UUDESTISYNTYNEEN SYNTISYYS JA KILVOITUS

Ajattelin yrittää tämän artikkelin kautta sanoa jotakin aiheesta,joka on askarruttanut mieltäni usein,ja erikoisesti viime aikoina. Raamattututkistelun aiheena on: “Uudestisyntyneen syntisyys ja kilvoitus.”

Aihe vaatii johdatuksekseen selvityksen siitä, mitã itse uudestisyntyminen on, ja lähtisinkin nyt tämän asian tarkastelusta liikkeelle. Tulen jatkossa ainoastaan viittaamaan useisiin sanankohtiin, joten kannattaa merkata kohdat ylös, jos haluaa tutkia niitä tarkemmin.

Kreikankielinen Uuden testamentin teksti puhuu “uudestisyntymisestä”, käyttäen monia kreikankielen eri sanoja. Matteus käyttää substantiivia “hee palinggeenesiaa” (uudestisyntyminen) Matt.19:28, tarkoittaessaan koko maailman uudestisyntymistä Jumalan maanpäällisen valtakunnan perustamisen yhteydessä. Samaa substantiivia käyttää Paavali Tiitus- kirjeessään (3:5) tarkoittamassa kastetta (dia luutruu palinggenesiaas). Joh.3:3-8:ssa käytetään toistuvasti “gennaoo"(siittää,synnyttää) verbin passiivimuotoja, merkityksessä: siitä, syntyä. Pietari käyttää "anagennaoo”-(uudestisynnyttää) verbin aoristin partisiippi- (1 Piet. 1:3) ja perfektin passiivin partisiippimuotoja (1 Piet.1:23). Vielä Jaakobkin puhuu “syntymisestä”, käyttäen aoristimuotoa verbistä “apokyeoo"(synnyttää, 1:18), uskovien uudestisyntymistã tarkoittaen.

Puuttumatta tässä nyt tämän enempää kreikankieleen, totean vain, että ainakin neljää eri sanaa tai sanayhtymää kreikankielinen Uusi testamentti uudestisyntymisestä puhuessaan käyttää. Kysymme ensiksikin, mitä tämä uudestisyntyminen merkitsee, toiseksi, koska sen kokeminen tuli mahdolliseksi?

Uudestisyntymisen välttämättömyys (Joh .3: 1-10) on osoitettu Jeesuksen sanoissa Nikodeemukselle. Nikodeemus, lainopettaja, koki tosin yllätyksen, tullessaan yöllä Jeesuksen luo. Kun hän alkoi selittää uskovansa, että Jeesuksen opettajaksi tuleminen on Jumalasta, Jeesus oitis yllätti hänet, osoittamalla hänelle uudestisyntymisen välttämättömyyden. (Kuitenkaan ei Jeesus itse, eikä kukaan muukaan UT:n kirjoittajista missään käske ketään uudestisyntymään.) Samalla yhteydessä Jeesus myös antoi peitellysti ymmärtää, ettei hän ollut pelkästään tullut opettajaksi, vaan paljoa enemmäksi, lunastajaksi.

Mitä siis Jeesus tarkoitti, keskustellessaan Nikodeemuksen kanssa (Joh.3:1-7) uudestisyntymisestä? Kohta kuuluu uuden kirkkokäännöksen mukaan:

“Fariseusten joukossa oli Nikodemos-niminen mies, juutalaisten neuvoston jäsen. Hän tuli yöllä Jeesuksen luo ja sanoi: ‘Rabbi, me tiedämme, että sinä olet Jumalan lähettämä opettaja. Ei kukaan pysty tekemään sellaisia tunnustekoja kuin sinä, ellei Jumala ole hänen kanssaan.’ Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: ‘Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny uudesti, ylhäältä, hän ei pääse näkemään Jumalan valtakuntaa.’ Nikodemos kysyi: ‘Miten joku voisi vanhana syntyä? Miten joku voisi mennä takaisin äitinsä kohtuun ja syntyä toisen kerran?’ Jeesus vastasi: ‘Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan. Mikä on syntynyt lihasta on lihaa, mikä on syntynyt Hengestä on henkeä. Älä kummeksu sitä että sanoin sinulle: Teidän täytyy syntyä uudesti.”

Jakeissa 3 ja 7 esiintyy adverbi “anoothen”, mikä merkitsee sekä “ylhäältä” että “uudesti”, mutta tässä kohtaa joko ”ylhäältä” tai ”uudesti”. Jakeessa 5 Jeesus selittää, että hän tarkoittaa “vedestä ja Hengestä” syntymistä, joka kuitenkin Jeesuksen itsensä jakeessa 6 antaman selityksen mukaan tarkoittaa sekin tosiasiassa (vain) “Hengestä” syntymistä.

Vedestä syntymisellä Jeesuksen siis todennäköisesti viittasi kasteeseen, mutta tässä vaiheessa oli käytössä ainoastaan Johannes Kastajan kaste, joka kastoi “parannuksen kasteella”, ja Jeesuksen itsensä oppilaittensa välityksellä toimittama opetuslapseuteen ottamisen kaste, joten näin ollen Nikodeemuksen on täytynyt mieltää kasteen ottaminen joko parannuksen eli mielenmuutoksen, siis opetuslapseksi suostumisen paikaksi.

