarkoittava persoonapronominin genetiivimuoto "autuu", osoittaa tämä omistusliite, että kysymys on Jeesuksen doksasta, Jeesuksen kirkkaudesta / kunniasta.

"Näitä sanoi Jesaja, kun hän näki Hänen kirkkautensa, ja puhui hänestä."

Kohdasta on pari alkukielen tekstimuunnelmaa, joista toisen mukaan olisi ollut kyse "Jumalan" ("tuu Theuu") kirkkauden katselemisesta, toisen mukaan "hänen Jumalansa" (tuu Theon autuu) kirkkauden katselemisesta. Nämä muunnelmat ovat kuitenkin ilmeisiä tekstin myöhempiä korjausyrityksiä.

Koko tämä Johanneksen evankeliumin tekstiyhteys osoittaa (12:37-41), että puhe on koko ajan Jeesuksesta. Tunnusteoista huolimatta ihmiset eivät uskoneet häneen, ja tällöin toteutui Jesaja 53:1:n ennustus. He eivät voineet uskoa, koska sama Jesaja oli vielä ennustanut "silmien sokeutumisesta ja sydämien paatumuksesta" (Jes.6:9-10). Sitten Johannes lisää, että Jesaja ennusti edellä sanottua samassa yhteydessä, jossa hän katseli Herran kirkkautta (Jes.6:1)

Johannes käyttää maskuliinista persoonapronominin yksikön genetiivimuotoa "autuu" Jeesusta tarkoittavana, sekä kirkkaus ( doksa - )-sanan että puhumista merkitsevän verbimuodon (elaleesen ) yhteydessä. Johannes siis tarkoittaa, että se Herra, jota Jesaja katseli, oli Jeesus pre-eksistenttisessä olemassaolomuodossaan.

Jesajan kirjan 6 luku on kohta, josta on kyse, ja siinä katseltu Herra on ilmaistu hepreankielisessä tekstissä tetragrammilla JHWH, merkiten Jahvea. Tosin Jes.6:1, 8 ja 11 jakeiden tekstissä lukee "Adonai", mutta jakeissa 3, 5 ja 12 sen sijaan "JHWH". Varsinkin jakeiden 1 ja 5 vertaaminen toisiinsa osoittaa, että juuri se "Adonai", jonka näkemisestä jakeessa 1 kerrotaan, oli Jesajan itsensä 5 jakeessa antaman selityksen mukaan "Jahve Sebaot". On näin ollen selvää, että Jesajan kirjan 6 luvun alkutekstissä ei puhuta kahdesta eri Herrasta, toisesta "Adonai"- ja toisesta "JHWH"- nimisenä. Kun Johanneksen evankeliumin mukaan "Kukaan ei ole milloinkaan nähnyt Jumalaa" (1:18), on senkin "Adonain" ja "Jahven", jonka Jesaja näki, täytynyt olla se "Ainosyntyinen Jumala", Jeesus, joka Jumalan on ilmoittanut.

Ei siis päästä mihinkään siitä, että Jeesus oli Johanneksen mukaan pre-eksistenttisessä olomuodossaan Jahve, kirkkauden Herra. Suomen kirkon oppineet (Culin, Nikolainen ja Thúren) ovat kaikki tulkinneet Paavalin Filippiläiskirjeen selitysteoksissaan Jeesuksen ylösnousemuksen siten, että hänet olisi kuolleista herätettynä ihmisenä asetettu uudelleen Jahveksi.

Lainaan edellä mainituista tässä kohtaa vain teologian tohtori Jukka Thúrenin selitystä Paavalin filippiläiskirjeen jakeisiin 2:5-11:

"5. Jakeen tarkka suomentaminen on hyvin epävarmaa. Kävisi pitkäksi arvioida lukuisia tulkintoja. Verbi `fronein` merkitsee, kuten sanottu, ajattelemista, usein nimenomaan tarkoitushakuista, päämäärään pyrkivää ajattelemista, samoin kuin suomen "olen sitä mieltä" ja "tekee mieli sitä" ovat sukua toisilleen. Usein se on lähellä 'pyrkimistä'. Lukijani voisi itse etsiä vaihtoehtoisia sujuvia suomennoksia, lähtien seuraavasta sanatarkasta pohjakäännöksestä:

touto froneite en hymin = Pyrkikää tähän (itsessänne t.)keskenänne

ho kai en Khristoi Iesou = mihin myös Kristuksessa Jeesuksessa

Kristittyjen tulee tavoitteellisessa ajattelussaan olla yksimielisiä keskenään, niin kuin sopii "Kristuksessa Jeesuksessa" eläville (suhteessa Jumalaan?). Jollakin tavoin tuo tarkoittaa sitä, että kaikilla Kristuksessa olevilla eli Kristuksen ruumiin jäsenillä ja koko Kristuksen ruumiilla tulee olla myös Kristuksen mieli, ja sen mielen on tietysti päästävä näkyviin seurakunnan eli Kristuksen ruumiin jäsenten keskinäisissä suhteissa. Mutta millainen sitten on Kristuksen mieli? Sen näkee siitä, mihin Kristus seurakunnalle luultavasti jo ennestään tutun runon mukaan pyrki, mitä Kristus tavoitteli jo silloin kun kristittyjä ei vielä ollutkaan. Kristuksen (silloinen) mieli käy ilmi hänen suhteestaan Isään Jumalaan.

Tämän kaiken kertoo apostolin lainaama hymni, joka muistuttaa UT:n muita runoja, kuten Kol 1:15 ss ja Joh l:l ss. Emme nyt tutki, mitä kaikkea hymni voi kertoa meille varhaisimman kirkon kristologiasta, vaan koetamme keskittyä siihen, mitä hymni sanoo Kristuksen "mielestä", fronein.

6. Hänellä oli Jumalan muoto Aadamhan luotiin Jumalan kuvan mukaan, joten hänelläkin varmaan oli "Jumalan muoto". Kristuksen nöyryyden eli itsensä alentamisen vastakohdaksi onkin ajateltava Aadamin halu tulla 1 Moos 3:5 kuvatulla tavalla Jumalan vertaiseksi.

Mutta siitä ei pidä päätellä, että Kristus kuvattaisiin tässä säkeessä Aadamin kaltaiseksi luoduksi olennoksi. J.6a-7c ja 7d-8 eivät ole saman toistamista, vaan ensimmäinen kolmisäkeinen "säkeistö" kuvaa pre-eksistentin Kristuksen alentumista taivaallisesta olennosta ihmiseksi, ja vasta toinen kuvaa tänne maan päälle sijoittuvaa alentumisen toista vaihetta. Säe "Hänellä oli Jumalan muoto" ei kuvaa myöskään jotakin ennen Aadamia luotua "ensimmäistä Aadamia" vaan sitä luomatonta jumalallista Viisautta, joka Sananl 8:22 ss:n ja esim. Viis 7:n mukaan oli Jumalan luona jo ennen maailman luomista. "Viisaus" on sekä hepreassa että kreikassa feminiininen sana, mutta jos kerran tämä hymni on alun alkaen kristillinen, runoilija on varmaankin "hänellä" tarkoittanut Jumalan Poikaa. UT:ssa lähin rinnakkaiskohta on Joh 1:1.

Koska "Jumalan muodon" vastakohta on j.7b "orjan muoto", missä oleellista ei ole esim. ulkonäkö vaan orjuus, orjan alhainen olemus ja isännän vallasta kokonaan riippuvainen olotila, ei "Jumalan muoto" tarkoita tässä antropomorfisesti ulkonäköä vaan taivaallista vapautta, valtaa ja kirkkautta. Orjan vastakohta on hänen herransa; "orjan muodon" vastakohtana olevaan "Jumalan muotoon" kuuluu siis se herruus, jonka lopulta kaikki tulevat tunnustamaan.

Ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen , Kr. "ei katsonut (ryöstö)saaliikseen". Harpagmos voisi tarkoittaa joko 'omakseen ryöstämistä' tapahtumana ja ryöstämällä otettavaa` saalista' (res rapienda, vrt. Aadamin yritystä päästä luvatta osalliseksi Jumalan täydellisestä tiedosta). Se voi myös tarkoittaa jo omistamansa omaisuuden väkisin omanaan pitämistä, jolloin saalis on res rapta, väkisin, ryöstäjän tavoin, hallussa pidetty omaisuus. Yhteistä on, että "ryöstäjä" pitää omaisuuden omanaan, päästämättä muita edes saaliinjaolle.

Jos "vertaisuus" on enemmän kuin "muoto", silloin Jumalan Pojasta sanotaan ensimmäisen vaihtoehdon mukaan, että hän tyytyi olemaan Poikana pyrkimättä ilman lupaa itsenäistymään Isästä riippumattomaksi, siinä mielessä Isän vertaiseksi. Suomennos edellyttää kuitenkin, että "muotoon" sisältyy ainakin oikeus vertaisuuteen ; se oikeus Pojalla oli, mutta hän ei kynsin hampain pitänyt siitä kiinni. Väärän menettelyn vastakohdaksihan esitetään j.7a: hän tyhjensi itsensä, luovutti pois sellaista, mitä hänellä jo oli. Jumalan muotoinen / kaltainen (en morfei theou) ja Jumalan vertainen (isa theoi) tarkoittavat suomennoksen mukaan kumpikin sitä Jumalan Pojan taivaallista asemaa tai olotilaa, erityisesti hänen valtaansa, kunniaansa ja kirkkauttaan Jumalan luona, joka hänellä jo legitiimisti oli, mutta josta hän vapaaehtoisesti luopui. Persoonan ja olemuksen samuus edellytetään. Niin kuin Viisaus ei lakannut olemasta Viisaus, kun se teki majansa ihmisten keskelle, ei Jumalan Poikakaan lakannut olemasta Jumalan Poika.

7. Vaan luopui omastaan ...` Kr. alla heauton ekenosen morfen doulou labon ...`vaan hän tyhjensi itsensä ottaen orjan muodon ...`, minkä RKK käänsi: "Hän luopui kaikesta, otti orjan muodon ...` Alkuteksti on selvä: jos kerran säkeistö on pirstottava virkkeiksi, uusi virke on (RKK:n ehdotuksen mukaisesti) aloitettava verbin persoonamuodosta 7a, ei vasta appositiona olevasta partisiipista 7b, kuten KK on paitsi komiteaa myös hymnirunoilijaa ja apostolia oikaisten tehnyt.

Edellä on sanottu, mitä Hän ei tehnyt, nyt sanotaan, mitä hän sen sijaan teki. Jumalan muodosta luopuminen ja orjan muodon ottaminen vastaavat selvästi toisiaan. Jumalan vertaisuudesta luopuminen tapahtui sen mukaan ihmisten kaltaiseksi tulemisena; vertaisuus ja kaltaisuus eivät siis ole tässä vastakohtia vaan tarkoittavat samaa asiaa.

Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Virkkeen rakenteesta ks. edellistä selitystä.

VT:n viisauskirjat sanovat useinkin ihmisen elämää orjan raadannaksi, joten "orjan muodon ottaminen" näyttää ensisijaisesti tarkoittavan ihmiselon ankeuteen suostumista. Jes 53:n kuvaama Herran kärsivä "palvelija" (kr. Niinikään doulos) on koko hymnin taustalla, varmaan myös tämän kohdan, mutta tässä ei puhuta nimenomaan Herran palvelijasta / orjasta, vaan ihmisille Jumalaan verrattuna tyypillisestä orjan muodosta yleensä.

Ihmisten kaltaisuus` (homoioma anthropon) on siis Jumalan vertaisuuden, jumalallisen kirkkauden, vastakohtana sama kuin `orjan muoto`. Ehkäpä tuohon `kaltaisuuteen` kuitenkin sisältyy vihjaus myös Jumalan Pojan omaksuman tosi ihmisyyden ja nykyisen `normaalin` eli epänormaalin ihmisyyden väliseen eroon. Runoilija ei tohdi väittää, että Jumalan Poika olisi ollut täysin identtinen muiden ihmisten (monikko!) kanssa.

Ainakaan Kristus ei toisten ihmisten tavoin ollut synnin turmelema (vrt. Hepr) eikä siis ollut katkaissut yhteyttä Jumalaan. Hän on kyllä tosi ihminen - sellainen miksi ihminen tarkoitettiin - mutta hän ei sittenkään ole yksi meistä langenneista ihmisistä, hän on vain meidän kaltaisemme. Room 8:3 sanoo kuin tätä hymniä kommentoiden:"... lähetti tänne oman Poikansa syntisten ihmisten kaltaisena" (kr. ...en homoiomati sarkos hamartias synnin lihan kaltaisuudessa`): liha hänellä todella oli, muttei `synnin (turmelemaa) lihaa`.

Tähän mennessä on puhuttu vasta taivaallisen Jumalan Pojan syntymisestä tänne maailmaan tosi ihmiseksi vääristyneitten, langenneitten ihmisten joukkoon. Jo tähän vaiheeseen sisältyy ainakin Paavalin mielessä seuraavan säkeistön keskeinen aihe: kuuliaisuus, sillä apostoli ei voine olla ajattelematta muualla toistamaansa julistuskaavaa: `Jumala lähetti Poikansa`. Poika tuli maailmaan Isää totellen. Seuraava säkeistö koskee Kristuksen elämää ja kuolemaa.

Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa Säkeistön ensimmäinen säe `esiintymiseltään` / hahmoltaan` (skhemati) ihmiseksi havaittuna ei painota ulkonaista hahmoa sisäisen olemuksen vastakohtana, vaan. yksinkertaisesti sitä, että Hän täällä "havaittuna", siis ihmisten keskellä eläessään, oli ulkonäöltään ja eIintavoiltaan ihminen toisten: joukossa.

Viisaus oli Sananl. 8:n mukaan jo maailmaa luotaessa Jumalan luona, iloa täynnä. Niin oli Jumalan Poikakin, mutta hän suostui tulemaan tänne yhdeksi meistä ihmisistä. Hän ei suinkaan kaikissa suhteissa poikennut muista ihmisistä, päinvastoin. Bengel on perusteellinen: skhema on latinaksi habitus, ja siihen kuuluu: `cultus, vestitus, victus, gestus, sermones et actiones.` `Hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti`. Yksi ratkaiseva ero hänen ja muiden ihmisten välillä tuli ilmi: kun muut ihmiset olivat ylpeitä ja Luojaansa kohtaan tottelemattomia sekä pyrkivät nousemaan yhä ylemmäs, hän alensi itsensä eli oli nöyrä ja kuuliainen ei vain Poikana Isälleen vaan myös ihmisenä Luojallensa `Itsensä tyhjentäminen` oli vielä taivaallisen olennon teko, `itsensä alentaminen` eli nöyrtyminen oli maallisen ihmisen teko, mutta emme saa unohtaa, miten se ihminen oli saanut syntynsä. `Kuolemaan asti` ei ole pelkkä ajan määre. Kirkkaudesta Hän tyhjensi itsensä orjuuteen, ihmiselosta hän alensi itsensä kuolemaan. `Kuolemaan asti` on myös tottelevaisuuden mitta. Muiden ihmisten kuolema on seurausta tottelemattomuudesta (`kuolema on synnin palkka`), mutta Kristus kuoli, koska oli täydellisen kuuliainen. Näin hänen kuolemansa oli erilainen. Voimme ajatella eteenpäin: näin koko kuoleman luonne muuttui toiseksi, "kuolemalla kuoleman voitti".

Tämä hymni ei sano, mitä varten Isä antoi Kristukselle tehtäväksi kuolla. Hymni ja sitä lainatessaan apostoli kiinnittävät huomion Kristuksen mieleen (fronein). Kuolemaan suostuminen osoittaa ihmiseksi tulleen jumalallisen olennon nöyryyden ja hänen tottelevaisuutensa suuruuden. Runoilija kuitenkin edellyttää, että Kristuksen kuolemalla oli mielekäs, soteriologinen tarkoitus, sillä eihän Isä toki turhan takia tai vain tottelevaisuutta koetellakseen käskenyt Poikansa alistua ristinkuolemaan. Apostoli ei voine olla ajattelematta muualla lainaamaansa ikivanhaa julistuskaavaa: `Jumala antoi alttiiksi Poikansa`, `Kristus antoi alttiiksi itsensä`. Katso myös Room 8:3:n loppua! (Hepr yhdistää eksplisiittisesti nämä kaksi asiaa: vielä `kuoleman kärsimys` tarvittiin kuuliaisuuden ja synnittömyyden takeeksi, mutta itse kuoleminen oli sovitustyön eli syntiuhrin ja liitonuhrin uhraamisen alku.) ristinkuolemaan asti. Jos alkuperäinen hymni on koostunut yksinomaan kolmesäkeisistä säkeistöistä, siinä tapauksessa nämä sanat ovat lisäys. Hymnin ensimmäinen, kolmesta kolmesäkeisestä säkeistöstä koostuva pääosa eli `ensimmäinen säkeistö`, jossa Kristus on ollut subjektina, päättyy tähän. Lopuksi mainitaan hänen äärimmäinen alentumisensa, suostuminen häpeällisimpään kuolintapaan. Ristinkuoleman korostaminen on ominaista Paavalille (ja Hepr:lle), joten sanat voivat todellakin olla apostolin oma lisäys, jonka tarkoituksena on tähdentää Kristuksen kuuliaisen alentumisen syvyyttä. Filippissä, Rooman siirtokunnassa, jonka kansalaisia ei kuolemaan tuomittuinakaan saanut teloittaa ristinpuuhun naulaamalla, osattiin paremmin kuin nykymaailmassa ihmetellä tätä Kristuksen nöyryyden ja kuuliaisuuden määrää. Hän, joka oli `ottanut orjan muodon`, ihmisyyden, suostui vielä ihmisten orjilleen toisinaan - syystä tai syyttäkin - määräämään kuolintapaan.

Näin olemme oppineet tuntemaan sen Kristuksen mielen, jota kristityn tulee pitää esikuvanaan. Jos kerran syvimmän alentumisen osoitus on suostuminen rikollisten orjien häpeälliseen kuolemaan, täytyy tien alussa, "itsensä tyhjentämisenä", olla nimenomaan herruudesta ja siihen kuuluvasta kirkkaudesta ja kunniasta luopumisen. Ristinkuolema ilmentää myös avuttomuutta, se on ihmisestä äärimmäisen inhottava ja vastenmielinen asia; vapaaehtoinen siihen suostuminen merkitsee viimeisestäkin vapaudesta, vallasta ja mielihyvän tavoittelusta luopumista. Siten Filippissä asuva Rooman kansalainen sai omaan ajatusmaailmaan ja kokemuspiiriin kuuluvan kuvan siitä, mitä jo kaikkien ihmisten kokemuspiirin ulkopuolella tapahtunut `Jumalan muodosta` `orjan muotoon suostuminen pohjimmaltaan merkitsi. Taivaan Herra alentui alemmas kuin Rooman kansalainen ikinä normaalioloissa joutuu nöyrtymään.

9. `Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken`. Verbiä hyper(h)ypsoun LXX käyttää Jumalan verrattomasta korkeudesta (Ps 97:9), ja ironisesti jumalattoman näennäisestä menestyksestä (Ps 37:35 LXX). Mutta asiallisesti lähimmäs tulee Jes 52:13: Alennuksensa jälkeen / perusteella Herran palvelija hypsothesetai kai doxasthesetai sfodra `korotetaan ja kirkastetaan ylen määrin`. Sinänsä verbi voi merkitä vain sitä, että Kristus palautettiin entiseen taivaalliseen asemaansa, kaikkeuden valtiaaksi. Yhdysverbi `on ylikorottanut` antaa kuitenkin aavistaa, että Kristus korotettiin entistä korkeammalle , vielä korkeampaan taivaalliseen asemaan kuin siihen, mikä hänellä Jumalan vertaisena aluksi oli. Mutta olisiko se yleensä ollut mahdollista?

`...ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman`. `Jumalan muotoon` sisältyy osuus valtaan ja valtaistuimeen. Vielä korkeammalle korottaminen näyttää silti olleen todella mahdollista, sillä vasta nyt sanotaan, että Hänelle annettiin kaikkia muita nimiä korkeampi nimi, Israelin Jumalan oma nimi, Herra` eli JHVH (äännettynä ilmeisesti Jahve). Verbi on ekharisato `antoi armosta (kharis) : nytkään Poika ei siis tätä nimeä `ottanut ryöstösaaliina` eikä edes vaatinut palkkiota kuuliaisuudestaan. Nimen myötä hänelle annetaan nyt armolahjana se universumin valtius, jota hän ei hymnin alkusäkeiden mukaan pitänyt hallussa eikä tavoitellut saaliinaan. Mutta olisiko kyseessä sittenkin vain kehä, paluu alkuun? Eikö alussa mainittuun Jumalan muotoon ja vertaisuuteen sisälly myös oikeus Jumalan nimeen (vrt. Joh 12)? Ainakin yksi asia on uusi, ennen kuulumaton:

10 `Jeesuksen nimeä kunnioittaen tai: `Jeesuksen nimeä lausuttaessa`, kr. `... jotta Jeesuksen nimessä`. Uusi mysteeri on siinä, että nimi Jeesus on ihmisen nimi. Ihmisenä Jeesus Nasaretilainen nousee universumin hallitsijaksi, mitä Jumalan Poika Jumalan muotoisena ja vertaisena oli oikeuden mukaan ollut luomisen alusta saakka. Tässä siis ihminen saa armosta tulla osalliseksi Jumalan herruudesta, nimi JHVH tunnustetaan eräälle ihmiselle! Toinen uusi asia on, että se koko luomakunnan alistuminen Luojansa alaiseksi, minkä olisi oikeuden mukaan pitänyt olla selvää ikuisuudesta asti, nyt on lopultakin toteutuva:

`...on kaikkien polvistuttava`. Jes 45:23 lupaa, että kaikki tulevat polvistuen tunnustautumaan Herraan, niin kuin kaikkien luotujen olisi aina kuulunut tehdä. Se tapahtuu hepr. tekstin mukaan vannomalla JHVH:n nimeen. Osa LXX-traditiosta puhuu vannomisen asemesta nimenomaan Herran nimen tunnustamisesta. Elian aikaan Pohjois-Israelin kansa yhtyi Karmel vuorella akklamaatioon, tunnustukseen `Herra on Jumala`. Fil:n hymnin mukaan tätä muistuttaa koko olevaisuuden kerran toteutuva akklamaatio.

Silloin kaikki olennot yhteen ääneen tunnustavat Jeesuksen Herraksi eli julistavat, (1) että JHVH on ainoa Jumala ja (2) että Jeesus on JHVH. Se taas tapahtuu Paavalin uskon mukaan lopullisesti vasta silloin kun Ps 110:l:n mukaisesti viimeisetkin viholliset kukistetaan eli kun synti ja kuolemakin voitetaan, 1 Kor 15:25-57. Seurakunta kuitenkin tunnustaa jo nyt näin; niinpä seurakunta on uuden luomakunnan alku.

Seurakunta aavistaa myös, että ne, jotka jo nyt tunnustavat Jeesuksen Herraksi, saavat kerran hallita hänen kanssaan kaikkia niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla Säe kuvaa koko universumia. Polvistuminen sopii sanatarkasti vain ruumiillisiin ihmisiin, mutta kolmijäseninen universumin kuvaus osoittaa, että meidän lisäksemme tarkoitetaan kaikkia mahdollisia henkivaltoja, myös epäjumalina palveltuja, sekä vihamielisiä kuoleman valtoja. 2 Moos 20:4 kieltää nimittäin Israelia tekemästä pakanoiden tavoin palvontakuvia olennoista, jotka ovat taivaassa, maan päällä ja vesissä maan alla`; nyt myös ne olennot, joiden kuvia pakanat ovat polvistuen palvoneet, polvistuvat itse ainoan elävän Jumalan eteen - Kristuksen eteen! Pakanat ovat ymmärtämättömyydessään palvoneet luotujen (henki)valtojen kuvia, mutta henkivallat itse tulevat kumartamaan Kristusta, jolla on Jumalan muoto ja joka toisen uustestamentillisen hymnin mukaan (KoI 1:15) on `näkymättömän Jumalan kuva`.

Näin toteutuu tietyssä mielessä koko universumin sovinto keskenään ja Jumalan kanssa. Mutta apostoli ei opeta, että tämä viimeisen päivän pakkosovinto merkitsisi kaikille kumartajille ja tunnustajille elämää ja rauhaa. Raamattu 1642 selittää säkeen osittain toisin: "Maan alla) ovat cadotetut / jotca myös vijmeisnä päivänä Christuxelle sen cunnian tekevät / ja tunnustavat hänet HERraxens."

Koska runoilijat usein kirjoittavat monimielisesti, hymnin runoilija tuskin väittäisi vääräksi sitäkään tulkintaa, että `maan alla´ oleviin luetaan kaikki kuolleet. Koska Raamatun mukaan myös kuolemaan tuomitut joutuvat tunnustamaan tuomion ja tuomarin vanhurskaaksi, tästä runonsäkeestä ei missään tapauksessa voi päätellä, että kaikki, myös jumalattomat, kadotukseen tuomitut ihmiset ja pahat henkivallat, vihdoin viimein muuttuisivat kuuliaisiksi ja saisivat elää ikuisesti.

Isän Jumalan kunniaksi. Suomennos on RKK:n tyylitajun ja teologian mukaisesti vaihtanut kahden viimeisen säkeen järjestyksen ja sijoittanut Herra-tunnustuksen koko hymnin juhlavaksi loppusäkeeksi. Kukaties komitea on sikäli oikeassa, että alkuperäinen hymnikin on huipentunut niihin sanoihin. Nykyisellään hymnin kr. teksti huipentuu kuitenkin Isän Jumalan kunnian korostamiseen. Apostolille on nimittäin mitä tärkeintä, ettei Jeesuksen tunnustaminen Herraksi kilpaile Isän kunnioittamisen kanssa. Kaikki tähtää siihen, että Jeesuksen Kristuksen kautta Isä Jumala saa kunnian. Vrt. 1 Kor 15:28.

