Uuden testamentin jälkeisen ajan kastesymboliikan valaisemiseksi tämä nyt jäljessä seuraava teksti on erittäin merkitsevä. Löydetyn kastetotuuden vakuudeksikin tätä tekstiä kyllä kelpaa lukea.

Vaikka teksti siis sisältää valtakirkon kasteopetusta noin vuodelta 350 (jolloin kirkko oli jo kehittänyt kastetapahtuman symboliikan kauaksi alkuseurakunnan yksinkertaisuudesta, ja tämä myös ilmenee tekstissä), opetuksesta silti korostuu nekin painotukset, jotka olivat alkuseurakunnan ajalla tärkeitä.

"Pyhä Kyrillios Jerusalemilainen

*

Välihuomautus:

Jerusalemissa tai sen lähiympäristössä vuonna 311 tai 312 syntynyt Kyrillos eli vuoteen 386. Vuonna 349 tai 350 hänet vihittiin Jerusalemin piispaksi. Kyrillos piti vuonna 350 Jerusalemissa Pyhän haudan kirkossa kasteopetuspuheita kahteen otteeseen. Ensin suuren paaston aikana ja sitten vastakastetuille (oikeammin: vastavalaistuille = neofootistoi) pääsiäisviikon aikana. Kyrillos opetti ja oppilaat kirjoittivat kuulemansa muistiin.

Käsillä oleva teksti sisältää kaksi ensimmäistä näistä kaikkiaan viidestä pääsiäisviikon opetuksesta rovasti Johannes Seppälän käännöksenä. Lainaus teoksesta Erga - 98.

Olen katsonut aiheelliseksi esittää tekstiin välihuomautuksia.

*

MYSTAGOGISET OPETUKSET

*

Lähdeteksti: Mistagojike Katikhisis, vivliothiki Ellinon Pateron ke Ekklisistikon Singrafeon, tomos lth, jelasios Kesarias, Kirillos Jerosolimon, Athine 1969, s. 247-262.

=

Mysteerioihin perehdyttävät opetukset, Kreikkalaisten Isien ja Kirkollisten kirjailijoiden kirjasto, nidos 39, Hymyilevä Kesarealainen , Kyrillos Jerusalemilainen, Ateena 1969, nidos 39, sivut 247-262.

Mystagogiset opetukset = Mysteereihin perehdyttävät opetukset: mystagoogoo / Mistagogo = perehdyttää mysteereihin, mystagogia / mistagojia = mysteereihin perehdyttäminen, mysteerion / misterion = salaperäisyys, mysteeri, (usk.) sakramentti.

*

Välihuomautus:

Kun siihen aikaan ei vielä ollut Raamattujen luku- ja jaejakoa, viittaukset tehtiin alla olevalla tavalla.

*

Ensimmäinen opetus vastakastetuille Luetaan Pietarin ensimmäisestä katolisesta kirjeestä, sanoista: "Pitäkää mielenne valppaana ja valvokaa ", kirjeen loppuun.

1. Kirkon todelliset ja rakkaat lapset, jo aiemmin olen tahtonut puhua teille näistä hengellisistä ja taivaallisista salaisuuksista. Mutta kun tiedän varmasti, että näkö on kuuloa paljon luotettavampi, odotin tätä aikaa, kun te jo pystytte ottamaan opastusta vastaan, saadakseni johdattaa teidät tästä illasta paratiisin valoisalle ja ihanalle niitylle. Sitä paitsi jumalallinen ja elävöittävä kaste on tehnyt teidät kykeneviksi omaksumaan jumalallisempiakin salaisuuksia. Koska siis tulee kattaa täydellisemmän opetuksen pöytä, opettakaamme teille tarkoin näitä asioita, jotta näette valon, joka teille on koittanut kasteiltana.

2. Te astuitte ensin kastehuoneen esipihaan ja seistessänne länteen päin kuulitte käskyn ojentaa kätenne ja luopua saatanasta, ikään kuin se olisi ollut läsnä. Teidän tulee tietää, että tämän esikuva on vanhasta historiasta. Sillä kun farao, katkera ja raaka hirmuvaltias, masensi heprealaisten vapaata ja jaloa kansaa, Jumala lähetti Mooseksen viemään heprealaiset pois Egyptin pahasta orjuudesta. Ovenpielet voideltiin karitsan verellä, jotta tuhooja väistäisi taloja, joissa oli verimerkki, ja niin heprealaiset ihmeellisesti vapautuivat. Ja kun farao ajoi vapautettuja takaa ja näki meren käsittämättömästi jakautuvan heidän edessään, hän kuitenkin jatkoi takaa-ajoaan lisäten jälkiä jälkiin ja yhtäkkiä jäi veden alle ja hukkui Punaiseen mereen.

3. Siirry siis kanssani vanhasta uuteen, esikuvasta totuuteen. Aikanaan Jumala lähetti Mooseksen Egyptiin, nyt Isä lähetti Kristuksen maailmaan; silloin viedäkseen ahdistetun kansan pois Egyptistä, nyt jotta Kristus pelastaisi ne, joita maailmassa synti vaivaa. Silloin teurastetun karitsan veri suojasi, nyt on viattoman Karitsan, Jeesuksen Kristuksen verestä tullut pahojen henkien karkottaja. Tyranni vainosi vanhaa kansaa mereen asti, ja röyhkeä, häpeämätön pahuuden päämies ja paha henki seurasi sinua pelastaviin vesiin asti. Toinen upposi mereen, ja tämän hävittää pelastavainen vesi.

4. Kuulethan, miten ojennetuin käsin lausutaan: "Luovun sinusta, saatana." Haluan kertoa senkin, miksi sanotte niin seisoen länteen päin, sillä se on välttämätöntä. Onhan pimeyden ilmeinen sija länsi, ja koska se (saatana) on pimeys, sillä on valtansa pimeydessä. Siksi te vertauskuvallisesti katsotte länteen luopuessanne pimeästä ja synkeästä ruhtinaasta. Mitä kukin siinä seisoessaan sanookaan? Minä luovun sinusta, saatana, sinusta pahasta ja raa'asta hirmuvaltiaasta; en enää pelkää sinun voimaasi. Kristus tuhosi sen, kun tuli osalliseksi minun verestäni ja lihastani ja kärsimystensä kautta teki kuolemallaan lopun kuolemasta, etten iankaikkisesti olisi orja. Minä luovun sinusta, kavalasta ja viekkaasta käärmeestä. Minä luovun sinusta, joka juonitellen ja ystävyyttä teeskennellen toteutat jokaisen rikoksen ja sait meidän esivanhempamme luopumaan kuuliaisuudesta. Minä luovun sinusta, saatana, kaiken pahuuden luojasta ja työtoverista.

5. Sitten seuraavaksi opit sanomaan: "Ja kaikista toimistasi. " Saatanan toimia ovat kaikki synnit, joista pitääkin luopua, aivan niin kuin se, joka pakenee hirmuvaltiasta, pakenee hänen aseitaankin. Kaikenlaiset synnit luetaan siis perkeleen toimiin. Mutta tiedä sekin, että kaikki, mitä olet sanonut, varsinkin sillä peljättävällä hetkellä, on kirjoitettu muistiin, kirjoitettu Jumalan näkymättömiin kirjoihin. Jos jäät kiinni siitä, että teet jotain päinvastaista, saat luopion tuomion. Luovu siis saatanan toimista, nimittäin kaikista järjettömistä teoista ja ajatuksista.

*

Välihuomautus:

Tämä yllä oleva luku jos mikä osoittaa, että kristityn kuului kastetta vastaanottaessaan sitoutua luopumaan syntielämästään, ja alkaa vaeltamaan elämän uutuudessa. Tämä oli todella hyvän omantunnon pyytämistä Jumalalta, eli hyvän omantunnon liiton tekemistä Jumalan kanssa.

*

6. Sitten sanot: "Ja kaikista hänen sanansaattajistaan." Perkeleen sanansaattajia ovat teatterihullutus ja hevoskilpailut, metsästys ja kaikki turhanaikaisuus, josta vapautumista toivoen pyhä sanoo Jumalalle: Käännä katseeni kauas kaikesta turhasta. Älä harrasta mieletöntä teatteria, jossa edessäsi ovat näyttelijäin riettaat kasvot täynnä häväistystä ja kaikenlaista irstautta ja naisellistuneitten miesten typerät hyppelyt. Älä myöskään harrasta niiden hulluutta, jotka antautuvat metsästyksessä pedoille miellyttääkseen kurjaa vatsaansa. Ihastuttaakseen vatsaa ruoalla he itse totisesti joutuvat vatsan hillittömien petojen ruoaksi. On oikein sanoa, että he panevat elämänsä alttiiksi oman jumalansa, vatsansa, tähden. Karta myös hevoskilpailuja, jotka ovat järjettömyyden täyttämää ja sielut sortavaa näytöstä. Kaikki ne ovat perkeleen sanansaattajia.

7. Mutta myös kaikki, mitä tarjotaan epäjumalain temppeleissä ja juhlissa, olipa se lihaa tai leipää tai jotain muuta, joka on turmeltunut saastaisten pahojen henkien kutsumisen kautta, luettakoon perkeleen saattueeseen. Eukaristian leipä ja viini ovat ennen kumarrettavan Kolminaisuuden pyhää kutsumista tavallista leipää ja viiniä, mutta kutsumisen jälkeen leipä muuttuu Kristuksen ruumiiksi ja viini Kristuksen vereksi. Samalla tavalla ruoatkin saattavat kuulua saatanan saattueeseen, sillä vaikka ne luonnoltaan ovat tavallisia, pahojen henkien kutsuminen tekee ne inhottaviksi.

*

Välihuomautus:

Yllä olevassa luvussa esiintyy selvää sakramenttimagiaa, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Eihän se leipä eikä viini tosiasiassa miksikään muutu, vaan ne edustavat Herramme ruumista ja verta vain kuvaannollisesti.

*

8. Sitten sanot: "Hänen palvelemisestaan. " Perkeleen palvelemista on rukoileminen epäjumalien temppeleissä, kaikki mikä tapahtuu elottomien epäjumalien kunniaksi sekä lyhtyjen sytyttäminen ja suitsuttaminen lähteillä ja virtojen rannalla, jollaiseen muutamat uninäkyjen tai pahojen henkien petkuttamina ovat ryhtyneet luullen saavansa ruumiinvaivansakin paranemaan. Sellaiseen älä ryhdy. Ennusmerkkien tutkiskelu, ennustaminen, tulevaisuuden arvaileminen ja amuletit, kukkien terälehtien tulkitseminen, taikuus ja muu pahuuden taito, kaikki se on perkeleen palvelemista. Vältä siis sitä, sillä jos lankeat sellaiseen saatanasta luovuttuasi ja Kristukseen liityttyäsi, saat kokea hirmuvaltiaan entistä katkerampana, koska ennen olit sen oma, mutta olet jättänyt karvaan orjuuden ja se on kovasti suuttunut sinuun. Jäät vaille Kristusta ja paha tulee kiusaamaan sinua. Etkö ole kuullut vanhaa kertomusta Lootista ja hänen tyttäristään? Eikö Loot pelastunutkin tyttärineen, kun pakeni turvaan vuorelle, mutta hänen vaimonsa jähmettyi suolapatsaaksi, iankaikkiseksi muistutukseksi, koska hänellä oli mielessään paha aikomus ja paluu? Ota siis vaari itsestäsi, älä käänny takaisin äläkä "tartu auraan", tämän elämän suolaisiin toimiin, vaan pakene vuorelle Jeesuksen Kristuksen tykö, sillä Hän on käsittä lohkaistu kivi ja hän on täyttänyt koko maailman.

9. Kun luovut saatanasta ja poljet maahan kaikki liitot sen kanssa, pääset vanhasta tuonelayhteydestä ja sinulle aukeaa Jumalan paratiisi, jonka Hän istutti itään ja josta meidän esi-isämme rikkomuksensa tähden karkotettiin. Sen merkiksi sinä käännyt lännestä itään, valon suuntaan. Silloin sinun käskettiin sanoa: "Uskon Isään ja Poikaan ja Pyhään Henkeen ja yhteen katumuksen kasteeseen". Niistä on Jumalan antaman armon mukaisesti sinulle kerrottu aiemmissa opetuksissa laajemmin. 10. Ole siis raittiina näiden sanojen vahvistamana. Vastustajamme perkele, niin kuin vastikään olemme lukeneet, kulkee leijonan tavoin etsien, kenet voisi niellä. Aikaisempina vuosina kuolema voimassaan nieli, mutta uudestisyntymisen pesossa Jumala on pyyhkinyt pois kaikki kyyneleet kaikilta kasvoilta. Ethän sinä enää murehdi riisuttuasi vanhan ihmisen, vaan vietät juhlaa pukeutuneena pelastuksen vaatteeseen, Jeesukseen Kristukseen.

*

Välihuomautus:

On merkittävää, että yllä olevan luvun mukaan kasteelle tulijan tuli julkisesti tunnustaa paitsi uskonsa Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen, myös uskonsa "katumuksen kasteeseen." Kristillinen kaste oli aitona alkuaankin parannuksen eli mielenmuutoksen kaste, ja tässä edellä kuvatussa tunnustuksessa alkuperäisen kasteen merkitysvivahde säilyi näin myöhäiseen aikaan.

Merkittävää on, että Jerusalemilainen uskontunnustuskin mainitsee kasteen ”katumuksen kasteena”, käyttäen luettelemiensa muiden uskon kohteitten lisääksi uskon kohteena myös sanoja:

”...ja yhteen katumuksen kasteeseen, syntien anteeksi antamiseksi.”

Myös toisen kristillisen vuosisadan alkuvuosikymmenillä kirjoitetussa ”Hermaan paimen” - nimisessä kristillisessä tekstissä kaste mainitaan jopa ainoana kristityksi kääntymyksen aktina ja paikkana:

” Sanoin: `Herra, tahtoisin vielä jatkaa kyselemistäni´. `Kysy´, hän vastasi. Sanoin: ´Herra, olen kuullut eräiden opettajien sanovan, ettei ole olemassa mitään muuta kääntymystä kuin se, joka tapahtui silloin kun astuimme veteen ja saimme anteeksiantamuksen aikaisemmista synneistämme.´ Hän sanoi minulle: ´Oikein olet kuullut. Juuri niin asia on. Sillä sen joka oli saanut anteeksiantamuksen, ei pitänyt enää syntiä tehdä, vaan pysyä puhtaudessa´ (31: 1-2).

*

11. Tämä tapahtui eteishuoneessa. Kun Jumalan tahdosta seuraavia salaisuuksia varten astumme kaikkeinpyhimpään, saamme nähdä vertauskuvat, joita siellä toimitetaan. Jumalalle kunnia, valta ja majesteetti, niin kuin Pojalle ja Pyhälle Hengellekin, iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.

Toinen opetus kasteesta.

Luetaan roomalaiskirjeestä, sanoista:

"Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa" sanoihin "te ette ole lain vaan armon alaisia."

*

Välihuomautus:

Kasteessa riisuttiin tietoisesti pois vanha ihminen, mikä yksinkertaisesti tarkoitti parannuksen tekoa eli syntielämästä luopumista. Saatanasta luopuminen merkitsi samaa parannuksen tekemistä, ja tämän tuli tapahtua jo eteishuoneessa. Vasta sitten kun kasteelle pyrkijä oli näin julkisesti tunnustanut olevansa todellakin parannusta tekemässä, hän pääsi eteisestä eteenpäin.

*

1. Jokapäiväinen salaisuuksiin ohjaaminen ja uusien asioiden opettaminen on teille eduksi, nimenomaan teille, jotka olette uudistuneet vanhasta uuteen. Sen tähden minun on välttämätöntä esittää teille eilisestä pyhään salaisuuteen johdattamisesta seuraavaa, jotta tietäisitte, mitä sisemmän huoneen toimitukset merkitsevät.

2. Kun siis astuitte sisään, heititte heti pois viittanne. Se kuvaa vanhasta ihmisestä luopumista tekoineen kaikkineen. Riisuuduttuanne te olitte alastomia siten kuvaten ristillä riippunutta alastonta Kristusta, joka alastomuudellaan riisui vallat ja voimat, joista hän rohkeasti sai voiton ristinpuulla.

Koska vastustavat voimat pesivät meidän jäsenissämme, ei teidän enää ole lupa pukeutua vanhaan viittaanne. En toki tarkoita vaatetta, vaan vanhaa ihmistä, joka on petollisten himojensa vuoksi tuhon oma. Sielun, joka kerran on sen hylännyt, ei tule siihen enää pukeutua, vaan sanoa, niin kuin Kristuksen morsian Laulujen laulussa:

"Minä jo ehdin riisua vaatteeni, miksi pukeutuisin uudelleen?"

Oi ihmeellistä asiaa: te olitte kaikkien nähden alastomia, ettekä hävenneet. Olittehan te totisesti kuvia ensiksi luodusta Aadamista, joka oli paratiisissa alasti eikä tuntenut häpeää.

*

Välihuomautus:

Se mitä eteisessä luvattiin, sen tuli nyt toteutua käytännössä. Tästä symbolina oli viitan poisheitto, joka kuvasi vanhasta ihmisestä luopumista eli parannuksen tekoa.

Vanhaa ihmistä tekoineen ei siis saanut enää tästedes ilmetä kasteelle menevän elämässä. Riisuuntuminen siitä tuli olla lopullista.

*

3. Sitten riisuuntuneina teidät voideltiin manausöljyllä hiuksista varpaisiin, ja niin te tulitte osallisiksi Jeesuksen Kristuksen jalosta oliivipuusta. Sillä kun teidät oli leikattu irti villistä oliivipuusta, teidät oksastettiin jaloon oliivipuuhun ja te pääsitte osallisiksi totisen öljyn yltäkylläisyydestä. Manausöljy on siis vertauskuva osallisuudesta Kristuksen täyteyteen, ja se karkotti teistä vastustavan voiman kaikki jäljetkin. Niin kuin pyhien puhallukset ja Jumalan nimen kutsuminen ankaran liekin tavoin polttavat ja karkottavat pahat henget, samoin manausöljy saa Jumalan kutsumisen ja rukouksen kautta sellaisen voiman, ettei se vain polta ja puhdista syntien jälkiä, vaan karkottaa pahan näkymättömän voimankin.

4. Sen jälkeen teidät saatettiin jumalallisen kasteen pyhälle altaalle, niin kuin Kristus ristiltä odottavaan hautaan. Ja jokaiselta kysyttiin, uskooko hän Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Te lausuitte pelastavan tunnustuksen, ja teidät upotettiin kolmesti veteen ja taas nostettiin ylös. Niin te kuvasitte Kristuksen kolmipäiväistä hautaa. Aivan kuin meidän Vapahtajamme oli kolme päivää ja kolme yötä maan povessa, niin tekin ensimmäisen kerran vedestä noustessanne kuvasitte Kristuksen ensimmäistä päivää maassa ja veteen upotessanne yötä. Niin kuin yöllä ei näe, mutta päivällä elää valossa, samoin tekään ette sukelluksissa nähneet mitään, ikään kuin yöllä, mutta ylös noustuanne olitte taas ikään kuin päivässä. Samalla kertaa te kuolitte ja synnyitte, ja niin pelastava vesi tuli teille sekä haudaksi että äidiksi.

Se, mitä Salomo on sanonut toisista, sopii teihinkin. Hänhän sanoi:

"Aika on syntyä ja aika kuolla.

Teille on tapahtunut päinvastoin: Aika on kuolla ja aika syntyä. Kuolema ja syntymä tapahtuivat yhtaikaa, niin että syntymänne kulki käsi kädessä kuoleman kanssa.

*

Välihuomautus:

Nyt kastealtaalla kysyttiin ainoastaan, uskoiko kastettava Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Kastettava lausui pelastavan tunnustuksen juuri kasteensa edellä: Suun tunnustuksella pelastutaan.

Edellä olevassa luvussa kuvataan selvin sanoin sitä, kuinka tärkeä merkitys uskoon tulleelle kaste on hänen vanhan ihmisensä kuoleman ja hautaamisen symbolina. Myös yhteys Kristuksen kuolemaan ja hautaamiseen korostuu tärkeänä. Merkittävää myös on, että kastettavan kolme kertaa upottamista ei kuvata kolminaisuuden persoonista johtuvana, vaan Herramme Jeesuksen kolmen vuorokauden haudassa olosta johtuvana.

Kastetapahtuma kuvataan kastettavan "vanhan ihmisen" kuoleman ja hautaamisen tapahtumapaikkana. Samalla kertaa tapahtuu vanhan kuolema ja hautaaminen, muuta myös uuden syntyminen. Pelastava vesi on siis kristityksi tulevalle itsensä kastattajalle sekä hauta että äiti.

*

5. Oi outoa ja ihmeellistä asiaa: emmehän me todella ole kuolleet eikä meitä todella ole haudattu emmekä todella ristiinnaulittuina ole nousseet ylös, vaan kuvauksellisesti, mikä kuitenkin on totisesti pelastus. Kristus naulittiin todella ristiin, Hänet haudattiin todella ja Hän nousi todella ylös. Kaikki tämä on meille lahjoitettu, niin että kuvatessamme Hänen kärsimyksiään tulisimme niistä osallisiksi ja totisesti voittaisimme pelastuksen. Oi yletöntä ihmisrakkautta: Kristus otti puhtaisiin käsiinsä naulat ja tunsi tuskaa, mutta minulle on yhteyden kautta lahjoitettu pelastus tuskasta ja kärsimyksestä.

*

Välihuomautus:

Kyrillos tuo nyt ilmi, että kristittyjen kasteessa kuoleminen ja hautaaminen on tosiasiassa kuvauksellista, mutta kuvauksen välittämä pelastus on silti todellinen. Tämä perustuu siihen mitä Herrallemme todella tapahtui.

*

6. Älköön kukaan luulko, että kaste on vain syntien anteeksi saamisen ja lapseksi ottamisen armoa, niin kuin Johanneksen kaste antoi vain synninpäästön. Vaan me tiedämme tarkoin, että samalla kun kaste puhdistaa synneistä ja antaa Pyhän Hengen lahjan, se on myös Kristuksen kärsimysten kuvaus. Sen tähdenhän Paavali huudahti:

"Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan ".

Varmaan hän sanoi tämän joillekuille, jotka luulivat, että kaste päästää synneistä ja ottaa lapseuteen, mutta että sillä ei ole todellista yhteyttä kuvaamiinsa Kristuksen kärsimyksiin.

*

Välihuomautus:

Edellä Kyrillos korostaa kasteen merkitystä. Se on syntien anteeksi saamisen ja Jumalan lapseksi ottamisen paikka, mutta vielä enemmän. Tärkeää on sekin, että kaste on Kristuksen kärsimyksen kuvaus, joka kuitenkin vie kristityn aitoon kohtalonyhteyteen Herransa kanssa.

Kaikki kärsimys ja kuolema tapahtui Herralle todella. Kristitty kokee kasteella vain Herran Jeesuksen kärsimisen ja kuoleman kaltaisuuden. Silti tämä kaltaisuus välittää pelastuksen joka ei ole vain pelastuksen kaltaisuutta vaan totista totta.

*

7. Oppiaksemme, että kaiken, mitä Kristus kesti, Hän meidän tähtemme ja meidän pelastuksenune tähden kärsi todella eikä näennäisesti, ja että me tulemme osallisiksi Hänen kärsimyksistään, Paavali julistaa täysin selvästi:

"Jos me olemme Hänen kanssaan yhteen kasvaneita yhtäläisessä kuolemassa, niin olemme samoin myös yhtäläisessä ylösnousemuksessa."

Oikein on sanoa "yhteen kasvaneita". Tännehän on istutettu totinen viinipuu, ja kasteen yhteyden kautta me olemme kasvaneet yhteen Hänen kuolemansa kanssa. Kiinnitä huolellisesti mielesi apostolin sanoihin. Hän ei sanonut, että olemme yhteenkasvaneet kuolemassa, vaan yhtäläisessä kuolemassa. Kristuksen kuolema oli todellinen, erosihan sielu ruumiista; ja hauta oli todellinen, sillä Hänen pyhä ruumiinsa kiedottiin puhtaaseen pellavavaatteeseen. Kaikki tapahtui Hänelle todella. Me koemme kuoleman ja kärsimyksen kaltaisuuden, mutta pelastus ei ole kaltaisuutta, vaan totta.

8. Tämän opittuanne pitäkää se tarkoin muistissanne, niin että minäkin ansioton voisin sanoa teistä:

"Kiitän teitä siitä, että aina muistatte ja noudatatte niitä opetuksia, jotka olen välittänyt teille. Jumala, joka on siirtänyt meidät kuolemasta elämään, on voimallinen antamaan meidän elää uutta elämää. Hänelle kunnia ja valta nyt ja iankaikkisesti. Aamen.

*

Loppuhuomautus:

Jumala on siirtänyt kristityt kuolemasta elämään. Hän on myös voimallinen vaikuttamaan niin, että kuolemasta elämään siirretyt kykenevät elämään uutta elämää, Pyhän hengen vaikuttamassa Jeesuksen ylösnousemusvoimassa.

Raimo Poutiainen

Siirry seuraavaan tekstiin: ” http://koti.mbnet.fi/rape1941/pyhhena.htm ”

*

Päivityslisäyksenä perusteellisuuteen pyrkivä kasteaiheen tutkistelu:

”Johdannoksi tälle tutkistelulleni.

Eräässä vuoden 2004 alkupuolella kokoontuneessa raamattupiirissä luettiin Raamattua ensimmäisestä korinttilaiskirjeen alusta alkaen, kolme ensimmäistä lukua, jonka jälkeen oli tarkoitus keskustella luetun tekstin pohjalta.

Luetut luvut herättivät mieleeni kysymyksen siitä, miten nykyaikana omassa kotimaassamme Suomessa on mahdollista tulla oikeaksi todelliseksi kristityksi. Itselläni näet oli tarve selvittää, mikä näkemys kristityksi tulosta pitää paikkansa. Sekö näkemys kenties, jonka mukaan Suomen luterilaisen kansankirkon jäsenille syntyneet lapset ovat jo syntyessään kristittyjä? Vai onko kenties se näkemys oikea, jonka mukaan Suomen kansankirkon jäsenten lapset syntyvät kristityiksi heille toimitettavan sylivauvakasteen toimesta?

Onko sen sijaan sellainen näkemys paikkansa pitävä, jonka mukaan ihminen ei Suomessakaan (ei edes kirkon jäseninä olevista vanhemmista syntyessään) synny kristityksi, eikä hänestä tule sylivauvana saamansa kasteenkaan avulla kristittyä, vaan hänen tulee tulla henkilökohtaisen hengellisen herätyksen kautta henkilökohtaiseksi uskovaksi, syntyäkseen hänelle syntyneen uskon välityksellä todelliseksi oikeaksi kristityksi.

Tuossa raamattupiirissä lukemamme Raamatun tekstin opettaman totuuden pohjalta on joka tapauksessa selvää, että kristityksi kääntyneellä `hengellisellä ihmisellä´ on vissi ero siihen `luonnolliseen ihmiseen´ verrattuna, joista apostoli Paavali tuossa tekstissään puhui.

Alkukielen mukaan Paavali puhui tuossa kohdassa oikeastaan `sielullisista ihmisistä´ eli uskosta osattomista ihmisistä, `hengellisten ihmisten´ eli uskoon tulleiden ihmisten, eli toisin sanoen, kristityiksi todella kääntyneiden ihmisten vastakohtina. Paavalin mukaan kristityillä on todellakin jotakin, josta nuo toiset ovat osattomia, nimittäin osallisuus Jumalan Hengestä.

Tämä ero on olemassa nykyäänkin ja jopa silloinkin kun on kyse kirkon jäsenistä. Kirkossa on näet jäseniä, jotka todella ovat hengellisiä ihmisiä, mutta kirkossa on myös jäseniä, jotka ovat vain tuon Paavalin mainitseman luonnollisen eli sielullisen ihmisen tilassa.

Eräät raamattupiirissämme kylläkin esittivät kantansa sen näkemyksen puolesta, jonka mukaan he jo sylivauvoina saadun kasteensa ohessa ovat saaneet myös kaiken muunkin kristitylle tarpeellisen, jopa siis Pyhän Hengen osallisuuden.

Keskustelun kuluessa heillä oli näinollen halu minulle viestittää, että kaikki kirkon jäsenet ovat saaneet, ja saavat jatkuvasti jo sylivauvaikäisinä, eli heille sylivauvaikäisinä toimitettavassa valelukasteessaan kaiken sen, mikä on kristittynä olemiselle tarpeellista.

Kyseisessä tilaisuudessa yksi läsnäolijoista pyysi jopa tuomaan esiin erään hengellisen lehden tuoreen numeron, ja siitä lehdestä hän sitten luki erään papin kirjoituksen, jonka tähän jatkoon nyt lainaan.

Kirjoituksessaan pappi perusteli nuoruuden aikaista, eli oman kastekriisinsä aikana tekemäänsä ratkaisua, eli sylivauvana saamansa `kasteen´ kannalle jäämistään näin:

”Teimmekö väärän ratkaisun? Kaste-kysymystä voi lähestyä monesta suunnasta. Lopulta on vain kaksi suuntaa. Ihmisen suunta ja Jumalan suunta. Ihmisen suunta lähtee aina siitä, että pelastuksen kysymyksessä on ihmisellä pieni osuus. Siihen opetus lapsena kasteessa saadusta armosta sopii huonosti. Mitä osuutta minulla olisi ollut kuukauden ikäisenä? Ei mitään.

Mikä se Jumalan osuus on? Se on vain ja ainoastaan sata prosenttia. Kasteessa joko saadaan anteeksiantamus, Pyhä Henki, usko ja kaikki taivaan aarteet tai sitten ei. Siksi se onkin niin loukkaavaa. Jumala antaa armosta kaiken anteeksi. Jumala tekee ratkaisun minun puolestani. Ihminen pelastuu armosta, uskon kautta Kristuksen työn tähden. Kaste on yhtä täydellinen kuin Kristuksen ristinkuolema. Siksi lapsia kannattaa kastaa ja opettaa uskomaan Jeesukseen.”

Näin siis kuului tuosta lehdestä luettu papin teksti.

Tekstin lukija siis ilmeisesti oletti, että hänen lainaamansa ja lukemansa teksti ratkaisi kysymyksen lopullisesti, eli oli tähän kysymykseen se `niin ja aamen´ eli `piste iin päälle´.

Oma kommenttini luettuun papin tekstiin:

Onhan se todella `ihmeellistä´ jos tämän papin kohdallakin kaikki autuusasiat ratkaistiin hänen kohdaltaan jo silloin kun hän oli vasta `kuukauden´ ikäinen `vauva´, jolloin hän ei vielä itse tajunnut hänelle suoritetun kasteaktin sisällöstä yhtään mitään.

Kun hän vakuutuksensa mukaan sai jo silloin `kaiken anteeksi´ (!?), ja kun hän jo silloin sai (vakuutuksensa mukaan) jopa `uskon´ ja `Pyhän Hengen osallisuuden´ (!?), en voi todellakaan uskoa hänen vakuutuksensa paikkansa pitävyyteen.

Kun Jumala jopa teki `uskonratkaisun´ hänen puolestaan, tarkoittaa tämä sitä, ettei hänen ilmeisesti ole tarvinnut omakohtaista uskonratkaisua elämänsä aikana itse koskaan tehdä.

Tuo pappi jätti kuitenkin minun kaltaiselleni sanojensa epäilijälle tekstissään auki `porsaanreiän`, eli hyvän vaihtoehdon, kirjoittaessaan: ”Kasteessa joko saadaan - tai sitten ei.”

Todellakin! Vaihtoehdot ovat: `joko saadaan´ tai sitten `ei saada´.

Tuon kaikkivoivan kasteen kyseessä ollessa, raamattupiirissämme paikalla ollut epäilijä olikin melkoisen vakuuttunut siitä, ettei tuo pappi (eikä kukaan muukaan) ole koskaan saanut tämän (vielä tajullisen tiedostavan elämän ulkopuolella oleviin sylilapsiin kohdistuneen) kastetoimituksen perusteella yhtään mitään niistä siunauksista, jotka tämä pappi tähän toimitukseen oletti sisältyvän.

Kyllä ne siunaukset joita he ovat saaneet ovat heille kaikille tulleet yksinomaan Kristuksen sovitustyöhön syntyneen ja kohdistuneen uskon perustalta. Tuon sovitustyön näet hekin ovat ymmärtävään ikään tultuaan ja asiasta opetusta saatuaan, uskossa kohdalleen vastaan ottaneet. Näin on tapahtunut siis vasta silloin, kun he ovat tulleet henkilökohtaiseen tiedostavaan uskoon.

Mikä nyt sitten on todella uskottavaa?

Se on mielestäni todella uskottavaa, että kristityn kodin lapset tulevat tosiasiassa uskoon, eivät vielä suinkaan tuon sylivauvoina saadun kasteensa yhteydessä, vaan vasta myöhemmin ymmärtävässä iässä, eli siinä iässä, jolloin he jo kykenevät omaksumaan heille annettua opetusta kristillisyyden sisällöstä.

Edellä esittämäni sylivauvaikäisille suoritetun papillisen kasteuskon esimerkki, ilmensi minun mielestäni siis selvää tuon kasteen merkityksen, mutta varsinkin tuon kasteen vaikutuksen ylikorostamista.

 Kasteen vaikutuksen ylikorostus yleensäkin, mutta varsinkin sylivauvakasteen vaikutuksen ylikorostus on minun mielestäni selvää `sakramenttimagiaa´, jota ylikorostusta Isä Jumala ja Jeesus eivät (kaiken olettamani todennäköisyyden mukaan) allekirjoita.

En näet usko heidän hyväksyvän niitä alkuperäiseen kasteaktiin myöhemmällä ajalla tehtyjä käytäntöjen ja merkityksien muutoksia, joita alkukristillisen ajan jälkeen kasteaktiin on sisällytetty. Tästä syystä kyseisen papin edellä lainatussa mielipiteessä tuskin oli (tuon kasteen vaikuttavan sisällön osalta) totuuden häivääkään.

Myös kastetta koskevissa nettikeskusteluissa jotkut uskovat ovat kovin mielenkiintoisella tavalla ottaneet kantaa aiheeseen.

Eräästä keskustelusta löytyi kysymys, jonka toinen keskustelija esitti toiselle seuraavin sanoin:

"Olisi kätevä tietää, että mitä Sinun kasteessasi on Jumalan edessä tapahtunut,..."

Toinen vastasi, kirjoittaen pitkän ja melko perusteellisen selvityksen omasta kokemuksestaan:

”No, kerrotaanpa lyhyesti kaikin mokomin. Minä olen nimittäin saanut kaksi kastetta. Se ensimmäisen sain muutaman viikon vanhana sylivauvana luterilaisessa kirkossa Helsingissä. Tosin en tiedosta enkä muista tuosta tapahtumasta yhtään mitään, valokuvan tilaisuudesta puuttumisen tähden en edes sitäkään, oliko minulla edes tukkaa vielä siihen aikaan. Siinä kasteessa ei minulle (oletukseni mukaan) todellakaan tapahtunut yhtikäs mitään, paitsi mitä nyt päälakeni ja mahdollinen tukkani vähän taisi kastua.

Kun olin näet tuohon aikaan vielä melkoisesti tiedollisen elämän ulkopuolella oleva, ja ympäristöni tapahtumia tiedostamaton vauva, en oletettavasti osannut muusta ympärilläni oleville viestittää, paitsi ravinnon eli äitini rinnan, tai vaihtoehtoisesti tuttipullon tarpeestani. No, tietysti myös siitä, jos vaippani oli kastunut epämukavan märäksi, ja vaati tuosta syystä vaihtoa. Noitakaan tarpeitani en oletukseni mukaan osannut muulla tavoin ympärilläni oleville ilmaista, kuin sillä vauvojen kielellä, eli itkulla, jolla kaikki vauvat tuossa iässä tarpeistansa reakoivat.

Olenkin melkoisen vakuuttunut, ettei ainakaan minulle tuossa saamassani kasteessa tapahtunut ollenkaan mitään uudestisyntymistä eikä myöskään mitään uskoon tuloa, eikä sitäkään, että olisin jollakin ihmeen tavalla siirtynyt tuon toimituksen vaikutuksesta pimeydestä valkeuteen.

Tulihan sitten noin puolentoista vuosikymmenen kuluttua se rippikoulukin käytyä, mutta siinäkään koulussa en tiedostanut minulle tapahtuneen mitään kasteenliittoni uusimista. Näin siitä syystä, koska en tiedostanut tehneeni silloin pikkupilttinä ollessani, eli silloin kun minut kastettiin, kenenkään kanssa mitään kasteen liittoa.

Jos silloin jotakin liittoa tehtiin, niin siitä olen melkoisen vakuuttunut, etten ainakaan minä itse ole ollut siinä liiton tekemisessä mitenkään eli ollenkaan mukana.

Minulle rippikouluiässä ja jopa rippikoulun yhteydessä tuputetut, mielestäni perättömät ja katteettomat vakuuttelut siitä, mitä minulle oli muka jo kasteessa tapahtunut, saivatkin minut siihen mieleen, että pidin kahteenkymmeneen ikävuoteeni asti koko kristinuskoa vain fossiilisten ihmisten katteettomana uskona perättömyyksiin.

Aivan toinen tilanne syntyi, kun noin kaksikymmentäkesäisenä minut johdatettiin Jumalan armosta ensi kerran kuulemaan sisällöltään toisenlaista puhetta.. Sain kuulla sanoman siitä, ettei oikeassa elävässä kristillisyydessä suinkaan tarvitse tyytyä vain uskomaan katteettomiin vakuutuksiin sylivauvaikäisenä Hengestä syntymisestäni. Sain kuulla, että todellinen uudesti syntymä on kokemus, jossa kristityksi kääntynyt saa Jumalalta kokemuksellisen vakuuden ja sinetin itseensä. Tämän koettuani tuo sinetti ja vakuus oli minullekin tae siitä, että Jeesuksen minussa kristityksi kääntymykseni seurauksena aikaansaama pelastus on todella jumalallista todellisuutta.

Sain näet jo ennen kokemustani kuulla, että kristityksi käännytään siten, että suostutaan mielenmuutokseen eli tuohon kääntymykseen, kolmannelta nimeltään parannuksen tekoon. Sain kuulla, että kääntymyksen osoitukseksi tulee myös suostua vedessä kastettavaksi, koska juuri tuon kasteen seurauksena Jumala on luvannut kääntyvälle antaa kunkin kääntyvän synnit anteeksi.

Sain myös kuulla, että jo helluntaipäivänä Herran apostoli saarnasi siitä, kuinka uskoon kääntymisen, parannuksen teon ja kasteen vastaanottamisen jälkeen Jeesus on luvannut kastaa kääntyneet Pyhällä Hengellä.

Lupaus näet annettiin jo niille miehille, jotka helluntaipäivänä kyselivät: "Miehet, veljet, mitä meidän tulee tehdä". Heille vastattiin Pietarin suulla, uudemman kirkkoraamatun tekstin mukaan: "Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin (eli siis sen jälkeen, kun olette kääntyneet ja kasteen ottaneet) te saatte lahjaksi Pyhän Hengen."

Minulle kerrottiin, että vielä meidänkin päivinämme tuo lupaus pitää paikkansa, eli kuolleista ylösnoussut Herra Jeesus kastaa vieläkin kääntyneet ja itsensä kääntymisensä jälkeen Hänen nimeensä kastattaneet Pyhällä Hengellä. Kaiken tuon kuultuani, päätin, että jos tuo on totta, minäkin haluan siitä osalliseksi päästä.