Keskustelu päättyi uuden käännöksen mukaan Nikodeemuksen osalta kysymykseen: “Miten tämä kaikki on mahdollista?” (jae 9) johon Jeesus vastasi: “Etkö sinä, Israelin opettaja, ymmärrä sitä?”(jae 10).

Kyllä Nikodeemuksen olisi pitänyt ymmärtää, sillä siksi lukuisia olivat Vanhassa testamentissa ne kohdat, jotka eivät kylläkään käytä uudestisyntymisen käsitettä, mutta muuten tarkoittavat aivan samaa. Esimerkiksi Hesekielin 36:24—28, jossa luvataan “vihmoa israelilaisten päälle puhdasta vettä”, heidän puhdistamisekseen, ja antaa heille uusi sydän ja uusi henki heidän sisimpäänsä. Jumala lupaa jopa: “ Minä annan Henkeni teidän sisimpäänne ja ohjaan teidät seuraamaan säädöksiäni, ottamaan varteen minun käskyni ja elämään niiden mukaan” (jae 27).

Palatkaamme nyt Johanneksen evankeliumiin. Tämän saman Johanneksen evankeliumin mukaan (Joh.1:12—13), ja uuden käännöksen mukaan, Jeesus antoi kaikille hänet vastaanottaneille “oikeuden” (eksuusian) tulla (tai: syntyä) Jumalan lapsiksi.

“Mutta kaikille jotka ottivat hänet vastaan, han antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille jotka uskovat häneen. He eivät ole syntyneet verestä, eivät ruumiin halusta, eivät miehen tahdosta, vaan Jumalasta.”

Olen iloinen tästä korjauksesta, sillä entisen käännöksen “voima” - sana ei tässä kohden todellakaan vastaa alkutekstiä, ja saattaa johtaa lukijan, siihen nähden mitä Johannes näin kirjoittaessaan tarkoitti, sekä ajan että sisällön puolesta harhaan. Näillä hänet vastaanottaneilla Jeesus tarkoitti niitä “jotka uskovat hänen nimeensä”, ja jotka näin uskovina “eivät ole syntyneet verestä eikä lihan tahdosta eikä miehen tahdosta, vaan Jumalasta.”

Ensimmäiseen kirjeeseensä (5:1,4) Johannes kirjoittikin: “Jokainen joka uskoo, että Jeesus on Kristus, on syntynyt Jumalasta.”

Neljännessä jakeessa hän vielä aivan kuin varmistaa, mitä hän tarkoittaa: “Kaikki mikä on syntyisin Jumalasta, voittaa maailman. Ja tämä on se voitto, tämä on maailman voittanut: meidän uskomme.”

“Mutta kun aika oli täyttynyt, Jumala lähetti tänne Poikansa. Naisesta hän syntyi ja tuli lain alaiseksi lunastaakseen lain alaisina elävät vapaiksi, että me pääsisimme lapsen asemaan. Ja koska tekin olette Jumalan lapsia, hän on lähettänyt meidän kaikkien sydämiin Poikansa Hengen, joka huutaa: Abba! Isä!”

Voisin siis sanoa, että edellä lainattujen sanankohtien mukaan Jumalan lapseksi syntymisellä tarkoitetaan Jumalan lapsen uskon syntymistä ihmiseen. Entä miten ja koska Jeesus antoi heille tämän `oikeuden´ tulla Jumalan lapsiksi? Sen selitti Paavali tähän edelle lainaamassani kohdassa galatalaiskirjeessään (4 :4—6):

Tähän lunastukseen, joka hankki meille lapsen aseman, sisältyi ennen kaikkea Jeesuksen kuolema. Mutta kuitenkin vasta hänen ylösnousemuksensa päätti ja sinetöi tämän lunastustyön. Juuri siksi Pietari (1.Piet.1:3) lukee itsensäkin mukaan, kertoessaan että Jumala on “uudesti synnyttänyt meidät elävään toivoon Jeesuksen Kristuksen kuolleista nousemisen kautta.”

Uudessa käännöksessä tämä jae kuuluu:

“Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä! Suuressa laupeudessaan hän on synnyttänyt meidät uuteen elämään ja antanut meille elävän toivon herättämällä Jeesuksen Kristuksen kuolleista.”

Myöhemmin kirjoitetussa selostuksessa tapahtuneesta, joka koski (Apt.2:37-39) ensimmäistä seurakunta-ajan julistus- ja kastetilaisuutta, puhuttiin parannuksen tekemisestä ja Pyhän Hengen saamisen lupauksen omistamisesta, mutta mitään ei kerrota mainitun uudestisyntymisestä:

“Kuullessaan tämän kaikki tunsivat piston sydämessään, ja he sanoivat Pietarille ja muille apostoleille: ‘Veljet, mitä meidän pitää tehdä?’ Pietari vastasi: ‘Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen.”

Kuitenkin on selvää että uudestisyntymisen täytyi sisältyä edellä kerrottuun. Paavali selittääkin Tiitus- kirjeessään (3:4—7) että siihen pelastumiseen, joka on kaikille tarjona ja jonka kristityt ovat kokeneet, sisältyy enemmän kuin pelkkä uudestisyntyminen, uskoon tulemisen merkityksessä.

Kohta kuuluu:

“Mutta kun Jumalan, meidän pelastajamme, hyvyys ja rakkaus ihmisiä kohtaan tuli näkyviin, hän pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta. Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että me synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät. Tämän Hengen hän vuodatti runsaana meidän päällemme Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, jotta me hänen armonsa ansiosta tulisimme vanhurskaiksi ja saisimme osaksemme ikuisen elämän, niin kuin toivomme.”