Pohdintaa:

Tässä emme voi puuttua lähemmin hymnin uskonnonhistorialliseen taustaan, josta on kirjoitettu kymmeniätuhansia sivuja. Hymni ei pohjaudu gnostilaiseen eikä puhtaasti juutalaiseen runoon, vaan se on alun alkaen kristillinen. Sen taustalla häämöttää pitkin matkaa Jes 53:n Herran Palvelija, mutta ei yksinomaan; se ei myöskään sovella Kristukseen kaikkea, mitä Herran Palvelijasta sanotaan ja mitä hänestä muualla UT:ssa sovelletaan Jeesukseen. Niin kuin Joh 1:1-18 tämäkin lähtee juutalaisesta Viisautta ylistävästä kuvakielestä. Hymni ottaa myös huomioon, mitä sekä juutalainen viisauskirjallisuus että rabbiininenkin traditio sanovat kärsivien vanhurskaiden kohtalosta.

Tunnustuskirjamme ja vanhin Raamattumme ottavat Fil:n kohdalla kantaa lähinnä kahteen 2. luvun herättämään kysymykseen, joista toinen koskee kristologiaa, toinen Jumalan ja ihmisen vaikutusta pelastumisessa (mistä puhutaan seuraavan jakson `pohdinnassa`). Mitä merkitsee se, että Kristus "tyhjensi itsensä" FiI 2:7)7 Tunnustuskirjat, s.447: `Persoonallisen yhtymyksen voimasta tämä majesteettisuus kuului hänelle kaiken aikaa, mutta alennuksen tilassa hän oli tyhjentänyt itsensä' siitä. Sen tähden hän todella kasvoi iässä, viisaudessa ja armossa Jumalan ja ihmisten edessä, hän kun ei paljastanut majesteettisuuttaan aina, vaan ainoastaan milloin halusi" (S.538 viittaa tämän väitteen tueksi Lutheriin.) Ylösnousemuksensa jälkeen hän sitten luopui 'orjan muodosta' (Fil. 2:8), mutta ei ihmisluonnosta.

Todisteiden luettelo (Catalogus testimoniorum) viittaa (s.574s) Fil 2:9:n lauseisiin `Jumala on lahjoittanut hänelle nimen ...` ja `Jumala on hänet korottanut´ hämärähkösti sen todisteeksi, että Kristuksen inhimillinen luonto on persoonallisessa yhtymyksessä saanut majesteettisuuden.

Korottaminen ja Herra- nimen saaminenhan tapahtuivat vasta ylösnousemuksen jälkeen. Asiaa selittävät Cataloguksen II ja nr osasto, joiden mukaan korottaminen koskee inhimillistä, ei jumalallista luontoa.

Niin selittää hymniämme myös Raamattu 1642: "Tämä cunnia on Christuxelle ihmisen luonnon puolesta tapahtunut: sillä ei jumalus aletta eikä ylettä taita."

Tueksi lainataan latinaksi Athanasiosta ja Hieronymusta sekä viitataan Kyrillokseen ja Augustinukseen! Sitten palataan Catalogus I:een. `Nijncuin myös se sana: echarisato osotta / ja on sanottu: lahjoitettu eli annettu.`

Tätä kaikkea vastaa tämän kommentaarin eksegeesissä sen korostaminen, että nimi JHVH on nyt annettu nimenomaan Jeesukselle, ihmiselle (j.ll). Silti olemme jääneet kysymään, onko kaikkein korkein nimi tämän hymnin mukaan vasta ensi kertaa `annettu` myös sille Jumalan muotoiselle´ Jumalan Pojalle, josta hymnin alku puhuu. Hymnin rakennehan ilmentää Jumalan Pojan nöyrää, vapaaehtoisesti kuuliaista, luopumista kirkkaudesta ja sitten saman - nyt ihmiseksi pysyvästi tulleen - Jumalan Pojan paluuta kirkkauteen ja, niin kuin näyttää, entistä suurempaan kunniaan.

Vain pari esimerkkiä kiinnittäköön huomiota Fil:n hymnin ja Joh:n ( kristologisten lausumien sukulaisuuteen. Joh 17:5 Jeesus rukoilee: "Isä, kirkasta sinä nyt minut, ota minut luoksesi ja anna minulle se kirkkaus, joka minulla oli sinun luonasi jo ennen maailman syntyä."

Tämä rukous edustaa tarkoin sitä kristologiaa, jonka olemme löytäneet Fil:n hymnistä. Mutta Joh 12 edellyttää hiukan enemmän, sitä nimittäin, että taivaalliset olennot huusivat Pyhä- huutonsa juuri sen Herran Sebaotin edessä, joka sitten tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Hänelle kuului nimi JHVH jo ennen inkarnaatiota.

Joh 12 puhuu kuitenkin vain taivaallisten olentojen akklamaatiosta, ei maan päällä ja maan alla olevien olentojen. Tämäkin runo samoin kuin muut varhaiset hymnit on tavattomasti vaikuttanut kristologian syntyyn, mutta tältä ei saa vaatia kaikkien ongelmien huomioon ottamista eikä tästä saa etsiä kaikkien myöhemmin oikeaksi todetun kristologisen opin lauseiden perustetta. Alkukirkon hymnit sisältävät kaikki lauseita ja ajatuksenkulkuja, joista myöhempi dogmatiikka on voinut ammentaa, mutta runon ominaisuuksiin kuuluu aina tietty tiiviys ja moniselitteisyys, suojattomuus virhetulkintoja vastaan. Fil:n Kristus- hymni ei ole suinkaan poikkeus.

Tässä ei ole mahdollista osallistua systemaattisteologiseen keskusteluun, mutta huomautan lyhyesti parista "harhaoppisesta" virhetulkinnasta. 1) Vaikka j.6:n kuvaus muistuttaa Aadamin kuvausta, siitä ei voi päätellä että hymni alkaisi tässä maailmassa olevan synnittömäksi luodun ihmisen, uuden Aadamin, kuvauksena.

Ensimmäinen kolmesäkeinen säkeistö kuvaa taivaassa olevaa Jumalan muotoista ja vertaista olentoa, joka vasta j.7a-c tulee ihmiseksi; se kuvaa siis Kristuksen pre-eksistenssiä. 2) Toinen pikkusäkeistö on altis sekä `kenoottiselle` että `dokeettiselle` virhetulkinnalIe, ei vain jommalle kummalle.

`Tyhjentämisen` voi ymmärtää niin radikaalisti, että persoonan identtisyys häviää, mutta sen voi myös turhentaa: orjan muoto ja ihmisten kaltaisuus käsitetään valepuvuksi, jolloin Jumalan Poika ei oikeastaan luopunut mistään vaan pelkästään piilotti, kätki todellisen minänsä. Jumalan Poika tuli todella ihmiseksi, minkä kolmannen pikkusäkeistön ensimmäinen säe supistelmana toteaa.

"Itsensä tyhjentäminen" ja "itsensä alentaminen" olivat kaksi peräkkäistä samansuuntaista päätöstä ja muutosta. Itsensä tyhjentämisen ja orjan muodon omaksumisen olen edellä tulkinnut jumalallisen kunnian (doxa) ja vapauden vaihtamiseksi ihmisparkojen tosiasiallisiin elinehtoihin.

Itsensä alentaminen taas on yhtä kuin nöyrtyminen (vrt. jakson otsikkoa). Mikäli hymniä ei lueta yksinään eikä vain välittömässä kontekstissään, voi tietysti kysyä, eivätkö kirkastusvuoren kokemus (synoptikot), ihmeet ja toistuva vihollisten käsistä pujahtaminen (Joh) osoita, että Kristus ei ihmiseksi tullessaan kokonaan luopunut kirkkaudestaan eikä vapaudestaan ja vallastaan. Vastausta etsisin tämän kontekstin puitteissa siitä käsin, että kirkastuminen ja ihmeteot olivat Isän kuuliaiselle, ihmisyyden rajoitukset omaksuneelle Pojalleen antamia rajallisia, tehtävän suorittamisen kannalta tarpeellisia lahjoja, eivät jumalallisen suvereenia, saati sitten mielivaltaista vallannäyttöä ja -käyttöä. Koko hymnin tehtävänähän on kontekstissaan kuvata Pojan nöyrän kuuliaista mutta samalla päämäärätietoista ajattelua, pyrkimystä (fronein).

Kun tunnustuksessamme sanotaan, että Kristus paljasti majesteettisuutensa `milloin halusi`, lukijan on varottava noihin sanoihin helposti liittyvää mielivallan konnotaatiota: `milloin halusi on ymmärrettävä niin, että hän oli Isälle kuuliainen kuolemaan asti`, silloinkin, kun hänen oli sanottava: `ei niin kuin minä tahdon vaan niin kuin sinä.`

Koska hymni ei puhu mitään Kristuksen kuoleman tarkoituksesta, se ei myöskään pohdi systemaatikoille - ja kaikille uskoville - tärkeää ongelmaa, kuinka itsensä tyhjentänyt` Jumalan Poika kykeni kuolemallaan saamaan aikaan sellaista, mihin yksikään ihminen ei kyennyt. Erään vastauksen tähän sinänsä oleelliseen kysymykseen olemme jo löytäneet: kun kuolema nyt olikin kuuliaisuuden, ei tottelemattomuuden seuraus, koko kuoleman luonne muuttui. Siitä tuli Kristukseen yhdistyneille ihmisille portti elämään. Kristuksen kuuliaisuus oli ihmisen kuuliaisuutta, mutta siihen yhdistyi pre-eksistentin Jumalan Pojan kuuliaisuus: `hän` joka oli kuuliainen kuolemaan saakka, on sama `hän`, josta hymnin alku puhui. Muita vastauksia on etsittävä niistä teksteistä, joissa eksplisiittisesti on kyse soteriologiasta; tässähän ylistetään vain Kristuksen esikuvallista mieltä, asennetta ja pyrkimyksiä."

Näin siis Jukka Thúren, tässä pitkässä lainauksessani edellä.

Itse olisin kuitenkin vähemmän altis tulkitsemaan ylösnousseelle Jeesukselle Fil 2:9:ssä annettua nimeä "JHWH" - nimeksi. Näin monestakin syystä.

Ensiksikin epäilen, että Paavali tuskin on tätä tarkoittanut, ja tässähän on ensisijaisen tärkeää juuri se, mitä Paavali on tarkoittanut. Nykykreikankieliset raamattuoppineet ja kääntäjät selittävän "nimi"- sanan tässä jakeessa merkitsevän: "titlo" (titteli / arvonimi) "eksuusia" (valta / mahti), siis titteliä eli arvonimeä ja valtaa eli mahtia.

Kreikankielinen "Tutkistelun ja elämän käsikirjassa" oleva käännös on jopa kääntänyt alkutekstin "onoma" (nimi)- sanan sanaksi "aksiooma" (arvo / asema).

Nykykreikankielisessä Uuden testamentin parafraasissaan Trempela kääntää alkutekstin sanat: "...kai ekharisato autoo onoma to hyper paan onoma," = "...ja antoi armosta hänelle nimen, mikä on yli jokaisen nimen," sanoiksi: "...ke tu ekharisen onoma, to onoma Kirios Iisus Khristos, pu ine parapano kathe allo onoma," = "...ja lahjoitti hänelle nimen, nimen Herra Jeesus Kristus, joka on yli jokaisen muun nimen."

Trempela siis selvästi ja ilmeisen perustellusta syystä välttää kohdan ylitulkintaa, ymmärtäen tässä tarkoitetun nimen olevan Jeesus nimiselle Voidellulle annettu arvonimi "Kyyrios" (Herra), ei Jahve.

Kun nimi Jeesus, hepreaksi "Jehooshua / Jeshua", alkukielisenä merkitsee "Jahve on pelastus / pelastaja", tuntuisikin hiukan kaukaa haetulta tarkka merkitys "Jahve on pelastaja on Jahve" (jos Jeesukselle lahjoitettu nimi todellakin olisi "JHWH" = Jahve). Sen sijaan on selvää, että Jumala teki ylösnousseen Jeesuksen "Herraksi" (Apt.2:36), joka on ihmiseksi tulleen ja kuolleen, mutta kuolleista herätetyn Jeesuksen arvonimi, ja joka ilmentää hänelle luovutettua valtaa (Matt.28:18, ym). Jeesus tehtiin Herraksi (Apt.2:36) samassa yhteydessä, jossa hänet kuolleista herätettynä ihmisenä "määrättiin" tai "asetettiin" myös "Jumalan Pojaksi" (Ps. 2:7, Apt.13:32-34, Hepr.1:4-5, Room.1:3-4, ym).

Joka tapauksessa on näin, että: Kirkkauden Herrana ollessaan, Jeesus tyhjensi itsensä olemassaolostaan Jumalan muodossa (Fil.2:5-7). Silti hänessä vielä, ihmiseksi synnyttyäänkin, oli Jumalan ainosyntyisenä Poikana kirkkautta, jota oppilaat katselivat (Joh.1:14). Ihmisenä ollessaan hän pyysi Isää, sanoen: "Kirkasta sinä minut tykönäsi sillä kirkkaudella, joka minulla oli Sinun tykönäsi, ennen kuin maailma olikaan" (Joh.17:5). Ihmisenä vaeltaessaan hän sai Isältä Jumalalta kunnian ja kirkkauden, kun tältä ylhäisimmältä kirkkaudelta tuli hänelle tunnustus kirkastusvuorikokemuksena (2 Piet.1:17-18). Sovituskuolemansa jälkeen hänet herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta (Room.6:4). Jumala siis herätti hänet kuolleista ja antoi hänelle kirkkauden (Hepr.3:3, 1 Piet.1:21), sen saman kirkkauden joka hänellä oli ennen ihmiseksi tuloaan (Joh.17:5). Jeesus on myös kerran tuleva kirkkaudessaan ja istuutuva kirkkautensa valtaistuimelle (Matt.25:31), jolloin tapahtuu maailman uudestisyntyminen (Matt.19:28). Jeesuksen kirkkaus on samalla hänen Isänsä kirkkautta, kuten Matt.16:27 ja Mark.8:38 sanovat. Nykyisenä aikana, Herramme ollessa Isän tykönä taivaassa, me silti katselemme Herramme Jeesuksen kirkkautta kuin kuvastimesta (2 Kor. 3:18). Valkeus, joka lähtee Kristuksen kirkkauden evankeliumista, on loistanut sydämiimme (2 Kor.4:4), jotta: "...Jumalan kirkkauden tunteminen, sen kirkkauden joka loistaa Kristuksen kasvoissa, levittäisi valoansa"(2 Kor.4:6). Paavali siis opettaa, että Kristuksen kasvoista loistaa Jumalan kirkkaus. Kun hän kerran tulee kirkkaudessaan, hän on muuttava meidän kristittyjen ruumiit (sekä elävien että kuolleiden) oman kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi (Fil.3:21). Tästä syystä me kristityt odotamme Kristuksen kirkkauden ilmestymistä (Tiit.2:13). Jeesus Kristus on Jumalan kirkkauden säteily ja Jumalan olemuksen tarkka kuva (Hepr.1:3).

Myöhemmin kehitetyn kolminaisuusopin sijasta Uusi testamentti (ja Vanhakin testamentti) tuntee meidän Herramme Jeesuksen näkymättömän Jumalan kuvana (1 Tim.6:16, Kol.1:15). Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt, vaan `ainutsyntyinen Jumala (Joh.1:1,18) on hänet selittänyt. Tästä syystä myös Vanhan testamentin aikana nähty Jumalan kirkkauden ilmenemisen on täytynyt olla pre-eksistenttisen Herramme Jeesuksen, Jumalan Pojan ja Jumalan Kuvan välittämää.

Jos puhumme Jumalan olemuksesta muodostetuista hypoteeseista, niin Uusi testamentti näyttää edustavan paremminkin "kaksinaisuutta" kuin "kolminaisuutta."

"Kuka ikinä menee edemmäksi, eikä pysy Kristuksen opissa, hänellä ei ole Jumalaa; joka siinä opissa pysyy, hänellä on sekä Isä että Poika." (2 Joh.9).

Myös Ilmestyskirjasta, Uuden testamentin ainoasta kirjasta, joka suoraan ja selvästi sanoo olevansa itsensä Herramme Jeesuksen Kristuksen oma paljastus (apokalypsis 1:1), jonka Isä Jumala antoi hänelle, löydämme sekä Isän persoonan (luku 4) että Pojan persoonan (luku 5). Sen sijaan Pyhä Henki kuvataan Isän Jumalan valtaistuimen edessä palavina seitsemänä tulisoihtuna (4:5), sekä myös Karitsan seitsemänä silmänä (5:6). Kun Pyhä Henki kuitenkin ilmiselvästi sekä kuulee että puhuu, ottaa Jeesuksen omasta ja julistaa meille (Joh.16:13-15), ja kun hänellä ilmiselvästi on kyky murehtia (Ef.4:30), ja mikä vielä merkittävintä; Pyhällä Hengellä on ilmiselvästi oma mieli ("froneema" ), joka on Isän Jumalan mielestä erillinen (Room.8:26-27), ovat nämä kaikki ominaisuudet selvästi persoonallisia ominaisuuksia. Isä Jumala tietää Hengen mielen sisällön, jota mieltään Henki käyttää, uskovien edestä rukoillessaan. Kyky rukoilla itsenäisesti on myöskin persoonallinen kyky.

Kuitenkin tätä "Hengen mieltä" koskien, ei ole suinkaan selvää, että ilmaisulla tarkoitetaan persoonallisuutta. Paavali näet sanoo hiukan aikaisemmin "to gar froneema tees sarkos thanatos, to de froneema tuu pneumatos dzooee kai eireenee." = Sillä lihan mieli (on) kuolema, mutta hengen mieli elämä ja rauha."(Room.8:6). Tässä Paavali asettaa "lihan mielen" "hengen mielen" vastakohdaksi, ja on aivan selvää ettei "liha" itsessään ole persoona. Tällöin on myös selvää, ettei "lihan mieli" tarkoita lihan omaa tiedostavaa mieltä, vaan korkeintaan sitä mieltä, mikä lihallisella ihmisellä on. Tuskin tässä kohtaa siis "hengen mielelläkään" tarkoitetaan sitä, että ihmisessä olevalla hengellä on oma tiedostava mieli, vaan tarkoitetaan hengellisen ihmisen mielenlaatua. Suomenkieliset kreikankielen sanakirjat antavat "to froneema"- sanalle seuraavat vastineet: (Gyllenberg ja Novum 5) "mieli", (Hedberg)"mitä ajatellaan, pyrintö, harrastus, pyyntö, halu", (IRS)"ymmärrys, ajatus, tarkoitus, pyrkimys, mieli", (Scriptores attici) "ajatteleminen, ymmärrys, mielenlaatu, mieli, miehuus, rohkeus, ylpeys". Kreikankieliset kreikankielen sanakirjat lisäävät merkityksiin vielä (Rapti) "mieli, ajatus, käyttö, mieliala, tuuli, halu, taipumus, maku, itsetietoisuus, päättäväisyys", (Rossi) "käyttö, ajatus, tarkoitus, päämäärä, rohkeus, järki, harkinta. Järkevyys". (Daskalin) etymologinen kreikankielen sanakirja johtaa "to froneema" substantiivin verbistä "froneoo", ja tämän verbin puolestaan feminiinisestä substantiivista "freen", joka puolestaan merkitsee "väliseinää", "välikalvoa" (joka erottaa sydämen ja keuhkot muista sisäelimistä).

Room. 8: 27:ssä esiintyvä "entynghanoo"-verbi merkitsee alkuaan "tapaamista, kohtaamista, johonkin joutumista", sitten "jonkun puoleen kääntymistä". Kun eräät Uuden testamentin nykykreikankieliset tekstilaitokset kääntävät tässä jakeessa mainitun Hengen toiminnan, ei "rukoilemiseksi" vaan "välittämiseksi", "Jumalan tahdon mukaan välittäjänä toimimiseksi", ei ole ollenkaan varmaa, onko Paavali lopultakaan ajatellut Hengen toimintaa tässä kohtaa persoonallisena toimintana.

Kysyn, olisiko ehkä oikeutettua tulla seuraavaan lopputulokseen: Kun Pyhää Henkeä ei kuvata Isän ja Pojan rinnalla esiintyvänä persoonana, vaan tulisoihtuina ja Karitsan silminä, Hän ei jumalalliselta kannalta katsoen näytä olevan näkyvä itsenäinen persoona. Kun hänellä selvästi on itsenäiset ominaisuudet, joita inhimillisen kokemuspiirin perusteella voi olla vain persoonallisilla olennoilla, hän inhimilliseltä kannalta katsoen todellakin on persoona.

Niin tai näin, nämä mietelmät ovat vain hypoteeseja, olettamuksia salatusta, ja sellainen on myös kaikissa muodoissaan kolminaisuusoppikin.

LOPPUMIETTEITÄ JA LAINAUKSIA

Justinus marttyyri kirjoitti "vuoropuheluunsa juutalaisen Tryfonin kanssa" seuraavia ajatuksia:

"...Apostolien muistelmissa hänet kuvataan Jumalan Pojaksi...ja olemme tunnustaneet että se hän onkin, ja myös että hän Isän voimasta ja tahdosta lähti Isän tyköä koko luomakunnan tähden. Häntä nimitetään profeettojen kirjoissa myös Viisaudeksi, Päiväksi, Koitoksi. ..."

"...En olisi uskonut edes Herraa (Kristusta), jos hän olisi julistanut jotakuta muuta kuin Häntä, joka luo meidät, muovaa meidät ja ylläpitää meidät. Mutta koska ainosyntyinen Poika tuli meidän luoksemme ainoan Jumalan tyköä - joka loi tämän maailman ja muovasi meidät ja järjestää kaiken ja pitää kaiken yllä..." ...

" ...Ettei vain kukaan esittäisi kohtuutonta väitettä, nimittäin että me sanoisimme Kristuksen syntyneen (vain) 150 vuotta sitten... ... ...Olemme jo opettaneet, että Kristus on Jumalan esikoinen,..."

Justinus tekee selvän eron ainoan Jumalan ja Jumalan ainosyntyisen Pojan, Jumalan Esikoisen välillä. Hänellä ei ilmene vielä ajatuksia, joita voitaisiin pitää edes samansuuntaisina Atanasiuksen kolminaisuusopin kanssa.

Kirkkoisä Tertullianus oli niiden ensimmäisten joukossa, jotka kehittelivät kolminaisuusoppia. Hän oli kuitenkin subordinaatio - opin kannalla, eli hänen mukaansa Poika ja Pyhä Henki ovat yhtä Isän kanssa, kuten auringon säteet auringon kanssa. Hänen mukaansa Poika ja Pyhä Henki ovat itse asiassa kuitenkin Isän alapuolella, sillä Isä on heitä suurempi.

Praxeasta vastaan-teokseensa Tertullianus kirjoitti:

"Ennen maailman luomista Jumala ei ollut yksin, sillä hänessä itsessään ja hänen kanssaan oli hänen järkensä... Kun Jumala loi maailman, astui Logos ulos Jumalasta luovaksi ulkoiseksi sanaksi. Kun Jumala sanoi: `Tulkoon valkeus`, se oli Sanan todellinen syntymä. ...Jumala antoi Sanan lähteä itsestään..."

Tertullianuksen Puolustuskirjoituksen 21 luku sisältää seuraavaa:

"...Olemme oppineet että hän (Sana) lähtee Jumalasta, ja tässä lähtemisessä hän syntyy, ja siksi häntä kutsutaan Jumalan Pojaksi. Häntä kutsutaan myös Jumalaksi, olemuksien ykseyden vuoksi, sillä myös Jumala on henki. Samalla tavalla kuin säde lähtee auringosta: se on osa kokonaisuutta, ja kuitenkin aurinko itse on säteessä, koska se on auringonsäde. Olemus ei jakaannu vaan laajenee... Samalla tavalla on se, mikä on lähtenyt Jumalasta, itse Jumala ja Jumalan Poika, ja he kaksi ovat yksi. Samalla tavalla teki Jumala Hengen Hengestä ja Jumalan Jumalasta... Tämä Jumalasta lähtenyt säde laskeutui alas...neitseeseen ja tuli hänen kohdussaan lihaksi, ja syntyi ihmiseksi, joka on yhdistynyt Jumalan kanssa. ..."

Tertullianuksen mukaan Jumalan "järki" eli "Logos" eli "Sana" oli ennen luomista "Jumalassa itsessään", joskin myös "Hänen kanssaan." Logos astui ulos Jumalasta, kun Jumala alkoi luoda maailmaa. Kun Jumala sanoi: `Tulkoon Valkeus`, se oli Tertullianuksen mukaan hetki, jolloin Sana iankaikkisuudessa syntyi.

Sanan oleminen ennen luomista "sisässä Jumalassa itsessään" näyttää olleen jo Paavalin opetus, kun hän käyttää inessiivistä ilmaisua: ",,, hos en morfee Theuu yparkhoon,,," = "..joka Jumalan muodossa olemassaolevana..."

Myöhemmin myös Eusebios, kirkkohistorian isäksi nimitetty, kirjoitti mielipiteitään Isän ja Pojan suhteista. Olen jo lainannut hänen kirkkohistoriastaan pätkän, mutta tässä vielä lisäksi lainaukset parista kohdasta.

"1:2:4-5:ssä lukee: "Mooses...kuvaillessaan jumalallisen Hengen avulla maailman luomista ja järjestämistä, opettaa, että maailman Luoja ja kaikkeuden perustaja ei uskonut kenellekään toiselle kuin tietysti omalle jumalalliselle esikoiselleen, Sanalle, alhaisempien olentojen luomista, ja että hän oli keskustellut hänen kanssaan ihmisten luomisesta: `Tehkäämme ihminen meidän kuvamme ja yhtäläisyydemme mukaan.´ ... Hän asettaa Isän ja Luojan ylijohtajaksi, joka kuninkaallisella tahdollaan määrää kaikki, mutta hänen jälkeensä hän toiselle sijalle asettaa jumalallisen Sanan, joka ei ole toinen henkilö, kuin meidän julistamamme, Isän käskyjen toimeenpanijaksi."

1:2:21:ssä lukee:"...Jumalan ensin syntynyt ja ensin luotu Viisaus ilmestyi, ja itse ennen maailmaa ollut Sana ylitsevuotavasta ihmisrakkaudestaan..."

1:2:23:ssa lukee: "...Jumalan jumalallinen ja taivaallinen Sana ihmisruumissa, joka ei missään suhteessa ollut toisenlainen kuin meidän...samalla ihminen ja Jumala..."

