Johdannoksi kasteteksteilleni.

Vuoden 2004 alussa kokoontuneessa raamattupiirissä luettiin Raamattua ensimmäisestä korinttilaiskirjeen kohdasta, eli kirjeen luvut 1-3, tarkoituksena keskustella luetun tekstin pohjalta.

Luetut luvut herättivät mieleeni kysymyksen siitä, mitä on oikea kristillisyys. Otin siis kantaa sen raamatullisen näkökannan puolesta, että ihminen ei Suomessakaan synny kristityksi, vaan hänen tulee tulla henkilökohtaisen herätyksen ja kristillisen opetuksen vastaan ottamisen kautta henkilökohtaiseksi uskovaksi, ollakseen todella oikea kristitty.

Kristillisen opetuksen henkilökohtaisen vastaanottamisen vaikuttamaa kristityksi kääntymistä ei kenenkään yksilön kohdalla korvaa tuo sylivauvoille toimitettava kaste, jonka toimittamisen perusteella kaikki sylivauvoina kastetut luetaan kirkon jäseninä ihan oikeiksi kristityiksi.

Halusin siis lakaista `rajan auki´(lukemamme tekstin opettaman totuuden pohjalta) sen suhteen, että kristityiksi todella kääntyneillä `hengellisillä ihmisillä´ on vissi ero niihin `luonnollisiin ihmisiin´ verrattuna, joista Paavali tekstissään puhui.

Tämä ero on olemassa silloinkin vaikka nämä toiset osapuolet eli `luonnolliset ihmiset´ olisivat kristillisen kirkon jäseniä.

Alkukielen mukaan Paavali puhui oikeastaan `sielullisista ihmisistä´ eli uskosta osattomista ihmisistä, `hengellisten ihmisten´ eli uskoon tulleiden, toisin sanoen: kristityiksi kääntyneiden vastakohtina.

Paavalin mukaan todellisilla kristityillä on todellakin jotakin josta nuo toiset ovat osattomia, nimittäin osallisuus Jumalan Hengestä.

Tätä kannanottoani eivät kuitenkaan kaikki läsnäolijat tuntuneet ymmärtävän, luterilaisessa piirissä kun oltiin. Niinpä eräät heistä esittivätkin kantansa sen näkemyksen puolesta, jonka mukaan he jo sylivauvoina saadun sylilapsikasteensa ohessa ovat saaneet myös kaiken muunkin kristitylle tarpeellisen, jopa siis Pyhän Hengen osallisuuden.

Eräs pyysikin tuomaan esiin Sana- lehden 8.1.2004 päivätyn numeron, ja sieltä hän sivulta 8 luki ääneen erään papin kirjoituksesta seuraavan kohdan, jonka tähän jatkoon nyt lainaan, ja jossa pappi perusteli nuoruutensa aikaista, oman kastekriisinsä aikana tekemäänsä ratkaisuaan.

Pappi oli näet joutunut punnitsemaan nuoruudessaan tekemäänsä ratkaisua, tyytyäkö sylivauvana saamaansa kasteeseen, vai ottaako uskoon tulleena kaste uskoon tulonsa perusteella, kuten lähetyskäskyn järjestys velvoittaisi: ”…joka uskoo ja kastetaan…”

Sylivauvana saamansa `kasteen kannalle´ jäämistään pappi puolusti seuraavasti:

”Teimmekö väärän ratkaisun? Kaste-kysymystä voi lähestyä monesta suunnasta. Lopulta on vain kaksi suuntaa. Ihmisen suunta ja Jumalan suunta. Ihmisen suunta lähtee aina siitä, että pelastuksen kysymyksessä on ihmisellä pieni osuus. Siihen opetus lapsena kasteessa saadusta armosta sopii huonosti. Mitä osuutta minulla olisi ollut kuukauden ikäisenä? Ei mitään.

Mikä se Jumalan osuus on? Se on vain ja ainoastaan sata prosenttia. Kasteessa joko saadaan anteeksiantamus, Pyhä Henki, usko ja kaikki taivaan aarteet tai sitten ei. Siksi se onkin niin loukkaavaa. Jumala antaa armosta kaiken anteeksi. Jumala tekee ratkaisun minun puolestani. Ihminen pelastuu armosta, uskon kautta Kristuksen työn tähden. Kaste on yhtä täydellinen kuin Kristuksen ristinkuolema. Siksi lapsia kannattaa kastaa ja opettaa uskomaan Jeesukseen.”

Näin siis edellä kuului Sana- lehdestä luettu papin teksti.

Papin tekstin lukija raamattupiirissä myös ilmeisesti oletti, että hänen lainaamansa ja lukemansa teksti ratkaisi asian lopullisesti, eli oli tähän kysymykseen se `niin ja aamen´ eli `piste iin päälle´.

Kommenttini luettuun papin tekstiin:

No, onhan se todella `ihmeellistä´ kun tämän kirjailija- pastorin kohdallakin kaikki autuusasiat ratkaistiin hänen kohdaltaan jo silloin kun hän oli vasta `kuukauden´ ikäinen `vauva´, ja jolloin hän ei vielä itse tajunnut asiasta yhtään mitään. Silloinhan hän näet sai kertomansa mukaan `kaiken anteeksi´(?!). Silloin jo hän sai jopa `uskon´ ja `Pyhän Hengenkin osallisuuden´(?!). Jumala jopa teki `ratkaisun´ hänen puolestaan, joten hänen ei ilmeisesti ole tarvinnut sen jälkeen omakohtaista uskonratkaisua itse elämänsä aikana koskaan tehdä.

Pappi jätti kuitenkin auki tekstissään `porsaanreiän`, hyvän vaihtoehdon, kirjoittaessaan: ”Kasteessa joko saadaan - tai sitten ei.”

Todellakin, joko ”saadaan” tai sitten ”ei saada”.

Itse olenkin melkoisen vakuuttunut, ettei hän eikä kukaan muukaan ole koskaan saanut tämän (vielä tajullisen tiedostavan elämän ulkopuolella oleviin sylilapsiin kohdistuneen) kaste- toimituksen perusteella yhtään mitään niistä siunauksista, jotka tämä pappi tuohon toimitukseen sisällytti.

Kyllä ne siunaukset joita he ovat saaneet, ovat heille kaikille tulleet yksinomaan Kristuksen sovitustyön perustalta, jonka sovitustyön hekin ovat (ymmärtävään ikään tultuaan ja asiasta opetusta saatuaan) uskossa vastaanottaneet.

Edellä esittämäni papillisen kasteesta annetun opetuksen esimerkki ilmensi selvää kasteen merkityksen ylikorostamista. Kasteen ylikorostus yleensäkin, mutta sylivauvakasteen merkityksen ylikorostus erityisesti on selvää `sakramenttimagiaa´, jota ylikorostusta Isä Jumala ja Jeesus eivät (kaiken todennäköisyyden mukaan) allekirjoita.

En näet usko Heidän hyväksyvän niitä alkuperäiseen kasteaktiin myöhemmällä ajalla tehtyjä käytäntöjen ja merkityksien muutoksia, joita (alkukristillisen ajan jälkeen) kasteaktiin on ympätty. Tästä syystä kyseisen papin edellä lainatussa mielipiteessä tuskin oli totuutta, koskien sylilapsikasteessa vaikuttavaa sisällön osaa.

*

Tätä tässä edellä esittämääni `alustusta´ seuraavassa, kastetta koskevassa perusteellisessa tutkimuksessani, olen lainannut tämän tutkimukseni jossakin myöhemmässä osassa myös Kreikan Evankelisen Seurakunnan näkemyksiä kasteesta. Tällä seurakuntayhteisöllä on näet käytössään lapsikaste, mutta samalla he tunnustavat, ettei sylilapsien kastaminen ollut suinkaan kristillisessä seurakunnassa alusta alkaen käytössä. Sylilapsien kastekäytäntö oli kirkon myöhemmin käytäntöön ottama tapa. Tämä tapa yleistyi vähitellen, mutta lopullisesti tapa tuli käyttöön vasta sen jälkeen, kun kristinuskosta oli tullut Rooman valtakunnan valtionuskonto.

Kreikan Evankelinen seurakunta torjuu opetuksissaan jyrkästi kasteen aktin uudesti synnyttävän vaikutuksen kaikkien aikuistenkin kohdalla, puhumattakaan siitä, että sylilapsi voisi tämän toimituksen yhteydessä todella uudesti syntyä elävään toivoon. He siis torjuvat jyrkästi sen `sakramenttimagian´ jonka suuret kirkot ovat tähän kastetoimitukseen sisällyttäneet.

Omalta kohdaltani jopa sanon, että Kreikan Evankelisen Seurakunnan sylilasten kasteelle antama merkitys on ainoa merkitys, jonka voin hyväksyä Raamatun tekstien vesikasteesta antaman opetuksien perusteella.

*

Seuraavaksi muutama sana siitä, miten on mahtanut syntyä tuo käsitys, jonka mukaan sylivauvatkin muka uudesti syntyvät heitä kastettaessa?

Tähän kysymykseen vastasin eräälle kristilliselle keskustelupalstalle kirjoittamassani melko lyhyessä artikkelissa, jonka nimenä oli:

”Tutkistelu sylivauvakasteessa uudestisyntymisen harhaopista.”,

ja jonka nyt lainaan myös tähän jatkoon. Tuon artikkelin otsikon jälkeinen teksti oli seuraava:

Kasteen ylikorostus, mutta varsinkin sylivauvakasteen merkityksen ylikorostus on selvää `sakramenttimagiaa´, jota ylikorostusta Isä Jumala ja Jeesus eivät (kaiken todennäköisyyden mukaan) allekirjoita. En näet usko heidän hyväksyvän niitä alkuperäiseen kasteaktiin myöhemmällä ajalla tehtyjä käytäntöjen ja merkityksien muutoksia, joita alkukristillisen ajan jälkeen kasteaktiin on ympätty.

Paavalin ensimmäisestä kirjeestä korinttilaisille, sen ensimmäisen luvan jakeesta 13 eteenpäin, saamme lukea seuraavaa:

”Onko Kristus jaettu? Ei kaiketi Paavali ole ristiinnaulittu teidän edestänne? Vai oletteko te kastetut Paavalin nimeen? Minä kiitän Jumalaa, etten ole kastanut teistä ketään muita kuin Krispuksen ja Gaiuksen, niin ettei kukaan saata sanoa, että te olette minun nimeeni kastetut. Kastoinhan tosin Stefanaan perhekunnan; sitten en tiedä, olenko ketään muuta kastanut. Sillä Kristus ei lähettänyt minua kastamaan, vaan evankeliumia julistamaan - ei puheen viisaudella, ettei Kristuksen risti menisi mitättömäksi. … Sillä sana rististä on hullutus niille, jotka kadotukseen joutuvat, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.”

Edellä lainatusta on nähtävissä, ettei apostoli Paavalilla ollut alkuunkaan sellaista sakramenttimaagillista käsitystä joka on ominaista myöhemmille kirkoille, kuten esimerkiksi luterilaisen kirkon opille kasteesta.

Paavali kiitti näet edellä lainatussa tekstissä Jumalaa siitä, että hän oli kastanut vain harvoja henkilöitä. Näin ei olisi asennoitunut sellainen apostoli, jonka oppina olisi ollut näkemys, jonka mukaan todellinen uudesti syntyminen tapahtuu juuri silloin kun ihmisiä vedellä kastetaan. Sen sijaan Paavali nimenomaan korosti edellä lainatussa tekstissään sitä, että Kristus ei ollut lähettänyt häntä kastamaan, vaan evankeliumia julistamaan.

Paavalin kirjoittamasta galatalaiskirjeestä saammekin lukea (Gal. 3: 2-5, 14) mikä oli Paavalin julistuksen vaikutus kuulijoihin:

”…Lain teoistako saitte Hengen vaiko uskossa kuulemisesta? … Joka siis antaa teille Hengen, saako Hän sen aikaan lain tekojen vaiko uskossa kuulemisen kautta? … Ja me niin uskon kautta saisimme luvatun Hengen.”

Paavali edellytti kuulijoiden tulevan uskoon, ja saavan jopa Pyhän Hengen osallisuuden hänen julistamansa evankeliumin sanan uskossa kuuntelemisen, ja tuon kuulemansa uskossa omaksumisen perusteella.

Efesolaiskirjeessä (luku 1) hän toteaa, että efesolaisten kuultua totuuden sanan eli pelastuksensa evankeliumin ja tultua uskoviksi, on heihin pantu Pyhän Hengen sinetti, joka on heidän pelastumisensa pantti, lopullisen perinnön lunastamiseksi.

Ei hän efesolaiskirjeessä silti unohtanut mainintaa kasteestakaan, vaan kertoi Jeesuksen puhdistavan seurakuntansa jäsenet ”veden pesussa sanan kautta” (5:26).

Galatalaiskirjeessä Paavali kertoi galatalaisten olevan ”uskon kautta Jumalan lapsia Kristuksessa Jeesuksessa” (3:26), mutta ei tässäkään yhteydessä unohtanut kastetta, vaan jatkoi: ”kaikki te jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet” (3:27).

Ilmiselvää on, että Paavali tarkoitti uskon kautta Jumalan lapsiksi tulleiden pukeneen Kristuksen päällensä, tultuaan uskovina Kristuksen kastetuiksi. Kukaan ei näet pukeudu kasteessa Kristukseen, ollessaan ilman henkilökohtaista tietoista uskoa.

Kuten tähän maailmaan vastasyntyneet lapset pestään yleensä heti syntymänsä jälkeen, samoin myös uskoon tulleet eli uudesti syntyneet, pestään varsinaisen elävään toivoon uudestisyntymisensä jälkeen ”uudestisyntymisen pesolla” eli kasteella. (Tiitus 3: 5, Ef. 5: 26).

Samassa Tiitus– kirjeen kohdassa Paavali viittasi myös Pyhän Hengen kasteeseen, mainiten ”Pyhän Hengen uudistuksesta” jonka Hengen ”Jumala runsaasti vuodatti meihin” Jeesuksen kautta, silloin kun pelastuimme.

Pyhän Hengen kasteesta Paavali kirjoitti myös korinttilaiskirjeessä (1 Kor. 12:13), mainiten, että meidät tosi kristityt on kaikki kastettu ”yhdessä Hengessä yhteen ruumiiseen”, ja kaikki ”olemme saaneet juoda samaa Henkeä”.

Helluntailaisten tulkinta ei kuitenkaan ymmärrä Paavalin tässä puhuvan varsinaisesta Pyhän Hengen kasteesta, vaan vain uudesti syntymisestä eli Kristuksen ruumiin jäsenyyteen kastamisesta. Sen sijaan varsinainen Pyhän Hengen kaste on heidän mukaansa ensimmäinen kokemus Pyhällä Hengellä täyttymisestä:

” Uudestisyntymisessä kastetaan Kristuksen ruumiiseen, ja juodaan Henkeä (1 Kor. 12:13), mutta Pyhän Hengen kasteessa kastetaan Henkeen ja juodaan täyteyteen asti (Ef. 5:18).” Näin Juhani Kuosmanen kirjansa ”Raamatun opetuksia” sivulla 152.

Sen sijaan luterilainen tulkinta ymmärtää tässäkin viitattavan vesikasteeseen, eli heidän mukaansa vedellä kastettaessa myös Hengellä kastaminen toteutuu. Kirjassaan ”Pyhä Henki ja armolahjat” V.C. Pfitzner kirjoittaa sivulla 78 seuraavasti:

”Tämän ruumiin, seurakunnan, jäseniksi tullaan kasteen kautta `yhdessä Hengessä´. Tämä kaste on aivan selvästi vesikaste, jossa Pyhä Henki toimii.”

”Avaa Uusi testamenttisi”- kirjasarjan osassa 7, joka sisältää Paavalin korinttilaiskirjeet selityksineen, Aimo T. Nikolainen on jopa kääntänyt kohdan 1 Kor. 12:13 seuraavasti:

”Yksi ja sama Henki on kasteessa yhdistänyt meidät kaikki yhdeksi ruumiiksi, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, ja kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä.”

Uusi kirkkoraamattu edustaa myös ilmeisen selvästi samaa kantaa, koska on muuttanut vuoden 1938 käännöksen ”...me olemme kaikki kastetut yhdessä Hengessä yhdeksi ruumiiksi,...” kuulumaan toisin: ”Meidät kaikki,...on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät...”

Sen sijaan Uusi testamentti nykysuomeksi on käännöksessään säilyttänyt alkutekstiin sisältyvän ilmaisun, mitä sillä Paavali on sitten tarkoittanutkin: ”Meidät kaikki,...on samassa Hengessä kastettu, niin että meistä on tullut yksi ruumis,...”

Melko tuore tulokas Raamattujen joukkoon, eli nimeltäänkin ”Newcomer Bible, Contemporary English Version”, on kääntänyt kyseisen 1 Kor. 12: 12 - 13 jakeen erittäin mielenkiintoisesti:

”The body of Christ has many different parts, just as any other body does. Some of us are Jews, and others are Gentiles. Some of us are slaves, and others are free. But God´s Spirit baptized each of us and made us part of the body of Christ. Now we each drink from that same Spirit.”

Erikoista edellä lainatussa käännöksessä on, että se esittää itsensä Jumalan Hengen sen kasteen suorittajaksi, joka on liittänyt jäsenet Kristuksen ruumiin osiksi. Kun käännös esittää Jumalan Hengen kasteen suorittajaksi, tämä tulkinta sulkee pois sen mahdollisuuden, että kohdassa tarkoitettaisiin vedellä kastamista.

*

No, entä sitten tuo Johanneksen evankeliumin kohta, jonka mukaan tulee syntyä ylhäältä, mutta samalla ”vedestä ja Hengestä”?

Johanneksen evankeliumi on ajoitettu kirjoitetun vasta useita vuosikymmeniä apostoli Paavalin kuoleman jälkeen, ja se kertoo nykyisessä muodossaan Jeesuksen itsensä sanoneen (Joh.3:5):

"Totisesti totisesti minä sanon sinulle: jos ei joku synny vedestä ja Hengestä, hän ei voi tulla sisälle Jumalan valtakuntaan."