Jättäydyin siis tuon seurakunnan kokoushuoneen rukousalttarilla Herralle, jolloin siellä puolestani rukoiltiin. Rukoilin myös itse Herraa, tunnustaen Hänelle haluni alkaa uskomaan Häneen, ja haluni saada syntini anteeksi.

Jo viikon kuluttua jättäytymisestäni minut kastettiin Herran nimeen. Ja juuri tuon saman kasteiltani jälkeen, kotiin saavuttuani, kävin iltapalan nauttimisen jälkeen rukoukseen.

Silloin se tapahtui, eli heti vesikasteeni jälkeisenä iltayön tunteina. Silloin Herra Jeesus (joka muuten on ainoa Pyhällä Hengellä kastaja) kastoi minutkin Pyhällä Hengellä.

Voin vakuuttaa, että Pyhän Hengen kasteen saamisessa on kyseessä kokemus, eikä mikään pelkkä oppi Hengen saamisesta. (Joissakin ryhmissä Pyhän Hengen vastaanottaminen saattaa olla vain pelkkä katteeton oppi, jota kätten päälle asettamisen välityksellä jaetaan.)

Kokemus vei sinä yönä unet silmistäni, ja rukousta jatkui pitkälle aamutunneille asti. Viikko kaupalla kokemuksen jälkeen kuljin Helsingin katuja suorastaan Pyhän Hengen läsnäolon aikaan saaman pilven keskellä. Ja paitani sisällä riemuitsi Pyhä Henki, ja todisti minun hengelleni, että minusta oli tullut Jumalan lapsi.

Ymmärtänet ehkä nyt, sinä kyselevä ystäväni, miksi minä pidän noista kahdesta saamastani vesikasteesta vain tuota jälkimmäistä merkittävänä, oikeana ja pätevänä.

Kukaan teistä jotka nimittelette uskoon tulon yhteydessä vastaanotettavaa vesikastetta kasteen uusimiseksi ja se suorittajia uudesti kastajiksi, ette saa minua uskomaan väitteitänne. Minä tiedän, että viikon päästä uskoon tuloni jälkeen vastaanottamani vesikaste oli juuri se oikea kaste, sillä itse Herra sinetöi sen kasteiltanani oikeaksi, minun ylleni vuodattamansa Hengen kautta.”

Edellä lainatusta vastuksesta kyselijälle kävi selvästi ilmi, että vastaajalle vain hänen kristityksi kääntymisensä yhteydessä saamansa kaste oli merkittävä.

*

Monia vuosikymmeniä jatkuneen tätä aihetta koskevien tutkistelun jälkeen olen jopa tullut siihen tulokseen, että suuri osa Suomen kirkon korkeasti oppineista papiston opettajista on aivan samaa mieltä kanssani tämän nyt seuraavan tutkisteluni tuloksista.

Itse asiassa oma argumentointini tästä aiheesta tässä nyt seuraavassa tutkistelussani, pohjautuu suurelta osalta nimenomaan kyseisten korkeasti oppineiden teologian tohtoreiden ja professorien oppikirjoissaan antamiin opetuksiin.

Aloitan, lainaamalla teologian tohtori Kari Kuulan vuonna 2001 ilmestyneestä kirjasta, nimeltään ”Paavali, kristinuskon ensimmäinen teologi” tekstiä, joka tuo erittäin merkittävällä tavalla esiin kansainvälisesti tunnetun ja tunnustetun tutkimuksen mukaisen totuuden siitä, mitä apostoli Paavali, ensimmäisenä kristillisenä teologina ihmisen pelastusprosessista ajatteli ja opetti.

Kirjan sivulta 232 alkaa kirjan kahdeksas luku, nimeltään ”Kääntyminen kristityksi.” Tämä luku jatkuu aina sivulle 273 asti, Sivun 232 alaotsikkona on teksti: ”Pelastusprosessin alku”, ja tämän otsikon alla sanotaan muun muassa:

”Paavalille oli hyvin tärkeää, että ihmiset kääntyisivät. Pelastusprosessi alkaa ratkaisevalla tavalla silloin, kun ihminen kääntyy kristityksi, mutta se viedään päätökseen vasta Kristuksen paluun yhteydessä. Siihen asti kristitty kilvoittelee, elääkseen Jumalan tahdon mukaan, ja osallistuu seurakunnan elämään. Paavali ei tuntenut ajatusta ihmisestä, joka olisi kristitty tietämättään tai vastoin tahtoaan.”

Sivulla 233 kirjoitetaan:

”Paavali itse ei käyttänyt kovinkaan montaa kertaa klassisia kääntymiseen liittyviä’ termejä `kääntyä´ tai `tehdä parannus´, sillä ne eivät kuvanneet riittävän selvästi sitä, mihin ihminen kääntyy ja millä tavalla se tapahtuu. Mieluiten hän käytti kristityksi tulemisesta termiä `uskoa´, `tulla uskoon´. Kristus-sanoman uskominen on sitä, että ihminen tulee Kristuksen omaksi.”

”Apostolin käsitys kasteesta liittyy kääntymiseen, sillä ihmiset kastettiin kääntymisen yhteydessä.”

Sivulta 234 saamme lukea:

”Kääntymisen tarkastelu on hyvä aloittaa tutkimalla Roomalaiskirjeen jaksoa 10: 9-17, jossa Paavali esittää uskon Kristukseen tienä pelastukseen. Pelastuksen edellytyksenä on, että joku julistaa sanomaa Kristuksesta. Paavali siteeraa uskontunnustuksen kaltaista tiivistelmää tästä alkukristillisestä julistuksesta:

”Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänen kuolleista, olet pelastuva. Sydämen usko tuo vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen.” (Room 10: 9-10).

Suun tunnustus ja sydämen usko tarkoittavat, että ihminen tunnustaa Jumalalle suostuvansa Jeesuksen herruuteen omassa elämässään. Tämä käy ilmi seuraavista jakeista, joissa Paavali selittää kirjoitusten avulla, mitä sydämen usko ja suun tunnustus ovat. Paavalin siteeraaman Jesajan kirjan lause ”yksikään joka häneen uskoo, ei joudu häpeään” (Jes 28:16) tarkoittaa, että sanoma Kristuksesta koskee sekä juutalaisia että kreikkalaisia, sillä Herralta ”riittää rikkautta kaikille, jotka huutavat häntä avukseen.” Herra siis auttaa niitä, jotka huutavat häntä avukseen. Tämän Paavali vielä vahvistaa sitaatilla Joelin kirjasta: ”Onhan kirjoitettu: jokainen joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu.” (Joel 3:5). Tästä käy ilmi, että sydämen usko on Herran huutamista avuksi.

Kääntyminen alkaa siitä, että ihminen pyytää Jumalalta, että Kristus tulisi hänen Herrakseen ja pelastaisi hänet synnin ja kuoleman vallasta. Paavali uskoi, että Jumala kuulee tällaisen rukouksen. Kun ihminen huutaa Herraa avuksi, seuraa kokemus Kristuksen kohtaamisesta ja Hengen saamisesta. … Kristus ja Henki eivät ota ihmisiä valtaansa heidän sitä huomaamatta.”

Sivulla 235 kirjan kirjoittaja jatkaa:

”Huomiota herättävää on, että vaikka Paavali viittaa monta kertaa lukijoidensa uskon tien alkuun, hän mainitsee kasteen tässä yhteydessä vain muutaman kerran. Tämä johtuu siitä, että hänelle kaste ei ole tapahtuma, joka liittää ihmisen Kristuksen yhteyteen, vaan kasteen ottaminen on evankeliumin sanoman tottelemista samalla tavalla kuin yritys elää Jumalan tahdon mukaan. Kasteessa kääntyvän ihmisen sisällä tapahtuvasta muutoksesta tehdään julkinen asia. (ks. ss 258-259).

Ut:ssa – erityisesti Apostolien teoissa – puhutaan usein koko perhekunnan kääntymisestä (Apt 16:15, 32- 33; 18:8; 1. Kor 1:16). Tästä ei pidä tehdä sitä johtopäätöstä, että perheen pään kääntymisen yhteydessä muu talonväki kastettiin kristityiksi heidän tahdostaan ja ymmärryksestään riippumatta. Tietenkin ihannetapauksissa koko perhekunta kääntyi samalla kertaa, mutta aina ei näin tapahtunut. Esimerkiksi Filemonin perhekuntaan kuuluneesta orja Onesimoksesta ei tullut kristittyä hänen isäntänsä kääntyessä vaan vasta myöhemmin (ks. Paavalin kirje Filemonille). 1. Korinttilaiskirjeessä Paavali antaa ohjeita sellaiseen tilanteeseen, jossa vain toinen vanhemmista on kristitty. Tämä osoittaa, että koko perhe ei aina kääntynyt samalla kertaa ( 1. Kor 7: 12-16). Paavalin soteriologiaan ei sovi ajatus ryhmäkääntymisestä, jossa ryhmän – perhekunnan – johtaja päättäisi toisten puolesta heidän suhteensa Kristukseen.

Joskus varhaiskristillisyyden tutkimuksessa kristityksi kääntymisen henkilökohtainen ulottuvuus on jäänyt liian vähälle huomiolle. Antiikin maailmassa ihminen määriteltiin pitkälti sen ryhmän kautta, johon hän kuului. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt, että kristityksi olisi käännytty joukon mukana ilman omaa syvempää ymmärrystä asiasta. Ensimmäisten vuosisatojen aikana kristityksi kääntyminen edellytti perusteelliseen kasteopetukseen osallistumista. Ihminen opetettiin ensin ymmärtämään uskon pääkohdat ja sitten hänet kastettiin kristityksi. Varhaiset uskontunnustukset olivat nimenomaan kastetunnustuksia, joiden lausumisen perusteella ihmiset voitiin kastaa. Vasta keskiajan kristillisessä Euroopassa alkukristillinen tietoisen kääntymisen ajatus hiipui vähitellen, kun kristityksi tuleminen liitettiin yhä kiinteämmin kasteen riittiin, jonka katsottiin välittävän pelastuksen kastettavan ymmärryksestä riippumatta.”

Sivulta 237 voimme lukea seuraavaa:

”Paavali ja hänen aikansa juutalaiset eivät päätelleet ennalta määräämisajatuksen pohjalta, että ihmisellä ei lainkaan olisi vapaata tahtoa suhteessa Jumalaan. Ihmisen ratkaisun ja Jumalan valinnan välille jää siis ratkaisematon jännite. Tämä ei estänyt Paavalia selvästi esittämästä Kristus-sanomaa ihmiselle osoitettuna haasteena tehdä uskonratkaisu. Useimmiten hän puhuikin lukijoidensa uskosta, viittaamatta erikseen Jumalan vaikutukseen sen takana. Lisäksi hän kehotti kristittyjä elämään Jumalan tahdon mukaan, ikään kuin se olisi heidän omassa varassaan.”

Sivulla 238 tämä teologian tohtori kirjoittaa:

”Paavalin ja koko varhaiskristillisyyden keskeinen kääntymistä ja kristittynä elämistä kuvaava termi on `usko´. …`Usko´ - terminologian painoarvo kristillisyydessä johtuu siitä, että yritys käännyttää ihmisiä Kristuksen oppilaiksi kiteytyi usein haasteeksi `uskoa evankeliumi´. Siksi `uskomisesta´ tuli kääntymistä tarkoittava termi, jossa merkityksessä myös Paavali käyttää sitä ( Room 13:11; 1. Kor 3:5; 15:2,11).”

”Kreikan kielen sanan pistis, `usko´, merkitys riippuu asiayhteydestä. Sana tarkoittaa totena pitämistä, tottelemista ja luottamista. Nämä eri merkitykset liittyvät Paavalilla toisiinsa, sillä `usko´ Kristus-sanomaan merkitsee aina sen totena pitämistä ja tottelemista.”

Kirjasta löytyy sivulta 247 otsikko ”Paavalin kastenäkemys”, jonka alta voimme lukea seuraavaa:

”Myöhemmän teologian kannalta on huomion arvoista, että apostoli viittasi erittäin harvoin kristityksi kääntymiseen puhumalla kasteesta. Hänelle oli kuitenkin itsestään selvää, että jokainen kristitty on kastettu.

Tutkijat ovat esittäneet hyvin erilaisia tulkintoja Paavalin kastekäsityksestä. Tulkintojen kirjon toisessa päässä on varsin sakramentaalinen kastetulkinta, jonka mukaan nimenomaan kasteessa ihminen saa Hengen ja hänet liitetään Kristuksen yhteyteen. Tämän näkemyksen kannattajat katsovat, että aina kun Paavali viittaa uskon prosessin alkuun, hän ajattelee sen tapahtuneen kasteessa. Toinen ääripää on symbolistinen kastenäkemys, jonka mukaan kaste ulkoisena siirtymäriittinä symboloi sitä Kristus-yhteyttä, jonka kastettava on saanut jo ennen kastetta. Kaste ei siis siirrä ihmistä Kristuksen yhteyteen. Tämä selittää sen, miksi Paavali perustelee suhteellisen harvoin kristilliseen elämään liittyviä näkökohtia viittaamalla kasteeseen. Kristityn yhteys Jumalaan ei nimittäin perustu kerran tehtyyn kasteriittiin vaan jatkuvasti koettuun Kristuksen läsnäoloon. Tämä jälkimmäinen vaihtoehto on lähempänä Paavalin näkemystä.”

Kirjansa sivun 248 alareunassa kirjoittaja jatkaa seuraavasti:

”Kristillisen kasteen juuret ovat kuitenkin Johannes Kastajan kastekäytännössä. Johannes Kastaja julisti, että Jumala tulee pian tuomitsemaan väärintekijät, joten ihmisten on syytä kääntyä ja alkaa elää Jumalan tahdon mukaan. Ne, jotka kääntyvät, saavat syntinsä anteeksi, niin että he voivat pelastua tulevalta tuomiolta. Johannes kastoi ne, jotka tekivät parannuksen. Siksi Johanneksen kasteeseen liitettiin ajatus parannuksesta ja syntien anteeksiantamuksesta. Kaste itsessään ei kuitenkaan välittänyt anteeksiantamusta, vaan ensin kastettava tunnusti syntinsä, ja sitten Jumalan anteeksiantamuksen merkkinä Johannes kastoi tämän (Mark 1: 4-5). Kaste oli siis merkki siitä, että ihminen oli kääntynyt.”

Sivulla 249 kirjoittaja jatkaa:

”Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen Jeesuksen oppilaat jatkoivat Johanneksen käytäntöä kastaa kääntyneet. Mutta nyt kääntyminen piti sisällään eettisen mielenmuutoksen lisäksi uskon siihen, että Jeesus on ylösnoussut Messias. Siksi varhaisen kastekaavan mukaan kaste suoritettiin `Kristuksen nimeen´, millä tarkoitettiin, että kyse on Kristukseen viittaavasta kasteesta. erotuksena muista kasteista ja puhdistusmenoista ( 1. Kor 1;12; Gal 3:27; Room6:3; Apt 2:38; 8:16; 10:48; Matt 28;19). Ut:ssa ei suoraan kerrota, millä tavalla kaste suoritettiin. Todennäköisesti pyrittiin kastamaan upottamalla, mutta mikäli se ei ollut mahdollista, pelkkä vedellä valelu riitti. Ensimmäiset kasteohjeet annetaan Didakhessa (n. v. 100). Sen mukaan kaste tuli suorittaa `juoksevassa vedessä´ eli joessa tai lähteessä, mutta jos se ei ole mahdollista, valellaan vettä päähän kolme kertaa (Did 7:1-3).”

Samalla sivulla jatketaan edelleen:

”Emme tiedä kovin tarkasti, mitä merkityksiä kasteelle annettiin Paavalia edeltävässä traditiossa. Todennäköisesti alkuvaiheessa kasteeseen ei liitetty kovin syvällistä teologiaa, vaan kasteen vastaanottamista pidettiin yhtenä osana kääntymisprosessia. Ensin Kristus-sanoman kuullut ihminen kääntyi Jumalan puoleen, tunnusti Kristuksen Herrakseen ja ilmaisi sen muille kristityille. Sitten hänet kastettiin. Tämän jälkeen hän pyrki elämään Jumalan tahdon mukaan ja osallistumaan seurakunnan kokoontumisiin. Kasteriittiä itseään ei pidetty tapahtumana, joka välitti kääntyvälle Kristuksen, Pyhän Hengen ja syntien anteeksiantamuksen, vaan pikemminkin kasteen vastaanottaminen oli näiden seuraus ja merkki. Koska uskottiin Jumalan tahtovan, että kääntyneet kastetaan, oli kasteen vastaanottaminen luonnollisesti pelastava tapahtuma tai pelastuksen merkki siinä mielessä, että kasteessa ihminen ilmaisi suostuvansa Jumalan tahtoon ja sitoutuvansa Kristus-sanomaan.”

Seuraavalla sivulla (250) kirjoittaja selittää Luukkaan kertomaa Pietarin helluntaisaarnan sisältöä seuraavasti:

”Luukkaan mukaan Pietari sanoi helluntaisaarnassaan: `Kääntykää ja ottakaa kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen´ (Apt 2:38).

Usein tämä kohta saa liian suuren painoarvon Apostolien tekojen kasteteologiaa arvioitaessa. Pietarin kehotus ei tarkoita, että kasteriitti ilman tietoista kääntymystä välittäisi Hengen, vaan päinvastoin Henki annetaan ihmiselle, joka kääntyy, ja kuuliaisena sanomalle ottaa vastaan kasteen. Kohdan perusteella ei kuitenkaan voida ajatella, että juuri kasteen toimittaminen välittää kääntyvälle Hengen. Luukkaan teologiassa kaste on siis yksi osa pelastusprosessia. Hän ei johdonmukaisesti esittänyt, että juuri kaste välittää Hengen ja koko pelastuksen, vaan kasteen vastaanottaminen on yksi lenkki pelastustapahtumien sarjassa. Tämän suuntaisesti Paavalikin ajatteli.”

*

Nyt sitten varsinaisen aiheen tutkisteluun, jonka otsikkona on:  LÖYDETTY KASTETOTUUS.

Tutkistelun sisällysluettelo on seuraava

Osa 1.

SISÄLLYSLUETTELO

Johdannoksi.

Mitä kirkkoisät todistavat?

Mitä apostoliset isät todistavat?

Mitä kirkkohistoria todistaa?

"...vedestä ja Hengestä..."

Alkuperäinen lähetyskäsky.

Matteuksen evankeliumin lähetyskäsky.

Markuksen evankeliumin lähetyskäsky.

Luukkaan evankeliumin lähetyskäsky.

Lähetyskäsky Johanneksen mukaan.

Välimietteitä.

Osa 2.

Kastekäytäntö alkuseurakunnassa.

Apostolien tekojen kastetekstit.

Uuden testamentin kasteopetus.

Lasten suhde Uuden testamentin aikaiseen seurakuntaan.

Vielä hiukan kirkkoisistä.

Kirkkoisien ajasta meidän päiviimme.

Väärinkäsitysten välttämiseksi.

Lähdekirjallisuusluettelo.

AIVAN ALUKSI.

Tämä kotisivutekstini pohjautuu aihetta käsittelevään alkuperäiseen artikkeliini, jossa olen esittänyt raamatunkohtien lainaukset kreikankielisinä, asettaen oman rivienvälisen käännökseni alkutekstin väliin. Kun tässä kotisivuversiossa en katso aiheelliseksi (muuta kuin poikkeustapauksissa) esittää raamatunkohtia kreikankielisinä, suomenkieliset käännökseni perustuvat silti alkuteksteistä sanatarkkuudella tekemiini (sana sanan alta löytyviin) käännöshahmotelmiin. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että suomennoksieni sanajärjestys on pitkälti kreikankielen sanajärjestyksen mukainen.

JOHDANNOKSI.

Kristikunta on jakaantunut vesikastetta koskevassa kannanotossa pääasiassa kahteen leiriin. Vanhat historialliset kirkot ja nuoremmatkin valtionkirkot pitävät käytäntönään joko valelemalla tai vihmomalla suoritettavaa sylilapsikastetta. Käytännössä tämä merkitsee sylilapsien järjestelmällistä kastamista. Uudemmat niin sanotut vapaat suunnat perustautuvat baptistiseen käytäntöön, joka uskonpuhdistuksen aikoihin ilmeni alkuaan niin sanotussa anabaptistisessa liikkeessä. Tämä katsomus hylkää sylivauvojen kasteen, pitäen kastettavan tietoista uskontunnustusta kasteen saamisen edellytyksenä. Suomen maassa luterilaiset edustavat edellistä, helluntailaiset sen sijaan jälkimmäistä katsantokantaa ja käytäntöä. Muitakin on kummankin käytännön kannalla, mutta mainitsin nämä kaksi meidän maassamme suurinta oman käytäntönsä edustajaa. Nämä ryhmittymät ovat jo ehtineet alustusesitelmien pohjalta keskenään keskustelemaan tästä kastekysymyksestäkin. SLEY. julkaisi aikoinaan kirjankin näistä esitelmistä, nimeltään: "Kaste ja usko."

Näissä esitelmissään luterilaiset argumentoivat, puhuen (perättömästi) muka "...lapsen uskosta", ja että muka "uskossa on oleellisinta Jumalan kädessä oleminen." Tämän perusteella muka "pikkulapsikin on kelvollinen kasteelle, tiedollisen elämän puuttumisesta huolimatta." Näin ollen kaste nähdään "Jumalan tekona, joka on yksityisen ihmisen uskosta riippumaton." Puhutaan "uskon ulottuvuuksista, jotka eivät aukene pelkästään ihmisen ymmärrykselle", ja näin ollen "tässä mielessä on pienilläkin lapsillakin (muka) mahdollisuus uskoa." Myös Pyhän Hengen saaminen samaistetaan vesikasteen toimittamisen yhteyteen, ja pidetään sitäkin yleensä selviönä, että sylilapsikin (muka) uudestisyntyy vesikasteen toimittamisen yhteydessä. Lapsikasteen, myös sylilasten kasteen, väitetään jopa periytyvän apostolisen alkuseurakunnan ajalta.

Helluntailaisten esitelmästä käyvät ilmi seuraavat näkemykset: "Vedestä syntyminen" tulkitaan "sanasta syntymiseksi", ja syntien anteeksi saaminen erotetaan kastetapahtumasta erilleen. "Uudestisyntymisen peso" ei myöskään tarkoita kastetta. Kaste sen sijaan on merkinnyt (ja merkitsee tänäänkin) vain "moraalista kannanottoa." Pienet sylilapset eivät kykene uskomaan, ja koska uskominen on kasteen saamisen edellytys, ei luonnollisestikaan ole oikein kastaa sylilapsia. Uudestisyntymisen vaikuttaa sana ja Henki, mutta kasteella ei ole siinä osuutta. Lapsikaste, puhumattakaan sylilasten kasteesta, ei ole periytynyt apostoliselta alkuseurakunnalta, vaan on kasteen myöhempi sovellutus.

Näin tuiki toisistaan eriäviä tulkintoja on mahdoton sovittaa yhteen. Onko silti oletettavissa, että ne molemmat saisivat todellista tukea Raamatun, ennen kaikkea Uuden testamentin teksteistä? Vai onko ehkä niin, etteivät Uuden testamentin tekstit riitä sellaisinaan ratkaisemaan asiaa, ja että tarvitaan lisäksi myös muita, Uuden testamentin ulkopuolisia tekstejä?

MITÄ KIRKKOISÄT TODISTAVAT?

Lainaan seuraavassa vain muutaman, mutta sitäkin merkittävämmän, niin sanottujen "kirkkoisien" todistuksen:

Vuonna 148 Justinus marttyyri kirjoitti keisari Antonius Piukselle kirjeen, jossa on kaksi mielenkiintoista kohtaa. Toinen niistä kuuluu:

"Meidän joukossamme on monia 60 -70 vuotiaita miehiä ja naisia, jotka jo lapsina ovat tehdyt opetuslapsiksi."

Kun Justinus tässä kirjoittaa "lapsina opetuslapsiksi tehdyistä", lapsikasteen kannattajien puolella ymmärretään mieluusti hänen viittaavan Matteuksen evankeliumin nykymuotoisen tekstin mukaiseen lähetyskäskyyn, jonka mukaan:

"Mentyänne tehkää opetuslapsia kaikista kansoista, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen,..."

Justinuksen tätä kohtaa pyritään siis mieluusti käyttämään kirkon nykyisen lapsikastekäytännön perusteluna ja puolustuksena.

On ikävää ja selvään epärehellisyyteen viittaavaa, kun sylivauvakasteen kannattajat pyrkivät visusti salaamaan opetettaviltaan Justinuksen saman kirjeen laajemman kohdan. Tämä laajempi kohta näet paljastaa, mistä Justinuksen kirjeessä tosiasiassa oli kyse:

"Minä tahtoisin nyt selittää, kuinka me jotka Kristus on uudistanut, olemme jättäytyneet Jumalalle, jotta ei, jos minä tämän sivuuttaisin, voitaisi minua katsoa epärehelliseksi jossakin kohtaa tätä selontekoani. Kaikkia, jotka ovat tulleet vakuuttuneiksi ja uskovat, että se mitä me opetamme ja puhumme, on totta, ja jotka tunnustavat voivansa elää sen mukaan, opetetaan ensin rukoilemaan ja paastoten pyytämään Jumalalta entisiä syntejään anteeksi. Ja myös me paastoamme ja rukoilemme yhdessä heidän kanssaan. Sitten me johdatamme heidät johonkin paikkaan jossa on vettä, ja he uudestisyntyvät samalla tavalla kuin mekin uudestisynnyimme. Sillä he vastaanottavat silloin vesipeson kaikkien Isän ja Herran Jumalan nimessä, ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Pyhän Hengen nimessä."

Justinus siis kirjoitti "Kristuksen uudistamista Jumalalle jättäytyneistä, jotka vesikasteensa edellä ovat tulleet vakuuttuneiksi ja uskoviksi. He ovat myös kasteensa edellä tunnustaneet haluavansa ja kykenevänsä elämään kristittyinä. Kasteensa edellä heidän tuli rukoilla ja pyytää Jumalalta entisiä syntejään anteeksi.

Tämä Justinuksen kohta todella todistaa, että hän tosin uskoi uudestisyntymisen tapahtuvan vedellä kastettaessa, muttei kuitenkaan ilman tuota kastetta edeltävää kastettavan henkilökohtaista uskoa, eli kääntymystä ja uskoon tuloa.

Kohta myös todistaa, että Justinus oli ottanut vakavasti Raamattumme evankeliumeista viimeisimmän, eli Johanneksen evankeliumista löytyvän Herramme opetuksen `vedestä ja Hengestä´ uudesti syntymisestä. Samalla Justinuksen näkemys uudesti syntymisestä puhuu sen seikan puolesta, että kohdan Joh. 3: 5 kreikankielisen alkutekstin sanat: "hydatos kai" (`vedestä ja´) olisivat alkuaankin kuuluneet jakeen tekstiin.

Justinuksen kirjeen tekstiä ei siis rehellisyyden nimessä käytetä oikein, jos tekstin puhetta ”opetuslapseksi tekemisestä” sovelletaan siten, että teksti tarkoittaisi myös sylivauvojen oppilaiksi tekemistä.

Mutta 30 vuotta myöhemmän Irenaeuksen tekstin tulkinnan suhteen, tilanne on jo toinen.

Irenaeus eli vuosina 140-202. Teoksessaan Adversus haereses (lahkoja vastaan) noin vuodelta 177 (joka kokonaisuudessaan on säilynyt vain pohjoisafrikkalaisena latinannoksena IV vuosisadalta) hän kohdassa II.22.4 kirjoitti Jeesuksesta:

"Sen tähden, kun Hän oli Mestari, oli Hänellä myös Mestarin ikä; ei halveksien eikä käyden tietä joka oli yli inhimillisen luonnon, eikä myöskään omassa persoonassaaan rikkoen sitä lakia, jonka Hän oli määrännyt ihmissuvulle, vaan pyhittäen jokaisen erikoisen ikäkauden sen yhtäläisyyden kautta; sillä Hän tuli itsensä kautta pelastamaan kaikkia, kaikkia, sanon minä, jotka Hänen kauttaan uudestisyntyvät Jumalalle, imeväisiä lapsia, ja pieniä lapsia, poikia, nuorukaisia ja vanhempia ihmisiä. Sen tähden Hän läpikävi jokaisen ikäkauden: imeväisille Hän tuli imeväiseksi lapseksi, pyhittäen imeväiset; pienten keskuudessa pieneksi, pyhittäen ne, jotka olivat tässä iässä, ja samalla tullen heille hurskauden, vanhurskauden ja alamaisuuden esikuvaksi..."

Tämä Ireneuksen teksti todistaa, että hänkin ilmeisesti uskoi kasteessa tapahtuvaan uudestisyntymiseen. Mutta tämän lisäksi hän uskoi muutakin. Kun hän mainitsi rintalastenkin voivan Kristuksen kautta uudestisyntyä Jumalalle, hän ei asiallisesti voinut edes tarkoittaa muuta kuin kastetta. Kaste siis Ireneuksenkin mukaan uudestisynnyttää, ja nyt jopa ilman henkilökohtaista uskoa, koska sylilapsiakin oli alettu kastaa.

Ortodoksisen kirkon patrologian oppikirjassa todetaankin:

"Ireneos on ensimmäinen kirkollinen kirjailija, joka todistaa lapsikasteen käytöstä seurakunnassa."

Tämän jälkeen pienten lasten kastetta puolustaa yksi jos toinenkin kirkkoisä. Otan tähän lisäksi vain kaksi merkittävää mainintaa.

Origenes (eli vuosina 185 - 254) kirjoitti:

"Kirkollisen ohjeen mukaan pitää kastaa myös pieniä lapsia. ... Kirkko on saanut apostoleilta perimätavan kastaa myös pieniä lapsia. ... Koska synnynnäinen saastutus pestään pois kasteen kautta, pienet lapsetkin tulee kastaa. Sillä jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan."

Origeneskin siis uskoi uudestisyntymisen tapahtuvan kastettaessa. Lisäksi hän väittää pienten lasten kastamisen olevan jopa apostoleilta peritty tapa.

Kuitenkin Origenekselle omistettu lause pienten lasten kasteen apostoleilta periytymisestä puuttuu alkukielisestä kreikkalaisesta tekstistä. Se esiintyy vain latinankielisessä käännöksessä.

Kun latinaksi kääntäjät (Hieronymus ja Rufinus) lisäksi ovat tunnustaneet tehneensä lisäyksiä Origeneen teksteihin, on epävarmaa, onko tämä Origeneen lausuma aito. Siinäkin tapauksessa, että se olisi aito, se ei kuitenkaan vakuuta väitteen todenperäisyydestä, vaan ainoastaan Origeneen uskosta.

Samaa on sanottava Augustinuksesta joka eli vuosina 354 - 430 ja väitti Origeneksen tavoin:

"Kirkon tapa kastaa pienokaisia ei ole halveksittava eikä myöskään uskottava, ellei se olisi apostolinen tapa. Kirkko on aina käyttänyt lapsikastetta. Se on aina pitänyt siitä kiinni."

'Edellä selostetun valossa voidaan todeta seuraavaa: Kun sylilasten kastamisesta ei vielä Justinuksen ajalta ole selviä todisteita, tapa ei varmuudella silloin vielä ollut käytössä siinä kristillisessä yhteisössä jossa hän eli ja vaikutti.

Justinuksen ajan jälkeiset kirkkoisät, Irenaeus, Origenes ja Augustinus (ja monet muutkin) sen sijaan jo selvästi todistavat sylilasten kastamisen olleen käytössä jo heidän aikanaan. He myös uskoivat tavan periytyneen apostoleilta ja kykenevän ilmeisesti uudesti synnyttämään myös sylilapsen ikäiset.

Heidän väitteensä tavan periytymisestä apostoleilta on kuitenkin asetettu totuusarvoltaan kyseenalaiseksi.

ENTÄ, MITÄ APOSTOLISET ISÄT TODISTAVAT?

Apostolisten isien kirjoituksiin kuuluu joukko tekstejä, joista vanhimmat ovat samalta ajalta kuin Uuden testamentin nuorimmat tekstit. Nämä tekstit ovat siis vanhempia kuin edellä lainatut kirkkoisien maininnat, josta syystä niiden todistuksella on varteenotettava painoarvo. Lainaan näistäkin vain pari merkittävää tekstiä.

" Didakhee" = Opetus, kahdentoista apostolin opin" nimellä kulkeva kirjoitus (noin vuodelta 100), sanoo:

"Ennen kastetta paastotkoot kastaja ja kastettava, sekä jotkut muut lisäksi, jos mahdollista. Kastettavan käske paastota päivä tai kaksi ennen toimitusta."

Kun kastettavalle annetaan kehotus paastota ennen kastetoimitusta (eikä puhuta mitään poikkeuksen muodostavista kastettavista, joita paastokäsky ei koske), näyttää ilmeisen selvältä, että teksti tarkoittaa kastettujen olleen jo sellaisessa iässä, jossa paastoaminen oli jo mahdollista. Kastettavien oletettiin siis varttuneen jo tietoiseen, ymmärtävään ikään, eli olevan evankeliumin sanoman ymmärryksellä vastaanottaneita henkilöitä.

Vuosiin 117 - 135 ajoitettu "Barnabaan kirje" puolestaan sanoo:

"Autuaat ne, jotka ovat panneet toivonsa ristiin, ja sitten astuneet veteen."

"Me astumme veteen täynnä syntiä ja saastaa, mutta nousemme siitä sydämessämme hedelmä, nimittäin pelko, ja hengessämme toivo Jeesukseen."

Tässä edellytetään veteen eli kasteelle astuvalta sitä, että hän on ensin asettanut toivonsa ristiin eli Jeesuksen sovituskuolemaan. Teksti edellyttää kastettavan myös itse astuvan veteen, ja myös nousevan kasteelta omin jaloin, hengessään toivo Jeesukseen. Näitä edellytyksiä voidaan soveltaa vain sellaisiin henkilöihin, jotka ovat jo siinä iässä että ovat tietoisesti vastaanottaneet evankeliumin sanoman.

Jo tähänastinen tutkistelumme siis osoittaa, että kastekäsityksissä ja kastekäytännöissäkin on jo varhain ilmennyt muuttumista ja hajontaa. Näin sitä koskien, mitä itse kaste merkitsi, ja ketkä katsottiin kasteelle kelvollisiksi.

Seuraava lyhyt katsaus kirkkohistoriaan kertoo saman huomion.

MITÄ KIRKKOHISTORIA TODISTAA?

Kastekäsitysten ja käytännön muutoksia selostaa mainiosti myös luterilais-protestanttinen Christensen-Göransson:in Kirkkohistorian ensimmäinen osa.

Apostolista aikaa käsittelevässä luvussa (vuodet 30 - 64) selostetaan:

"Ne, jotka olivat kääntyneet, ja saaneet uskon ristiinnaulittuun Jeesukseen, ottivat vastaan kasteen. ... Kristillinen kaste tajuttiin tapahtumaksi, jossa annettiin synnit anteeksi, ja otettiin kastettu Messiaan pelastettujen joukkoon. ... Koska pelastus kuitenkin perustui Jeesukseen, suoritettiin kaste Jeesuksen nimeen, mikä merkitsi sitä, että kastettu oli hänen omaisuuttaan, ja oli hänen suojeluksessaan."

Apostolien jälkeistä aikaa (vuodet 64 - 140) käsittelevä luku puolestaan selostaa:

"Katekumenaattia pidettiin välttämättömänä valmentautumisena kasteen vastaanottamiseen. Se, joka saatuaan opetusta kristinuskon uskonnollisesta ja eettisestä sisällöstä, oli luvannut uskoa ja elää kristittynä, pääsi kasteelle. ... Sen jälkeen kun kastettava oli vastannut myöntävästi kasteen toimittajan kysymykseen, uskoiko hän Isään Jumalaan, Poikaan ja Pyhään Henkeen, hänet kastettiin, mikä tapahtui yleensä upottamalla. ... ...Kaste tapahtui Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen - tämä syrjäytti apostolien jälkeisellä ajalla lähes kokonaan kasteen Jeesuksen nimeen. Aikuiskaste oli vallitseva. Varmasti ei voida sanoa, kastettiinko lapsia lainkaan."

Ajasta, jolloin kristinuskosta tuli valtakunnan uskonto (vuodet 311 - 395), luemme:

"Katekumenaatti oli vielä 300- luvulla tärkeä, koska kaste toimitettiin pääasiassa aikuiskasteena. ... Sitä mukaa kun Rooman väestöstä tuli kristittyjä, lapsikaste yleistyi. Siten katekumenaatti lakkasi, joskin sen menot liitettiin lapsikasteeseen. ... ... (Tällöin ei) varsinaista upotuskastetta (immersio) enää noudatettu. Nyt kastettavan pää ainoastaan valeltiin vedellä, tai kaadettiin hänen päähänsä vettä (aspersio)."

Edellä esittämäni lyhyt kirkkohistorian lainaus todellakin pitää selviönä, että alkuaan apostolisella ajalla kastettiin vain evankeliumin kuuntelemisen ja kuulemansa uskomisen vaikutuksesta kääntyneitä, siis tietoiseen uskoon tulleita henkilöitä

Apostolien jälkeisellä ajalla oli perustettu katekumenaattejakin eli kastekouluja kasteelle pyrkiville, joten apostoliselta ajalta periytynyt kääntymisen ja uskomisen kaste-ehto säilyi.

Kun kirkkohistorian mukaan tänä aikana aikuiskaste oli vallitsevana, ei voida varmuudella sanoa, kastettiinko lapsia lainkaan.

Vasta myöhemmin, Rooman valtion omaksuttua kristinuskon, sylilapsikaste siis yleistyi, jonka seurauksesta kastekoulu eli katekumenaattikin lakkasi.

Edellä esitettyjen historian tosiasioiden valossa, väitteitä sylilapsikasteen apostoliselta ajalta periytymisestä ei suinkaan ole syytä pitää totena, vain sen perusteella, että jotkut kirkkoisät tällaista väittävät. Varsinkin Uuden testamentin opetusten valossa nämä väittämät eivät todellakaan vakuuta.

Nuo väitteet eivät todellakaan osoittaudu totuusarvoltaan luotettaviksi, kuten seuraava tekstiesimerkki antaa ymmärtää:

Kristinuskon historia 2000 (Weilin & Göös) ensimmäinen osa tunnustaa sivullaan 84 kirkon alkuaikojen jälkeen muuttuneesta kasteen edellytyksistä seuraavaa:

"Kirkon alkuajoista saakka pienet seurakunnat olivat joutuneet kohtaamaan suuria vaikeuksia ja vahvistamaan itse omaa uskoaan, kun taas germaanikansojen käännyttäjä oli organisoitu ja teologisesti vahva kirkko. Käännynnäisille kaste ei enää merkinnyt - kuten aikaisemmin - tietoista kristinuskon tunnustamista.Se oli vain ulkoinen merkki kirkkoon kuulumisesta. Vanhan kirkon aikaan kääntyminen oli ollut kasteen edellytys, mutta nyt järjestys oli päinvastainen; kasteeseen liittyvä uskonnonopetus (katekumenaatti) seurasi kasteen jälkeen, jos silloinkaan. Täydellisinä ja tietoisina kristittyinä pidettiin munkkeja ja nunnia jotka luostareissaan omistautuivat kokonaan uskonsa toteuttamiselle (-> 529/s. 82)."

Nyt sitten Uuden testamentin tekstien pariin, alkaen Johanneksen evankeliumista ja aiheesta:

"...VEDESTÄ JA HENGESTÄ..."

Johanneksen evankeliumi kertoo Jeesuksen itsensä sanoneen (Joh.3:5):

" Totisesti totisesti minä sanon sinulle: jos ei joku synny vedestä ja Hengestä, hän ei voi tulla sisälle Jumalan valtakuntaan."