Edellä lainatuista Eusebiuksen kirkkohistorian kohdista ilmenee, että Eusebius piti Kristusta, Sanaa, sekä ihmisenä mutta samalla myös Jumalana (1:2:23). Hän nimittää Kristusta "ensin syntyneeksi", mutta tämä ei estä nimittämästä Jeesusta samalla myös "ensin luoduksi Viisaudeksi" (1:2:21). Eusebius pitää (Moosekseen vedoten) Isää Jumalaa "ylijohtajana", mutta "jumalallista Sanaa, Kristusta", vasta "toisella sijalla" olevana. Huomiota kiinnittää myös, että Eusebius tarkoitti (todennäköisesti) Sanan tulleen jo ennen luomistyötä Isästä erilliseksi.

Itse olen oman raamatuntuntemukseni ja tässäkin tutkistelussa esittämieni näkökohtien perusteella tullut vakuuttuneeksi, että juuri Eusebius samanmielisineen edustaa paremmin todellista ortodoksista eli oikeaoppista näkemystä Isän ja Pojan suhteesta, kuin mihin Athanasiuksen uskontunnustuksen laatijat myöhemmin päätyivät.

Toivon Herramme Jeesuksen nimessä saman vakuuttuneisuuden valtaavan myös kaikki tämän tutkisteluni lukijat. Emmehän voi mitään totuutta vastaan, mutta voimme jotakin totuuden puolesta, ensin itse sen omaksuttuamme.

Mitä sanookaan professori Heikki Palva Raamatun Tietosanastonsa Kolminaisuusoppia käsittelevässä artikkelissaan:

"Kolminaisuusoppi, jonka mukaan Jumalassa on yhteen luontoon liittyneinä kolme persoonaa, Isä, Poika ja Pyhä Henki, kiteytyi kristillisen kirkon opiksi vasta neljännen ja viidennen vuosisadan teologisissa keskusteluissa. Sanat `luonto` ja `persoona` ovat Raamatun ulkopuolelta saatuja filosofisia termejä, joiden pohja selvinnee parhaiten, tarkastelemalla Uuden testamentin kirjoista löytyviä kolminaisuusopin juuria. ...(Uuden testamentin) sanoista on pitkä matka filosofis-dogmaattiseen selvittelyyn kolminaisuuden olemuksesta. ..."

Ja todellakin: Nikean kirkolliskokouksessa (v. 325) ei vielä puhuttu kolminaisuudesta yhtään mitään. Siellä päätettiin vain, että Kristus on yhtä substanssia, samaa olemusta kuin Isäkin, mutta Pyhästä Hengestä Jumalan kolmantena persoonana ei puhuttu mitään.

Keisari Konstantinus kutsui hovisaarnaajansa Hosiuksen neuvosta kaikki katoliset piispat kokoukseen Nikeaan vuonna 325. Suurin osa näistä yli 300 piispasta oli origenisteja. Myöhemmin heitä alettiin nimittää myös semi-areiolaisiksi.

Kokouksessa keisari ja Hosius ajoivat yhdessä (ja pääasiassa kirkkopoliittisista syistä) läpi sellaisen sanamuodon uskontunnustukseksi, jonka takana oli vain kokouksen osanottajien vähemmistön vakaumus.

Myöhemmin keisarin kanta vaihtui, koska hänen kirkkopoliittiseksi neuvonantajakseen vaihtui Eusebius nikomedialainen Hosiuksen tilalle. Nyt Nikean päätöksen kannattajat puolestaan joutuivat epäsuosioon, ja areiolaiset, liittyneinä yhteen origenistien kanssa, pääsivät vuorostaan suosioon. Näin oli aina Konstatinuksen kuolemaan asti, vuoteen 337.

Tämän jälkeen keisarit ja heidän suosioonsa päässyt uskontopuolue vaihtui useaan kertaan. Näitä kulloisenkin keisarin suosiosta kilpailevia, kannatukseltaan merkittävän kokoisia kristillisiä uskonpuolueita oli tähän aikaan useita. Jopa pakanuus pääsi hetkeksi takaisin suosioon keisari Julianuksen aikana.

Vasta Theodosius suuren päästyä vuonna 379 valtaan idässä, pääsivät Nikean päätöksen kannattajat lopullisesti voitolle. Syy voittoon oli se, että Theodosius julkaisi jo vuonna 380 kuuluisan määräyksensä, jonka mukaan kaikkien valtakunnassa tuli tunnustaa sellaista kristinuskon muotoa, jossa tunnustauduttiin "kolmeen persoonaan yhdessä jumaluudessa". Kaikki muut kristinuskon muodot julistettiin hengellisen ja maallisen rangaistuksen uhalla kielletyiksi.

*

Otan tähän kohtaan muutaman päivityslainauksen historian sivuilta.

Lopetettuaan sotimisen goottien kanssa Theodosius asettui Konstantinopoliin, missä hän vietti suurimman osan aikaansa vuosien 380-387 välillä. Noilta vuosilta on peräisin suurin osa hänen lainsäädännöstään, joka asteittain vähensi muiden kuin NIkaian uskontunnustusta kannattavien kristittyjen oikeuksia uskonnon harjoitukseen. Theodosius kutsui piispat yleiseen kirkolliskokoukseen vuona 381 vahvistamaan vuoden 325 päätökset oikeasta opinkappaleiden tulkinnasta. Harhaoppiset karkotettiin Konstantinopolista ja lopulta myös muista kaupungeista.

Keisari Theodosius ryhtyi heti valtaan päästyään v. 379 toimiin, lopettaakseen kirkollisen hajaannuksen. Espanjalaisena hän arvioi kirkon tilanteen Rooman näkökulmasta. Niinpä hän v. 380 määräsi antamassaan ediktissä, että kaikkien valtakunnna asukkaiden tuli pysyä siinä uskossa, jonka apostoli Pietari oli tuonut Roomaan ja jota nyt edustivat Rooman ja Aleksandrian piispat. Kaikkia muita käsityksiä tultaisiin pitämään kerettiläisenä.

Neljä vuotta kestäneen kolmen keisarin ajan sisälle (379-394) eli jo vuoteen 380 ajoittui muun muassa Theodosiuksen kymmenennes julistus. Tämä julistus annettiin tiettäväksi välittömästi sen jälkeen, kun hän itse oli ottanut kristillisen kasteen. Julistus kuului:

"Me kolme keisaria toivomme, että alamaisemme lujasti pysyvät siinä uskonnossa, jonka pyhä Pietari opetti roomalaisille, joka on uskollisesti säilytetty perinteen kautta, ja jonka nyt tunnustavat Pontifeks Damasus Roomasta ja Pietari, Aleksandrian piispa, mies, joka omistaa apostollista pyhyyttä, apostolien järjestyksen ja evankeliumin opetuksen mukaan.

Uskokaamme yhteen jumaluuteen, joka on Isä, Poika ja Pyhä henki, jossa pyhässä kolmiyhteisyydessä on sama majesteetti. Me annamme käskyn, että kaikki tämän uskon kannattajat nimitetään katolilaisiksi kristityiksi.

Me leimaamme kaikki turhat toisten uskontojen kannattajat häpeällisiksi kerettiläisiksi, ja kiellämme heidän hartauskokouksensa ottamasta kirkon nimeä. Sitä paitsi he voivat ottaa huomioon, että saavat kärsiä siitä suuria rangaistuksia, joita viranomaisemme, jumalallisen oikeuden kautta ja oikeasta syystä, taivaallisen viisauden johtamina, katsovat hyväksi määrätä heille."

Näin siis julistus edellä.

Hän sääti myös asteittain tiukkenevia lakeja vanhan monijumalaisen uskonnon harjoittamista vastaan. Lopulta, 8 marraskuuta 392 Theodosius teki kristinuskosta ainoan sallitun uskonnon valtakunnassa.

Ne viisitoista rikoslakia, jotka tämä keisari julisti näiden vuosien (380-392) aikana, riisti evankelisilta uskovilta kaikki oikeudet harjoittaa uskoaan, erotti heidät maallisista viroista ja rankaisi heitä sakoilla, takavarikoimisella, maasta karkoituksella, ja monissa tapauksisssa jopa kuolemalla.

Jälkipolvet antoivat Theodosiukselle lisänimen `Suuri´, ennen kaikkea siksi, että hän säätämällään lailla teki kristinuskon nikaialaisesta haarasta virallisen valtionuskonnon jo vuonna 380. Lisäksi hän sääti lakeja muitakin harhaoppisia kuin areiolaisia vastaan, ja kielsi pakanauskonnoksi tuomitun, perinteisen monijumalaisen uskonnon harjoittamisen.

Päivityslainaus päättyy tähän.

*

Vasta Konstantinopolin kirkolliskokouksesta, vuodesta 381 alkaen, Pyhää Henkeä alettiin pitää itsenäisenä jumalallisena persoonana Isän ja Pojan rinnalla. Myöhemmin Athanasiuksen uskontunnustuksen nimellä kulkeva, kolminaisuusopin sisältävä tunnustus kiteytettiin uskonkaavan muotoon. Nimestään huolimatta tunnustus ei kuitenkaan ole Athanasiuksen (kuoli v.373) laatima, vaan tunnustus laadittiin todennäköisesti Ranskan eteläosassa vasta 400- luvulla.

Konstantinopolin kirkolliskokouksen ratkaisuun vaikutti ennen kaikkea keisarin edellisenä vuonna antama tiukka määräys, mutta myös kirkkoisä Basileios suuren vaikutus. Hän oli näet vuonna 370 julkaissut kirjan Pyhästä Hengestä. Tämän kirjan sisältämä opetus Pyhästä Hengestä ja jumaluuden persoonien suhteesta toisiinsa tuli muodostamaan perustuksen vuonna 381 syntyneelle kolminaisuusopille.

Antakaamme nyt Peter Halldorfin kirjasta "21 kirkkoisää" löytyvän tekstin, sivulta 136 tällä kohtaa selostaa:

"Basileios Kesarealaista on kutsuttu `Hengen teologiksi´ ja hän kirjoitti 370- luvulla yhden tärkeimmistä kirjoistaan, Pyhästä Hengestä, jossa hän luo perustan Isän, Pojan ja Hengen välisen suhteen kuvaukselle. Hänen käsittelytapansa tuli olemaan perustana kristilliselle kolminaisuusopille.

Ilmapiirissä, jossa monen epäröivät asettaa Poika samanarvoiseksi Isän kanssa. oli ymmärrettävää, että vielä varauksellisempia oltiin kutsumaan Pyhää Henkeä Jumalaksi. Pelättiin suuresti polyteismistä syyttämistä. Monet huomauttivat, ettei Uudessa testamentissa ollut yhtään kohtaa, missä Henkeä olisi kutsuttu `Jumalaksi`.

Mutta miten tulisi tulkita ilmaisua, jota käytettiin kasteen yhteydessä jo apostolien päivinä? Ihmisten kastaminen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen oli yleinen kristillinen käytäntö. Kun kastettiin jonkun nimeen, eikö sen edellytyksenä ollut, että kyseessä oli Jumala?

Kun Basileios puolustaa Henkeä, hänkin pitää edellä mainittua kohtaa yhtenä pääargumenttinaan, kuten myös ylistyshymnissä esiintyvää `Kunnia olkoon Isän ja Pojan ja Pyhän hengen`. Hän on tietoinen siitä, että Uusi testamentti ei ikinä käytä painotettua ilmaisua `Jumala. Pyhä Henki´ tai `Pyhä Henki on Jumala´. Mutta Hengen tekemisistä me tiedämme, kuka henki on. Miten Henki voi uudestisynnyttää kasteessa, jos hän ei ole Jumala? Miten häntä voidaan kutsua Pyhäksi Hengeksi, ja palvoa häntä, ellei hän ole Jumala? Jumala yksin on pyhä ja arvollinen palvottavaksi.

Basileios määrittelee kolminaisuuden sisäiset suhteet puhumalla Pojasta, joka on Isästä syntynyt, mutta Pyhästä hengestä, joka lähtee Isästä. Kaikki ovat osallisia samasta jumalallisesta luonnosta, mutta ilmaisujen `syntynyt` ja `lähtee´ välinen ero oli tärkeä, ja se koottiin seuraavassa Konstantinopolin kirkolliskokouksessa uskontunnustuksen muotoiluun: `Me uskomme Pyhään Henkeen, Herraan ja eläväksitekijään, joka lähtee Isästä, ja jota yhdessä Isän ja Pojan kanssa palvotaan ja kunnioitetaan.´

Tähän uskontunnustuksen osaan tehtiin läntisessä kristikunnassa pieni `filioque`-sanan lisäys 600- uvulla, ja se tuli johtamaan vakaviin ristiriitoihin itäisen ja läntisen kirkon välillä. Filioque tarkoittaa ´ja Pojasta` ja tarkoitti siis sitä, että Henki lähti Isästä ja Pojasta - ei ainoastaan Isästä, kuten Basileios esitti. ...

Alkukirkon historiassa Konstantinopolin kirkolliskokous 381 on ensimmäinen kokous, jossa puhutaan Pyhästä Hengestä uudella rohkeudella. Basileios Suuri, joksi häntä tavataan myös kutsua, esitteli `Hengen teologian`, joka avasi 300- luvun loppupuolella kirkon portit selkosen selälleen Pyhälle Hengelle. ...

Miten ihmisen tulee menetellä pyhyydenkaipuunsa kanssa? Loppujen lopuksi tästä kysymyksestä oli kyse, kun kolme suurta kappadokialaista teologia ryhtyivät määrittelemään kolminaisuutta sellaiseksi, että ei ainoastaan pojalle vaan myös Hengelle oli annettava sama jumalallinen `status` kuin Isälle. ...

Basileios Kesarealainen kuoli vuonna 379, kaksi vuotta ennen Konstantinopolin kirkolliskokouksen avajaisia, vain viidenkymmenen ikäisenä. ...

Vaikka hän ei saanutkaan elää todeksi kristikunnan eheyteen tähtääviä suuria askeleita, jotka otettiin Konstantinopolissa 381, hänen henkensä oli läsnä konsiilissa. Kaksi muuta kappadokialaista vahvisti siellä hänen sanomansa, jonka hän oli kirjoittanut kirjaansa Pyhästä Hengestä. Gregorios Nazianzialainen oli Basileiostakin rohkeampi, kun ryhdyttiin lopullisesti määrittelemään Hengen jumaluutta, ja Basileioksen nuorempi veli, Gregorios Nyssalainen, antoi tärkeän panoksen niihin formulointeihin, jotka kirkko lopulta hyväksyi yksimielisesti."

Näin siis edellä Peter Halldorf. Ei ole vaikeaa nähdä tekstin takaa tosiasioita. Teksti puhukoon puolestaan.

Edellä esitetyn valossa on myös erittäin merkittävää se lisävalo, millä kirkkoneuvos Eetu Rissanen valaisee näitä kahta ensimmäistä kirkolliskokousta kirjassaan "Kirkon Herrat":

"Nikean ja Konstantinopolin kirkolliskokouksissa (325, 381) käsitellyistä asioista olivat tärkeimpiä kolminaisuusoppi... Edellä on todettu, että kristillisyydelle vieraista aineksista on muodostettu dogmeja, jotka eivät ole yhtäpitäviä totuuden kanssa. Myös puheena olevien opillisten keskustelujen ja kiistojen taustalla on uskonnollista ajattelua, jossa Uuden testamentin edustamalle kristillisyydelle vieraat tarkoitusperät häiritsevät järkevää harkintaa.

Tässä yhteydessä on syytä mainita kristinuskoon sekoittunut helleeninen gnostilaisuus, jota ilmeisesti sen levinneisyyden vuoksi on sanottu klassiseksi gnostilaisuudeksi. Nimenomaan helleeniseen gnostilaisuuteen sisältyi spekulaatioita, so. todellisuudelle vierasta, mystillistä mietiskelyä. ...

Voidaan kysyä, oliko se juuri gnostilaisuus, joka hämärsi kristinuskon alkuperäisen sanoman ja lumosi monet Nikean kokouksen päättäjistä, niin etteivät he kuulleet, kun erittäin suuri joukko` suhtautui `epäillen filosofisiin spekulaatioihin` sanoen, että oltiin tekemisissä sellaisten seikkojen kanssa, jotka ovat inhimillisen käsityskyvyn ulkopuolella.`

...Nikean päätöksen kannalta on tärkeä todistuskappale italialaisen gnostikon Ptolemeuksen kirje vuoden 160 paikkeilta. Kirje osoittaa, että Nikeassa käsitellyn oppiriidan kaavat ja käsitteet, niiden mukana keskeisin termi homousios (tarkoittaa samaa olemusta), juontavat juurensa gnostilaisuudesta. Valon valtakunnan alkuperustasta, persoonattomasta jumaluudesta, tuli Kristus maan päälle opettamaan ihmisille pelastavaa tietoa (gnoosista), palatakseen jälleen Jumalaan, jonka kanssa hän on `samaa olemusta.`

......Sen gnostilaisella alkuperällä ei enää ollut merkitystä. Keisarin yllättävän muotoilun mukaisesti Nikean tunnustuksessa lausutaan Kristuksesta:

`...joka ennen aikojen alkua on Isästä syntynyt, valkeus valkeudesta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt, ei luotu, joka on Isän kanssa yhtä olemusta.`

...Alkuaan gnostilaisuuden filosofinen spekulaatio sai näin kristillisen tunnustuksen muodon, jossa panteistinen Jumala- käsite oli perusteellisesti muuttunut: Isän ja Pojan persoona tuli siinä selkeästi ilmaistuksi. Helleenisen gnostilaisuuden spekulaation muotoa on siinä kuitenkin selvästi näkyvissä.

...Voidaan kysyä, eikö olisi ollut uskottava niitä Nikean kokouksen edustajia, jotka varoittivat ryhtymästä määrittelemään ihmisjärjellä asioita, jotka ovat järjen käsityskyvyn yläpuolella. Kiistanalaisten oppien täytyi olla tavalliselle kansalle mieletöntä filosofiaa. Voidaan myös kysyä, olisiko Idän kirkolla ilman teologisia intohimoja ja valtataisteluja ollut onnellisempi nuoruus ja valoisampi tulevaisuus. Kirkko olisi tuskin myöskään mitään menettänyt, jos se olisi jäänyt ilman nikealais – konstantinopolilaista tunnustusta. Tunnustukset eivät ole samaa kuin Jumalan sana, vaan ne ovat inhimillisiä luomuksia. ..."

Todellakin. Uskontunnustuksia on luotu aina uusia, koska edelliset eivät ole sanoneet riittävästi. Hyvin pian mentiin yli äyräiden, ensin Raamatun opetusten kannalta kyseenalaisiin oppeihin, sitten selvästi yli sen mitä kirjoitettu on. Lopulta päädyttiin jopa tunnustamaan uskon sisältönä sellaista, mikä on selvästi pyhien kirjoitusten opetuksen vastaista.

Edellä kerrotun kirkkohistorian todellisen sisällön eli kulun vahvistaa myös seuraava päivityslisäys:

*

Tässä jatkossa päivityslisäys ”Kristinuskon historia 2000” kirjasarjan ensimmäisen osan sivuilta 60 - 61:

"AREIOLAISKIISTA

Ovatko Isä-Jumala ja Poika yksi?

20. toukokuuta vuonna 325, Nikea. Yli 220 piispaa kokoontuu keisari Konstantinuksen johdolla ratkomaan kirkkoa kuohuttavaa kiistakysymystä. Ovatko Isä-jumala ja Poika yhtä olentoa vai onko heidän välillään ero?

"Viime aikoina on noussut esiin lainrikkojia ja Kristuksen vihollisia, jotka opettavat uskosta luopumista, jota voi täydellä syyllä nimittää Antikristuksen ilmestymiseksi." Aleksandrian piispa ei tarkoittanut tuohtuneessa kirjeessään pakanoita, vaan kristittyjä, jotka uskoivat eri lailla kuin hän. Heidän johtajansa oli Areios, askeesissa elävä aleksandrialainen presbyteeri.

Areiolainen teologia.

Areios sijoitti Jeesuksen Jumalan alapuolelle. "Jumala on kaiken olevaisen perustana ehdottomasti yksin aluton", todisti Areios. "Poika, Isästä syntynyt, ei ole ikuinen eikä yhtä ikuinen kuin Isä, eikä hän ole syntymätön kuten Isä."

Monien kristittyjen mielestä tämä oli ristiriidassa Johanneksen evankeliumin alun kanssa: "Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona ..."

Areios oli jo 318 piispa Aleksanterin toimesta ekskommunikoitu eräässä synodissa. Areioksella oli kuitenkin vaikutusvaltaisia aatetovereita, mm. Nikomedian piispa Eusebios, joiden avulla hänet otettiin takaisin kirkkoon. Kiista laajeni.

Välitysyritykset kariutuvat.

Kun Konstantinuksesta 324 tuli koko imperiumin yksinvaltias, hän sai kuulla areiolaiskiistasta. Hän oli osallistunut donatolaisia koskeviin kirkkotaisteluihin Pohjois-Afrikassa (->• s. 57) ja oli siten tietoinen teologisten erimielisyyksien tulenarkuudesta. "Rauhantuojana" Konstantinus yritti ensin sovitella riitaa kirjallisesti sekä lähettiläänsä Hosius Cordobalaisen avulla, mutta tuloksetta. Konstantinus oli kirkon pää, ja hän kutsui kaikki osalliset kokoukseen pieneen Nikean kaupunkiin, joka sijaitsi keisarillisen residenssin lähellä.

Nikean konsiili.

Paikalle saapui yli 220 piispaa, joista lähes kaikki olivat idästä. Valtakunnan länsiosasta tuli vain kahdeksan osallistujaa. Historioitsija Eusebios Kesarealaisen kuvauksen mukaan Konstantinus saapui kokoukseen "kuin taivaan lähettiläs, loistavassa purppurapuvussa, säteillen kirkkaassa valonhohteessa, koristeltuna kimmeltävällä kullalla ja jalokivillä".

Keisari johti vaikeita neuvotteluja, ja hän sai taitavalla painostuksella aikaan päätöksen, jossa areiolaisuus tuomittiin harhaoppina. Juhlallisesti muotoillussa uskontunnustuksessa, "Nikealaisessa", Kristus määritellään jyrkän vastakohtaisesti Areioksen teologialle "tosi Jumalaksi tosi Jumalasta, syntyneeksi eikä tehdyksi; joka on Isän kanssa yhtä olemusta (homoousios)".

Tunnustus päättyi kiroukseen. "Mutta ne, jotka sanovat: 'oli (aika), jolloin häntä ei ollut', ja 'ennen kuin hän syntyi, häntä ei ollut', ja että 'hänet tehtiin tyhjästä' tai jotka sanovat, että Jumalan Poika on 'toista hypostaasia eli olemusta' tai 'muuttuva'tai 'toisenlaiseksi tuleva', heidät kiroaa katolinen ja apostolinen kirkko."

Konstantinus saavutti tavoittelemansa yksimielisyyden - toistaiseksi (-+ 381/s.61). 

AVAINSANA

Konsiili ja synodi

Jo toisen kristityn sukupolven aikana seurakunnan johtohenkilöt yhdessä sovittelivat uskonnollisia erimielisyyksiä, jotta kirkon ykseys toteutuisi. Ensimmäistä synodia (kreik., 'kokoontuminen') selostetaan Apostolien tekojen 15. luvussa (-'• 44/s. 21).

Teologista väittelyä hereetikkojen, mm. montanolaisten ja donatolaisten kanssa kävivät kirkon puolelta myös alueelliset synodit, jotka katsoivat päätöstensä olevan Pyhän Hengen tahdon mukaisia.

Nikean konsulissa 325 päätettiin kokoontua säännöllisesti synodeihin, joihin piispojen lisäksi osallistuisivat myös diakonit ja presbyteerit, tosin ilman äänioikeutta. Synodit olivat ennen muuta valvontaelin piispojen mielivaltaisten päätösten varalta.

Ylimääräisiä ja yleisiä synodeja sanotaan konsuleiksi (kirkolliskokoukset), ja niissä tehdään sitovia oppia koskevia päätöksiä.

Ensimmäisenä ekumeenisena, siis koko kirkkoa koskevana, konsiilina pidetään Nikean konsiilia 325. Sitä seurasivat Konstantinopolin 381, Efeson 431, Khalkedonin 451 ' Konstantinopolin 553 ja 680 sekä Nikean 787 konsiilit.

Ortodoksiset kirkot hyväksyvät sitovina vain nämä seitsemän kirkolliskokousta, mutta katolinen kirkko monia myöhempiäkin konsiileja. Viimeisin, 21. eli Vatikaanin toinen konsiili kokoontui Roomassa 1962-65 ja päätti huomattavista uudistuksista (-> 11.10. 1962/osa2, s. 210).

Protestanttisten kirkkojen mukaan Raamattu on ainoa uskon normi (sola scriptura, 27.6.1519/osa 2. s. 24). Ne pitävät arvossa lähinnä varhaisimpia kirkolliskokouksia.

Nikean konsiilissa 325 oli saatu aikaan ensimmäinen selitys Isä-Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen suhteesta.

Areiolaisten ja oikeauskoisten välistä kiistaa ei kuitenkaan voitu vielä pitää loppuun käiteltynä. Ensinnäkin oli syntynyt ongelma Pyhän Hengen jumalallisuudesta ja toiseksi Konstantinuksen seuraajien erilaiset kirkkopoliittiset intressit olivat aiheuttaneet lisää hämmennystä.

Pian kirkolliskokouksen jälkeen Konstantinus itse alkoi lähestyä areiolaisia. Hänen poikansa toimivat jo avoimesti areiolaisuuden puolesta.

Huomattavin areiolaisuuden tuomitsija, Athanasios, pakeni 339 Roomaan ja veti lännen kirkon mukaan kiistaan. Näin kiista laajeni koko kristikuntaan ja saattoi kirkon jakautumisen partaalle.

Keisari Konstantius yritti lopettaa riidan väkivalloin ja saikin läntiset teologit tuomitsemaan Athanasioksen.

Muutamien Basileios Suuren ympärille ryhmittyneiden teologien välityksellä vastakkainasettelu saatiin lievenemään. Selkeyttä luotiin uusilla teologisilla kasitteillä.

Jumala, Kristus ja Pyha Henki määriteltiin eri hypostaaseiksi eli ne olisivat olemassa itsenäisinä. Vuonna 325 kaytettyä kiistanalaista käsitettä lievennettiin niin, ettei se enää merkinnyt Jumalan ja Kristuksen yhtä "hypostaasia", vaan "yhtä olemusta".

Monelle piispanistuimelle oli tällä välin taitavasti taktikoiden saatu areiolaisuuden vastustaja, mikä tietysti edisti huomattavasti oikeauskoisuuden voittoa."