Kaikissa kreikankielisissä tunnetuissa käsikirjoituksissa jotka on säilytetty meidän aikaamme, tekstissä esiintyy tuo "vesi"- sanan genetiivimuoto, eli hydatos- sana.

Onko yleensäkään silti selvää, että jos nämä sanat: "jos joku ei synny vedestä ja Hengestä" ovat aitoja Herran omia sanoja, silloin sanat tarkoittavat veden osalta varmuudella kristillistä vesikastetta?

Vesikastetulkinnan lisäksi on näet olemassa kolme muutakin tulkintaa ilmaisun selitykseksi.

Baptistisaarnaaja John F. McArthur Jr. esittää kirjassaan ”Evankeliumi Jeesuksen mukaan”, kirjan luvussa ”Hän vaatii uutta syntymää” (sivut 54 - 70) oman näkemyksensä siitä, ettei Jeesuksen maininta vedestä syntymisestä suinkaan tarkoita vesikastetta. Esimerkiksi sivuilla 59 – 60 hän kirjoittaa:

”Jeesus toisti vain uudestaan: `Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan´. (j.5) Jotkut sanovat tämän tarkoittavan kirjaimellista vettä – H2O. Se ei tarkoita. Tällä raamatunkohdalla ei ole mitään tekemistä veden ja kastamisen kanssa. Ihminen ei pelastu kylpemällä. … Vesi josta Jeesus puhui, on pelkästään puhdistumisen vertauskuva - kuten se oli Vanhassa testamentissa.”

Sivulla 60 hän kirjoittaa.

”Hengellä kastaminen eli henkikaste tapahtuu pelastumisen hetkellä, kun Herra asettaa uskovan Kristuksen ruumiiseen Pyhän Hengen kautta (1 Kor. 12:13) ja puhdistaa uskovan Sanan vedellä (Ef 5:26; vrt. Joh 15:3). Paavali viittaa tähän (Tiitus 3:5) sanoessaan, että Jumala pelasti meidät `uudestisyntymisen peson (pesemisen) ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta´ (Tiitus 3:5), toistaen miltei täydelleen Jeesuksen sanat Joh. 3:ssa `Jos joku ei synny vedestä (uudestisyntymisen pesemisestä) ja Hengestä (ja Pyhän Hengen uudistamisesta), ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan.”

Toiseen mahdolliseen tulkintaan viittaa puolestaan Raimo Mäkelä kirjansa ”Kasteen haudasta ehtoollisen juhlaan” sivulla 60:

”Jeesukseen uskovan Pyhä Henki siis siittää hengellisesti, suhteessa Jumalaan, ja antaa siten hänelle (uuden) elämän Jumalan yhteydessä. Tämän sikiämisen välineenä on siemen. Jeesuksen Nikodemokselle mainitsema vesi voidaan vahvoin perustein ymmärtää myös miehen siemeneksi, sillä monessa tuon ajan kirjallisessa lähteessä vesi, sade, pisara ja kaste (merkityksessä `öisin nestepisaroiksi tiivistynyt ilman kosteus´) merkitsevät (myös) miehen siementä. Sehän onkin aina ja voi elää vain nesteessä.”

Myös Justinus Marttyyrin ensimmäisen apologian kohdasta 59: 9-10 löytyy mielenkiintoinen maininta, jossa Justinus kertoo ihmisten luonnollisen ensimmäisen syntymän tapahtuneen apostolien opetuksen mukaan kaikkien kohdalla ”märästä siemenestä”:

”Tästä syystä me olemme saaneet apostoleilta seuraavan opetuksen. Meillä ei ole tietoa ensimmäisestä syntymästämme, kun olimme välttämättömyyden pakosta syntyneet märästä siemenestä vanhempiemme yhdynnän kautta, ja me olimme tottuneet pahoihin ja kelvottomiin tekoihin. Jotta emme pysyisi pakon ja tietämättömyyden lapsina, vaan tulisimme vapaan valinnan ja tiedon lapsiksi, ja jotta saisimme aiemmin tekemämme synnit anteeksi vedessä, syntejään katuvan ja uudestisyntymistä odottavan avuksi kutsutaan nimeltä Jumalaa, kaikkeuden Isää ja Valtiasta. Se joka johdattaa kastettavan peseytymään, kutsuu yksin tätä nimeä.”

Erittäin mielenkiintoinen on myös tuon melko tuoreen (vuonna 2001 ilmestyneen) englanninkielisen uuden raamatunkäännöksen eli ”Newcomer Bible Contemporary English Version” teksti, Raamatun kohtaa Joh. 3: 1 - 8 koskien:

Jesus and Nicotemus

There was a man named Nicodemus who was a Pharisee and Jewish leader. One night he wend to Jesus and said, `Sir, we know that God has sent you to teach us. You could not perform these miracles, unless God were with you.´ Jesus replied, ´I tell you for certain that you must be born from above before you can see God´s kingdom´. Nicodemus asked, ´How can a grown man ever be born a second time?´ Jesus answered: I tell you certain that before you can get into God´s kingdom, you must be born not only by water, but by the Spirit. Humans give life to their children. Yet only God´s Spirit can change you into a child of God. Don´t be surprised when I say that you must be born from above. Only God´s Spirit giver new life. The Spirit is like the wind that blows wherever it wants to. You can hear the wind, but you don´t know where it comes from or where it is going.´”

Tähän edelle lainattu teksti näyttää tulkinneen kyseisen alkutekstin parallelismiä ja allegoriaa sisältäväksi. Tällaisen tulkinnan näet näyttävät sisältävän käännöksen seuraavat sanat: “you must be born not only by water, but by the Spirit.”

Tämän käännöksen mukaan Jeesus vastasi jakeessa 5: ”Totisesti totisesti minä sanon sinulle: jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan.”.

Jakeessa 6 Jeesus selvensi: ”Mikä lihasta on syntynyt on liha; ja mikä Hengestä on syntynyt on henki.” Ja juuri tähän ihmisen luonnolliseen syntymään viittaa tämän käännösvirkkeen ensimmäinen lause: ”you must be born not only by water,…” = ”sinun tulee olla syntynyt, ei ainoastaan vedestä,...”

Eli siis vedestä syntyminen ja lihasta syntyminen tarkoittaisivat molemmat samaa, eli ihmisen luonnollista syntymistä. Sen sijaan Hengestä syntyminen merkitsee molemmissa jakeissa todellakin Hengestä syntymistä, ja juuri tähän ihmisen hengelliseen syntymään viittaisi tuon käännöksen sanat: “…but by the Spirit.” = ”…vaan Hengestä.”

Käännöksen mukaan: ”ihmiset antavat elämän heidän lapsilleen, mutta ainoastaan Jumalan Henki kykenee muuttamaan sinut Jumalan lapseksi.” Ja: ”…sinun tulee olla syntynyt ylhäältä”, sillä ”…ainoastaan Jumalan Henki antaa uuden elämän.”

On siis oikein todeta seuraavaa: Tämän käännöksen tulkinnan mukaan tekstijakso Joh. 3: 3 - 8 ei missään vaiheessa puhu vesikasteesta mitään – puhumattakaan siitä, että se opettaisi uudestisyntymistä vesikastetoimituksella.

Silti on selvää, että vesikasteessa ilmenee uudestisyntymisen ja Hengessä kastamisen vertauskuvallisuus.

*

Raimo Mäkelä viittasi muinaisiin teksteihin, joissa vedestä sikiäminen ja syntyminen viittaa luonnolliseen sikiämiseen. Samoin Justinus Marttyyri osoitti tuntevansa ”märän siemenen” viittauksena ihmisen luonnolliseen sikiämiseen.

Koska edellä lainattu Raamatun käännöskin on rohjennut tulkita Jeesuksen maininnan vedestä syntymisestä ihmisen luonnolliseen sikiämiseen viittaamiseksi, on tällä tulkinnalla vakavasti otettavat perustelut vaihtoehtoiseksi selitykseksi sille, mitä Jeesus on vedestä puhuessaan mahdollisesti tarkoittanut.

Pietarin toinen kirje jopa viittaa siihen, että koko maailma on ”vedestä ja veden kautta rakennettu”: 2 Piet. 3: 5.

Mutta erittäin suuri kysymys onkin, onko puhe vedestä syntymisestä tässä yhteydessä todella Herramme aito ja alkuperäinen ilmaisu? Se, että tekstistä löytyvät sanat υδατος και (hydatos kai) = ”vedestä ja” olisivat myöhempi lisäys tekstiin, merkitsee kolmatta tulkintaa vesikastetta merkitsevän tulkinnan vaihtoehtona.

Jo Nestlen Novum- 63 painoksen alaviitteessä oli näet tieto, jonka mukaan kirkkoisien Justinuksen ja Origeneen tekstiperinteen perusteella tämä kohta olisi alkuaan puhunut vain Hengestä syntymisestä.

Kreikankielisistä alkutekstin jäljennöksistä nykyään löytyvät kaksi sanaa "hydatos kai" saattavat siis todellakin olla alkuperäiseen tekstiin tehty myöhempi `onneton´ lisäys.

Tämä lisäys on `onneton´ siitä syystä, että se on ollut syynä sen ilmeisen väärän opillisen näkemyksen valtaan pääsyyn, joka Johanneksen evankeliumin kirjoittamisen ja tunnetuksi tulon jälkeen levisi kristittyjen keskuuteen. Tämä muokkasi näkemykset sellaisiksi, joiden mukaan uudesti syntyminen tapahtuu juuri vedellä kastettaessa.

Monien kirkkoisien näkemys uudestisyntymisestä, juuri vedellä kastamisen tapahtuessa, pohjautuu näet ilmi selvästi juuri tähän Jeesuksen lausumaan vedestä syntymisestä, olipa ilmaisu sitten aito Herran sana tai ei.

Esimerkiksi Justinus Marttyyri selitti uudesti syntymisen tapahtuvan vedellä kastettaessa, ja näin hän teki siitä huolimatta, että hän edellytti silti kaikkien kasteelle kelpuutettujen tulleen kasteensa edellä tiedostavaan uskoon:

"Minä tahtoisin nyt selittää, kuinka me, jotka Kristus on uudistanut, olemme jättäytyneet Jumalalle, jotta ei, jos minä tämän sivuuttaisin, voitaisi minua katsoa epärehelliseksi jossakin kohden tätä selontekoani. Kaikkia, jotka ovat tulleet vakuuttuneiksi ja uskovat, että se, mitä me opetamme ja puhumme, on totta, ja jotka tunnustavat voivansa elää sen mukaan, opetetaan ensin rukoilemaan ja paastoten pyytämään Jumalalta entisiä syntejään anteeksi. Ja myös me paastoamme ja rukoilemme yhdessä heidän kanssaan. Sitten me johdatamme heidät johonkin paikkaan, jossa on vettä, ja he uudesti syntyvät samalla tavalla kuin mekin uudesti synnyimme. Sillä he vastaanottavat silloin vesipeson kaikkien Isän ja Herran Jumalan nimessä ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Pyhän Hengen nimessä."

Justinus siis kirjoitti Kristuksen uudistamista Jumalalle jättäytyneistä, jotka ovat vesikasteensa edellä tulleet vakuuttuneiksi ja uskoviksi. He ovat myös kasteensa edellä "tunnustaneet haluavansa ja kykenevänsä elämään kristittyinä." Kasteensa edellä "heidän tuli rukoilla ja pyytää Jumalalta entisiä syntejään anteeksi." Mutta silti Justinus ymmärsi varsinaisen uudesti syntymisen tapahtuvan vesikasteen toteutuessa, vaikka tästä uudestisyntymiskasteesta pääsivät osallisiksi vain jo edeltä uskoon tulleet ja uskonsa tunnustavat.

Justinus siis käsitti uudestisyntymisen tapahtuvan vesikasteen toteutuessa, mutta ei ilman kastettavan uskoa, eli kastetta edeltävää uskoon tuloa.

Justinuksen näkemykseen on siis selvästi vaikuttanut Johanneksen evankeliumista löytyvät Jeesuksen sanat vedestä syntymisestä, jonka maininnan Justinus on ymmärtänyt vesikastetta koskevaksi.

*

Tarkasti ottaen tämä Johanneksen evankeliumin kohta näet tällaisenakin, siis myös vedestä syntymisestä puhuvana, tarkoittaa silti vain Hengestä syntymistä, ja juuri tämä huomio puoltaa vahvasti sitä näkemystä, että tekstistä nykyään löytyvät kaksi sanaa ”hydatos kai” saattavat olla tekstiin ympätty myöhempi lisäys.

Seuraava jae nimittäin selittää, että "vedestä ja Hengestä syntymisessä" (jae 5) on tosiasiassa kysymys vain "Hengestä syntymisestä" (jae 6): "Mikä lihasta on syntynyt on liha, mikä Hengestä on syntynyt on henki."

Tämän mukaan Jeesus näet kyllä sanoi, että `lihasta syntynyt on liha´ ja että `Hengestä syntynyt on henki´, mutta hän ei jatkanut: ”vedestä syntynyt on vesi”.

Myös ylhäältä ”anoothen” syntyminen sopii kyllä yhteen Hengestä syntymisen kanssa, muttei vedestä syntymisen kanssa. Henki on näet sekin ylhäältä, sen sijaan luonnollinen kastevesi ei.

*

Myös Augustinuksen kristityksi kääntymisen jälkeisestä `Tunnustukset´- kirjan teksteistä ilmenevät samat käsitykset kasteessa uudestisyntymisestä, kuten Justinuksella.

Ensiksikin, hänkin sisällytti vasta vesikasteeseen niiden ihmisten uudesti syntymisen, jotka olivat jo ennen vesikastettaan tulleet uskoon. Tästä ilmenee, että hän erotti varsinaisen uskoon tulon ja kasteen aktin selvästi toisistaan. Uudestisyntyminen merkitsi hänelle kasteen aktin vastaanottamista, ja tämän aktin yhteydessä uudestisyntymistä.

Uudesti syntymisen kastetta tuli siis silti hänenkin mukaansa edeltää henkilön uskoon tulo.

Hän esimerkiksi kertoo eräästä toisesta henkilöstä seuraavaa: ”Niin pian kuin hän oli perehtynyt pyhän uskon päätotuuksiin, hän, tullakseen uudesti synnytetyksi Rooman ihmeeksi ja seurakunnan sanomattomaksi iloksi, antoi nimensä kastekokelaiden kirjaan” (sivu 255).

Itsestään hän kertoo: ”Mutta etköhän Sinä, armorikas Herra, ole kasteen pyhässä pesussa unohtanut ja antanut anteeksi tätäkin syntiä samalla kuin muutkin kauhistavat ja kuolemanraskaat syntini.” (sivu 290).

Sitten itsestään ja eräistä toisista: ”Ei viipynyt kauan meidän kääntymisemme ja kasteessa tapahtuneen uudestisyntymisemme jälkeen, ennen kuin Sinä vapautit hänetkin lihallisuuden kahleista, ja hänestäkin tuli uskova kristitty…” (sivu 292).

Itsestään ja Alypiuksesta hän kertoo: ”Niin pian kuin sitten tuli aika, jolloin minun piti ilmoittautua kasteelle, jätimme maatilamme ja palasimme Milanoon. Minun kanssani päätti myös Alypius hakea uudestisyntymistä Sinussa, sitten kun hän oli päässyt siihen nöyryyteen, joka sopii Sinun armosi pyhiin salaisuuksiin,…” (sivu 301). ”Meidät kastettiin ja entisyytemme aiheuttama rauhattomuus katosi. …” sivu 302.

Niinhän se on, että entisyyden aiheuttama rauhattomuus katoaa, kun ihminen pyytää hyvää omaatuntoa Jumalalta, kuten Pietari kirjoitti: ”…vesi nyt teidätkin pelastaa kasteena, joka (siis kaste) ei ole lihan saastan poistamista vaan hyvän omantunnon pyytämistä jumalalta…

Turha on kuitenkaan yrittää Augustinukseen vetoamalla selittää Raamatun mukaiseksi kirkon nykyistä kasteoppia ja kastekäytäntöä, yrittämällä väittää, että oppi ja käytäntö olisi sama kuin ensimmäisten vuosisatojen kirkolla.

Nykyajan kirkko näet kastattaa melkein kaikki jäsenensä ymmärtämättömässä iässä, kun taas alkukirkon jälkeisten ensimmäisten vuosisatojen aikana ymmärtämättömässä iässä olevan kastaminen oli poikkeus.

Augustinus oli myös sakramenttimaagikko, jonka mukaan kasteen sakramentti ja sakramentissa oleva voima ovat erotettavissa toisistaan. Sakramentti itsessään on hänen mukaansa "merkki", sakramentissa oleva "voima" taas vaikuttaa armon, joka synnyttää uudelleen. Tämä Augustinuksen sakramenttinäkemys tuli vallitsevaksi läntisessä kirkossa.

Kun päästiin reformaation aikaan, Augustinusta arvosteltiin näkemyksistään voimakkaasti. 1500 luvun protestanttinen teologi Petrus Vermigli muun muassa totesi:

"Augustinus erehtyi tässä opissa vakavasti, koska hän luki liian paljon kasteen ansioksi. Hän ei tunnusta, että kaste on vain ulkoinen uudestisyntymisen symboli, vaan on sitä mieltä, että kastetuksi tuleminen synnyttää meidät uudelleen, ottaa meidät Jumalan lapsiksi ja me pääsemme Kristuksen perheeseen."

Raimo Poutiainen.

*

Seuraavassa esitän Kreikan evankelisen seurakunnan kasteoppikirjasta erään kastekirjoituksiini kääntämäni tekstin, herättääkseni mahdollisissa lukijoissani lisää mielenkiintoa aihetta tutkimaan.

Kyseinen käännös ja lainaus oli ja on otsikoitu seuraavasti:

""VÄÄRINKÄSITYSTEN VÄLTTÄMISEKSI

Eräällä Kreikan matkallani, käydessäni Kreikan pääkaupungissa Ateenassa, löysin sieltä, Kreikan evankelisten kristittyjen kirkosta, heidän uskoaan selostavan kirjan, nimeltään: "Η ΠΙΣΤΙΣ ΤΩΝ ΕΛΛΗΝΩΝ ΕΥΑΓΓΕΛΙΚΩΝ” = ”Kreikkalaisten evankelisten usko." Kirjassa on myös luku "Το Βαπτισμα” = ”Kaste."