Jae 5 sanoo alkukielen mukaan, kuinka “...esoosen hemaas dia luutruu palinggenesiaas kai anakainooseoos Pneumatos Hagiuu... = ...hän pelasti meidät uudestisyntymisen kylvyn kautta ja Pyhän Hengen uudistuksen (kautta)..." Uudestisyntymisen kylpy viittaa kasteeseen. Samoin kuin luonnollisessa syntymässä lapsi pestään heti syntymänsä jälkeen (ei ennen syntymäänsä), samoin uudestisyntynyt eli uskoon tullut ihminen pestään kasteessa heti uskoon tulonsa jälkeen.

Uusi kirkkokäännös on mielestäni kylläkin vaihtanut tämän kohdan alkuperäisen merkityksen nurinpäin: “Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että me synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät.”

Miten tahansa, Paavali kertoo joka tapauksessa jakeissa 6-7, että kristityn pelastustapahtumaan kuuluu Pyhän Hengen runsaan vuodatuksen kokemus, ja tämä kokemus juuri on vakuutus siitä, että meidät on hänen armostaan vanhurskautettu, ja olemme iankaikkisen elämän perillisiä.

Nyt onkin aika siirtyä varsinaiseen aiheeseen, selvittämään, millainen on uudestisyntynyt ihminen ja mihin hän kykenee. Onko uudestisyntynytkin ihminen kenties vielä syntinen ja mitä on uudestisyntyneen kilvoitus.

Efesolaiskirjeen toisen luvun alussa (Ef.2:l-5) Paavali puhuu siitä, että Jumala on tehnyt meidät kristityt, jotka ennen olimme kuolleet rikoksiimme ja synteihimme, hengellisesti eläviksi.

“Jumala on tehnyt eläviksi teidät, jotka olitte kuolleita rikkomustenne ja syntienne tähden. Ennen te elitte niiden vallassa tämän maailman menon mukaan, totellen avaruuden henkivaltojen hallitsijaa, sitä henkeä, joka yhä vaikuttaa tottelemattomissa ihmisissä. Heidän joukossaan mekin kaikki ennen elimme noudattaen oman luontomme haluja ja tehden niin kuin ruumiimme ja mielemme tahtoivat, ja näin olimme luonnostamme vihan alaisia niin kuin kaikki muutkin.”

Teksti sanoo, että ennen eläviksi tekemistään kaikki kristitytkin vaelsivat tottelemattomuuden lapsien joukossa, ja lihan himoissa, "noudattaen lihan ja ajatusten mielitekoja”, ja hekin olivat luonnostaan Jumalan vihan alaisia, kuten muutkin.

Mutta sitten paljastui Jumalan rakkaus meihin ihmisiin, ja ilmestyi Jumalan laupeus Kristuksessa, joka teki meidät rikoksiimme kuolleet eläviksi.

Mitä tämä hengellinen kuoleman tila todella sisältää ja merkitsee? Jos haluamme lukea sen sisällöstä Jumalan miehen mielipiteen, luemme Room. 1: 28-31:sta mitä hengellisesti kuolleen ihmisen mielenlaatu (nuus) pitää sisällään:

“Koska he eivät ole antaneet arvoa Jumalan tuntemiselle, on Jumala jättänyt heidät arvottomien ajatusten valtaan, tekemään sellaista mikä ei sovi. He ovat täynnä kaikenlaista vääryyttä, halpamaisuutta, ahneutta ja pahuutta, täynnä kateutta, murhanhimoa, riitaisuutta, petollisuutta ja pahansuopuutta. He panettelevat ja parjaavat, vihaavat Jumalaa, ovat röyhkeitä ja pöyhkeitä, rehenteleviä ja pahanilkisiä, vanhemmilleen tottelemattomia, ymmärtämättömiä ja epäluotettavia, rakkaudettomia ja säälimättömiä."

Tässä edellä Paavali puhui pakanoista, eli ei-juutalaisista. Entä, mikä sitten on juutalaisten luonnehdinta? Sen löydämme Room. 3:9-20:sta, jossa Paavali osoittaa, että juutalaiset eivät ole yhtään parempia, vaan ovat samassa tilassa:

“Miten siis on? Olemmeko me muita parempia? Emme lainkaan. Olen jo esittänyt sen syytöksen, että kaikki, niin juutalaiset kuin kreikkalaisetkin , ovat synnin vallassa. Onhan kirjoitettu: — Ei ole yhtään vanhurskasta, ei yhtään ymmärtäväistä, ei ketään joka etsii Jumalaa. Kaikki ovat luopuneet ja käyneet kelvottomiksi. Ei ole ketään joka tekee hyvää, ei ainoatakaan. Heidän kurkkunsa on avoin hauta, heidän kielensä puhuu petollisesti, huultensa takana heillä on kyykäärmeen myrkkyä, heidän suunsa on täynnä katkeria kirouksia. Nopein jaloin he rientävät vuodattamaan verta, tuhoa ja kurjuutta he jättävät jälkeensä. Rauhan tietä he eivät tunne. Jumalanpelko on heille vieras.”