*

Edellä lainatussa kirkkohistorian tekstissä on kohta joka osoittaa, että Nikean kokouksessa käytettyä kiistanalaisen käsitteen merkitystä ”hypostasis” jopa lievennettiin Konstantinopolin kokoukseen mennessä, jotta uudelleen muotoiltu uskontunnustus saatiin helpommin hyväksytyksi:

”Vuonna 325 kaytettyä kiistanalaista käsitettä lievennettiin niin, ettei se enää merkinnyt Jumalan ja Kristuksen yhtä "hypostaasia", vaan "yhtä olemusta".

Suomen teologisessa instituutissa pidetty Lauri Vartiaisen luento on myös sisällöltään yhtäpitävä edellä esitettyjen faktojen kanssa, kunhan osaa vähän lukea myös rivien välistä:

""KRISTOLOGIA – OPPI KRISTUKSESTA

Lauri Vartiainen, TM

Johdantoa

Kristologia eli oppi Kristuksen persoonasta ja työstä oli laajasti ymmärrettynä kaikkein eniten tahkottu kysymys jakamattoman kristikunnan aikana. Itse asiassa kolmesataaluvun suuri taistelu kolminaisuusopista oli lähtökohdissaan juuri kristologinen kysymys. Vuosikymmenet kiista koski puhtaasti Kristuksen jumalallisuutta. Kysymys Pyhän Hengen jumalallisuudesta nousi isoksi kysymykseksi vasta kiistan loppupuolella. Vaikka kristologiset kysymykset olivat tärkeitä kautta koko kristikunnan, niistä ei silti väännetty yhtä kiivaasti kaikkialla kristikunnassa. Läntisen kristikunnan suoraviivaisemmassa ja ehkä vähän yksioikoisemmassa teologisessa ajattelussa kristologia lakkasi olemasta ongelma neljäsataaluvun puolenvälin paikkeilla. Idässä taas kristologia säilyi suurimpana kiistan aiheena vielä ainakin kolme sataa vuotta tämän jälkeen.

Koska suuret kristologiset väännöt käytiin juuri ensimmäisten vuosisatojen aikana, kristologia enemmän yhdistää kuin erottaa suuria kirkkokuntia toisistaan. Esimerkiksi paavin porukalla ei ollut mitään pahaa sanottavaa Augustanan 3. artiklasta, joka käsitteli kristologiaa. Toisaalta on kyllä muistettava, että molemmat suuret jakamattoman kristikunnan repeämät johtuivat ainakin muodollisesti juuri kristologiasta. Eli äärimmäisen tärkeänä pidetty kysymys. Mutta ratkaisut ovat tässä kysymyksessä syntyneet jo ensimmäisten vuosisatojen aikana, ja siksi me käsittelemme teemaa aika pitkälti dogmihistoriallisesta näkökulmasta. Aika paljon tulee varmasti tuttua asiaa, sitä ei voi välttää, mutta yritetään vetää tässä semmoinen läpileikkaus näihin kristologisiin pääkysymyksiin.

Keskeisiä kysymyksiä:

Varhaisen kirkon aikana on ollut ainakin kolme Kristuksen persoonaan liittyvää teemaa, jotka ovat herättäneet kiihkeää vääntöä. Nämä keskeiset kysymysalueet ovat seuraavat:

Kristuksen ihmisyys ja jumaluus Isän ja Pojan välinen olemuksellinen suhde Kristuksen inhimillisen ja jumalallisen luonnon välinen suhde.

Alussa

Heti ensimmäisellä kristillisellä vuosisadalla jouduttiin ottamaan kantaa Jeesuksen persoonaan. Ja pohdinta liittyi tuohon ensimmäiseen kysymykseen, siis Jeesuksen jumaluuteen ja ihmisyyteen. Nämä kristinuskon varhaiset prosessit on onneksi mukavasti dokumentoitu – nimittäin Uuden testamentin kirjoituksiin. UT sisältää ainesta, joka on varhaisempaa kuin itse UT:n kirjoitukset.

Esim. monet UT:n kirjoittajat lainaavat Vanhaa testamenttia Uuden tueksi. Samoin jo Paavalin kirjeissä on tallentuneena varhaisen seurakunnan elämää: psalmeja, tunnustusluonteista materiaalia yms. Paljon tästä varhaisimmasta materiaalista on jo kristologista. Niinpä voimme seurata kirkon kristologista ajattelua aivan kristinuskon varhaisimpiin hetkiin saakka.

Monet pitävät kaikkein varhaisimpana kristillisenä uskontunnustuksena Fil. 2:11 huudahdusta:

”Jeesus Kristus on Herra.” Tämä tunnustus pitää jo sisällään aika paljon; siinä tunnustetaan, että Jeesus Nasaretilaisena tunnettu ihminen on Kristus eli messias, siis Jumalan lähettämä pelastaja, ja että hän on Herra, siis jumalallinen.

Muutoinkin Uudessa testamentissa käy jatkuvasti ilmi, että Jeesus on jotakin enemmän kuin vain ihminen. Ensiksikin on viittauksia hänen Jumalalliseen pre-eksistenssiinsä eli ennaltaoloonsa. Myös hänen jumalallisuutensa tuodaan ilmi monin tavoin. Vielä Kristuksen todellinen ihmisyys on esillä runsaasti UT:ssa. Aika monet UT:n kohdat tuovat kaikki nämä näkökulmat yhdessä esiin. Hyvä esimerkki on Paavalin lainaama kuuluisa Filippiläiskirjeen Kristus-hymni, jonka alku kuuluu seuraavasti:

”Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa…” (Fil. 2:6-7)

Tässähän jo paalutetaan merkittävällä tavalla Jeesuksen Kristuksen ennaltaolo, jumaluus ja ihmisyys. Ja lainattu kohta on vanhaa tavaraa jo 50-luvun alkupuolella Paavalin kirjoittaessa kirjettään. Pitkälti samansisältöinen kohta on Roomalaiskirjeen yhdeksännen luvun jae 5b, joka kuuluu: ”[israelilaisista] on Kristus ihmisenä lähtöisin, hän joka on kaiken yläpuolella, ikuisesti ylistetty Jumala…” Myös Johanneksen evankeliumin prologi sisältää kaikki nämä keskeiset teemat:

”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona,ja Sana oli Jumala (…) Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa…” (Joh. 1:1,14)

Mitenkään erityisen filosofis-ontologisesti Kristuksen ihmisyyden ja jumalallisuuden suhdetta ei alussa pohdita. Molemmat näkökulmat otetaan vastaan ilmoitettuna, annettuna.

Varhaiset kristologiset mallit

UT sisältää monia rinnakkaisia kristologisia tulkintamalleja. Puhutaan ylä- ja alakristologioista sen mukaan, korostuuko käsittelyssä Kristuksen jumalallisuus vai ihmisyys. Nämä kristologiset mallit ovat UT:ssa ikään kuin eri näkökulmia Kristuksen persoonaan ja tehtävään. Usein modernissa eksegetiikassa niitä tosin markkinoidaan toisensa poissulkevina, vaihtoehtoisina tulkintoina Jeesuksesta. Edellä lainatut kohdat kuitenkin jo osoittavat, että molemmat näkökulmat voivat olla yhtä aikaa läsnä ja toisen korostaminen ei merkitse toisen kieltämistä. Nämä kristologiset painotukset ovat siis alusta lähtien eläneet rinnakkain ja toisiinsa kietoutuneena. Tutkimuksessa on jo pitkään tunnistettu ainakin seuraavat tulkintamallit:

Korotuskristologia

Jeesus on ylösnousemuksessa korotettu Herraksi ja messiaaksi. Taustalla on VT:n messiaanisten kohtien vaikutus. (vrt. Apt. 2:32-36.)

Kaksivaihekristologia

Kristusta voidaan tarkastella sekä ihmisyyden että jumaluuden näkökulmasta. Jeesus tuli ylösnousemuksessa Jumalan Pojaksi, jolla on valta. (Rm. 1:3-4) Tämänkin tulkintamallin juuret ovat vahvasti VT:ssa.

Pre-eksistenssikristologia

Jumalan muotoinen Kristus on alentanut itsensä ja ottanut ihmisen muodon. (Fil. 2:6-11)

Inkarnaatiokristologia

Johdonmukaisesti Kristusta “ylhäältä käsin” tarkasteleva. Painopiste siis vahvasti Kristuksen jumaluudessa. (Jh. 1)

Alakristologia

Synoptisten evankeliumien alhaalta käsin tarkasteleva kristologia. Kristus on tosi ihminen, Jeesus Nasaretilainen.

Kosminen kristologia

Kristus on koko kosmoksen “pää”. (Kol. + Ef. erityisesti)

Sopeutuminen juutalaisuuteen

Jos Uuden testamentin antamasta kuvasta yrittää sanoa jotain kokoavaa, niin varhaisimmat kristityt eivät edes pyrkineet puhtaan rationaalisesti analysoimaan, miten Kristuksen henkilö oli ylipäänsä mahdollinen. Sen sijaan kummastakin perusväittämästä pidettiin lujasti kiinni: Jeesus oli sekä Jumala että ihminen. Tämä kristinuskon luovuttamaton totuus oli sekä juutalaisen että hellenistisen kulttuurin näkökulmasta outo ja vastustettava.

Tämä on kokenut jo apostoli Paavali kirjoittaessaan 1 Korinttilaiskirjeessä:

”Juutalaiset vaativat ihmetekoja, ja kreikkalaiset etsivät viisautta. Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus. Jumalan hulluus on ihmisiä viisaampi ja Jumalan heikkous ihmisiä voimakkaampi.” (1 Kor. 1:22-25)

Juutalaisuudelle loukkaavinta kristinuskossa oli jumalallisen ja inhimillisen sotkeminen toisiinsa, ja tätä kristittyjen opetus jumalihminen Kristuksesta heidän silmissään merkitsi. Messiaan jumalallisuutta ei juutalaisuudessa voitu millään hyväksyä. Noin vuonna 160 Justinos-niminen kristitty opettaja kirjoitti Roomassa teoksen ”Dialogi (eli vuoropuhelu) juutalaisen Tryfonin kanssa”. Teos kuvaa Justinoksen ja juutalaisen oppineen, rabbi Tarphoonin, välistä väittelyä, joka oli käyty parikymmentä vuotta aiemmin Efesossa. Tryfon edustaa juutalaisten käsitystä Jeesuksesta sanoessaan:

Minusta ne vaikuttavat uskottavammilta, jotka sanovat että hän oli vain ihminen, ja että hänestä tuli Messias valinnan ja voitelun perusteella. Tämä vaikuttaa uskottavammalta kuin mitä sinä ja samanmielisesi sanotte (nimittäin että Jeesus on aina ollut Jumalan tykönä ja on jumalallinen). Sillä me kaikki juutalaiset odotamme, että Messias on oleva ihmisestä syntynyt ihminen, ja että Elias on tuleva ja voiteleva hänet. Ja jos Jeesuksen katsotaan olevan Messias, on joka tapauksessa tunnustettava, että hän on ihmisestä syntynyt ihminen. (Dial. 49:1)

Kristinuskon vaikutuspiirissä oli yksilöitä ja ryhmiä, jotka pyrkivät lieventämään jännitettä kristinuskon ja vallitsevan kulttuurin välillä tulkitsemalla kristinuskoa uudelleen. Suhteessa juutalaisuuteen tämä merkitsi Kristuksen jumalallisuuden aiheuttaman skandaalin poistamista. Tämä tapahtui sopeutumalla juutalaiseen messiaskäsitykseen. Näitä uudelleen juutalaistuneita kristittyjä alettiin kutsua ebioniiteiksi. Nimi tulee aramean köyhää tarkoittavasta sanasta.

Ebioniitit opettivat, että Jeesus oli vanhurskaudessa ylivertainen ihminen, jonka Jumala kiitokseksi “adoptoi” pojakseen ja korotti Messiaan arvoon. Heidän mukaansa siis Jeesus oli aito ihminen, mutta ei mitenkään todellisesti Jumala.

Teologianhistoriallisesti ebioniitit siis edustavat harhaa, josta käytetään edellisen mukaan nimeä adoptianismi.

Tämänkaltainen sopeutunut kristillisyys kohtasi apostolisten kristittyjen taholta kuitenkin kovan vastustuksen. Ignatios Antiokialainen oli piispa ja marttyyri, joka kohtasi loppunsa leijonien edessä Kristusta tunnustaen noin vuonna 110. Ennen kuolemaansa hän kirjoittaa:

“Älkää eksykö vieraiden oppien ja hyödyttömien vanhojen tarujen viettelemänä. Jos me näet yhä vielä elämme juutalaisuuden mukaan, me sillä tunnustamme, ettemme ole armoa saaneet. (...) on olemassa yksi ainoa Jumala, hän joka on ilmoittanut itsensä Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta, joka on hänen hiljaisuudesta lähtenyt sanansa ja joka on kaikessa ollut mieliksi lähettäjälleen.” (Ign. Magn. 8:1-2)

Sopeutuminen hellenismiin

Jos toisaalta kristittyjä uhkasi liukuminen takaisin juutalaisuuteen, oli toisella puolen vaarana taas sopeutuminen vallitsevaan kreikkalais-roomalaiseen eli hellenistiseen kulttuuriin. Usein esitetty ajatus on, että Jeesuksen Kristuksen jumalallisuus olisi sopeutumista hellenistiseen kulttuuriin. Tämä ajatus on kovin harkitsematon. Hellenistisen kulttuurin näkökulmasta kristinuskon opetus jumalihminen Kristuksesta on yhtä ongelmallinen kuin juutalaisenkin, tosin eri syystä.

Hellenistisellä kulttuurilla oli taakkanaan kreikkalainen mytologia, jonka piirteisiin kuuluivat kovin antropomorfiset jumalat. Toisin sanoen kreikkalaisten jumalilla oli ihmisten synnit ja paheet, mutta jättipakkauksessa ja perhekoossa. Ylijumala Zeus saattoi vietellä himoitsemansa ihmis-naisen jonkin eläimen tai jopa naisen oman aviomiehen hahmossa. Eivätkä nämä olympolaiset jumalat tyytyneet näin vähään:

Zeus mm. raiskasi ja ryösti kauniin poikasen Ganymedeen juomanlaskijakseen ja poikarakastetukseen. Sen lisäksi nämä korkeimmat juonittelivat toisiaan vastaan ja olivat tunteittensa ja himojensa heiteltävinä. Filosofien vastaus näihin moraalittomiin ja heikkoihin jumaliin oli usko yhteen jakamattomaan ja puhtaasti henkiseen jumalalliseen järkeen, joka lisäksi oli kaikkien tunteiden ja kärsimyksen yläpuolella. Erityisesti platonismista vaikutteensa saaneissa filosofisissa suuntauksissa oli olympolaisten joukko hylätty.

Kristillisvaikutteisista uskonnoista erityisesti gnostilaisuus toisella ja kolmannella vuosisadalla imi platonismin oman opetuksensa selkärangaksi. Eikä ajatus jumalihminen Kristuksesta ollut suoraan sovitettavissa tähän kreikkalaiseen kehykseen. Ongelmaksi nousi pari oleellista tekijää: Ensinnäkin Uuden testamentin kuvaama Jeesus on todellinen ihminen: hän söi, joi, kärsi, kuoli ja itki. Tämä ruumiillisuus taas ei sopinut filosofien spiritualismiin. Platonistisessa viitekehyksessä todellista ja arvokasta oli sielu ja henkinen, näkymätön, todellisuus. Ruumis, samoin kuin muukin näkyvä todellisuus oli joko vähäarvoista tai pahaa. Niinpä ajatus siitä, että jumalallinen, puhtaasti henkinen Jumalan Poika olisi luopunut henkisyydestään ja sitoutunut pahan ja halveksittavaan materiaan, oli naurettava ja sivistymätön. Yhtä loukkaavaa oli ajatus, että apathos, kärsimyksen ja tunteiden yläpuolella oleva Jumala, olisi kärsinyt tai rakastanut.

Antiikin kreikkalaisessa maailmassa oli kyllä mahdollista esittää vakavissaan ajatus ihmishahmoisesta jumalasta joutumatta heti hullun kirjoihin. Mutta tämä oli mahdollista vain tietyin ehdoin. Se onnistui selittämällä jumalan ilmestyminen vain näennäisesti aineelliseksi. Tällöin järjen vastaiset paheksuntaa herättävät opit vältettiin. Tämän helpon tien valitsivat myös jotkut kristityt. He tunnustivat kyllä Jeesuksen jumaluuden, mutta eivät hänen ihmisyyttään. He selittivät taivaallisen Kristuksen vain näytelleen syömistä tai juomista tai nukkumista. Samalla tavoin näennäistä oli heidän mukaansa myös Jeesuksen kärsimys ristillä. Eihän todellisesti ruumiiton edes voinut kärsiä. Kaikki oli heidän opetuksensa mukaan vain suurta teatteria. Näitä hellenismiin sopeutuneita kristittyjä kutsutaan doketisteiksi (to dokein on kreikaksi näyttää joltakin). Monet myöhemmät gnostilaiset ryhmät ja esim. kaikkien hereetikkojen isoisänä pidetty Markion olivat kristologiassaan aika lähellä doketisteja.

Apostolisten kristittyjen vastaus näille doketisteille oli yksiselitteisen torjuva. Ignatios sanoo heistä lyhyesti: “...kaiken [Kristus] kärsi meidän tähtemme, jotta me pelastuisimme. Hän myös kärsi todella niin kuin hän myös todella herätti itsensä kuolleista. Ei ole niin kuin muutamat epäuskoiset väittävät, että hän vain näennäisesti on kärsinyt; näennäistä on heidän oma olemassaolonsa.” (Ign. Sm. 2)

Logos-kristologia

Logos-kristologia on kristittyjen ensimmäinen ja perustava yritys käsitellä jumalihmisen paradoksia teologisesti. Termi Logos löytyy jo Raamatusta, mm. Johanneksen evankeliumin prologissa (Jh. 1:1-3). Taustalla on puhtaasti juutalaisen viisauskirjallisuuden antama malli. “Logos tuli ihmiseksi” Jh1:14. Jumalan luona ollut Logos laskeutui ihmisten pelastuksen tähden maailmaan. Logos on Jumalan Poika, on Jeesus Nasaretilainen, on odotettu Messias.

Logos-termin houkuttelevuus nousi siitä, että käsite oli suosittu myös hellenistisessä filosofiassa. Erityisesti stoalaisessa filosofiassa tunnettu Logos-maailmanhenki tuli lähelle kristillistä tapaa ymmärtää Jumalan Sana, Kristus. Se siis tarjosi linkin ajan oppineisiin ja avasi keskusteluyhteyden kristittyjen ja filosofien välille. Varsinaisesti filosofisesti käsitellyn Logos-teologian kehitti Justinos Marttyyri 100-luvun puolessa välissä. Taustalla oli Filonin tulkintatapa: jako Logos endiathetos / Logos proforikos (Jumalan luona oleva ja ulos lausuttu eli lähetetty Sana).

Isän ja Pojan jumaluuden suhde

Toisen vuosisadan loppupuolella nousi kiistan aiheeksi se toinen keskeinen aihe-alue: Isän ja Pojan välinen suhde. Jos Jeesus Kristus on Jumala, niin mikä on hänen olemuksellinen suhteensa Isään, Kaikkivaltiaaseen Jumalaan, jonka VT julistaa olevan ainoa Jumala? Miten yhdistetään toisiinsa oppi yhdestä ainoasta Jumalasta ja Kristuksen jumaluudesta?

Tähän kysymykseen ei varhaisin kristillisyys ole antanut kovin selkeästi määriteltyä vastausta. Lähimmäs tulee edellä esitelty Logos-kristologia. Filosofiassa Logos oli Jumalan oma ikuinen järki, joka siis jollakin tasolla oli kuitenkin itsenäisesti olemassa. Linkki Raamatun opetukseen Jumalan ainoasta Pojasta ei ollut aivan kaukaa haettu.

Alkuaikojen kristinusko alleviivasi yhtä lujasti kuin juutalaisuuskin uskoa ”yhteen Jumalaan”. Paavali julistaa Galatalaiskirjeessä: “Jumala on yksi” ja Efesolaiskirjeessä: “Yksi Herra, yksi usko, yksi kaste; yksi Jumala ja kaikkien Isä, joka on yli kaikkien ja kaikkien kautta ja kaikissa.”

Jaakobin kirjeen mukaan jopa riivaajat uskovat, että Herra on yksi ja vapisevat. Varhaisten kristittyjen tapa ilmaista monoteisminsa periytyy sanastoa myöten juutalaisuudesta. Tiukka monoteismi kuului kristinuskon trendikkäisiin piirteisiin myös hellenistisen kulttuurin piirissä. Useat myöhäisantiikin filosofisista suuntauksista olivat monoteistisesti orientoituneita, niin kuin jo todettu. Filosofien usko yhteen, jakamattomaan ja tunteiden yläpuolella olevaan jumalalliseen järkeen oli haastanut perinteisen brutaalin polyteismin. Kristittyjen oli helppo liittyä tähän filosofien kritiikkiin ja muokata se omiin tarkoituksiinsa sopivaksi.

Yhdessä kohdin kristinusko ja filosofien tulkinta kuitenkin olivat törmäyskurssilla. Ajatus Kristuksen jumaluudesta soti yleisesti hyväksyttyä filosofista periaatetta vastaan, jonka mukaan korkein, siis Jumala, on yksinkertaisin. Jumala oli siis ainoa oleva, joka ei ole osista muodostunut ja jota ei voi jakaa.

Meidän aikamme näkökulmasta tämä ei vaikuta kovin merkittävältä kysymykseltä, mutta varhaisen kirkon aikoina filosofia vastasi meidän aikamme tiedettä, joten ongelma oli todellinen. Niinpä tämä filosofinen – eli ”tieteellinen” - lähtökohta olikin taustalla niissä pyrkimyksissä, joissa Kristuksen jumaluus pyrittiin häivyttämään.

Vuoden kaksisataa paikkeilla nousi kaksi erilaista ratkaisua, joilla tähän tavoitteeseen pyrittiin. Molempiin näistä virhetulkinnoista on modernissa teologiassa liitetty nimi monarkianismi. Nimi tulee siitä, että molempien tavoitteena oli Jumalan ykseyden (kr. monarkhia) puolustaminen.

Modalistinen monarkianismi

Ensimmäinen näistä vaihtoehdoista tunnetaan nimellä modalistinen monarkianismi. Oikeastaan vain modalistinen monarkianismi tunnettiin vanhassa kirkossa nimellä monarkianismi. Sen alkulaukaukset ammuttiin Vähän Aasian Smyrnassa. Sikäläinen presbyteeri, nimeltään Noetos, alkoi opettaa, että Isä itse inkarnoitui Jeesuksessa Kristuksessa. Hippolytos Roomalainen kirjoittaa n. v. 200, kuinka Noetos “vieraan hengen harhauttamana väitti, että Kristus oli itse Isä ja että Isä oli syntynyt ja kärsinyt ja kuollut.” (Contra Noetum 1.2) Niinpä Noetoksen edustamaa monarkianismia nimitetäänkin patripassianismiksi, hänhän väittää Isän kärsineen ristillä.

Smyrnan presbyteerit torjuivat Noetoksen ja heittivät hänet ulos seurakunnasta. Aikaa myöten Noetoksen opit saivat muitakin kannattajia.

Modalistiset monarkianistit siis puolustivat jumalan ykseyttä selittämällä Kristuksen pelkästään jakamattoman Jumalan yhdeksi ilmenemistavaksi (modus). Jumaluuden persoonat olivat kuin eri naamioita, joita yksi ja sama jakamaton Jumala käyttää eri tilanteissa. Filosofisesti vaativampaan muotoon modalismin muokkasi Sabellius 200-luvun alkuvuosikymmenillä. Siitä juontuu modalismista myöhemmin käytetty nimitys sabellianismi.

Sabelliuksen kirjoituksia ei ole säilynyt, mutta kuitenkin on selvää, että hän piti Poikaa ja Henkeä yhden jakamattoman jumalallisen ykseyden itseilmaisun muotoina.

Dynaaminen monarkianismi

Toinen, vaihtoehtoinen radikaali tapa puolustaa Jumalan jakamatonta ykseyttä kulkee nimellä dynaaminen monarkianismi. Dynaamisen monarkianismin lanseerasi käyttöön 190-luvulla Theodotos-niminen bysanttilainen nahkakauppias, joka rantautui oppeineen Roomaan. Hänen opetuksensa mukaan Jeesus oli tavallinen - joskin hyvin hyveellinen - mies, kunnes Pyhä Henki eli Kristus laskeutui häneen kasteessa.

Dynaamisen monarkianismin mukaan Jeesus siis oli “pelkkä ihminen”, johon Jumalan Henki laskeutui. Kyseessä oli siis oikeastaan se vanha kristologinen harha, josta on edellä käytetty nimitystä adoptianismi.

Theodotoksen kannattajat olivat muissakin kysymyksissä hyvin filosofisesti orientoituneita ja pyrkivät tuomaan logiikan, geometrian ja vanhojen filosofien harrastuksen osaksi uskonelämäänsä. Heidät kuitenkin erotettiin Rooman seurakunnan yhteydestä varsin pian.

Dynaamisessa monarkianismissa toinen päätähtäin oli inkarnaation loukkauksen eliminoimisessa. Tavoite oli siis sama kuin ebioniiteilla.

Kuuluisin edellisen tyyppistä opetusta edustanut teologi oli Paulos Samosatalainen, joka tuomittiin Antiokian synodissa 268. Hän puhui kyllä Jumalan sanasta ja hengestä, mutta sana oli Paulokselle vain Jumalan lausuttu tahto ja henki oli Jumalan uskoviin vuodattama persoonaton armo. Pojalla ja Pyhällä Hengellä ei siis Pauloksen opetuksen mukaan ollut ylipäänsä olemusta, siis omaa itsenäistä olemassaoloa.

Onkin mielenkiintoista huomata, että nämä kaksi toisilleen vastakkaista modalismia tulevat lopussa lähelle toisiaan: molemmat pitivät Jeesusta pelkkänä ihmisenä, jossa jakamaton jumalallinen ykseys vaikuttaa.