Sen sisältö on mielestäni siksi raitista opetusta, että katson aiheelliseksi kääntää osan sen sisällöstä tähän:

"Kastaminen on kristillisen seurakunnan vanha tapa ja käytäntö, ainoa sellainen, jonka kristillinen seurakunta on aivan kuin `lainannut` juutalaisuudesta. Kasteella ei juutalaisessa taloudenhoidossa ollut läheskään sitä tärkeyttä mikä sillä on kristillisyydessä. Juutalaisuudessa käytetyt kasteet olivat vedellä suoritettuja vihmontoja ja pesuja, jotka symbolisoivat puhdistusta saastaisuudesta. Kristillinen kaste sen sijaan on merkityksellinen ja välttämätön julkinen toimitus, joka sinetöi käännynnäisen sisääntulon Kristuksen näkyvään seurakuntaan.

Kristillisellä kasteella on se yhteistä juutalaisuuden pesojen kanssa, että sekin symbolisoi puhdistusta synnin saastaisuudesta. On suuriarvoista ja merkittävää havaita, että meidän Herramme valitsi juutalaisuuden useista tavoista ainoastaan kasteen seurakuntansa käyttöön. Sen sijaan Hän hylkäsi muut, kuten ympärileikkauksen, uhritoimitukset, papilliset puvut, jne. Kasteen toimittamistapa symbolisoi paremmin kuin mikään muu lunastusta synnistä, jonka Pelastaja ihmisille toi. Tässä merkityksessään kaste kuuluukin ainoastaan kristilliselle yhteisölle.

Olihan tietenkin jo ennen Kristusta `Johanneksen kaste`, joka sekin oli mielenmuutoksen kaste, syntien anteeksi saamiseksi,mutta tätä kastetta ei myöhemmin pidetty riittävänä niille, jotka tulivat sisään kristilliseen seurakuntaan. Tästä syystä sisään tulevat ihmiset kastettiin uudelleen kristillisellä kasteella, nekin, jotka olivat jo saaneet Johanneksen kasteen.(Apt.19:1-6).

Tämä merkitsee sitä, että pelkkä mielenmuutos ei riittänyt Kristuksen kannattajille, vaan mielenmuutoksen ja anteeksisaamisen jälkeen kristityiksi tulleilta odotettiin uutta pyhitettyä ja puhdasta elämää Kristuksen yhteydessä, sekä jokapäiväistä kilvoittelua syntiä ja maailmaa vastaan.

Herra itse siis määräsi kasteen sellaiseksi seurakuntansa toimitukseksi, joka erottaa seurakunnan jäsenet muista ihmisistä (Matt.28:19-20, mark.16:15-16). Kuitenkaan Jeesus itse ei kastanut ketään (edes lihassa vaelluksensa aikana) vaan jätti siitä huolehtimisen (jo silloin) oppilaittensa tehtäväksi (Joh.4:2).

...Kristillisen kasteen historiallisesta yhteydestä Johanneksen kasteeseen voimme vetää sen johtopäätöksen, että kaste tapahtui tavallisesti upottamalla, sillä Johanneskin oli valinnut Ainonin,`koska siellä oli paljon vettä`(Joh.3:23).

...Katolisissa seurakunnissa ja Euroopan evankelisissa seurakunnissa (baptisteja lukuun ottamatta) pidetään vihmontakastetta oikeana. Kreikkalaiset seurakunnat pitäytyvät upottamiskasteeseen, sillä ei ole epäilystä siitä, että juuri upottaminen oli ensimmäisen seurakunnan kastetapa.

...Kristillisyyden alkuaikoina kastettavat olivat poikkeuksetta jo ymmärtävässä iässä olevia. He olivat syntyperältään joko juutalaisista tai pakanakansoista, ja tulivat kristityiksi kuultuaan ja uskottuaan evankeliumiin. Juuri kasteen välityksellä he antoivat julkisen tunnustuksen uskostaan ja armon työstä, joka heidän elämässään oli tapahtunut. Näin he tulivat näkyvän Kristuksen seurakunnan jäseniksi.

Pyhänä sisäänottotapahtumana seurakuntaan kaste oli jotensakin vastaava juutalaisten ympärileikkaustapahtumalle. ympärileikkaukseen olivat velvollisia alistumaan kaikki ne, jotka muista kansoista proselyytteinä tulivat juutalaisen kansan jäsenyyteen.

Sanonta tässä kohtaa on varovainen `jotensakin vastaava`, sillä ympärileikkaus suoritetaan ainoastaan poikalapsille määrättynä eli kahdeksantena päivänä syntymisestä, kun taas kaste suoritetaan sekä poika- että tyttölapsille erottelematta, ja aikana jota ei ole edeltä määrätty. Täten vastaavaisuus ympärileikkauksen ja kasteen välillä ei ole täydellinen eikä aukoton.

Toisaalta on sanottava, että jos apostolit ja ensimmäiset kristityt olisivat todellakin pitäneet kastetta ympäri leikkausta vastaavana tapahtumana, he olisivat varmaankin pitäytyneet alusta asti lapsikastekäytäntöön.

Tämä ei ole kuitenkaan historiallisesti todennettavissa kuin vasta kolmannelta vuosisadalta lähtien. Kuitenkin tästä kasteen ja ympärileikkauksen käsittämisestä toisiaan vastaaviksi suorituksiksi syntyi apostolien jälkeisellä ajalla lapsikastekäytäntö, ja se valtasi seuraavina vuosisatoina useimmat seurakunnat.

Aloitettiin siis kastamaan myös kristittyjen vanhempien lapsia.

Muutamat tosin yrittävät vakuuttaa, että tämä tapa olisi periytynyt apostoleilta asti. Väitettä yritetään tukea sillä, että vedotaan Filippin vanginvartijan sekä Lyydian perhekuntien kastetapahtumiin, ja muihinkin Uudessa testamentissa mainittuihin perhekuntakasteisiin.

Nämä kohdat eivät kuitenkaan ole tarpeeksi selviä lapsikastekäytännön todisteiksi, sillä emme tiedä, oliko näissä mainituissa perheissä lapsia jotka kastettiin.

Ainoa minkä varmasti tiedämme, on se, että kolmannella vuosisadalla Kristuksen jälkeen lapsikaste oli selvänä seurakuntakäytäntönä.

Kun Origenes ja Kyprianus sanoivat, ettei tule estää lapsia saamasta kastetta, he samalla todistavat vastustuksesta jota tämä lapsien kastaminen sai osakseen.

Tiedämme myös, että Krysostomus, Naziansinos, Grigorios, Vasilios, Efraim Syyrialainen, Augustinus ja Ambrosius, vaikka olivat kaikki syntyneet kristityistä vanhemmista, saivat silti kasteen vasta ymmärtävässä iässä.

Tästä voidaan vetää johtopäätös, ettei lapsikastekäytäntö ollut vielä välttämätön vaatimus, eikä se ollut vielä edes levinnyt kaikkien kristittyjen keskuuteen.

Viidennen vuosisadan aikana tapa kuitenkin yleistyi lopullisesti, ja siitä lähtien kaikki seurakunnat ovat tavan hyväksyneet, baptisteja ja muutamia pieniä evankelisten kristittyjen ryhmiä lukuun ottamatta.

Näin kristittyjen vanhempien velvollisuuksiin kuuluu viedä pienet lapsensa kasteen välityksellä Kristuksen perheen yhteyteen.

Vaikkakaan lapsikastekäytännöstä ei ole osoitettavissa Kristuksen sanallista käskyä tai lupaa (kuten ei myöskään apostolien), tapaa pidetään silti niissä seurakunnissa oikeutettuna, jotka näkevät kasteen vastaavan ja korvaavan ympärileikkausta, joka oli uskosta vanhurskauttamisen sinetti, ja jonka välityksellä heprealaisten kahdeksan päivää vanhat lapset tuotiin sisälle Jumalan perheväkeen.

Lapsia kastavat seurakunnat vetoavat myös Kristuksen käyttäytymiseen pieniä lapsia kohtaan. Jeesus otti heitä syliinsä, ja esitti heidät opetuslapsilleen esimerkeiksi siitä, millaisia taivasten valtakunnan jäsenien tulisi olla yksinkertaisuudessa, nöyryydessä ja viattomuudessa.

Kristus teki näin, vaikka he heprealaisten lapsina olivat kastamattomia.

Vedotaan myös apostoli Paavalin ilmaisuun siitä, että uskovien vanhempien lapset ovat `pyhiä`(1 Kor.7:14). Ilmaisu merkitsee, ei synnittömyyttä eikä jumalisuutta, vaan `erottamista` Kristukselle, koska lasten vanhemmatkin ovat samoin erotetut. Tämä onkin `hagios`- sanan oikea merkitys.

Tutkikaamme nyt kasteen merkitystä.

Sekä itäinen että läntinen kirkko pitää kastetta (joka toimitetaan meidän päivinämme miltei poikkeuksetta lapsille) mysteeriona. Tämä mysteerio saa aikaan kastettavan lapsen puhdistumisen perisynnistä, sekä myös lapsen uudestisyntymisen.

Evankelinen seurakunta sen sijaan pitää kastetta sisäisen uudestisyntymisen ulkoisena symbolina, milloin on kysymys ymmärtävässä iässä kastettavasta. Se on pelastavaan Kristukseen kohdistuvan julkisen uskontunnustuksen sinetti.

Mitä taas tulee lapsiin, jotka eivät ole sillä paikalla, että tuntisivat tai ymmärtäisivät mitään näistä asioista, kastetta pidetään vanhempien toimesta suoritettavana lapsien vihkimisenä Kristukselle. ....

Evankelinen seurakunta hylkää kummijärjestelmän käytön, jota sekä läntinen että itäinen kirkko, kuten myös luterilaisuus käyttävät. Lapsien kohdalla ainoastaan vanhemmat voivat antaa lupauksia lapsien kasvattamisesta elävän kristillisen uskon mukaan, siihen asti, kunnes lapset voivat antaa omakohtaisen uskontunnustuksen. Kukaan toinen ei voi tarpeeksi huolehtia lapsien jokapäiväisestä kasvusta, paitsi lapsien vanhemmat.

Mitä tulee teoriaan kasteen mysteeriosta ja kastettavan uudestisyntymisestä, sen kannattajat pitäytyvät muutamiin Uuden testamentin kohtiin, joissa uudestisyntyminen yhdistetään vesikasteeseen, kuten myös Pyhän Hengen lahjan saaminen (Mark.16:16, Joh. 3:5, Apt.22.16, 2.38, 1 Kor.6:11, Gal.3:27, Tiit.3:5).

Myös muutamat kirkkoisät kirjoittivat usein kasteesta, yhdistäen sen uudestisyntymiseen ja syntien anteeksiantamiseen.

Oletamme kuitenkin, että on verraten helppo osoittaa, ettei kaste aikaansaa ollenkaan uudestisyntymistä, vaan pikemminkin uudestisyntymisen tulee edeltää, tai ainakin sen tulisi edeltää kastetta.

Kastehan on oikeastaan vain ulkoinen merkki sitä edeltäneestä uudestisyntymisestä. Täten olisi aina ymmärrettävä ymmärtävässä iässä olevien kasteen merkitys.

Uudessa testamentissa ja ensimmäisten vuosisatojen kirkkoisien teoksissa on nimittäin aina kysymys ainoastaan ymmärtävässä iässä olevien kastamisesta, koska (ja tämänhän totesimme jo edellä) lapsikaste tuli seurakuntien käyttöön paljon myöhemmin.

Lisäksi myös evankeliumeissa on muutamia kohtia sen todistukseksi ja ilmiselväksi vakuudeksi, että kaste ja uudestisyntyminen eivät ole keskenään synonyymejä, eivätkä myöskään samanaikaisia tapahtumia, tai, että kasteella olisi edes lopputuloksenaan uudestisyntyminen.

Sadanpäämies Kornelius läheisineen vastaanottivat ensin Pyhän Hengen, alkaen puhumaan vierailla kielillä sekä ylistämään Jumalaa. Vasta jälkeenpäin Pietari sanoi: `Ei kai kukaan voi kieltää kastamasta vedellä näitä, jotka vastaanottivat Pyhän Hengen samoin kuin mekin? Ja hän käski kastaa heidät Herran nimeen` (Apt.10:46-48).

Tästä me näemme, kuinka Pyhän Hengen lahja eli uudestisyntyminen, annettiin kasteen edellä ja kasteesta erotettuna. Kaste aivan kuin sinettinä täydensi uudestisyntymisen jälkeenpäin.

Samoin myös ne, jotka Samariassa tulivat uskoon Filippuksen saarnan välityksellä, ja jotka myös kastettiin Herran nimeen, eivät vastanottaneet Pyhää Henkeä silloin, vaan vasta jälkeenpäin, Pietarin ja Johanneksen asettaessa kätensä heidän päälleen. He myös rukoilivat heidän puolestaan, jotta he saisivat Pyhän Hengen (Apt.8:15-17).

Eräs niistä, joka kastettiin Filippuksen toimesta, oli ymmärtänyt kristillisyydestä niin vähän, että yritti rahalla hankkia itselleen Pyhän Hengen välittämisen lahjan, tarjoten apostoleille rahaa. Tapahtuma innoitti Pietarin ilmoittamaan hänelle, ettei hänellä ole osaa eikä arpaa kristilliseen uskoon, ja kuitenkin tämä ihminen oli kastettu.

Apostolit eivät myöskään kastaneet Samarialaisia Pyhän Hengen vuodatuksen jälkeen uudelleen, vaan heidän Filippukselta saamaansa kastetta pidettiin oikeana ja hyväksyttävänä, vaikka sitä ei ollutkaan välittömästi seurannut Pyhän Hengen lahjan saaminen.

Näistä esimerkeistä näemme, että kaste ja uudestisyntyminen ovat evankeliumin tarkoittamassa merkityksessä täysin keskenään erillisiä asioita. Kristuksen käskyn mukaan uudestisyntyminen tulee sinetöidä ja aivan kuin julkistaa kasteen välityksellä annettavalla tunnustuksella, mutta kaste itsessään ei vaikuta uudestisyntymistä.

Se ei ole synonyymi, eikä edes uudestisyntymisen kanssa samanaikainen tapahtuma.

Ne Uuden testamentin kohdat, joihin kastetta mysteeriona pitävät vetoavat, eivät ollenkaan ole ristiriidassa edellä esitettyjen tosiasioiden kanssa.

Kristuksen sanat Nikodeemukselle: `Jos joku ei synny vedestä ja Hengestä` erottavat kyllin selvästi vesikasteen Pyhän Hengen kasteesta. Jos kaste todellakin vaikuttaisi uudestisyntymisen, Kristuksen olisi ollut turhaa lisätä sanat: `ja Hengestä.` Koko tämä ilmaisu on vain edellisen repliikin selitystä, jolloin hän sanoi Nikodeemukselle: `Jos joku ei synny ylhäältä, hän ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa.`

Myös Kristuksen sana: `Joka uskoo ja kastetaan, pelastuu`, kumoaa teorian kasteessa tapahtuvasta uudestisyntymisestä.

Jos nimittäin tämä teoria olisi oikea, Kristukselle olisi ollut riittävää sanoa: `Joka kastetaan, on pelastuva.` Kristus lisäsi kuitenkin välittömästi: `...joka ei usko, hänet tuomitaan.`

Näin ollen se mikä pelastaa ihmisen, ei ole kaste vaan usko Kristuksen lunastustyöhön. Epäusko tätä lunastustyötä kohtaan. jonka välityksellä syntinen pelastuu, johtaa hänen tuomitsemiseensa, vaikka hän olisikin jo vastaanottanut vesikasteen.

Muutkaan Uuden testamentin edellä mainitut kohdat eivät vastusta näkemystä, että kaste on anteeksisaamisen ulkoinen symboli, eli symboli sisäisesti koettavasta synneistä lunastuksesta, joka annetaan, kun sitä edeltää mielenmuutos ja usko Kristukseen. Ihmisen syntejä ei pestä pois ulkoisella vedellä, sillä ainoastaan Jeesuksen Kristuksen veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä (1 Joh.1:7).

Kaste vedessä ei voi olla muuta kuin ulkoinen symboli tästä sisäisestä `uudestisyntymisen pesosta` Se on siis `hyvän omantunnon todistus Jumalalle`(Tiit.3:5, 1 Piet. 3:21).

... Ef. 5:26 sanotaan seurakunnasta, että seurakunta on `puhdistettu veden pesossa, sanan kautta.` Se on siis Jumalan sana, jonka välityksellä syntinen puhdistuu, kuten Jeesus sanoi: `...te olette jo puhtaat sen sanan tähden, jonka minä puhuin teille`(Joh.15:3). Jumalan sana uudesti synnyttää (1 Piet.1:3), ei kaste.

Tämän merkityksen kanssa ovat sopusoinnussa myös Tiit. 3:5 ja 1 Piet. 1:3, sekä muutkin kohdat. Kun lisäksi on ilmiselvää, että kirkkoisät jotka puhuivat kasteesta, eivät tarkoittaneet sylilapsia vaan ihmisiä, jotka olivat kastehetkellään jo ymmärtävässä iässä, tämän täytyy merkitä seuraavaa:

He olivat syntyään joko juutalaisista tai muista kansoista. He olivat uskoneet Kristukseen ja uskon kautta uudestisyntyneet, ja he tulivat kasteen välityksellä julkisesti näkyvän Kristuksen seurakunnan yhteyteen. Koska kaste oli näille uskoville välitön heidän uudestisyntymistään seuraava tapahtuma, ensimmäisten vuosisatojen kirkkoisät alkoivat käyttää näitä kahta erillistä ilmaisua samaa merkitsevinä.

Myöhemmin, kun käsitys mysteerioista valtasi seurakunnan, alettiin luonnehtiman kastettakin mysteerioksi.