Koko kristillisyyden perustotuus ja opetus on, että hengellisesti kuolleille ihmisille on aivan turhaa tuputtaa Jumalan lain käskyjä ja määräyksiä niiden noudattamisen tarkoituksessa. Vaikka Jumalan laki on itsessänsä “pyhä, vanhurskas ja hyvä” (Room. 7:12), Paavali nimittää sitä silti `kuoleman viraksi´ ja `kadotustuomion viraksi´(2 Kor.3:7-9), koska tämä kirjaimin kiviin kaiverrettu kymmenen käskyn laki tuomitsee jokaisen ihmisen poikkeuksetta lain rikkojana kuolemaan ja kadotukseen.

“Jo kuolemaa palveleva virka, jonka säädökset oli kaiverrettu kivitauluihin, säteili sellaista kirkkautta, että israelilaiset eivät voineet katsoa Moosesta kasvoihin. Ja kuitenkin hänen kasvojensa kirkkaus oli katoavaa. Kuinka paljon suurempaa kirkkautta säteileekään Hengen palveluvirka! Jos kerran tuomion julistamisen virkaa ympäröi kirkkaus, paljon kirkkaampi loiste ympäröi silloin vanhurskauden julistamisen virkaa.”

Samassa yhteydessä edellä (2 Kor. 3:6) Paavali toteaa, että kristitytkin tämä kirjaimen laki kuolettaisi, mutta Henki sen sijan tekee eläväksi, ja siksi kristityt ovatkin uuden liiton, ei kirjaimen vaan Hengen, palvelijoita:

"Hän on myös tehnyt meidät kykeneviksi palvelemaan uutta liittoa, jota ei hallitse kirjain vaan Henki. Kirjain näet tuo kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi.”

Nyt onkin syytä siirtyä Paavalin roomalaiskirjeen pariin, sen seitsemänteen lukuun, jossa Paavali valaisee lisää tätä asiaa ja koko aihettamme.

Jakeessa 4 Paavali kertoo:

"Kristuksen kuolemassa te hänen ruumiinsa jäseninä olette kuolleet vapaiksi laista ja kuulutte nyt toiselle, hänelle joka on herätetty kuolleista. Näin me kannamme hedelmää Jumalalle.”

Paavali kertoo siis, kuinka meidät kristityt on Kristuksen ruumiin kautta kuoletettu laista, tullaksemme toisen omiksi, eli kuolleista herätetyn Jeesuksen omiksi, kantaaksemme hedelmää Jumalalle. Jakeessa 5 hän sitten selittää, että lihan varassa ollessamme me emme kyenneet kantamaan hedelmää Jumalalle, koska lain herättämät synnin himot vaikuttivat jäsenissämme, että me päin vastoin kannoimme hedelmää kuolemalle:

“Silloin kun vielä olimme turmeltuneen luontomme vallassa, ruumiissamme vaikuttivat lain herättämät synnin himot ja me kannoimme hedelmää kuolemalle.”

Jakeessa 6 Paavali uudelleen sanoo, että me kristityt olemme “irti laista” ja kuolleet pois siitä tilasta mikä piti meitä vallassaan, niin että me palvelemme Jumalaa Hengen synnyttämässä uudessa olotilassa, emme lain kirjaimen vanhassa.

“Mutta nyt me olemme kuolleet pois siitä, mikä piti meitä vallassaan, olemme päässeet vapaiksi laista. Nyt me palvelemme Jumalaa uudella tavalla, Hengen mukaan, emme enää vanhalla tavalla, lain kirjaimen orjina.”

Jatkossa Paavali selittää (jakeet 7—13) kuinka laki on synnin mitta, joka paljastaa synnin olemassaolon, vakavuuden ja syvyyden. Paavali puhuu tässä jaksossa menneessä aikamuodossa, käyttäen omaa persoonaansa esimerkkinä. Käskysana, jonka piti olla hänelle elämäksi, olikin hänelle kuolemaksi, ja näin synnin todellinen kuolettava voima paljastui.

Tämän jakson selittämisessä vallitsee kristikunnassa yleinen yksimielisyys. teksti kuuluu uuden kirkkoraamatun käännöksen mukaan:

“Mitä meidän siis on sanottava? Onko laki syntiä? Ei toki. Mutta vasta lain vaikutuksesta tulin tuntemaan synnin. Himo olisi ollut minulle tuntematon asia, ellei laki olisi sanonut: ‘Älä himoitse.’ Saatuaan lain käskystä aiheen synti herätti minussa kaikenlaisia himoja. Ilman lakia synti on kuollut. Minä eli ensin ilman lakia, mutta kun lain käsky tuli, synti heräsi eloon ja minä kuolin. Näin käsky, jonka oli määrä antaa elämä, tuottikin minulle kuoleman. Saatuaan lain käskystä aiheen synti käskyn avulla petti ja surmasi minut. Laki itse on silti pyhä, ja käsky on pyhä, oikea ja hyvä. Onko nyt hyvä tuottanut minulle kuoleman? Ei toki, vaan synti. Jotta synti paljastuisi synniksi, se tuotti minulle hyvän avulla kuoleman. Nain käsky teki synnin monin verroin pahemmaksi.”