Ekonominen triniteettioppi

Kaksi varhaisinta triniteettioppia käsittelevää teosta (200-luvun alkupuolelta) on kirjoitettu juuri patripassianismia vastaan. Edellä jo mainittiin Hippolytos Roomalaisen teos Contra Noetum, toinen on Tertullianuksen Adversus Praxeam.

Hippolytos torjuu Noetoksen ja pyrkii itse selvittämään triniteetin mysteeriä Raamatun premissejä paremmin kunnioittaen:

“...[Jumala] tekee näkyväksi tämän Sanan, joka hänellä on itsessään ja joka on luodulle maailmalle näkymätön. Lausuen esiin hänet, joka oli aiemmin ääni ja tuoden näkyville valon valosta hän lähetti luomakuntaan, sen Herraksi, oman Järkensä, joka aikaisemmin oli näkyvä vain hänelle. Niin siis toinen asettuu hänen rinnalleen. Kun sanon ’toinen’ en tarkoita, että olisi kaksi Jumalaa. On kuin valo lähtisi valosta, tai vesi lähteestä tai auringonsäde auringosta.”

(Contra Noetum 10.4-11.1)

Edellisen tyyppistä trinteettiopetusta kutsutaan nimellä ekonominen triniteettioppi. Siinä kysymystä lähestytään jumaluuden persoonien luomisessa ja pelastushistoriassa tekemien töiden näkökulmasta. Kuten sanottu, myös Tertullianus edustaa samaa ajattelua. Juuri Tertullianus otti ensimmäisenä käyttöön tärkeät termit kolme persoonaa (= itsenäistä olemisen tapaa) sekä yksi jumalallinen olemus.

Origeneen subordinationismi

200-luvun alkupuoliskon vaikutusvaltaisin teologi oli Origenes Aleksandrialainen. Hän oli myös aikansa kiistellyin hahmo teologien piirissä. Hänen vaikutuksensa myöhempään itäiseen teologiaan on suunnaton. Origenesta voi pitää teologis-filosofisen yliopistoteologian isänä. Hänen kristologialleen oli keskeistä subordinationismi: vain Isä on varsinaisessa mielessä transsendentti jakamaton jumaluus. Tällä ratkaisulla vältyttiin rikkomasta filosofien perustavia totuuksia vastaan, koska Poika ja Henki lähtevät tästä jakamattomasta, he ovat Isän alapuolella olevia itsenäisiä jumalallisia hypostaaseja, joilla Origenes tarkoitti erillisiä olentoja.

Isä oli hänen opetuksessaan se ainoa ikuinen alkusyy, mutta Kristuksen jumalallisuutta ei Origenes kuitenkaan kiistänyt. Näin hän oli monen pykälän verran paremmin linjassa Raamatun kanssa kuin monarkianistit.

Idän ja lännen ero

200 ja 300 –luvuilla idän ja lännen kristologiset käsitykset olivat kallellaan vastakkaisiin suuntiin: itä oli, niin kuin jo sanottu, viehtynyt origeneslaiseen subordinationismiin, jossa ainakin kätketysti piili triteismin eli kolmijumalaisuuden vaara. Lännessä taas Origenesta vieroksuttiin ja linjauksissa oli (modalistisen) monarkianismin sävyjä. Ja monarkianismin vaarana oli siis häivyttää Kristuksen (ja Pyhän Hengen) aito itsenäinen olemassaolo. Ja molempien näiden kallistumien takana oli siis pyrkimys suojella filosofista ideaa jakamattomasta jumalallisesta ykseydestä. Eikä tuo pyrkimys ole oikeastaan vieläkään kadonnut: monet modernit dogmatiikat käsittelevät Jumalaa koskevissa lokuksissaan sivu tolkulla filosofisia lähtökohtia ja jättävät raamatullisen triniteettiopin pelkäksi sivuhuomautukseksi loppuun tai turhentavat sen selittämällä, että Jumalan olemus on loppuviimeksi salattu. (Mokomat modalistit!)

Areiolaiskiista

300-luvun alussa sitten puhkesi kristikunnan siihen asti rajuin teologinen taistelu, joka oli repiä koko kirkon palasiksi. Aleksandriassa alkoi Areios-niminen presbyteeri opettaa, että Jeesus oli vain luotu enkeliolento. Hänen mukaansa yksin Isä oli ikuinen Jumala. Areioksen opetus tyrmättiin varsin yksimielisesti Nikean ekumeenisessa kirkolliskokouksessa vuonna 325.

Pojan opetettiin olevan ”samaa so. yhtä olemusta” (homoousios) Isän kanssa. Silti areiolaisuus alkoi kasvattaa suosiotaan. Ajatushan oli filosofisesti eli ajan näkökulmasta ”tieteellisesti” pätevä. Lisäksi ajatus Kristuksesta ensimmäisenä, korkeimpana luotuna oli kohtuullisen lähellä origeneslaista subordinationismia. Molemmissa korostetaan Kristuksen todellista erillistä olemassaoloa ja suljetaan ovi modalistiselta monarkianismilta.

Niinpä areiolaisuus sai uuden mahdollisuuden, erityisesti kun valtaan tuli pari areiolaismielistä keisaria. Nikean tunnustuksen käyttämään homousios- termiin eivät olleet tyytymättömiä vain areiolaiset. Moni raamatullisesti orientoitunut ja filosofisesti oppimaton piispa vierasti kokonaan Kirjoitusten ulkopuolelta otettua filosofisesti ladattua termiä.

Toisaalta valtaosa idän piispoista oli teologiselta ajattelultaan vahvasti sidoksissa Origeneen ajatteluun. Ja Origeneen näkemykseenhän kuului kolme erillistä hypostaasia: Isä, Poika ja Pyhä Henki olivat selkeästi erillisiä olemuksia.

Keskiplatonistisesta taustastaan käsin Origenes opetti Pojan korostetun alisteista asemaa Isään nähden. Niinpä Origeneen teologisina perillisinä pääosa idän piispoista näki sabellianismin peikon vaanivan Nikean konsiilin päätöksessä.

Nikean ja Konstantinopolin välistä ajanjaksoa leimaa ankara poliittinen, kirkkopoliittinen ja teologinen kädenvääntö. Origeneslaisen leirin johtoon nousi taitava Eusebios Nikomedialainen. Häntä ajoi kiivas sabellianismin vastaisuus ja kirkkopoliittinen pyrkimys Aleksandrian vaikutusvallan vähentämiseen.

Heppoiset dogmihistoriat sanovat Eusebiosta aina areiolaiseksi, mutta se ei pidä tarkkaan ottaen paikkaansa.

Subordinationistisesta asenteestaan huolimatta nämä origenistiset teologit opettivat Pojan olevan syntynyt, ei luotu. Eusebios onnistui luovimaan keisarin teologiseksi neuvonantajaksi ja tältä paikaltaan hän käänsi valtakunnanpolitiikkaa areiolaismyönteisempään suuntaan.

Näinä vaikeina aikoina Nikean uskon vahvimpana puolustajana opittiin tuntemaan Aleksandrian arkkipiispa Athanasios. Hän piti sekä ilmoitus- että sovitusteologisesti täysin välttämättömänä, että Kristuksen yhteys Isään oli olemuksellinen.

Athanasios vietti suuren osan piispakaudestaan eri karkoituspaikoissa. Vuonna 362 virkapaikalleen palannut Athanasios järjesti Aleksandrian synodin. Siinä Nikean tunnustus vahvistettiin ja origenistinen ajatus kolmesta ousiasta sai suopeamman vastaanoton, kunhan oli selvitetty, ettei sillä tarkoiteta erillisiä olentoja.

Athanasioksen manttelinperijöiksi nousivat kolme suurta kappadokialaista isää: Kesarean piispa Basileios Suuri, hänen veljensä Gregorios Nyssalainen ja heidän ystävänsä Gregorios Nazianzilainen. Vaikka heidät oli kasvatettu origenistisessa hengessä, he kunnioittivat suuresti Athanasiosta.

Heidän teologinen panoksensa oli ratkaiseva: määritelmä yksi jumalallinen olemus eli ousia kolmena hypostasiksena voitti.

Heidän teologiastaan käytetään nimitystä uusnikealainen teologia. Hypostaasilla he tarkoittivat konkreettista, yksilöllistä olemismuotoa ja ousialla substanssia, itsenäistä olevaa. Toisin sanoen Jumalan ykseyttä puolustettiin triteismia vastaan julistamalla yhtä ainutta jumalallista olevaa (ousia) ja areiolaisuutta sekä monarkianismia vastaan julistettiin tuon yhden jakamattoman jumaluuden sisäisen todellisuuden olevan muodostunut kolmesta ikuisesta olemismuodosta (hypostaasista), nimittäin Isästä ja Pojasta ja Pyhästä Hengestä.

Areiolaisuus menetti vähitellen pelin ja Konstantinopolin II ekumeenisessa kirkolliskokouksessa 381 otettiin kappadokialaisten määritelmä käyttöön.

Kiista Kristuksen luonnoista

Pian ei areiolaiskiistan jälkeen vallinnut rauha kristologian saralla. Vielä kolmesataaluvun puolella käynnistyi kiista kolmannesta alussa esitellystä aihealueesta, nimittäin Kristuksen inhimillisen ja jumalallisen luonnon välisestä suhteesta.

Keskeinen kysymys oli: Millä tavoin Kristus on yhtä aikaa ihminen ja Jumala? Taustalla oli kiista siitä, kuka oikeastaan kärsi ristillä? Kokiko kärsimyksen yksin Kristuksen inhimillinen luonto, vai kärsikö myös jumalallinen Logos?

Syntyi kaksi kilpailevaa ääripään tulkintaa. Monofysiitit opettivat karkeasti ilmaistuna jumalallisen Logoksen korvanneen Jeesuksen inhimillisen sielun ja järjen. Heille inhimillistä Jeesuksessa oli lähinnä ruumis. Monofysiittien lähtökohta oli vahvasti soteriologinen: ihmisen täyden pelastuksen tähden oli välttämätöntä, että itse Logos kärsi ristillä.

Nestoriolaiset eli dyofysiitit taas opettivat, että Kristuksessa asui sekä jumalallisen Logos että ihminen Jeesus, mutta rinnakkain ja erillään. Heille Kristus oli taas vähän karkeasti kärjistettynä lähinnä täydellinen taistelupari. Taustalla oli filosofiasta saatu jumalallisen impassibiliteetin puolustus. Jumala ei voi kärsiä tai kuolla. Vain Kristuksen ruumis kuoli. Lisäksi haluttiin puolustaa Kristuksen todellista ihmisyyttä. Molemmat tulkinnat aiheuttivat tiettyjä ongelmia. Monofysiittien tulkinnassa Kristuksen tosi ihmisyys kaventuu vakavasti: häneltähän puuttuu inhimillinen sielu. Nestoriolaiset taas rikkovat Kristuksen persoonan jakaessaan hänet kahtia.

Khalkedonin ratkaisu ja sen seuraukset

Ratkaisu kiistaan syntyi Khalkedonin kirkolliskokouksessa 451. Kokouksen päätös torjui molemmat ääritulkinnat. Kokous vahvisti Jeesuksen Kristuksen olevan ”yksi persoona kahdessa luonnossa” näitä kahta luontoa ”sekoittamatta, muuttamatta, jakamatta ja erottamatta”. Päätös säilytti viisaasti Kristuksen ihmiseksi tulon ihmeen ihmeenä, ja tyytyi rajaamaan pois väärät tulkinnat.

Päätöksen seurauksena tosin menetettiin kirkon ykseys: sekä monofysiitit että nestoriolaiset vetäytyivät omiksi kirkoikseen. Vastaamatta jäi myös alkuperäinen kysymys: ”Kuka oli Kristuksen kärsimyksen subjekti?”

Lännessä kristologian keskeinen sisältö oli Khalkedonin jälkeen paketissa ja asia siirrettiin pois päiväjärjestyksestä, mutta idässä kiistely jatkui vielä vuosisatoja. Osittain tämä johtui siitä, että repeämä koski ennen kaikkea idän kristikuntaa: monofysiittien ja nestoriolaisten tukialueet olivat juuri idässä: Egyptissä ja Syyriassa ennen kaikkea.

Monofysitismi laimeni vuosien mittaan, niin että useimmat myöhemmät monofysiitit eivät oikeastaan ole monofysiittejä vaan henofysiittejä.

Henofysiitit eivät kiellä Kristuksen tosi ihmisyyttä, mutta korostavat voimakkaasti Kristuksen ykseyttä ja jumalallisen osallisuutta kärsimykseen:

”Jumalan Sana […] lähti Pyhästä Hengestä ja Neitsyt Mariasta […] järjellisellä sielulla varustettuun ruumiiseen, kärsien meidän luontomme mukaisesti…”

(Henofysiittisten piispojen uskontunnustus vuodelta 532)

KIRJALLISUUTTA AIHEPIIRISTÄ:

Annala, Pauli

ANTIIKIN TEOLOGINEN PERINTÖ. Kristillisen platonismin viisi vuosisataa. Hki, Yliopistopaino, 1993.

Grillmeier, Aloys

CHRIST IN CHRISTIAN TRADITION. London, Mowbrays, 1975.

Mannermaa, Tuomo

KRISTILLISEN OPIN VAIHEET. Dogmihistorian peruskurssi. Hki, Gaudeamus, 1983.

Pelikan, Jaroslav

THE CHRISTIAN TRADITION: a history of the development of doctrine. Vol. 1: The emergence of the

Catholic tradition (100-600). Chicago, University of Chicago Press, 1971.

Pelikan, Jaroslav

THE CHRISTIAN TRADITION: a history of the development of doctrine. Vol. 2: The spirit of Eastern

Christendom (600-1700). Chicago, University of Chicago Press, 1974.

Pihkala, Juha

YKSI KAHDESSA. Kristus-uskon historia varhaisen kristikunnan aikana. Hki, Yliopistopaino, 1997.

Skarsaune, Oskar

IHMISEKSITULON IHME. Kuinka varhaiskristityt ymmärsivät Jeesuksen. Kauniainen, Perussanoma, 1990.""

Seuraavaksi lyhyt lainaus Kirjapajan kustantaman "Modernin teologian historia" - kirjan sivulla 46. Sieltä löytyy mielenkiintoinen maininta eräästä uskonpuhdistuksen myöhemmästä vaiheesta. Teksti kertoo:

... Englannin kirkosta eronneiden nk. dissentteripappien kokouksessa Salter's Hallissa vuonna 1719 enemmistö particular Baptists- ryhmän jäsenistä oli valmis edelleen hyväksymään kolminaisuusopin; General Baptists- ryhmässä useimmat puolestaan kieltäytyivät hyväksymästä sitä, koska he halusivat perustaa uskontulkintansa raamatulliselle pohjalle. ..."

Edellä lainatusta lausunnosta ilmenee, että mainitut baptistit, kieltäytyessään hyväksymästä kolminaisuusoppia, tekivät sen ainoastaan siitä syystä, että sitä ei todellakaan löydy Raamatun kirjoituksista, vaan se on kirkon oppineiden tekemä, Raamatun teksteistä johdettu myöhempi hypoteesi.

Kuten olemme nähneet, tämän hypoteesin muokkasi alkuaan Basileios Kesarealainen kirjassaan Pyhästä Hengestä. Tämän kirjan opetuksista käytiin noin kymmenkunta vuotta jatkunut kiivas kiistely puolesta ja vastaan. Lopulta saatiin keisarikin vakuuttuneeksi kirjan opetuksen oikeutuksesta, ja hänet saatiin antamaan vuonna 380 määräys kirjan opetuksen mukaisesta uskonpakosta. Tämän jälkeen olikin helppoa muokata kolminaisuusoppi uskontunnustukseksi kirjan opetusten perustukselta Konstantinopolin kirkolliskokouksessa vuonna 381, ja saada se myös "yksimielisesti" hyväksytyksi.

Kysyn, olisiko totuuteen pyrkivällä Jumalan seurakunnalla tänäkin päivänä syytä ottaa mallia mainittujen baptistien ratkaisusta?

*

Suomen kielen perussanakirjan mukaan `persoona´ tarkoittaa `henkilöä´.

Filosofia määrittelee persoonan `tietoisesti ja tarkoituksellisesti toimivaksi olennoksi´, eli, varsinaisesti juuri ihminen on tällainen olento.

Suomen sana `persoona´ on kotoisin latinan sanasta ´persona´, joka alkuaan tarkoitti `näyttelijän naamiota´ ja ´rooliosaa´, ´tehtävää´´. Sitten `henkilöä´ eli tietoista ja tarkoittavaa (joko todellista tai kuviteltua) olentoa.

Teologiassa latinan sana `persona´ otettiin vastineeksi kreikan sanalle `prosoopon´. Sanaa `prosoopon´ näet kristillisten alkuvuosisatojen kreikkaa puhuvat kolminaisuushypoteesin muokkaajat käyttivät, puhuessaan ja kirjoittaessaan jumaluuden persoonista, Isästä Pojasta ja Pyhästä Hengestä.

Kreikan sana `prosoopon´ merkitsi alkuaan kirjaimellisesti ´sitä mikä kohtaa silmää´, `sitä minkä silmä näkee.´ Sanaa käytettiin ihmisten kuolinnaamioista ja näyttelijän naamioista, ja sitten myös näyttelijän näyttelemästä rooliosasta. Elottomista asioista käytettyinä `prosoopon´- sanaa saatettiin käyttää myös merkityksessä `pinta´ tai `huippukohta´. Tavallisimmin sanaa käytettiin kuitenkin `kasvoista´, ja tästä johdettuna sana sai myös (lainana latinasta?) merkityksen `henkilö´.

Septuagintassa ´prosoopon`-sanaa käytetään useimmiten vastineena heprean sanalle ``panim´, jota heprea käyttää ihmisten kasvoista.

Sana `prosoopon´ onkin muodostettu kreikan prepositiosta `pros´ = luo, luona, ja sanasta `oops´ = silmä, kasvot.

Uudessa testamentissa sanalle `prosoopon´ löytyy merkitykset: kasvot, henkilö, ulkonäkö, muoto, maan pinta. Koinee kreikassa vastineeksi vakiintui merkitys: `henkilö´, ja tämä on sanan merkitys vielä nykykreikassakin. Nykykreikka näet antaa `persoona´- sanalle kaksi kreikankielistä vastinetta, sanat `proosopon´ ja ´atomo´. `Prosopo´- sanan suomenkielisiksi vastineiksi sanakirja antaa seuraavat sanat: kasvot, henkilö, persoona, osa, rooli, julkisivu, etusivu.

Tässä edellä esittämäni huomioon ottaen minä määrittelisin (kolminaisuusoppiakin silmällä pitäen) persoonan `itsenäisesti toimimaan ja ajattelemaan kykeneväksi olennoksi´ eli `henkilöksi´. Pidän Isää Jumalaa tällaisena suvereenina `henkilönä´, samoin Jumalan Poikaa, Jeesusta. Pyhästä Hengestä sen sijaan en ole niinkään varma, onko hän itsenäinen henkilö vaiko itsenäisesti toimimaan kykenevä Isän Jumalan läsnäolo ja ulottuvuus: `Jumalan sormi´, joksi Jeesus häntä nimitti.

En tietenkään tarkoittanut, että `prosoopon´- sanan alkuperäinen merkitys `se mikä kohtaa silmää´, `se minkä silmä näkee´, soveltuisi tältä osin Isään Jumalaan. Häntähän kukaan ei ole todellakaan koskaan silmiensä kohteeksi tavoittanut.

Sen sijaan `prosoopon´- sanan myöhempi johdettu merkitys soveltuu myös Isään Jumalaan, sillä Isä on todellakin `persoona´ eli `olento´ joka toimii ja ajattelee itsenäisesti. Isä on itsenäinen `subjekti´, `henkilö´. Hän on yläpuolella kaiken muun ja erottuu kaikesta muusta, jopa omasta Pojastaankin Jeesuksesta.

Jeesus puolestaan on Isästä selvästi erillinen toinen `persoona´, toinen `olento´, toinen `subjekti´ toinen `henkilö´ joka myöskin kykenee toimimaan ja ajattelemaan itsenäisesti. Jeesuksella oli kirjoitusten mukaan (ja on tietysti edelleenkin) Isän tahdosta erottuva `oma tahto´. Jeesus rukoili lihansa päivinä Isää: `Älköön tapahtuko minun tahtoni vaan sinun´, ja Ilmestyskirjan alkujakeissa puhutaan `paljastuksesta´ jonka Isä Jumala antoi Jeesukselle, jne.

Kun puhutaan `Jumalasta´, niin mielestäni `Jumala´- sana viittaa juuri `yksilöön´, `persoonaan´, `olentoon´, `henkilöön´. Johanneksen evankeliumin alkuluku tuntee `kaksi´(?!) Jumalaa: sen Jumalan joka ei kukaan koskaan ole nähnyt, ja toisen `ainutsyntyisen Jumalan´ joka tuli tänne oppilaittensa `katseltavaksi´, ja ilmoittamaan ja selittämään heille Isänsä, eli näkymättömän Jumalan todellisen olemuksen. Kumpikin näistä Jumalista on `Jumalanakin´ itsenäinen `olento´, `henkilö´,`yksilö´ että `persoona´. Johannes ei todellakaan ole tarkoittanut, että nämä kaksi olisivat `yksi ja sama´.

Kun puhutaan `kolminaisuushypoteetista´ niin tällöin en pidä oikeana puhua `Jumalan kolminaisuudesta´, sillä Jumala- sana viittaa aina yksilöön. Jos sen sijaan puhuttaisiin hypoteesina `jumaluuden kolminaisuudesta´, se olisi mielestäni oikeampaa. Onhan näet `jumaluus´ käsite johon monikollisuus (eli useamman kuin yhden yksilön ja persoonan olemassaolo) mielestäni vaikeuksitta mahtuu sisälle.

Paavalikin mainitsi Jeesuksesta, että hänessä asuu `jumaluuden´ koko täyteys ruumiillisesti. Paavali ei kirjoittanut, että hänessä asuu `Jumalan´ koko täyteys, sillä `Jumala´ oli Paavalille `Isä´, ja Jeesus sen sijaan `Herra´ ja `Jumalan Poika´.

Siis enkö ole varma, onko jumaluudessa kaksi vai kolme persoonaa? Aivan oikein. Johannes näet kirjoitti kirjeeseensä:

"Kuka ikinä menee edemmäksi eikä pysy Kristuksen opissa, hänellä ei ole Jumalaa. Joka siinä opissa pysyy hänellä on sekä Isä että Poika."

Huomatkaamme, ettei Johannes suinkaan kirjoittanut: "...hänellä on sekä Isä että Poika ja lisäksi Pyhä Henki."

Minulta on kysytty Hermaan paimenesta että pidänkö kirjaa luotettavana. En ota tässä kantaa sen enempää kirjan luotettavuuteen. Lainasin sitä siitä syystä kirjoitukseen, että olipa luotettava tai ei, kirja joka tapauksesa valaisee Hermaan aikaisten kristittyjen käsityksiä Herramme Jeesuksen pre-eksistenssistä eli ennalta olosta Isän luona ennen `itsensä tyhjentämistään´ ja ihmiseksi syntymistään.

Seuraavaksi esitän lainauksen Eusebiuksen kirkkohistorian eräästä luvusta:

""V/13. luku

Rodonista ja mitä hän kertoo markionilaisista.

1. Tähän aikaan Rodon - joka oli Aasiasta kotoisin, mutta, kuten hän itse kertoo, Roomassa oli saanut opetusta Tatianukselta, jonka tunnemme edellisestä (IV/28) -, oli kirjoittanut useita kirjoja ja oli muiden ohella asettunut Markionin harhaoppia vastaan. Hän kertoo, että tämä oppi hänen aikanaan oli hajaantunut eri suuntiin; hän mainitsee myös hajaannuksen aiheuttajat ja hän kumoaa perusteellisesti kunkin keksimät valheopit.

2. Kuulkaamme seuraavat hänen kirjoittamansa sanat: "Siksi he ovat riitaantuneet keskenään, koska he puolustavat kestämätöntä mielipidettä. Yksi heidän joukostaan, Apelles, joka kehuu vaellustaan ja korkeaa ikäänsä, tunnustaa vain yhtä perusolentoa ja sanoo ennustusten olevan vihollishengeltä lähtöisin. Hän noudattaa demonien valtaaman neitsyen, Filumenen, lausuntoja.

3. Toiset taas, kuten laivuri itse (Markion), olettavat kahta perusolentoa. Niitä ovat Potitus ja Basilikus.

4. Nämä seuraavat pontolaista sutta (Markionia), ja kun he eivät pystyneet selittämään ilmiöiden erilaisuutta, he turvautuivat helppoon selitykseen, olettaen ilman muuta ja todistuksetta kaksi perusolentoa. Toiset heistä taas ovat eksyneet vielä pahempaan; he eivät otaksu kahta, vaan kolmea olentoa. Alkuunpanija ja johtaja on Syneros, kuten hänen oppinsa kannattajat sanovat."

5. Rodon kirjoittaa myös joutuneensa keskusteluun Apelleen kanssa. Hän sanoo näin: "Vanha Apelles tapasi minut. Hänellä oli monta väärää lausumaa, jotka kumottiin. Siksi hän sanoikin, ettei pidä yleensä tutkia oppia, vaan kunkin piti pysyä siinä, mitä hän uskoi. Hän väitti, että ne, jotka uskoivat ristiinnaulittuun, tulisivat pelastetuiksi, ainoastaan, jos heidän havaittaisiin tekevän hyviä tekoja. Mutta hämärimmältä asialta kaikista näytti hänestä, kuten sanoin, oppi Jumalasta. Hän sanoi vain yhden perusolennon olevan, kuten meidänkin oppimme sanoo."

6. Esitettyään koko hänen oppinsa Rodon lisää: "Kun sanoin hänelle: 'Kuinka todistat tämän, tai kuinka voit sanoa ainoastaan yhden perusolennon olevan, sano minulle se'. Hän vastasi, etteivät nämä yleensä olleet lausuneet mitään totta. Ne ovat ristiriitaisia ja vääriä ja toisiaan vastaan sotivia. Mutta kuinka oli yksi perusolento, sitä hän ei sanonut tietävänsä, mutta vain olevansa sitä mielipidettä.

7. Kun sitten vannotin häntä sanomaan totuuden, hän vannoi että hän puhui totta, sanoessaan ettei hän tietänyt, kuinka oli yksi ainoa syntymätön jumala, mutta uskovansa sitä. Minä nauroin hänelle ja lausuin paheksumiseni siitä, että hän sanoi olevansa opettaja, vaikk'ei hän osannut todistuksilla vahvistaa mitä hän opetti."