Kaikissa kreikankielisissä tunnetuissa käsikirjoituksissa tekstissä esiintyy "vesi" (hydatos)- sana. On myös ilmeisen selvää, että sanonta: "jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ...", tarkoittaa veden osalta ilmeisesti vesikastetta, joten se siis saattaa jopa olla Herramme alkuperäinen ilmaisu.

Ilmaisun alkuperäisyyteen viittaa sekin seikka, jonka seikan mukaan monien kirkkoisien näkemys uudestisyntymisen ja vesikasteen keskinäisestä yhteen kuuluvuudesta näyttää pohjautuvan juuri tähän Jeesuksen lausumaan vedestä syntymisestä.

Nestlen Novum -63 painoksen alaviitteessä on kylläkin tieto, jonka mukaan kirkkoisien Justinuksen ja Origeneen tekstiperinteen perusteella tämä kohta olisi alkuaan puhunut vain Hengestä syntymisestä. Kreikan alkutekstin sanat: "hydatos kai" saattavat siis olla tekstiin tehty myöhempi lisäys.

Asiallisesti kohta tällaisenakin, siis `vedestä uudestisyntymisestäkin´ puhuvana, tarkoittaa silti tosiasiassa vain `Hengestä syntymistä.´ Seuraava jae nimittäin selittää, että "vedestä ja Hengestä syntymisessä" (jae 5) on tosiasiassa kysymys (jakeen 6 mukaan) vain "Hengestä syntymisestä": "Mikä lihasta on syntynyt on liha, mikä Hengestä on syntynyt on henki."

Kun kysymme, mitä Jeesus on asiallisesti vedestä syntymisellä tarkoittanut, on vastaus seuraava:

Vedestä syntymisellä Jeesuksen on ilmeisesti viitannut sekä Johannes Kastajan, että omienkin oppilaittensa suorittamaan kasteeseen (Joh. 4:1-2), ja vesikastetta koskevaksi Nikodeemuskin on ilmeisesti Jeesuksen vastauksen mieltänyt.

Kun Jeesus mainitsi ensin vedestä syntymisen, ja sitten vasta Hengestä syntymisen, tämäkin seikka varmentaa näkemystä. Vedestä syntyminen eli kaste tarkoitti tämän syntymisen prosessin käyntiin laittoa. Varsinainen Hengestä syntyminen kun oli mahdollista vasta Jeesuksen lunastustyön ja ylösnousemuksen tapahduttua, kuten seuraavat kohdat selvästi osoittavat: Gal.4:4-6, 1 Piet.1:3. = Pääsimme lapsen asemaan ja saimme lapseuden hengen, Jeesuksen lunastettua kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan lain alaiset. Näin Jumala uudesti synnytti meidät elävään toivoon Jeesuksen Kristuksen kuolleista nousemisen kautta.

Mitä uudestisyntymisellä tosiasiallisesti tarkoitetaan, se selviää, kun sovitamme yhteen kaikki aiheesta puhuvat eri näkökohdat. Lukuun ottamatta kohtaa Matt. 19:28:aa joka viittaa kuolleista ylösnousemukseen, kaikki muut kohdat selittävät vedestä ja Hengestä syntymisen asiasisältöä. Joh. 1:13 mukaan uudestisyntyminen on "Jumalasta syntymistä", jota edellinen jae kuvaa "oikeudeksi (eksuusian) tulla Jumalan lapseksi." Oikeus syntyä Jumalan lapsiksi toteutui alkuaan kaikille niille, "jotka ottivat hänet (s.o. Jeesuksen) vastaan", ja näin hänet henkilökohtaisesti vastaanottaneina "alkoivat uskoa hänen nimeensä."

1 Joh.5:1 sanookin, että "jokainen joka uskoo, että Jeesus on Kristus, on Jumalasta syntynyt", joten uudestisyntyminen on siis uskoon tulemista, jota 1 Piet. 1: 3 nimittää "elävään toivoon" uudestisyntymiseksi.

Saman Pietarin kirjeen luvun jae 23 sanoo tämän syntymisen tapahtuvan "Jumalan elävän ja pysyvän sanan kautta", jolla tarkoitetaan alkuaan julistettua (myöhemmin myös luettua) evankeliumin sanaa (jae 25).

Uudestisyntymistapahtuma edellyttää siis evankeliumin sanoman kuulemista tai lukemista, jonka seurauksena asianosaisessa saattaa tapahtua henkilökohtainen Jeesukseen sovitustyöhön turvansa asettaminen eli uskoon tuleminen. Tämä merkitsee samalla hänen vastaanottamistaan, ja häneen uskossa pukeutumista (kun otetaan jo uskoon tulleina kaste (Gal.3:26 - 27) Kristukseen. Uskon ja kasteen vastaanottamisen välittämää uutta hengellistä tilaa nimitetään siis vedestä ja Hengestä syntymiseksi.

Tämän uuden hengellisen tilan toinen nimi on "uudistus" jonka Pyhä Henki (uudesti syntyvään runsaasti vuodatettuna) saa aikaan.

Uudestisyntymisen eli uskoon tulon eräs nimitys on siis "vedestä ja Hengestä syntyminen", joka veden osalta tarkoittanee vesikastetta. Kastetta vastaanotettaessa tulee kuitenkin muiden osatekijöiden olla kasteen vastaanottajassa jo vaikuttamassa, eli evankeliumin sanan uskossa vastaanottamisen on täytynyt edeltää kastetta. Tämän uskoon tulemisen prosessin tulee siis olla käynnissä kasteelle tultaessa, ja ilmetä kastettavan uskontunnustuksena kasteen edellä.

Näin oli alussa, ja siksi kastetta nimitettiin "uudestisyntymisen pesoksi / kylvyksi" (to luutron tees palinggenesiaas) Tiit.3:5): Tiit. 3:4-7:

" Mutta kun meidän pelastajamme Jumalan hyvyys ja ihmisrakkaus tuli ilmi, ei teoista, joita me vanhurskaudessa teimme, vaan mukaan hänen laupeutensa, hän meidät pelasti, kautta uudestisyntymisen kylvyn ja Pyhän Hengen uudistuksen, jonka hän vuodatti meihin runsaasti, Jeesuksen Kristuksen meidän pelastajamme kautta., jotta vanhurskautettuina hänen armossaan, olisimme perillisiä toivon mukaan iankaikkisessa elämässä."

Tämän "uudestisyntymisen kylvyn" on nykykreikan dimotiki- kielinen tekstilaitos kääntänyt "uudestisyntymisen kasteeksi": "Hän pelasti meidät uudestisyntymisen kasteella ja uudistuksella jonka Pyhä Henki lahjoittaa."

Tämän käännöksen ilmaisussa voidaan nähdä kreikkalaiskatolisen kirkon pyrkimys sisällyttää tulkintansa kasteessa uudesti syntymisestä sisälle Uuden testamentin tekstiin. Tämä kirkkohan myöskin opettaa uudestisyntymisen tapahtuvan kastettaessa.

Tätä ei Paavali (vastoin myöhempää Justinusta ja muita) kuitenkaan ole tarkoittanut:. Ilmaisulla: "dia luutruu palinggenesiaas" Paavali on ilmeisestikin tarkoittanut, että samoin kuin luonnollisessa syntymässä lapsi tavallisesti pestään heti syntymänsä jälkeen, samoin myös uudestisyntynyt eli uskoon tullut ihminen (1 Joh.5:1) pestään kasteessa, heti uskoon tulonsa jälkeen.

Tiitus 3: 3 - 7 mukaan Jumala "pelasti" kunkin kristityn, ei ainoastaan uudestisyntymisen kylvyn eli kasteen, vaan myös Pyhän Hengen (suorittaman) uudistuksen kautta. Lopputulos tästä kääntymystä ja kastetta seuraavasta, Jeesuksen kautta tapahtuvasta Hengen vuodatuksesta on, että olemme vanhurskautettuja hänen armonsa kautta ja iankaikkisen elämän perillisiä.

Tämän kohdan mukaan pelastuminen sulkee sisäänsä ensiksikin uudestisyntymisen eli uskoon tulon, sitten uudestisyntymisen kylvyn eli kasteen, ja lopuksi vielä Pyhän Hengen suorittaman uudistuksen (uusi luomus), jonka Hengen pelastuva kokee runsaana vuodatuksena sydämeensä. Tällä Hengen vuodatuksella tarkoitetaan siis Pyhän Hengen kastetta.

Sen, että uudestisyntymisen kylvyllä sen sijaan todellakin tarkoitetaan vesikastetta, sen todistaa puolestaan Ef. 5: 25-26:

"Miehet, rakastakaa vaimoja, kuten myös Kristus rakasti seurakuntaa, ja itsensä sen edestä antoi alttiiksi, jotta sen pyhittäisi, puhdistettuaan kylvyllä veden sanassa, ..."

Tämän efesolaiskirjeen kohdan jakeen 26 on kreikkalainen raamattuoppinut N. Trempela on kääntänyt Uuden testamentin parafraasiinsa erittäin mielenkiintoisesti:

"...että hän sen pyhittäisi, sen jälkeen kun hän sen puhdisti veden kylvyn välityksellä, eli pyhän kasteen, avuksihuutamisen sanalla, joka saattaa tätä kylpyä."

Uudestisyntyminen merkitsee Uudessa testamentissa siis tietoiseen henkilökohtaiseen uskoon tulemista. Tämän saa aikaan vastaanotettu evankeliumin sana, ja sen sinetöi todeksi Pyhän Henki, josta Hengestä uudestisyntynyt pääsee lupauksen mukaan itsensä kastattamisen jälkeen osalliseksi.

Uudestisyntyminen ei siis tapahdu vedellä kastettaessa kenenkään aikuisenkaan (saati sitten sylilapsen) kohdalla automaattisesti.

Evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen hyväksymässä kristinopissa sanotaan kohdassa 58 kasteesta:

"Kasteessa toimii Jeesus Kristus itse. Hän uudesti synnyttää meidät siinä, ja ottaa meidät Jumalan lapsiksi ja seurakuntansa jäseniksi. Hän vapauttaa meidät synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta."

On mielestäni selviö, että Evankelis-luterilaisen kirkon oppi tästä kasteessa tapahtuvasta uudestisyntymisestä kohdalla, on ilmeinen opillinen erehdys. Näin varsinkin siitä syystä, kun tämän kirkon viljelemä kasteakti melkein poikkeuksetta kohdistetaan vielä tiedostavan tajunnan ulkopuolella eläviin sylivauvoihin, jotka uskosta Kristukseen vielä osattomina, ovat uudestisyntymiseen kykenemättömiä.

Kirkkoisien lausunnot todistavat, että tämä erehdys sai alkunsa jo melkein heti apostolisen ajan jälkeen. Tuolloin kastetta yksinään (ilman sitä edeltävää todellista uudestisyntymistä elävään toivoon) alettiin nimittämään uudestisyntymiseksi. Näin tapahtui, vastoin Herramme alkuperäistä tarkoitetta, Johanneksen evankeliumin tekstikohdan (Joh. 3: 3-5) erheellisen tulkinnan seurauksena.

ALKUPERÄINEN LÄHETYSKÄSKY

Ajattelevaa Uuden testamentin lukijaa kummastuttaa (Apostolien tekoja lukiessaan) alkuseurakunnan jäsenten käytös. Vaikka Jeesus oli antanut selvän lähetyskäskyn mennä tekemään kaikista kansoista Herran opetuslapsia, ja vaikka hän oli käskenyt saarnata evankeliumia kaikille luoduille, näin ei kuitenkaan alkuun tapahtunut. Nekin Jerusalemin alkuseurakunnan jäsenet, jotka vaelsivat muihin maihin, eivät alkuaan puhuneet sanaa muille kuin juutalaisille.

Kun Pietari sitten saamansa näyn vaikutuksesta löysi uskalluksen mennä Korneliuksen kotiin evankeliumia julistamaan, ja Korneliuksen perhekunnan kääntymys tuli Jerusalemin seurakunnan jäsenten korviin, joutui Pietari syytöksen alaiseksi tästä ympärileikkaamattoman kodissa vierailustaan.

Pietari joutui tarkoin selittämään ja perustelemaan tapahtumaa, ja vasta tässä yhteydessä näyttää seurakunnalle selvinneen, että pakanoistakin kääntyneille kuuluu sama evankeliumin armo ja jopa Pyhän Hengen osallisuus kuin juutalaisista kääntyneillekin.

Edellä sanottu nostaa kysymyksen: miksi ei Jeesuksen selvää lähetyskäskyä ymmärretty eikä noudatettu, jos hän kerran sellaisen antoi? Vai onko ehkä niin, ettei Jeesus ole antanutkaan lähetyskäskyä siinä muodossa missä se esimerkiksi Matteuksen evankeliumin nykytekstissä esiintyy? Onkin syytä jatkaa tätä tutkistelua lähetyskäskyt yksi toisensa jälkeen läpikäyden.

MATTEUKSEN EVANKELIUMIN LÄHETYSKÄSKY

Mat. 28:18-19: kuuluu kreikankielisestä alkutekstistä tehtynä sanatarkkana käännöksenä seuraavasti:

"Ja luo tultuaan Jeesus puhui heille, sanoen: `` Minulle annettiin kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Mentyänne siis opetuslapseuttakaa kaikkia kansoja, kastavina heitä nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen, opettavina heitä pitämään kaikki jotka minä määräsin teille: Ja katso! Minä olen teidän kanssanne kaikkina päivinä maailmanajan täyttymykseen asti."

Edellä kirjoitetun käännöksen alkukielisessä versiossa esiintyy "matheeteuoo" - verbin aoristin imperatiivin muoto: "matheeteusate". Tämä verbi merkitsee oppilaaksi (tai opetuslapseksi) tekemistä eli opetuslapseuttamista. Verbin kohteena ovat kaikki kansat: "panta ta ethnee". Kuitenkaan ei `kaikkia kansoja´ tarkoiteta kansakuntina tekemisen kohteiksi, vaan tarkoitetaan kaikkien kansojen yksilöitä. Tämä ilmenee tekstissä siitä, että vaikka "kansat" (ta ethnee) on monikon neutrimuoto, tähän viittaava pronomini "heitä" esiintyy silti monikon akkusatiivin maskuliinimuodossa: "autuus", eikä neutrimuodossa: "auta".

Verbit "kastavina" (baptidzontes) ja "opettavina" (didaskontes) ovat kumpikin preesensin partisiippimuodossa. Preesensin partisiippi merkitsee yleensä pääverbin kanssa samanaikaista toimintaa, joten tässä siis merkitys on, että kansojen yksilöistä tehdään oppilaita kastamalla ja opettamalla.

Teksti on kuitenkin ongelmallinen, koska kreikankielinen alkuteksti ei ole sisältänyt alkuperäisessä kirjoitusmuodossaan ollenkaan välimerkkejä. Ei ole selvää, missä suhteessa "kastavina"- ja "opettavina"- partisiipit ovat keskenään, kun sanojen "Hengen" (pneumatos) ja "opettavina" (didaskontes) väliltä puuttuu lisäksi "kai"- eli "ja"- sana.

Eräissä arvostetuissa käsikirjoituksissa (esim. Codex Vaticanus) esiintyy preesensin partisiipin "baptidzontes" sijalla aoristin partisiippi: "baptisantes". Tämän mukaan partisiippien keskinäinen suhde selvenee, kun merkitys muuttuu: "Kastettuanne heidät...opettakaa..."

Kreikkalainen raamattuoppinut Johannes Kolitsara on julkaissut Kreikassa Uuden testamentin parafraasin eli selittävän mukaelman. Tässä parafraasissa pyritään mahdollisimman tarkoin tuomaan ilmi alkutekstin merkitys, sellaisena kuin kirkkoisät ovat tekstit ymmärtäneet. Kolitsaran teksti Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyyn on seuraava:

"Siis, menkää nyt ja opettakaa totuutta kaikille kansoille. Ja heidät, jotka tulevat uskoviksi ja tulevat oppilaiksenne, kastakaa heidät nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen. Opettakaa heitä pitämään kaikki käskyt, jotka minä teille olen antanut. ..."

Kolitsaran mukaan on siis oikein tulkita Matteuksen alkutekstin merkitys siten, että oppilaaksi tekeminen aloitetaan opettamalla, ja vasta sen jälkeen kastetaan nämä uskoviksi tulleet ja täten apostolien oppilaiksi suostuvat, jonka jälkeen taas jatketaan opetusta. Evankeliumin julistaminen on opettamista, ja ihmisten oppilaiksi tekeminen aloitetaan, julistamalla heille evankeliumia. Näin myös Apt.14: 21 kertoo tapahtuneen: "Ja julistettuaan evankeliumia siinä kaupungissa, ja tehtyään monia oppilaiksi..."

Tässä on ilmeistä, että oppilaiksi tekemiseen kuului evankeliumin vastaanottaneiden kastaminen, vaikka sitä ei tekstissä sanota.

Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyn mukaan Jeesus olisi siis käskenyt kastaa oppilaiksi suostuvat "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen." Onkin selvää, että itse kastaminen on kyllä kuulunut alusta asti oppilaaksi tekemisen yhteyteen, mutta samaa selvyyttä ei ilmene siinä, mihin nimeen alkuaan kastettiin.

Nestlen kreikankielisen Ut:n tekstilaitoksen vuoden -63 painoksen alaviitteessä on viittaus osaan kirkkoisä Eusebiuksen tekstitraditiota. Alaviitteen merkkien mukaan Eusebiuksen tuntemassa Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyssä on esiintynyt (jae 19) sanat: "en too onomati muu" merkiten: "minun nimessäni". Nämä sanat ovat siis Eusebiuksen tekstitradition mukaisessa Matteuksen tämän kohdan alkuperäisessä versiossa esiintyneet eräiden nykyisten sanojen sijalla. Nämä nykyiset sanat joiden tilalla on siis Eusebiuksen mukaan alkuaan esiintynyt edellä mainittuja muita sanoja, ovat: "baptidzontes autuus eis to onoma tuu Patros kai tuu Hyiuu kai tuu Hagiuu Pneumatos" merkiten:" kastamalla heitä nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen".

Sanallinen käsky kastaa on täten puuttunut kokonaan Eusebiuksen tuntemasta Matteuksen evankeliumin alkuperäisen lähetyskäskyn tekstistä. Kastekäskyn sijalla on alkuaan ollut vain käsky tehdä oppilaita "minun nimessäni" eli Jeesuksen nimessä.

Matteuksen evankeliumin selitysteoksessaan (SUTS.) Esko Haapa esittää tämän jakeen Eusebiuksen tuntemassa kreikankielen muodossa. Tämä teksti (käännökseni kanssa varustettuna) kuuluu:

"poreuthentes matheeteusate ta panta ethnee en too onomati muu didaskontes autuus teerein panta hosa eneteilameen hyymiin."

"Mentyänne tehkää oppilaiksi kaikkia kansoja minun nimessäni opettavina heitä pitämään kaikki jotka minä määräsin teille."

Tällaisena teksti onkin ongelmaton. Opetuslapseuttaminen tapahtuu, opettamalla Jeesuksen nimessä pitämään Jeesuksen määräykset. Epäselväksi jää ainoastaan, kuuluuko pilkku sanojen "kansoja, minun" vaiko "nimessäni, opettavina" sanojen väliin.

Alaviitteessä Esko Haapa vielä selittää:

"Eusebiuksen esinikealainen teksti on rytmillisesti eheä kokonaisuus, jonka kahdesta säkeestä edellinen antaa käskyn ja jälkimmäinen selvittää lähemmin tehtävän sisällön. Yhdistävänä iskusanana on `kaikki´ (panta). Sanojen "en too onomati muu" paikalle pantu kastekäsky särkee tasapainoisen kokonaisuuden. ... Eräät tutkijat (E. Conybeare, J. Wellhausen, E. Lohmeyer) ovat esittäneet, että puheenaolevassa yhteydessä Eusebiuksen kastekäskytön lukutapa olisi alkuperäinen."

Kun Esko Haapa siis selittää: `Sanojen "en too onomati muu" paikalle pantu kastekäsky särkee tasapainoisen kokonaisuuden´, hän siis tosiasiassa selvästi ilmaisee sen tosiasian, että tämän raamatunkohdan alkuperäiset sanat on tekstistä poistettu, ja tilalle asetettu toisia sanoja, jotka sitten särkevät kohdan tasapainoisen kieliopillisen kokonaisuuden.

Aimo T. Nikolainen selittää "Avaa Uusi testamenttisi"- sarjan ensimmäisessä niteessä tätä Matteuksen kohtaa seuraavasti:

"Sen perusteella, että kirkkoisä Eusebius Mt:a ennen Nikean kirkolliskokousta lainatessaan tuntee sellaisen lähetyskäskyn, josta puuttuu kaste kolmiyhteisen Jumalan nimeen, on epäilty kasteen alkuperäistä kuulumista Mt:n tekstiin. Tämä on kuitenkin virhetulkinta, koska tämä lyhyempikin teksti: `tehkää heidät minun nimessäni opetuslapsiksi´ tarkoittaa kastetta niin kuin vastaava kohta Lk 24: 47."

Nikolainen on ilmeisen oikeassa siinä, että tämä lyhyempikin kaava edellyttää kyllä kastamista. Sen sijaan hän sivuuttaa hiljaisuudella sen tosiasian, että tämä lyhyempi kaava edellyttää kasteen tapahtuvan Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen. Jatkossa Nikolainen tosin kyllä tunnustaa: "...kaste Jeesuksen nimeen on ollut kastetoimituksen vanhempi muoto", mutta hän pitää silti selviönä, että tämä "täyteläisempi kaava" on Matteuksen evankeliumissa alkuperäinen:

"Merkittävä yksityiskohta on, että Mt:n mukaan, Matteuksen kirkon liturgian mukaisesti, on kastettava Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Kaste Jeesuksen nimeen on ollut kastetoimituksen vanhempi muoto, niin kuin Apostolien teoista näemme. Mutta samalla kun kristillinen kokemus ja ajattelu joutuivat painottamaan Jumalan työtä Jeesuksen. Poikansa, ja Pyhän Hengen kautta, syntyi myös tämä täyteläisempi kastekaava."

Nikolainen siis tarkoittaa, että tästä raamatunkohdasta nykyisinkin löytyvä teksti on "täyteläisempi kastekaava", jonka Matteus Nikolaisen uskon mukaan on itse evankeliumiinsa kirjoittanut. Silti Nikolainen kuitenkin tuo julki, että tämä ”täyteläisempi kastekaava” on syntynyt kristillisestä kokemuksesta ja ajattelusta, ei sen sijaan lähetyskäskyn antamisen yhteydessä lausutusta Herramme sanallisesta ilmaisusta.

Samaa mieltä oli jo 9.9. 1932 edesmennyt professori Antti J. Pietilä, joka kuolinpäiväänsä edeltävänä päivänä sai Kristillisen dogmatiikkansa kolmannenkin osan valmiiksi. On merkittävää, että hän näki ja kirjoitti jo silloin rohkeasti näkemyksensä tästä Matt. 28: 19 nykyisestä tekstimuodosta. Hänen dogmatiikkansa toisesta osasta (sivu 148) voimme lukea:

"Kastekäsky Matt.28: 19: `Menkää siis ja tehkää kaikki kansat opetuslapsikseni, kastamalla heidät Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen´, tekee muotonsa puolesta kieltämättä liturgisen kaavan vaikutuksen, ja Apostolien tekojen uudistuva maininta, että alkuseurakunnassa kasteet toimitettiin Jeesuksen nimeen eikä kuten siinä määrätään (Ap.t.2, 38; 8, 16; 10, 48; 19, 5) tekee todennäköiseksi, että sanamuoto on suhteellisen myöhäissyntyinen, mutta mikään ei estä tunnustamasta sitä asiallisesti historialliseksi ja Uuden Testamentin henkipiiriin kuuluvaksi. Se on täsmälliseen kaavaan kiteytynyt Jeesuksen tarkoitusten ja katsomusten ilmaus, joka kokoaa yhteen kristillisen ilmoituksen hedelmän niin hyvin elämänlahjan kuin opinkin puolesta. Opetuslapset ovat epäilemättä olleet ylösnousseen Herran kanssa Öljymäellä ja saaneet unohtumattoman kokemuksen, Herran sanan, joka painui heidän tajuntaansa kastekäskynä, mutta samoin kuin Johanneksen esittämät Jeesuksen jäähyväispuheet kantavat muotonsa puolesta mietiskelevän ja Herransa muistoa rakastavan Johanneksen tyylin leimaa, niin on kastekäskynkin nykyinen sanamuoto syntynyt kristillisen pelastuksen myöhemmän kokonaisnäkemyksen vaikutuksesta."

Pietilä siis tosiasiassa edellä selvästi toi julki, ettei Jeesus suinkaan ole lausunut näitä nykyisen tekstin sanoja, vaan kastekäskyn nykyinen sanamuoto on syntynyt kristillisen pelastuksen myöhemmän kokonaisnäkemyksen vaikutuksesta.

Pietilän dogmatiikan kolmannessa osassa (sivu 323) on toinen samaa Matteuksen evankeliumin tekstikohtaa käsittelevä kappale:

"Kasteen dogmaattinen perusta. Olemme jo aikaisemmin ilmaisseet ajatuksemme n.s. kastekäskystä Matt.28, 18 - 20: `Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat opetuslapsikseni, kastamalla heidät Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ja opettamalla heitä pitämään kaikki, minkä olen käskenyt teille. Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.´ Se ei voi mitenkään olla suoranainen Herran- sana, vaikka siinä mainittu tapaus on epäilemättä historiallinen ja vaikka seurakunta, joka muodosti liturgiset kaavansa, on saanut tähänkin juhlalliseen sanelmaan aiheensa Herran sanasta ja käytännöstä. ..."

Tässä Pietilä toi julki, ettei nykyinen kastekäsky `voi mitenkään olla suoranainen Herran-sana´, vaan sen sijaan `seurakunta on muodostanut liturgisen kaavansa´ , ja lykännyt sen Herramme suuhun, muka hänen lausumakseen.

´Pietilän edellä lainattujen kohtien teksti on sanonnaltaan erittäin varovaista ja jopa nykyistä Matteuksen tekstimuotoa puolustelevaa.

Tosiasiassa tekstistä käy kuitenkin selvästi ilmi, ettei Pietilä pitänyt tätä kolminaisuuskaavan mukaista kastekäskyä Jeesuksen suusta lausuttuina sanoina.

Jos näet näin on, etteivät sanat ole ylösnousseen Jeesuksen suusta lähteneitä, tällöin olisi ollut Pietilänkään turha enää tekstin kanssa vetkutella. Jos sanat näet eivät ole Herramme aitoja sanoja, ne ovat silloin ilman muuta hänen suuhunsa ympätty väärennös. Kolmatta vaihtoehtoa ei ole.

Myös omankin aikamme eturivin teologit ovat Suomessa aivan samalla kannalla Matteuksen lähetyskäskyn kastekäskyn aitoudesta.

Esimerkiksi professori Lars Aejmelaeus on vuonna 2000 ilmestyneessä kirjassaan ”Kristinuskon synty” ottanut kantaa myös kyseiseen Matteuksen nykytekstin aitouteen. Kirjansa sivuilla 222 - 223 hän kirjoittaa muun muassa:

”Kertomuksiin Ylösnousseen ilmestyksistä ja hänen niissä antamista ohjeista liittyy runsaasti legendanomaista aineistoa ja eri evankeliumeissa vastaava opetuslapsille annettu käsky vaihtelee sisältönsä puolesta merkittävästi (vrt. Luuk. 24:46-49; Joh. 20:21-23). Myöskään Matteuksen kastekäsky ei sellaisenaan heijasta todellista `historiallista´ tapahtumaa ja siihen liittyvää tarkkaa käskyä. On esimerkiksi varsin mahdollista, että evankelista itse on vastuussa kastekäskyn sanamuodon viimeistelystä, kuten kolminaisuuskaavan käytöstä tässä yhteydessä. Sen Matteus on mahdollisesti ottanut oman Syyriaan sijoittuvan kirkkonsa kastekäytännöstä. Kaava esiintyy nimittäin Syyriaan sijoittuvassa Apostolisten isien kirjoituksiin sijoittuvassa ja mahdollisesti myös ennen kuin Matt. kirjoitetussa Apostolien opetuksessa (Didakhe). …”

Selvää onkin, että kun vain kymmenen päivää ehti (Luukkaan tekstien mukaan) kulua lähetyskäskyn antamispäivän ja helluntain välissä, ja Pietari ei silti helluntaipäivänä tiennyt Matteuksen evankeliumin nykyisen tekstin mukaisesta kastekäskystä mitään, tämä käsky ei tällaisenaan voi olla Herran suusta lähtenyt. Eihän Pietari voinut kymmenessä päivässä unohtaa Herramme selvää käskyä. Hän sen sijaan käski kääntyneiden kastattaa itsensä "Jeesuksen Kristuksen nimeen" (Apt.2:38).

Mitä tulee Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen kastamiseen, on merkille pantavaa, ettei missään muuallakaan Uuden testamentin kirjoituksissa esiinny viittaustakaan tämän kaavan mukaiseen kastekäytäntöön.

Eduard Schweizer:in Matteuksen evankeliumin selitysteoksessa kerrotaan (sivu 355) seuraavaa:

"Ennen Nikean konsiilia (325 jKr.) kirkkoisä Eusebios siteeraa useasti (21 kertaa) tätä Matteuksen kohtaa lyhennetyssä muodossa: `Menkää ja tehkää kaikki kansat opetuslapsikseni minun nimessäni opettaen heitä - -.´ Epäselväksi vain jää, kuuluuko `minun nimessäni´ yhteen edeltävän vai jäljessä olevan sanan kanssa."

Ainakin yhden näistä kohdista löydämme Eusebiuksen kirkkohistoriasta (III: 5: 2), ja se kuuluu:

"Muiden apostolien henkeä vastaan oli vehkeilty monella tavalla, ja heidät oli karkotettu Juudeasta. Nämä olivat silloin tehneet matkoja kaikkien kansojen luo, saarnatakseen ja opettaakseen Kristuksen avulla, joka oli sanonut heille: `Menkää ja tehkää kaikki kansat opetuslapsikseni minun nimeeni.´"

Tämä Eusebiuksen tekstissä esiintyvä Jeesuksen lähetyskäsky ei siis ilmeisestikään ole epätarkkuudesta johtuva toisinto, vaan ilmeinen viittaus aitoon lähetyskäskyyn joka on alkuaan ollut luettavissa Matteuksenkin evankeliumissa.

Sekin tieto on myös merkittävä, joka löytyy Eduard Schweizer:in Matteuksen evankeliumin selitysteoksesta, ja joka kuuluu:

"Justinos puolestaan perustelee kastetta kolminaisuuden nimeen Jesajan kirjalla sekä apostolisella traditiolla, lainaamatta kertaakaan tätä Matteuksen kohtaa."

Tämä todistaa, että Justinuskin saattoi tuntea tämän Matteuksen evankeliumin kohdan Eusebiuksen tekstin mukaisessa alkuperäisessä muodossaan.

Kun missään nykyaikaan säilyneistä kreikankielisistä alkukielen käsikirjoituksista ei Eusebiuksen tekstimuotoa kuitenkaan löydy, on tästä syystä yritetty väittää, että kolmikaava on Matteuksen evankeliumissa alkuperäinen, siis Matteuksen kirjoittama, joskaan ei Jeesuksen lausuma.

Tätä mieltä on Schweizer, joka mainitussa selitysteoksessaan jatkaa:

"Tuskin kuitenkaan on epäilystä siitä, että Matteus on kirjoittanut näin; Kolmiyhteinen nimi mainitaan kaikissa käsikirjoituksissa. Jo ensimmäisen vuosisadan lopulla Matteuksen evankeliumista tai hänen traditiostaan voimakkaita vaikutteita saanut Didakhe (Did.7: 1,3) todistaa samanlaisesta kastekäytännöstä, vaikka rinnalla esiintyy myös vanhempi tapa Did.9: 5).

Jäljempänä olevassa ekskurssissa mainitut kohdat osoittavat, kuinka helposti tapahtui laajennus Jeesuksen nimestä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Matteus siis todistaa oman (Syyrialaisen?) seurakuntansa kastekäytännöstä, eivätkä muut seurakunnat, esimerkiksi Palestiinassa tai Vähässä - Aasiassa, välttämättä menetelleet samoin."

Eusebioksen lukutavasta Schweizer samassa yhteydessä kirjoittaa:

"On hyvin epävarmaa, tunsiko Eusebios vielä suullisesta traditiosta jakeen 28: 19 esiasteen. Matteuksen kohdan lyhennetty lainaus on yhtälailla mahdollinen, ..."

Schweizerin näkemyksistä huolimatta on paremminkin melkoisen varmaa, että Eusebios todellakin on tuntenut Matteuksen nykyistä tekstiä edeltäneen esiasteen, mutta sen sijaan hän ei ole hyväksynyt tekstin nykymuotoa. Eihän hän ole 21 kertaa voinut lainata kohtaa joka kerran lyhennettynä, lainaamatta kertaakaan sitä täydessä pituudessaan.

Voimme siis pitää melkoisen varmana, että Matteuksen lähetyskäsky on alkuaan ollut Eusebiuksen viljelemän esinikealaisen tekstin mukainen. Mutta siinäkin tapauksessa, että nykyinen teksti olisi Matteuksen kynästä lähtenyt aito ilmaus, se on silti väärennös, koska se on ympätty Jeesuksen suusta lausutuksi.

On joka tapauksessa ilmiselvää, että kasteen toimittamisen käytäntö on jossakin vaiheessa muuttunut. Milloin ja missä tämä tapahtui, siihen antoi viitteen jo edellä Schweizer, mutta myös Esko Haapa antaa samansuuntaisen viitteen (aikaisemmin mainitussa selitysteoksessaan), kirjoittaen:

"Ei ole sen vuoksi ihme, että kasteen toimittaminen Jeesuksen nimeen ... saattoi vaihtua kasteeksi Pyhän Kolminaisuuden nimeen. Niin sanotaan tapahtuneen ensin Syyriassa, mihin myös Mt:n ja Didakhen yhtäpitävyys asiassa viittaa. (Did.7:1)."

Haapa viittaa myös Matteuksen ja Didakhen yhtäpitävyyteen: Tämä "yhtäpitävä" Didakhen kohta kuuluu:

"Peri de tuu baptismatos huutoo baptisate: tauta panta proeipontes, baptisate eis to onoma tuu patros kai tuu hyiuu kai tuu hagiuu peumatos en hydati dzoonti."

"Mitä kasteeseen tulee, näin te kastakaa: Tämän kaiken edellä sanottuanne, kastakaa nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen vedessä elävässä." (s.o. juoksevassa).

Kun Didakhe ajoitetaan syntyneeksi noin vuoden 100 tienoilla, on kastekaavan muutos Matteuksen tekstiin todennäköisesti tapahtunut apostolisen ajan ja tämän vuosiluvun väliajalla. Se on siis mahdollista, että kolmikaavan mukainen lähetyskäsky on alkuaan esiintynyt vain Didakheessa, josta se myöhemmin, kaavan käytäntöön vakiinnuttua, on kopioitu myös Matteuksen evankeliumiin, tekstistä poistettujen Jeesuksen lausumien alkuperäisten ”minun nimessäni” (en too onomati muu)- sanojen tilalle.

Matteuksen lähetyskäskyn nykyisen tekstin aitoutta vastaan on myös esitetty seuraavaa:

"Jeesus ei koskaan sanonut: `Käyttäkää näitä nimiä.`Niin ei ole tehty ainoassakaan Raamatussa kerrotuista kastetilaisuuksista. Ne hyväksyttiin Nikean kirkolliskokouksessa. He ottivat nimen sijasta arvonimet.`" (Ote William Branhamin saarnasta, kirjasta: "Mihin Suomi uskoo?", Harri Heino).

Tämän kanssa pitää yhtä myös se havainto, että Eusebiuksen ennen Nikean kokousta 21 kertaa lainaamaa tekstimuotoa jopa nimitetään "esinikealaiseksi" tekstimuodoksi.

Kuitenkin, kuten jo edellä totesin, kastekaava Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen oli käytössä jo paljon ennen Nikean kirkolliskokousta.

Kaavan käyttöönoton on siis täytynyt tapahtua apostolisen ajan jälkeen, mutta ennen vuosisadan vaihdetta, koska Didakheen ajoitus noin vuodelle 100 jKr. pitää paikkansa.

Koska Matteuksen evankeliumi ajoitetaan syntyneeksi 80- luvulla, ja Johanneksen evankeliumi 90- luvulla, on niillä eroa vain noin 10 vuotta. Koska Johanneksen evankeliumissa kolminaisuuskaavan mukainen ajattelu jumaluudesta on jo korostetun selvästi näkyvissä, juuri tämä on saattanut antaa kimmokkeen Matteuksen lähetyskäskyn tekstin muuttamiseen.

On myös huomion arvoista, mitä Eduard Lohse kirjoittaa kirjassaan "Uuden testamentin sanoma" Matteuksen evankeliumin nykyiseen muotoon kirjoittamisen motiivista:

"Kun tässä yhteydessä on puhe kastamisesta Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ei tätä kolmikaavaa pidä ymmärtää vasta myöhemmin kehitellyn kolminaisuusopin mukaisesti. Sen sijaan on lyhyttä ilmaisua `Kristuksen (tai: Pojan) nimeen` laajennettu siten, että toisaalta hellenististä ympäristöä silmällä pitäen todetaan Kyyrios - tunnustuksen sisällyttävän itseensä uskon yhteen Jumalaan, Isään, toisaalta taas viitataan hengen maininnalla siihen, että formelilla on kasteen myötä paikkansa seurakunnan elämässä."

Schweizer kirjoittaa Matteuksen selitysteoksensa ekskurssikohdassa (sivu 356), johon jo aikaisempi lainauskohta viittasi:

"Isä, poika ja Pyhä Henki ovat tässä rinnakkain. Tällaista käyttöä ennakoivat jo kohdat 1 Kor 12:4-6; 2 Kor 13:13, ja se muistuttaa myös jakeita Jh 14:16-17; 1 Jh 5:5-6; 1 Piet 1:2 ja Ilm 1:4-5, jossa seitsemän henkeä ovat seitsemälle seurakunnalle lähetetty Jumalan Henki; jne. Lähelle tulee myös kertomus Jeesuksen kasteesta, jossa Jumala lähettää pojalleen Pyhän Hengen. Matteus menee kuitenkin vielä pitemmälle liittäessään kaikki kolme yhdeksi nimeksi, johon kaste tapahtuu. Tähän ei tietenkään liity mitään kehittynyttä kolminaisuusoppia. ... Kolmiosaisen formelin takana on ajatus, että sekä Pojassa että Hengessä Jumala itse on läsnä ilman rajoituksia. ..."

Vaikka tätä kaavaa ei alkuaan tarkoitettukaan ymmärrettäväksi myöhemmin kehitellyn kolminaisuusopin mukaisesti, sen sisältö tulkittiin jo varhain tavalla, minkä Jukka Thurén tuo esiin kirjassaan "Israelin usko." Kirjassa hän lainaa G. Haufen analyysia kasteen liittymisestä Jumalan Hengen vaikutukseen Uudessa testamentissa. Analyysin d.-kohta kuuluu:

"Mt.28:19 kastekäsky on ainoa Ut:n teksti, joka puhuu kastamisesta Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. On huomattava, että kolmesta genetiivistä huolimatta `nimi` on yksikössä: kaava edellyttää kolmen persoonan täydellistä olemuksen ykseyttä. Varhaisemmat tekstit puhuvat vain kasteesta (Herran) Jeesuksen nimeen (Apt.8:16, 19:5, vrt. 1 Kor.1:13)."