Sen sijaan jakeista 14-25 on kristikunnassa paljon oltu eri mieltä. Lukekaamme teksti ensin:

“Me tiedämme, että laki on hengellinen. Minä sitä vastoin olen turmeltunut ihminen, synnin orjaksi myyty. En edes ymmärrä mitä teen: en tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan. Ja jos kerran teen sitä, mitä en tahdo, silloin myönnän, että laki on hyvä. Niinpä en enää teekään itse sitä mitä teen, vaan sen tekee minussa asuva synti. Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti. Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta. Sisimmässäni minä iloiten hyväksyn Jumalan lain, mutta siinä mitä teen, näen toteutuvan toisen lain, joka sotii sisimpäni lakia vastaan: Näin olen ruumissani vaikuttavan synnin lain vanki. Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden! Niin minun sisimpäni noudattaa Jumalan lakia, mutta turmeltunut luontoni synnin lakia.”

Erimielisyys tämän jakson tulkinnassa on alkanut jo alkukirkon ajoista asti. Pääpiirteissään kolme toisistaan eroavaa eri tulkintaa on esitetty:

1. Paavali tarkoittaa lain alaisuuden tilaa, ennen kristityksi tuloa.

2. Paavali tarkoittaa kristityn normaalia tilaa.

3. Paavali tarkoittaa heränneen ihmisen tilaa omassa varassaan, ei vielä Hengen apua saaneena.

Erimielisyys koskee siis pääasiassa sitä, puhuuko Paavali näissä jakeissa uudestisyntymättömän vaiko uudestisyntyneen ihmisen tilasta. Itse olen vakuutettu, että tässä puhutaan uudestisyntyneestä ihmisestä omassa varassaan, hänen pyrkimyksestään omassa varassaan täyttää Jumalan lain vaatimuksia. Entä, mistä syystä olen vakuutettu? Siksi, että Paavali puhuu tässä jaksossa preesensissä, ei siis enää menneessä aikamuodossa, kuten edellisissä jakeissa, vaan nykyistä menevää aikaa tarkoittaen. Ei siis: "minä olin lihallinen” vaan: “minä olen lihallinen” jne. Onhan minulle lisäksi selvää, että vain uudestisyntynyt ihminen yhtyy sisällisen ihmisensä puolesta ilolla Jumalan lakiin (jae 22). Vain uudestisyntynyt ihminen suostuu nimittämään itseään “viheliäiseksi ihmiseksi”, ja kysyy: “Kuka pelastaa minut tämän kuoleman ruumiista?” ( jae 24). Uudestisyntyneellä on myös vastauskin (jae 25) joka alkaa Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta, Jumalalle osoitetulla kiitoksella. Lisäksi vain uudestisyntynyt ihminen kykenee palvelemaan “mielellä” Jumalan lakia (jae 25), vaikka hänen lihansa palveleekin edelleen synnin lakia, joka hänessä asuu (jae 20). Asian ratkaisu löytyykin tämän 7:n luvun viimeisestä jakeesta, jossa kiitoksen jälkeen sanatarkasti alkukielen mukaan sanotaan: “Niin minä siis itse palvelen mielellä Jumalan lakia mutta lihalla synnin lakia.”

Näin lukee myös v. 1912 ilmestyneessä armossa asetetun bibliakomitean käännöksessä, jonka Englannin ja ulkomaan bibliaseura on julkaissut. Samoin lukee myös Aapeli Saarisalon sanatarkassa käännöksessä: “Niinpä minä siis itse palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.”)

Kannattaa mainita tässä kohdin myös Suomen vapaan Evankelis- luterilaisen Seurakuntaliiton Uuden testamentin käännös, joka on (näitä Paavalin roomalaiskirjeen lukuja sen tekstistä luettaessa) erittäin antoisa ja valaiseva.

Vuonna 1906 ilmestynyt, silloisen raamatunkäännöskomitean tekstilaitos, joka tarkkaan pyrki vastaamaan silloista Nestlen kreikankielistä alkutekstilaitosta (ja jossa on moniin kohtiin esitetty alaviitteissä vaihtoehtoisia lukutapojakin), käänsi tämän Paavalin palvelutunnustuksen hiukan selittävästi seuraavasti:

“Niin minä siis itseni varaan jätettynä palvelen mielellä Jumalan lakia mutta lihalla synnin lakia.”

Tämän mukaan Paavali siis todistaa, että kristittykin itsensä varaan jätettynä on olennoltaan lihallinen, synnin alle myyty. Tästä huolimatta Paavalilla oli syytä kiitokseen, ja kiitoksen syy selviää tämän Paavalin kirjeen seuraavasta luvusta. Roomalaiskirjeen 8:1—13 sisältää nimittäin Paavalin riemullisen selostuksen kristityn asemasta. On muistettava, että Paavalin kirjoittamassa kreikankielisessä alkuperäisessä tekstissä tämän luvun alku on edellisen luvun välitön jatke. Eli juuri se “viheliäinen ihminen” joka tilittää tilaansa edellisen luvun jakeissa 24—25, on sama ihminen, joka kahdeksannen luvun jakeessa 1 on Kristuksessa Jeesuksessa, ja jolla täten ei ole mitään kadotustuomiota odotettavanaan.

Jakeessa 2 Paavali selittää syynkin, kirjoittaen: “Sillä elämän Hengen laki Kristuksessa Jeesuksessa on vapauttanut sinut synnin ja kuoleman laista.”