Mitä tulee pienten lasten kastamiseen, edellä on jo osoitettu, ettei kaste sisällytä itseensä uudestisyntymistä. Niin ei tapahdu edes ymmärtävässä iässä olevien kohdalla, vaan se on sen uudestisyntymisen seuraus ja sinetti, joka on edeltänyt kastetta. Kun näin on ymmärtävässä iässä olevan kohdalla, on ilmiselvää, että kaste voi vielä vähemmän sisällyttää itseensä todellisen uudestisyntymisen pienen lapsen kohdalla.

Pienen lapsen kohdalla kaste ei ole edes seuraus eikä sinetti uudestisyntymisestä, sillä pienet lapset eivät ole sillä paikalla, että he yleensäkään voisivat kaivata saati kokea uudestisyntymisen. Uudestisyntyminen edellyttää välttämättömästi henkilökohtaista uskoa Kristukseen.

Mitä uudestisyntyminen siis on? Se on radikaali sydämen muutos: mielihalujen, tarkoitusten, ajatusten, jne. ja jonka muutoksen Pyhä Henki vaikuttaa syntisessä ihmisessä heti, kun tämä tekee parannuksen synnistä ja uskoo Pelastajaan Jeesukseen Kristukseen, jolta hän pyytää anteeksiantoa.

Tämä on järjestys myös Paavalin opetuksessa, Ef.1:13:sta.

Mielenmuutos ja usko ovat välttämättömiä edellytyksiä ihmisen uudestisyntymiseksi, joka toisin sanoin ilmaistuna merkitsee Pyhällä Hengellä sinetöidyksi tulemista. Pienen lapsen on mahdotonta yleensäkään kokea uudestisyntymistä näiden edellytysten puuttumisen tähden, ja vielä vähemmän häntä kastettaessa. Sylilapsi ei ole sillä paikalla, että hän kykenisi uskomaan, eli ei toisin sanoen ole saavuttanut ymmärtävää ikää, eikä ymmärrä puhetta tuomiosta ja pelastuksesta, eli asioista, jotka ovat välttämättömiä edellytyksiä uudestisyntymiselle.

Suljetaanko nyt kristittyjen vanhempien pienet lapset Kristuksen perheväen ulkopuolelle? Ei todellakaan.

Lapset vihitään kristillisen seurakunnan yhteyteen joko pelkän siunaamisen kautta (kuten baptistiset seurakunnat tekevät) tai kasteen välityksellä (kuten evankeliset tekevät). Heitä ei tosin uudesti synnytetä, mutta kylläkin vihitään vanhempien toimesta Kristukselle, ja tuodaan näin sisään Kristuksen perheväkeen, ei täysi-ikäisiksi toimiviksi jäseniksi, vaan yhteisön alaikäisiksi jäseniksi.

Näin he seurakunnan yhteydessä kasvavat ja odottavat sitä päivää, jolloin, annettuaan myös omakohtaisen uskontunnustuksen, saavuttavat näin täysi-ikäisten toimivien jäsenten tason. Baptistiset seurakunnat vaativat luonnollisesti tässä yhteydessä ymmärtävään ikään tulleiden uskovien kastamista (heidät kun oli pieninä ainoastaan siunaamalla vihitty seurakunnan yhteyteen), ja näin he saavat täysi-ikäisten toimivien jäsenten oikeudet.

...Onko kasteella siis todellista merkitystä?

On tietenkin. Kaste on välttämätön ymmärtävässä iässä oleville, kristillisyyteen sisälle tuleville yksilöille. Lisäksi useimmat evankeliset seurakunnat uskovat, että myös kristittyjen vanhempien on välttämätöntä kastattaa lapsensa. Tällöin kaste merkitsee vihkimistä Kristuksen yhteyteen, ja se merkitsee myös vanhempien taholta annettavaa lupausta kasvattaa lapset Kristuksen tahdon mukaisesti.

Kaste on siis pyhitystapahtuma, joka kuuluu jokaiselle kristitylle. Ymmärtävässä iässä oleville se on ulkoinen symboli sisäisesti tapahtuneesta synneistä puhdistautumisesta, sekä kuva uudestisyntymisestä, kuten myös uskosta vanhurskaaksi tulemisen sinetti.

Lapsille kaste merkitsee (sen uskon mukaan, jonka lapsikastetta käyttävät seurakunnat omaavat) lapsen vihkimistä vanhempien toimesta Kristukselle, ja ottamista Kristuksen perheväen yhteyteen.

Uudestisyntymistä, joka on sisäinen ja hengellinen tapahtuma, ei pidä sotkea kasteen kanssa, joka on uudestisyntymisen kuva ja symboli.

Ne seurakunnat, jotka pitäytyvät dogmiin, että pienet lapset uudesti syntyvät kasteen veden välityksellä, tullen näin oikeiksi Kristuksen seurakunnan jäseniksi, eivät tule koskaan kokemaan keskuudessaan todellista Hengen elämää, vaan tulevat aina pysymään hengellisen kuoleman tilassa.

Tähän päättyi lainaus Kreikan Evankelisen seurakunnan kannanotosta kasteeseen (tutkisteluni toisesta osasta):

Edellä lainaamastani Kreikan Evankelisen Seurakunnan kastetta koskevasta opetuksesta totean, että hyväksyn heidän kastenäkemyksensä ja käytäntönsä.

Vaikka he pitäytyvät lapsikastekäytäntöön, he eivät silti sisällytä uudestisyntymistä kasteeseen. He myös ilmiselvästi tunnustavat, että lapsikastekäytännön apostoliselta ajalta periytyminen on erittäin epätodennäköinen olettamus.

Silti minun on vielä lisättävä, että edellä mainitsemastani hyväksymisestä huolimatta pidän baptistista käytäntöä noudattavien seurakuntien kastekäytäntöä selvemmin alkukristillisyyden mukaisena.

Onhan ilmeisen selvää, että lapsikastekäytäntö on alkuseurakunnan aikaisista arvoista luopuneen myöhemmän kirkko-organisaation tietoinen valinta.

Tässä yhteydessä on myös hyvä mainita kirkkomme teologian tohtorin Pentti Lempiäisen kirja, nimeltään `Pyhät toimitukset”. Tämä kirja alkaa selonteolla kasteesta, ja kirkkaan selvästi ja rehellisesti tuo esiin ja tunnustaa historialliset ja opilliset kastetta koskevat tosiasiat, jotka ovat sopusoinnussa sekä edellä esittämäni että myös omassa kastetta koskevassa tutkimuksessani esittämieni tosiasioiden kanssa. Suosittelen lukemista.

*

MITÄ KIRKKOHISTORIA TODISTAA?

Kastekäsitysten ja käytännön muutoksia selostaa mainiosti myös luterilais-protestanttinen Christensen – Göransson :nin Kirkkohistorian ensimmäinen osa: Apostolista aikaa käsittelevässä luvussa (vuodet 30-64) selostetaan:

"Ne, jotka olivat kääntyneet, ja saaneet uskon ristiinnaulittuun Jeesukseen, ottivat vastaan kasteen.

... Kristillinen kaste tajuttiin tapahtumaksi, jossa annettiin synnit anteeksi, ja otettiin kastettu Messiaan pelastettujen joukkoon.

... Koska pelastus kuitenkin perustui Jeesukseen, suoritettiin kaste Jeesuksen nimeen, mikä merkitsi sitä, että kastettu oli hänen omaisuuttaan, ja oli hänen suojeluksessaan."

Apostolien jälkeistä aikaa (vuodet 64-140) käsittelevä luku selostaa:

"Katekumenaattia pidettiin välttämättömänä valmentautumisena kasteen vastaanottamiseen. Se, joka saatuaan opetusta kristinuskon uskonnollisesta ja eettisestä sisällöstä, oli luvannut uskoa ja elää kristittynä, pääsi kasteelle.

... Sen jälkeen kun kastettava oli vastannut myöntävästi kasteen toimittajan kysymykseen, uskoiko hän Isään Jumalaan, Poikaan ja Pyhään Henkeen, hänet kastettiin, mikä tapahtui yleensä upottamalla.

... ...Kaste tapahtui Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen - tämä syrjäytti apostolien jälkeisellä ajalla lähes kokonaan kasteen Jeesuksen nimeen. Aikuiskaste oli vallitseva. Varmasti ei voida sanoa, kastettiinko lapsia lainkaan."

Ajasta, jolloin kristinuskosta tuli valtakunnan uskonto (vuodet 311- 395), luemme:

"Katekumenaatti oli vielä 300-luvulla tärkeä, koska kaste toimitettiin pääasiassa aikuiskasteena.

... Sitä mukaa kun Rooman väestöstä tuli kristittyjä, lapsikaste yleistyi. Siten katekumenaatti lakkasi, joskin sen menot liitettiin lapsikasteeseen.

... ... ettei varsinaista upotuskastetta (immersio) enää noudatettu. Nyt kastettavan pää ainoastaan valeltiin vedellä, tai kaadettiin hänen päähänsä vettä (aspersio)."

Edellä esittämäni lyhyt kirkkohistorian lainaus todellakin pitää todennäköisenä, että alkuaan apostolisella ajalla kastettiin

vain kääntyneitä uskoon tulleita. Apostolien jälkeisellä ajalla oli perustettu katekumenaatteja eli kastekouluja kasteelle pyrkiville, joten apostoliselta ajalta periytynyt kääntymisen ja uskomisen kaste-ehto säilyi.

Kun kirkkohistorian mukaan tänä aikana aikuiskaste oli vallitsevana, ei voida varmuudella sanoa, kastettiinko lapsia lainkaan.

Vasta myöhemmin, Rooman valtion omaksuttua kristinuskon, lapsikaste yleistyi ja kastekoulu eli katekumenaattikin lakkasi.

Justinus marttyyrin kirje keisari Antonius Piukselle, ei ole niin itsestään selvästi nykyistä sylilapsikäytäntöä tukevia, kuin ensinäkemältä voisi luulla.

Vaikka Justinus näet käyttääkin opetuslapsiksi jo lapsina tehdyistä samaa, Matteuksen lähetyskäskystä tuttua matheeteuoo– verbiä, on erittäin epätodennäköistä, että hän näihin `jo lapsina opetuslapsiksi tehtyihin´ sisällyttäisi ymmärtämättömässä sylilapsi-iässä olevia. Tosiasiassa Justinus marttyyrikin todistaa tässä kyseessä olevassa kirjeessään selvääkin selvemmin uskovien kasteen puolesta, kuten kirjeen pitempi lainaus osoittaa.

Justinus selittää pitemmälti lainattuna seuraavaa:

"Minä tahtoisin nyt selittää, kuinka me, jotka Kristus on uudistanut, olemme jättäytyneet Jumalalle, jotta ei, jos minä tämän sivuuttaisin, voitaisi minua katsoa epärehelliseksi jossakin kohden tätä selontekoani.

Kaikkia, jotka ovat tulleet vakuuttuneiksi ja uskovat, että se, mitä me opetamme ja puhumme, on totta, ja jotka tunnustavat voivansa elää sen mukaan, opetetaan ensin rukoilemaan ja paastoten pyytämään Jumalalta entisiä syntejään anteeksi. Ja myös me paastoamme ja rukoilemme yhdessä heidän kanssaan. Sitten me johdatamme heidät johonkin paikkaan, jossa on vettä, ja he uudesti syntyvät samalla tavalla kuin mekin uudesti synnyimme.

Sillä he vastaanottavat silloin vesipeson kaikkien Isän ja Herran Jumalan nimessä ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Pyhän Hengen nimessä."

Justinus siis kirjoitti "Kristuksen uudistamista Jumalalle jättäytyneistä, jotka ovat" vesikasteensa edellä "tulleet vakuuttuneiksi ja uskoviksi." He ovat myös kasteensa edellä "tunnustaneet haluavansa ja kykenevänsä elämään kristittyinä."

Kasteensa edellä "heidän tuli rukoilla ja pyytää Jumalalta entisiä syntejään anteeksi."

On näin ollen paljon helpompaa ymmärtää Justinuksen näkemys kasteen yhteydessä uudestisyntymisestä nyt, kun tälle uudesti-syntymis- kasteelle (Joh.3:5) astuvat vain uskoon tulleet ja uskonsa tunnustavat.

Justinus käsitti uudestisyntymisen tapahtuvan kasteen yhteydessä, mutta ei ilman kastettavan uskoa, eli kastetta edeltävää uskoon tuloa.

Ongelmallisempia ovat sen sijaan Origeneksen (185-254) kirjoitukset:

"Kirkollisen ohjeen mukaan pitää kastaa myös pieniä lapsia. ... Kirkko on saanut apostoleilta perimätavan kastaa myös pieniä lapsia. ... Koska synnynnäinen saastutus pestään pois kasteen kautta, pienet lapsetkin tulee kastaa. Sillä jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan."

Edellä lainatut Origeneksen lausumat eivät oikeuta sellaiseen johtopäätökseen, jonka mukaan ne kirkkoyhteisöt joiden elämässä Origenes oli itse mukana, olisivat säännöllisesti ja järjestään kastattaneet jäsenilleen syntyneet sylilapset.

Kristityksi kääntyneen perheen omistavan pakanayksilön koko perhekuntaakaan tuskin kastettiin tämän yhden henkilön kääntymyksen perusteella kerralla. Se olisi näet turhentanut koko Aleksandrian katekeettakoulun merkityksen.

Tämä käy ilmi Peter Halldorfin kirjasta "21 kirkkoisää", jossa hän sivulla 82 selostaa Aleksandrian tilannetta puhjenneen vainon aikana:

"Vaino ja Klemensin pakeneminen kaupungista jättivät Aleksandrian katekeettakoulun - se oli eräänlainen raamattukoulu, jossa vasta kääntyneitä valmennettiin kasteelle ja elämään Kristuksen seuraamisessa - tyhjiöön. Kriittisessä tilanteessa piispa Demetrios nimitti 18 vuotiaan Origeneksen koulun uudeksi rehtoriksi. ..."

Origeneen lausumat todistavat selvästi hänen omista myöhemmistä oppipäätelmistään, eivät sen sijaan hänen nuoruutensa aikaisen seurakunnan käytännöstä. Itsekin kääntyneitä kasteelle valmentavan katekeettakoulun rehtorina hän ei samanaikaisesti ollut asettanut kristittyjen perheiden sylilapsia niin erikoiseen asemaan, että olisi puoltanut heidän kastamistaan täysin ymmärtämättömässä iässä. Eiköhän hän ole tässä vaiheessa tarkoittanut "pienillä lapsilla" sellaisia lapsia, jotka ovat kasvaneet sen verran, että itsekin ovat alkaneet ymmärtää jotain kastetoimituksen merkityksestä.

Myöhemmin Origenes sitten omaksui toisenlaisen mielipiteen, joka kuvastuu hänen kirjoituksistaan. On näet todettava, että jo Origeneksen aikana hyvin pientenkin lasten kasteita ilmeisestikin esiintyi joidenkin seurakuntien käytännössä.

Origeneksen aikalaisen Hippolytos Roomalaisen teksti hänen kirjastaan "I apostoliki paradosis" "Apostolinen perinne" on erittäin valaiseva. Kirjassaan Hippolytos Roomalainen näet kuvaa sitä kastekäytäntöä, joka oli vallalla Rooman seurakunnassa jo 200- luvun alussa. Tämän kuvauksen mukaan:

"...Kastetta edelsi kolmen vuoden valmistusaika, jona aikana kastekokelaalle opetettiin kristinuskon sisältöä. Kastetta edelsi pahojen henkien karkottamisakti, sitten torstaipäivänä otettu kylpy, ja jälleen uusi henkien karkotusakti. Kastetta edelsi myös kastettavien paasto. Sitten seurasi lauantaiyön valvojaiset Raamatun lukemisineen ja viimeisine opetuksineen, ja vasta sitten päästiin kasteelle.

Kastetoimitukseen keräännyttiin kukonlaulun aikaan (johonkin virtaavan ja puhtaan veden ääreen, myöhemmin kirkkojen kaste-altaille), ja kastettavien oli ensin rukoiltava kasteveden äärellä. Kastettava kääntyi ensin länttä kohti ja kielsi saatanan, sitten hän kääntyi itää kohti ja tunnusti Kristuksen. Jokaisen tuli sanoutua irti saatanasta, lausumalla: "Minä luovun sinusta, saatana ja kaikesta sinun palveluksestasi ja kaikista sinun teistäsi. "

Tämän jälkeen kastettavat voideltiin öljyllä, ja seurakunnan vanhin lausui: "Väistykööt kaikki pahat henget sinusta kauaksi." Tämän jälkeen seurasivat kysymykset uskosta Isään Jumalaan, Jeesuksen Kristukseen, Pyhään Henkeen, pyhään seurakuntaan ja ruumiin ylösnousemukseen. Heiltä kysyttiin heidän uskoaan kolme kertaa. Jos lapset eivät voineet antaa itse kastekysymyksiin vastauksia, sen tekivät vanhemmat heidän puolestaan.

Tätä vaihetta seurasi riisuutuminen. Naisten oli pantava pois kaikki korunsa ja päästettävä hiuksensa valloilleen. Sitten astuttiin veteen. Ensin kastettiin lapset, seuraavaksi kastettiin täysikasvuiset miehet, ja viimeiseksi tuli naisten vuoro. Kastettavat painettiin kolme kertaa veteen. Kastettavat voideltiin taas öljyllä, jonka jälkeen he saivat pukeutua. Kastetta seurasi eukaristian vietto, jolloin leivän ja viinin antamisen välillä kastetuille annettiin myös maidon ja hunajan sekoitusta."

Näin siis edellä Hippolytos Roomalainen.

Erityisen merkittävää Hippolytoksen selostuksessa on maininta lapsista:

"Jos lapset eivät voineet antaa itse kastekysymyksiin vastauksia, sen tekivät vanhemmat heidän puolestaan."

Tässä ei välttämättä edellytetä, että kristittyjen perheisiin syntyneet lapset järjestään kastettiin niin nuorina, etteivät he kyenneet vastaamaan, vaan paremminkin edellytetään, että lasten vastaamattomuus oli poikkeustapaus.