8. Tässä samassa kirjassa Rodon, kääntyen Kallistionin puoleen, tunnustaa olleensa Tatianuksen oppilaana Roomassa. Hän sanoo Tatianuksen kirjoittaneen "Kysymyksiä" nimisen kirjan. Niissä Tatianus lupasi esittää jumalallisissa kirjoissa olevaa epäselvää ja salattua, ja Rodon itse lupaa omassa kirjassa esittää vastauksia Tatianuksen kysymyksiin. - On myös Rodonin kirjoittama kirja kuudesta luomispäivästä.

9. Mainittu Apelles esiintyi monella tavalla jumalattomasti Mooseksen lakia vastaan; useissa teoksissa hän herjasi jumalallisia kirjoja; hän näyttää käyttäneen paljon vaivaa todistaakseen niitä vääriksi ja kumotakseen niitä. - Tämä näistä.""

Tähän loppui tämä ensimmäinen lainaus. Lienee syytä mainita, ettei tässä tekstin `perusolennolla´, eli perusolentojen lukumäärää spekuloimalla, oteta ymmärtääkseni ollenkaan kantaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen keskinäisiin suhteisiin.

Markion, jota vastaan Rodonin teksti tähtää, oli näet omaksunut Kerdonilta ja kerdonilaisilta sellaisen käsityksen, jonka mukaan Vanhan testamentin Jumala, Jahve, ei suinkaan ollut Herramme Jeesuksen Kristuksen isä. Jeesuksen isä oli Kerdonin ja Markionin mukaan sen sijaan toinen jumala, tuntematon jumala, joka oli jyrkästi pidettävä erossa Vanhan testamentin kertomasta luoja- jumalasta eli demiurgista.

Edellä lainatusta Rodonin tekstistä käy kuitenkin ilmi, että kristityt pitivät totena ja oppinaan Jumalasta `yhtä perusolentoa´ jolla ymmärtääkseni tarkoitettiin `yhtä ainoaa syntymätöntä Jumalaa´ eli Isää Jumalaa, Herramme Jeesuksen Kristuksen Isää.

Kysyit, nehem, oliko Eusebius yhden perusolennon kannnalla, ja tarkoittiko Eusebius tällä olennolla Isää Jumalaa.

Seuraava lainaukseni Eusebiuksen kirkkohistoriasta vastaa mielestäni kysymykseesi kyllin selvästi. Voit itse vetää teksteistä johtopäätöksesi.

""I/2. luku

Kristus oli ennen maailman luomista olemassa ja hän otti osaa luomistyöhön. Kristus ilmestyi ihmishahmossa Aabrahamille ja muille. - Minkälainen tila oli ihmisten keskuudessa Kristuksen esiintyessä.

1. Koska hänen ilmenemismuotonsa on kahtalainen, toinen niistä kun on meidän ruumiinosiemme pään kaltainen, sikäli kuin hänet käsitetään Jumalaksi, mutta toinen on verrattava jalkoihin, sikäli kuin hän meidän pelastuksemme tähden alistui ihmiseksi, joka oli samojen tilojen alainen kuin me (vrt. Jaak/5:7), niin seuraava esityksemme tulee täydelliseksi siten, että suoritamme kertomuksen koko hänen historiastaan aloittamalla pääasiallisimmasta ja tärkeimmästä kohdasta. Täten myös kristinuskon suuri ikä ja sen Jumalan mielen mukaisuus osoitetaan niille, jotka olettavat, että kristinusko on uusi ja että se on esiintynyt vasta hiljakkoin eikä aikaisemmin.

2. Kristuksen suvun ja arvon ja olemuksen ja luonnon kuvaamiseen ei mikään esitys ole riittävä, jonka tähden myös Jumalan henki ennustuksissa sanoo (Jes/53:8): "Kuka voi kertoa hänen sukunsa?" sillä (Matt/11:27) ei kukaan muu ole tuntenut isää kuin poika, eikä kukaan muu ole tuntenut Poikaa oikealla tavalla kuin yksin Isä, joka on hänet synnyttänyt.

3. Maailman edellä ollutta valkeutta ja ennen aikoja ollutta älyllistä ja oleellista viisautta ja elävää ja alussa isän tykönä olevaa Jumalaa-Sanaa, kuka muu kuin isä voisi puhtaasti käsittää häntä, (Kol/1:15,16) tuota ennen kaikkea luomakuntaa ja näkyväistä ja näkymätöntä luomistoa ollutta, ensimmäistä ja ainokaista Jumalan lasta; taivaan järjellä varustetun ja kuolemattoman sotajoukon päällikköä, Jumalan suuren päätöksen sanansaattajaa, isän salaisen ajatuksen palvelijaa, Isän kanssa kaiken luojaa, Isän jälkeen kaikkeuden toista alkuunpanijaa, Jumalan oikeaa ja ainokaista Poikaa, kaikkien syntyneiden Herraa ja Jumalaa ja kuningasta, joka on saanut herrauden ja vallan ynnä jumaluuden ja voiman ja kunnian Isältä, sillä hänen jumaluuttaan koskevien raamatun salaperäisten oppien mukaan (Joh/1:1,3) "sana oli alussa, ja sana oli Jumalan tykönä, ja sana oli Jumala; kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään".

4. Niinikään Mooses, kaikista profeetoista vanhin, kuvaillessaan jumalallisen hengen avulla maailman luomista ja järjestämistä, opettaa, että maailman luoja ja kaikkeuden perustaja ei uskonut kenellekään toiselle kuin jumalalliselle esikoiselleen, Sanalle, alhaisempien olentojen luomista, ja että hän oli keskustellut hänen kanssaan ihmisten luomisesta (1Moos/1:26): "Tehkäämme ihminen meidän kuvamme ja yhtäläisyytemme mukaan."

5. Tämän vahvistaa toinen profeetta sanoessaan ylistyslaulussa Jumalasta täten (Ps/33:9): "Hän puhui, ja he syntyivät; hän käski, ja heidät luotiin." Hän asettaa Isän ja luojan ylijohtajaksi, joka kuninkaallisella tahdollaan määrää kaikki, mutta hänen jälkeensä hän toiselle sijalle asettaa jumalalliseen Sanan, joka ei ole henkilö, kuin meidän julistamamme, Isän käskyjen toimeenpanijaksi.

6. Hänet ovat ihmisen luomisesta asti kaikki, joiden sanotaan kunnostautuneen vanhurskaudessa ja jumalanpelossa, suuri Mooses seuralaisineen ja ennen häntä ensin Aabraham ja hänen jälkeläisensä ja kaikki, jotka sen jälkeen ovat esiintyneet vanhurskaina ja profeettoina, nähneet ja tunteneet puhtailla ajatuksen silmillä; ja hänelle, Jumalan pojalle, he ovat osoittaneet hänelle kuuluvaa kunnioitusta.

7. Ja hän itse, joka ei ollut leväperäinen isälle osoitettavassa palvonnassa, tuli kaikille isän tuntemisen opettajaksi. Herran Jumalan sanotaan (1Moos/18:1-3) näyttäytyneen tavallisena ihmisenä Aabrahamille tämän istuessa Mamren lehdossa. Aabraham heti lankesi maahan, ja vaikka hän silmillään näki ihmisen, hän kunnioitti häntä Jumalana, rukoili häntä Herrana sekä myönsi, ettei hän ollut tietämätön siitä, kuka hän oli, sillä hän puhui näillä sanoin (1Moos/18:25): "Herra, sinä joka tuomitset koko maailman, etkö tuomitse oikein?"

8. Sillä jollei mikään järki salli, että Jumalan kaikkivaltiaan syntymätön ja muuttumaton olemus muuttuu ihmisen muodoksi, tai että hän minkään luodun olennon hahmossa pettää näkevien silmät tai että Raamattu valheellisesti sepittää sellaista, niin ei voi sanoa Jumalaksi ja Herraksi, joka tuomitsee maailman ja tuomitsee oikein, hänen ilmestyessään ihmisen hahmossa - koska ei ole luvallista siksi sanoa maailman ensimmäistä alkuunpanijaa - ketään muuta kuin yksin hänen ennen maailmaa ollutta Sanaansa? Hänestä sanotaan myös psalmeissa (Ps./107:20): "Hän lähetti sanansa ja paransi heidät ja pelasti heidät tuhosta."

9. Häntä Mooses selvästi nimittää toiseksi Herraksi Isän jälkeen, lausuessaan (1Moos/19:24): "Herra antoi sataa Sodomaan ja Gomorraan päälle tulikiveä ja tulta Herralta:" Kun hän taas ilmestyi Jaakobille ihmisen hahmossa, jumalallinen Raamattu sanoo häntä Jumalaksi, lausuessaan (1Moos/32:28,30): "Sinua ei enää ole kutsuttava Jaakobiksi, vaan sinun nimesi on oleva Israel, sillä olet taistellut Jumalan kanssa." "Ja Jaakob pani sen paikan nimeksi "Jumalan kasvot", sanoen: "sillä minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, ja sieluni pelastui."

10. Ei myöskään saa olettaa, että raamatussa kirjoitetut ilmestykset ovat alempiarvoisten enkelien ja Jumalanpalvelijain ilmestyksiä, sillä kun joku näistä näyttäytyy ihmisille, Raamattu ei sitä salaa, vaan se sanoo nimenomaan, ei että Jumala tai Herra, vaan että enkelit ovat puhuneet, mikä on helppoa näyttää toteen useilla raamatun todistuksilla.

11. Myöskin Mooseksen seuraaja, Jeesus (Joosua), sanoo häntä, koska hän on taivaallisten enkelien ja arkkienkelien ja ylimaallisten valtojen johtaja ja koska hän on isän voima ja viisaus (1Kor/1:24) ja hänelle on uskottu koko maailmaa käsittävän kuningasvallan ja hallituksen toinen sija, Herran sotajoukon päämieheksi, vaikka ei hänkään ole nähnyt häntä toisin kuin ihmisen muodossa ja hahmossa.

12. Sillä on kirjoitettu (Joos/5:13-15): "Ja tapahtui, kun Joosua oli Jerikossa, että kun hän kohotti silmänsä, hän näki miehen seisovan edessään, paljastettu miekka kädessään. Joosua meni hänen tykönsä ja kysyi häneltä: "Oletko meidän miehiä vai vastustajain?" Hän vastasi: "olen Herran sotajoukon päämies. Olen vasta tänne tullut." Silloin Joosua lankesi maahan kasvoillensa ja sanoi hänelle: "Herra, mitä käsket palvelijallesi?" Ja Herran sotajoukon päämies sanoi Joosualle: "Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhä paikka."

13. Tässäkin voidaan noista sanoista ymmärtää, että tuo mies ei ollut toinen kuin se, joka oli puhunut Mooseksen kanssa, sillä myöskin tässä tapauksessa raamattu sanoo selvästi (2Moos/3:4-6): "Kun Herra näki hänen menevän katsomaan, huusi Herra hänelle pensaasta ja sanoi: "Mooses, Mooses." Hän vastasi:

"Mitä on?" Hän sanoi: "Älä lähesty tänne; riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhä maa." Ja hän sanoi hänelle: "Olen sinun isäsi Jumala, Aabrahamin ja Iisakin ja Jaakobin Jumala."

14. Siitä, että on olento, joka eli ja oli olemassa ennen maailman luomista, joka avusti Isää ja maailman Jumalaa kaikkien elävien olentojen luomisessa, jota sanottiin Jumalan Sanaksi ja Viisaudeksi, siitä voidaan, edellä mainittujen todistusten ohella, kuulla itse Viisaudelta, hänen omasta suustaan, sillä hän lausuu Salomonin kautta selvästi nämä salaperäiset sanat (Snl/8:12,15, 16,22 seur.): "Minä, viisaus, olen majoittunut neuvokkuuden luo; olen kutsunut avukseni tiedon ja ajatuksen." "Minun kauttani kuninkaat ovat kuninkaina ja hallitsijat määräävät oikeuden. Minun kauttani korkeat herrat korskailevat ja valtiaat hallitsevat maata."

15. Ja hän lisää: "Herra loi minut töittensä avuksi, tekojansa varten. Ennen aikojen alkua loi hän minut, alussa ennen kuin hän loi maan, ennen kuin veden lähteet tulivat näkyviin, ennen kuin vuoret saivat sijansa, ennen kaikkia kumpuja hän loi minut. Kun hän valmisti taivasta, olin hänen mukanaan, kun hän kiinnitti vesipilvet taivaan alle, olin hänen kanssaan järjestämässä. Minähän se olin, jonka kanssa hän joka päivä iloitsi. Riemuitsin aina hänen kanssaan, kun hän riemuitsi valmistettuaan maailman."

16. Että siis jumalallinen Sana oli ennen maailmaa ja näyttäytyi muutamille, jos kohta ei kaikille, tämän olen nyt lyhykäisesti esittänyt.

17. Mutta minkä tähden Sanaa ei, kuten nyt, jo kauan ennen julistettu kaikille kansoille, selvinnee seuraavasta. Ihmisten muinainen elämä ei kyennyt ottamaan vastaanKristuksen viisautta ja hyvettä uhkuvaa oppia.

18. Heti alussa, ensimmäisen, autuaiden parissa vietetyn elämän jälkeen, ensimmäinen ihminen ei ajatellut Jumalan käskyjä, vaan vajosi tähän kuolevaiseen ja katoavaiseen elämään ja vaihtoi aikaisemman jumalallisen ylenpalttisuuden tähän kirouksen alaiseen maahan. Ja ne, jotka polveutuivat ensimmäisestä ihmisestä ja täyttivät koko maailman, näyttäytyivät vielä huonommiksi, lukuun ottamatta joitakin harvoja, ja he antautuivat eläimelliseen elintapaan ja elämään, jota ei voi sanoa elämäksi.

19. He eivät ajatelleet valtioita eikä valtiomuotoja, eivät taiteita eikä tieteitä, heillä ei ollut lakeja eikä asetuksia, ei myöskään hyvettä eikä filosofiaa nimeksikään; he olivat paimentolaisina erämaassa, raakalaisina ja villeinä ihmisinä; he hävittivät heille luonnostaan kuuluvat järkitiedot ja ihmissielun järjen ja lempeyden siemenet ylenmääräisen suurella tahallisella pahuudella, he antautuivat kokonaan kaikenlaiseen jumalattomuuteen, niin että he milloin raiskasivat toisensa, milloin tappoivat toisensa, milloin söivät ihmislihaa, rohkenivat ryhtyä taistelemaan jumalia vastaan ja noihin yleisesti kuuluihin taisteluihin gigantteja vastaan ja suunnittelivat maan linnoittamista taivasta vastaan; suunniltaan suistuneen mielensä raivossa he valmistautuivat käymään sotaa itse maailman hallitsijaa vastaan.

20. Sen johdosta, että he näin käyttäytyivät, Jumala, kaikkien valvoja, rankaisi heitä vedentulvilla ja tulipaloilla, ikään kuin he olisivat olleet yli koko maan levinnyt jylhä metsä; jatkuvalla nälänhädällä, rutolla, sodalla ja salamaniskuilla ylhäältä hän tempasi pois heitä. Kauheaa ja vaikeaa sielujen tautia hän koetti taltuttaa kovilla rangaistuksilla.

21. Silloin siis, kun pahuuden turtumus oli valtavasti asettunut miltei kaikkiin valtavana päihtymyksenä, joka sumensi ja pimensi melkein kaikkien ihmisten sielut, Jumalan ensin syntynyt ja ensin luotu viisaus ilmestyi ja itse ennen maailmaa ollut Sana ylitsevuotavasta ihmisrakkaudestaan, milloin enkelinäyissä alhaisimmille, milloin mieskohtaisesti Jumalan pelastavana voimana muutamille muinaisajan Jumalaa pelkääville miehille, yksinomaan ihmisen hahmossa, koska ei ollut mahdollista muulla tavoin näyttäytyä heille.

22. Kun näiden miesten kautta jumalanpelon siemenet istutettiin suureen ihmisjoukkoon, ja kokonainen jumalanpelolle omistautunut kansa alkuperäisistä heprealaisista syntyi maan päällä, antoi Sana näille, kun olivat vanhoissa elintavoissaan pysyneitä ihmisiä, profeetta Mooseksen kautta salaperäisen sabbatin ja ympärileikkauksen tunnuskuvat ja merkit ja muihin tutkisteluihin johdatuksen, mutta ei selvää salaperäisten oppien opetusta.

23. Mutta kun heidän lainsäädäntönsä tuli tunnetuksi ja ikään kuin hyvä tuoksu levisi kaikille ihmisille, silloin useimpien kansojen mieli niiden vaikutuksesta kaikkialla esiintyvien lainsäätäjien ja profeettojen kautta tuli lempeämmäksi; raju ja julma eläimellisyys muuttui lempeydeksi, niin että heidän keskenänsä vallitsi täydellinen rauha ja ystävällisyys ja keskinäinen kanssakäynti. Silloin kaikille ihmisille ja kaikille kansakunnille maan päällä, kun niitä jo ennen oli avitettu ja ne jo olivat soveliaat ottamaan vastaan tiedon Isästä, ilmestyi taas sama hyveiden opettaja, isän kaikessa hyvässä palvelija, Jumalan jumalallinen ja taivaallinen Sana ihmisruumiissa, joka ei missään suhteessa olentonsa puolesta ollut toisenlainen kuin meidän. Tämä tapahtui Rooman keisarikauden alkaessa. Ja hän teki ja kärsi sellaista, mikä piti yhtä ennustusten kanssa, jotka edeltäpäin ilmoittivat, että hän, samalla ihminen ja jumala, oleskelisi maan päällä ja tekisi ihmeellisiä töitä, ja että hän tulisi kaikille kansoille Isän palvonnan opettajaksi; he ennustivat hänen ihmeellisen syntynsä ja hänen uuden oppinsa ja hänen ihmetekonsa ja vielä millä tapaa hänen piti kuolla, hänen nousemisensa kuolleista ja lopuksi hänen jumalallisen siirtymisensä takaisin taivaaseen.

24. Nähdessään jumalallisen hengen vaikutuksesta hänen lopullisen kuningasvaltansa profeetta Daniel innottui, kuten seuraavasta ilmenee, mutta hän kuvailee jumalallisen näyn inhimilliseen tapaan (Dan/7:9,10): "Näin, kunnes valtaistuimet asetettiin ja Vanhaikäinen istui, ja hänen vaatteensa olivat valkeat kuin lumi ja hänen päänsä hiukset kuin puhdas villa. Hänen istuimensa oli kuin tulen liekki, ja sen pyörät kuin loimuava tuli. Tulinen virta juoksi hänen edessään. Tuhat kertaa tuhat palveli häntä, ja kymmenen kertaa kymmenen tuhatta seisoi hänen vieressään ja edessään. Hän antoi tuomioistuimen istuutua ja kirjat avattiin."

25. Ja edelleen (Dan/7:13,14): "Näin, ja katso, taivaan pilvissä tuli niin kuin ihmisen poika, ja hän eteni Vanhaikäisen tykö ja vietiin hänen eteensä. Ja hänelle annettiin voima ja kunnia ja valtakunta, ja kaikki kansat ja sukukunnat ja kielet palvelevat häntä. Hänen valtansa on iankaikkinen valta, joka ei koskaan häviä, eikä hänen valtakuntansa kukistu."

26. On selvä, ettei tämä voi tarkoittaa toista kuin Vapahtajaamme, Jumalaa - Sanaa, joka alussa oli Jumalan tykönä, jota sanotaan Ihmisen Pojaksi hänen viimeisen ihmiseksi tulemisensa tähden.

27. Koska olen eri teokseen koonnut profeetoista otteita Vapahtajastamme Jeesuksesta Kristuksesta ja toiseen teokseen enemmän todistavasti yhdistänyt mitä hänestä kerrotaan, tyydyn tällä kertaa esittämiini.""

Tähän loppui toisen luvun lainaus. Vielä kuitenkin kolmannestakin luvusta muutamia jakeita.

""I/3:13. Ei maallisista aineista valmistetun, vaan jumalallisen hengen valmistaman, Jumalalle otollisen voitelun hän sai osallistumalla Isän syntymättömään jumaluuteen. Tätä opettaa taas Jesaias, huudahtaen ikään kuin Kristuksen sanoilla (Jes/61:1-2 = Luuk/4:18): "Herran henki on päälläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut saarnaamaan hyvän sanoman köyhille, julistamaan vapautusta vangituille ja näön sokeille."

14. Ei ainoastaan Jesaias, vaan Daavidkin puhuu hänelle ja sanoo (Ps/45:7-8): "Jumala, sinun valtaistuimesi pysyy aina ja iankaikkisesti, sinun valtakuntasi valtikka on oikeuden valtikka. Sinä rakastat vanhurskautta ja vihaat väärämielisyyttä. Sen tähden on Jumala, Jumalasi voidellut sinut ilon öljyllä, enemmän kuin kanssaveljesi."

Tässä raamattu ensimmäisellä rivillä sanoo häntä Jumalaksi, toisella se kunnioittaa häntä jumalallisella valtikalla.

15. Sitten se edeten, annettuaan hänelle jumalallisen ja kuninkaallisen vallan, kolmanneksi esittää hänet, ei maallisista aineista tehdyllä, vaan ilon öljyllä voidelluksi Kristukseksi. Sitä paitsi se huomauttaa hänen etevyydestään, joka oli suurempi ja toisenlainen kuin niiden, jotka ennen voideltiin esikuviksi ruumiillisesti.

16. Toisessa paikassa sama Daavid lausuu ja sanoo hänestä seuraavaa (Ps./110:1): "Herra sanoi minun herralleni: Istu oikealle sivulleni, kunnes panen vihollisesi sinulle astinlaudaksi", sekä (Ps/110:3-4): "Äidinkohdusta olen synnyttänyt sinut ennen aamuruskoa. Herra on vannonut eikä kadu sitä. Sinä olet pappi iankaikkisesti Melkisedekin järjestyksen mukaan."

17. Tämä Melkisedek esiintyy pyhässä raamatussa Jumalan, korkeimman, pappina (vrt. Heb./7:11-25), jota ei määrätty siksi varta vasten valmistetulla voiteella, ja joka ei edes sukujärjestyksen nojalla kuulunut heprealaisten pappiskuntaan. Siksi Vapahtajaamme hänen järjestyksensä mukaan, ei niiden järjestyksen mukaan, jotka olivat saaneet tunnuskuvia ja kaavoja, sanottiin Kristukseksi ja papiksi ja sai valallisen vakuutuksen.

18. Sen tähden ei historia myöskään kerro, että hänet oli ruumiillisesti voideltu juutalaisten keskuudessa, eikä sitäkään, että hän kuului pappien heimoon, vaan että hän ennen kointähteä, se on ennen maailman luomista, Jumalalta oli saanut olemuksensa ja että hänellä on kuolematon ja vanhentumaton pappeus iäiseen aikaan asti.

19. Suuri ja selvä todistus hänen epäruumiillisesta ja jumalallisesta voitelustaan on se seikka, että kaikkien niiden joukosta, jotka milloinkaan ovat olleet olemassa tähän päivään saakka, ihmiset häntä yksin nimittävät Kristukseksi ja tunnustavat häntä ja todistavat hänestä tällä nimellä, että kreikkalaiset ja barbaarit puhuvat hänestä ja että hänen tunnustajansa koko maailmassa vielä nytkin kunnioittavat häntä kuninkaana, ihailevat häntä enemmän kuin profeettaa ja ylistävät häntä Jumalan ainoana todellisena ylimmäisenä pappina, ja vielä kaiken tämän lisäksi, että häntä ennen maailmaa olleena, ennen kaikkia aikoja olemuksensa saaneena Jumalan Sanana, joka isältään on saanut palvomisen kunnian, kunnioitetaan Jumalana.

20. Mutta kaikista ihmeellisintä on, että me, jotka olemme pyhittäneet itsemme hänelle, emme ainoastaan äänillämme ja sanojemme kaiulla vaan sydämiemme koko kiintymyksellä kunnioitamme häntä, niin että pidämme tunnustusta häneen suuriarvoisempana kuin elämäämme.""

Tähän loppui lainaus, enkä lainaa enää tällä kertaa lisää, vaikka materiaalia kyllä riittäisi.

Lienee vielä aihetta selventää ja tarkastella vähän lähemmin Eusebiuksen kirkkohistorian ensimmäisen kirjan toisen luvun jakeita 14 ja 15. Eusebiuksen käyttämät Vanhan testamentin lainaukset ovat yleensä otetut senaikaisesta kristittyjen pyhänä ja inspiroituna pitämästä kreikankielisestä Septuagintasta. Nyt varsinkin Eusebiuksen jakeessa 15 käyttämään tekstiin on kiinnitetty huomiota, koska se ei ole nykyisen Septuagintan tekstin mukainen.

Lainaanpa tämän Eusebiuksen tekstin tähän vielä uudelleen:

""14. Siitä, että on olento, joka eli ja oli olemassa ennen maailman luomista, joka avusti Isää ja maailman Jumalaa kaikkien elävien olentojen luomisessa, jota sanottiin Jumalan Sanaksi ja Viisaudeksi, siitä voidaan, edellä mainittujen todistusten ohella, kuulla itse Viisaudelta, hänen omasta suustaan, sillä hän lausuu Salomonin kautta selvästi nämä salaperäiset sanat (Snl./8:12,15, 16,22 seur.):

"Minä, Viisaus, olen majoittunut neuvokkuuden luo; olen kutsunut avukseni tiedon ja ajatuksen. Minun kauttani kuninkaat ovat kuninkaina ja hallitsijat määräävät oikeuden. Minun kauttani korkeat herrat korskailevat ja valtiaat hallitsevat maata."

15. Ja hän lisää:

"Herra loi minut töittensä avuksi, tekojansa varten. Ennen aikojen alkua loi Hän minut, alussa ennen kuin hän loi maan, ennen kuin veden lähteet tulivat näkyviin, ennen kuin vuoret saivat sijansa, ennen kaikkia kumpuja hän loi minut. Kun hän valmisti taivasta, olin hänen mukanaan, kun hän kiinnitti vesipilvet taivaan alle, olin Hänen kanssaan järjestämässä. Minähän se olin, jonka kanssa hän joka päivä iloitsi. Riemuitsin aina hänen kanssaan, kun hän riemuitsi valmistettuaan maailman.""