Siis, toisen lain vaikutuspiiriin pääseminen on vapauttanut Kristityn toisen lain alaisuudesta. Minä jopa käyttäisin selitykseksi tässä kohtaa sanoja: “riippumattomaksi tehnyt”, sillä sitähän Paavali tässä tarkoittaa. Lukekaamme silti kirkkoraamatun tekstiä:(1—8):

“Mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa. Hengen laki, joka antaa elämän Kristuksen Jeesuksen yhteydessä, on näet vapauttanut sinut synnin ja kuoleman laista. Jumala teki sen, mihin laki ei pystynyt, koska se oli ihmisen turmeltuneen luonnon vuoksi voimaton. Syntien sovittamiseksi hän lähetti oman Poikansa syntisten ihmisten kaltaisena. Näin hän tuomitsi ihmisessä ihmisen synnin, jotta meissä, jotka elämme Hengen emmekä lihamme mukaista elämää, toteutuisi lain vaatima vanhurskaus. Lihan mukaan elävillä on lihan mukaiset pyrkimykset, Hengen mukaan elävillä Hengen mukaiset. Lihan pyrkimykset tuottavat kuoleman, Hengen pyrkimykset elämän ja rauhan. Lihan pyrkimykset sotivat Jumalaa vastaan, sillä ne eivät alistu Jumalan lakiin eivätkä voikaan alistua. Ne, jotka elävät turmeltuneen luontonsa mukaisesti, eivät voi olla Jumalalle mieleen.”

Jumalan laki on edelleen muuttumattomana olemassa, mutta se ei enää pääse tuomitseman meitä kadotukseen, koska emme enää ole sen alaisuudessa. Ruumiissamme ja jäsenissämme vaikuttaa edelleen synnin ja kuoleman laki, ja tämän tähden on juuri niin kuin uusi käännös Room.8:10:ssä sanoo:

“Jos Kristus on teissä, teidän ruumiinne tosin on kuollut synnin vuoksi, mutta Henki luo elämää, koska teidät on tehty vanhurskaiksi.”

Tämän luvun jakeissa 3-4 Paavali selittää, että Jumala tuomitsi “synnin lihassa” omassa Pojassaan, jotta hän itse voisi Henkensä kautta vaikuttaa sen, että lain vaatima vanhurskaus täytettäisiin Hengen ohjauksessa vaeltavissa kristityissä.

Tämä tapahtuu siten, että Jumala luo Henkensä kautta meihin “Hengen mielen” (to froneema tuu pneumatos),ja niin `me mielimme´(fromuumen) sitä mikä Hengen omaa on (jae 5).

Uudestisyntymättömällä ihmisellä sen sijaan on lihan mieli, ja tämä mieli merkitsee hengellistä kuoleman tilaa (jae 6). Lihan mielen omaavat ihmiset eivät todellakaan `ilolla yhdy Jumalan lakiin´, koska heidän mielensä ei alistu Jumalan lain alle, eikä se voikaan (jae 7). Tämä heidän mielensä on myös jopa vihollisuutta Jumalaa vastaan. Lihan mielen omaavat ihmiset eivät siis voi olla otolliset Jumalalle jae 8).

Ratkaisevaa on siis, olemmeko uudestisyntyneitä vaiko emme. Jos olemme uudestisyntyneitä, silloin Kristus asuu Henkensä kautta meissä. Jos Jumalan Henki asuu meissä, me emme ole lihan vallassa (jae 9), vaikka ruumiimme edelleenkin on kuollut siinä asuvan synnin tähden (jae 10). Lukekaamme jakeet 9-11:

“Te ette kuitenkaan elä oman luontonne vaan Hengen alaisina, jos kerran Jumalan Henki asuu teissä. Mutta se, jolla ei ole Kristuksen Henkeä, ei ole hänen omansa. Jos Kristus on teissä, teidän ruumiinne tosin on kuollut synnin vuoksi, mutta henki luo elämää, koska teidät on tehty vanhurskaiksi. Jos siis teissä asuu Jumalan henki, hänen, joka herätti Jeesuksen kuolleista, niin hän, joka herätti Kristuksen kuolleista, on tekevä eläviksi myös teidän kuolevaiset ruumiinne teissä asuvan Henkensä voimalla.”

Silti ei kaikki ole vielä sillä voitettu, että olemme kokeneet uudestisyntymisen. Meillä on näet velvollisuus karttaa elämistä lihan mukaan, jolla tarkoitetaan lihan ja ajatusten lihallisille mieliteoille periksi antamista (Ef.2:3). Jos näet lihan mukaan elämme, tulemme kokemaan hengellisen kuoleman (Room.8:13), mutta jos me Jumalan Hengen avulla kuoletamme ruumiin teot, me saamme hengellisesti edelleen elää. Lukekaamme jakeet 12-13:

“Meillä on siis velvollisuuksia, veljet, mutta ei itsekästä luontoamme kohtaan; ei meidän pidä elää sen mukaan. Jos elätte luontonne mukaan, te kuolette, mutta jos Hengen avulla kuoletatte syntiset tekonne, te saatte elää.”

Kerran on sitten tuleva päivä, jolloin Jumala tekee eläviksi myös kuolevaiset ruumiimmekin Henkensä kautta, ylösnousemuksessa (jae 10). Tällöin meidät ruumiimmekin puolesta lunastetaan, eli otetaan Jumalan lapsiksi (Room.8:23):

“Eikä vain luomakunta, vaan myös me, jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme Hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi.”