'Jukka Thurénin edellä lainaama G Haufen analyysin d- kohdan sisältö ei pidä paikkaansa siltä osin kun se sanoo: ”Kaava edellyttää kolmen persoonan täydellistä olemuksen ykseyttä.”

Tämä oletus `kolmen persoonan täydellisen olemuksen yhteyden edellyttämisestä´ johtuu siitä, että tekstiä on luettu myöhemmin kehitetyn kolminaisuusopin omaksumisen vaikutuksesta syntyneiden `silmälasien´ läpi.

Sama pätee myös edellä esitettyyn Schweizer:in virkkeeseen:

”Matteus menee kuitenkin vielä pitemmälle liittäessään kaikki kolme yhdeksi nimeksi, johon kaste tapahtuu.”

Edellä sanotun todistaa tosiasiassa jo se, että kirkko otti käyttöön näiden Matteuksen nykyisessä tekstissä genetiivimuodossa esiintyvien ` Isän, Pojan ja Pyhän Hengen´ arvonimien sanallisen lausumisen kastetoimituksissa, etsimättä Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle mitään yhteistä `nimeä´, vaikka tekstissä `nimi´ - sana esiintyy yksikössä. Samaa todistaa myös se, että otettiin käyttöön jopa kolme kertaa upottamisen kastekäytäntö, yhden kerran upottamisen sijasta.

Juuri sanat `Isä´, ´Poika´ ja `Pyhä Henki´ on siis ilmiselvästi tulkittu varsinaisiksi nimiksi joita lausuen muka tulee kastaa, ja joita nimiä on kolme, koskapa kastetoimitus vaatii kunkin nimen lausumisen kohdalla erillistä upottamista, eli yhteensä kolmea upottamista.

Jo ennen Nikean kirkolliskokousta puhuttiinkin "Pyhään Kolminaisuuteen kastamisesta". Esimerkkinä tekstikohta Arlesiin vuonna 314 kokoontuneen paikallisen kirkolliskokouksen kaanonista:

"Päätettiin, että jos joku liittyy kirkkoon harhaopista, niin kysyttäköön häneltä uskontunnustus, ja jos tulee varmasti ilmi, että hänet on kastettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, suoritettakoon hänelle vain kätten päälle pano, niin että hän saisi Pyhän Hengen. Kun häneltä kysytään, jos hänen vastauksestaan ei ilmene, että hänet on kastettu Pyhään Kolminaisuuteen, kastettakoon hänet (uudestaan)."

Itse asiassa kirkkoisä Basileios Suuri (eli vuosina 329 - 379) tuo ilmi sen tosiasian, että käsitys Jumalasta kolminaisuutena jopa syntyi ja kehittyi suurelta osin Matteuksen evankeliumin nykymuodon mukaisen kastekaavan perustukselle.

Niin sanottuihin "Pyhien isien kaanoneihin" kuuluvassa Basileios Suuren kaanonissa on näet seuraava teksti:

"Päivä ei riitä kertoakseni kirkon kirjoittamattomista salaisuuksista. Jätän muut, kysyn vain, mistä kirjoituksesta olemme saaneet uskontunnustuksen, sen että uskomme Isään ja Poikaan ja Pyhään Henkeen? Varmaankin kasteen traditiosta, siitä, että hurskaasti olemme velvollisia uskomaan niin kuin meidät kastetaan, esittämään samanlaisen tunnustuksen kuin kasteessa."

Basileioksen väite on tietysti paikkansa pitämätön, sillä apostoliset Uuden testamentin kirjoitukset osoittavat selvästi, etteivät mainitut traditiotavat voi olla heistä lähtöisin, vaan ovat myöhemmin syntyneitä.

Edellä lainatussa kannanotossa Basileios näet puolustaa ristin merkkien tekemistä, itään päin kääntyneenä rukoilemista, eukaristian avuksi huudon sanoja, kasteveden ja voiteluöljyn siunaamista, ynnä muuta samankaltaista. Tämän kaiken hän väittää periytyneen isien välityksellä `apostolien kirjoittamattomasta opetuksesta´.

Näiden `kirjoittamattomien´ opetusten joukkoon kuuluu Basileioksen mukaan myös se `uskontunnustus´ joka sisältää `sen että uskomme Isään ja Poikaan ja Pyhään Henkeen?´

Tämä kolminaisuuskaavan sisältämää `uskontunnustusta´ ei siis Basileioksen mukaan ole saatu mistään `kirjoituksesta´ vaan sen sijaan `kasteen traditiosta´.

Kasteen `traditiolla´ Basileios on saattanut viitata ( muun tradition lisäksi) ehkä myös Didakheen tekstiin, ei sen sijaan Matteuksen evankeliumin kastekäskyyn. Matteuksen evankeliumi kuului näet varmuudella jo tuolloin `kirjoitusten´ joukkoon.

Erikoisesti se havainto on mielenkiintoinen, että kun Basileios väittää uskontunnustuksen Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen pohjautuvan, ei mihinkään ”kirjoitukseen”, vaan "kasteen traditioon" , hän saattoi tarkoittaa tällä lausumallaan sitä, että hänkin tunsi Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyn sen esinikealaisessa muodossaan, joka kuului:

"Mentyänne kaikkeen maailmaan tehkää oppilaita kaikista kansoista, minun nimessäni opettamalla heitä pitämään kaiken, minkä minä olen käskenyt teidän pitää." tai vaihtoehtoisesti: "Menkää minun nimessäni kaikkeen maailmaan tekemään oppilaita kaikista kansoista, opettaen heitä pitämään kaiken minkä minä olen käskenyt teidän pitää."

Kun Basileioksen elinvuodet on ajoitettu vuosiin 329 - 379, on hän siis syntynytkin vasta Nikean kirkolliskokouksen jälkeen. Onko hän täten voinut todella tarkoittaa, ettei kastekäytäntö perustu mihinkään kirjoitettuun kohtaan, ei edes Matteuksen evankeliumin nykymuotoiseen kastekäskyyn? Onhan näet vaikeaa uskoa, ettei Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyä olisi vielä Basileioksen aikana muutettu nykymuodon mukaiseksi, vaan Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyn teksti olisi esiintynyt edelleenkin Eusebiuksen viljelemässä esinikealaisessa muodossaan. Koska Didakheen tekstikin oli jo ollut pitkään olemassa, niin ainakin sen sisällöstä Basileios on ilmeisesti ollut tietoinen.

Se on kuitenkin täysin selvää, että Basileios esittää itse kysymyksen: ”Mistä `kirjoituksesta´ olemme saaneet uskontunnustuksen, sen että uskomme Isään ja Poikaan ja Pyhään Henkeen? ” Hän myös itse vastaa: ”Varmaankin `kasteen traditiosta´, siitä, että hurskaasti olemme velvollisia uskomaan niin kuin meidät kastetaan, esittämään samanlaisen tunnustuksen kuin kasteessa.” Kasteen traditiolla hänen on siis täytynyt viitata juuri nykymuotoon muutettuun Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyn tekstiin, tai vaihtoehtoisesti Didakheen tekstiin.

Jos hän tarkoitti ”kirjoituksilla” ja ”traditiolla” eri asioita, silloin ainakin siitä kyseinen Basileioksen teksti todistaa, että jos Matteuksen lähetyskäskyn sanat oli jo muutettu nykymuotoonsa, Basileios oli tietoinen siitä, ettei tämä muutettu muoto ollut tämän lähetyskäskyn alkuperäinen muoto. Tästä syystä hän ei vetoa ollenkaan Matteuksen tekstiin, jos hän erotti kirjoitukset traditioista.

Mitä tulee siihen Jukka Thurénin jo edellä lainaamaani G Haufen analyysin d-kohdan sisältöön, siitä on sanottava vielä jotakin lisää.

Kuten minä itse edellä (G. Haufen analyysiin kantaa ottaessani), joku toinenkin on jossakin kirjoittanut tästäkin olemuksien yhteyden edellyttämisestä eriävän mielipiteen:

"Sanovatko nuo jakeet, että Jumala, Kristus ja Pyhä Henki muodostavat kolmiyhteisen Jumalan, että nuo kolme ovat siis yhtä olemusta, ja voimassa sekä iankaikkisuudessa yhdenvertaiset? Eivät suinkaan. Eivät sen enempää kuin kolmen henkilön, esimerkiksi Tomin, Pekan ja Harrin nimien peräkkäin luetteleminen merkitsisi sitä, että nuo kolme ovat yksi."

Apostolisen ajan jälkeiset kristityt eivät näet suinkaan etsineet Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyn nykyimupotoisen tekstin perusteella Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle yhteistä nimeä, vaan tulkitsivat ”kastamisen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” sillä tavalla toteutettavaksi, mikä toteutus on luettavissa Hippolytoksen kirkkojärjestyksen mukaisesta kastekaavasta.

Hippolytoksen kirkkojärjestyksen mukainen kastekaava on ohje, joka alkuaan kirjoitettiin jo 200- luvun alkuvuosina tai vuosikymmeninä nykyiseen muotoonsa. Tämän kirkkojärjestyksen pykälä 21 kuvaa ”pyhän kasteen toimittamista”, ja kertoo kastettavien kastamisesta seuraavaa:

”Tällä tavalla tulee hänet (= kastettava) lähettää vaatteetta (= alastomana) veden luona seisovan piispan tai papin luo, joka sitten toimittaa kasteen. Diakoni laskeutukoon samalla tavalla (veteen) hänen kanssaan. Kun kastettava on laskeutunut veteen, kasteen toimittaja asettakoon kätensä hänen ylleen ja sanokoon näin: `Uskotko Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen?´ Ja kastettava sanokoon: `Uskon´. Ja heti pappi pankoon kätensä tämän pään päälle ja kastakoon hänet. Sen jälkeen papin tulee sanoa: `Uskotko Kristukseen Jeesukseen, Jumalan Poikaan, joka on syntynyt Pyhästä Hengestä jaNeitsyt Mariasta, ristiinnaulittu Pontius Pilatuksen aikana, kuollut ja haudattu, noussut kuolleista kolmantena päivänä, elävänä kuolleiden joukosta, noussut ylös taivaisiin, istuu Isän oikealla puolella ja on tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita?´ Ja kun kastettava on sanonut `uskon´, hänet kastettakoon toisen kerran. Pappi sanokoon edelleen: `Uskotko Pyhään Henkeen ja pyhän kirkon ja ruumiin ylösnousemukseen?´ Kastettava sanokoon: `Uskon´. Ja niin hänet kastettakoon kolmannen kerran.”

(Hippolytoksen kirkkojärjestyksen koko kastamista koskeva teksti on luettavissa esimerkiksi Antti Laadon kirjasta, nimeltään: ”Kaste kirkon alkuaikoina”, sivulta 9. sivulle 20.)

Kommenttini edelle lainatun johdosta:

Lienee selvää, että jos Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyn nhykymuotoisen tekstin käsky kastaa ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” ymmärretään siten toteutettavaksi, miten se on ymmärretty ja kastamiset toteutettu tässä edelle lainatussa Hippolytoksen kirkkojärjestyksen ”Pyhän kasteen toimittamista” koskevassa ohjeessa, ei ole mielestäni ollenkaan epäselvää, etteikö myös Jeesuksen Kristuksen nimeen kastaminen tällä tavalla toimittaessa olisi toteutunut ja täysin pätevä.

Herramme Jeesus Messiaan nimi lausuttiin näet kasteen toimittajan kysymyksessä ääneen, ja kun kastettava toistamiseen vastaa uskovansa kastajan julki lausumaan kysymykseen, koskien tällä kertaa uskoa Herramme Jeesuksen nimeen ja historiaan, hänet painettiin veteen kastajan toimesta toisen kerran.

Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle ei siis etsitty yhteistä nimeä, kuten myöhemmin kehitetty kolminaisuusoppi yksikössä esiintyvän ”nimeen”- sanan Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyssä myöhemmin tulkitsi, vaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen persoonat pidettiin toisistaan erillään, ja kastettavalta kysyttiin hänen uskoaan heistä kuhunkin erikseen.

Kun kolminaisuusoppi tuli myöhemmin kehitettyä, niin sen seurauksena kirkot eivät enää noudattaneet tämän Hippolytoksen kirkkojärjestyksen kastetta koskevaa ohjetta, vaan ovat tyytyneet vain lausumaan sanat: ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”, samalla kun ovat painaneet kastettavan kolmasti veden alle, tai kauhoneet hänen päähänsä kolme kämmenellistä vettä.

Ajan kuluessa tämä Matteuksen evankeliumin nykymuodon mukainen lähetyskäsky ja sen perustukselle kehittynyt Pyhä Kolminaisuus-ajattelu sai valtakirkon piirissä yhä korostetumman ja tärkeämmän sijan. Kaiken aikaa oli kuitenkin olemassa henkilöitä ja ryhmiä (jopa valtakirkon sisällä), jotka eivät olleet alttiita taipumaan ja mukautumaan, vaan heitä oli siihen pyrittävä pakottamaan. Tämä käy ilmi Ortodoksisen kirkon kanonien niin sanotuista "Apostolisista kanoneista", joiden sisällöstä suurin osa on identtinen Antiokiassa v. 341 ja Laodikeassa v.343-381 pidettyjen synodien kanoneille. Apostolisten kanonien n:o 49 kuuluu:

"Jollei joku piispa tai presbyteeri kasta Herran määräyksen mukaisesti Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen (nimeen), vaan kolmen Aluttoman tai kolmen Pojan tai kolmen Puolustajan (nimeen), erotettakoon hänet virastaan."

Kirkolla näyttää olleen erikoinen murhe niistä seurakuntien paimenista ja vanhimmista, jotka eivät toiminnassaan noudattaneet tai eivät olleet ottaneet käyttöön kolmikaavaa.

Tämän kaanonin selityksessä harhaisesti väitetään:

"Jeesus Kristus, lähettäessään opetuslapsensa saarnaamaan, käski heitä kastamaan kaikki kansat Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen (Matt.28:19). Näin kastoivat apostolit, ja niin oli kastettava kaikkien jotka tahtoivat, että kasteen piti olla oikean ja vastata evankeliumin oppia. Kaste, jota ei toimitettu näillä sanoilla, tai, jonka toimituksessa käytettiin joitain muita sanoja, ei ollut ortodoksinen eikä pätevä. Apostolien aikana oli erilaisia kerettiläislahkoja, joissa kastettiin käyttämättä näitä sanoja, vaan, kuten säännössä sanotaan, kastettiin `kolmen aluttoman tahi kolmen Pojan tai kolmen Lohduttajan` nimeen, nojautuen harhakäsitykseen Pyhästä Hengestä."

Seuraava kaanon n:o 50 kuuluu ja väittää jälleen perättömiä:

"Jollei joku piispa tai presbyteeri toimita (kastetta) yhtenä salaisuuteen vihkimyksenä upottamalla kolmasti (veteen), vaan upottamalla (ainoastaan) yhden kerran Herran kuolemaan, erotettakoon hänet virastaan, sillä ei Herra sanonut: `Kastakaa minun kuolemaani`, vaan: `Menkää ja tehkää kaikki kansat opetuslapsikseni, kastamalla heidät Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen´(Matt.28: 19)."

Tämä kaanon ilmaisee, että eri käytäntöä noudattavien kesken oli eroa, paitsi nimien lausumisessa, myös veteen upottamiskertojen määrässä. Tämän kaanonin selityksessä kirjoitetaan:

"Tässä säännössä määrätään, että kaste on toimitettava upottamalla (baptisma, immersio) kastettu kolmasti veteen. Hengellisen säädyn jäsen, joka ei toimita kastetta tällä tavalla, on erotettava hengellisestä virastaan. Syynä tämän säännön antamiseen oli se, että kristinuskon alkuaikoina erilaisten kerettiläislahkojen joukossa oli eräs, myöhemmin anomealaiseksi (eunomialaiseksi) kehittynyt lahko, jossa kastetta ei toimitettu Pyhän Kolminaisuuden nimeen, vaan Kristuksen kuolemaan, minkä mukaisesti kastettua ei upotettu veteen kolmasti vaan ainoastaan yhden kerran. Tämä apostolinen sääntö säätää lain, että kaiken muun ohella, mitä säännöt määräävät, oikea kaste, joka antaa kastettavalle oikeuden tulla kirkon jäseneksi, on toimitettava upottamalla kastettava kolmasti veteen Pyhän Kolminaisuuden nimeen. Määräys kastettavan upottamisesta veteen nojaa vanhaan perimätietoon, joka juontaa alkunsa kirkon alkuajoilta, niin kuin Basileios Suuri kertoo autuaalle Amphilokhiukselle teoksessaan Pyhästä Hengestä ( 91. sääntö). Tämän määräyksen toteaa kirkon vuosisatoja jatkunut käytäntö. Valelun (aspersio) käyttäminen upottamisen sijasta on ankarasti kielletty muuten paitsi sairaustapauksissa. Kirkko on ankarasti valvonut, että kaste tavallisissa tapauksissa on toimitettu vain upottamalla, eikä valelemalla. ... Ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan kiellä valelemalla toimitettavaa kastetta, koskapa valelu ei hävitä sakramentin voimaa, mutta se sallii tällaisen kasteen vain poikkeustapauksissa. ..."

Tässä selityksessä todetaan tämän säännön antamisen syyksi se, että kristinuskon alkuajoista lähtien oli ollut olemassa kristittyjen ryhmä (tai ryhmiä), joka ei suostunut muuttamaan käytäntöään, vaan kolmikaavaa käyttämättä kastoi kastettavat yhden kerran upottamalla Herran kuoleman osallisuuteen. Tämä ryhmä tunnettiin myöhemmin "eunomiolaisten" nimellä. Konstantinopolissa pidetyn toisen ekumeenisen kirkolliskokouksen kaanon n:o 7:ssä nämä eunomiolaiset mainitaan seuraavasti:

"... Mutta eunomiolaisia, jotka kastattavat itsensä vain yhden kerran upottamalla, ... otamme vastaan samalla tavalla kuin helleenejä. Ensimmäisenä päivänä tunnustamme heidät kristityiksi, toisena katekumeeneiksi, sitten kolmantena manaamme heistä pois pahan hengen, puhaltaen kolmasti heidän kasvoihinsa ja heidän korviinsa, ja sitten opetamme heitä antaen heidän oleskella kirkossa ja kuunnella pyhiä kirjoituksia, ja sitten vasta heidät kastamme."

Tämä seitsemäs kaanon käsittelee paljon laajemmin valtakirkon ulkopuolisista ryhmistä tulevien kirkon piiriin ottamista ja kastamista, kuin mitä edellä esitetty lainaus pitää sisällään. Myös tämän kaanonin pitkästä selitysosasta lainaan vain eunomiolaisista puhuvan kohdan:

"Eunomiolaiset eivät ainoastaan kieltäneet Pyhän Kolminaisuuden persoonien tasa-arvoisuutta, vaan lisäksi he eivät halunneet kastaa Pyhän Kolminaisuuden nimeen, ja tällä tavoin kastettuja kastoivat uudelleen. Kasteensa he toimittivat upottamalla yhden kerran Kristuksen kuoleman nimeen, väärentäen tällä menettelyllään kasteen sakramentillisen merkityksen. Theodoretus todistaa heistä seuraavaa: `He väärensivät vanhan säännön kasteesta, jonka Herra ja apostolit ovat meille antaneet, ja keksivät uuden opin siitä, ettei kastettavaa ole upotettava kolme kertaa, vaan ainoastaan yhden kerran Kristuksen kuoleman nimeen.`"

Selityksessä mainittu "Theodoretus" oli ilmeisesti tietämätön siitä, että kun eunomiolaiset kastoivat vain yhden kerran upottamalla Kristuksen kuoleman nimeen, se ei ollut alkuperäisen kastesäännön väärentämistä, vaan päinvastoin pitäytymistä alkuperäiseen käytäntöön. Mikä oli väärennös ja keitä väärentäjät olivat, sehän on jo tullut edellä ilmi. Todennäköisesti eunomiolaiset eivät myöskään kastaneet "Kristuksen kuoleman nimeen" vaan "Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen."

Kasteopetuksessa kuitenkin painotettiin Paavaliin (Room.6:3) vedoten, että: "... hosoi ebaptistheemen eis Khriston Jeesuun eis ton thanaton autuu ebaptistheemen,..." = ...meidät kaikki jotka kastettiin Kristukseen Jeesukseen, hänen kuolemaansa meidät kastettiin", ja näin oli myös selvää, että kaste merkitsi Jeesuksen kuolemaan kastamista.

Jeesuksen Kristuksen nimeen kastaminen ilmaistaan Apostolien teoissa prepositiolla eis + akkusatiivilla (8:16, 19:5), prepositiolla epi + datiivilla (2:38), sekä prepositiolla en + datiivilla (10:48). Matteuksen evankeliumin selitysteoksessaan Esko Haapa kertoo näiden prepositioiden käytön merkityksestä: "Kastaminen jonkun nimeen merkitsee kastamista jonkun omaisuudeksi (W Heitmüller). Nimessä (`en` tai `epi too onomati`) viittaa vain asianomaisen nimen mainitsemiseen toimituksen yhteydesssä. Nimeen (eis to onoma) on merkitykseltään syvempi."

Edellä lainattu siis tarkoittaa, että mitä tahansa prepositioita Luukas (selostaessaan Apostolien teot - teoksessaan kastetapahtumia) onkin käyttänyt, aina hän tarkoittaa, että Jeesuksen Kristuksen nimi mainittiin ääneen näiden toimitusten yhteydessä. Ilmeisen selvää on näin ollen, että Apostolien tekojen edellyttämissä kastetapahtumissa ei mainittu ääneen sanoja: "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen."

Itse asiassa Jeesuksen nimeen kastamisen merkitys sulkee pois koko mahdollisuuden käyttää kolmikaavaa. Tämä seikka ilmenee selvästi apostoli Paavalin opetuksesta:

"Vai oletteko tietämättömiä että meidät kaikki jotka kastettiin Kristukseen Jeesukseen, hänen kuolemaansa meidät kastettiin? Meidät haudattiin siis yhdessä hänen kanssaan kasteen kautta kuolemaan, jotta kuten Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, näin myös me vaeltaisimme elämän uutuudessa."

Tekstiin ei sovellu kastekaava: "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen", sillä Isä ei kuollut, eikä myöskään Pyhä Henki, vaan ainoastaan Poika, Jeesus kuoli. Pojan kuoleman ja ylösnousemuksen osallisuuteen kristitty siis Paavalin mukaan kasteessa liitetään, ja samalla omasta syntielämästään pois kuolemiseen.

Ilmeistä onkin, että Matteuksen evankeliumin nykymuotoisen lähetyskäskyn sisältämän (ja heti kohta väärin ymmärretyn) kastekaavan käyttöön ottamisella, ja alkuperäisen Jeesuksen nimeen kastamisen syrjäyttämisellä, hukattiin samalla kasteen alkuperäisestä merkityksestä jotakin tärkeää, eli kastettavan korostettu samaistuminen Jeesuksen kohtalonyhteyteen.

Entä, mitä tällä "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" kaavalla alkuaan on tarkoitettu? On hyvin kyseenalaista, että tällä kaavalla olisi tarkoitettu sitä, mitä Jukka Thurénin kirjassaan `Israelin usko´ lainaama G. Haufen analyysin d.-kohta esittää:

"Mt.28:19 kastekäsky on ainoa Ut:n teksti, joka puhuu kastamisesta Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. On huomattava, että kolmesta genetiivistä huolimatta `nimi` on yksikössä: kaava edellyttää kolmen persoonan täydellistä olemuksen ykseyttä. Varhaisemmat tekstit puhuvat vain kasteesta (Herran) Jeesuksen nimeen (Apt.8:16, 19:5, vrt. 1 Kor.1:13)."

Kaava ei suinkaan edellytä `kolmen persoonan täydellistä olemuksen yhteyttä´, vaan, kuten jo edellä olen osoittanut, tämä `edellyttämine´ on myöhempi, kolminaisuusopin omaksumisesta syntynyt edellytys.

Sen sijaan pitänee paikkansa, mitä Eduard Lohse kirjoitti suomennettuun kirjaansa "Uuden testamentin sanoma" Matteuksen evankeliumin nykyiseen muotoon kirjoittamisen motiivista:

"Kun tässä yhteydessä on puhe kastamisesta Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ei tätä kolmikaavaa pidä ymmärtää vasta myöhemmin kehitellyn kolminaisuusopin mukaisesti. ..."

Samoin pitänee paikkansa sekin, mitä Schweizer kirjoitti Matteuksen selitysteoksensa ekskurssikohdassa (sivu 356):

"Isä, poika ja Pyhä Henki ovat tässä rinnakkain. Tälläista käyttöä ennakoivat jo kohdat 1 Kor 12:4-6; 2 Kor 13:13, ja se muistuttaa myös jakeita Jh 14:16-17; 1 Jh 5:5-6; 1 Piet 1:2 ja Ilm 1:4-5, jossa seitsemän henkeä ovat seitsemälle seurakunnalle lähetetty Jumalan Henki; jne. Lähelle tulee myös kertomus Jeesuksen kasteesta, jossa Jumala lähettää pojalleen Pyhän Hengen. Matteus menee kuitenkin vielä pitemmälle liittäessään kaikki kolme yhdeksi nimeksi, johon kaste tapahtuu. Tähän ei tietenkään liity mitään kehittynyttä kolminaisuusoppia. ..."

Sillä, että Matteuksen evankeliumin kohdassa 28: 19 "kolmesta genetiivistä huolimatta `nimi` on yksikössä", ei ole suinkaan tarkoitettu "kolmen persoonan täydellistä olemuksen ykseyttä". Korkeintaan sillä on tarkoitettu ihmisen pelastumisen aikaan saavan kolmen jumalallisen vaikuttajan `nimen´ ykseyttä.

Kreikankielisen Jeesus- nimen hepreankielinen muoto on näet `Jehooshua´, mikä tarkoittaa: "JHWH on pelastus", "Jahve on pelastaja". Isä on antanut nimensä Pojalle (Joh.17: 11), ja Jumalan Henki on Jahven, Pelastajan Henki.

Jo olettaisimme (vastoin todennäköisyyttä), että Matteuksen evankeliumin 28: 19 nykymuotoisen lähetyskäskyn tekstin kasteohjeen sanat "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" olisivat todella aitoja ja alkuperäisiä, siis paitsi Matteuksen kirjoittamia, myöskin Jeesuksen lausumia, miten ne silloin pitäisi suhteuttaa Apostolien tekojen lausumiin Jeesuksen nimeen suoritetuista kastamisista?

Ei varmaankaan niin, että Apostolien tekojen lausumat Jeesuksen nimeen suoritetuista kastamisista olisi tulkittava lyhennetyiksi maininnoiksi tosiasiallisesta pitemmästä, ääneen lausutusta kaavasta "Isän, Pojan, ja Pyhän Hengen nimeen", vaan juuri päinvastoin. Kastettaessa ääneen lausutuissa sanoissa "Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeen", olisi samalla toteutunut myös Isän, Pojan ja Pyhän Hengen `nimeen´ kastaminen.

Edellä olen lainannut tekstejä kolmen maamme eturivin teologien näkemyksistä, koskien sitä, mitä he ovat ajatelleet Matteuksen lähetyskäskyn kastesanojen aitoudesta. Olen lainannut Antti J. Pietilää, Aimo Nikolaista, ja Esko Haapaa, jotka kaikki ovat yksimielisesti nähneet tekstin nykyisen liturgisen kolmikaavan syntyneen myöhemmin , ei sen sijaan Jeesuksen aitona lausumana. Heidän kanssaan samaa mieltä on myös Suomen Akatemian tutkijaprofessori Heikki Räisänen, joka kirjassaan ”Raamattunäkemystä etsimässä” ilmaisee kantansa myös Matteus kohdan 28:19 nykyisestä tekstistä. Kirjansa sivulla 50 hän toteaa:

”Rinnakkaisilmiöksi tarjoutuu Matteuksen evankeliumin kaste- ja lähetyskäsky (Mt 28:18-20), joka sekundaaristi perustelee itse pakanalähetyksen; lähetyskäsky on pantu ylönousseen suuhun, Jos opetuslapset todella olisivat saaneet näin selvän käskyn ensimmäisenä pääsiäisenä, Apt:n kuvaama vaivalloinen kehityskulku kohti pakanalähetystä ja sen hyväksymistä kävisi käsittämättömäksi. Lähetyskäskyn tapauksessa tosin myös kieliasu puhuu selvästi sekuntaarisuuden puolesta…”

MARKUKSEN EVANKELIUMIN LÄHETYSKÄSKY

Markuksen evankeliumin lopusta kirkkoisät Eusebius ja Hieronymus vakuuttivat, että evankeliumi useimmissa käsikirjoituksissa päättyi luvun 16 jakeeseen kahdeksan. Tästä 16 luvun lopusta kirjoitti E. G. Gulin Markuksen evankeliumin selitysteoksessaan: "Markuksen tekstiin on toisen vuosisadan puolivälissä lisätty jakeet 9-20, jotka puuttuvat parhaista käsikirjoituksista. Perimätieto esittää niiden kirjoittajaksi vähäaasialaisen presbyteeri Aristionin, joka - niinkuin marginaali osoittaa - on suorittanut työnsä muuta Ut: llista ainesta apunaan käyttäen. Kaiken loppuun on tullut vielä myöhempi lisäys."

Muuan Armenialainen käsikirjoitus sisältää maininnan, että Aristion todellakin olisi kirjoittanut mainitut jakeet. Samanlainen teksti esiintyy kuitenkin myös eräässä "Nikodemuksen evankeliumi" nimisessä apokryfisessä tekstissä, joka tunnetaan myös nimellä: "Pilatuksen teot." Tätä teksti kuuluu:

"Muuan Finees, pappi, ja opettaja Adas ja leviitta Haggai tulivat Galileasta alas Jerusalemiin ja selittivät synagoogan esimiehille ja papeille ja leviitoille: ``Olemme nähneet Jeesuksen ja hänen oppilaansa istumassa Mamilkh-nimisellä vuorella, ja hän sanoi oppilailleen:`Menkää koko maailmaan ja saarnatkaa koko luomakunnalle: Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu, mutta joka ei usko, tulee tuomituksi. Nämä merkit seuraavat niitä jotka uskovat: Minun nimessäni he karkoittavat pahoja henkiä, he puhuvat uusilla kielillä, he nostavat käsin käärmeitä, ja vaikka he joisivat jotakin kuolettavaa, ei se heitä vahingoita. Sairaitten päälle he panevat kätensä, ja ne paranevat.` Jeesuksen vielä puhuessa oppilailleen, näimme, että hänet otettiin taivaaseen."

Eräissä 7-9 vuosisadan käsikirjoitusjäljennöksissä (099, 0112, 019, 014) on jakeitten 9 - 20 tilalla lyhyempi loppu: "Mutta he ilmoittivat lyhyesti kaikki, mitä oli säädetty Pietarin ympärillä oleville. Mutta sen jälkeen myös itse Jeesus lähetti heidän kauttaan ikuisen pelastuksen pyhän ja katoamattoman julistuksen idästä länteen asti."

Neljänneltä tai viidenneltä vuosisadalta peräisin oleva käsikirjoitusjäljennös 032 esittää 14-15 jakeiden välillä seuraavan tekstin: "Mutta he puolustautuivat, sanoen: `Tämä laittomuuden ja epäuskon aikakausi on Saatanan vallassa, joka ei salli henkien saastuttaman käsittää Jumalan totuutta ja voimaa. Sen tähden (he sanoivat Kristukselle), anna vanhurskautesi jo ilmestyä.` Mutta Kristus vastasi heille: `Saatanan valtavuosien määrä on täyttynyt, mutta tulossa on muuta kauheaa. Ja minut on annettu alttiiksi kuolemaan niiden syntiä tehneiden puolesta, jotka kääntyvät totuuteen, ja eivät enää tee syntiä, jotta he saisivat periä vanhurskauden taivaallisen, hengellisen ja katoamattoman kirkkauden.`"

Markuksen evankeliumin nykyiset loppujakeet esiintyvät Codexeissa Alexandrinus, Efraemi rescriptus, Besae Cantabrigiensis, sekä käännöksissä Vulgata, Pesitto, ja Syrus Curetonianus. Jakeet puuttuvat arvovaltaisista käsikirjoituksista, Codexeista vaticanus ja Sinaiticus. Kun olemme tähän mennessä käyneet läpi sekä Matteuksen että Markuksen evankeliumeissa esiintyvät lähetyskäskyt, olemme joutuneet toteamaan, ettei kummankaan evankeliumin alkuperäisessä tekstissä ole esiintynyt Jeesuksen antamaa suusanallista kastekäskyä. Kummassakin evankeliumissa nykymuodossaan esiintyvät kaskekäskyt ovat ilmeisen selviä myöhempiä lisäyksiä.

Juuri näiden evankeliuminen nykymuotoisia kastekäskyjä Eduard Lohse tarkoittaa, kirjoittaessaan "Uuden testamentin sanoma"- kirjassaan:

"Ns. kastekäsky ei voi antaa mitään tietoa kristillisen kasteen historiallisesta alkuperästä (Matt.28:19 s. Mark.16:15 s.)"

Vaikka Markuksen evankeliumin lähetyskäskyn sisältämä kastekäsky ei voi epäaitoutensa tähden antaa mitään tietoa kristillisen kasteen historiallisesta alkuperästä, se antaa silti tietoa siitä, mitä toisen vuosisadan puolivälin aikaisessa kristillisyydessä kasteen ymmärrettiin merkitsevän. Markus 16:15-16 sanoo:

"Kai eipen autois, Poreuthentes eis ton kosmon hapanta keeryksate to euanggelion pasee tee ktisei. ho pisteusas kai baptistheis sootheesetai, ho de apistetos katharistheesetai."

”Ja hän sanoi heille: "Mentyänne kaikkeen maailmaan julistakaa evankeliumia kaikelle luomakunnalle.Joka tulee uskovaksi ja tulee kastetuksi, hän on tuleva pelastumaan, mutta joka ei tule uskovaksi, hänet tullaan tuomitsemaan."

Tekstissä "ho pisteusas" on aktiivin aoristin partisiippimuoto, merkiten siis uskoon tulemista. "baptistheis" - sana on aoristin passiivin partisiippimuodossa, ja merkitsee siis kastetuksi tulemista. "sootheesetai" on futuurin passiivimuodossa, merkiten siis tulevaisuudessa pelastetuksi tulemista.

Meidän maassamme kirkon lapsikastekäytännön puolustamiseen vihkiytyneet teologit yrittävät hinnalla millä hyvänsä hävittää edellä lainatun tekstin selvän merkityksen. Esimerkkinä Uuras Saarnivaara, joka korjaus- ja selitysraamattunsa alaviitteessä kirjoittaa:

"Sanat `uskoo`(pisteusas) ja `kastetaan`(baptistheis) ovat kumpikin aoristissa (part.) ja sana `pelastuu`(sootheesetai) futuurissa. Tarkempi käännös on:`Joka on tullut uskoon ja saanut kasteen on pelastuva, mutta joka ei ole tullut uskoon, se tullaan tuomitsemaan kadotukseen (katakristheesetai, pass.fut.)"

Tämän edellä lainatun tunnustettuaan Saarnivaara kuitenkin jatkaa:

"Jeesus ei tässä säädä uskoon tulemisen ja kasteen aikajärjestystä,... ... Ratkaisevaa ei ole näiden kahden aikajärjestys, vaan se, että henkilö on kastettu ja tullut uskoon, tullut uskoon ja kastettu, olipa järjestys kumpi tahansa. ..."

'Kuinka ilahduttavaa onkaan edellä lainatun Saarnivaaran suorittaman tekstin merkityksen tarkoitteellisen ja ilmeisen vääristelyn jälkeen lainata tämänkin tekstin edessä rehellistä teologia, Eduard Schweizer:iä. Schweizer kirjoittaa Markuksen evankeliumin selitysteoksessaan 16 jaetta (sivu 244) selittäen:

"Kuten kohdassa Mt 28:16-20 tässäkin jakeessa viitataan kasteeseen. Paljon selvemmin kuin Matteuksella se ymmärretään uskon ilmaisuksi. Jakeen loppuosan negatiivisessa muotoilussa mainitaankin ainoastaan epäusko, ei kasteen puuttumista. Käytetyt kreikankieliset verbinmuodot tarkoittavat kummassakin tapauksessa sitä hetkeä, jolloin ihminen on perustavaa laatua olevalla tavalla tullut uskoon tai vastaavasti tehnyt ratkaisunsa epäuskon puolesta."

LUUKKAAN EVANKELIUMIN LÄHETYSKÄSKY

Luukkaan evankeliumin lähetyskäsky löytyy luvun 24 jakeista 45-49. Keskeiset jakeet ovat 45-47, jotka kertovat meille, mitä Luukkaan mukaan tuli saarnata: "Silloin hän avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoituksia. Ja hän sanoi heille, että: "Näin on Kristuksen kirjoitettu kärsivän ja ylösnousevan kuolleista kolmantena päivänä, ja saarnattavan hänen nimessään mielenmuutosta, syntien anteeksiantamiseksi, kaikille kansoille. He alkavat Jerusalemista. ..."

Luukkaan lähetyskäskyn painopiste on saarnaamisessa. Mielenmuutosta eli parannusta tulee saarnata Jeesuksen nimessä kaikille kansoille. Tämä mielenmuutos on syntien anteeksisaamisen edellytys. Teksti ei sen sijaan sisällä mitään Herran suusanallista käskyä kastaa vedessä. Kuitenkin kasteen voidaan silti olettaa sisältyvän sanoihin "hänen nimessään", mutta tällöin se tarkoittaa mielen muutoksen osoittamisen yhteydessä tapahtuvaa Jeesuksen nimeen kastamista.

Luukkaan mukaista lähetyskäskyä tarkasteltaessa on huomioitava myös Apostolien tekojen teksti 1:4-8. Keskeinen jae on 5, joka kuuluu: "Sillä Johannes tosin kastoi vedellä, mutta teidät tullaan kastamaan Pyhässä Hengessä, ei jälkeen monien näiden päivien." Tässä Apostolien tekojen kohdassa näyttää vesikaste olevan syrjäytymässä Pyhässä Hengessä kastamisen tieltä. Kun kuitenkaan ei näin tapahtunut, vaan vesikastekin jäi seurakuntaan käyttöön, täytyy jakeen korostaa vain Pyhässä Hengessä kastamisen merkittävyyttä vesikasteen rinnalla.

Luukas myös kertoo, että Korneliuksen kodissa pitämässään saarnassa (Apt.10:34-43) Pietari viittasi Herran antamaan saarnakäskyyn (jae 42):

”Ja hän käski meidän saarnata kansalle ja todistaa, että hän on se, jonka Jumala on asettanut elävien ja kuolleiden tuomariksi. …”

On huomion arvoista, että tässä Pietarin saarnassa mainittu ylösnousseen Herran saarnakäsky koski vain yhtä kansaa, eli vain juutalaisia. Olisiko tämä Pietarin puheessa yksikössä esiintyvä `kansa´ - sana siis vihje siitä, että vaikka varsinaisen lähetyskäskyn sanat puhuvat monikossa `kaikista kansoista´, ne olisi alkuaan ymmärretty väärin, eli koskemaan vain hajaannuksessa eli kaikkien kansojen keskuudessa elävää yhtä kansaa, juutalaisia?

LÄHETYSKÄSKY JOHANNEKSEN MUKAAN

Johanneksen evankeliumin mukainen lähetyskäsky rajoittuu sanoihin (Joh20:21-22): "Ja (Jeesus) jälleen sanoi heille:`Rauha teille: kuten Isä lähetti minut, myös minä lähetän teidät.` Ja tämän sanoen hän puhalsi ja sanoi heille: `Ottakaa Pyhä henki: Joiden synnit te päästätte, ne on päästetty heille, joille ne pidätätte, ovat pidätetyt heille.`" Havaitsemme, ettemme Johanneksen evankeliuminkaan tekstistä löydä Herran suusanallista käskyä vedellä kastamiseen. Ja kuitenkin juuri Johannes on tallettanut Herran sanat Nikodeemukselle, vedestä ja Hengestä syntymisen välttämättömyydestä.