Normaalisti kristittyjen perheisiin syntyneet lapsetkin vastasivat omasta puolestaan, sillä he menivät kasteelle vasta sitten, kun olivat jo tulleet ymmärtävään ikään.

Tätä edellyttää muuten jo kirkkojen kastealtaatkin, joihin kastettavien tuli itse astua, askelma askelmalta syvemmälle astuen, kunnes altaan pohjalle päästyään, altaassa jo odottava piispa tai diakoni painoi kastettavan pään kolmasti veden alle.

Sanatarkempi lainaus Hippolytoksen tekstin eräästä kohtaa kuuluu:

"Kukonlaukun aikaan heidän on ensin rukoiltava veden ääressä. Kun he tulevat veden ääreen, tuon veden tulee olla puhdasta ja virtaavaa. Ja heidän on riisuttava vaatteensa. Pienet lapset on kastettava ensin. Jos he voivat antaa vastauksia omasta puolestaan, he vastaavat itse. Jos eivät voi, vastaukset antakoot vanhemmat tai joku muu perheen jäsen. Seuraavaksi heidän on kastettava täysikasvuiset miehet; ja viimeksi naiset, kun nämä ovat ensin irrottaneet hiuksensa ja laittaneet kultakorunsa syrjään. Kukaan ei saa laskeutua veteen niin, että hänellä olisi mukanaan jokin vieras esine."

Lasten kykenemättömyydellä tarkoitetaan ilmeisestikin sellaisen kristityksi kääntyneen perhekunnan lapsia, joiden molemmat vanhemmat olivat kristityiksi kääntyneitä ja kolmevuotisen kastekoulun juuri käyneitä. Heidän lapsiaan ei ilmeisestikään jätetty enää tähän aikaan Rooman seurakunnassa kasteesta osattomiksi. Kyse on pääsääntöisesti sen ikäisistä pienistä lapsista, jotka saattoivat odotteen mukaan itse antaa vastaukset kastekysymyksiin.

Kuitenkin ilmaisu: "Jos eivät voi, vastaukset antakoot vanhemmat tai joku muu perheen jäsen" viittaa selvästi perhekunta-kasteeseen, jonka yhteydessä kastettiin niinkin pieniä lapsia, jotka eivät kyenneet vielä itse vastaamaan.

Entä, mitä on sanottava kirkkoisä Augustinuksesta joka eli vuosina 354-430 ja väitti Origeneksen tavoin:

"Kirkon tapa kastaa pienokaisia ei ole halveksittava eikä myöskään uskottava, ellei se olisi apostolinen tapa. Kirkko on aina käyttänyt lapsikastetta. Se on aina pitänyt siitä kiinni."

Vastaus löytyy Peter Halldorfin kirjasta, sivulta 176, jossa hän selostaa Augustinuksen syntymän jälkeistä Augustinuksen perheen tilannetta:

"Äiti Monica, oli liittynyt Pohjois-Afrikan kirkkoon ja odotteli sinne miestään, joka oli vasta katekumeeni. Koskapa tuohon aikaan kaste sai odottaa siihen asti, että lapset itse ymmärsivät jotain sen sisällöstä, ei Augustinustakaan oltu kastettu. Mutta kun hän pienenä lapsena sairastui vakavasti, hänen vanhempansa valmistautuivat viemään hänet kasteelle. Hän kuitenkin toipui, ja kastamista lykättiin tuonnemmaksi."

Sivulla 191 Halldorf kertoo kirjassaan, mihin asti "tuonnemmaksi" Augustinuksenkin kastamista lykättiin. Sitä lykättiin aina hänen kristityksi kääntymisensä jälkeiseen aikaan:

"Augustinus oli kääntyessään 32- vuotias. ..."

"Kun syksy vaihtui talveksi, Augustinus palasi kaupunkiin. Hän oli nyt valmis ilmoittautumaan kasteelle. Pääsiäisyönä 387, Milanon keskustan suuren kirkon läheisyydessä olevaan Ambrosiuksen kastekappeliin käy vastakääntyneiden kulkue.

Vannottuaan ensin irtautuvansa perkeleestä ja koko hänen joukkiostaan, Augustinus astuu yksin, alastomana, kylmään veteen verhon takana, joka erottaa miehet ja naiset toisistaan kastekappelissa. Kolmasti piispa upottaa hänet veteen ajan tavan mukaan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. ..."

On pääteltävissä, että Augustinuksen lausumat: "kirkon tapa kastaa pienokaisia..." ja "Kirkko on aina käyttänyt lapsi- kastetta..." ovat koskeneet samanlaisia hätätilanteita, mikä syntyi itse Augustinuksen lapsuudessa.

On myös pääteltävissä, että normaalitapauksissa sellaisten kristittyjen perheidenkin lasten kastetta, jotka olivat syntyneet vanhempien jo ollessa kristittyjä ja kastettuja, lykättiin siihen asti, että lapset itsekin ymmärsivät jotain sen sisällöstä. Tähän poikkeuksen muodostivat ne täydet perhekunnat, joiden kaikki ymmärtävässä iässä olevat jäsenet kääntyivät samaan aikaan kristityiksi. Kastekoulun käytyään koko perhekunta kastettiin, pienet vastaamaan kykenemättömät lapsetkin mukaan lukien.

Turha on kuitenkaan yrittää Augustinukseen vetoamalla raamatullistaa kirkon nykyistä kasteoppia ja kastekäytäntöä, yrittämällä väittää, että oppi ja käytäntö olisi sama kuin ensimmäisten vuosisatojen kirkolla. Nykyajan kirkko kastattaa kaikki jäsenensä ymmärtämättömässä iässä, kun taas alkukirkon jälkeisten ensimmäisten vuosisatojen aikana ymmärtämättömässä iässä olevan kastaminen oli poikkeus.

Augustinuksen mukaan kasteen sakramentti ja sakramentissa oleva voima on erotettavissa toisistaan. Sakramentti itsessään on hänen mukaansa "merkki", sakramentissa oleva "voima" taas vaikuttaa armon, joka synnyttää uudelleen. Tämä Augustinuksen sakramenttinäkemys tuli vallitsevaksi läntisessä kirkossa.

Kun päästiin reformaation aikaan, Augustinusta arvosteltiin näkemyksistään voimakkaasti. 1500 luvun protestanttinen teologi Petrus Vermigli muun muassa totesi:

"Augustinus erehtyi tässä opissa vakavasti, koska hän luki liian paljon kasteen ansioksi. Hän ei tunnusta, että kaste on vain ulkoinen uudestisyntymisen symboli, vaan on sitä mieltä, että kastetuksi tuleminen synnyttää meidät uudelleen, ottaa meidät Jumalan lapsiksi ja me pääsemme Kristuksen perheeseen."

Augustinuksen kristityksi kääntymisen jälkeisestä `Tunnustukset´- kirjan teksteistä ilmenevät puolestaan ne käsitykset, joita Augustinuksella tähän aikaan kasteen merkityksestä oli. Ensiksikin hän sisällytti kasteeseen niidenkin ihmisten uudesti syntymisen jotka olivat jo tulleet uskoon. Tästä ilmenee, että hän erotti varsinaisen uskoon tulon ja kasteen aktin selvästi toisistaan. Uudestisyntyminen merkitsi hänelle kasteen aktin vastaanottamista ja tämän aktin yhteydessä siinä uudestisyntymistä.

Hän kertoo eräästä toisesta:

”Niin pian kuin hän oli perehtynyt pyhän uskon päätotuuksiin, hän, tullakseen uudesti synnytetyksi Rooman ihmeeksi ja seurakunnan sanomattomaksi iloksi, antoi nimensä kastekokelaiden kirjaan” (sivu 255).

Itsestään hän kertoo:

”Mutta etköhän Sinä, armorikas Herra, ole kasteen pyhässä pesussa unohtanut ja antanut anteeksi tätäkin syntiä samalla kuin muutkin kauhistavat ja kuolemanraskaat syntini.” (sivu 290).

Sitten itsestään ja eräistä toisista:

”Ei viipynyt kauan meidän kääntymisemme ja kasteessa tapahtuneen uudestisyntymisemme jälkeen, ennen kuin Sinä vapautit hänetkin lihallisuuden kahleista, ja hänestäkin tuli uskova kristitty…” (sivu 292).

Itsestään ja Alypiuksesta hän kertoo:

”Niin pian kuin sitten tuli aika, jolloin minun piti ilmoittautua kasteelle, jätimme maatilamme ja palasimme Milanoon.

Minun kanssani päätti myös Alypius hakea uudestisyntymistä Sinussa, sitten kun hän oli päässyt siihen nöyryyteen, joka sopii Sinun armosi pyhiin salaisuuksiin,…” (sivu 301).

”Meidät kastettiin ja entisyytemme aiheuttama rauhattomuus katosi. …” sivu 302

Niinhän se on, että entisyyden aiheuttama rauhattomuus katoaa, kun ihminen pyytää hyvää omaatuntoa Jumalalta,kuten Pietari kirjoitti:

”…vesi nyt teidätkin pelastaa kasteena, joka (siis kaste) ei ole lihan saastan poistamista vaan hyvän omantunnon pyytämistä jumalalta…

Miten se alkuaan hengellinen murros jota uudestisyntymiseksi nimitettiin ja ymmärrettiin, saattoi myöhemmin muuttua tarkoittamaan sisällöltään sakramenttimaagista sylilapsikasteen aktia?

Siihen vastaa seuraava teksti, jonka otsikko on: "Kaksi eri käsitystä uudestisyntymisestä."

Itse teksti otsikon alla on seuraava:

"Johanneksen evankeliumin mukaan Herramme sanoi lihansa päivinä joko: "Totisesti totisesti minä sanon sinulle: jos ei joku synny vedestä ja Hengestä, hän ei voi tulla sisälle Jumalan valtakuntaan."

tai:

"Totisesti totisesti minä sanon sinulle: jos ei joku synny Hengestä, hän ei voi tulla sisälle Jumalan valtakuntaan."

Edellisten vaihtoehtojen ero johtuu siitä, että eräät kirkkoisät lainasivat kirjoituksiinsa edellä lainattua virkettä vain `hengestä syntymisestä´ puhuvana. Näissä tekstien mukaan siis sanat `vedestä ja´ (hydatos kai) olisivat puuttuneet niistä Johanneksen evankeliumin käsikirjoituksista joita he käyttivät.

Nestlen Novum- 63 painoksen alaviitteessä on näet tieto, jonka mukaan kirkkoisien Justinuksen ja Origeneen tekstiperinteen perusteella tämä kohta olisi alkuaan puhunut vain Hengestä syntymisestä, siten kuten alun vaihtoehdossa olen esittänyt.

Kreikan alkutekstin sanat: "hydatos kai" olisivat tämän mukaan tekstiin tehty myöhempi lisäys. Asiallisesti kohta tällaisenakin, siis vedestäkin puhuvana, tarkoittaa silti Hengestä syntymistä. Seuraava jae nimittäin selittää, että "vedestä ja Hengestä syntymisessä" (jae 5) on tosiasiassa siinäkin kysymys vain "Hengestä syntymisestä" (jae 6): "Mikä lihasta on syntynyt on liha, mikä Hengestä on syntynyt on henki."

Kaikissa kreikankielisissä tunnetuissa käsikirjoituksissa tekstissä kuitenkin esiintyy nämä sanat, joten lähtekäämme siitä olettamuksesta että ne ovat aitoja Herramme sanoja.

Tällöin on myös minun mielestäni ilmeisen selvää, että sanonta: "jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ..." tarkoittaa veden osalta selvästikin vesikastetta. Tosin monet uskonsuunnat ja jopa raamattuoppineetkin ovat tästä kastemerkityksestä eri mieltä kanssani.

Ilmaisun alkuperäisyyden puolesta todistaa sekin seikka, että monien myöhempien kirkkoisien näkemys uudestisyntymisen ja vesikasteen keskinäisestä yhteen kuuluvuudesta näyttää pohjautuvan juuri tähän Jeesuksen lausumaan.

Kun kysymme, mitä Jeesus itse on asiallisesti ja alkuaan tällä `vedestä syntymisellä´ tarkoittanut, on vastaus seuraava:

Vedestä syntymisellä Jeesuksen on täytynyt viitata sekä Johannes Kastajan, että omienkin oppilaittensa suorittamaan kasteeseen (Joh.4:1-2), ja täksi kasteeksi Nikodeemuksenkin on täytynyt Jeesuksen vastaus mieltää. (Näin Uuras Saarnivaara jo vuonna 1935 kirjassaan `Kaste´ Kun Jeesus mainitsi ensin vedestä syntymisen, sitten Hengestä syntymisen, tämäkin seikka varmentaa asiaa.

Ryrie Study Bible selittää alaviitteessään Johanneksen evankeliumin kohtaa 3:5, esittäen `vedestä´ syntymiselle seuraavat tulkintavaihtoehdot:

3.5 born of water and the Spirit. Various interpretations have been suggested for the meaning here of `water´:

1) refers to baptism as a requirement for salvation. However this would contradict many other NT passages Eph. 2:8-9;

(2) it stands for the act of repentance that John the Baptizer´s baptism signified;

(3) it refers to natural birth (specifically, the fluid released wen the amniotic sac breaks prior to labor);

thus it means `unless one is born the Spirit´;

(4) it means the Word of God, as in 15:3;

(5) it is a synonym for the Holy Spirit and may be translated, `by water, even the Spirit.´

One truth is clear: the new birth is from God though the Spirit.

Vakavasti otettavia tulkintavaihtoehtoja edellä esitetyistä ovat mielestäni seuraavat:

1. Vedestä syntyminen voi viitata pelastumisen edellytykseksi myöhemmin asetettuun kristilliseen vesikasteeseen,

Tai:

2. Johannes kastajan parannuksen vaatimukseen, jonka merkkinä oli Kastajan suorittama kaste,

Tai:

4. Ilmaisu voi todellakin tarkoittaa Jumalan sanaa,

Tai:

Se voi olla synonyymi ilmaisulle `Pyhä Henki´.

Concordia Self-Study Bible esittää alaviitteessään seuraavaa:

3:5 ... born of water and the Spirit. A phrase understood in various ways:

1. It means mush the same as `born of the Spirit´ (v.8; cf. Tit 3:5).

2. Water refers to baptism - that of Jesus and his disciples (v.22; 4:1-2).

Edellä annetaan `vedestä´ syntymiselle vain kaksi vaihtoehtoa:

1. Ilmaisu merkitsee samaa kuin Hengestä syntyminen´,

Tai:

2. Ilmaisu viittaa kasteisiin joita Jeesus lihassa vaelluksensa päivinä oppilaittensa välityksellä suoritti.

Ainakin oman maamme `raskaan sarjan´ selittäjät eli teologian tohtorit kallistuvat ilmeisen selvästi sille kannalle, että `vedestä syntyminen´ kyseisessä kohdassa viittasi alkuaan Johannes Kastajan ja Jeesuksen oppilaiden suorittamiin kasteisiin. Hengen vuodatuksen jälkeen kohtaa sovellettiin myös varsinaiseen seurakunta-ajan kristilliseen kasteeseen.

Edellisestä eroaviakin kantoja jotkut oppineet ovat edustaneet, kuten tulemme jatkon lainauksistani näkemään.

Teologian tohtori Uuras Saarnivaara kirjoitti aikoinaan, vielä vain `pastorina´ ollessaan (vuonna 1935) kirjan, nimeltään: `Kaste uusitestamentillisena ja kansankirkkoamme koskevana kysymyksenä.´

Kirjan sivulta 30 löytyy seuraava teksti:

"Kun Jeesus sanoi, että ellei joku synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan, ei Nikodeemus voinut ymmärtää sanoja `vedestä´ ja `Hengestä´ muuten kuin siten, että Jeesus tarkoitti niillä kastetta, jolla Johannes ja ehkä myös Jeesus opetuslastensa välityksellä kastoivat mielenmuutokseen tulleet ja Messiasta odottavat ja jonka yhteydessä oli puhuttu syntien anteeksiantamuksesta ja Messiaalta saatavasta henkikasteesta. Vesikaste ja siihen liittyvä Pyhän Hengen messiaaninen lahja olivat pelastukseen välttämättömät. Nähtävästi ei Nikodeemus ollut nöyrtynyt kastetta vastaanottamaan. koska Jeesus siitä häntä erityisesti muistutti."

Saksalainen Siegfried Sculz on Johanneksen evankeliumin selitysteoksessaan samoilla linjoilla. Teoksensa sivulla 66 hän kirjoittaa:

"Hyvin todennäköistä on että evankelista viittaa tässä kristilliseen kasteeseen. Viittausta veteen ei tarvitse missään tapauksessa laittaa myöhemmän `kirkollisen redaktion´ tiliin. samoin kuin kasteeseen Johannes viittaa jaksoissa 6:32ss. ja 15:1ss. ehtoolliseen. Ilman kasteen suorittamista ihmiselle ei ole mahdollista `tulla sisään Jumalan valtakuntaan´..."

Mutta palatkaamme takaisin suomalaisiin selittäjiin, ja ottakaamme kolmanneksi `raskassarjalaisten näkemysten´ todistajaksi professori Jukka Thurén. Hän kirjoitti Johanneksen evankeliumin selitysteokseensa (sivulla 61) Johanneksen kohtaan 3:5 selitykseksi seuraavaa:

"5 vedestä ja Hengestä. Jatkosta ilmenee, että Hengestä syntyminen on pääasia. vasta 4. luku paljastaa lukijalle syyn: Jumala on henki ja häntä on palveltava Hengessä. Miksi sitten mainitaan vesi? Sitä ei ole syytä pitää¨ myöhemmän kirkollisen toimittajan lisäyksenä, vaan se kuuluu Joh:n alkuperäiseen tekstiin. Vedestä ja hengestä puhuvat, uutta elämää kuvaavat VT:n kohdat, sellaiset kuin Hes 36:25s, eivät yksin riitä selitykseksi. Joh:n lukija tietää kuitenkin jo, että Johannes kastoi vedellä mutta Jeesus on kastava Hengellä. Kirjoittaja edellyttää, että lukijatkin on kastettu vedellä ja että he ymmärtävät vedestä syntymisen tarkoittavan kastetta. Tämän kohdan sanoma näyttää olevan se, että Jeesuksen käskyyn perustuva vesikaste, jonka lukijat jo tuntevat ja ovat saaneet, ei ole samanlainen kuin Johanneksen kaste. Joh ei sivuuta eikä torju kristillistä vesikastetta vaan julistaa sen `hengellistä´ merkitystä."