Tämä tapahtuu Jeesuksen tullessa takaisin, jolloin hän muuttaa “alennustilamme ruumiin” oman kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi, kuten Paavali kirjeessään filippiläisille opettaa (3:20-21):

“Mutta me olemme taivaan kansalaisia, ja taivaasta me odotamme pelastajaksi Herraa Jeesusta Kristusta. Hän muuttaa meidän ruumiimme tästä alennustilasta oman kirkastuneen ruumiinsa kaltaiseksi voimallaan, jolla hän kykenee alistamaan valtaansa kaiken.”

Paavali sanoo (Gal. 5:25):

“Jos me elämme Hengen varassa, meidän on myös seurattava Hengen johdatusta.”

Ja vähän aikaisemmin hän sanoo (Gal.5:16):

“Antakaa Hengen ohjata elämäänne, niin ette toteuta lihanne, oman itsekkään luontonne haluja.”

Kaikki todelliset uudestisyntyneet kristityt elävät kyllä Hengessä. Sen sijaan eivät läheskään kaikki meistä ole oppineet vielä Hengessä vaeltamaan.

Usein on niinkin, että nekin jotka väittävät sen oppineensa, osoittautuvat aikaa myöten itsensä pettäjiksi, ainakin toisten silmissä. Kuitenkin ainoa keino, jolla me kristittyinäkään kykenemme välttämään lihan himon täyttämisen, on se, että oppisimme todella vaeltamaan Hengessä.

Galatalaiskirjeessä Paavali esittää (5:17-24) sen taistelutilanteen jossa jokainen kristitty on: “Liha haluaa toista kuin Henki, Henki toista kuin liha. Ne sotivat toisiaan vastaan, ja siksi te ette tee mitä tahtoisitte.”(jae 17).

(Tämähän on juuri samaa taistelua, mitä Paavali kuvasi roomalaiskirjeen 7:ssä luvussa, nyt kuitenkin ilman ehdotonta tappiota.)

Paavalin luettelemiin lihan tekoihin (jakeet 20-21) kuuluvat myös seuraavat henkiset asenteet, kuten: “vihamielisyys, riidat, kiihkoilu, kiukku, juonittelu, eripuraisuus, kateus.”

Kuinkahan moni meistä käsi sydämellä uskaltaa vakuuttaa olleensa ja olevansa täysin vapaa kaikista edellä mainituista?

Toisaalta, Hengen hedelmää on (jakeet 22-23): "rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys, itsehillintä.”

Kuinkahan moni meistä uskaltaa vakuuttaa, että hän on aina (kaikkina kristittynä vaeltamisensa päivinä, ja kaikissa ihmissuhteissaan) onnistunut ylläpitämään näitä mielentiloja ja tällaista käytöstä?

Todella onnistuneiden (joita heitäkin on) tulisi heidänkin koko ajan muistaa, että tulokset ovat eri kristityissä eri asteisia, mutta kaikissa joka tapauksessa vajavaisia. Täydellisyys alkaa vasta sitten, kun on täydellisyyden aika. Vasta ruumiimme lunastus tuo meille täydellisyyden ja tämä lunastus tapahtuu Herran tulemuksessa.

Tiedän myös, että kristityiksi julistautuneiden joukossa on olemassa henkilöitä jotka kokevat omalla kohdallaan edistyneensä pitkällekin. Useat näistä `edistyneistä´ ovat kuitenkin (itseään kehuessaan ja toisia halveksiessaan) osoittautuneet vain itsensä pettäjiksi ja myös toisia pettämään yrittäviksi.

Nykyajan kristillisyydessä eli nykyisissä kirkkokunnissa ja muissa uskonyhteisöissä olen näet kokenut olevan runsaan määrän Herramme lihassa vaelluksen päivinä temppelissä rukoilleen fariseuksen kaltaisia uskovia, jotka "luulivat olevansa vanhurskaita ja ylenkatsoivat muita". Nämä nykyajankin omavanhurskaat tulkitsevat itsellään olevan varaa katsoa nenänvarttaan pitkin sellaisia kristityiksi tunnustautuvia yksilöitä, joiden he luulevat olevan heitä itseään viheliäisimpiä. Kuitenkin nämä toiset ovat heitä viheliäisimpiä vain näiden katsojien omissa silmissä, eivät todellisuudessa.

Näiden omaa vanhurskauttaan rakentavien ylenkatsojien tulisi muistaa, kuinka rintoihinsa lyönyt ja itsensä syntiseksi tunnustanut `armoa anova tullimies´ lähti temppelistä anteeksi saaneena, vanhurskautettuna häntä väheksyneen fariseuksen edelle. Tämä syntiseksi tunnustautunut tullimies näet sai lahjaksi lahjavanhurskauden, kuten teksti kertoo.

Perinteisesti kristillisyys on jaettu kahtia, ”ylätien” ja ”alatien” kristillisyyteen, ja olen ollut huomaavinani, että sama jako pätee edelleen. Ylätien kristillisyydessä menestytään, ja ollaan yleensä kovin itsevarmoja vanhurskauden vartijoita, ja yltiöpäisiä tuomioitten sinkauttelijoita niiden niskaan, jotka tämän kristillisyyden edustajien silmissä eivät täytä heidän mittojaan. Alatien kristillisyydessä sen sijaan koetaan itsekin jatkuvaa armon tarvetta, ja siitä syystä ollaan yleensä armahtavaisia toisiakin kohtaan. Sillä tiellä muistetaan, että millä tuomiolla tuomitaan, tullaan itsekin tuomituiksi, ja millä mitalla mitataan, saadaan takaisin omallekin kohdalle.