Koska mitään suusanallista erillistä kastekäskyä Herra ei näytä antaneen, ratkaisun täytyy löytyä siitä käytännöstä, josta Johannes tässä samassa evankeliumissaan kertoo (3:22-26, 4:2.):

" Näiden jälkeen meni Jeesus ja hänen oppilaansa Juudean maahan, ja viipyi siellä heidän kanssaan ja kastoi. Mutta oli myös Johannes kastamassa Ainoonissa, lähellä Saleimia, koska paljon vettä oli siellä, ja he tulivat saapuville ja heidät kastettiin: sillä Johannesta ei oltu vielä heitetty vankeuteen. Niin Johanneksen oppilaiden toimesta syntyi väittely juutalaisen kanssa puhdistuksesta. Ja he tulivat Johanneksen luo ja sanoivat hänelle:`Rabbi, joka oli sinun kanssasi toisella puolella Jordanin, hän josta sinä olet todistanut, katso! hän kastaa ja kaikki menevät hänen tykönsä.` - Kun siis Jeesus sai tietää fariseusten kuulleen, että Jeesus useampia oppilaita tekee ja kastaa kuin Johannes:- vaikkakaan Jeesus itse ei kastanut vaan hänen oppilaansa -"

Näistä Johanneksen evankeliumin kohdista näemme, että Jeesus alkoi jo lihassa vaelluksensa päivinä kastattaa oppilaillaan kääntyviä. Johannes alkoi ensin toimia, ja kastoi sitten Jeesuksenkin ja eräät hänen seuraajistaan. Hetken kuluttua Jeesus alkoi toimia Johanneksen rinnalla, kastattaen mielenmuutokseen eli opetuslapsiksi taipuvia. Joh.4:1 kertoo nimenomaan, että sekä Johanneksen että Jeesuksenkin suorittama kaste oli oppilaaksi eli opetuslapseksi tekemisen kaste. Sekä Johanneksella että Jeesuksella oli oma oppilasryhmänsä, ja näitä oppilaita tehtiin kastamalla.

On siis ilmeisen selvää, ettei Jeesus ylösnousemuksensa jälkeen antanut mitään suusanallista käskyä kastaa ketään vedellä. Hän käski ainoastaan saarnaamaan hänen nimessään hyvää uutista ja mielenmuutosta syntien anteeksi saamiseksi. Hän käski myös tekemään mielenmuutokseen suostuvat oppilaikseen, ja opettamaan heitä nimessään hänen käskyjensä pitämiseen. Oppilaaksi tekemiseen kun oli kuulunut koko ajan myös oppilaaksi suostuvien kastaminen, siitä ei tarvinnut erikseen mainita. Lähetyskäskyn jälkeen tuli aikaisempaan kastekäytäntöön verrattuna lisää vain toimituksen yhteydessä Jeesuksen nimen ääneen lausuminen. Tästä Eduard Lohse kirjoittaa osuvasti (kirjassaan Uuden testamentin sanoma):

"Alkukristillinen kaste edellyttää Johanneksen kastetta, ja jatkaa sitä kristillisesti tulkittuna. Tästä historiallisesta yhteydestä ei ole epäilystä. ... Kristillisen kasteen ja Johanneksen kasteen välinen yhteys näkyy siinä, että molemmat suoritetaan syntien anteeksiantamiseksi (Mark.1:4, par: Apt.2:38), joskin syntien anteeksiantamus ymmärrettiin eri tavoin. ... Kutsu kääntymykseen, vesikaste ja sanonta `syntien anteeksiantamiseksi`ovat siis yhteisiä Johanneksen kasteelle ja alkukristilliselle kasteelle. Sen sijaan kristillinen kaste erottuu Johanneksen kasteesta Jeesuksen nimen lausumisen, syntien anteeksiannon tässä ja nyt tapahtuvan omistamisen sekä hengen lahjan puolesta."

Samalla linjalla on myös professori Lars Aejmaelaeus Kristinuskon synty -kirjansa sivulla 223, kirjoittaessaan:

”Matteuksen kastekäsky heijastaa siis kyllä hyvin varhaista kristillistä vakaumusta asiasta, mutta tapa, jolla se voidaan yhdistää nimenomaan ylösnousseen Jeesuksen säätämyksiksi, jää historiallisessa katsannossa epäselväksi. Jonkinlainen historiallinen yhteys kristillisellä kasteella on ollut Johannes Kastajan liikkeen piirissä harjoitettuun kastetoimintaan.

Johanneksen evankeliumissa kerrotaan kohdassa, jonka varsinaisena aiheena on Jeesuksen ja Johannes kastajan suhde, että jo Jeesuksen maanpäälliseen toimintaan olisi kuulunut ihmisten kastaminen.(Joh.3:22)., mikä tosin vähän myöhemmin torjutaan toteamuksella `Jeesus sai tietää fariseusten kuulleen, että hän kokosi ympärilleen enemmän opetuslapsia ja kastoi useampia kuin Johannes – tosin hän ei itse kastanut, vaan hänen opetuslapsensa´ (Joh.4:1-2).

Ehkä neljäs evankelista tarjoaa meille tässä historiallisesti luotettavan tiedon, jonka mukaan kristillinen kaste perustui jo Jeesuksen ja hänen opetuslastensa toimintaan, joka liittyi siihen läheiseen yhteyteen joka hänellä oli Johannes Kastajaan. Joka tapauksessa kaste on ollut alusta alkaen mukana kristillisessä uskossa ikään kuin porttina, josta kaikkien oli käytävä sisälle päästäkseen seurakunnan jäseniksi ja osallisiksi Kristuksessa olevasta pelastuksesta.”

Ajankohtainen päivityslisäys:

Minulta on kysytty tämän tekstini johdosta seuraava (kahteen osaan jakamani) kysymys:

"Mitenkä ovat nämä lähetyskäskyt?

Matteus: ``menkää...kaikki kansat´´

Markus: ``menkää kaikkeen maailmaan´´

Luukas: ``parannusta...kaikille kansoille"

Vastaukseksi kirjoitin suurin piirtein seuraavaa:

On merkille pantavaa, että Markuksen evankeliumi, jonka tekstiä pidetään oppineiden taholla varmuudella Raamattumme evankeliumien teksteistä vanhimpana, loppuu alkuperäisessä muodossaan 16 luvun jakeeseen 8. Tästä voidaan päätellä, ettei Matteuksen evankeliumista löytyvä `kaikkeen maailmaan´ ja `kaikkiin kansoihin´ kohdistuva lähetyskäsky olisi alkuunkaan kirjaimellisesti aitoperäinen, Jeesuksen suusta lähtenyt.

Tällöin voidaan myös ajatella, että kun Herra antoi `parannuksen pakanoille elämäksi´, tämä tapahtui vasta silloin kun Pietarin johdatettiin ilmestyksen kautta Korneliuksen kotiin.

On myös merkille pantavaa, ettei Johanneksen lähetyskäskykään (20: 21-23) ota ollenkaan kantaa siihen, mihin ja keiden luo oppilaiden pitäisi mennä. Sen sijaan Luukas kertoo selvemmästä lähetyskäskystä (24: 46-49), jonka mukaan olisi saarnattava kaikille kansoille, mutta kuitenkin `alkaen Jerusalemista´ eli siis omasta kansasta.

Lisäksi heidän tuli `pysyä Jerusalemissa´ ja odottaa ennen mihinkään lähtöään Pyhän Hengen tuloa.

Myös Apostolien teot osassa Luukas korostaa samoja seikkoja (1: 4-8): Voiman odottamista ja Jerusalemissa pysymistä, kuten sitäkin, että tulevan todistajan työn tuli alkaa Jerusalemista, jatkua Juudeassa, sitten Samariassa, ja sitten vasta levitä `maan ääriin saakka´.

Kun seurakunta alkoi helluntaitapahtumien jälkeen lisääntyä tuhansilla henkilöillä, oli tästä joukosta lopulta vain pieni osa niitä, jotka olivat olleet henkilökohtaisesti ylösnousseen Jeesuksen lähetyskäskyä kuulemassa.

Niillekin, jotka olivat sen kuulleet, ei ollut itsestään selvää, millä tavalla ja missä puitteissa hyvä sanoma piti pakanoille aikanaan viedä.

Todennäköisesti Pietarikin oli ennen Korneliuksen kotiin johdatustaan siinä luulossa, että pakanoille kyllä tullaan vielä viemään evankeliumi, mutta hän saattoi olettaa, että pakanoista tulisi ensin tehdä juutalaisuuteen käännynnäisiä ja sitten vasta kristittyjä. Tämän hänen harhaluulonsa Herra antamillaan ilmestyksillä romutti.

Kaiken kaikkiaan, alkuseurakunta odotti selvästi ylösnousseen Herran ja Pyhän Hengen johdatusta ja avausta lähetystyön vaiheisiin. Ja tulihan sitä johdatusta. Ensin helluntai seurauksineen Jerusalemissa, sitten Filippus, Pietari ja Johannes Samariassa, sen jälkeen Pietari Korneliuksen kodissa, sitten Paavalin kutsumus ja asettaminen pakanain apostoliksi, ja lopulta kyprolaiset ja kyrenelaiset miehet Antiokiassa.

Kaikille heille oli selviö se Paavalin käytännössä ja myös sanallisesti ilmaisema tosiasia, että `evankeliumi on Jumalan voima... ... ...juutalaisille ensin, sitten kreikkalaisille´.

Kysymyksen loppuosa kuului:

"Kuinka on mahdollista, että Pietari ei tiennyt näistä lähetyskäskyistä kun meni Kesareaan Korneliuksen talolle? Onko nyt niin, että nämä lähetyskäskyn sanat eivät olisikaan Jeesuksen lausumia sellaisina, kuin ne ovat nykyisissä muodossaan? Myös Paavali lähetysmatkoillaan ainakin aluksi näyttää lähes yksinomaan vierailevan juutalaisten synagoogissa julistamassa Herran sanaa."

Vastaukseni kuului suurin piirtein seuraavasti:

Pietari kyllä oli Herran sanat kuulemassa, eikä varmaankaan ollut niitä unohtanut edes Korneliuksen kotiin menoonsa mennessä. Sen sijaan siitä, mitä Herran sanat tosiasiassa merkitsivät ja miten ne toteutuvat, siitä Pietari saattoi olla pitkään epätietoinen. Sen sijaan Matteuksen kertomasta perimätiedosta Luukas ei näytä tietävän mitään. Luukkaan mukaan oppilaiden tuli pysyä Jerusalemissa Hengen vuodatukseen asti. Matteuksen mukaan oppilaiden tuli mennä Galileaan Herra kohtaamaan (26:32).

Tässä on selvää jännitettä Matteuksen ja Luukkaan välillä, etten sanoisi: `selvää ristiriitaa´, ja historialliset tapahtumat mielestäni todistavat Luukkaan perinnetiedon puolesta.

On tietysti paljon ja rohkeasti sanottu, mutta edellä kertomani valossa koko Matteuksen evankeliumin perinne saattaa olla Galileaan menon ja Galileassa tapahtuneen Herran kohtaamisen osalta kokonaan epähistoriallinen (28: 16-20).

Juuri tähän tekstikohtaan sisältyvä kastekäskyn kolminaisuuskaava (siten ymmärrettynä ja toteutettuna kuin sitä yleensä ymmärretään ja toteutetaan) vain lisää koko tekstikohdan epähistoriallisuuden todennäköisyyttä. On siis mielestäni ainakin mahdollista, ja ehkä jopa todennäköistä, että myös käsky `kaikkien kansojen tekemisestä Jeesuksen opetuslapsiksi´ saattaa olla epäperäinen. Ainakin se on epärealistinen: tässä armotalousajassa se ei toteudu.

Edellä sanottu käy vielä todennäköisemmäksi, jos sitä tarkastellaan Christensen - Göransson kirkkohistorian ensimmäinen osan sivujen 18-37 valossa. Kirkkohistoria näet selvästi osoittaa näillä sivuillaan, että alkuseurakunta rajoitti lähetystyönsä vain juutalaisiin, eikä täten näyttänyt olevan ollenkaan tietoinen Herran käskystä tehdä kaikki kansat opetuslapsikseen. Lainaan kirkkohistorian sivulta 22 vain muutamat sanat näytteeksi:

"Se seikka että rajoituttiin juutalaisiin, tuli näkyviin myös kirkon lähetystyössä. Siinä käännyttiin ainoastaan juutalaisten puoleen. Tämä aiheutui epäilemättä Jeesuksen opetuslapsilleen antamista konkreettisista ohjeista, ja siitä, että ajateltiin pakanakansojen tekevän suuren pyhiinvaelluksen Jerusalemiin Jumalan valtakunnan saapuessa."

VÄLIMIETTEITÄ

Kristillinen kaste Johanneksen kasteen jatkona oli siis alkuaan mielenmuutoksen perustalle rakentuva opetuslapseksi suostumisen kaste. Kun joku, evankeliumia kuultuaan suostui mielenmuutokseen, merkitsi tämä samalla Jeesuksen oppilaaksi suostumista, ja näiden molempien seikkojen perusteella asianomainen kastettiin. Kaste tapahtui Jeesuksen nimeen, ja sitä ei suoritettu kenellekään ilman asianomaisen henkilökohtaista edellä käypää mielenmuutosta ja suostumusta.

Tämän tutkisteluosan lopuksi lainaan uudelleen Harri Heinon kirjasta "Mihin Suomi uskoo" (sivu 93.) löytyvää William Branhamin saarnaa:

"Tässä on allas täynnä vettä. Herra kutsuu tänään ulos kansan, joka kantaa hänen nimeään. Onko sinut jo kastettu Herran Jeesuksen nimeen syntien anteeksi saamiseksi? Kirjoituksista ei löydy jaetta eikä tietoa siitä, että joku elävän Jumalan seurakunnassa olisi kastettu Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Se on katolinen opinkappale eikä Raamatun opetusta. Sanon tämän syvästi murheellisena, mutta katsantokantani mukaan et ole kastettu ollenkaan jos ylläsi on lausuttu nuo kolme arvonimeä. Jeesus ei koskaan sanonut: `Käyttäkää näitä nimiä.` Niin ei ole tehty ainoassakaan Raamatussa kerrotuista kastetilaisuuksissa. Ne hyväksyttiin Nikean kirkolliskokouksessa. He ottivat nimen sijasta arvonimet. Sinä siis olet joko kastettu roomalaiskatoliseen opinkappaleeseen tai Herran Jeesuksen nimeen."

Tämän tutkistelunkin yhteydessä on jo käynyt täysin selväksi, että Branham oli ja on oikeassa. Aitoperäisistä kirjoituksista ei todellakaan löydy jaetta eikä tietoa siitä, että joku olisi siellä kastettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Jeesus ei myöskään ole (suuren todennäköisyyden mukaan) koskaan käskenyt käyttää näitä arvonimiä.

Toivon näiden tosiasioiden saavan sijaa Jumalan kansan keskuudessa.

Sen ilmeisen tosiasian puolesta, jonka mukaan `Jeesus - nimeen kastaminen´ oli alkukristillisyyden aito alkuperäinen käytäntö, on myös muita todisteita. Ebionit (köyhät) olivat aikoinaan erittäin varteen otettava juutalaisen alkukristillisyyden ryhmittymä. Heitä pidetään osaltaan sen Jerusalemin juutalaiskristillisen alkuseurakunnan jäsenten jälkeläisinä ja manttelin perijöinä, jotka ennen Jerusalemin hävitystä muuttivat Jerusalemista Bellaan. He syrjäytyivät myöhemmin kristillisyyden keskuksesta marginaali-ryhmäksi, ja heidät tuomittiin myöhemmin valtauoman toimesta jopa kerettiläisiksi.

Ebionien käyttämästä kirjallisuudesta on latinankielisenä käännöksenä säilynyt myös alkuaan kreikaksi kirjoitettu kirja, nimeltään `Recognitiones´ (Tunnistamisia). Tämä Syyriassa tai Palestiinassa alkuaan kreikankielellä kirjoitettu kirja sisältää kohdassaan Rec.1,27-71 toisen teoksen, jota pidetään puolestaan noin vuosien 150 - 200 välillä kirjoitettuna `Jaakobin portaat´ (Anabathmoi Iakoobuu) nimisenä teoksena.

On huomion arvoista, että tämän `Tunnistamisia´ kirjaan sisältyvän `Jaakobin portaat´-teoksen eräissä kohdissa (Rec. 1,55.6;69.8;70.1) pidetään vahvasti esillä kristillistä yhden kerran suoritettavaa kastetta `Jeesuksen nimeen´ ja syntien anteeksiantamiseksi. (Katso Sakari Häkkinen: `Köyhät kerettiläiset´, sivu 252).Edellä lainattu on lisätodisteena siihen ilmeiseen tosiasiaan, että juutalaiskristillisen alkuseurakunnan alkuperäinen kastekäytäntö säilyi nimenomaan vain myöhempien juutalaiskristittyjen keskuudessa aitona ja alkuperäisenä.

Jopa aivan uunituoreessa ”katoliset kirjeet” – selitysteoksessaan professorit Jukka ja Lauri Thurén tuovat julki Jaakobin kirjeen kohtaa 2:7 ( sivulla 41) selostaessaan:

”Alkuaikojen tapaan kaste lienee toimitettu `Jeesuksen Messiaan / Kristuksen nimeen´ niin, että kastaja on lausunut Jeesuksen nimen kastettavan `ylitse´. Matt:n trinitaarisesta kastekaavasta Jaak:sta ei löydy merkkiä.”

KASTEKÄYTÄNTÖ ALKUSEURAKUNNASSA

Edellä olemme jo todenneet, että alkukristillinen kaste edellytti Johanneksen kastetta, ja jatkoi sitä kristillisesti tulkittuna. Alkuseurakunnan kastekäytäntöä tutkittaessa on siis lähdettävä liikkeelle jo Johannes Kastajan ja itse Herramme Jeesuksen lihassa vaelluksen ajasta. Johannes Kastajan synnyttämä kansanliike oli melkoisen laaja, sillä kun hän saarnasi mielenmuutosta ja mielenmuutoksen osoitukseksi mielenmuutoksen kastetta: "Hänen tykönsä vaelsi Jerusalem ja koko Juudea ja kaikki Jordanin ympäristö. Ja hän kastoi heidät Jordanin virrassa kun he tunnustivat (julkisesti) syntinsä" Matt.3:1-9). Kun siis Jeesuksestakin kerrotaan, että hän "teki ja kastoi" oppilaidensa välityksellä useampia oppilaita kuin Johannes (Joh.3:26, 4:1-2), on kysymys ollut melko suuresta joukosta. Vaikka heitä helluntaipäivänä olikin yläsalissa koolla vain noin 120 henkeä (Apt.1:15), mainitsee Paavalikin "enemmän kuin viisisataa veljeä", joille Jeesus ylösnousemuksensa jälkeen samalla kertaa näyttäytyi ( 1 Kor.15:6). Kun siis ihmiset tulivat Jeesuksen luokse kuulemaan hänen opetustaan, ja kuultuaan ottivat myös hänen sanansa vastaan, tullen mielenmuutokseen, teki Jeesus heidät oppilaikseen, kastamalla heidät aikaisempien oppilaiden välityksellä. Nyt on kuitenkin huomattava, että näin Jeesus ei tehnyt lapsille, vaikka lausuikin: "Sallikaa lasten tulla minun tyköni." Hän ei kastattanut lapsia, vaan ainoastaan siunasi heitä, asettamalla kätensä heidän päälleen (Matt.19:13-15, Mark.10:13-16, Luuk.18:15-17). Jeesuksen tykö tuotuja pieniäkin (Luukas) lapsia hän siis siunasi, mutta mielenmuutokseen suostuvat aikuiset, sekä miehet että naiset, hän kastatti oppilaikseen. Tämä Jeesuksen tekemä ero lasten siunaamisen ja ymmärtävässä iässä olevien kääntyneiden oppilaiksi kastattamisen välillä periytyi myös alkuseurakunnan käytäntöön. Tämä on selvästi nähtävissä Luukkaan kirjoittamasta alkuseurakunnan historiasta, Apostolien teoista, mutta myös muista Uuden testamentin kastetta käsittelevistä Paavalin ja Pietarin kirjeiden kohdista.

APOSTOLIEN TEKOJEN KASTETEKSTIT

Kasteesta helluntaipäivänä kertoo Apt. 2 luku, jakeet 37-41. Pietarin saarnan vaikutuksesta kuulijat saivat piston sydämiinsä ja kysyivät:" Miehet, veljet, mitä meidän pitää tekemän?", jolloin Pietari vastasi:

"Muuttakaa mielenne ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksi saamiseksi, niin te tulette saamaan Pyhän Hengen lahjan. Sillä teille ja teidän lapsillenne tämä lupaus on annettu, ja kaikille jotka kaukana ovat, ketkä ikinä Herra, meidän Jumalamme kutsuu."

Seuraavat huomiot näyttävät tekstin perusteella ilmeisiltä:

1. Kaste kuului tietoisen mielenmuutoksen yhteyteen.

2. Kaste toimitettiin syntien anteeksi saamiseksi.

3. Pyhän Hengen lahjan saamisen ehtona oli mielenmuutos ja kasteen vastaanottaminen.

4. Erityisesti on huomioitava, ettei Pietari sanonut:

"...kastattakoon kukin itsensä ja perheensä", vaan (ainoastaan) "itsensä." Tämä osoittaa, ettei helluntaipäivänä suinkaan kastettu kokonaisia perheitä perheen päiden kääntymyksien perusteella.

5. Kun teksti jatkaa, sanoen: "Jotka nyt ottivat hänen sanansa vastaan, ne kastettiin", edellyttää tämä kunkin kastettavan henkilökohtaista kääntymystä kasteen saamiseksi.

Samarian kasteteksti edellyttää samaa. Tekstin (Apt.8:5-17) jae 12 sanoo:

"Kun he nyt uskoivat Filippusta, joka julisti heille evankeliumia Jumalan valtakunnasta ja Jeesuksen Kristuksen nimestä,niin he ottivat kasteen, sekä miehet että naiset."

1. Teksti sanoo, että saarnan sisällön uskoneet ottivat vastaan kasteen.

2. Kun sekä miehet että naiset mainitaan erikseen, tämä osoittaa, ettei ollut kyse perhekunnista.

3. On huomioitava, että vaikka miehet ja naiset mainitaan erikseen, lapsia ei mainita ollenkaan.

Etiopian kuningattaren hoviherran kasteesta kerrotaan samassa luvussa (8:26-39). Tämän kertomuksen mukaan hoviherra kysyi, Filippuksen evankeliumin julistusta ensin kuunneltuaan:

"Katso, tässä on vettä. Mikä estää kastamasta minua?"

Meidän kirkkoraamatun tekstistämme puuttuu Filippuksen vastaus kysymykseen, eli 37 jae, koska se puuttuu myös eräistä kreikan alkukielisistä käsikirjoituksista (papyrus 45, Codex A, B, C, P) joita nykyään arvostetaan eniten. Olisi kuitenkin ollut kovin outoa, jos hoviherra olisi käskenyt pysäyttämään vaunut, Filippukselta mitään vastausta saamatta. Tästäkin syystä ortodoksisen kirkon virallisessa tekstiperinteessä esiintyvä jae 37 tuntuu asiaan kuuluvalta.

Tämän jakeen mukaan Filippus vastasi hoviherralle, esittäen hänelle hänen kastamisensa ehdon seuraavin sanoin:

"Jos sinä kaikesta sydämestäsi uskot, se on luvallista."

Eräässä codexissa (Laudianus) esiintyy toisenlainen vastaus:

"Jos sinä uskot kaikesta sinun sydämestäsi, sinä olet pelastuva."

Jatkossa hoviherra vakuuttaa kummankin tekstimuunnoksen mukaan uskovansa Jeesukseen Jumalan Poikana:

"Minä uskon Jeesuksen Kristuksen olevan Jumalan Pojan." / "Minä uskon Kristukseen, Jumalan Poikaan."

Hoviherran kastamista koskevasta kertomuksesta on tehtävissä seuraavat huomiot:

1. Edellä esitetyn mukaan uskon tunnustus oli kasteen saamisen ehto.

2. Samasta ehdosta todistaa epäsuorasti myös saman luvun jakeen 13 sanat: "...Simon itsekin uskoi, ja kasteen saatuansa...", vaikkakin hänen mielenlaatunsa paljastui myöhemmin vääräksi (18-24).

Paavalin kääntymyksestä on kerrottu Apt.9:1-30, mutta kiinnostavaa on se, mitä Paavali Luukkaan mukaan itse kertoi Ananiaan hänelle sanoneen (22:16):

" Ja nyt, mitä aiot? Noustuasi anna kastaa itsesi ja pestä pois sinun syntisi, avuksi huudettuasi hänen nimeään." (Tai:"...avuksi huutavana hänen nimeään." tai: "...vetoavana hänen nimeensä.").

Aoristin mediumin partisiippi "epikalesamenos" ilmaisee joko edeltävää tai samanaikaista tapahtumaa suhteessa muuhun tekemiseen.

Tekstin mukaan kaste merkitsee syntien pois pesemistä, ja Paavalia kehotettiin käymään tälle pesulle edellä tai samanaikaisesti Herran nimeä itselleen (mediumi) avuksi huutavana.

Korneliuksen perhekunnan kastamisesta kerrotaan 10 luvussa. Kun Kornelius, enkeliltä käskyn saatuaan, kutsutti apostoli Pietarin, oli hän jo koonnut sinne lähimmät ystävänsä ja sukulaisensa. Kun Pietari saapui, Kornelius sanoikin Pietarille:

"Nyt olemme siis tässä kaikki Jumalan edessä, kuullaksemme kaiken, mitä Herra on käskenyt sinun puhua."

Enkeli oli näet sanonut Korneliukselle:

"Hän (Pietari) on puhuva sinulle sanoja, joiden kautta sinä pelastut ja koko sinun perhekuntasi"(11:14).

Korneliuksen kerrotaan olleen jo entuudestaan hurskaan ja Jumalaa pelkääväisen, "niinkuin koko hänen perhekuntansakin"(10:1-2).

Kun Pietari sitten saarnasi, lankesi Pyhä Henki kuulijoiden ylle, ja he alkoivat puhumaan kielillä ja ylistämään Jumalaa. Tällöin Pietari kysyi, voiko kukaan kieltää kastamasta vedellä näitä Pyhän Hengen saaneita. Kukaan ei voinut kieltää, ja niin Pietari käski kastaa heidät Jeesuksen Kristuksen nimeen.

Koska edellä selostettu kertomus on ensimmäinen koko perhekunnan kääntymystä selostava tapahtuma Apostolien teoissa, on meidän jos mahdollista selvitettävä, millä perusteella tämän perhekunnan jäsenet kastettiin.$$

Saammekin asiaan lisävalaistusta saman kirjan seuraavasta luvusta (11:1-18), jossa kerrotaan Pietarin joutuneen Jerusalemiin palattuaan syytöksen alaiseksi Korneliuksen kodissa vierailunsa tähden. Pietarin syyttäjilleen pitämän vastauspuheen loppuosa (jakeet 15-17), kuten myös syyttäjien tämän jälkeinen toteamus, on tässä suhteessa merkittävä:

"...Ja sinä aikana kun minä aloin puhumaan, lankesi henki Pyhä päälle heidän kuten myös päälle meidän alussa. Ja minä muistin Herran sanoman, jonka hän sanoi:`Johannes tosin kastoi vedessä, mutta te tulette kastetuiksi Hengessä Pyhässä.` Jos siis yhtäläisen lahjan antoi Jumala heille kuin myös meille, uskottuamme Herraan Jeesukseen Kristukseen, kuka minä olin, kyetäkseni estämään Jumalaa?" Ja tämän kuultuaan he rauhoittuivat ja ylistivät Jumalaa, sanoen, "Siis myös pakanakansoille Jumala mielenmuutoksen elämäksi antoi."

Pietarin mukaan Pyhän Hengen lahja annetaan uskoon tulon perusteella. Kuulijoille oli itsestään selvyys, että kysymys on uskoontulleiden kohdalla myös mielenmuutoksesta.

Kun tässä yhteydessä muistamme Pietarin kehoituksen (2:38):"Muuttakaa mielenne ja kastattakaa itsenne Jeesuksen Kristuksen nimeen, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan", lienee pidettävä jokaista Korneliuksen perhekunnan jäsentä henkilökohtaisesti uskoon tulleena ja mielensä muuttaneena.

Samaa edellyttää Pietarin selvitys tapahtuneesta apostolien kokouksessa, josta kerrotaan Apt. 15:7-9:

"Ja paljon väittelyn ollessa meneillään, Pietari, noustuaan, sanoi heille: "Miehet, veljet, te tiedätte, että jo muinaisina päivinä Jumala teidän keskuudessanne valitsi pakanat minun suuni kautta kuulemaan evankeliumin sanan ja tuleman uskoon. Jumala, sydäntentuntija, todisti, antaen heille Pyhän Hengen, kuten myös meille. Ja ei mitään eroitellut välillä meidän ja heidän, uskolla puhdistaessaan heidän sydämensä."

Tässä edellä Pietari viittasi Korneliuksen kodin tapahtumiin, sanoen itse, että kuulijat tulivat uskoon evankeliumin sanan kuultuaan. Pyhä Henki vuodatettiin heihin sillä perusteella, että Jumala oli puhdistanut heidän sydämensä uskolla.

Lyydian perhekunnan kääntymisestä kerrotaan Apt. 16:11-15,40: Kun Paavali rukouspaikassa alkoi puhumaan sinne kokoontuneille naisille, Lyydiakin oli siellä kuulijoiden joukossa. Jatkosta sanotaan:

"Ja eräs nainen, nimeltään Lyydia, Jumalaa pelkääväinen purppuramyyjä Thyateiraan kaupungista, kuuli, jonka sydämen Herra avasi ottamaan vaarin Paavalilta puhutuista. Ja kun hänet kastettiin ja hänen huonekuntansa, hän pyysi, sanoen: `Jos te arvioitte minun olevan Herraan uskovaisen, sisälle tullen minun talooni, majailkaa.` Ja hän vaati meitä."

Tämä teksti on siitä erikoinen, että se on Apostolien teoissa ensimmäinen ja ainoa kohta, joka todella näyttää edellyttävän, että koko perhekunta kastettiin uskoon tulleen perheenpään (ja vieläpä naispuolisen) uskon perusteella. Voidaan näet kysyä, että jos tässä tekstissä edellytetään myös perhekunnan muiden jäsenten henkilökohtaista uskoon tuloa, miksei siitä mainita mitään? Vai oliko yksin Lyydia (perhekuntansa päänä) tarpeeksi arvostettu, että hänen uskoon tulostaan kannatti mainita?

Tekstiä tulkittaessa on otettava huomioon seuraavat seikat:

1. Kun Lyydia oli nainen, mutta silti perhekuntansa päähenkilö, hän oli joko naimaton tai leski.

2. Perhekunta merkitsee: talo, talonväki, huonekunta, ja sillä tarkoitetaan usein palvelusväkeä.

3. Filippissä kerrotaan tapahtuneen vain kaksi kääntymistapahtumaa: Lyydian ja vanginvartijan perhekunnat.

4. Kun apostolit palasivat vanginvartijan luota, he menivät uudelleen Lyydian tykö. Siellä heistä kerrotaan (jae 40), että:

"... he näkivät veljet ja he rohkaisivat heitä ja he lähtivät pois."

5. Nämä veljet olivat ilmeisen selvästi juuri Lyydian perhekuntaan kuuluvia. He olivat Lyydian palvelusväkeä,ja koska he olivat "veljiä", he olivat myös henkilökohtaisesti uskoon tulleita.

Näin Luukkaalta on jäänyt vain yksinkertaisesti kertomatta heidän Lyydian kääntymyksen jälkeisestä kääntymyksestään, ja ehkä vain siitä syystä, ettei hänellä ollut heidän kohdaltaan yksityiskohtaisia muistiinmerkintöjä.

Koska meille on selvää, ettei ketään Lyydian perhekunnan jäsenistä ole vasten tahtoaan väkisin pakotettu suostumaan kastettavaksi, voimme yhtyä Joachim Jeremiaksen kirjasessa "Lapsikaste kirkon alkuaikoina" julkituoman mielipiteen alkuosaan:

"Lyydia, joka todennäköisesti leskeksi jäätyään oli perheensä pää, tuli uskoon, ja sen johdosta `hänet ja hänen perhekuntansa` kastettiin. On selvää, että kuvaus on tässä hyvin tiivistettyä ja jättää mainitsematta, kuinka evankeliumia julistettiin myös Lyydian perheenjäsenille ja kuinka se vaikutti heissäkin uskon."

Sen sijaan mielipiteen loppuosa on vaikeammin hyväksyttävissä,  sehän näet ei Uuden testamentin tekstien opetuksen valossa näytä pitävän ollenkaan paikkaansa.

Tämä mielipiteen loppuosa kuuluu:

"Mutta kuvaavaa on, että Luukas voi kertoa tällä tavalla. Sillä näin hän ilmaisee, että ratkaisevaa oli, kuten G. Gullman sanoo `perheen yhteenkuuluvuus kasteen

ollessa kyseessä eikä jokaisen perheenjäsenen yksilöllinen ratkaisu`."

Välihuomautus:

Ja todellakin. Toistuvat perhekuntien kastamisen maininnat Uudessa testamentissa ovat vaikeasti ja uskottavasti selitettävissä siten, että maininnoilla tarkoitettaisiin joka kerta vain sellaisia perhekuntia, joissa ei ollut pieniä lapsia. Jokainen  Uuden testamentin kohta joka mainitsee perhekuntakasteen, on tosin selitettävissä siten, että pienet lapset selitetään perhekunnista pois, mutta Uudessa testamentissa mainitut perhekunnat eivät suinkaan olleet ainoita, joita perhekuntina kastettiin.

On mahdoton ajatus, ettei missään Uuden testamentin selostaman ajankohdan uskoon kääntyneissä perheissä olisi ollut pieniä lapsia, ja kun kerran heitä oli, odottaisi teksteistä löytyvän selvän maininnan siitä, ettei heitä kelpuutettu yhdessä perheensä kanssa kasteelle, vaan vasta myöhemmin, vartuttuaan. Mitään tällaista selvää rajausta ei teksteistä kuitenkaan löydy. Siksi kaikkien Uudessa testamentissa mainittujen kastettujen perhekuntien jokaisen kastetun perheen jäsenen selittäminen jo ymmärtävässä iässä olleeksi ja henkilökohtaiseen tiedostavaan uskoon tulleeksi tuntuu itsestänikin hiukan keinotekoiselta. Näin siitä huolimatta, että nytkin  parhaillaan jatkan samalla linjalla.

Vanginvartijan perhekunnan kääntymyksestä kerrotaan Apt. 16:25-34:ssä. Herätykseen tapahtumien tähden tultuaan, vartijasta kerrotaan (jakeet 30-31): "Ja johdattaessaan heitä ulos, hän sanoi: `Herrat, mitä minun tulee tehdä, jotta minä pelastuisin?` Ja he sanoivat: `Usko Herraan Jeesukseen, ja sinä . olet pelastuva, sinä ja sinun huoneesi.`"

Vanginvartijalle annettua vastausta ei suinkaan tulkitaan oikein, jos tulkitaan perhekunnankin pelastuvan perheenpään uskon perusteella. Tässäkin on selvää, että henkilökohtaisen uskomisen ehto koskee jokaista perheenjäsentä erikseen. Tämä ilmenee siitä, mitä vanginvartijan kodissa kerrotaan jatkossa tapahtuneen (16:32):

"Ja he puhuivat hänelle Herran sanaa ja kaikille hänen talossaan. Ja ottaessaan heidät tykönsä sillä yön hetkellä , hän pesi heidät haavoistaan, ja hänet kastettiin ja kaikki hänen (omaisensa) , kohta. (16:34 ) Ja vieden heidät ylös taloon, hän asetti (heidät) pöydän ääreen, ja hän riemuitsi talonväkineen Jumalaan uskoon tulleena."

Kasteen edellä evankelioitiin tekstin mukaan jokainen vanginvartijan perheenjäsen, joten perhe riemuitsi hänen kanssaan, ei vain hänen, vaan jokaisen perheenjäsenen henkilökohtaisesta uskosta.

Krispuksen perhekunnan kastamisesta kerrotaan Apt. 18:8:ssa:

"Ja Krispos, synagogan esimies, alkoi uskoa Herraan koko hänen huonekuntansa kanssa, ja monet kuulolla olleista korinttolaisista alkoivat uskoa ja heidät kastettiin."

Edellä teksti sanoo vastaansanomattoman selvästi kaikkien kastettujen alkaneen ennen kastettaan uskoa kuulemaansa sanomaan. Kun he sitten ilmaisivat uskovansa, heidät kastettiin.

Efeson opetuslapsista kertoo Apt. 19:1-7. Efesossa oli (ilmeisesti Apolloksen julistuksen tuloksena, joka tunsi ainoastaan Johanneksen kasteen) 18:24-26) muutamia opetuslapsia, Paavalin tullessa sinne. Paavali kysyi heiltä, havaittuaan heiltä puuttuvan jotakin kristitylle oleellista:

"Saitteko Pyhä Hengen, kun tulitte uskoon?"

Uuden kirkkoraamatun mukaan he vastasivat kysymykseen:

"Emme ole edes kuulleet mistään Pyhästä Hengestä."

Tämä käännös on varmasti liioitteleva, sillä alkutekstin mukaan heidän vastauksensa kuului:

" Emme edes, jos Pyhä Henki on, ole kuulleet."

Papyrus 38 mukaan ( joka on todennäköisesti vanhin säilynyt tämän kohdan sisältävä käsikirjoitus kappale) he vastasivat:

"Emme ole edes, jos Pyhän Hengen ovat jotkut saaneet, ole (siitä) kuulleet."

Vastaus tässä muodossa esiintyy myös eräissä vanhan italan,  syyrian,  ja koptinkielisissä käännöksissä.

Vastauksen kuultuaan Paavali tiedusteli heiltä heidän saamansa vesikasteen laatua, ja sai kuulla heidät kastetun (tässä vaiheessa jo) menneeseen aikaan kuuluvalla Johannes Kastajan parannuksen kasteella. Paavali selitti heille, että Johanneksen mielenmuutoksen kaste kuului sellaisenaan menneeseen aikaan, ja että Herra Jeesus oli ylösnoustuaan käskenyt tehdä oppilaita itselleen omassa nimessään. Näin ollen heidätkin tulisi kastaa Herran Jeesuksen nimeen, eli siihen ainoaan nimeen, joka on taivaan alla ihmisille annettu, jossa heidän tulee pelastua (Apt.4:12).

Osa vanhoista käsikirjoituksista (Codex Besae Cantabrigiensis = D,  ja Peshitto)  vielä kertoo jakeessa 5, mihin nimeen ja myös miksi heidät kastettiin uudelleen:

"Ja tämän kuultuaan heidät kastettiin Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen, syntien anteeksi saamiseksi."

'Kun heidät oli näin kastettu, asetti Paavali kätensä heidän päälleen, jolloin he saivat Pyhän Hengen.