Siteeratessaan tässä sanalaskujen kirjan 8 luvun jakeita 22-25, Eusebius käyttää tekstissään sanaa `loi´ neljästi.

Tämän on tulkittu johtuvan siitä, että kun Eusebius oli kallellaan areiolaisuuden suuntaan, hän olisi tästä syystä muokannut tällä kohtaa lainaamaansa Septuagintan tekstiä mieleisekseen.

Kuitenkin on vastaan sanomatonta että Septuaginta on kääntänyt jakeen 22 alkutekstissä esiintyvän heprean sanan `QaaNaaNij´ kreikankielen `luoda´ verbin aoristimuodolla `ektisen´.

A. Rahlfsin Septuagintalaitoksesta tekemäni käännöshahmotelman mukaan jakeet 22-27 näet kuuluvat:

22

Kyyrios ektisen me arkheen hodoon autuu, eis erga autuu,

Herra loi minut hänen teittensä alkuna hänen töihinsä,

23

pro tuu aioonos ethemelioosen me en arkhee,

ennen aikaa hän asetti minut alussa,

24

pro tuu teen geen poieesai kai pro tuu tas abyssuus poieesai,

ennen maan tekemistä ja ennen syvyyksien tekemistä,

pro tuu proelthein tas peegas toon hydatoon,

ennen kuin vesien lähteet tunkivat eteenpäin,

25

pro tuu oree edrastheenai,

ennen kuin vuoret asetettiin,

pro de pantoon bunoon gennaa me.

ja ennen kaikkia mäkiä (tai: vuoria) hän synnytti minut.

26

kyyrios epoieesen khooras kai akoiteetuus

Herra teki maat ja asumattomat seudut

kai akra oikuumena tees hyp uuranoon.

ja asutun maan ääret taivaan alla.

27

heenika heetoimasen ton uuranon, synpareemeen autoo,

Kun hän valmisti taivaan, minä olin hänen kanssaan,

kai hote afoorisen ton heautuu thronon ep anemoon.

ja kun hän valmisti oman valtaistuimensa tuulien päälle.

28

heenika iskhyra eoiei ta anoo nefee,

ja kun hän teki vahvoiksi pilvet ylhäällä,

kai hoos asfaleis etithei peegas tees hyp uuranon

ja kun hän lujitti lähteet taivaan alla

29

kai iskhyra epoiei ta themelia tees gees,

ja kun hän teki vahvoiksi maan perustukset

30

eemeen par autoo harmodzuusa,

olin hänen kanssaan yhteensovittajana.

egoo eemeen hee prosekhairen kath heemeran

Minä (se) olin joka riemuitsin päivittäin,

de eufrainomeenen prosoopoo autuu en panti kairoo,

ja riemuitsin hänen kasvoillaan kaiken aikaa,

31

hote eufraineto teen oikuumeneen syntelesas

kun hän iloitsi, saatuaan valmiiksi asutun maan,

kai eneufraineto en hyiois anthroopoon.

ja hän iloitsi ihmisten pojista.

Lisäksi on vastaansanomatonta, että Uudessa testamentissa on kaksi kohtaa, jotka selvästi ovat yhtäpitäviä edellä esitetyn Septuagintan tekstin kanssa. Nämä kohdat ovat Kol.1:15 ja Ilmestys 3:14.

Kolossalaiskirjeen kohta ei kreikankielisen alkutekstin mukaan sano: "Hän (Jeesus) on näkymättömän Jumalan kuva, esikoinen `ennen´ kaikkea luomakuntaa. ..."

Se sen sijaan sanoo kuten alkutekstille uskollisempi Raamattu Kansalle - käännöskin esittää: "Hän on näkymättömän Jumalan kuva, koko luomakunnan esikoinen."

Tai vielä tarkemmin: "...koko luomakunnan ensinsyntynyt."

Ja Ilmestyskirjan kohdassa 3:14 Herramme Jeesus itse esittelee itsensä Raamattu Kansalle - käännöksen sanoilla:

"Näin sanoo Aamen, uskollinen ja totuudellinen todistaja, Jumalan luomakunnan alku."

Johannesta Johanneksella selitettynä.

Olen tietoinen siitä kreikan kieliopin säännöstä, jonka mukaan määräävä artikkeli yleensä esiintyy subjektin muttei predikatiivin edellä. Näin ollen on täysin oikeutettua kääntää Johanneksen evankeliumin ensimmäisen jakeen (Joh.1:1) alkukielinen teksti seuraavasti:

En arkhee een ho Logos, kai ho Logos een pros ton Theon, = Alussa oli Sana, ja Sana oli luona Jumalan,

kai Theos een ho Logos. = ja Jumala oli Sana.

Eli suomeksi sanottuna: "Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala." Tekstin mukaan sanakin siis oli "Jumala" isolla alkukirjaimella kirjoitettuna, vaikka "Jumala"-sanan vastine (Theos) alkutekstissä onkin ilman määräävää artikkelia oleva predikatiivi. Samalla tämä "Sana - Jumala" oli toisen, myöskin isolla alkukirjaimella kirjoitettavan ja määräävällä artikkelilla varustetun "Jumalan" (ton Theon) luona.

Tätä jaetta selittäessään jotkut nykyajankin oppineet (kuten heidän vuosisatojen takaiset edeltäjänsäkin) tosiasiassa vain hämmentävät tekstin ymmärrettävyyttä paikkansa pitämättömillä selityksillään.

Otan ensimmäiseksi esimerkiksi lainauksen Jukka Thurénin Johanneksen evankeliumin selitysteoksesta, sivulta 23.:

""Sana oli Jumala. Edellisessä säkeessä sanalla "Jumala" on määräävä artikkeli `ho theos´, tässä se on vailla artikkelia `theos´. "Sana" ei ole identtinen Jumalan kanssa, mutta ei myöskään toinen jumalolento. Nikaian kirkolliskokous turvautui filosofiseen oppisanaan tämän arvoituksellisen totuuden selittämiseksi:

”Sana eli Jumalan Poika on samaa olemusta kuin Isä".

Edellä olevassa lainauksessa Thurén esittää samassa virkkeessä kaksi lausetta, jotka ovat keskenään sovittamattomassa ristiriidassa. Jos näet Sana ei ole identtinen Jumalan kanssa, hän, Sana, on silloin ilman epäilystä toinen jumalolento.

Jopa siinäkin tapauksessa, että turvaudumme ja pidämme totena Nikaian kirkolliskokouksen oppisanan siitä, että "Jumalan Poika on samaa olemusta kuin Isä", senkin jälkeen tilanne pysyy samana.

Jos Poika on olemukseltaan samaa olemusta kuin Isä, hän ei silti muutu identtiseksi Isän Jumalan kanssa, vaan pysyy toisena jumalolentona, eli Poikana.

Aimo T. Nikolainen selittää "Avaa Uusi testamenttisi" sarjan Johanneksen evankeliumi-osassa (sivu 21) seuraavasti:

"Sana" on persoona, joka jo ajattomassa ikuisuudessa oli Jumalan luona. Se on "Jumala" eli jumalallinen, vaikkei olekaan sama kuin Jumala. Kreikankieli ilmaisee sen siten, että Jumalasta käytetään määräävää artikkelia, joka puuttuu Sanan määreestä "Jumala"

Nikolainen siis ilman epäilystä pitää Sanaa "toisena jumalolentona", eli "persoonana", joka jo ajattomassa ikuisuudessa oli Isän Jumalan luona. Kun Sana oli "Jumala", se merkitsee Nikolaisen mukaan sitä, että Sana oli "jumalallinen".

Lainaan seuraavaksi Siegfried Sculzin Johanneksen evankeliumin selitysteosta (sivuilta 29-30):

""Logoksen pre-eksistentin olemisen esittämisellä halutaan sanoa, että Jumala itse kohtaa Sanassa. Mutta lause "Sana oli Jumalan luona" kieltää puhumasta tässä yhteydessä todellisesta identtisyydestä. Puhuttaessa myyttisesti - sanahymnihän on myyttisesti hahmoteltu - puhutaan kahdesta jumalallisesta persoonasta.

Tämä seurakunnan hymni ei tietenkään esitä myöhempien kirkolliskokousten oppia. Yhden asian se sanoo selvästi: huolimatta yhteydestään Isän kanssa `Logos´ erottuu tästä persoonana. Jumalallisten persoonien kakseus tai rinnakkain olo ei siis missään tapauksessa katoa Johannesta varhaisemman sana- hymnin näköpiiristä.

Laulun kristologialle on lähes itsestään selvää, että on olemassa kaksi jumalallista olentoa. Jakeen 1b sanoma tähtää siis myöhäisjuutalaisen monoteismin tapaan kahden jumalallisen persoonan yhteyteen ja erottamiseen, minkä taustalla on hellenistinen, laajalle levinnyt spekulaatio väliolennosta.

Tässä yhteydessä emme puutu siihen, että myöhempi dogmihistoria tulkitsi tätä myyttistä kuvakieltä kreikkalaisen filosofian käsiteperinteen avulla.

Pre-eksistentin "Sanan" kolmas ylistys on kohokohta: "Ja Sana oli Jumala".

Erona jakeessa 1b ilmaistuun jumalakäsitteeseen on se, että jakeessa 1c sana "Jumala" on ilman artikkelia korostetusti alussa. Koska näin otetaan jakeen 1b viimeinen sana mukaan, hymnin mukaan "Sanalle" kuuluu Jumalana oleminen.

Alussa oleva "ja Jumala" on predikaatti, joka ei kuitenkaan missään tapauksessa identifioi Sanaa edellä olevaan määreeseen "Jumalan luona."

"Sanaa" nimitetään "Jumalaksi" juuri kuten Jumalaksi nimitetään sellaista, jonka kanssa "Sana" on mitä läheisimmässä yhteydessä. Jumalana oleminen kuvaa sekä "Sanan" että Jumalan itsensä olemusta.

Sana "Jumala" ei ole jakeessa 1c subjekti - kuten Lutherin käännöksessä "Jumala oli Sana" - vaan lauseen sisältämä väite. "Sana" ei ole "Jumala" määreisessä mielessä (kuten j. 1b), ts. Isä Jumala. Samalla Logos kuitenkin on lajiltaan Jumala, jumalallista olemusta, samaa olemusta Jumalan kanssa. Siten voidaan kääntää asianmukaisesti. "Sana oli jumalallista lajia".

Näin myös tässä hellenistisessä, Johannesta varhaisemmassa hymnissä kunnioitetaan Vanhan testamentin tunnustautumista monoteismiin. Kuten olemme jo korostaneet, kysymyksessä ei ole mikään yksinkertainen identifikaatio. Hymni laulaa perimmiltään siitä, että alussa on ollut olemassa kaksi jumalallista olentoa eli persoonaa, joista toinen on ollut toisen yläpuolella.""

Schulzin mukaan vain Isä Jumala on siis Jumala määreisessä mielessä. "Sana" on myös Jumala, koska hän on Jumalan Poikana "lajiltaan Jumala", ja asianmukainen käännös olisi: "Sana oli jumalallista lajia."

Edellä lainattu tukee näkemystä, jonka mukaan Johannes on tarkoittanut tekstinsä ymmärrettäväksi siten, miten esimerkiksi Moffat kohdan Joh 1:1:n kääntää:

The Logos existed in the very beginning, = Aivan alussa oli Logos,

the Logos was with God, = Logos oli Jumalan tykönä,

the Logos was divine. = Logos oli jumalallinen.

Paljon Johanneksen evankeliumin prologin oikeaa ymmärtämistä häiritsevää hämmennystä on tuottanut se seikka, että saman 1 luvun jakeen 18 alkuperäinen sisältö on muutettu "ainosyntyisestä Pojasta" puhuvaksi.

Kuitenkaan lukutapoja "ho monogenees Hyios" tai "monogenees Hyios" ei löydy varhaisimmista käsikirjoitusjäljennöksistä, vaan niissä esiintyy joko määrävällä artikkelilla varustettu lukutapa "ho monogenees Theos" tai sama lukutapa ilman määräävää artikkelia "monogenees Theos".

Näin ollen Joh. 1:18 puhutaan (vanhimpien ja luotettavimpina pidettyjen käsikirjoitusten mukaan) näkymättömän Jumalan lisäksi "ainutsyntyisestä Jumalasta":

Theon uudeis heooraken poopote: monogenees Theos, ho oon kolpon tuu Patros, ekeinos eksegeesato.

Jumalaa ei kukaan ole nähnyt koskaan: ainutsyntyinen Jumala, joka on Isän helmassa,  hän on hänet selittänyt

Tämän valossa selviää, mitä Johannes 1:1:n teksti todellisuudessa tarkoittaa. Jae ei voi tarkoittaa sitä, että Sana, vaikka hän oli Jumala, olisi sama Jumala, tai samaa Jumalaa jonka tykönä hän oli. Kun annamme jakeiden Joh.1:1 ja 18 selittää toisiaan, meille selviää, että jumaluus sisältää kaksi jumalallista olentoa, Isän Jumalan, jota kukaan koskaan ei ole nähnyt, ja "ainutsyntyisen Jumalan", Pojan, joka on tullut ihmiseksi ja selittänyt ihmisille näkymättömän Jumalan.

Kun lisäksi annamme Johanneksen selittää Herramme Jeesuksen puhumin omin sanoin (tosin kreikaksi käännettynä) jumaluuden olemusta, saamme lukea (Joh.17:3):

hautee de estin hee aioonios dzooee, hina ginooskoosin se, monon aleethinon Theon, kai hon apestailas, Ieesuun Khriston.

Ja tämä on iankaikkinen elämä, jotta he tuntisivat sinut, ainoan todellisen Jumalan, ja (hänet) jonka sinä lähetit, Jeesuksen Kristuksen.

Tämä Herramme oma vakuutus vahvistaa edellä oppimaamme siitä, että vain Isä Jumala on "ainoa todellinen Jumala" määreisessä mielessä.

Tämä ei estä ymmärtämästä niin, että Poikakin on todella Jumala koska hän on Jumalan Poika. Tätä tarkoittaneekin 1 Joh.5:20 todennäköisesti Jeesusta koskeva lause:

"Huutos estin ho aleethinos Theos kai dzooee aioonios.”= ”Tämä on todellinen Jumala ja iankaikkinen elämä."

Minun täytynee vielä (sen selvittämiseksi, miltä pohjalta Johanneksen prologia tulee selittää) lainata aiheen valaisuksi Pauli Annalan teoksesta "Antiikin teologinen perintö" muutama kappale (sivut 36-37):

""Kun Johanneksen prologin eksegeesiä harjoitetaan, se on ehdottomasti tehtävä hellenistijuutalaisen viisauskirjallisuuden tarjoamasta historiallisesta näkökulmasta. Kaksi teemaa nousee tällöin keskeisellä sijalle: ensinnäkin käsitys logoksen pre-eksistenssistä; toiseksi käsitys logoksen roolista luomisen agenttina.

Logoksen pre-eksistenssiä koskevan ajattelun historiallinen tausta tulee esille Sananlaskujen kirjan 8. luvun kohdassa, jossa viisaus puhuu minä-muodossa itsestään seuraavasti:

"Minut Herra loi ennen kaikkea muuta, luomisensa esikoisena, ennen taivasta ,ja maata. Iankaikkisuudesta minä sain alkuni, kaiken alussa, ennen kuin maata oli." (Snl 8:22-23).

Jakeissa korostuu viisauden pre-eksistenttinen asema. Viisauden roolista itse luomisen tapahtumassa Sananlaskujen kirja antaa seuraavanlaisen kuvan:

"Jo silloin minä, esikoinen olin hänen vierellään, hänen ilonaan päivät pitkät, kaiken aikaa leikkimässä hänen edessään." (Snl. 8.30).

Apokryfinen Viisauden kirja yhdistää logoksen ja viisauden seuraavalla tavalla:

"Isien Jumala ja laupeuden Herra. sinä, joka olet tehnyt kaiken sanallasi ja joka viisaudellasi olet valmistanut ihmisen, että hän hallitsisi luotuja, jotka sinä olet luonut..." (Viis.9:1-2).

Johanneksen prologin ymmärtämistä valaisevat edelleen apokryfisen Siirakin kirjan 24. luku sekä Baarukin apokalypsin jakso 3:9-4:4. Näissä tekstikohdissa viisauden personifikaationa esiintyy feminiininen hahmo.

Teosofisten ja synkretististen uskontojen aiheuttaman virhetulkinnan takia evankeliumin kirjoittaja käyttää pre-eksistenttisestä luomisen agentista logos-käsitettä eikäsofia-sanaa, jota viisauskirjallisuudessa tavallisesti käytettiin puhuttaessa Jumalan luona olevasta esikoisesta.

Toisin sanoen, välttääkseen vaaran tulla leimatuksi gnostikoksi, Johanneksen evankeliumin laatija piti maskuliinista logos-käsitettä sofia-sanaa sopivampana.

Tämä niin hellenistijuutalaisuudessa kuin kreikkalaisessa filosofiassakin runsaasti käytetty logos-käsite muuttuu sisällöltään kristilliseksi välittömästi sillä hetkellä, kun evankelista prologin 14. jakeessa lausuu, että "logos tuli ihmiseksi ja asui meidän keskellämme".

Annala edellä korostaa, että alettaessa selittämään Johanneksen prologia, selitys on ehdottomasti tehtävä hellenistijuutalaisen viisauskirjallisuuden tekstien pohjalta. Tällöin tulevat ennen kaikkea kysymykseen Raamattumme Sananlaskujen kirjan sekä apokryfisten Viisauden kirjan ja Siirakin kirjan aihetta käsittelevät kohdat.

Tässä yhteydessä on tärkeää myös huomioida se syy, miksi Johannes Annalan mukaan valitsi käyttöönsä logos-käsitteen sofia-sanan sijasta.

Itse kuitenkin näkisin tärkeimpänä syynä maskuliinisen logos-käsitteen valintaan sen, että syntyessään ihmiseksi meidän Herramme Jeesus ei syntynyt naiseksi vaan mieheksi. Myöskin Herramme pre-eksistenssiä kuvattaessa hänet kuvataan maskuliinisena Jumalan Poikana, ei feminiinisenä Jumalan tyttärenä.

On näin ollen ymmärrettävää, että alkaessaan kirjoittamaan evankeliumiaan kreikan kielellä, Johannes ei voinut kuvata Jeesusta feminiinisellä kreikankielen sofia-sanalla, vaan oli valittava maskuliininen logos- sana.

Hyviä käännöksiä ja vähän huonompiakin.

Tässä kohtaa koen aiheelliseksi mainita jotakin Raamattu Kansalle Oy:n uuden Uuden testamentin käännöksen ansioista. Kohdan Joh.1:1 tämä uusi käännös kääntää seuraavasti:

" Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala."

Samalla sivulla on myös näkyvissä jakeen 18 käännös, joka kuuluu:

"Jumalaa ei ole kukaan milloinkaan nähnyt. Ainutsyntyinen Jumala, joka on Isän rinnalla, on hänet ilmoittanut."

Tämä käännös on alkuperäisen kreikankielisen tekstin mukainen, ja antanee näin lukijalle eväitä tulkita luvun ensimmäinenkin jae oikein.

Ansiollisena on mainittava myös käännöksen uskollisuus alkutekstille Kol. 1:15 kohdassa, joka kuuluu:

"Hän on näkymättömän Jumalan kuva, koko luomakunnan esikoinen."

Käännös on alkutekstille uskollinen käännös sanoista: "hoos estin eikoon tuu Theuu tuu aoratuu, proototokos paasees ktiseoos.

Kääntäjät eivät siis ole lähteneet muuttamaan tekstiä, lisäämällä tekstiin sanan "ennen", kuten kaikki suomenkieliset kirkkoraamatut ovat tehneet. Jo vuoden 1776 kirkkoraamattu sanoo: "Joka näkymättömän Jumalan kuva on, esikoinen ennen kaikkia luontokappaleita." Vuoden 1938 kirkkoraamattu on muuttanut kohdan kuuluvaksi: "Ja hän on näkymättömän Jumalan kuva, esikoinen ennen kaikkea luomakuntaa." Nykyinen taas muuttaa: "Hän on näkymättömän Jumalan kuva, esikoinen, ennen koko luomakuntaa syntynyt."

Nämä muutetut tekstit pyrkivät lisäämällä sanan "ennen" antamaan lukijalle sen kuvan, kuinka alkuteksti muka eristäisi ja eroittaisi pre-eksistenttisen Herramme Jeesuksen luomakunnasta. Sanan lisäämistä on puolusteltu tekstin jatkolla, joka selittää, että "Hänessä luotiin kaikki..." jne.

Kuitenkaan sanan lisääminen ei ole puolusteltavissa jatkon tekstillä, sillä silloin jakeen 15 alkuperäinen viesti vääristyy.

Tässä kohtaa on aihetta lainata esperantonkielistä Raamattua, nimeltään La Sankta Biblio. Tälle kielelle voidaan näet kääntää tarkemmin kuin millekäänn muulle kielelle. Tällä kielellä Kol. 1:15 kuuluu sanojen alisella käännökselläni varustettuna:

Li estas bildo de la nevidebla Dio, la unuenaskito

Hän on kuva näkymättömän Jumalan, esikoinen

inter la tuta kreitaro;

joukossa koko(naisen) luomakunnan;

On erittäin merkittävää, että tämä esperantokielinen käännös käyttää tekstissään prepositiota "inter", jolla on kaksi merkitystä: 1) "välissä" 2) "joukossa".

Tässä kohtaa "inter" preposition merkitys on ilman epäilystä "joukossa", ja tätä prepositiota käyttämällä esperantokielinen käännös tahtoo viestittää sitä, että Hän, jonka tekstissä kerrotaan olevan näkymättömän Jumalan kuva, on samalla myös koko luomakunnan joukossa esikoinen, eli itsekin luomakuntaan kuuluva.

Raamattu Kansalle Oy:n käännökseen palatakseni, on käännöksen uskollisuutta kiitettävä myös Ilm. 3:14 kohdalla. Tässäkin käännös on siis uskollinen alkutekstille:

"Laodikean seurakunnan enkelille kirjoita: `Näin sanoo Aamen, uskollinen ja totuudellinen todistaja, Jumalan luomakunnan alku`."

Sen sijaan tohtori Uuras Saarnivaaran "Jumalan kansan Raamattu" on lähtenyt tässä Ilmestyskirjan kohdassa hakoteille, eksyen selittämään sitä muutetun Kol.1:15 pohjalta. Niinpä Saarnivaara on tehnytkin tässä Ilm. 3:14 kohdassa "Jumalan luomakunnan alusta" "Jumalan luomakunnan alkajan", ja tämähän on tosiasiassa tekstin sisällön muuttamista.

Ei näet ole epäselvyyttä siitä, että kumpikin kohta, sekä Kol.1:15 että Ilm.3:14 pohjautuvat alkukristittyjen käyttämään Raamattuun, nimittäin kreikankieliseen Septuagintaan, jossa Sananlaskujen kirjan 8 luvun jakeessa 22 käytetään kiistatta kreikankielistä "luoda"- verbiä, ja jossa tekstissä Jeesus pre-eksistenttisessä olomuodossaan sanoo: "Herra (=JHWH) loi minut (=Viisauden) teittensä esikoiseksi, töitään varten."

Koen innoitusta käsitellä vielä yhtä Uuden testamentin kohtaa tässä yhteydessä. Tämä kohta on 2 Kor. 5:19 ja osoittaa oivallisesti, miten Uuden testamentin käännökset, jopa alkukielen lauseiden kirjaimelliset käännökset, saattavat johtaa lukijansa harhaan, kun niitä käytetään yhteydestään irrotettuina.

Entisen vuoden -38 kirkkoraamatun käännöksen mukaan 2 Kor.5:19 kuuluu:

"Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan."

Kuinka monesti olenkaan kuullut tätä jaetta käytetyn yhteydestään irrotettuna, myös Jeesuksen jumaluuden todistukseksi. Tällöin ei tulla ajatelleeksi, että sanonta "Jumala oli Kristuksessa" merkitsee aivan muuta kuin sanoa: "Jeesus on Jumala." Sanonnalla "Jumala oli Kristuksessa" tarkoitetaan tosiasiassa sitä, että Isä Jumala oli Kristuksessa jotakin tekemässä.

Lisäksi on huomioitava, että teksti ei sano "Jumala on Kristuksessa", vaan "Jumala oli", eli siis menneessä aikamuodossa, menneisyydessä.

Nykyisestä kirkkoraamatusta sen sijaan luemme:

Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan; meille hän uskoi sovituksen sanan.

Nyt ei enää käännetä että "Jumala oli Kristuksessa, ja..." teki sitten aivan kuin eri asiana sovinnon, vaan mennään suoraan sovinnon tekemiseen, kääntäen "Jumala itse teki sovinnon Kristuksessa", jne.

Kun kreikan alkukielestä tällä kohtaa löytyvät viisi peräkkäistä sanaa: "hoos","hoti,"Theos","een","Khristoo", jotka sanatarkasti merkitsevät: "Sillä Jumala oli Kristuksessa", onko siis nykyinen kirkkoraamattu tällä kohtaa väärä käännös, kun se ei mainitse erikseen Jumalan olemisesta Kristuksessa?

Tosin, kun uusi kirkkoraamattu sanoo Jumalan itse tehneen Kristuksessa sovinnon, edellyttäähän tämäkin Jumalan olemista Kristuksessa sovintoa tekemässä, vaikkakin hiukan peitetymmässä muodossa.

Voimme siis kärjistää ja vaikkapa lainata Uutta testamenttia nykysuomeksi, ja kysyä sitten uudelleen käännöksen oikeutusta. Tämä käännös kuuluu:

"Jumala itse teki Kristuksen kuolemassa sovinnon maailman kanssa eikä vaatinut ihmisiä tilille heidän synneistään. Sanoman sovinnosta hän uskoi meidän levitettäväksemme."

Kun tämä käännös ei puhu mitään Jumalan olemisesta Kristuksessa, onko se siis väärä, kun se ainoastaan toteaa, että "Jumala itse teki Kristuksen kuolemassa sovinnon..." ?

Itse asiassa eräs merkittävä kreikan alkutekstin käännökseni, eli nykykreikankielinen "Metaglottisi tis Kenis Diathikis" kääntää jakeen melkein samoin:

"...o Theos itan mesa sto Khristo simfilionontas ton kosmo me ton eafto tu... = Jumala oli Kristuksessa sovittamassa maailman itsensä kanssa,..."