Myös Rafael Gyllenberg on kirjoittanut selitysteoksen Johanneksen evankeliumiin. Sen sivulla 71 hän selostaa kohtaa 3:5:

"J. 5 toistaa sen, mikä jo lausuttiin j. 3: Iankaikkisen elämän ehtona on uudestisyntyminen, minkä nyt selitetään merkitsevän samaa kuin syntyä vedestä ja Hengestä. Tämä lausehan olisi helppo ymmärtää, jos siitä puuttuisi `vedestä´ sana. Silloin Joh. asennoituisi yhtä kielteisesti hellenistisen pelastususkon uudestisyntymisoppiin kuin juutalaiseen. Yhtä vähän kuin iankaikkinen elämä saavutetaan kuulumalla Israelin kansaan (vrt. ed.), yhtä vähän siihen päästään mysteeriuskontojen vihkimysten kautta.

Ehtona on Hengestä syntyminen, ja mitä se merkitsee, selviää seuraavasta. Yhtä selvä on ajatus, jos vesi ja Henki yksinkertaisesti tarkoittavat kastetta: kristillinen kaste asetetaan hellenististen vihkimysten tilalle. ...

...Mutta tämä selitys ei tyydytä. Sillä Jh:n käsityksen mukaan kristillinen kaste ei ex opere operato päästä sisälle Jumalan valtakuntaan enempää kuin Israelin kansaan kuuluminen. Tarkoitettiinpa tässä kastetta tai ei, Jeesuksen sanojen ymmärtämisen edellytyksenä on selvyys siitä miksi juuri vesi ja Henki yhdessä ovat uudesti synnyttävä voima.

Kysymyksen valaisemiseksi Odeberg on koonnut juutalaisesta kirjallisuudesta suuren joukon lauselmia, jotka viittaavat siihen, että tässä tarkoitetaan taivaasta tulevaa. elävää ja elämää antavaa vettä. sanat `vedestä ja Hengestä´ voisi ajatuksen puolesta vaihtaa sanoihin: `henkisestä siemenestä´ (ek spermatos pneumatikees), ja tämän tueksi hän viittaa 1 Joh 3:9 (`Ei yksikään Jumalasta syntynyt tee syntiä, sillä Jumalan siemen pysyy hänessä´) ja 1Pt 1:23 (`te, jotka olette uudestisyntyneet, ette katoavaisesta vaan katoamattomasta siemenestä´). ..."

Näin siis Gyllenberg edellä.

Edesmennyt kansankirkkomme papiston opettaja Aimo T. Nikolainen on myös kirjoittanut selitysteoksen Johanneksen evankeliumiin. Sen sivuilla 60 ja 61 hän käsittelee kyseistä kohtaa.

Hän viittaa `moniin (korkeasti oppineisiin) selittäjiin´, jotka `kaikki ovat (nykyään) yhtä mieltä siitä, että veden ja Hengen yhdistelmä tarkoittaa kristillistä kastetta´.

Sitten hän jatkaa:

"Se H. Odebergin nuoruuden tutkimuksen (The Fourt Gospel 1929) selitys, että `vesi´ tarkoittaa tässä taivaallista elämää antavaa tekijää, jumalallista siementä (vrt. 1 Pt 1:23), on yleisesti hylätty. Kristillisen kasteen lisääminen Jh:n tekstiin on ymmärrettävää, koska kristillisessä julistuksessa kastetta oli jo verrattu uudestaan syntymiseen."

Nikolainen siis edellä esitti sellaisen kannan, että sanat `hydatos kai´ (vedestä ja) on todellakin `lisätty´ alkuperäiseen Johanneksen tekstiin.

Jatkossa Nikolainen vielä lainaa oman kantansa tueksi Haenchenia, joka oli seuraavaa mieltä:

"Jumalan valtakunta ei voi olla jotain, johon käydään vain kasteen kautta. Jumalan valtakunta ei ole yhteisö, jonka jäseneksi tullaan kasteessa. On liiallista yksinkertaistamista samastaa `uudestisyntynyt´ ja kastettu kristitty."

Näin siis Nikolainen edellä.

Vedestä syntyminen eli kaste tarkoitti tämän syntymisen prosessin käyntiin laittoa.

Varsinainen Hengestä syntyminen kun oli mahdollista vasta Jeesuksen lunastustyön ja ylösnousemuksen tapahduttua, kuten seuraavat kohdat selvästi osoittavat: Gal. 4: 4 - 6, 1 Piet.1: 3.

Näitten kohtien mukaan pääsimme lapsen asemaan ja saimme lapseuden hengen, Jeesuksen lunastettua kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan lain alaiset. Näin Jumala uudesti synnytti meidät `elävään toivoon Jeesuksen Kristuksen kuolleista nousemisen kautta´.

Mitä uudestisyntymisellä siis tosiasiallisesti on alkuseurakunnan aikana tarkoitettu se, selviää kun sovitamme yhteen kaikki aiheesta puhuvat eri näkökohdat. Lukuun ottamatta kohtaa Matt. 19:28: joka viittaa kuolleista ylösnousemukseen, kaikki muut kohdat selittävät vedestä ja Hengestä syntymisen asiasisältöä. Joh. 1:13 mukaan uudestisyntyminen on "Jumalasta syntymistä", jota edellinen jae kuvaa "oikeudeksi (eksuusian) tulla Jumalan lapseksi." Se tapahtui ja tapahtuu kaikille niille, "jotka ottivat ja ottavat hänet (s.o. Jeesuksen) vastaan", ja näin hänet henkilökohtaisesti vastaanottavina "alkoivat (ja alkavat) uskoa hänen nimeensä."

1 Joh. 5:1 sanookin, että "jokainen joka `uskoo´, että Jeesus on Kristus, on Jumalasta syntynyt", joten uudestisyntyminen on siis uskoon tulemista, jota 1 Piet. 1:3 nimittää "elävään toivoon" uudestisyntymiseksi.

Saman luvun jae 23 sanoo tämän syntymisen tapahtuvan "Jumalan elävän ja pysyvän sanan kautta", jolla tarkoitetaan julistettua ja / tai luettua evankeliumin sanaa (jae 25).

Uudestisyntymistapahtuma edellyttää siis evankeliumin sanoman kuulemista tai lukemista, jonka seurauksena asianosaisessa saattaa tapahtua henkilökohtainen Jeesukseen turvansa asettaminen eli uskoon tuleminen.

Tämä merkitsi samalla Hänen vastaanottamistaan, ja häneen uskossa pukeutumista (kun otettiin uskoon tultaessa kaste Hänen nimeensä: Gal. 3:26 - 27). Uskon ja kasteen vastaanottamisen välittämää uutta hengellistä tilaa nimitettiin vedestä ja Hengestä syntymisen välityksellä tapahtuneeksi, sillä uskoa ja kastetta seurasi välittömästi Pyhän Hengen vuodatus uskoon tulleeseen. Tiit. 3: 5-7.

Tämän uuden hengellisen tilan toinen nimi oli "uudistus" jonka Pyhä Henki (uudesti syntyvään runsaasti vuodatettuna) sai aikaan.

Uudestisyntymisen eli uskoon tulon eräs nimitys on siis "vedestä ja Hengestä syntyminen", joka veden osalta tarkoittanee vesikastetta.

Kastetta vastaanotettaessa tuli kuitenkin alkuseurakunnan aikana muidenkin osatekijöiden olla vastaanottajassa vaikuttamassa, eli evankeliumin sanan uskossa vastaanottamisen oli täytynyt edeltää kastetta.

Tämän uskoon tulemisen prosessin tuli siis olla käynnissä kasteelle tultaessa, ja ilmetä kastettavan uskontunnustuksena kasteen edellä.

Näin oli alussa, ja siksi kastetta nimitettiin "uudesti syntymisen pesoksi / kylvyksi" (to luutron tees palinggenesiaas) Tiit. 3: 5): Tiit. 3: 4 - 7:

"Mutta kun meidän pelastajamme Jumalan hyvyys ja ihmisrakkaus tuli ilmi, ei teoista, joita me vanhurskaudessa teimme, vaan mukaan hänen laupeutensa, hän meidät pelasti, kautta uudesti syntymisen kylvyn ja Pyhän Hengen uudistuksen, jonka hän vuodatti meihin runsaasti, Jeesuksen Kristuksen meidän pelastajamme kautta, jotta vanhurskautettuina hänen armossaan, olisimme perillisiä toivon mukaan iankaikkisesta elämästä."

Uudesti syntyminen merkitsee Uudessa testamentissa siis tietoiseen henkilökohtaiseen uskoon tulemista. Tämän saa aikaan vastaanotettu evankeliumin sana, ja sen sinetöi todeksi Pyhän Henki, josta Hengestä uudestisyntynyt pääsee lupauksen mukaan itsensä kastattamisen jälkeen osalliseksi.

Niin sanotuissa `vapaissa suunnissa´ uudesti syntyminen käsitetään poikkeuksetta hengelliseksi murrokseksi, eli sillä tarkoitetaan yksilön uskoon tuloa, eli tietoista `uudesti syntymistä elävään toivoon.´

Sen sijaan luterilaisille uudesti syntyminen ei merkitse uskoon tuloa vaan sakramenttimaagillista vesikasteen aktia, johon on opillisesti sisällytetty tähän sakramenttimaagilliseen toimitukseen ympätty väite hengellisestä muutoksesta aktia toimitettaessa. Tosin eräät sisällyttävät tuon toimituksen vaikutuksiin myös sylilastenkin uskoon tulon, mutta tämä ei ole suinkaan kaikkien luterilaisten näkemys.

Joka tapauksessa Evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen hyväksymässä kristinopissa sanotaan kohdassa 58 kasteesta:

"Kasteessa toimii Jeesus Kristus itse. Hän uudesti synnyttää meidät siinä, ja ottaa meidät Jumalan lapsiksi ja seurakuntansa jäseniksi. Hän vapauttaa meidät synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta."

On selvää että Evankelis-luterilaisen kirkon oppi tämän kasteessa tapahtuvan uudesti syntymisen kohdalla, on ilmeinen opillinen erehdys.

Näin on laita niiden mielestä jotka pitäytyvät alussa selostamaani hengellisen uudesti syntymisen merkitykseen ja kokemukseen. Näin varsinkin silloin, kun kirkollinen kaste kohdistetaan sylivauvoihin, ja väitetään heissä tapahtuvan se, minkä katekismus väittää tapahtuvaksi.

Uudestisyntymisen henkilökohtaisesti ja hengellisenä kokemuksena Tiituksen kirjeen mallin mukaan (3: 5-7) todeksi elänyt kristitty, kykenee myöntämään katekismuksen väitteen sylivauvakasteessa tapahtuvasta uudesti syntymisestä todeksi korkeintaan vain vertauskuvallisesti tai symbolisesti, ei muuten.

Kirkkoisien lausunnot todistavat, että tämä uudesti syntymistä koskeva kansankirkkomme katekismuksen opillinen erehdys sai alkunsa jo melkein heti apostolisen ajan jälkeen, ja siitä syystä, kun itse kastetta yksinään alettiin nimittämään uudesti syntymiseksi. Näin tapahtui, vastoin Herramme alkuperäistä tarkoitetta tekstissä Joh.3: 3-5.

Vuonna 148 Justinus marttyyri kirjoitti keisari Antonius Piukselle kirjeen, jossa on kaksi mielenkiintoista kohtaa. Toinen niistä kuuluu:

"Meidän joukossamme on monia 6 -70 vuotiaita miehiä ja naisia, jotka jo lapsina ovat tehdyt opetuslapsiksi."

Kun Justinus tässä kirjoittaa "lapsina opetuslapsiksi tehdyistä", lapsikasteen kannattajien puolella ymmärretään mieluusti hänen viittaavan Matteuksen evankeliumin nykymuodon mukaiseen lähetyskäskyyn, jonka mukaan:

"Mentyänne tehkää opetuslapsia kaikista kansoista, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen,..."

Justinuksen tätä kohtaa pyritään siis mieluusti käyttämään kirkon nykyisen lapsikastekäytännön puolustuksena.

On kuitenkin ikävää ja selvään epärehellisyyteen viittaavaa, kun sylilapsikasteen kannattajat pyrkivät visusti salaamaan opetettaviltaan Justinuksen saman kirjeen laajemman kohdan. Tämä laajempi kohta näet paljastaa, mistä Justinuksen kirjeessä tosiasiassa oli kyse: Lukekaamme:

"Minä tahtoisin nyt selittää, kuinka me jotka Kristus on uudistanut, olemme jättäytyneet Jumalalle, jotta ei, jos minä tämän sivuuttaisin, voitaisi minua katsoa epärehelliseksi jossakin kohtaa tätä selontekoani. Kaikkia, jotka ovat tulleet vakuuttuneiksi ja uskovat, että se mitä me opetamme ja puhumme, on totta, ja jotka tunnustavat voivansa elää sen mukaan, opetetaan ensin rukoilemaan ja paastoten pyytämään Jumalalta entisiä syntejään anteeksi.

Ja myös me paastoamme ja rukoilemme yhdessä heidän kanssaan. Sitten me johdatamme heidät johonkin paikkaan jossa on vettä, ja he uudesti syntyvät samalla tavalla kuin mekin uudesti synnyimme. Sillä he vastaanottavat silloin vesipeson kaikkien Isän ja Herran Jumalan nimessä, ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Pyhän Hengen nimessä."

Justinus siis kirjoitti "Kristuksen uudistamista Jumalalle jättäytyneistä, jotka vesikasteensa edellä ovat tulleet vakuuttuneiksi ja uskoviksi. He ovat myös kasteensa edellä tunnustaneet haluavansa ja kykenevänsä elämään kristittyinä. Kasteensa edellä heidän tuli rukoilla ja pyytää Jumalalta entisiä syntejään anteeksi.

On huomioitava, että edellä mainitut Jumalalle jättäytyneet, vakuuttuneiksi ja uskoviksi tulleet, kristittynä elämisen haluaan tunnustavat yksilöt, jotka rukoilevat ja pyytävät Jumalalta syntejään anteeksi, ovat jo tällaisinaan varmaankin (helluntailaistenkin tulkinnan mukaan) uudestisyntyneitä yksilöitä. Silti Justinus tulkitsi heidän uudesti syntymisensä olevan vielä edessä päin, sillä hänen mukaansa uudesti syntyminen todellakin tapahtuu vasta kasteen aktia toimitettaessa eli vesipeson vastaanottamisen yhteydessä, joka toimitettiin Matteuksen evankeliumin mukaisen kolmiyhteys- kaavan arvonimet mainiten.

Edellä lainattu Justinuksen tekstin kohta todella todistaa, että hän uskoi varsinaisen uudestisyntymisen tapahtuvan vedellä kastettaessa, muttei kuitenkaan ilman kastettavan henkilökohtaista uskoa, eli kääntymystä ja uskoon tuloa, joiden tuli edeltää kasteaktia.

Kohta myös todistaa, että Justinus (seurakuntalaisineen) oli ottanut kirjaimellisen vakavasti Johanneksen evankeliumista löytyvän Herramme opetuksen `vedestä ja Hengestä´ syntymisestä. Samalla Justinuksen näkemys uudesti syntymisestä puhuu sen seikan puolesta, että kohdan Joh. 3: 5 kreikankielisen alkutekstin sanat: "hydatos kai" (`vedestä ja´)olisivat alkuaankin kuuluneet jakeen tekstiin.

Justinuksen kirjeen tekstiä ei siis rehellisyyden nimessä käytetä oikein, jos tekstin puhetta `opetuslapseksi tekemisestä´ ja `uudesti syntymisestä´ sovelletaan siten, että teksti tarkoittaisi myös sylivauvojen omaavan `Jumalalle jättäytymisen´, `vakuuttuneiksi ja uskoviksi tulemisen´, `kristittynä elämisen halun´, ynnä muutkin luetellut valmiudet kasteaktiensa edellä.

Näitä valmiuksia ei sylilapsilla ole, ja siksi vaikuttaa siltä, ettei Justinus olisi edes edellyttänyt sylilapsia kastettavan. Jos taas hän on edellyttänyt sylilapsia kastettavan, silloin hän on tarkoittanut uudesti syntymisellä pelkkää kasteaktia, ei sen sijaan mitään tietoista ja todellista hengellistä murrosta tai muutosta.

Sen sijaan noin 30 vuotta myöhemmän Irenaeuksen tekstin tulkinnan suhteen, tilanne on jo toinen.

Irenaeus eli vuosina 140 - 202. Teoksessaan Adversus haereses (lahkoja vastaan) noin vuodelta 177, joka kokonaisuudessaan on säilynyt vain pohjoisafrikkalaisena latinannoksena IV vuosisadalta) hän kohdassa II.22.4 kirjoitti:

"Sen tähden, kun Hän oli Mestari, oli Hänellä myös Mestarin ikä; ei halveksien eikä käyden tietä joka oli yli inhimillisen luonnon, eikä myöskään omassa persoonassaan rikkoen sitä lakia, jonka Hän oli määrännyt ihmissuvulle, vaan pyhittäen jokaisen erikoisen ikäkauden sen yhtäläisyyden kautta; sillä Hän tuli itsensä kautta pelastamaan kaikkia, kaikkia, sanon minä, jotka Hänen kauttaan uudesti syntyvät Jumalalle, imeväisiä lapsia, ja pieniä lapsia, poikia, nuorukaisia ja vanhempia ihmisiä. Sen tähden Hän läpikävi jokaisen ikäkauden: imeväisille Hän tuli imeväiseksi lapseksi, pyhittäen imeväiset; pienten keskuudessa pieneksi, pyhittäen ne, jotka olivat tässä iässä, ja samalla tullen heille hurskauden, vanhurskauden ja alamaisuuden esikuvaksi..."