Tekstistä ilmenee, että ennen kuin nämä miehet tapasivat Paavalin, he eivät olleet alkuperäisessä mielessä vielä kristittyjä. Heiltähän puuttui syntien anteeksi anto ja Pyhän Henki. Vaikka Johannes Kastajakin saarnasi mielenmuutoksen kastetta syntien anteeksi saamiseksi (Mark.1:4), hän ei silti välittänyt itse anteeksiantoa. Kreikkalainen raamattuoppinut Johannes Kolitsara selittääkin Uuden testamentin parafraasissaan osuvasti Markus 1:4:n tekstin merkityksen:

"Ja Johannes oli tuon aikakauden alku, kastaen erämaassa ja saarnaten kastetta mielenmuutoksen osoitukseksi, jotta kastetut saisivat syntien anteeksiannon, kun vastaanottaisivat vähän ajan päästä tulevan Messiaan."

Korinttolaiskirjeessään Paavali kertoo kastaneensa vielä Stefanaankin perhekunnan (1 Kor.1:16). Tästä perhekunnasta kerrotaan saman kirjeen lopussa (16:15-16), että:

"he olivat antautuneet pyhien palvelukseen."

Kun Paavali kehottaa olemaan kuuliaisia tämän perheen jäsenille ja heidän kaltaisilleen, jotka "työtä tekevät ja vaivaa näkevät", lienee lupa olettaa jokaisen Stefanaan perhekunnan jäsenen olleen myös henkilökohtaisesti uskossa.

Juuri tutkimamme Apostolien tekojen kastetekstit edellyttävät selvästi henkilökohtaista uskoon tuloa ja uskon tunnustusta kasteen edellä jokaiselta kastettavalta. On näinollen ilmeisen selvää, että Jeesuksen lihassa vaelluksensa päivänä tekemä ero (lasten siunaamisen ja hänen oppilaikseen suostuvien ymmärtävässä iässä olevien kastamisen välillä) periytyi myös alkukristilliseen kastekäytäntöön.

Kunnioittakaamme silti niitäkin, joiden mielestä täyttä varmuutta Apostolien tekojen teksteistä ei voida vetää, selostamalla tässä heidänkin mielipiteensä. Heidän mielestään esimerkiksi Lyydian perhekunnan tapaus, se miten Luukas siitä kertoo, pakottaa jättämään tilaa mahdollisuudelle, että perhekuntien kasteet ovat saattaneet alusta alkaen koskea kaikkia perheenjäseniä, siis myös pieniä lapsia, jos niitä on perheessä ollut. Tälläisestä mielipiteestä on oivana esimerkkinä esitän jälleen Joachim Jeremiaksen kirjasta "Lapsikaste kirkon alkuaikoina" otteen, joka tekee johtopäätöksiä mainituista Apostolien tekojen kohdista:

"Tarkoitetaanko nyt äsken mainituissa kohdissa, jotka puhuvat `perhekuntien´ kääntymisestä ja kasteesta, myös lasten - sylivauvojenkin - kastamista? Ensimmäisen vastauksen kysymykseen löydämme jo siitä seikasta, että pelkän `perhekunnan` sijasta saatetaan puhua `koko perhekunnasta`, `kaikista omaisista´. Vahvistavien ilmausten ... käyttö osoittaa yksiselitteisesti, ettei ainoaakaan huonekunnan jäsentä jätetty kasteen ulkopuolelle. Kun muistamme, millainen vanhempien lähetysseurakuntien sosiaalinen koostumus oli, vaikuttaa epätodennäköiseltä, että kyseisiin huonekuntiin olisi kuulunut huomattavia orjamääriä. Siksi uskottavammalta tuntuu otaksuma, että vahvistavat ilmaukset `kaikki, `koko´ jne. viittaavat perheen kaikkiin lapsiin."

Lienee vielä syytä lainata juuri tässä yhteydessä Eduard Lohsen kirjasta "Uuden testamentin sanoma" esiintyvä kannanotto:

"Emme tietä kastettiinko varhaisimmassa kristikunnassa lapsia. Kun satunnaisesti puhutaan kokonaisten huonekuntien kastamisesta (1 Kor.1:16, Apt.16:15, 18:8), on mahdollista, että tällöin on ajateltu myös lapsia. Yksiselitteiset viittaukset tällaiseen puuttuvat kuitenkin."

Ehdotonta varmuutta ei siis Lohsen mukaan ole löydettävissä Uuden testamentin perhekuntien kastamisesta kertovien tekstikohtien perusteella. Päästäksemme eteenpäin, on meidän seuraavaksi tutkittava Uuden testamentin niitä tekstejä, jotka sisältävät opetusta kasteen merkityksestä.

UUDEN TESTAMENTIN KASTEOPETUS

Uuden testamentin kirjeitä järjestyksessään lukiessamme, kohtaamme ensimmäiseksi apostoli Paavalin kastetta koskevan opetuksen Roomalaiskirjeestä (6:3-4). Vaikka olenkin jo kerran tämän tekstin lainannut, otan sen tähän uudelleen:

" Vai oletteko tietämättömiä että meidät kaikki jotka kastettiin Kristukseen Jeesukseen, hänen kuolemaansa meidät kastettiin? Meidät haudattiin siis yhdessä hänen kanssaan kasteen kautta kuolemaan, jotta kuten Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, näin myös me vaeltaisimme elämän uutuudessa."

Seuraavat seikat ovat tekstin perusteella huomion arvoisia:

1. Tekstiin ei sovellu kastekaava "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen", sillä Isä ei kuollut, eikä myöskään Pyhä Henki. Ainoastaan Poika kuoli, ja hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa osalli suuteen kristitty Paavalin mukaan kastetaan. Käytännössä tämä merkitsee kristitylle omista synneistään pois kuolemista (jae 2).

2. Jeesuksen herättämistä vastaa kristityn kohdalla "uudessa elämässä vaeltaminen", jota kristitty voi harjoittaa vain tietoisesti ja henkilökohtaisesti uskoon tulleena. Kristitty on siis kastettu "vaeltamaan", joten on ilmeistä, että hänen täytyy olla kastehetkellään tietoinen vaeltamisen velvollisuudestaan. Tämä Paavalin kasteopetus näyttää sulkevan pois sen mahdollisuuden, että hän edellyttäisi ketään kastettavan ilman henkilökohtaista uskoon tuloa.

Tässä yhteydessä Johannes Kolitsaran Uuden testamentin parafraasin teksti on erittäin mielenkiintoinen, hänen pyrkiessään valaisemaan sitä, miten kirkkoisät ovat tämän Paavalin tekstin ymmärtäneet:

"Vai ettekö te tiedä, että kaikki meidät jotka kastettiin Jeesukseen Kristukseen, meidät kastettiin samanaikaisesti (meidät painettiin upoksiin eräällä tavalla) , ( ja me tulimme osallisiksi) hänen kuolemaansa? (vanhan ihmisen ristiinnaulitsemisen kautta). Meidät haudattiin siis yhdessä hänen kanssaan kasteen kautta ja me tulimme osallisiksi hänen kuolemaansa, jotta, kuten Kristus todella herätettiin kuolleista taivaallisen Isän kirkkauden kautta, näin myös me olisimme herätettyjä ja eläisimme uutta elämää, hänen tahtoaan kohtaan sopusointuisaa. Sillä jos, kuten kaksi puuta, erottamattomasti yhdistettyinä yhdeksi, me tulimme yhdeksi ruumiiksi Kristuksen kanssa kasteen, kautta, mikä merkitsee samaistumista hänen ristillä kuolemaansa, järjellisen ja luonnollisen seurauksen mukaan me tulemme yhdeksi hänen kanssaan myös ( hänen ylösnousemuksessaan (myös me tulemme nimittäin ylösnousemaan kirkastettuina, kuten myös hän). Tietäen tämän, että meidän vanha ihmisemme, turmeltunut syntiseltä luonnoltamme, ristiinnaulittiin yhdessä Kristuksen kanssa kasteen kautta, jotta se heikontuisi enemmän ja meidän ruumiimme olisi kuin kuollut synnille, ettemme joutuisi jälleen synnin orjiksi. Sillä hän joka kuoli on jo vapautettu synnin vaarasta (onhan tunnettua, että kuolleena olevaa ja kuollutta ei kiusata, eikä hän tee syntiä). Ja koska me olemme kasteen kautta kuolleet yhdessä Kristuksen kanssa, mitä tulee syntiin, me uskomme, että me tulemme yhdessä hänen kanssaan myös elämään kirkastettuina iankaikkisuudessa."

Kolitsara selittää kirkkoisien uskoneen Paavalin tarkoittaneen, että Jeesukseen Kristukseen kastaminen merkitsee kastettavan uskossa suostumista Jeesuksen kuoleman osallisuuteen, eli vertauskuvallisesti kastettavan omankin ruumiin ristiinnaulitsemiseen. Tämä merkitsi käytännössä synnistä erottautumista. Kaste merkitsee vertauskuvallisesti myös "herättämistä", mikä käytännössä merkitsi velvollisuutta uuden elämän elämiseen.

Toinen merkittävä Paavalin kirjoittama kasteopetusta sisältävä kohta löytyy Kolossalaiskirjeestä: Kol. 2:10 -12:

"Ja te olette hänessä täydellisiksi tehdyt, joka on kaiken hallituksen ja vallan pää. Hänessä teidät myös ympärileikattiin käsin tekemättömällä ympärileikkauksella, lihan ruumiin poisriisumisella, Kristuksen ympärileikkauksella: Hänen kanssaan teidät yhdessä haudattiin kasteessa, jossa teidät myös yhdessä herätettiin, hänet kuolleista herättäneen Jumalan uskon vaikutuksen kautta."

Tekstissä ovat huomion arvoisia seuraavat seikat:

1. Kristuksen ympärileikkaus ei Paavalin mukaan ole suinkaan itse kaste, vaan "lihan ruumiin poisriisuminen", jolla Paavali tarkoittaa uskoon tulon yhteydessä tehtävää mielenmuutosta eli parannusta (vert. Room.8:5-9, 12-13).

2. Tämä lihan ruumis riisutaan tietoisesti pois, kun mennään uskossa kasteelle. Kaste yhdistää kastettavan Jeesuksen hautaamiseen: Kastettavan lihan ruumis eli vanha ihminen haudataan kastetapahtumassa.

3. Kun Paavali käyttää ilmaisua "jossa" (en hoo),  hän edellyttää, että samassa kastetapahtumassa jossa kristityn poisriisuttu lihan ruumis haudataan, kristitty myös samalla herätetään Kristuksen yhteydessä elettävään uuteen elämään.

4. Kun Paavali ilmaisee kristityn herättämisen tapahtuvan "Kristuksen kuolleista herättäneen Jumalan vaikuttaman uskon kautta", hän näyttää tällä ilmaisulla tarkoittavan, että Jumalan vaikuttaman uskon tulee olla jo kasteen toimittamishetkellä kastettavassa vaikuttamassa.

Samaa edellyttää Paavalin Galatalaiskirjeen maininta: Gal. 3:26-27:

" Sillä kaikki te olette Jumalan poikia uskon kautta Kristuksessa Jeesuksessa." Paavalihan jatkaa: "Sillä niin monta kuin teitä kastettiin Kristukseen, Kristukseen te pukeuduitte.".

Efesolaiskirjeessä Paavali kertoo, miten Kristus puhdisti seurakuntansa: Ef. 5:25-27:

"Miehet, rakastakaa vaimoja, kuten myös Kristus rakasti seurakuntaa ja itsensä antoi alttiiksi sen edestä, jotta hän sen pyhittäisi, puhdistettuaan sen veden kylvyllä, sanassa, jotta hän asettaisi itselleen kirkastetun seurakunnan, joka ei omaa tahraa eikä ryppyä eikä mitään tuollaista, vaan joka olisi pyhä ja moitteeton."

Edellä Paavali tarkoittaa "veden kylvyllä" kastetta. Tämä sama kylvyksi kääntämäni sana ("luutron” = kylpy, pesu, peso) esiintyy myös Paavalin kirjeessä Tiitukselle (3:5) uudestisyntymis-sanan eli "palinggenesiaa" - sanan yhteydessä, tarkoittaen siinäkin kastetta. Ilmaisulla: "dia luutruu palinggenesiaas" Paavali tarkoittaa, että samoin kuin luonnollisessa syntymässä lapsi tavallisesti pestään syntymänsä jälkeen, samoin myös uudestisyntynyt eli uskoon tullut (1 Joh.5:1) pestään kasteessa uudestisyntymisensä eli uskoon tulonsa jälkeen. Tämä Tiituksen kohta kuuluu (Tiit. 3:4-7):

Mutta kun meidän pelastajamme Jumalan hyvyys ja ihmisrakkaus tuli ilmi, ei teoista vanhurskaudessa, joita me olisimme tehneet, vaan hänen laupeutensa mukaan hän pelasti meidät, uudestisyntymisen kylvyn välityksellä ja Pyhän Hengen (suorittaman) uudistuksen, jota (Henkeä) hän meidän pelastajamme Jeesuksen Kristuksen kautta vuodatti meihin runsaasti, jotta vanhurskautettuina hänen armossaan, perillisiksi tulisimme, iankaikkisen elämän toivon mukaan."

Tässä Tiitus kirjeen kohdassa "pelastuminen" sulkee sisäänsä kolme eri asiaa: 1) uudestisyntymisen, 2) uudestisyntymisen kylvyn eli kasteen, ja 3) Pyhän Hengen suorittaman uudistuksen uudeksi luomukseksi. Pelastuskokemuksessa pelastuva kokee tämän kolmannenkin kohdan, eli Pyhän Hengen runsaan vuodatuksen itseensä. Tällä tarkoitetaan Pyhän Hengen kastetta. Näin pelastunut on vanhurskautettu ja iankaikkisen elämän perillinen.

Kirjassaan "Usko ja kaste" jopa sylilapsikasteen raamatullisuuteen uskova lestadiolainen Erkki Reinikainen kieltää tämän kohdan tarkoittavan, että kyseessä olisi uudestisynnyttävä kaste. Hän kirjoittaa:

"...ettei tässäkään ole kysymys kasteesta uudestisynnyttävänä, vaan uskoon liittyvänä sakramenttina eli merkkinä ja sinettinä. Uudistuminen tapahtuu Pyhän Hengen (jae 5) ja Jeesuksen Kristuksen kautta (jae 6). Kolmiyhteinen Jumala pelastaa: Isä (jae 4) Pyhä Henki (jae 5) ja Poika (jae 6)."

Ensimmäisen Pietarin kirjeen mukaan (3:20-21) vedenpaisumuksen aikana pelastuneet pelastuivat "veden kautta" (di hydatos). Tämän pelastumisen vastakuva (antitypon) eli vesi, pelastaa kasteena ( baptisma) myös kristityn. Kaste ei tekstin mukaan kuitenkaan ole "lihan saastan poistamista", vaan hyvän omantunnon pyyntö ( eperooteema) Jumalalle tai: Jumalaa kohtaan ( ... eis Theon). Nykykreikankielisen (Bamban) tekstilaitoksen mukaan kaste on "hyvän omantunnon todistus (martyria ) Jumalalle", ja vuoden -67 laitoksen mukaan "hyvän omantunnon vihkimys (afierosis ) Jumalalle." Vuoden -85 laitoksen mukaan kaste on "sitoumus jonka tunnollisesti otatte itsellenne Jumalaa kohtaan" ( desmevsi pu analamvanete ensinidita apenanti sto Theo).

Kysymme nyt, kenen teksti edellyttää esittävän hyvän omantunnon pyynnön tai todistuksen Jumalalle? Kuka vihkii hyvän omantuntonsa, tai kuka sitoutuu hyvään omaantuntoon Jumalan edessä? Tietenkin kastettava itse, sillä sitähän teksti ilmeisen selvästi tarkoittaa. Hyvää omaatuntoa voidaan pyytää Jumalalta vain tietoisessa uskon tilassa, joten tämä Pietarin kirjeen tekstikin edellyttää siis kastettavalta uskon asennetta toimituksen sisältöön ja merkitykseen.

On myös ajateltu Nooan aikaan pohjautuvan vastakuvan sovellutuksen jäävän siinä mielessä ongelmalliseksi, että pienet lapset (jotka olisivat olleet ymmärtämättömiä ja kykenemättömiä itse menemään arkkiin) olisi joka tapauksessa viety arkkiin vanhempien toimesta. Tähän on todettava, että kristittyjen lapset ovat arkissa jo syntymänsä perusteella (1 Kor.7.14), eivät saamansa kasteen perusteella, jota eivät itse tiedosta. Kun he kristittyjen lapsina tulevat ymmärtävään ikään, heitäkin tulisi odottaa henkilökohtainen hyvän omantunnon kasteliiton tekeminen Jumalan kanssa.

Vielä on syytä käsitellä Johanneksen evankeliumin kohtaa 3:5. Tämän kohdan selityksiä toisiinsa verrattaessa ilmenee sellainen erikoisuus, että lestadiolaiset ovat "vesi"-sanan merkityksen tulkinnasta helluntailaisten kanssa samaa mieltä. Molemmat näet kieltävät sen, että "vedestä" syntyminen viittaisi tässä kohtaa kasteen veteen. Kumpienkin mukaan "vesi" tässä tekstikohdassa tarkoittaisi "sanaa", eli "vedestä syntyminen" tarkoittaisi "sanasta syntymistä".

He ovatkin asiallisesti ottaen oikeassa jo Efesolaiskirjeen 5:26 -kohdan perustalta, jossa Paavalin nimissä kulkeva kirje opettaa, että "Kristus rakasti seurakuntaa, ja antoi itsensä sen edestä, jotta hän sen pyhittäisi, puhdistettuaan sen sanalla, veden pesussa."

Silti ei pidä lähteä antamaan Joh.3:5:n "vesi" - sanalle toista merkitystä kuin mitä tekstissä lukee, eikä myöskään kieltää sitä, että "vesi"-sana tässä kohtaa viittaa selvästi kasteveteen.

Täysin perusteeton on näet Erkki Reinikaisen kirjassaan "Usko ja kaste" esittämä (sivu 96) väite:

"Sitä, että Nikodemoksen ja Jeesuksen keskustelussa ei voinut olla kysymys kasteesta, tukee myös se tosiasia, ettei Jeesus ollut vielä edes asettanut kastetta, Ei tunnu loogiselta, että hän olisi ryhtynyt puhumaan tuntemattomasta asiasta. Nikodemus tosi tunsi juutalaisen proselyyttikasteen ja näin ollen myös Johannes Kastajan suorittaman kasteen."

Ei pidä näet unohtaa sitä Johanneksen evankeliumin esittämää tosiasiaa, että Jeesuksenkin ja hänen oppilaittensa toiminnasssa (3:22, 4:1-2) oli käytössä vesikaste, ja näinollen Nikodeemuksenkin edellytetään olleen tästä vesikasteesta tietoinen. Kun hän sai Jeesukselta selvennyksen siitä, miten vanhakin ihminen voi ylhäältä syntyä, hän oivalsi Jeesuksen viittaavan "vesi"-sanalla siihen kääntymyksen kasteeseen, jolla Jeesus oppilaittensa välityksellä saarnansa vastaanottajat kastoi.

Mahdollista on kuitenkin, että tekstin sanat "hydatos kai" (vedestä ja) ovat myöhempi lisäys tekstiin. Jos näin on, yhtä lailla tällöinkin tekstin "vesi" - sana viittaa kasteveteen, eikä suinkaan sisällä merkitystä "sana". Jos Jeesus olisi todella tarkoittanut selvennyksellään "sanasta ja Hengestä syntymistä", mikään ei olisi estänyt häntä käyttämästä "vesi" - sanan sijasta "sana" - sanaa.

Se seikka, että pelkkä vesi aineena ei tietenkään ketään synnytä, käy ilmi jo jatkon sanoista "ja Hengestä". Ilmeinen sanojen tarkoitus oli ohjata Nikodeemus parannuksen paikalle, mielenmuutosta toteuttamaan, jonka ulkonainen ilmaisu oli suostuminen kastettavaksi. Ei pidä unohtaa, että Ef.5:26 mukaan veden pesulla oli puhdistava tarkoite: puhdistaa sanalla, vedellä pesun tapahtuessa. Aikanaan sitten, kunhan Henki Jeesuksen ylösnousemuksen ja kirkastamisen jälkeen lähetettäisiin, toteutuisi Nikodeemuksenkin kohdalla Hengestä syntymisen osuus.

Uuden testamentin kasteopetus ei enää jätä epäselvyyttä siitä, että kaste kuuluu pääasiassa niille, jotka ovat valmiit tekemään henkilökohtaisen hyvän omantunnon liiton Jumalan kanssa. Liittoa tehdessään heidän tulee riisua pois lihan ruumiin mukainen vaellus, ja sitoutua elämään uutta elämää Kristuksen yhteydessä. Uudestisyntyneen eli uskoon tulleen tulee Uuden testamentin opetuksen mukaan käydä uudestisyntymisen pesulle, ja Jumala on puolestaan pitävä huolen lupauksensa täyttämisestä, eli Pyhän Hengen vuodattamisesta.

Tämä on Uuden testamentin selvä kasteteologia, ja tämän vahvistaa myös seuraava Antti J. Pietilän aikaisemmin mainitusta dogmatiikasta tekemäni (III osa, sivut 315-316) tekstilainaus:

"2. Paavalin kaste-oppi. Kasteoppi sellaisena kuin sen on meidän aikamme kristikunnassa esiinnyttävä, kuuluu sikäli koko dogmatiikan vaikeimpiin, että yhtenäisen kirkollisen tradition osoittaminen tällä alalla on mitä vaikeinta ja että lujan raamatullisuudenkin aikaansaaminen tämän sanan tavallisessa merkityksessä on sula mahdottomuus. Pääsyynä tähän on valtiokirkon kastekäytäntö, jonka päämuoto on lapsikaste, ja että teologit pitävät velvollisuutenaan löytää Uuden Testamentin aikuiskastetta koskevasta kasteteologiasta lapsikasteen teologian. Kristillinen kirkko on Hengen uskonnon sille antamien valtuuksien mukaisesti juuri tällä alalla harjoittanut hengellistä täysvaltaisuutta enemmän kuin useimmissa muissa suurissa kysymyksissä, ja tuloksena on ollut, että kirkossa on tapahtunut hämmennystä itse pääasiaan nähden enemmän kuin olisi ollut luvallista. Ainoa todellinen tie kestävään kasteoppiin on Paavalin kasteopin pohjalle rakennettu aikuiskasteen oppi, josta teologia sitten ex analogia päättelee mitä lapsikasteesta on ajateltava."

LASTEN SUHDE UUDEN TESTAMENTIN AIKAISEEN SEURAKUNTAAN

Uudesta testamentista on vielä tutkimatta otsikon aihe, eli lasten suhde Uuden testamentin aikaiseen seurakuntaan. Avainkohta tähän kysymykseen löytyy Paavalin ensimmäisestä Korinttolaiskirjeestä (7:14):

" Sillä uskosta osaton mies on pyhitetty vaimossa, ja uskos ta osaton vaimo on pyhitetty veljessä: muutoin teidän lapsenne olisivat epäpuhtaita, mutta nyt pyhiä ovat."

Ensiksikin on huomioitava, että Paavali käyttää sanaa "teidän" ( hyymoon). Tämä on silti tulkittu siten, että Paavali tarkoittaa seka-avioliitosta syntyneiden kristittyjen lapsia, joiden vanhemmista siis vain toinen on uskossa. Ajatus on tämä: Samoin kuin uskosta osaton aviopuoliso on pyhitetty uskovan puolison kautta, vaikkei hän olekaan seurakunnan kastettu jäsen, samoin myös tälläisten vanhempien lapset ovat pyhitettyjä, vaikka hekään eivät ole seurakunnan kastettuja jäseniä. Koska uskosta osaton puoliso pyhittyy (avioliiton kanssakäymiseen) uskovan puolison välityksellä, niin tälläisestä liitosta syntyneet lapsetkin ovat, eivät ainoastaan "pyhitettyjä" (heegiastai ) vaan jopa "pyhiä" (hagia ).

Ilmaisut "pyhä" ja "pyhät" ovat Uudessa testamentissa kastetun kristityn nimityksiä. Kun Paavali lähetti kirjeensä "Korintossa olevalle Jumalan seurakunnalle, Jeesuksessa Kristuksessa pyhitetyille, kutsutuille pyhille", hän toteaa myöhemmin heistä (1 Kor. 6:11):

"Ja näitä (teistä) jotkut olitte: mutta teidät pestiin, mutta teidät pyhitettiin, mutta teidät vanhurskautettiin Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä ja meidän Jumalamme Hengessä.

On siis näinollen todettava, että vaikka myös "pyhitetty" - nimityksellä tarkoitetaan tavallisesti kastettua kristittyä, Paavali kuitenkin käyttää tätä ilmaisua luonnehtimaan uskosta osattoman puolison asemaa seka-avioliitossa. Tätä pyhitettyä uskosta osatonta puolisoa kun ei luonnollisestikaan ole kastettu. Kun Paavali samassa yhteydessä käyttää lapsista nimitystä "pyhät" sillä perusteella jos toinenkin vanhemmista on kristitty, eikö tämä juuri todista, että kristityn lapset ovat pyhiä kastamattominakin?

Pastori Wiljam Aittala valaisee kirjassaan "Joka uskoo ja kastetaan" alkuseurakunnan aikaista käytäntöä tämän 1 Kor. 7:14 jakeen pohjalta:

"Mikäli tässä yhteydessä sana `pyhä` voidaan ymmärtää seurakunnan jäsentä tarkoittavana (kuten 1 Kor.1:2; 6:1,2; 14:33; 16:1,15; 2 Kor.1:1; 8:14; 9:1; 13:12 jne), niin se merkitsisi sitä, että uskovan seurakunnan jäsenen vielä kastamaton lapsi olisi myös luettu seurakuntaan kuuluvaksi. Alandin mukaan alkuseurakuntaan kuuluikin kahdenlaisia jäseniä. Toiset olivat omakohtaisen kääntymisen ja sitä seuranneen kasteen kautta seurakuntaan liitettyjä varsinaisia jäseniä. Tämän sisärenkaan lisäksi kuului seurakunnan läheiseen yhteyteen kuitenkin niitä, joita ei vielä ollut kastettu. Sellaisia olivat mm. pienet lapset, koska `sellaisten on Jumalan valtakunta`. Kuitenkin vasta kasteen ja ehtoolliselle osallistumisen kautta heistä aikanaan tuli seurakunnan täysvaltaisia jäseniä. Kasteelle he tulivat sen jälkeen kun olivat saaneet opetusta ja kun katsottiin, että pikkulapsille luettu erityinen viattomuuden ja puhtauden aika oli ohi."

Tässä yhteydessä sopii mainita, että vanhempia neuvotaan Uuden testamentin Efesolaiskirjeessä (6:4) alusta asti kasvattamaan lapsiaan "Herran kurissa ja nuhteessa."

Kun lapsia neuvotaan samassa kirjeessä (6:1) olemaan vanhemmilleen kuuliaisia "Herrassa" olevina, eli siis Kristuksen ruumiin jäseninä, täytyy tässä olla kysymys jo ymmärtävään ikään tulleista ja kasteenkin vastaanottaneista lapsista.

Se asia, minkä alkuseurakunnan kristityt vanhemmat pyrkivät jättämään perintönä lapsilleen, oli vilpitön usko. Tässä vilpittömässä uskossa on jotakin vanhemmilta lapsille periytyvää, vaikka sen tuleekin muodostua myös lapsen omakohtaiseksi uskoksi. Tästä Paavali kirjoitti Timoteukselle (2 Tim.1:5):

"...ottaen muistoon sinussa (olevan) vilpittömän uskon, joka asui ensin sinun isoäidissäsi Looidiksessa ja äidissäsi Eunikessa, ja olen varmistunut että myös sinussa." Sama kirje (3:5) kertoo Timoteuksen jo lapsuudestaan saakka tunteneen pyhät kirjoitukset, joten hän oli oppinut ne kristityssä kodissaan isoäidiltään ja äidiltään.

Apostolien teot kertoo Timoteuksen olleen uskovaisen juutalaisvaimon poika, vaikka isä oli ollut kreikkalainen. Timoteus oli opetuslapsi, josta Lystran ja Ikonionin veljet todistivat hyvää (Apt. 16:1-3).

Ihminen voi siis jo lapsuudestaan saakka olla Herran opetuslapsi vilpittömän uskon kautta. Tämän vilpittömän uskon hän voi "periä" vanhemmiltaan tai isovanhemmiltaan saamansa opetuksen kautta. Sitten, tämän uskon perittyään, hänen tulisi solmia omakohtainen ja henkilökohtainen hyvän omantunnon liitto Jumalan kanssa, kastattamalla itsensä Herran nimeen.

VIELÄ HIUKAN KIRKKOISISTÄ

Jo tämän tutkisteluni alussa asetin kyseenalaisiksi eräiden niin sanottujen kirkkoisien antamien todistusten totuusarvon, koska he olivat käsityksissään jo luisuneet perin kauaksi siitä apostolisen opetuksen sisällöstä, joka on löydettävissä Uudesta testamentista. Kirjassaan " I apostoliki paradosis" (Apostolinen perinne) kirkkoisä Hippolytos Roomalainen kuvaa sitä kastekäytäntöä, joka oli vallalla Rooman seurakunnassa 200-luvun alussa.

Tämän kuvauksen mukaan "...kastetta edelsi kolmen vuoden valmistusaika, jona aikana kastekokelaalle opetettiin kristinuskon sisältöä. Kastetta edelsi pahojen henkien karkottamisakti, sitten torstaipäivänä otettu kylpy, ja jälleen uusi henkien karkotusakti. Kastetta edelsi myös kastettavien paasto. Sitten seurasi lauantaiyön valvojaiset Raamatun lukemisineen ja viimeisine opetuksineen, ja vasta sitten päästiin kasteelle. Kastetoimitukseen keräännyttiin kukonlaulun aikaan (johonkin virtaavan ja puhtaan veen ääreen, myöhemmin kirkkojen kastealtaille), ja kastettavien oli ensin rukoiltava kasteveden äärellä. Kastettava kääntyi ensin länttä kohti ja kielsi saatanan, sitten hän kääntyi itää kohti ja tunnusti Kristuksen. Jokaisen tuli sanoutua irti saatanasta, lausumalla: "Minä luovun sinusta, saatana ja kaikesta sinun palveluksestasi ja kaikista sinun teistäsi."

Tämän jälkeen kastettavat voideltiin öljyllä, ja seurakunnan vanhin lausui: "Väistykööt kaikki pahat henget sinusta kauaksi." Tämän jälkeen seurasivat kysymykset uskosta Isään Jumalaan, Jeesuksen Kristukseen, Pyhään henkeen, pyhään seurakuntaan ja ruumiin ylösnousemukseen. Heiltä kysyttiin heidän uskoaan kolme kertaa. Jos lapset eivät voineet antaa itse kastekysymyksiin vastauksia, sen tekivät vanhemmat heidän puolestaan.

Tätä vaihetta seurasi riisuutuminen. Naisten oli pantava pois kaikki korunsa ja päästettävä hiuksensa valloilleen. Sitten astuttiin veteen. Ensin kastettiin lapset, seuraavaksi kastettiin täysikasvuiset miehet, ja viimeiseksi tuli naisten vuoro. Kastettavat painettiin kolme kertaa veteen. Kastettavat voideltiin taas öljyllä, jonka jälkeen he saivat pukeutua. Kastetta seurasi eukaristian vietto, jolloin leivän ja viinin antamisen välillä kastetuille annettiin myös maidon ja hunajan sekoitusta."

Edellä selostettu kuvaus osoittaa, että Uuden testamentin tekstien kertomasta alkuseurakunnan yksinkertaisesta käytännöstä oli jo luisuttu hyvin kauaksi. Toisena esimerkkinä tästä luisumisesta toimikoon Karthagon synodin kaanonin teksti vuodelta 255:

"Kysymys on `harhaoppisista ja skismaatikoista, jotka näennäisesti on kastettu ja jotka sitten liittyvät katoliseen kirkkoon, joka on yksi ja jossa meidät on kastettu ja uudestisynnytetty.` `...ketään ei nimittäin voida kastaa katolisen kirkon ulkopuolella, sillä on yksi kaste, ja se on ainoastaan katolisessa kirkossa.` `...Papin pitää ensin puhdistaa ja pyhittää vesi, jotta se voisi hänen kastaessaan puhdistaa kastettavan ihmisen synnit.` `...Kuinka voisi puhdistaa ja pyhittää vettä se, joka on saastainen, ja jolla ei ole Pyhää Henkeä?` `...Mutta kastettu pitää voidellakin, jotta hänestä voitelun saaneena tulisi Kristuksesta osallinen. Kerettiläinen ei kuitenkaan saata pyhittää öljyä, koska hänellä ei ole uhrialttaria eikä kirkkoa, joten kerettiläisellä ei voi olla voiteluakaan. Meillehän on selvää, etteivät he mitenkään voi pyhittää öljyä kiitokseksi. ...Tokkopa kerettiläiset, Kristuksen vastustajat, voitelevat ketään.´ `...Ja kuinka rukoilisi kastettavan puolesta se, joka ei ole pappi,...´"

Itse kirkkoisien käsityksistä antaa oivan kuvan Tertullianuksen käsitys veden siunaamisen muuttavasta voimasta:

"Kaikilla vesillä on sen vuoksi voima vaikuttaa pyhityksen sakramentti, kun Jumalaa huudetaan avuksi: Sillä välittömästi tulee Henki taivaasta ja on vesien yllä, pyhittäen ne itsensä kautta, ja niin ne pyhitettyinä imevät itseensä pyhittämisen voiman...ja koska vedet ovat saaneet parantavia ominaisuuksia enkelien väliintulon kautta, ovat sekä sielu että ruumis puhdistetut aineellisesti ja hengellisesti vesillä. Pakanat, jotka ovat tietämättömiä hengellisistä asioista, omistavat epäjumalillensa saman voiman vihkimättömän veden kera, mutta pettävät itsensä."

Kun siis jo varhaiset kirkkoisätkin edustavat edellä lainatun mukaisia käsityksiä, ei tarvitse ihmetellä kirkon opin kehitystä. Kasteesta ja ehtoollisesta tehtiin mysteerioita eli salaperäisiä uskonnollisia menoja, joille luettiin yliluonnollinen voima puhdistaa synnistä, synnyttää jumalallista elämää ja tehdä kuolemattomaksi. Opilla Jumalan Hengen yhtymisestä kasteveteen on kastevedestä tehty ihmevoide, joka kykenee jopa uudestisynnyttämään sylilapsen.

Kuinka kaukana edellä esittämieni esimerkkien mukaiset käsitykset ovatkaan aidosta uusitestamentillisesta alkuperäisestä kristillisyydestä. Itselleni nämä esimerkit todistavat luopumuksesta, joka on alkanut jo aikaisemmin, ja joka on kehittynyt yhä pitemmälle.

Ensin luovuttiin Jeesuksen nimeen kastamisesta yhden kerran upottamalla, ja otettiin tilalle kolmen arvonimen kaava, kolme kertaa upottaen. Sen jälkeen luovuttiin kasteen alkuperäisestä merkityksestäkin uudestisyntymisen jälkeisenä kylpynä ja hyvän omantunnon liittona, jolloin tilalle tulivat maagiset käsitykset itse kasteessa tapahtuvasta uudestisyntymisestä. Seuraava askel luopumuksen tiellä olikin omaksutut käsitykset vihittyjen vesien ja öljyjen ihmeitä tekevästä voimasta, niiden alkuperäisen vertauskuvallisen käytön ja merkityksen sijaan.

KIRKKOISIEN AJASTA MEIDÄN PÄIVIIMME

Ne meidänkin päiviemme teologit, jotka yrittävät hinnalla millä hyvänsä sovittaa Uuden testamentin tekstien uskosta, kasteesta ja uudestisyntymisestä puhuvan sisällön yhteen nykykirkon sylilapsien kastekäytännön kanssa, ovat ylitsepääsemättömissä egsekeettisissä vaikeuksissa. He puhuvat sylivauvojen uskosta, joko tietoisesta tai tiedostamattomasta. Samoin sylivauvojen kastamisen yhteydessä tapahtuvasta näiden vauvojen kertakaikkisesta uudestisyntymisestä. Ne heistä, jotka tietävät mitä hengellinen elämä on, joutuvat kuitenkin puhumaan myös toisesta uudestisyntymisestä, tarkoittaen ihmisten omakohtaista uskoon tuloa. He puhuvat vedestä syntymisestä sylilapsikastetta tarkoittavana, ja saman tien Hengestä syntymisestä toisessa merkityksessä, eli omakohtaiseen uskoon tulemista tarkoittaen. Ja tämä kaikki vain siksi, etteivät ole valmiita tunnustamaan Uuden testamentin opetuksen selvää linjaa, jonka mukaan vesikaste eli vedestä syntyminen kuului alkuaan todellisen Hengestä syntymisen eli kääntymyksen ja omakohtaisen uskoon tulon yhteyteen.

Silti samoissa piireissä joissa edellä kuvattuja kirkon harhoja ihmisten eksyttämiseksi sumeilematta viljellään, saatetaan jonkun oppineen esitystä julkaistaessa totuuskin lipsauttaa (ilmeisesti vahingossa) esiin. Tällainen lipsautus on tapahtunut, SLEY:n julkaistessa Jukka Thurénin kirjan "Israelin usko." Kirjan luvussa XXVI: "Tunnustamme yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi" teksti alkaa:

"`Yksi kaste`on peräisin Ef. 4:5:stä: `Yksi Herra, yksi usko, yksi kaste.` Lähtökohtana on yhden Herran tunnustaminen; usko ja kaste liittynevät siihen, koska uskon ratkaiseva tunnustaminen tapahtuu kasteen yhteydessä. ...

...Eroista huolimatta kaikki evankeliumit pitävät yhtä siinä, että Jeesusta kastettaessa Pyhä Henki laskeutui kyyhkysen tavoin Jeesuksen päälle. Joh. lisää, että kastaja tunnisti tästä merkistä Jeesuksen siksi `joka kastaa Pyhällä Hengellä.` Jeesuksen saama kaste on ollut välittömänä mallina, kun Jeesuksen asettamaa kastetta on tulkittu. ...

...Jeesuksen nimeen kastettaessa on tapahtunut Pyhän Hengen vaikutuksesta vanhurskauttaminen ja pyhittäminen: kastetut on puhdistettu aikaisemman elämänsä synnistä ja saastaisuudesta ja heidät on liitetty Jumalan lopunaikaiseen pyhään kansaan. ..."

VÄÄRINKÄSITYSTEN VÄLTTÄMISEKSI

Eräällä Kreikan matkallani, käydessäni Kreikan pääkaupungissa Ateenassa, löysin sieltä, Kreikan evankeelisten kristittyjen kirkosta, heidän uskoaan selostavan kirjan, nimeltään: " I pistis ton Ellinon evanggeliokon = Kreikkalaisten evankelisten usko." Kirjassa on myös luku " to vaptisma= Kaste." Sen sisältö on mielestäni siksi raitista opetusta, että katson aiheelliseksi kääntää osan sen sisällöstä tähän:

" Kastaminen on kristillisen seurakunnan vanha tapa ja käytäntö, ainoa sellainen, jonka kristillinen seurakunta on aivan kuin `lainannut` juutalaisuudesta. Kasteella ei juutalaisessa taloudenhoidossa ollut läheskään sitä tärkeyttä mikä sillä on kristillisyydessä. Juutalaisuudessa käytetyt kasteet olivat vedellä suoritettuja vihmontoja ja pesuja, jotka symbolisoivat puhdistusta saastaisuudesta. Kristillinen kaste sen sijaan on merkityksellinen ja välttämätön julkinen toimitus, joka sinetöi käännynnäisen sisääntulon Kristuksen näkyvään seurakuntaan. Kristillisellä kasteella on se yhteistä juutalaisuuden pesojen kanssa, että sekin symbolisoi puhdistusta synnin saastaisuudesta. On suuriarvoista ja merkittävää havaita, että meidän Herramme valitsi juutalaisuuden useista tavoista ainoastaan kasteen seurakuntansa käyttöön. Sen sijaan Hän hylkäsi muut, kuten ympärileikkauksen, uhritoimitukset, papilliset puvut, jne. Kasteen toimittamistapa symbolisoi paremmin kuin mikään muu lunastusta synnistä, jonka Pelastaja ihmisille toi. Tässä merkityksessään kaste kuuluukin ainoastaan kristilliselle yhteisölle.