Toinen merkittävä nykykreikankielinen käännös, "Uusi testamentti, tutkistelun ja elämän käsikirja" (i Keni Diathiki, enghiridio meletis ke zois) kääntää hiukan toisin:

"Afto simeeni pos o Theos itan ekinos, pu, sto prosopo tu Khtistu, simfilione ton kosmo mazi tu,..."

Käännettynä: "Tämä merkitsee että Jumala oli hän, joka Kristuksen persoonassa, sovitti maailman itsensä kanssa,..."

Tosiasiassa yhdestäkään edellä esittämistäni vaihtoehtoisista käännöksistä ei ilmene sitä käännösvaihtoehtoa, joka on oikein ja tarkin.

Kreikan "en" prepositiolla on näet paitsi sisä-ja ulko-olennollinen merkitys, myös merkitykset: kesken, aikana, avulla. Koko 2 Kor.5:19 jae kuuluu alkutekstin mukaan seuraavasti:

"hoos hoti Theos een en Khristoo kosmon katallassoon heautoo, mee logidzoomenos autois ta paraptoomata autoon, kai themenos en heemiin ton logon tees katallagees."

Kreikan "en" preposition edellä luettelemani merkitysvaihtoehdot huomioonottaen teksti voitaisiin kääntää myös seuraavasti:

"Sillä Jumala oli Kristuksen avulla sovittamassa maailman itsensä kanssa, ollen lukematta heille heidän rikkomuksiaan, ja uskoen meille sovituksen sanan."

Itse asiassa toinen vaihtoehto edellä esittämälleni on:

"Sillä Jumala oli Kristuksen kanssa sovittamassa maailman itselleen, ollen lukematta heille heidän rikkomuksiaan, ja uskoen meille sovituksen sanan."

Tietysti on vielä tämä perinteinen vaihtoehto:

"Sillä Jumala oli Kristuksessa sovittamassa maailman itsensä kanssa, ollen lukematta heille heidän rikkomuksiaan, ja uskoen meille sovituksen sanan."

Tässäkin vaihtoehdossa tekstin korostama merkitys on, että Jumala oli Kristuksessa sovittamassa maailman, ei se, että Jumala oli muussa merkityksessä Kristuksessa, vaikka kyllähän hän sitäkin oli.

Itse asiassa minulla on vahva peruste tehdä selvä valinta edellä esittämieni käännösvaihtoehtojen välillä. Tämä peruste on uuskreikan katharevusa- kielisen noin 180 vuotta sitten tehdyn käännöksen 1995 ilmestynyt uusi nykykreikan dimotikikielinen tekstilaitos, josta löytyy 2 Kor.5:19 todennäköisesti oikein käännös.

Katharevusa- kielisen käännöksen teki noin 180 vuotta sitten Neofitos Vamva, ja tässä käännöksessään hän käytti samaa "en"- prepositiota mitä tekstin alkukielikin käyttää. Tässä käännöksestä ei siis selviä, mikä merkitys "en" - prepositiolla tässä kohdassa on.

Edellä mainitun käännöksen käänsi kreikan nykykielelle Spiros Filos, ja tämän käännöksen arvovaltainen teksti kuuluu 2 Kor.5:19 jakeessa seuraavasti:

Dilavi, oti o Theos itan pu simfilione ton kosmo me ton eaftu tu, diamesu tu Khristu, mi logariazontas saftus ta ptesmata tu: ke empistefthike se mas ton logo tis simfiliosis.

Nimittäin, että Jumala oli joka sovitti maailman itsensä kanssa, Kristuksen kautta, eikä lue heille heidän rikkomuksiaan: ja hän uskoi meille sovituksen sanan.

Tämän käännöksen teksti käyttää alkukielessä ja Vamvan käännöksessä esiintyvät "en Khristoo"- ilmaisun sijasta sanoja "diamesu tu Khristu", merkiten "Kristuksen kautta" ja näistä sanoista on vielä viittaus tekstilaitoksen selitysosaan, jossa käännettynä suomeksi lukee:

"Alkuperäisen tekstin lauseoppi on: `Jumala oli...sovittavana itsensä kanssa´, ja jopa kestävän ajan muodossa. Ilmaisu `en Khristoo´ = `Kristuksessa` paljastaa, mikä oli väline. Nimittäin Jumala sovitti maailman itsensä kanssa Kristuksen kautta.

Tosiasiassa edellä lainaamani nykykreikankielisen tekstilaitoksen käännösratkaisu on tunnettu myös Suomen raamattuoppineille, vaikka he eivät uuden kirkkoraamatun käännöksessään olekaan ratkaisua noudattaneet. Rafael Gyllenberg näet kirjoitti `Korinttolaiskirjeet´ - teoksessaan (sivulla 223), selittäessään 2 Kor.5:19 kohtaa, seuraavasti:

"Tässä ja seuraavissa jakeissa Paavali kertaa ja selventää edellisen jakeen sisältöä. Kristuksen sovitustyö ei ollut hänen omaa työtään, vaan Jumalan armopäätöksen toteuttamista. Tämä on tarkoitus riippumatta siitä, suomentaako lauseen kuten KR vai, kuten useimmat uusimmista selittäjistä: "Sillä Jumala (oli se, joka) sovitti Kristuksessa ( en khristoo = dia Khristuu) maailman (=ihmiskunnan) itsensä kanssa."

Nikolainen puolestaan kirjoitti "Avaa Uusi testamentti" - sarjansa "Korinttolaiskirjeet" - osassa (sivulla 174), selittäessään jakeita 18-19, seuraavaa:

"Paavalin kreikankielisen tekstin kirjaimelliset käännökset: "Kristuksen kautta", "Kristuksessa" (näin KR) tarkoittavat samaa Kristukselle tullutta välitystehtävää, joka myös voidaan suomeksi sanoa (näin RKK). Jälkimmäinen kohta (5:19) tosin voitaisiin ilmaista myös sanoilla "Kristuksen kuolemassa", sillä nimenomaan Paavali on korostanut Kristuksen kuolemaa sovinnonteon "paikkana"; onhan evankeliumikin puhetta "rististä".

Lopuksi parin käännösehdotukseni perustelu.

Juutalaisuudessa lausutaan usein "nimi". hebreaksi "hashem", kun puhutaan Luojasta. Toinen nimitys Luojalle on "taivas", "shaamajim". "Jumalan valtakunta" - käsitteen vastineena rabbeilla esiintyy "taivasten valtakunta", "malkhut shaamajim", ja `taivasten valtakunta` - nimitystä Jumalan valtakunnasta puhuttaessa käytetään joissakin kohtaa myös Uudessa testamentissa.

Epäsuorat ja muunnetut nimitykset johtuvat kunnioituksesta Jumalaa ja Hänen nimeään kohtaan. Epäsuorien ja muunnettujen nimitysten avulla pyritään noudattamaan käskyä (2 Moos.20:7) olla turhaan lausumatta Jumalan nimeä.

Jumalan tahdon mukaan elämisestä käytetään juutalaisuudessa sanontaa: "pyhittää Hänen nimensä." Tämä Isän Jumalan nimen pyhittäminen on tullut kaikille kristityillekin tutuksi Herramme Jeesuksen oppilailleen opettamasta "Isä meidän" - rukouksesta (Matt.6:9).

Entä, mikä sitten on se nimi, mikä juutalaisten kuten myös kristittyjenkin pitäisi pyhittää, ja jonka nimen turhaan lausumista tulee välttää?

Juutalaisuuden mukaan ei ole mitään epäselvää siinä, että tämä koskee Raamatun käyttämää Jumalaa tarkoittavaa "tetragrammia" (= nelikirjaimista nimeä), joka kirjoitetaan latinalaisittain kirjaimilla JHWH.

Toisen temppelin aikana papit lausuivat tetragrammin alkuperäisessä muodossaan ainoastaan temppelissä pidetyn jumalanpalveluksen tietyissä kohdissa. Koska vain erityisen hurskaat uskalsivat lausua tetragrammin yksityisissä kulttitoimituksissaan temppelin ulkopuolella, katosi juutalaisuudenkin keskuudesta lopulta tieto siitä, miten tämä tetragrammi kuului oikein lausua.

Juutalaisuuden keskuudessa oli tullut näet tavaksi, että hepreankielistä tekstiä luettaessa ja tetragrammin kohdalle saavuttaessa lausuttiin "Adonaj", eikä siis lausuttu ollenkaan itse tetragrammia.

Kun Raamatun hepreankielinen konsonanttiteksti varustettiin 800- luvulla vokaaleilla, merkittiin tetragrammi "adonaj" - sanan vokaalimerkeillä. Koska nämä vokaalimerkit olivat foneettisista syistä "e", "o" ja "a", niin kristityt, joilla oli 1500- luvulta lähtien rohkeutta lukea ja lausua tämä Jumalan nimi, lukivat ja lausuivat virheellisesti "Jehova", ja loivat samalla juutalaisuuden keskuudessa tuntemattoman nimen Jumalalle.

Tämä virhe havaittiin 1800- uvulla tieteellisen teologian keskuudessa, ja pyrittiin korvaamaan toisella lukutavalla: nyt luettiin ja lausuttiin "Jahve". Tämäkin lukutapa on kuitenkin juutalaisuuden tulkinnan mukaan vähintäinkin kyseenalainen. Sitä on kuitenkin viime aikoina käytetty monissa kristittyjen Raamatuissa niissä kohdissa, joissa heprean tekstissä esiintyy tetragrammi, jonka tetragrammin latinankieliset kirjainvastineet ovat "JHWH". Näin kristityt löytävät juutalaisuuden mukaan edelleen sekä itselleen että juutalaisille vieraan Jumalan Raamatuistaan.

Juutalaisissa Raamatuissa tetragrammi on enimmäkseen käännetty sanalla "Ikuinen", sillä laajimmalle levinnyt tetragrammin käsittämistapa ottaa lähtökohdakseen heprean verbin "haajaa" = "olla", "olla olemassa", josta edelleen johdetut merkitykset: "olla katoamaton", "olla ikuinen", silloin kun on puhe Jumalasta.

Tässä kohtaa on syytä mainita, että myös eräs kristittyjen englanninkielinen Raamattu, nimittäin "The Moffatt translation of the Bible" on kääntänyt tetragrammin englanninkielisellä "Ikuinen" vastineella: "the Eternal".

Juutalaisuus näkee tetragrammista yhteyden kohdan 2 Moos.3:14 ilmaisuun: "Sano heille: `Ehjee lähetti minut`." "Ehjee" merkitsee: "Minä olen oleva". Olemista selitetään tarkemmin (2 Moos. 3:12): "Minä olen sinun kanssasi". Täten 2 Moos. 3:14 virke: "Ehjee asher Ehjee" merkitsee: "Minä tulen olemaan sellainen kuin tulen olemaan" , tai: "...jona minä tulen olemaan".

Tetragrammi "JHWH" on juutalaisen käsityksen mukaan täydennys nimitykseen "Elohim", jolla on useita merkityksiä, esimerkiksi: "jumaluus" ja "tuomari".

Nimeen "Elohim" liittyy erilaisia lähimuotoja, kuten "El" (Jumala), ja pidennetty muoto "Eloah", joka muistuttaa arabiankielistä Jumalan nimeä "Allah".

"Elohim" on joko nimen todellinen tai näennäinen monikkomuoto. Monikkomuodot voivat olla myös lajin määrityksiä, kuten "majim" (vesi) ja "shaamajim" (taivas).

On lisäksi todisteita siitä (ja siten vastaansanomattoman selvää) että kreikankielisen Vanhan testamentin eli Septuagintan kääntäjät, siirsivät tetragrammin sellaisenaan,eli hepreankielisin kirjaimin "jood", "hee", "vaav", "hee" Septuagintan kreikankieliseen tekstiin.

Vasta alkukristillisyyttä seuraavien vuosisatojen aikana Septuagintassa esiintynyt hepreankielinen tetragrammi poistettiin ja korvattiin kreikankielisellä Kyyrios - sanalla.

On näin ollen ilmeistä, että apostolit, jotka alkoivat levittää evankeliumia kreikan kielellä myös niin sanottujen pakanakansojen keskuuteen, käyttivät Raamattunaan Septuagintaa joka sisälsi hepreankielisen tetragrammin.

Apostolit olivat kuitenkin juutalaisia, ja näin ollen olivat sisäistäneet juutalaisuudessa esiintyneen yleisen varovaisuuden tetragrammin lausumisen välttämiseksi. Tästä syystä he jättivät tetragrammin pois myös kreikankielisistä Uuden testamentin kirjoituksistaan.

Edellä tutkitun valossa olisi ilmeisen perusteltua kääntää hepreankielinen monikollinen "Elohim" -nimi sanalla "jumaluus". Samoin olisi ilmeisen perusteltua kääntää hepreankielinen tetragrammi "JHWH" vastineella "Ikuinen" myös suomenkielisiin Raamattuihin.

MIETTEITÄ HÄNESTÄ JOKA TULI TAIVAASTA.

Lähden tutkistelemaan tätä aihettani, lainaamalla Paavalin efesolaiskirjeen kohdasta 4:7-10 kirkkoraamatun sanat:

"Kukin meistä on saanut oman armolahjansa, sen jonka Kristus on nähnyt hyväksi antaa."

Tämän vakuudeksi Paavali vetoaa kirjoituksiin, jatkaen: "Kirjoituksissa sanotaankin: `Hän nousi korkeuteen vangit voittosaaliinaan, hän antoi lahjoja ihmisille."

Sitten Paavali esittää kysymyksen vastauksineen: "Eikö se, että hän nousi korkeuteen, merkitse, että hän oli laskeutunut alas, aina maahan saakka? Hän joka laskeutui alas, nousi myös kaikkia taivaita ylemmäs, täyttääkseen kaikkeuden läsnäolollaan."

Nyt kysyn, mitä tällainen puhe merkitsee? Mitä Paavali tarkoitti, edellä lainattua kirjoittaessaan? Jo Johannes Kastaja selitti samaa, sanoessaan Joh.3.:31 mukaan:

"Hän joka tulee ylhäältä, on kaikkien yläpuolella. Joka on maasta on maan tomua ja puhuu tämän maailman asioista. Hän joka tulee taivaasta, todistaa siitä, mitä on nähnyt ja kuullut,..."

Tässä Johannes Kastaja vetää rajaa tavallisen kuolevaisen ja Herramme Jeesuksen Kristuksen välille. Tavalliset ihmiset ovat kaikki syntyisin maasta, mutta näin ei ole meidän Herramme Jeesuksen laita. Jeesus on näet ennen ihmiseksi syntymistään ollut olemassa "ylhäällä" ja "taivaassa."

Samassa Johanneksen evankeliumin luvussa (3:13) sanotaan: "Kukaan ei ole noussut ylös taivaaseen, paitsi hän, joka on taivaasta tänne tullut, Ihmisen Poika."

Samassa yhteydessä Jeesus paljasti lisää myös tulemisensa tarkoituksesta, jatkaen:

"Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen joka uskoo häneen, saisi ikuisen elämän."

Apostoli Paavali valottaa hiukan filippiläiskirjeensä 2:5-8;ssa Herramme Jeesuksen pre-eksistenssiä, eli ihmiseksi tuloa edeltänyttä ennalta olemassa oloa seuraavin sanoin:

"Olkoon teilläkin sellainen mieli joka Kristuksella Jeesuksella oli. Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen. Hän luopui kaikesta, otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa. Hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti."

Entä, mistä Paavali on saanut aiheen ja varmuuden edellä lainattua kirjoittamaan? Tietenkin "profeetallisesta sanasta" eli Vanhan testamentin pyhistä kirjoituksista. Vanhassa testamentissa on kohtia, jotka valaisevat asiaa. Yksi sellainen on Miika 5:1, joka kuuluu:

"Sinä Betlehem, sinä Efrata, sinä olet pienin Juudan sukukuntien joukossa! Mutta sinun keskuudestasi nousee mies, joka on oleva hallitsija Israelissa. Hänen juurensa ovat muinaisuudessa, ikiaikojen takana."

Tässä kohtaa uuden kirkkoraamattumme käännös ei ole suinkaan sanatarkka, mutta kylläkin erittäin onnistunut. Vanhempi kirkkoraamattu sanoo jakeen lopussa:

"...jonka alkuperä on muinaisuudesta, iankaikkisista ajoista."

Septuaginta, Vanhan testamentin kreikannos sanoo: "...Kai hai eksodoi autuu ap arkhees eks heemeroon aioonos" Merkiten: "...ja hänen uloslähtönsä alusta, päivistä ikuisuuden."

Septuaginta käyttää kreikan eksodos- sanan monikkoa eksodoi, ja tämä merkitsee kreikankielisen kreikan sanakirjan mukaan siirtymistä tai astumista jostakin sisätilasta johonkin ulkotilaan,ja se vastaa usein heprean "jaasaa"-sanaa, jolla on sama merkitys. Eksodos-sana on muodostunut sanoista "eks" = ulos, ja "hodos" = tie, merkiten siis. "tie ulos."

Septuagintassa sanalla tarkoitetaan "lähtemistä / poismenoa" (myös poismenoa kuolemisen merkityksessä). Se on myös Egyptistä lähdölle annettu nimitys. Uudessa testamentissa sana tarkoittaa sekä Egyptistä lähtöä että kuolemaa (Hepr.11:22, Luuk.9:31, 2 Piet.1:15).

Miika 5:1:ssä heprean sana ei kuitenkaan ole "jaasaa'", vaan "moosaa'", mikä merkitsee eri muodoissaan `lähtökohtaa´, `ulostulokohtaa´, `alkuperää´, ja jopa `käymälää´. Heprean sana esiintyy tässä monikollisessa status constructus muodossa, joten uuden kirkkoraamattumme monikko "...hänen juurensa ovat..." on mielestäni erittäin onnistunut.

Merkittävää on, että myös uuskreikankielinen tekstilaitos on käyttänyt tässä kohtaa "moosaa"-sanan käännöksenä kreikan "eksodoi"- monikkoa kuten Septuagintakin.

Nykykreikan viimeisin tekstilaitos tosin sanoo: "Hänen alkuperänsä on kovin vanha: se palautuu muinaisiin päiviin.”

Mitä ilmeisintä on, että Miika 5:1:ssä tarkoitetaan Herramme Jeesuksen pre-eksistenttistä olemassaolon alkuperää.

Toinen Vanhan testamentin tärkeä kohta on San.l.8:22-31. Tämän kohdan seurakunta on alusta asti tulkinnut niin, että tekstissä puhuu pre-eksistenttinen, eli ennalta (ennen ihmiseksi syntymistään) olemassa ollut Herramme Jeesus Kristus.

Jakeessa 22 Septuaginta sanoo: "Herra loi minut hänen teittensä alkuna, töitään varten." Uuskreikan hepreankielisestä masoreettisesta tekstistä tehdyn tekstilaitoksen käännös sanoo: "Herra omisti minut hänen teittensä alussa, ennen hänen tekojaan, ikuisuudesta."

Tästä uuskreikan katharevusakielisestä tekstilaitoksesta on puolestaan käännetty nykykreikan dimotiki – kielinen tekstilaitos, jonka teksti kuuluu:

"Herra omisti minut hänen teittensä alussa, ennen hänen töitään, ikuisuudesta,"

Viimeisin Kreikan dimotikikielinen hepreasta tehty käännös sanoo: "Herra loi minut ennen hänen töitään, kovin kauan sitten."

Sananlaskut 8:22 jakeessa esiintyvä heprean alkutekstin "qaanah"- verbi on edellä ollut kahdenlaisen kääntämisen kohteena. Tulisiko kääntää "omisti" vaiko "loi" ?

Merkittävää on, että George Lamsan englanninkielinen itä-aramealaisesta Peshitto- käännöksestä tehty englanninnos sanoo:

"The LORD created me as the first of his creations, before all of his works." Käännettynä: "HERRA (= Jahve) loi minut (Viisauden) luomisiensa ensimmäisen, ennen kaikkia hänen töitään."

Onkin huomattava, että niistä yli tusinasta englannin kielisestä käännöksestä, jotka kirjahyllystäni löytyvät, vain King James version, New American Standard Bible, sekä "Young's Literal Translation käyttävät käännöksessään "possessed" (omisti) -sanaa.

New Century Version sanoo: "I, Wisdom, was with the LORD when he began his work, long before he made anything else." Käännettynä: "Minä, Viisaus, olin HERRAN (= Jahven) kanssa kun hän aloitti hänen työnsä, kauan ennen kuin hän teki mitään muuta."

Seuraavat käännökset (RSV, NRSV, GNB,The New Jerusalem Bible, REB, JA GNB) käyttävät "created"- sanaa.

Moffatin käännöksen teksti kuuluu: "The Eternal formet me first of his creation, first of all his works in days of old:" Käännettynä: "Iankaikkinen muodosti minut luomisensa ensimmäiseksi, ensimmäiseksi kaikista hänen töistään, muinaisina päivinä."

NIV-käännös sanoo päätekstissään: "The LORD brought me forth as the first of his works, before his deeds of old." Käännettynä: "HERRA (= Jahve) tuotti minut hänen töittensä ensimmäisenä, ennen hänen muinaisia tekojaan." Bring forth merkitsee: synnyttää, tuottaa, aiheuttaa.

NIV-käännöksen alaviitteessä annetaan päätekstille kaksi vaihtoehtoista lukutapaa:

"The LORD possessed me at the beginning of his work." "The LORD brought me forth at the beginning of his work." Käännettyinä: "HERRA (= Jahve) omisti minut hänen työnsä alkuna." "HERRA (=Jahve) tuotti minut hänen työnsä alkuna." (tai: synnytti)

The Interlinear NIV Hebrew-English Old Testament tekstissä lukutapa "possessed" (omisti) on noussut alaviitteestä ylös päätekstiin ja brought forth lukutapa vastaavasti pudonnut päätekstistä alaviitteeksi.

Tämän tekstilaitoksen hepreankielisen tekstin sanojen rivien välissä esiintyvät seuraavat englanninkieliset sanasta sanaan vastineet:

"Yahweh he-possessed-me beginning-of way-of-him before deeds-of-him from-of-old." Ymmärrettävä käännös lienee: "Jahve omisti minut hänen tiensä alkuna, ennen hänen tekojaan, muinaisuudesta."

The Amplified Biblen teksti kuuluu: "The LORD formet and brought me (Wisdom) forth at the beginning of His way, before His acts of old. Käännettynä: "HERRA (= Jahve) muodosti ja tuotti minut (Viisauden) Hänen tiensä alkuna, ennen Hänen muinaisuuden tekojaan."

LÄHDEKIRJALLISUUTTA

Tähtimaailma ja meidän uskomme. H. Martensen - Larsen Porvoo 1917.

Ortodoksisen kirkon kanonit selityksineen. Pieksämäki 1980

Katoliset kirjeet (SUTS.) Aarre Lauha

Roomalaiskirje (SUTS.) Aimo T. Nikolainen

Ihmiseksitulon ihme Oskar Skarsaune Pieksämäki 1990

Kirkon herrat Eetu Rissanen Lohja 1984

Septuaginta Id vetus testamentum graece iuxta LXX interpretes edidid Alfred Rahlfs. Volumen 1, 2.

Novum Testamentum Graece. Nestle - Aland 1935.

Uuden testamentin tulkinta ja tutkimus. Aimo T. Nikolainen 1971.

Keskustelu kristillisestä toivosta. Aimo T. Nikolainen 1954.

Ihminen evankeliumien valossa. Aimo T. Nikolainen 1941.

Etiopialainen Eenokin kirja. Ortokirja oy. 1982. Johannes Seppälä.

Luukkaan evankeliumi. (SUTS.) Aimo T. Nikolainen 1980.

Raamatun sanakirja. Kolmas painos 1965. Aapeli Saarisalo.

Korinttolaiskirjeet. (SUTS.) Rafael Gyllenberg 1978.

Lopun ajat eilen ja tänään. Kirkon tutkimuskeskus 1988. Risto Saarinen, Risto Uro.

Raamattua alkukielellä. 1 osa. Kustannusosakeyhtiö Kanava 1943

Novum testamentum Graece. Eberhard Nestle. 1963 painos.

Uuden testamentin kreikkalais-suomalainen sanakirja. Rafael Gyllenberg 1967.

Uuden testamentin kreikkalais-suomalainen sanakirja Juuso Hedberg 1890.

Kreikan kielioppi. Weikko Pakarinen. Suomalainen Kirjallisuuden Seura. Helsinki 1977.

Johdatus Uuden testamentin kreikkaan. Jerger Blomqvist-Aarne Toivanen. Oy Gauteamus ab. 1974.

Septuaginta. Wurttembergische Bibelanstalt Stuttgart. Alfred Rahlfs. Novum testamentum Latine. Eberhard Nestle. Stuttgart

The New Scofield reference Bible. C. I. Scofield. D. D.

Interlinear Greek-English New testament. Nestle-Marshall.

The Greek New testament. Second Edition 1974. Unided Bible Societies.

Greek-English Lexicon. Liddel and Scott. Oxford 1974

Modern English-Greek and Greek-English dictionary. Kykkotis. London.

Handkonkordanz zum Griechichen Neuen testament. Alfred Scmoller. Stuttgart.

Lisäksi lukuisa määrä kreikankielisiä raamattutekstejä ja kirjoja.

Raimo Poutiainen

Aikaisemmin tässä tekstissä kirjoitin:

”Jesajan kirja ennustaa syntyneestä lapsesta, Pojasta, joka on meille annettu, ja jonka hartioilla lepää Herraus, ja jonka nimi on: Ihmeellinen neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas (9:5). Tässä kohtaa on merkittävää, ettei alkuperäisestä hebrean konsonanttitekstistä käännetty kreikannos, eli Septuagintan alkuperäinen teksti tunne ollenkaan tälle lapselle annettuja epiteettejä (Ihmeellinen Neuvonantaja, Väkevä Jumala ja Iankaikkinen Isä), vaan puhuu hänestä ainoastaan "suuren neuvon enkelinä" eli lähettiläänä.”

"Kuva Jesaja 9: 5 tekstistä masoreettisen tekstin mukaan."

"Kuva Jesaja 9: 5 tekstistä Septuagintan tekstin mukaan."

 Siirry seuraavaan tekstiin: ”http://koti.mbnet.fi/rape1941/klemjum.htm ”