Tämä Ireneuksen teksti todistaa, että hänkin uskoi kasteessa tapahtuvaan uudestisyntymiseen. Mutta tämän lisäksi hän uskoi muutakin. Kun hän mainitsi rintalastenkin voivan Kristuksen kautta uudestisyntyä Jumalalle, hän ei asiallisesti voinut edes tarkoittaa muuta kuin kastetta. Kaste siis Ireneuksenkin mukaan uudesti synnyttää, ja nyt jopa ilman henkilökohtaista uskoa, koska sylilapsetkin ilmi selvästi saattoivat olla kasteaktin kohteina.

Mutta hänkään ei ilmeisestikään tarkoittanut `uudestisyntymisellä´ mitään toisten huomioimaa ja yksilön itsensä kokemaa hengellistä muutosta tai murrosta, vaan, samoin kuin Justinuskin, pelkkää vesipeson vastaanottamista kasteaktissa.

Ortodoksisen kirkon patrologian oppikirjassa todetaankin:

"Ireneos on ensimmäinen kirkollinen kirjailija, joka todistaa lapsikasteen käytöstä seurakunnassa."

Tämän jälkeen pienten lasten kasteen mainitsee yksi jos toinenkin kirkkoisä. Otan tähän lisäksi vain kaksi merkittävää mainintaa.

Origenes (eli vuosina 185-254) kirjoitti:

"Kirkollisen ohjeen mukaan pitää kastaa myös pieniä lapsia. ... Kirkko on saanut apostoleilta perimätavan kastaa myös pieniä lapsia. ... Koska synnynnäinen saastutus pestään pois kasteen kautta, pienet lapsetkin tulee kastaa. Sillä jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan."

Origeneskin uskoi uudestisyntymisen tapahtuvan kastettaessa, koska hän mainitsikin `vedestä ja Hengestä´ syntymisen, jonka hän edellytti kasteaktissa automaattisesti tapahtuvan. Syyksi pienten lastenkin kastamiseen hän mainitsi `synnynnäisen saastutuksen pois pesemisen´, jonka hän edellytti aktissa tapahtuvan. Origeneksen näkemys tässä kohtaa on jo ilmi selvää `sakramenttimagiaa.´.

Lisäksi hän väittää pienten lasten kastamisen olevan jopa apostoleilta peritty tapa. Kuitenkin Origenekselle omistettu lause pienten lasten kasteen apostoleilta periytymisestä puuttuu alkukielisestä kreikkalaisesta tekstistä. Se esiintyy vain latinankielisessä käännöksessä.

Kun latinaksi kääntäjät (Hieronymus ja Rufinus) lisäksi ovat tunnustaneet tehneensä lisäyksiä Origeneen teksteihin, on epävarmaa onko tämä Origeneen lausuma aito. Siinäkin tapauksessa, että se olisi aito, se ei kuitenkaan vakuuta väitteen todenperäisyydestä, vaan ainoastaan Origeneen uskosta.

Samaa on sanottava Augustinuksesta joka eli vuosina 354-430 ja väitti Origeneksen tavoin:

"Kirkon tapa kastaa pienokaisia ei ole halveksittava eikä myöskään uskottava, ellei se olisi apostolinen tapa. Kirkko on aina käyttänyt lapsikastetta. Se on aina pitänyt siitä kiinni."

Augustinuksenkin kohdalla on todettava samaa kuin jo Justinus marttyyrin kohdalla. Augustinuskaan ei tarkoittanut `uudesti syntymisellä´ yksilön kokemaa hengellistä murrosta, vaan vain itse kasteen aktia, jota aktia uskoon tulon ja hengellisten murroksien tuli normaalisti edeltää.

Augustinuksenkin mukaan "Kristuksen uudistamat Jumalalle jättäytyneet, vakuuttuneiksi ja uskoviksi tulleet, jotka tunnustivat halunsa ja kykynsä elää kristittyinä" ilmoittautuivat kasteelle. Kasteensa edellä he "rukoilivat ja pyysivät Jumalalta entisiä syntejään anteeksi", mutta vasta kasteaktissa he Augustinuksen mukaan uudesti syntyivät.

Tämä käy selvästi ilmi hänen kirjoittamansa `Tunnustukset´ - kirjan monilta sivuilta. Esimerkiksi: 160, 253, 290, 292, 300, 301, 302, 323, 324.

Edellä selostetun valossa voidaan todeta seuraavaa: Kun sylilasten kastamisesta ei vielä Justinuksen ajalta ole selviä todisteita, tapa ei varmuudella silloin vielä ollut käytössä. Kuitenkin Justinuksen sakramenttimaaginen käsitys `uudestisyntymisen´ sisällöstä ja toteutumisesta pelkän kasteaktin tapahtuessa, antaa toisen vaikutelman.

Täten jo hänenkin aikanaan kastettaviin perheisiin kuuluvia sylilapsiakin saatettiin tällä keinoin `tehdä´ opetuslapsiksi ja jopa `uudesti synnyttää.´

Justinuksen ajan jälkeiset kirkkoisät, Irenaeus, Origenes ja Augustinus (ja monet muutkin) sen sijaan jo selvästi todistavat sylilasten kastamisen olevan yleistymässä heidän seurakunnissaan.

Ja kuten jo havaittiin, he väittivät tavan periytyneen jo apostoliselta ajalta, eli sisältyneen niihin perhekuntakasteisiin joista Uusi testamentti mainitsee.

Heidän väitteensä tavan periytymisestä apostoleilta, on totuusarvoltaan kuitenkin hyvin kyseenalainen jollei täysin perätön.

Tapahtui näet siten kuten Kreikan Evankelisen seurakunnan kastekirjassa selostetaan:

"Koska kaste oli näille uskoville välitön heidän uudestisyntymistään seuraava tapahtuma, ensimmäisten vuosisatojen kirkkoisät alkoivat käyttää näitä kahta erillistä ilmaisua samaa merkitsevinä."

Tällä Kreikan evankelisella seurakunnalla on käytössään sylivauvakaste. Silti tämä Kreikan Evankelinen seurakunta torjuu tänäkin päivänä jyrkästi kasteen aktin uudesti synnyttävän vaikutuksen kaikkien aikuisten kohdalla, puhumattakaan siitä, että sylilapsi voisi tämän toimituksen yhteydessä uudestisyntyä elävään toivoon.

He näet pitävät uudestisyntymistä pelastukseen välttämättömänä hengellisenä kokemuksena, eivät sen sijaan vesikasteen aktina.

He siis torjuvat jyrkästi sen `sakramenttimagian´ jonka suuret kirkot ovat tähän toimitukseen sisällyttäneet.

Omalta kohdaltani tunnustan, että Kreikan Evankelisen Seurakunnan sylilasten kasteelle antama merkitys on ainoa merkitys jonka voin hyväksyä Raamatun opetuksen mukaiseksi.

Tässä vielä äskeinen, kyseisen Kreikan seurakunnan kastekirjan lainaus vähän pitemmässä yhteydessään:

"Kun lisäksi on ilmiselvää, että kirkkoisät jotka puhuivat kasteesta, eivät tarkoittaneet sylilapsia vaan ihmisiä, jotka olivat kastehetkellään jo ymmärtävässä iässä, tämän täytyy merkitä seuraavaa: He olivat syntyään joko juutalaisista tai muista kansoista. He olivat uskoneet Kristukseen ja uskon kautta uudestisyntyneet, ja he tulivat kasteen välityksellä julkisesti näkyvän Kristuksen seurakunnan yhteyteen.

Koska kaste oli näille uskoville välitön heidän uudestisyntymistään seuraava tapahtuma, ensimmäisten vuosisatojen kirkkoisät alkoivat käyttää näitä kahta erillistä ilmaisua samaa merkitsevinä. Myöhemmin, kun käsitys mysteerioista valtasi seurakunnan, alettiin luonnehtiman kastettakin mysteerioksi."

Sallinette minun hiukan vielä täsmentää omaa näkemystäni, mitä Raamatun tekstien perusteella kasteesta ajattelen.

Apostolien teoissa kerrotaan Paavalista, joka eräässä vaiheessa kutsui luokseen erään seurakunnan vanhimmat, ja kertoi heille, etteivät he enää näkisi hänen kasvojaan tässä elämässä. Paavali jatkoi, kertoen olevansa syytön kenenkään vereen.

Syynkin hän sitten ilmaisi, sanoen:

"Minä en ole estänyt itseäni vaan olen julistanut teille kaikki Jumalan pelastusneuvonpiteet"

Tuo ilmaisu `pelastusneuvonpiteet´ on muistaakseni vuoden 1913 ilmestyneessä väliaikaisessa Ut:n käännöksessä, ja se on mielestäni erittäin onnistunut.

Evankeliumin julistamisen lisäksi Jumala on siis säätänyt `pelastusneuvonpiteitä´ evankeliumin vastaanottamisen avuksi, auttamaan ihmisiä sisälle pelastukseen.

Näitä tärkeitä Herramme sovitustyön ansion varaan rakentuvia pelastusneuvonpiteitä on mielestäni kolme. Ensimmäisenä usko evankeliumin sanomaan, toiseksi mielenmuutos eli parannus, sillä "mielenmuutosta syntien anteeksi saamiseksi on (Luukkaassa olevan lähetyskäskyn mukaan) saarnattava hänen nimessään kaikille kansoille,alkaen Jerusalemista". Kolmanneksi pelastusnevonpiteeksi on säädetty kaste, jonka vastaanottamisen jälkeen Jumala on luvannut Pyhän Hengen osallisuuden tämän kasteen kautta pelastettujen joukkoon astuville.

Kasteen vastaanottamisen yhteydessä Jumala todella lunastaa lupauksensa, antamalla kastetulle ihmiselle Pyhän Hengen osallisuuden, ja tämän antamisen kautta siirtää ihmisen pelastettujen joukkoon.

Näin toteutuu lupaus: "joka tulee uskovaksi ja tulee kastetuksi, pelastuu."

Uskon ja kasteen keskinäinen järjestys on joissakin Raamatun teksteissä ilmoitettu niin selvästi, että sitä selvemmin sitä ei voitaisi enää ilmoittaa.

Yksi tällainen kohta on Markuksen evankeliumin lähetyskäsky.

Uskon ja kasteen suhteesta on näet tätä Markuksen kohtaa luettaessa otettava huomioon se tilanne, missä Markuksen ilmaisu esiintyy.

Otetaanpa teksti esiin (Markus 16: 15-16) vaikkapa Jumalan kansan Raamatusta:

"Hän sanoi heille: `Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille. Uskoon tullut ja kastettu on pelastuva, mutta epäuskoisena pysynyt tuomitaan kadotukseen."

Kysykäämme, mitähän tämä teksti tosiasiassa tarkoittaa?

Vastaan, että se tarkoittaa ensiksi sitä, että jakeet 15 ja 16 kuuluvat yhteen.

Uskon synty tekstissä johtuu ilmiselvästi siitä saarnasta jota toteuttamaan oppilaat edellisessä jakeessa velvoitettiin.

Teksti edellyttää, että tämän saarnan sisällön kuuleva alkaa uskoa juuri kuulemaansa, ja siihen uskottuaan tulee myös kastetuksi.

Missään nimessä asiaa ei voi kääntää toisin päin, eli siten että kuuloetäisyydelle tulleet uskosta osattomat `otetaan kiinni´ ja kastetaan ensin, ja vasta sen jälkeen heille julistetaan hyvä sanoma uskon synnyttämiseksi.

Jo edellä sanomani pitäisi jokaiselle luetun tekstin ymmärtämiskykyä omaavalle henkilölle valaista sen seikan, miten keinotekoinen onkaan oppi siitä, ettei kohta muka ota mitään kantaa uskon ja kasteen keskinäiseen suhteeseen, ja että muka kaste voisi kohdan tarkoittamana jopa edeltää uskoa.

Kysymys on lähetystilanteen kuvauksesta, jossa luterilaiset eivät itsekään toimi siten, että kastattaisivat pakanat ensin, ja vasta sitten julistaisivat heille evankeliumia.

Minä pidän kreikkalaisia oppineita Uuden testamentin tekstien kielen suhteen suurimmassa arvossa, sillä hehän puhuvat tänäänkin aivan samaa kieltä, millä Uusi testamentti on kirjoitettu.

Sivistyneitten kieli `katharevusa´ on hyvin lähellä koinee- kreikkaa. Kreikkalaiset raamattuoppineet ovat myös aikaansaaneet useita, paitsi käännöksiä, myös Uuden testamentin parafraaseja, joissa he pyrkivät tarkemmin purkamaan sen informaation mikä alkutekstiin sisältyy.

Eräs heistä, nimeltään P. Trempela, Ateenan yliopiston opettajia, on kreikan kielien eri kerrosten tuntemuksessaan ja oppineisuudessaan niitä maailman huippumiehiä, ja hänkin on aikaansaanut Uuden testamentin parafraasin.

Mainittu kohta hänen parafraasissaan kuuluu:

"Ja hän sanoi heille: `Menkää kaikkeen asuttuun maahan ja saarnatkaa evankeliumia koko järkevälle luomakunnalle ja luomukselle. Se joka alkaa uskoa teidän saarnaanne ja tulee kastetuksi, hän pelastuu, se taas joka pysyy epäuskoisena, hänet tullaan tuomitsemaan."

On huomattava että Trempela lisää parafraasiinsa sanat: `se joka alkaa uskoa teidän saarnaanne´ korostaakseen juuri sitä, että tekstin ilmiselvä edellytys on, että uskon syntymisen täytyy edeltää kastetta.

Usko taas syntyy kaikkeen asuttuun maahan saarnaamaan lähetettyjen Herran oppilaiden julistuksesta, jonka sen kuulijat korvillaan kuulevat, ja sydämillään uskovat, ja ilmoittavat juuri syntyneen uskonsa siten, että pyytävät saada tulla kastetuiksi.

Tämän edellä sanotun tiesi Lutherkin, ja `pälkähästä päästäkseen´ hänen täytyi keksiä oppi `sylilapsen omasta uskosta´, kuten hänen tekstistään ilmenee:

"Nyt ei kuitenkaan ketään lapsen asemasta kasteta, vaan se itse kastetaan; sen vuoksi täytyy sen itse evankeliumia uskoa tai sitten kummien valehdella, sanoessaan lapsen puolesta: ´minä uskon´.

No, tässä kohtaa on aivan selvää, että kyllä ne kummit valehtelevat, puhuessaan sylilapsen puolesta perättömiä.

Luther jatkaa hetken päästä:

"Lapset itse uskovat kasteessa ja heillä on oma uskonsa, jonka Jumala heissä vaikuttaa saapuvilla olevien kummien esirukousten kautta ja sen kautta, että nämä tuovat lapsen kasteelle kristillisen seurakunnan uskossa".

Edellä sanotussa se on uskottavaa "että nämä (= kummit) tuovat lapsen kasteelle kristillisen seurakunnan uskossa".

Se sen sijaan ei ole uskottavaa, että "lapset itse uskovat kasteessa ja heillä on oma uskonsa, jonka Jumala heissä vaikuttaa saapuvilla olevien kummien esirukousten kautta."

Jatkossa Luther sitten itse tuo ilmi ehdollisen totuuden:

"Tämän kaiken täytyy olla petosta, ellei lapsella omaa uskoa olisi, ja parempi olisi olla yhtäkään lasta kastamatta, kuin tuolla tavoilla ilvehtiä ja leikitellä Jumalan sanan ja sakramenttien kanssa, ikään kuin Jumala olisi joku narri, (Kaste ja usko. Martti Luther)".

Lopuksi: Jumala ei todellakaan ole `narri´. mutta sen sijaan on sanottava, että Luther itse ja monet kristityt ovat joutuneet narratuiksi, kun ovat uskoneet ja omaksuneet tuollaisen opin sylilapsen omasta uskosta.

Lutherinkin mukaan "parempi olisi olla yhtäkään lasta kastamatta, kuin tuolla tavoilla ilvehtiä ja leikitellä Jumalan sanan ja sakramenttien kanssa", jos sylilapsi ei saisikaan kasteaktin tapahtuessa Jumalan vaikuttamaa `omaa uskoa´, sen kautta että kummit sitä rukoilevat.

Miettikääpä ja käyttäkää `ymmärrystänne´, jonka Jumalan Poika on antanut teille. Onko uskottavaa, että sylivauvoilla on oma usko, vai onko uskottavaa, ettei heillä sitä ole. Lutherinkin mukaan sylilapsikasteen oikeutus seisoo tai kaatuu tämän kysymyksen vastauksen mukana.

Tarkoitukseni on tämän aiheen jatkamisella osoittaa, että alkuseurakunnan uudestisyntymistä koskevalla opetuksella tarkoitettiin elävään uskoon tuloa, eli `uudesti syntymistä elävään toivoon´ (kuten Pietarin kirje asian ilmaisee).

Se uudestisyntymisen merkitys, minkä kirkkoisät käsitteiden sekaantumisen tähden ja jälkeen omaksuivat, oli sisällöltään aivan eri asia. Nyt oli kyseessä ´sakramenttimaaginen´ uudesti syntyminen, jonka kirkkoisät ymmärsivät aina vesikasteen aktissa tapahtuvaksi.

Aikamme vapaiden suuntien uskovat, jotka perustavat näkemyksensä uudestisyntymisestä Uuden testamentin opettamaan `elävään toivoon´ uudestisyntymiseen, jonka heidän oma kokemuksensa todeksi vahvistaa, eivät yleensä noteeraa puhetta kirkkoisien näkemyksen mukaisesta sakramentaalisesta uudestisyntymisestä kasteaktissa.

Suuret kirkot sen sijaan, myös meidän kansankirkkomme, ovat omaksuneet kirkkoisien muokkaaman sakramentaalisen, kasteaktissa tapahtuvan uudestisyntymisen näkemyksen.