Olihan tietenkin jo ennen Kristusta `Johanneksen kaste`, joka sekin oli mielenmuutoksen kaste, syntien anteeksi saamiseksi, mutta tätä kastetta ei myöhemmin pidetty riittävänä niille, jotka tulivat sisään kristilliseen seurakuntaan. Tästä syystä sisään tulevat ihmiset kastettiin uudelleen kristillisellä kasteella, nekin, jotka olivat jo saaneet Johanneksen kasteen. (Apt.19:1-6). Tämä merkitsee sitä, että pelkkä mielenmuutos ei riittänyt Kristuksen kannattajille, vaan mielenmuutoksen ja anteeksisaamisen jälkeen kristityiksi tulleilta odotettiin uutta pyhitettyä ja puhdasta elämää Kristuksen yhteydessä, sekä jokapäiväistä kilvoittelua syntiä ja maailmaa vastaan. Herra itse siis määräsi kasteen sellaiseksi seurakuntansa toimitukseksi, joka erottaa seurakunnan jäsenet muista ihmisistä (Matt.28:19-20, mark.16:15-16). Kuitenkaan Jeesus itse ei kastanut ketään (edes lihassa vaelluksensa aikana) vaan jätti siitä huolehtimisen (jo silloin) oppilaittensa tehtäväksi (Joh.4:2).

...Kristillisen kasteen historiallisesta yhteydestä Johanneksen kasteeseen voimme vetää sen johtopäätöksen, että kaste tapahtui tavallisesti upottamalla, sillä Johanneskin oli valinnut Ainonin, `koska siellä oli paljon vettä`(Joh.3:23).

...Katolisissa seurakunnissa ja Euroopan evankelisissa seurakunnissa (baptisteja lukuun ottamatta) pidetään vihmontakastetta oikeana. Kreikkalaiset seurakunnat pitäytyvät upottamiskasteeseen, sillä ei ole epäilystä siitä, että juuri upottaminen oli ensimmäisen seurakunnan kastetapa.

...Kristillisyyden alkuaikoina kastettavat olivat poikkeuksetta jo ymmärtävässä iässä olevia. He olivat syntyperältään joko juutalaisista tai pakanakansoista, ja tulivat kristityiksi kuultuaan ja uskottuaan evankeliumiin. Juuri kasteen välityksellä he antoivat julkisen tunnustuksen uskostaan ja armon työstä, joka heidän elämässään oli tapahtunut. Näin he tulivat näkyvän Kristuksen seurakunnan jäseniksi. Pyhänä sisäänottotapahtumana seurakuntaan kaste oli jotensakin vastaava juutalaisten ympärileikkaustapahtumalle. Ympärileikkaukseen olivat velvollisia alistumaan kaikki ne, jotka muista kansoista proselyytteina tulivat juutalaisen kansan jäsenyyteen.

Sanonta tässä kohtaa on varovainen `jotensakin vastaava`, sillä ympärileikkaus suoritetaan ainoastaan poikalapsille määrättynä eli kahdeksantena päivänä syntymisestä, kun taas kaste suoritetaan sekä poika- että tyttölapsille erottelematta, ja aikana jota ei ole edeltä määrätty. Täten vastaavaisuus ympärileikkauksen ja kasteen välillä ei ole täydellinen eikä aukoton.

Toisaalta on sanottava, että jos apostolit ja ensimmäiset kristityt olisivat todellakin pitäneet kastetta ympäri leikkausta vastaavana tapahtumana, he olisivat varmaankin pitäytyneet alusta asti lapsikastekäytäntöön. Tämä ei ole kuitenkaan historiallisesti todennettavissa kuin vasta kolmannelta vuosisadalta lähtien. Kuitenkin tästä kasteen ja ympärileikkauksen käsittämisestä toisiaan vastaaviksi suorituksiksi syntyi apostolien jälkeisellä ajalla lapsikastekäytäntö, ja se valtasi seuraavina vuosisatoina useimmat seurakunnat. Aloitettiin siis kastamaan myös kristittyjen vanhempien lapsia.

Muutamat tosin yrittävät vakuuttaa, että tämä tapa olisi periytynyt apostoleilta asti. Väitettä yritetään tukea sillä, että vedotaan Filippin vanginvartijan sekä Lyydian perhekuntien kastetapahtumiin, ja muihinkin Uudessa testamentissa mainittuihin perhekuntakasteisiin. Nämä kohdat eivät kuitenkaan ole tarpeeksi selviä lapsikastekäytännön todisteiksi, sillä emme tiedä, oliko näissä mainituissa perheissä lapsia jotka kastettiin. Ainoa minkä varmasti tiedämme, on se, että kolmannella vuosisadalla Kristuksen jälkeen lapsikaste oli selvänä seurakuntakäytäntönä.

Kun Origenes ja Kyprianus sanoivat, ettei tule estää lapsia saamasta kastetta, he samalla todistavat vastustuksesta jota tämä lapsien kastaminen sai osakseen. Tiedämme myös, että Krysostomus, Naziansinos, Grigorios, Vasilios, Efraim Syyrialainen, Augustinus ja Ambrosius, vaikka olivat kaikki syntyneet kristityistä vanhemmista, saivat silti kasteen vasta ymmärtävässä iässä. Tästä voidaan vetää johtopäätös, ettei lapsikastekäytäntö ollut vielä välttämätön vaatimus, eikä se ollut vielä edes levinnyt kaikkien kristittyjen keskuuteen. Viidennen vuosisadan aikana tapa kuitenkin yleistyi lopullisesti, ja siitä lähtien kaikki seurakunnat ovat tavan hyväksyneet, baptisteja ja muutamia pieniä evankelisten kristittyjen ryhmiä lukuun ottamatta. Näin kristittyjen vanhempien velvollisuuksiin kuuluu viedä pienet lapsensa kasteen välityksellä Kristuksen perheen yhteyteen.

Vaikkakaan lapsikastekäytännöstä ei ole osoitettavissa Kristuksen sanallista käskyä tai lupaa (kuten ei myöskään apostolien), tapaa pidetään silti niissä seurakunnissa oikeutettuna, jotka näkevät kasteen vastaavan ja korvaavan ympärileikkausta, joka oli uskosta vanhurskauttamisen sinetti, ja jonka välityksellä heprealaisten kahdeksan päivää vanhat lapset tuotiin sisälle Jumalan perheväkeen. Lapsia kastavat seurakunnat vetoavat myös Kristuksen käyttäytymiseen pieniä lapsia kohtaan. Jeesus otti heitä syliinsä, ja esitti heidät opetuslapsilleen esimerkeiksi siitä, millaisia taivasten valtakunnan jäsenien tulisi olla yksinkertaisuudessa, nöyryydessä ja viattomuudessa. Kristus teki näin, vaikka he heprealaisten lapsina olivat kastamattomia. Vedotaan myöskin apostoli Paavalin ilmaisuun siitä, että uskovien vanhempien lapset ovat `pyhiä`(1 Kor.7:14). Ilmaisu merkitsee, ei synnittömyyttä eikä jumalisuutta, vaan `erottamista` Kristukselle, koska lasten vanhemmatkin ovat samoin erotetut. Tämä onkin `hagios`-sanan oikea merkitys.

Tutkikaamme nyt kasteen merkitystä. Sekä itäinen että läntinen kirkko pitää kastetta (joka toimitetaan meidän päivinämme miltei poikkeuksetta lapsille) mysteeriona. Tämä mysteerio saa aikaan kastettavan lapsen puhdistumisen perisynnistä, sekä myös lapsen uudestisyntymisen. Evankelinen seurakunta sen sijaan pitää kastetta sisäisen uudestisyntymisen ulkoisena symbolina, milloin on kysymys ymmärtävässä iässä kastettavasta. Se on pelastavaan Kristukseen kohdistuvan julkisen uskontunnustuksen sinetti. Mitä taas tulee lapsiin, jotka eivät ole sillä paikalla, että tuntisivat tai ymmärtäisivät mitään näistä asioista, kastetta pidetään vanhempien toimesta suoritettavana lapsien vihkimisenä Kristukselle. ....

Evankelinen seurakunta hylkää kummijärjestelmän käytön, jota sekä läntinen että itäinen kirkko, kuten myös luterilaisuus käyttävät. Lapsien kohdalla ainoastaan vanhemmat voivat antaa lupauksia lapsien kasvattamisesta elävän kristillisen uskon mukaan, siihen asti, kunnes lapset voivat antaa omakohtaisen uskontunnustuksen. Kukaan toinen ei voi tarpeeksi huolehtia lapsien jokapäiväisestä kasvusta, paitsi lapsien vanhemmat.

Mitä tulee teoriaan kasteen mysteeriosta ja kastettavan uudestisyntymisestä, sen kannattajat pitäytyvät muutamiin Uuden testamentin kohtiin, joissa uudestisyntyminen yhdistetään vesikasteeseen, kuten myös Pyhän Hengen lahjan saaminen (Mark.16:16, Joh.3:5, Apt.22.16, 2.38, 1 Kor.6:11, Gal.3:27, Tiit.3:5). Myös muutamat kirkkoisät kirjoittivat usein kasteesta, yhdistäen sen uudestisyntymiseen ja syntien anteeksiantamiseen.

Oletamme kuitenkin, että on verraten helppo osoittaa, ettei kaste aikaansaa ollenkaan uudestisyntymistä, vaan pikemminkin uudestisyntymisen tulee edeltää, tai ainakin sen tulisi edeltää kastetta. Kastehan on oikeastaan vain ulkoinen merkki sitä edeltäneestä uudestisyntymisestä. Täten olisi aina ymmärrettävä ymmärtävässä iässä olevien kasteen merkitys. Uudessa testamentissa ja ensimmäisten vuosisatojen kirkkoisien teoksissa on nimittäin aina kysymys ainoastaan ymmärtävässä iässä olevien kastamisesta, koska (ja tämänhän totesimme jo edellä) lapsikaste tuli seurakuntien käyttöön paljon myöhemmin.

Lisäksi myöskin evankeliumeissa on muutamia kohtia sen todistukseksi ja ilmiselväksi vakuudeksi, että kaste ja uudestisyntyminen eivät ole keskenään synonyymejä, eivätkä myöskään samanaikaisia tapahtumia, tai, että kasteella olisi edes lopputuloksenaan uudestisyntyminen. Sadanpäämies Kornelius läheisineen vastaanottivat ensin Pyhän Hengen, alkaen puhumaan vierailla kielillä sekä ylistämään Jumalaa. Vasta jälkeenpäin Pietari sanoi: `Ei kai kukaan voi kieltää kastamasta vedellä näitä, jotka vastaanottivat Pyhän Hengen samoin kuin mekin? Ja hän käski kastaa heidät Herran nimeen` (Apt.10:46-48). Tästä me näemme, kuinka Pyhän Hengen lahja eli uudestisyntyminen, annettiin kasteen edellä ja kasteesta erotettuna. Kaste aivan kuin sinettinä täydensi uudestisyntymisen jälkeenpäin. Samoin myös ne, jotka Samariassa tulivat uskoon Filippuksen saarnan välityksellä, ja jotka myös kastettiin Herran nimeen, eivät vastanottaneet Pyhää Henkeä silloin, vaan vasta jälkeenpäin, Pietarin ja Johanneksen asettaessa kätensä heidän päälleen. He myös rukoilivat heidän puolestaan, jotta he saisivat Pyhän Hengen (Apt.8:15-17). Eräs niistä, joka kastettiin Filippuksen toimesta, oli ymmärtänyt kristillisyydestä niin vähän, että yritti rahalla hankkia itselleen Pyhän Hengen välittämisen lahjan, tarjoten apostoleille rahaa. Tapahtuma innoitti Pietarin ilmoittamaan hänelle, ettei hänellä ole osaa eikä arpaa kristilliseen uskoon, ja kuitenkin tämä ihminen oli kastettu. Apostolit eivät myöskään kastaneet Samarialaisia Pyhän Hengen vuodatuksen jälkeen uudelleen, vaan heidän Filippukselta saamaansa kastetta pidettiin oikeana ja hyväksyttävänä, vaikka sitä ei ollutkaan välittömästi seurannut Pyhän Hengen lahjan saaminen. Näistä esimerkeistä näemme, että kaste ja uudestisyntyminen ovat evankeliumin tarkoittamassa merkityksessä täysin keskenään erillisiä asioita. Kristuksen käskyn mukaan uudestisyntyminen tulee sinetöidä ja aivan kuin julkistaa kasteen välityksellä annettavalla tunnustuksella, mutta kaste itsessään ei vaikuta uudestisyntymistä. Se ei ole synonyymi, eikä edes uudestisyntymisen kanssa samanaikainen tapahtuma.

Ne Uuden testamentin kohdat, joihin kastetta mysteeriona pitävät vetoavat, eivät ollenkaan ole ristiriidassa edellä esitettyjen tosiasioiden kanssa. Kristuksen sanat Nikodeemukselle: `Jos joku ei synny vedestä ja Hengestä` erottavat kyllin selvästi vesikasteen Pyhän Hengen kasteesta. Jos kaste todellakin vaikuttaisi uudestisyntymisen, Kristuksen olisi ollut turhaa lisätä sanat: `ja Hengestä.` Koko tämä ilmaisu on vain edellisen repliikin selitystä, jolloin hän sanoi Nikodeemukselle: `Jos joku ei synny ylhäältä, hän ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa.` Myös Kristuksen sana: `Joka uskoo ja kastetaan, pelastuu`, kumoaa teorian kasteessa tapahtuvasta uudestisyntymisestä. Jos nimittäin tämä teoria olisi oikea, Kristukselle olisi ollut riittävää sanoa: `Joka kastetaan, on pelastuva.` Kristus lisäsi kuitenkin välittömästi: `...joka ei usko, hänet tuomitaan.` Näin ollen se mikä pelastaa ihmisen, ei ole kaste vaan usko Kristuksen lunastustyöhön. Epäusko tätä lunastustyötä kohtaan. jonka välityksellä syntinen pelastuu, johtaa hänen tuomitsemiseensa, vaikka hän olisikin jo vastaanottanut vesikasteen.

Muutkaan Uuden testamentin edellä mainitut kohdat eivät vastusta näkemystä, että kaste on anteeksisaamisen ulkoinen symboli, eli symboli sisäisesti koettavasta synneistä lunastuksesta, joka annetaan, kun sitä edeltää mielenmuutos ja usko Kristukseen. Ihmisen syntejä ei pestä pois ulkoisella vedellä, sillä ainoastaan Jeesuksen Kristuksen veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä (1 Joh.1:7). Kaste vedessä ei voi olla muuta kuin ulkoinen symboli tästä sisäisestä `uudestisyntymisen pesosta` Se on siis `hyvän omantunnon todistus Jumalalle`(Tiit.3:5, 1 Piet. 3:21).

... Ef. 5:26 sanotaan seurakunnasta, että seurakunta on `puhdistettu veden pesossa, sanan kautta.` Se on siis Jumalan sana, jonka välityksellä syntinen puhdistuu, kuten Jeesus sanoi: `...te olette jo puhtaat sen sanan tähden, jonka minä puhuin teille`(Joh.15:3). Jumalan sana uudesti synnyttää (1 Piet.1:3), ei kaste. Tämän merkityksen kanssa ovat sopusoinnussa myös Tiit. 3:5 ja 1 Piet. 1:3, sekä muutkin kohdat. Kun lisäksi on ilmiselvää, että kirkkoisät jotka puhuivat kasteesta, eivät tarkoittaneet sylilapsia vaan ihmisiä, jotka olivat kastehetkellään jo ymmärtävässä iässä, tämän täytyy merkitä seuraavaa: He olivat syntyään joko juutalaisista tai muista kansoista. He olivat uskoneet Kristukseen ja uskon kautta uudestisyntyneet, ja he tulivat kasteen välityksellä julkisesti näkyvän Kristuksen seurakunnan yhteyteen. Koska kaste oli näille uskoville välitön heidän uudestisyntymistään seuraava tapahtuma, ensimmäisten vuosisatojen kirkkoisät alkoivat käyttää näitä kahta erillistä ilmaisua samaa merkitsevinä. Myöhemmin, kun käsitys mysteerioista valtasi seurakunnan, alettiin luonnehtiman kastettakin mysteerioksi.

Mitä tulee pienten lasten kastamiseen, edellä on jo osoitettu, ettei kaste sisällytä itseensä uudestisyntymistä. Niin ei tapahdu edes ymmärtävässä iässä olevien kohdalla, vaan se on sen uudestisyntymisen seuraus ja sinetti, joka on edeltänyt kastetta. Kun näin on ymmärtävässä iässä olevan kohdalla, on ilmiselvää, että kaste voi vielä vähemmän sisällyttää itseensä todellisen uudestisyntymisen pienen lapsen kohdalla. Pienen lapsen kohdalla kaste ei ole edes seuraus eikä sinetti uudestisyntymisestä, sillä pienet lapset eivät ole sillä paikalla, että he yleensäkään voisivat kaivata saati kokea uudestisyntymisen. Uudestisyntyminen edellyttää välttämättömästi henkilökohtaista uskoa Kristukseen.

Mitä uudestisyntyminen siis on? Se on radikaali sydämen muutos: mielihalujen, tarkoitusten, ajatusten, jne. ja jonka muutoksen Pyhä Henki vaikuttaa syntisessä ihmisessä heti, kun tämä tekee parannuksen synnistä ja uskoon Pelastajaan Jeesukseen Kristukseen, jolta hän pyytää anteeksiantoa. Tämä on järjestys myös Paavalin opetuksessa, Ef.1:13:sta. Mielenmuutos ja usko ovat välttämättömiä edellytyksiä ihmisen uudestisyntymiseksi, joka toisin sanoin ilmaistuna merkitsee Pyhällä Hengellä sinetöidyksi tulemista. Pienen lapsen on mahdotonta yleensäkään kokea uudestisyntymistä näiden edellytysten puuttumisen tähden, ja vielä vähemmän häntä kastettaessa. Sylilapsi ei ole sillä paikalla, että hän kykenisi uskomaan, eli ei toisin sanoen ole saavuttanut ymmärtävää ikää, eikä ymmärrä puhetta tuomiosta ja pelastuksesta, eli asioista, jotka ovat välttämättömiä edellytyksiä uudestisyntymiselle.

Suljetaanko nyt kristittyjen vanhempien pienet lapset Kristuksen perheväen ulkopuolelle? Ei todellakaan. Lapset vihitään kristillisen seurakunnan yhteyteen joko pelkän siunaamisen kautta (kuten baptistiset seurakunnat tekevät) tai kasteen välityksellä (kuten evankeliset tekevät). Heitä ei tosin uudesti synnytetä, mutta kylläkin vihitään vanhempien toimesta Kristukselle, ja tuodaan näin sisään Kristuksen perheväkeen, ei täysi-ikäisiksi toimiviksi jäseniksi, vaan yhteisön alaikäisiksi jäseniksi. Näin he seurakunnan yhteydessä kasvavat ja odottavat sitä päivää, jolloin, annettuaan myös omakohtaisen uskontunnustuksen, saavuttavat näin täysi-ikäisten toimivien jäsenten tason. Baptistiset seurakunnat vaativat luonnollisesti tässä yhteydessä ymmärtävään ikään tulleiden uskovien kastamista (heidät kun oli pieninä ainoastaan siunaamalla vihitty seurakunnan yhteyteen), ja näin he saavat täysi-ikäisten toimivien jäsenten oikeudet.

...Onko kasteella siis todellista merkitystä? On tietenkin. Kaste on välttämätön ymmärtävässä iässä oleville, kristillisyyteen sisälle tuleville yksilöille. Lisäksi useimmat evankeliset seurakunnat uskovat, että myös kristittyjen vanhempien on välttämätöntä kastattaa lapsensa. Tällöin kaste merkitsee vihkimistä Kristuksen yhteyteen, ja se merkitsee myös vanhempien taholta annettavaa lupausta kasvattaa lapset Kristuksen tahdon mukaisesti. Kaste on siis pyhitystapahtuma, joka kuuluu jokaiselle kristitylle. Ymmärtävässä iässä oleville se on ulkoinen symboli sisäisesti tapahtuneesta synneistä puhdistautumisesta, sekä kuva uudestisyntymisestä, kuten myös uskosta vanhurskaaksi tulemisen sinetti. Lapsille kaste merkitsee (sen uskon mukaan, jonka lapsikastetta käyttävät seurakunnat omaavat) lapsen vihkimistä vanhempien toimesta Kristukselle, ja ottamista Kristuksen perheväen yhteyteen.

Uudestisyntymistä, joka on sisäinen ja hengellinen tapahtuma, ei pidä sotkea kasteen kanssa, joka on uudestisyntymisen kuva ja symboli. Ne seurakunnat, jotka pitäytyvät dogmiin, että pienet lapset uudestisyntyvät kasteen veden välityksellä, tullen näin oikeiksi Kristuksen seurakunnan jäseniksi, eivät tule koskaan kokemaan keskuudessaan todellista Hengen elämää, vaan tulevat aina pysymään hengellisen kuoleman tilassa."

Edellä lainaamastani Kreikan Evankeelisen Seurakunnan kastetta koskevasta opetuksesta totean, että hyväksyn heidän kastenäkemyksensä ja käytäntönsä. Vaikka he pitäytyvät lapsikastekäytäntöön, he eivät silti sisällytä uudestisyntymistä kasteeseen. He myös ilmiselvästi tunnustavat, että lapsikastekäytännön apostoliselta ajalta periytyminen on erittäin epätodennäköinen olettamus.

Silti minun on vielä lisättävä, että edellä mainitsemastani hyväksymisestä huolimatta pidän silti baptistista käytäntöä noudattavien seurakuntien kastekäytäntöä selvästi alkukristillisyyden mukaisena. Onhan ilmeisen selvää, että lapsikastekäytäntö on alkuseurakunnan aikaisista arvoista luopuneen myöhemmän kirkko-organisaation tietoinen valinta.

Edellä sanottua koskeva ja tukeva mielenkiintoinen maininta löytyy Peter Halldorfin kirjasta "21 kirkkoisää". Gregorios Nazianzialaisesta kertovassa luvussa, sivulla 118, kerrotaan Gregorioksen palanneen Ateenasta Kappadokiaan vuonna 359. Vähän aikaa kotiin tulonsa jälkeen mitä hän tekeekään? Hän menee ja ottaa kasteen. Sitten kirjan kirjoittaja Halldorf lisää ajatusviivojen sisällä:

"Siihen aikaan oli vielä tavallista, että kristityissä kodeissa kasvaneet kastettiin vasta aikuisina."

Samassa kirjassaan Halldorf kertoo enemmänkin 300-luvun kastekäytännöstä. Ambrosius Milanolaisen (339 - 397 elämänkaarta selostaessaan hän ensiksikin sivulla 163 esittää sen hämmästyttävän seikan, että Ambrosius (kaupungin viranhaltijan ominaisuudessa rauhoittavaa puhetta kansalle uskonriitojen synnyttämien levottomuuksien tähden pitäessään) huudettiin kansan toimesta paikkakuntansa piispaksi, vaikkei häntä oltu edes vielä kastettu kristityksi. Halldorf kertoo:

"300-luvun lopulla aikuiskaste oli edelleen tavallisin. Uusiin kirkkoihin rakennettiin suuret kastealtaat, ja niidenkin, jotka olivat kasvaneet kristityissä perheissä, odotettiin menevän kasteelle vasta sen jälkeen kun he olivat saaneet opetusta kristillisestä uskosta. Useat kirkkoisät kastettiin aikuisiällä, huolimatta siitä, että he tulivat kristityistä perheistä. Ambrosiuksen lisäksi muun muassa Basileios Kesarealainen ja Gregorios Nazianzialainen kastettiin aikuisina."

Halldorf jatkaa, että päätettyään ottaa vastaan tarjotun piispan viran, Ambrosius "meni heti kasteelle ja hänet vihittiin viikon kuluttua Milanon piispaksi."

Kirjansa sivulta 169 alkaen eteenpäin Halldorf sitten kertookin siitä, millaiseksi Ambrosius järjesti seurakuntansa kastekäytännön. Antakaamme siis Halldorfin jatkaa:

"Milanon pääkirkko sijaitsi keskellä kaupunkia, ja siihen mahtui 3000 henkeä. Ambrosius rakennutti kirkon välittömään läheisyyteen kastekappelin, jota käytettiin etenkin pääsiäisenä vietettävän suuren vuotuisen kastejuhlan aikaan. Kappelissa oli kahdeksankulmainen kasteallas, jossa oli kaksi kanavaa, toisesta tuli vesi kastehautaan ja toista pitkin se juoksutettiin pois. Ambrosius kutsui sitä `lähteeksi` ja antoi kaiverruttaa kappelin seinään kirjoituksen: `Kaste puhdistaa lähteessä puhtaalla, virtaavalla vedellä`. Oli yleinen käytäntö jo 100- luvulta lähtien kastaa virtaavassa vedessä, mikä symboloi `elävää vettä`.

Kaste toimitettiin upottamalla, mikä oli ilmaus ajatuksesta, jota Ambrosius korostaa kirjoituksessaan sakramenteista: kristitty kuolee ja haudataan Kristuksen kanssa kasteessa, noustakseen sitten ylös yhdessä hänen kanssaan.

Kaikesta päätellen imeväisikäisten kaste oli harvinainen, vaikka sitäkin esiintyi. Sen sijaan varttuneempien lasten kastaminen oli yleisempää. Ihmisten tulva seurakuntaan teki kastetta edeltävän opetuksen antamisen erityisen tärkeäksi; kasteelle lähteminen oli elämää ajatelleen sangen ratkaiseva päätös, ja siksi sitä kannatti pohtia tarkkaan ja valmistautua siihen kunnolla.

Miten kaste toimitettiin Ambrosiuksen seurakunnassa? Hänen kirjoituksensa kertoo, että kastetoimitus koostui yhdeksästä vaiheesta. Yhdessä ne määrittelivät kasteen ratkaisevan luonteen. Astukaamme sisään kastekappeliin seuraamaan sisältörikasta jumalanpalvelusta:

Jo ennen kappeliin menoa aloitetaan jumalanpalvelus siten, että Ambrosius huutaa arameaksi sanan `Effata`, ´aukene´, ilmaus jota Jeesus oli käyttänyt parantaessaan kuuromykän miehen. Symboliikka on selkeä: kastekokelaan on valmistauduttava kuulemaan Jumalan sanat. Sen jälkeen piispa siunaa kasteveden ja kristityltä riisutaan kaikki vaatteet ja hänet voidellaan öljyllä yltympäri. Alkukirkon kirjoittajat tulkitsevat voitelun merkitystä eri tavoin: se saattoi kuvastaa sitä, miten ihminen oksastetaan hyvään öljypuuhun, mutta myös symboloida valmistautumista kamppailuun, jota kristittynä eläminen merkitsee. Ambrosius viittaa antiikin painijaan, jonka koko keho voideltiin hänen valmistautuessaan koitokseensa.

Seuraavassa vaiheessa sanouduttiin irti paholaisesta: kastekandidaatti kääntyy ensiksi länttä kohti, pimeyden ilmansuuntaan päin, ja sitten itää kohti - mikä kuvastaa sitä, että kasteessa siirrytään pimeydestä valkeuteen. Sitten koittaa itse kastetoimituksen aika. Kastekanditatit astuvat alastomina kasteveteen ja saavat ennen veteen upottamista vastata kolmeen kysymykseen. Vastaamalla joka kerta `Minä uskon`, he tunnustavat uskovansa Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen.

Ilman vaatteita kastaminen oli tavallista alkukirkossa. Tavalla haluttiin korostaa kasteessa tapahtuvaa uudestisyntymistä: ihminen syntyy elämään alastomana, se koskee sekä maallista että hengellistä syntymää. Siitä syystä miehet ja naiset kastettiin erikseen ja diakonissat tapasivat avustaa naispuolisia kastekandidaatteja.

Vedestä nousemisen jälkeen nähdään, miten vasta kastetun pää voidellaan kauttaaltaan hyväntuoksuisella öljyllä. Tuoksu täyttää kappelin ja todistaa siitä, että hän kuuluu nyt pyhään kansaan, joka on tullut osalliseksi iankaikkisesta elämästä. ..."

Halldorf jatkaa, kertoen Ambrosiuksen kertoneen jatkossa kastettujen jalkojen pesusta, jonka toimituksen hän, Ambrosius, yhdessä seurakunnan vanhinten kanssa suorittaa. Sitten Halldorf jatkaa Ambrosiuksen kertomaa:

"Sen jälkeen vasta kastetut puetaan valkoiseen kastepukuun. Samaten kuten kastekandidaatti riisuu symbolisesti vanhan ihmisen, ottamalla vaatteet päältään ennen kastetta, valkoinen puku on merkkinä siitä, että hänet nyt on puettu Kristukseen.

Kastetoimitus päättyy kätten päälle panemiseen, Apostolien teoissa kuvatun alkuseurakunnan tradition mukaisesti. Piispa ja hänen avustajansa laskevat kätensä vasta kastettujen päälle, ja rukoilevat, että nämä täyttyisivät Pyhällä Hengellä ja tulisivat osallisiksi Hengen lahjoista. Kätten päälle panemisen yhteydessä oli tavallista että vasta kastetut vielä voideltiin öljyllä, merkkinä `Hengen voitelusta`.

Välittömästi kastetoimituksen jälkeen vasta kastetut saavat osallistua ensimmäistä kertaa eukaristiaan, ehtoollispalvelukseen. Ehtoollinen oli tuona aikana varattu yksinomaan kastetuille, kaikki muut joutuivat poistumaan kirkosta, kun alettiin viettää pyhää ateriaa. `Saat astua alttarille. Kun olet tullut sinne, saat nähdä sellaista mitä et ole ikinä ennen nähnyt`, Ambrosius sanoo kastetuille."!

Kirjansa sivulla 171 Halldorf kertoo, kuinka edeltävän selostuksen meistä tuntuva outous johtuu siitä uudesta tilanteesta, mihin Rooman valtakunnassa tapahtunut kristinuskon voittokulku oli johtanut, ja jatkaa:

"Kun väkijoukot tulvehtivat kirkkoon, tuli tarpeelliseksi painottaa, ettei ihminen ilman kääntymystä voi päästä osalliseksi siitä, mikä on pyhää. Kasteen merkitys kääntymystapahtumana kävi ilmi siinä, että ehtoollispöytä katettiin ainoastaan kastettujen nähden."

Näin siis halldorf edellä. Ei liene aihetta enempään kommentointiin, vaan Halldorfin kertoma puhukoon puolestaan.

Haluan lainata tämän tutkistelun lopuksi vielä muutamia rivejä "Pelastusarmeijan opin käsikirjasta." Tämä käsikirja sisältää mielestäni raittiin kannanoton meidän päiviämme koskevaan kastekysymykseen:

"Alkuseurakunta toimitti kasteen osana niistä seremonioista, joiden kautta uskovaiset otettiin seurakunnan yhteyteen. Kasteelle pyrkijän puolelta se oli Kristuksen julkinen tunnustaminen Herrana ja vapahtajana, ja sitoutuminen täyttämään kaiken sen mitä kristityltä opetuslapselta vaadittiin. Tämä on yhtenä syynä siihen, että latinalainen sana `sacramentum` omaksuttiin kristilliseen sanastoon. Se ei ole uskonnollinen sana, ja se tarkoitti `sitä millä joku henkilö on sidottu tai sitoo itsensä`, ja tätä sanaa käytettiin puhuttaessa sotilaitten vannomasta uskollisuudenvalasta tai siitä vakuudesta, jolla käräjöitsijä sitoutuu alistumaan laillisen tuomioon. Seurakunnan puolelta kaste oli merkki uskovaisen hyväksymisestä ja ottamisesta kristilliseen yhteyteen.

... Apt. 2:38, 41 mainitun kasteen silmäänpistävä merkitys ei ollut se, että nuo kolmetuhatta kastettiin - toimitus, jonka katsojat lienevät tulkinneet eri tavoin - vaan se, että kaste toimitettiin ja otettiin vastaan `Jeesuksen Kristuksen nimeen`, sen Ainoan, jonka kansalliset johtajat olivat hyljänneet ja tuominneet kuolemaan kirottuna herjaajana. Nuo kolmetuhatta astuivat rohkean askeleen, tunnustaessaan julkisesti Jeesuksen Herraksi ja Messiaaksi.

... Upottamalla toimitettu kaste ei tullut yleiseksi maailmanlaajuisessa kirkossa pääasiallisesti käytännöllisistä syistä. On ilmastoja, olosuhteita ja tilanteita, joissa tämä käytäntö olisi mahdoton. Tämän johdosta monet kirkkokunnat ovat korvanneet upottamisen pirskottamisella, mikä on vertauskuvan vertauskuva. Pelastukselle välttämättömän ehdon täytyy olla yleisesti arvossa pidetty. Jos julkinen veteen upottaminen olisi pelastukselle välttämätön, monet, jotka elävät sellaisissa olosuhteissa joissa he eivät voi tuota ehtoa täyttää, suljettaisiin armon ulkopuolelle. Toiselta puolen katumuksen ja uskon ehdoton vaatimus voidaan täyttää kaikkina aikoina, sen voi täyttää jokainen jokaisessa paikassa."

Nyt on syytä vielä korjaukseen.

Korjauslisäys "Kastetotuutta etsimässä ja löytämässä" artikkelin lukuun "Mitä kirkkoisät todistavat?", koskien Justinus marttyyrin keisari Antonius Piukselle osoitetun kirjeen opetuksia.

Itse asiassa edes ensimmäiset lainaukseni, eli ne pari kohtaa Justinus marttyyrin kirjeestä keisari Antonius Piukselle, eivät ole niin itsestään selvästi nykyistä sylilapsikäytäntöä tukevia, kuin ensinäkemältä voisi luulla. Vaikka Justinus näet käyttääkin opetuslapsiksi jo lapsina tehdyistä samaa, Matteuksen lähetyskäskystä tuttua matheeteuoo - verbiä, on erittäin epätodennäköistä, että hän näihin `jo lapsina opetuslapsiksi tehtyihin´ sisällyttäisi ymmärtämättömässä sylilapsi-iässä olevia. Tosiasiassa Justinus marttyyrikin todistaa tässä kyseessä olevassa kirjeessään selvääkin selvemmin uskovien kasteen puolesta, kuten kirjeen pitempi lainaus osoittaa.

Justunus selittää pitemmälti lainattuna seuraavaa:

"Minä tahtoisin nyt selittää, kuinka me, jotka Kristus on uudistanut, olemme jättäytyneet Jumalalle, jotta ei, jos minä tämän sivuuttaisin, voitaisi minua katsoa epärehelliseksi jossakin kohden tätä selontekoani. Kaikkia, jotka ovat tulleet vakuuttuneiksi ja uskovat, että se, mitä me opetamme ja puhumme, on totta, ja jotka tunnustavat voivansa elää sen mukaan, opetetaan ensin rukoilemaan ja paastoten pyytämään Jumalalta entisiä syntejään anteeksi. Ja myös me paastoamme ja rukoilemme yhdessä heidän kanssaan. Sitten me johdatamme heidät johonkin paikkaan, jossa on vettä, ja he uudestisyntyvät samalla tavalla kuin mekin uudestisynnyimme. Sillä he vastaanottavat silloin vesipeson kaikkien Isän ja Herran Jumalan nimessä ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Pyhän Hengen nimessä."

Tähän loppui Justinuksen selitys, ja nyt kommentoin sitä hiukan:

Justinus kirjoitti,, "Kristuksen uudistamista Jumalalle jättäytyneistä, jotka ovat",, vesikasteensa edellä,, "tulleet vakuuttuneiksi ja uskoviksi." He ovat myös kasteensa edellä "tunnustaneet haluavansa ja kykenevänsä elämään kristittyinä." Kasteensa edellä "heidän tuli rukoilla ja pyytää Jumalalta entisiä syntejään anteeksi."

On näinollen paljon helpompaa ymmärtää Justinuksen näkemys kasteen yhteydessä uudestisyntymisestä nyt, kun tälle uudestisyntymiskasteelle (Joh.3:5) astuvat vain uskoon tulleet ja uskonsa tunnustavat. Justinus käsitti uudestisyntymisen tapahtuvan kasteen yhteydessä, mutta ei ilman kastettavan uskoa, eli kastetta edeltävää uskoon tuloa.

Ongelmallisempia ovat sen sijaan Origeneksen (185-254) kirjoitukset:

"Kirkollisen ohjeen mukaan pitää kastaa myös pieniä lapsia. ... Kirkko on saanut apostoleilta perimätavan kastaa myös pieniä lapsia. ... Koska synnynnäinen saastutus pestään pois kasteen kautta, pienet lapsetkin tulee kastaa. Sillä jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan."

Edellä lainatut Origeneksen lausumat tuskin oikeuttavat sellaiseen johtopäätökseen, jonka mukaan ne kirkkoyhteisöt joiden elämässä Origenes oli itse mukana, olisivat säännöllisesti ja järjestään kastattaneet jäsenilleen syntyneet sylilapset. Kristityksi kääntyneen, perheen omistavan pakanayksilön koko perhekuntaakaan tuskin kastettiin tämän yhden henkilön kääntymyksen perusteella kerralla. Se olisi näet turhentanut koko Aleksandrian katekeettakoulun merkityksen. Tämä käy ilmi Peter Halldorfin kirjasta "21 kirkkoisää", jossa hän sivulla 82 selostaa Aleksandrian tilannetta puhjenneen vainon aikana:

"Vaino ja Klemensin pakeneminen kaupungista jättivät Aleksandrian katekeettakoulun - se oli eräänlainen raamattukoulu, jossa vasta kääntyneitä valmennettiin kasteelle ja elämään Kristuksen seuraamisessa - tyhjiöön. Kriittisessä tilanteessa piispa Demetrios nimitti 18 vuotiaan Origeneksen koulun uudeksi rehtoriksi. ..."

Origeneen lausumat todistavat selvästi hänen omista myöhemmistä oppipäätelmistään, tuskin kuitenkaan hänen nuoruutensa aikaisen seurakunnan käytännöstä. Itsekin kääntyneitä kasteelle valmentavan katekeettakoulun rehtorina hän tuskin samanaikaisesti olisi asettanut kristittyjen perheiden sylilapsia niin erikoiseen asemaan, että olisi puoltanut heidän kastamistaan täysin ymmärtämättömässä iässä. Eiköhän hän ole tarkoittanut "pienillä lapsilla" sellaisia lapsia, jotka ovat kasvaneet sen verran, että itsekin ovat alkaneet ymmärtää jotain kastetoimituksen merkityksestä. Myöhemmin Origenes sitten omaksui toisenlaisen mielipiteen, joka kuvastuu hänen kirjoituksistaan.

On näet todettava, että jo Origeneksen aikana hyvin pientenkin lasten kasteita ilmeisestikin esiintyi joidenkin seurakuntien käytäntönä. Jo aikaisemmin lainasin erään toisen kirkkoisän, Origeneksen aikalaisen Hippolytos Roomalaisen tekstiä hänen kirjastaan "I apostoliki paradosis" "Apostolinen perinne". Lainaan sen nyt tähän toiseen kertaan.