Tietä valitessa olisi jo alkuaan autuasta muistaa, mitä jo aikaa sitten edesmennyt teologian tohtori Antti J. Pietilä sanoikaan dogmatiikkansa kolmannessa osassa joidenkin kristillisyydestä:

”… mielialat saattavat jonkin aikaa asua korkeammassa ilmapiirissä, mutta ennen pitkää he ovat aivan tavallisia ihmisiä, jotka eivät yksityisessä eivätkä seurakuntaelämässään kelpaa kenenkään esikuviksi. Heidät erottaa muista vain heidän lahkonsa väritys, ei mikään korkeampi ihmisyys. …”

Eräässä dogmatiikkansa toisessa kohtaa Pietilä puhuu eräästäkin kristitystä ryhmittymästä seuraavin sanoin:

”On havaittavissa, että he muuttavat kristillisyyden tekojen opiksi, jossa omastaan iloitseva ihminen joutuu pakostakin halveksimaan Jumalan armollisia lahjoja. Vaivaisen syntisen uskonto, jona me toivoisimme Suomen kristillisyyden pysyvän, ei tule toimeen sellaisessa seurassa.”

Lahjavanhurskautettujen tulisikin aina muistaa ne tosiasiat, joista esimerkiksi Pelastusarmeijan vanhempi opin käsikirjakin terveellisesti neuvoen muistutti:

“Vanhurskautetut myöntävät olevansa koko ihmiskunnan kanssa syntisiä Jumalan edessä.”

Käsikirjassa oli yllä lainatun tekstin alla vielä seuraava selitysteksti:

“Ei kukaan, joka ottaa vastaan tämän armon, voi erottaa itseään muista ihmisistä. Kukaan ei voi sanoa: ‘Minä kiitän sinua, etten minä ole niin kuin muut ihmiset. Hän pysyy ‘vain armosta pelastettuna syntisenä´ Aamen."

Realistisessa `alatien´ kristillisyydessä on siis syytä pitää totena ja yhtyä edesmenneen Niilo Tuomenoksan `Vaellusvirren´ sanoihin, joista eräs värssy sanoo muun muassa:

"Näin syntisenä Herra, mun täytyy vaeltaa, en paremmaks voi tulla, en pyhäks ollenkaan, ..."

Myös Vapaakirkon evankelista Hilja Aaltosella oli ilmeisen realistista kokemusta kristillisen vaelluksen tosiasiallisesta tasosta. Ellen näet väärin muista, hänen sanoittamansa erään laulun värssy sisältää seuraavatkin sanat:

"Yössä korven harppuani soitan, jäinen tuuli särkee sävelen, lankean, taas jälleen nousta koitan, kotirannan rauhaan tähyilen."

Jossakin hengellisessä laulussa on myös runoiltuna seuraavasti:

"Herra, jos en voi sinulle voittojani tuoda, tuon sinulle tappioni kuitenkin."

Erkki Leminen se muistuttikin jossain runossaan kanssamatkaajiaan siitä, ettei heidän tule missään vaiheessa, ei siis minkään synnin tai lankeemuksensa tähden, `lähteä ristin luota pois´.

On myös kirjoitettu:

"...Jumalan armo joka on kaikille ihmisille autuuttava, on ilmestynyt, ja opettaa meitä, jotta me hyläten jumalattomuuden ja maailmalliset himot, eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa, odottaessamme autuaallista toivoa..." (Tiitus 2: 11-13 Suomen vapaan evankelisluterilaisen seurakuntaliiton käännöksen mukaan).

Armo todellakin opettaa ja kasvattaa, mutta mikään kasvatustyö ei välttämättä tapahdu kovin äkisti, ei edes Jumalan armon kasvatustyö. Alkutekstissä esiintyvä "paideuoo" verbin aktiivin preesensin feminiinisen partisiipin yksikön nominatiivimuoto "paideuuusa", jonka merkitykset ovat "kasvattaa", "opettaa", "kurittaa", "ojentaa", puhuukin ymmärtääkseni jatkuvasta kasvatuksesta ja/tai opetuksesta. Jumalan armo siis kasvattaa meitä jatkuvasti, läpi elämän.

Eräs eräille Helsingin mielenterveysmessuille osallistunut vaikuttaja sanoikin Jumalan armon antamasta kasvatuksesta seuraavaa (Sana-lehden kertoman mukaan):

" - Armon varassa voimme katsella menetettyjä vuosia, vääriä valintoja, erheitä, puutteita, keskeneräisyyttä ja vajavaisuutta - jopa tuhoa, kärsimystä ja kipua, jota olemme toisille aiheuttaneet."

Armo kasvattaa havaitsemaan ja tiedostamaan edellä mainitut erehdyksemme ja puutteemme, mutta sama armo antaa myös rohkeuden niiden olemassa olon tunnustamiseen.

Suosittelisin tämän artikkelini lopuksi tätä aihetta valaisemaan Olav Valen Sendstadin kirjaa ”Pistin lihassa”, josta on menneisyydessä ilmestynyt ainakin kaksi painosta.

Raimo Poutiainen

Siirry seuraavaan tekstiin: ”http://koti.mbnet.fi/rape1941/homous2.htm ”