Alkuaan hekin, esimerkiksi Justinus Marttyyri, veivät sakramentaalisesti uudesti syntymään eli kasteelle vain henkilöitä, jotka olivat tulleet uskoon, eli tosiasiassa olivat jo kokeneet tai kokemassa hengellisen uudestisyntymisen elävään toivoon.

Kirkkoisät perustivat jopa kastekouluja, joitä käytiin kolme vuotta, ja vasta kun oli käyty läpi kastekoulun opetukset, oppilaat pääsivät kasteelle, sakramentaalisesti uudesti syntymään.

Varsinaiset opilliset vaikeudet alkoivat vasta sitten, kun kristinuskosta tuli valtionuskonto, ja suuret massat vyöryivät kirkkoon. Sen jälkeen kastekoulut lakkautettiin, koska niitä ei enää tarvittu.

Oli näet otettu käyttöön totaalinen sylivauvojen kastaminen, ja heitähän oli turha viedä ennen kastetta kastekouluun kristinuskoa oppimaan.

Kirkolla ei kuitenkaan ollut vaikeuksia soveltaa sakramentaalista uudestisyntymis- näkemystään myös sylivauvakasteeseen. Piti vain unohtaa se, että aikaisemmin tällekin kasteelle päässeet olivat kastekoulun käyneitä ja uskoon tulleita.

Tästedes vain väitettiin, kuten katekismus nykyäänkin väittää, että:

"...sylivauvakasteessa toimii Jeesus Kristus itse. Hän uudesti synnyttää meidät siinä...jne."

Kun nämä sylilapsien kastajat ovat omaksuneet sakramentaalisen kasteaktissa tapahtuvan uudestisyntymisen´ näkemyksen, ja väittävät väittämästä päästyäänkin sylivauvojenkin uudesti syntyvän kasteaktissa, eivät he kykene koskaan saamaan väitteillään vakuuttuneiksi niitä, joilla on kokemuksenaan todellinen hengellinen uudesti syntymisen kokemus `elävään toivoon.´

Useimmat näistä, joilla on kokemus tästä todellisesta uudestisyntymisestä, ovat samalla henkilöitä jotka on vauvoina viety sylivauvakasteelle. He siis tietävät ettei silloin heidän kohdallaan tapahtunut mitään uudestisyntymistä. Sen he kokivat myöhemmin, tullessaan uskoon, ja jopa monien kohdalla riippumatta siitä, menivätkö uskoon tultuaan tai uskoon tulonsa yhteydessä uskovien kasteelle vaiko eivät.

Raimo Poutiainen

Päivityslisäys:

Apostoli Paavalin näkemys ja opetus kasteesta ihmisten pelastusprosessissa.

Kari Kuula, joka on syntynyt Turussa vuonna 1963, on paitsi tietokirjailija, myös Kuopion Puijon Ev.lut. seurakunnan kappalainen, teologian tohtori ja Helsingin yliopiston dosentti.  Kuula valmistui teologian tohtoriksi vuonna 1999 ja Helsingin yliopiston dosentiksi vuonna 2003. Kuula sai vuonna 2007 Lauri Jäntin säätiön kunniamaininnan ansiokkaasta kirjastaan ”Helvetin historia.”.

Vuonna 2001 ilmestyi toinen, teologian tohtori Kari Kuulan kirjoittama merkittävä teos, nimeltään:

”Paavali, kristinuskon ensimmäinen teologi.”

Tämä Kuulan kirja tuo erittäin merkittävällä tavalla esiin kansainvälisesti tunnetun ja tunnustetun tutkimuksen mukaisen totuuden siitä, mitä apostoli Paavali, ensimmäisenä kristillisenä teologina ihmisen pelastusprosessista ajatteli ja opetti.

Kirjan sivulta 232 alkaa kirjan kahdeksas luku, nimeltään ”Kääntyminen kristityksi.” Tämä luku jatkuu aina sivulle 273 asti,

Sivun 232 alaotsikkona on teksti: ”Pelastusprosessin alku”, ja tämän otsikon alla sanotaan muun muassa:

”Paavalille oli hyvin tärkeää, että ihmiset kääntyisivät. Pelastusprosessi alkaa ratkaisevalla tavalla silloin, kun ihminen kääntyy kristityksi, mutta se viedään päätökseen vasta Kristuksen paluun yhteydessä. Siihen asti kristitty kilvoittelee, elääkseen Jumalan tahdon mukaan, ja osallistuu seurakunnan elämään Paavali ei tuntenut ajatusta ihmisestä, joka olisi kristitty tietämättään tai vastoin tahtoaan.”

Sivulla 233 kirjoitetaan:

”Paavali itse ei käyttänyt kovinkaan montaa kertaa klassista kääntymiseen liittyviä’ termejä `kääntyä´ tai `tehdä parannus´, sillä ne eivät kuvanneet riittävän selvästi sitä, mihin ihminen kääntyy ja millä tavalla se tapahtuu. Mieluiten hän käytti kristityksi tulemisesta termiä `uskoa´, `tulla uskoon´. Kristus-sanoman uskominen on sitä, että ihminen tulee Kristuksen omaksi.”

”Apostolin käsitys kasteesta liittyy kääntymiseen, sillä ihmiset kastettiin kääntymisen yhteydessä.”

Sivulta 234 saamme lukea:

”Kääntymisen tarkastelu on hyvä aloittaa tutkimalla Roomalaiskirjeen jaksoa 10:9-17, jossa Paavali esittää uskon Kristukseen tienä pelastukseen. Pelastuksen edellytyksenä on, että joku julistaa sanomaa Kristuksesta. Paavali siteeraa uskontunnustuksen kaltaista tiivistelmää tästä alkukristillisestä julistuksesta:

`Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänen kuolleista, olet pelastuva. Sydämen usko tuo vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen´ (Room 10:9-10).

Suun tunnustus ja sydämen usko tarkoittavat, että ihminen tunnustaa Jumalalle suostuvansa Jeesuksen herruuteen omassa elämässään. Tämä käy ilmi seuraavista jakeista, joissa Paavali selittää kirjoitusten avulla, mitä sydämen usko ja suun tunnustus ovat. Paavalin siteeraaman Jesajan kirjan lause `yksikään joka häneen uskoo, ei joudu häpeään´ (Jes 28:16) tarkoittaa, että sanoma Kristuksesta koskee sekä juutalaisia että kreikkalaisia, sillä Herralta `riittää rikkautta kaikille, jotka huutavat häntä avukseen´. Herra siis auttaa niitä, jotka huutavat häntä avukseen. Tämän Paavali vielä vahvistaa sitaatilla Joelin kirjasta: `Onhan kirjoitettu: jokainen joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu` (Joel 3:5). Tästä käy ilmi, että sydämen usko on Herran huutamista avuksi.”

”Kääntyminen alkaa siitä, että ihminen pyytää Jumalalta, että Kristus tulisi hänen Herrakseen ja pelastaisi hänet synnin ja kuoleman vallasta. Paavali uskoi, että Jumala kuulee tällaisen rukouksen. Kun ihminen huutaa Herraa avuksi, seuraa kokemus Kristuksen kohtaamisesta ja Hengen saamisesta. … Kristus ja Henki eivät ota ihmisiä valtaansa heidän sitä huomaamatta.”

Sivulla 235 kirjan kirjoittaja jatkaa:

”Huomiota herättävää on, että vaikka Paavali viittaa monta kertaa lukijoidensa uskon tien alkuun, hän mainitsee kasteen tässä yhteydessä vain muutaman kerran. Tämä johtuu siitä, että hänelle kaste ei ole tapahtuma, joka liittää ihmisen Kristuksen yhteyteen, vaan kasteen ottaminen on evankeliumin sanoman tottelemista samalla tavalla kuin yritys elää Jumalan tahdon mukaan. Kasteessa kääntyvän ihmisen sisällä tapahtuvasta muutoksesta tehdään julkinen asia (ks. ss 258-259).”

”Ut:ssa – erityisesti Apostolien teoissa – puhutaan usein koko perhekunnan kääntymisestä (Apt 16:15, 32- 33; 18:8; 1. Kor 1:16). Tästä ei pidä tehdä sitä johtopäätöstä, että perheen pään kääntymisen yhteydessä muu talonväki kastettiin kristityiksi heidän tahdostaan ja ymmärryksestään riippumatta. Tietenkin ihannetapauksissa koko perhekunta kääntyi samalla kertaa, mutta aina ’ei näin tapahtunut. Esimerkiksi Filemonin perhekuntaan kuuluneesta orja Onesimoksesta ei tullut kristittyä hänen isäntänsä kääntyessä vaan vasta myöhemmin (ks. Paavalin kirje Filemonille). 1. Korinttilaiskirjeessä Paavali antaa ohjeita sellaiseen tilanteeseen, jossa vain toinen vanhemmista on kristitty. Tämä osoittaa, että koko perhe ei aina kääntynyt samalla kertaa ( 1. Kor 7:12-16). Paavalin soteriologiaan ei sovi ajatus ryhmäkääntymisestä, jossa ryhmän – perhekunnan – johtaja päättäisi toisten puolesta heidän suhteensa Kristukseen.”

”Joskus varhaiskristillisyyden tutkimuksessa kristityksi kääntymisen henkilökohtainen ulottuvuus on jäänyt liian vähälle huomiolle. Antiikin maailmassa ihminen määriteltiin pitkälti sen ryhmän kautta, johon hän kuului. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt, että kristityksi olisi käännytty joukon mukana ilman omaa syvempää ymmärrystä asiasta. Ensimmäisten vuosisatojen aikana kristityksi kääntyminen edellytti perusteelliseen kasteopetukseen osallistumista. Ihminen opetettiin ensin ymmärtämään uskon pääkohdat ja sitten hänet kastettiin kristityksi. varhaiset uskontunnustukset olivat nimenomaan kastetunnustuksia, joiden lausumisen perusteella ihmiset voitiin kastaa. Vasta keskiajan kristillisessä Euroopassa alkukristillinen tietoisen kääntymisen ajatus hiipui vähitellen, kun kristityksi tuleminen liitettiin yhä kiinteämmin kasteen riittiin, jonka katsottiin välittävän pelastuksen kastettavan ymmärryksestä riippumatta.”

Sivulta 237 voimme lukea seuraavaa:

”Paavali ja hänen aikansa juutalaiset eivät päätelleet ennaltamääräämisajatuksen pohjalta, että ihmisellä ei lainkaan olisi vapaata tahtoa suhteessa Jumalaan. Ihmisen ratkaisun ja Jumalan valinnan välille jää siis ratkaisematon jännite. Tämä ei estänyt Paavalia selvästi esittämästä Kristus-sanomaa ihmiselle osoitettuna haasteena tehdä uskonratkaisu. Useimmiten hän puhuikin lukijoidensa uskosta viittaamatta erikseen Jumalan vaikutukseen sen takana. Lisäksi hän kehotti kristittyjä elämään Jumalan tahdon mukaan ikään kuin se olisi heidän omassa varassaan.”

Sivulla 238 tämä teologian tohtori kirjoittaa:

”Paavalin ja koko varhaiskristillisyyden keskeinen kääntymistä ja kristittynä elämistä kuvaava termi on `usko´. …`Usko´ - terminologian painoarvo kristillisyydessä johtuu siitä, että yritys käännyttää ihmisiä Kristuksen oppilaiksi kiteytyi usein haasteeksi `uskoa evankeliumi´. Siksi `uskomisesta´ tuli kääntymistä tarkoittava termi, jossa merkityksessä myös Paavali käyttää sitä ( Room 13:11; 1. Kor 3:5; 15:2,11).”

”Kreikan kielen sanan pistis, `usko´, merkitys riippuu asiayhteydestä. Sana tarkoittaa totena pitämistä, tottelemista ja luottamista. Nämä eri merkitykset liittyvät Paavalilla toisiinsa, sillä `usko´ Kristus-sanomaan merkitsee aina sen totena pitämistä ja tottelemista.”

Kirjasta löytyy sivulta 247 otsikko ”Paavalin kastenäkemys”, jonka alta voimme lukea seuraavaa:

”Myöhemmän teologian kannalta on huomion arvoista, että apostoli viittasi erittäin harvoin kristityksi kääntymiseen puhumalla kasteesta.  Hänelle oli kuitenkin itsestään selvää, että jokainen kristitty on kastettu.”

”Tutkijat ovat esittäneet hyvin erilaisia tulkintoja Paavalin kastekäsityksestä. Tulkintojen kirjon toisessa päässä on varsin sakramentaalinen kastetulkinta, jonka mukaan nimenomaan kasteessa ihminen saa Hengen ja hänet liitetään Kristuksen yhteyteen. Tämän näkemyksen kannattajat katsovat, että aina kun Paavali viittaa uskon prosessin alkuun, hän ajattelee sen tapahtuneen kasteessa. Toinen ääripää on symbolistinen kastenäkemys, jonka mukaan kaste ulkoisena siirtymäriittinä symboloi sitä Kristus-yhteyttä, jonka kastettava on saanut jo ennen kastetta. Kaste ei siis siirrä ihmistä Kristuksen yhteyteen. Tämä selittää sen, miksi Paavali perustelee suhteellisen harvoin kristilliseen elämään liittyviä näkökohtia viittaamalla kasteeseen. Kristityn yhteys Jumalaan ei nimittäin perustu kerran tehtyyn kasteriittiin vaan jatkuvasti koettuun Kristuksen läsnäoloon. Tämä jälkimmäinen vaihtoehto on lähempänä Paavalin näkemystä.”

Kirjansa sivun 248 alareunassa kirjoittaja jatkaa seuraavasti:

”Kristillisen kasteen juuret ovat kuitenkin Johannes Kastajan kastekäytännössä. Johannes Kastaja julisti, että Jumala tulee pian tuomitsemaan väärintekijät, joten ihmisten on syytä kääntyä ja alkaa elää Jumalan tahdon mukaan. Ne, jotka kääntyvät, saavat syntinsä anteeksi, niin että he voivat pelastua tulevalta tuomiolta. Johannes kastoi ne, jotka tekivät parannuksen. Siksi Johanneksen kasteeseen liitettiin ajatus parannuksesta  ja syntien anteeksiantamuksesta. Kaste itsessään ei kuitenkaan välittänyt anteeksiantamusta, vaan ensin kastettava tunnusti syntinsä, ja sitten Jumalan anteeksiantamuksen merkkinä Johannes kastoi tämän (Mark 1:4-5). Kaste oli siis merkki siitä, että ihminen oli kääntynyt.”

Sivulla 249 kirjoittaja jatkaa:

”Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen Jeesuksen oppilaat jatkoivat Johanneksen käytäntöä kastaa kääntyneet. Mutta nyt kääntyminen piti sisällään eettisen mielenmuutoksen lisäksi uskon siihen, että Jeesus on ylösnoussut Messias. Siksi varhaisen kastekaavan mukaan kaste suoritettiin `Kristuksen nimeen´, millä tarkoitettiin, että kyse on Kristukseen viittaavasta kasteesta erotuksena muista kasteista ja puhdistusmenoista ( 1. Kor 1;12; Gal 3:27; Room6:3; Apt 2:38; 8:16; 10:48; Matt 28;19). Ut:ssa ei suoraan kerrota, millä tavalla kaste suoritettiin. Todennäköisesti pyrittiin kastamaan upottamalla, mutta mikäli  se ei ollut mahdollista, pelkkä vedellä valelu riitti. Ensimmäiset kasteohjeet annetaan Didakhessa (n. v. 100). Sen mukaan kaste tuli suorittaa `juoksevassa vedessä´ eli joessa tai lähteessä, mutta jos se ei ole mahdollista, valellaan vettä päähän kolme kertaa (Did 7:1-3)..”

Samalla sivulla jatketaan:

”Emme tiedä kovin tarkasti, mitä merkityksiä kasteelle annettiin Paavalia edeltävässä traditiossa. Todennäköisesti alkuvaiheessa kasteeseen ei liitetty kovin syvällistä teologiaa, van kasteen vastaanottamista pidettiin yhtenä osana kääntymisprosessia. Ensin Kristus-sanoman kuullut ihminen kääntyi Jumalan puoleen, tunnusti Kristuksen Herrakseen ja ilmaisi sen muille kristityille. Sitten hänet kastettiin. Tämän jälkeen hän pyrki elämään Jumalan tahdon mukaan ja osallistumaan seurakunnan kokoontumisiin. Kasteriittiä itseään ei pidetty tapahtumana, joka välitti kääntyvälle Kristuksen, Pyhän Hengen ja syntien anteeksiantamuksen, vaan pikemminkin kasteen vastaanottaminen oli näiden seuraus ja merkki. Koska uskottiin Jumalan tahtovan, että kääntyneet kastetaan, oli kasteen vastaanottaminen luonnollisesti pelastava tapahtuma tai pelastuksen merkki siinä mielessä, että kasteessa ihminen ilmaisi suostuvansa Jumalan tahtoon ja sitoutuvansa Kristus-sanomaan.”

Seuraavalla sivulla (250) kirjoittaja selittää Luukkaan kertomaa Pietarin helluntaisaarnan sisältöä seuraavasti:

”Luukkaan mukaan Pietari sanoi helluntaisaarnassaan: `Kääntykää ja ottakaa kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen´ (Apt 2:38). Usein tämä kohta saa liian suuren painoarvon Apostolien tekojen kasteteologiaa arvioitaessa. Pietarin kehotus ei tarkoita, että kasteriitti ilman tietoista kääntymystä välittäisi Hengen, vaan päinvastoin Henki annetaan ihmiselle, joka kääntyy, ja kuuliaisena sanomalle ottaa vastaan kasteen. Kohdan perusteella ei kuitenkaan voida ajatella, että juuri kasteen toimittaminen välittää kääntyvälle Hengen. Luukkaan teologiassa kaste on siis yksi osa pelastusprosessia. Hän ei johdonmukaisesti esittänyt, että juuri kaste välittää Hengen ja koko pelastuksen, vaan kasteen vastaanottaminen on yksi lenkki pelastustapahtumien sarjassa. Tämän suuntaisesti Paavalikin ajatteli.”

Siirry seuraavaan tekstiin: ”http://koti.mbnet.fi/rape1941/kaste1.htm ”