Kirjassaan Hippolytos Roomalainen kuvaa sitä kastekäytäntöä, joka oli vallalla Rooman seurakunnassa jo 200-luvun alussa. Tämän kuvauksen mukaan:

"...Kastetta edelsi kolmen vuoden valmistusaika, jona aikana kastekokelaalle opetettiin kristinuskon sisältöä. Kastetta edelsi pahojen henkien karkottamisakti, sitten torstaipäivänä otettu kylpy, ja jälleen uusi henkien karkotusakti. Kastetta edelsi myös kastettavien paasto. Sitten seurasi lauantaiyön valvojaiset Raamatun lukemisineen ja viimeisine opetuksineen, ja vasta sitten päästiin kasteelle. Kastetoimitukseen keräännyttiin kukonlaulun aikaan (johonkin virtaavan ja puhtaan veden ääreen, myöhemmin kirkkojen kastealtaille), ja kastettavien oli ensin rukoiltava kasteveden äärellä. Kastettava kääntyi ensin länttä kohti ja kielsi saatanan, sitten hän kääntyi itää kohti ja tunnusti Kristuksen. Jokaisen tuli sanoutua irti saatanasta, lausumalla: "Minä luovun sinusta, saatana ja kaikesta sinun palveluksestasi ja kaikista sinun teistäsi. "

Tämän jälkeen kastettavat voideltiin öljyllä, ja seurakunnan vanhin lausui: "Väistykööt kaikki pahat henget sinusta kauaksi." Tämän jälkeen seurasivat kysymykset uskosta Isään Jumalaan, Jeesuksen Kristukseen, Pyhään Henkeen, pyhään seurakuntaan ja ruumiin ylösnousemukseen. Heiltä kysyttiin heidän uskoaan kolme kertaa. Jos lapset eivät voineet antaa itse kastekysymyksiin vastauksia, sen tekivät vanhemmat heidän puolestaan. Tätä vaihetta seurasi riisuutuminen. Naisten oli pantava pois kaikki korunsa ja päästettävä hiuksensa valloilleen. Sitten astuttiin veteen. Ensin kastettiin lapset, seuraavaksi kastettiin täysikasvuiset miehet, ja viimeiseksi tuli naisten vuoro.

Kastettavat painettiin kolme kertaa veteen. Kastettavat voideltiin taas öljyllä, jonka jälkeen he saivat pukeutua. Kastetta seurasi eukaristian vietto, jolloin leivän ja viinin antamisen välillä kastetuille annettiin myös maidon ja hunajan sekoitusta."

Näin siis edellä Hippolytos Roomalainen.

Erityisen merkittävää Hippolytoksen selostuksessa on maininta lapsista:

"Jos lapset eivät voineet antaa itse kastekysymyksiin vastauksia, sen tekivät vanhemmat heidän puolestaan."

Tässä ei välttämättä edellytetä, että kristittyjen perheisiin syntyneet lapset järjestään kastettiin niin nuorina, etteivät he kyenneet vastaamaan, vaan paremminkin edellytetään, että lasten vastaamattomuus oli poikkeustapaus. Normaalisti kristittyjen perheisiin syntyneet lapsetkin vastasivat omasta puolestaan, sillä he menivät kasteelle vasta sitten, kun olivat jo tulleet ymmärtävään ikään.

Tätä edellyttää muuten jo kirkkojen kastealtaatkin, joihin kastettavien tuli itse astua, askelma askelmalta syvemmälle astuen, kunnes altaan pohjalle päästyään, altaassa jo odottava piispa tai diakoni painoi kastettavan pään kolmasti veden alle.

Sanatarkempi lainaus Hippolytoksen tekstin eräästä kohtaa kuuluu:

"Kukonlaukun aikaan heidän on ensin rukoiltava veden ääressä. Kun he tulevat veden ääreen, tuon veden tulee olla puhdasta ja virtaavaa. Ja heidän on riisuttava vaatteensa. Pienet lapset on kastettava ensin. Jos he voivat antaa vastauksia omasta puolestaan, he vastaavat itse. Jos eivät voi, vastaukset antakoot vanhemmat tai joku muu perheen jäsen. Seuraavaksi heidän on kastettava täysikasvuiset miehet; ja viimeksi naiset, kun nämä ovat ensin irrottaneet hiuksensa ja laittaneet kultakorunsa syrjään. Kukaan ei saa laskeutua veteen niin, että hänellä olisi mukanaan jokin vieras esine."

Lasten kykenemättömyydellä tarkoitetaan ilmeisestikin sellaisen kristityksi kääntyneen perhekunnan lapsia, joiden molemmat vanhemmat olivat kristityiksi kääntyneitä ja kolmevuotisen kastekoulun juuri käyneitä. Heidän lapsiaan ei ilmeisestikään jätetty enää tähän aikaan Rooman seurakunnassa kasteesta osattomiksi. Kyse on pääsääntöisesti senikäisistä pienistä lapsista, jotka saattoivat odotteen mukaan itse antaa vastaukset kastekysymyksiin.

Kuitenkin ilmaisu: "Jos eivät voi, vastaukset antakoot vanhemmat tai joku muu perheen jäsen" viittaa selvästi perhekuntakasteeseen, jonka yhteydessä kastettiin niinkin pieniä lapsia, jotka eivät kyenneet vielä itse vastaamaan. Epätodennäköistä näet on, että ilmaisulla "jos eivät voi" tarkoitettaisiin kastekysymyksiä kysyttäessä "lukkoon mennyttä" varttuneempaa lasta, jota vanhempien täytyi sivusta auttaa tunnustuksista suoriutumiseen.

Entä, mitä on sanottava kirkkoisä Augustinuksesta joka eli vuosina 354-430 ja väitti Origeneksen tavoin:

"Kirkon tapa kastaa pienokaisia ei ole halveksittava eikä myöskään uskottava, ellei se olisi apostolinen tapa. Kirkko on aina käyttänyt lapsikastetta. Se on aina pitänyt siitä kiinni."

Vastaus löytyy Peter Halldorfin kirjasta, sivulta 176, jossa hän selostaa Augustinuksen syntymän jälkeistä Augustinuksen perheen tilannetta:

"Äiti Monica, oli liittynyt Pohjois-Afrikan kirkkoon ja odotteli sinne miestään, joka oli vasta katekumeeni. Koskapa tuohon aikaan kaste sai odottaa siihen asti, että lapset itse ymmärsivät jotain sen sisällöstä, ei Augustinustakaan oltu kastettu. Mutta kun hän pienenä lapsena sairastui vakavasti, hänen vanhempansa valmistautuivat viemään hänet kasteelle. Hän kuitenkin toipui, ja kastamista lykättiin tuonnemmaksi."

Sivulla 191 Halldorf kertoo kirjassaan, mihin asti "tuonnemmaksi" Augustinuksenkin kastamista lykättiin. Sitä lykättiin aina hänen kristityksi kääntymisensä jälkeiseen aikaan:

"Augustinus oli kääntyessään 32- vuotias. ..."

"Kun syksy vaihtui talveksi, Augustinus palasi kaupunkiin. Hän oli nyt valmis ilmoittautumaan kasteelle. Pääsiäisyönä 387, Milanon keskustan suuren kirkon läheisyydessä olevaan Ambrosiuksen kastekappeliin käy vastakääntyneiden kulkue. Vannottuaan ensin irtautuvansa perkeleestä ja koko hänen joukkiostaan, Augustinus astuu yksin, alastomana, kylmään veteen verhon takana, joka erottaa miehet ja naiset toisistaan kastekappelissa. Kolmasti piispa upottaa hänet veteen ajan tavan mukaan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. ..."

On pääteltävissä, että Augustinuksen lausumat: "kirkon tapa kastaa pienokaisia..." ja "Kirkko on aina käyttänyt lapsikastetta..." ovat koskeneet samanlaisia hätätilanteita, mikä syntyi itse Augustinuksen lapsuudessa. On myös pääteltävissä, että normaalitapauksissa sellaisten kristittyjen perheidenkin lasten kastetta, jotka olivat syntyneet vanhempien jo ollessa kristittyjä ja kastettuja, lykättiin siihen asti, että lapset itsekin ymmärsivät jotain sen sisällöstä. Tähän poikkeuksen muodostivat ne täydet perhekunnat, joiden kaikki ymmärtävässä iässä olevat jäsenet kääntyivät samaan aikaan kristityiksi. Kastekoulun käytyään koko perhekunta kastettiin, pienet vastaamaan kykenemättömät lapsetkin mukaan lukien.

Turha on kuitenkaan yrittää Augustinukseen vetoamalla raamatullistaa kirkon nykyistä kasteoppia ja kastekäytäntöä, yrittämällä väittää, että oppi ja käytäntö olisi sama kuin ensimmäisten vuosisatojen kirkolla. Nykyajan kirkko kastattaa kaikki jäsenensä ymmärtämättömässä iässä, kun taas alkukirkon jälkeisten ensimmäisten vuosisatojen aikana ymmärtämättömässä iässä olevan kastaminen oli poikkeus. Todennäköistä on, että alkukirkon aikana ei kastettu ymmärtömattömässä iässä olevia ollenkaan.

Augustinuksen mukaan kasteen sakramentti ja sagramentissa oleva voima on erotettavissa toisistaan. Sakramentti itsessään on hänen mukaansa "merkki", sakramentissa oleva "voima" taas vaikuttaa armon, joka synnyttää uudelleen. Tämä Augustinuksen sakramenttinäkemys tuli vallitsevaksi läntisessä kirkossa.

Kun päästiin reformaation aikaan, Augustinusta arvosteltiin näkemyksistään voimakkaasti. 1500 luvun protestanttinen teologi Petrus Vermigli muun muassa totesi:

"Augustinus erehtyi tässä opissa vakavasti, koska hän luki liian paljon kasteen ansioksi. Hän ei tunnusta, että kaste on vain ulkoinen uudestisyntymisen symboli, vaan on sitä mieltä, että kastetuksi tuleminen synnyttää meidät uudelleen, ottaa meidät Jumalan lapsiksi ja me pääsemme Kristuksen perheeseen."

KAKSI KÄSITYSTÄ UUDESTISYNTYMISESTÄ

Näkemykseni alkuperäisen uudestisyntymiskäsitteen muuttumisesta sakramenttimaagilliseksi, eli kaksi eri käsitystä uudestisyntymisestä.

Johanneksen evankeliumin mukaan Herramme sanoi lihansa päivinä joko:

"Totisesti totisesti minä sanon sinulle: jos ei joku synny vedestä ja Hengestä, hän ei voi tulla sisälle Jumalan valtakuntaan."

tai:

"Totisesti totisesti minä sanon sinulle: jos ei joku synny Hengestä, hän ei voi tulla sisälle Jumalan valtakuntaan."

Edellisten tekstihahmotelmien vaihtoehtoisina olemassaolo johtuu siitä, että eräät kirkkoisät lainasivat kirjoituksiinsa edellä lainattua evankeliumin kohtaa vain "hengestä syntymisestä" puhuvana.

Näiden lainausten mukaan tekstistä ovat puuttuneet sanat "vedestä ja" (hydatos kai) niistä Johanneksen evankeliumin käsikirjoituksista joita kyseiset lainaajat käyttivät.

Nestlen Novum -63 painoksen alaviitteessä on siinäkin näet tieto, jonka mukaan kirkkoisien Justinuksen ja Origeneen tekstiperinteen perusteella tämä kohta olisi alkuaan puhunut vain Hengestä syntymisestä, siten kuten alun tekstivaihtoehdossa olen esittänyt.

Kreikan alkutekstin sanat: "hydatos kai" olisivat tämän mukaan tekstiin tehty myöhempi lisäys.

Asiallisesti kohta tällaisenakin, siis vedestäkin puhuvana, tarkoittaa silti vain Hengestä syntymistä. Seuraava jae nimittäin selittää, että "vedestä ja Hengestä syntymisessä" (jae 5) on tosiasiassa siinäkin kysymys vain "Hengestä syntymisestä" (jae 6):

"Mikä lihasta on syntynyt on liha, mikä Hengestä on syntynyt on henki."

Kaikissa kreikankielisissä tunnetuissa nykyaikaan säilyneissä käsikirjoituksissa tekstissä kuitenkin esiintyy nämä "hydatos kai"- sanat, joten lähtekäämme siitä olettamuksesta että ne ovat aitoja Herramme sanoja.

Tällöin on myös ilmeisen selvää, että sanonta: "jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ..." tarkoittaa veden osalta selvästikin vesikastetta.

Ilmaisun alkuperäisyyden puolesta todistaa sekin seikka, että monien myöhempien kirkkoisien näkemys uudestisyntymisen ja vesikasteen keskinäisestä yhteen kuuluvuudesta näyttää pohjautuvan juuri tähän Jeesuksen lausumaan.

Kun kysymme, mitä Jeesus itse on asiallisesti ja alkuaan tällä "vedestä syntymisellä" tarkoittanut, on vastaus seuraava:

Vedestä syntymisellä Jeesuksen on täytynyt viitata lihassa vaelluksensa aikana käytössä olleeseen sekä Johannes Kastajan sekä omienkin oppilaittensa suorittamaan kasteeseen (Joh.4:1-2), ja täksi kasteeksi Nikodeemuksenkin on täytynyt Jeesuksen vastaus mieltää. (Näin myös Uuras Saarnivaara jo vuonna 1935 kirjassaan `Kaste´.)

Kun Jeesus mainitsi ensin vedestä syntymisen, sitten Hengestä syntymisen, tämäkin seikka varmentaa asiaa.

Vedestä syntyminen eli kaste tarkoitti tämän syntymisen prosessin käyntiin laittoa. Varsinainen Hengestä syntyminen kun oli mahdollista vasta Jeesuksen lunastustyön ja ylösnousemuksen tapahduttua, kuten seuraavat kohdat vastaansanomattoman selvästi osoittavat: Gal.4:4-6, 1 Piet.1: 3.

Näitten kohtien mukaan pääsimme lapsen asemaan ja saimme lapseuden Hengen, Jeesuksen lunastettua kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan lain alaiset.

Näin Jumala uudesti synnytti meidät `elävään toivoon Jeesuksen Kristuksen `kuolleista nousemisen kautta´.

Mitä uudestisyntymisellä on tosiasiallisesti alkuseurakunnan aikana tarkoitettu, se selviää kun sovitamme yhteen kaikki aiheesta puhuvat eri näkökohdat. Lukuun ottamatta kohtaa Matt. 19:28: joka viittaa kuolleista ylösnousemukseen, kaikki muut kohdat selittävät vedestä ja Hengestä syntymisen asiasisältöä.

Joh. 1:13 mukaan uudestisyntyminen on "Jumalasta syntymistä", jota edellinen jae kuvaa "oikeudeksi (eksuusian) tulla Jumalan lapseksi." Se tapahtui kaikille niille, "jotka

ottivat hänet (eli Jeesuksen) vastaan", ja näin hänet henkilökohtaisesti vastaanottavina "alkoivat uskoa hänen nimeensä."

1 Joh.5:1 sanookin, että "jokainen joka `uskoo´, että Jeesus on Kristus, on Jumalasta syntynyt", joten uudestisyntyminen on siis uskoon tulemista, jota 1 Piet. 1:3 nimittää "elävään toivoon" uudestisyntymiseksi.

Saman luvun jae 23 sanoo tämän syntymisen tapahtuvan "Jumalan elävän ja pysyvän sanan kautta", jolla tarkoitetaan julistettua ja / tai luettua evankeliumin sanaa (jae 25).

Uudestisyntymistapahtuma edellyttää siis evankeliumin sanoman kuulemista tai lukemista, jonka seurauksena asianomaisen edellytetään asettavan uskossa turvansa Jeesukseen, ja juuri tätä Jeesukseen turvansa asettamista eli uskoon tulemista käsite `uudestisyntyminen´ alkuaan kuvasi ja tarkoitti.

Tämä merkitsi samalla Hänen vastaanottamistaan, ja Häneen uskossa pukeutumista (kun otettiin uskoon tultaessa kaste Hänen nimeensä: Gal.3:26 - 27).

Uskon ja kasteen sekä Pyhän Hengen vuodatuksen välittämää uutta hengellistä tilaa nimitettiin vedestä ja Hengestä syntymiseksi, koska helluntain jälkeen uskoa ja

uskoon tulleiden kastamista seurasi välittömästi Pyhän Hengen vuodatus noihin uskoon tulleisiin. Tiit.3:5 - 7.

Tämän uuden hengellisen tilan toinen nimi oli "uudistus" jonka Pyhä Henki (uudesti syntyvään runsaasti vuodatettuna) sai aikaan.

Uudestisyntymisen eli elävään toivoon uudestisyntymisen eli elävään uskoon tulon erääksi nimitykseksi muotoutui "vedestä ja Hengestä syntyminen", joka veden osalta tarkoitti vesikastetta.

Kastetta vastaanotettaessa tuli kuitenkin alkuseurakunnan aikana muidenkin osatekijöiden olla vastaanottajassa vaikuttamassa, eli evankeliumin sanan uskossa vastaanottamisen oli täytynyt edeltää kastetta.

Tämän uskoon tulemisen prosessin tuli siis olla käynnissä kasteelle tultaessa, ja ilmetä kastettavan uskontunnustuksena kasteen edellä.

Näin oli alussa, ja siksi kastetta nimitettiin "uudestisyntymisen pesoksi / kylvyksi"(to luutron tees palinggenesiaas) Tiit. 3:4 - 7:

"Mutta kun meidän pelastajamme Jumalan hyvyys ja ihmisrakkaus tuli ilmi, ei teoista, joita me vanhurskaudessa teimme, vaan mukaan hänen laupeutensa, hän meidät pelasti,

kautta uudestisyntymisen kylvyn ja Pyhän Hengen uudistuksen, jonka hän vuodatti meihin runsaasti, Jeesuksen Kristuksen meidän pelastajamme kautta, jotta vanhurskautettuina hänen armossaan, olisimme perillisiä toivon mukaan iankaikkisesta elämästä."

Kuten normaalisssa syntymisessä syntynyt lapsi pestään heti syntymisensä jälkeen, samoin myös uudestisyntymisessä tapahtuu. Juuri uskoon tulossa ihmiseen syntyy jotain uutta eli usko, jota myös elävään toivoon uudestisyntymiseksi nimitetään. Tämän uskon syntymisen jälkeen uskovaksi syntynyt pestään uudestisyntymisen pesussa Tiit.3:4-7)

Uudestisyntyminen merkitsee siis Uuden testamentin teksteissä tietoiseen henkilökohtaiseen uskoon tulemista. Tämän sai aikaan vastaanotettu evankeliumin sana, ja sen sinetöi todeksi Pyhän Henki, josta Hengestä uudestisyntynyt pääsi lupauksen mukaan itsensä kastattamisen jälkeen osalliseksi.

Niin sanotuissa `vapaissa suunnissa´ uudestisyntyminen käsitetään  melkein poikkeuksetta edelleen hengelliseksi murrokseksi, eli sillä tarkoitetaan edelleen yksilön uskoon tuloa eli tietoista `uudesti syntymistä elävään toivoon.´

Sen sijaan monille luterilaisille uudesti syntyminen ei merkitse uskoon tuloa. Uskoon tulo on heille eri asia kuin uudestisyntyminen.

Evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen hyväksymässä kristinopissa sanotaan näet kohdassa 58 kasteesta:

"Kasteessa toimii Jeesus Kristus itse. Hän uudesti synnyttää meidät siinä, ja ottaa meidät Jumalan lapsiksi ja seurakuntansa jäseniksi. Hän vapauttaa meidät synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta."

On huomioitava, että se mitä kasteessa edellä väitetään "meille" tapahtuvan, sen väitetään melko pienin poikkeuksin tapahtuvan juuri sylilapsia kastettaessa.

On täten selvää, että Evankelis-luterilaisen kirkon oppi tämän kasteessa tapahtuvan uudestisyntymisen kohdalla, on ilmeinen opillinen erehdys niiden mielestä jotka pitäytyvät alussa selostamaani hengellisen uudesti syntymisen kokemukseen. Näin varsinkin silloin, kun kirkollinen kaste kohdistetaan sylivauvoihin, ja väitetään heissä tapahtuvan se, minkä katekismus väittää tapahtuvaksi.

Oppi sylilasten omasta uskosta on näet täysin paikkansapitämätön keksintö, jolla tuo toimitus yritetään raamatullistaa.

Uudestisyntymisen henkilökohtaisesti ja hengellisenä kokemuksena Tiituksen kirjeen mallin mukaan (3::5-7) todeksi elänyt kristitty, kykenee myöntämään katekismuksen väitteen syli-vauvakasteessa tapahtuvasta uudestisyntymisestä todeksi korkeintaan vain vertauskuvallisesti tai symbolisesti, ei muuten.

Kirkkoisien lausunnot kylläkin todistavat, että tämä uudestisyntymistä koskeva kansan-kirkkomme katekismuksen opillinen erehdys sai alkunsa jo melkein heti apostolisen ajan jälkeen, kun itse kastetta yksinään alettiin nimittämään uudestisyntymiseksi. Näin tapahtui, vastoin Herramme alkuperäistä tarkoitetta Johanneksen evankeliumin tekstissä Joh. 3: 3-5.

Vuonna 148 Justinus marttyyri kirjoitti keisari Antonius Piukselle kirjeen, jossa on kaksi mielenkiintoista kohtaa. Toinen niistä kuuluu:

"Meidän joukossamme on monia 60 -70 vuotiaita miehiä ja naisia, jotka jo lapsina ovat tehdyt opetuslapsiksi."

Kun Justinus tuossa kirjoitti "lapsina opetuslapsiksi tehdyistä", lapsikasteen kannattajien puolella ymmärretään mieluusti hänen viittaavan juuri Matteuksen evankeliumin nykymuodon mukaiseen lähetyskäskyyn, jonka mukaan:

"Mentyänne tehkää opetuslapsia kaikista kansoista, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen,..."

Justinuksen kirjoittaman tekstin tätä kohtaa pyritään siis mieluusti käyttämään kirkon nykyisen sylilapsien kastekäytännön puolustuksena.

Kuitenkaan Justinuksen aikana ei vielä suinkaan kastettu järjestään tiedollisen elämän ulkopuolella olevia sylilapsia, eikä myöskään väitetty tuollaisten sylilapsien kaste- toimituksessa muka uudestisyntyvän, kuten nykyaikana tehdään.

Se tosin on selvää, että Justinuksen aikana oli jo luovuttu tuosta Uuden testamentin tekstien opettamasta uudestisyntymisen alkuperäisestä merkityksestä, ja alettu uskoa itse kastetoimituksen sakramenttimaagilliseen voimaan, mutta silti esimerkiksi Justinus Marttyyri edusti vielä terveenpää välivaihetta tuon käsitteen sisällön muuttumisessa.

Onkin ikävää ja selvään epärehellisyyteen viittaavaa, kun sylilapsikasteen nykyiset kannattajat pyrkivät visusti salaamaan opetettaviltaan tuon kyseisen Justinus Marttyyrin aikaisemmin mainitun kirjeen laajemman kohdan. Tämä laajempi kohta näet selvääkin selvämmin paljastaa, mistä Justinuksen kirjeen tuossa tekstin kohdassa tosiasiassa oli kyse, ja mitä vesikasteen hänen aikanaan ymmärrettiin merkitsevän ja aikaansaavan. Mutta ennen kaikkea on nyt tärkeää havaita se, millaiset ihmiset Justinuksen aikana suostuttiin kastamaan.

Lukekaamme:

"Minä tahtoisin nyt selittää, kuinka me jotka Kristus on uudistanut, olemme jättäytyneet Jumalalle, jotta ei, jos minä tämän sivuuttaisin, voitaisi minua katsoa epärehelliseksi jossakin kohtaa tätä selontekoani.

Kaikkia, jotka ovat tulleet vakuuttuneiksi ja uskovat, että se mitä me opetamme ja puhumme, on totta, ja jotka tunnustavat voivansa elää sen mukaan, opetetaan ensin rukoilemaan ja paastoten pyytämään Jumalalta entisiä syntejään anteeksi. Ja myösme paastoamme ja rukoilemme yhdessä heidän kanssaan. Sitten me johdatamme heidät johonkin paikkaan jossa on vettä, ja he uudestisyntyvät samalla tavalla kuin mekin uudestisynnyimme. Sillä he vastaanottavat silloin vesipeson kaikkien Isän ja Herran Jumalan nimessä, ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Pyhän Hengen nimessä."

Justinus siis kirjoitti "Kristuksen uudistamista Jumalalle jättäytyneistä, jotka vesikasteensa edellä ovat tulleet vakuuttuneiksi ja uskoviksi.

He ovat myös kasteensa edellä tunnustaneet haluavansa ja kykenevänsä elämään kristittyinä. Kasteensa edellä heidän tuli rukoilla ja pyytää Jumalalta entisiä syntejään anteeksi.

On huomioitava, että edellä mainitut Jumalalle jättäytyneet, vakuuttuneiksi ja uskoviksi tulleet, kristittynä elämisen haluaan tunnustavat yksilöt, jotka rukoilevat ja pyytävät Jumalalta syntejään anteeksi, ovat jo tällaisinaan varmaankin kaikkien nykyajan vapaitten suuntien uskovien tulkinnan mukaan uudestisyntyneitä ja uskoon tulleita yksilöitä.

Silti Justinus tulkitsi heidän uudestisyntymisensä olevan vielä edessä päin, sillä hänen mukaansa uudesti syntyminen todellakin tapahtuu vasta kasteen aktia toimitettaessa eli vesipeson vastaanottamisen yhteydessä, joka Justinuksen mukaan toimitettiin Matteuksen evankeliumin mukaisen kolmiyhteys- kaavan arvonimet ääneen mainiten.

Edellä lainattu Justinuksen tekstin kohta todella todistaa, että hän uskoi varsinaisen uudestisyntymisen tapahtuvan vedellä kastettaessa, mutta (ja tämä on merkittävää) ei kuitenkaan ilman kenenkään kastettavan henkilökohtaista uskoa, eli kääntymystä ja uskoon tuloa, joiden tuli edeltää kasteaktia.

Kohta myös todistaa, että Justinus (seurakuntalaisineen) oli ottanut kirjaimellisen vakavasti Johanneksen evankeliumista löytyvän Herramme opetuksen `vedestä ja Hengestä´ syntymisestä. Samalla Justinuksen näkemys uudesti syntymisestä puhuu sen seikan puolesta, että kohdan Joh. 3: 5 kreikankielisen alkutekstin sanat: "hydatos kai" (`vedestä ja´) olisivat alkuaankin kuuluneet tuon jakeen tekstiin.

Justinuksen kirjeen tekstiä ei kuitenkaan rehellisyyden nimessä käytetä oikein, jos tekstin puhetta `opetuslapseksi tekemisestä´ ja `uudesti syntymisestä´ sovelletaan siten, että teksti muka tarkoittaisi myös sylivauvojen omaavan nuo tekstin mainitsemat `Jumalalle jättäytymisen´, `vakuuttuneiksi ja uskoviksi tulemisen´, `kristittynä elämisen halun´, ynnä muutkin luetellut valmiudet kasteaktiensa edellä.

Näitä valmiuksia ei sylilapsilla ole, ja siksi vaikuttaa siltä, ettei Justinus olisi edes edellyttänyt sylilapsia kastettavan. Jos taas hän olisi edellyttänyt sylilapsia kastettavan, silloin hän olisi tarkoittanut uudestisyntymisellä pelkkää kasteaktia, ilman mitään tietoista ja todellista hengellistä murrosta tai muutosta kastettavissa. Tämän en katso kuitenkaan olevan mahdollista Justinuksen kirjoittaman tekstin valossa.

Välikommentti:

Eivät myöskään Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan Justinus Marttyyrin tekstien suomentajat edellytä vielä Justinuksen aikana kastetun sylilapsia. Tämän osoittaa seuraavalainaus "Justinus Marttyyrin maailma" - osiosta, jossa kääntäjät selostavat edellä lukemamme Justinuksen tekstin merkitystä seuraavasti:

"Ensimmäisen apologian viimeisissä luvuissa Justinos kuvaa kirkon sakramentaalista elämää. Kristillisestä uskosta opetusta saaneet ja siitä vakuuttuneet sitoutuvat elämään uskonsa mukaan ja rukoilevat paastossa Jumalalta anteeksiantamusta aiemmista synneistään. Tämän jälkeen heidät viedään paikkaan, jossa on vettä, ja he saavat syntyä uudestaan peseytyessään Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen (1. Apol. 61.1–3). Justinos korostaa, että kaste tapahtuu kastettavan vapaasta tahdosta, ja tämä sitoutuu siinä tietoisesti uuteen elämään, parannuksen tehneenä ja vapaana menneessä elämässään tekemistään synneistä. Hän kuvaa kastetta valaistukseksi siinä mielessä, että kastetut valaistuvat mieleltään (61.10–13). Justinos näyttää tunteneen ainoastaan aikuisten kasteen. Kasteella ei ole minkäänlaista itsenäistä arvoa, vaan se johtaa kristityn henkilökohtaiseen taisteluun kaikkea syntiä ja pahaa vastaan."

Alkuseurakunnan aikana evankeliumin julistusta kuuntelevan kuulijan uskoon tulo ymmärrettiin uudestisyntymiseksi, koska Pyhä Henki elävöitti kuulijoiden uskon eläväksi toivoksi. Apostoli Paavali kysyen totesikin galatalaiskirjeessään:

"Tämän vain tahtoisin teiltä oppia: Lain töistäkö saitte Hengen, vaiko uskonsaarnan kuulemisesta?"

Justinuksen aikana itse kasteaktia oli kuitenkin alettu pitää tuona uudestisyntymisen tapahtumana. Näin tapahtui ilmeisesti hiukan ennen vuosisadan vaihtumista kirjoitetun ja jo toisen kristillisen vuosisadan alkupuoliskolla seurakuntien käyttöön levinneen Johanneksen evankeliumin vaikutuksesta, jossa oli kohta 3:5, jossa puhuttiin vedestä syntymisestä.

Mutta silti suostuttiin vielä Justinus Marttyyrin aikana toimittamaan tuo "vesisyntyminen" eli "kastesyntyminen" vain jo edeltä henkilökohtaisesti uskoon tulleille, ei muille. Tämän Justinuksen teksti ilmeisen selvästi osoittaa.

Sen sijaan noin 30 vuotta myöhemmän eli Irenaeuksen kirjoittaman tekstin tulkinnan suhteen tilanne on jo toinen. Silloin oli jo ilmeisesti alettu kastaa myös sylivauvoja, eli silloin ei enää asetettu kastettaville samoja edellytyksiä, jotka vielä Justinuksen tekstistä kasteen saamisen ehtona ilmenevät.

Irenaeus eli vuosina 140 - 202. Teoksessaan Adversus haereses (lahkoja vastaan) noin vuodelta 177, joka kokonaisuudessaan on säilynyt vain pohjoisafrikkalaisena latinannoksena IV vuosisadalta) hän kohdassa II.22.4 kirjoitti:

"Sen tähden, kun Hän oli Mestari, oli Hänellä myös Mestarin ikä; ei halveksien eikä käyden tietä joka oli yli inhimillisen luonnon, eikä myöskään omassa persoonassaan rikkoen sitä lakia, jonka Hän oli määrännyt ihmissuvulle, vaan pyhittäen jokaisen erikoisen ikäkaudensen yhtäläisyyden kautta; sillä Hän tuli itsensä kautta pelastamaan kaikkia, kaikkia,sanon minä, jotka Hänen kauttaan uudestisyntyvät Jumalalle, imeväisiä lapsia, ja pieniä lapsia, poikia, nuorukaisia ja vanhempia ihmisiä. Sen tähden Hän läpikävi jokaisen ikäkauden: imeväisille Hän tuli imeväiseksi lapseksi, pyhittäen imeväiset; pienten keskuudessa pieneksi, pyhittäen ne, jotka olivat tässä iässä, ja samalla tullen heille hurskauden, vanhurskauden ja alamaisuuden esikuvaksi..."

Tämä Ireneuksen teksti todistaa, että hänkin uskoi kasteessa tapahtuvaan uudestisyntymiseen. Mutta tämän lisäksi hän uskoi muutakin. Kun hän mainitsi rintalastenkin voivan Kristuksen kautta uudestisyntyä Jumalalle, hän ei asiallisesti voinut edes tarkoittaa muuta kuin kastetta. Kaste siis Ireneuksenkin mukaan uudestisynnytti, ja nyt jopa ilman henkilökohtaista uskoa, koska sylilapsetkin ilmi selvästi saattoivat olla kasteaktin kohteina.

Mutta hän ei ilmeisestikään tarkoittanut `uudestisyntymisellä´ mitään toisten huomioimaa ja yksilön itsensä kokemaa hengellistä muutosta tai murrosta, vaan pelkkää vesipeson vastaanottamista kasteaktissa.

Ortodoksisen kirkon patrologian oppikirjassa todetaankin: "Ireneos on ensimmäinen kirkollinen kirjailija, joka todistaa lapsikasteen käytöstä seurakunnassa."

Tämän jälkeen pienten lasten kasteen mainitsee yksi jos toinenkin kirkkoisä. Otan tähän lisäksi vain kaksi merkittävää mainintaa.

Origenes (eli vuosina 185-254) kirjoitti:

"Kirkollisen ohjeen mukaan pitää kastaa myös pieniä lapsia. ... Kirkko on saanut apostoleilta perimätavan kastaa myös pieniä lapsia. ... Koska synnynnäinen saastutus

pestään pois kasteen kautta, pienet lapsetkin tulee kastaa. Sillä jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan."

Origenes viittasi perustelussaan nimenomaan juuri Johanneksen evankeliumin kolmannen luvun tekstiin. Origeneskin siis uskoi uudestisyntymisen tapahtuvan juuri kastettaessa, koska hän mainitsi `vedestä ja Hengestä´ syntymisen, jonka hän edellytti kasteaktissa pienen lapsenkin kohdalla toteutuvan.

Syyksi pienten lastenkin kastamiseen hän mainitsi `synnynnäisen saastutuksen pois pesemisen´, jonka hän edellytti uudestisyntymisen lisäksi kasteaktissa toteutuvan.

Lisäksi hän väitti pienten lasten kastamisen olevan apostoleilta peritty tapa.

Kuitenkin Origenekselle omistettu lause pienten lasten kasteen apostoleilta periytymisestä puuttuu alkukielisestä kreikkalaisesta tekstistä. Se näet esiintyy vain latinankielisessä käännöksessä.

Kun latinaksi kääntäjät (Hieronymus ja Rufinus) lisäksi ovat tunnustaneet tehneensä lisäyksiä Origeneen teksteihin, on epävarmaa onko tämä Origeneen lausuma aito.

Siinäkin tapauksessa, että se olisi aito, se ei kuitenkaan vakuuta väitteen todenperäisyydestä, vaan ainoastaan Origeneen uskosta.

Samaa on sanottava Augustinuksesta joka eli vuosina 354-430 ja väitti Origeneksen tavoin:

"Kirkon tapa kastaa pienokaisia ei ole halveksittava eikä myöskään uskottava, ellei se olisi apostolinen tapa. Kirkko on aina käyttänyt lapsikastetta. Se on aina pitänyt siitä kiinni."

Augustinuksenkin kohdalla on kuitenkin todettava samaa, mikä todettiin jo Justinus Marttyyrin kohdalla.

Augustinuskaan ei näet tarkoittanut `uudestisyntymisellä´ yksilön kokemaa hengellistä murrosta, vaan vain itse kasteen aktia. Kasteen aktia tuli kuitenkin Augustinuksen

mukaan uskoon tulon ja hengellisten murroksien normaalisti edeltää.

Augustinuksenkin kirjoittamien tekstien mukaan Kristuksen uudistamat ja Jumalalle jättäytyneet, vakuuttuneiksi ja uskoviksi tulleet, jotka tunnustivat halunsa ja

kykynsä elää kristittyinä "ilmoittautuivat kasteelle".

Kasteensa edellä he rukoilivat ja pyysivät Jumalalta entisiä syntejään anteeksi. Kasteensa edellä he tunnustivat läsnäolevan seurakunnan edessä uskonsa, mutta

vasta kasteaktin läpikäytyään heidät Augustinuksenkin mukaan Augustinuksenkin mukaan luettiin uudestisyntyneiden joukkoon.

Tämä käy selvästi ilmi hänen kirjoittamansa `Tunnustukset´ - kirjan monilta sivuilta. Esimerkiksi sivuilta: 160, 253, 252-255, 290, 292, 300, 301, 302, 323, 324.

Välikertomus Augustinuksen ajalta:

Kenties selvin ja valaisevin Tunnustukset- kirjan edellä mainituista kohdista on kertomus Victoriuksesta.

Kirjansa sivuilta 252-255 on luettavissa Augustinuksen kertomus Victoriuksesta, jo vanhuuden ikään yltäneestä miehestä, joka oli ollut epäjumalien palvoja ja niiden puolustaja.

Tämä mies oli vanhaksi tultuaan alkanut tutkistella innokkaasti ja perinpohjaisesti kaikkea kristillistä kirjallisuutta. Lukemansa vaikutuksestamies tuli uskoon ja tunnusti Simplicianus nimiselle henkilölle useaan kertaan seuraavat sanat: "Tiedäpäs, minäkin olen kristitty." Simplicianus vastasi "Minä en usko enkä lue sinua kristittyihin kuuluvaksi, ennenkuin näen sinut Kristuksen kirkossa." Mies vastasi "Siis kirkon seinät(kö) tekevät kristityksi?"

Augustinus kertoo tuon keskustelun toistuneen Roomassa miesten keskenuseaan kertaan, kunnes tuli päivä, jolloin Victoriuksen valtasi pelko, ettei Kristus ehkä tunnustaisikaan häntä omakseen, jollei hän menisi ja tunnustaisi julkisesti uskoaan.

Siksi tämä Victorius kerran sanoi yllättäen Simplicianukselle:"Menkäämme kirkkoon, minä tahdon tulla kristityksi."

Jatkosta Augustinus kertoo seuraavaa:

"Niin pian kun hän oli perehtynyt pyhän uskon päätotuuksiin, hän, tullakseen uudestisynnytetyksi Rooman ihmeeksi ja seurakunnan sanomattomaksi iloksi, vähän sen jälkeen antoi nimensä kastekokelaiden kirjaan." ...

Ja hiukan muöhemmin Augustinus jatkaa kertomustaan:

"Vihdoin tuli se hetki, jolloin hänen piti tunnustaa uskonsa. Tämän ne jotka Roomassa pyrkivät osallisiksi Sinun armostasi, tavallisesti tekevät, lausumalla ulkomuistista määrätyt kaavanmukaiset sanat erityiseltä korokkeelta koko seurakunnan läsnä ollessa. Simplicianus kertoi seurakunnan vanhinten tarjonneen Victoriukselle tilaisuuden tehdä tunnustuksensa salaisemmin, niin kuin tavallisesti oli lupa tehdä niiden, jotka tunsivat vielä olevansa arkoja, mutta Victorianus oli mieluummin tahtonut tunnustaa pelastuksensa julkisesti koko pyhän seurakunnan edessä."

Seuraavalla sivulla Augustinus vielä jatkaa kertomustaan:

"Ja kun hän tunnusti totisen uskonsa avoimesti ja kirkkaan rohkeasti, kaikki tahtoivat temmata ja sulkea hänet sydämeensä."

Sivulla 253 Augustinus totesi tuosta Victoriuksesta, hänestä aivan kuin Isälle Jumalalle puhuen:

"Tämä sama mies ei hävennyt vanhuudessaan tulla kasteen kautta Sinun Kristuksesi lapseksi, painua nöyryyden ikeen alaiseksi ja taivuttaa päätään ristin häpeään."

Kertomuksesta ilmenee, että vielä Augustinuksenkin aikana katekumenaattikin eli kastekoulu oli vielä toiminnassa. Kastekokelaat saivat tuossa kastekoulussa opetusta pyhän uskon perustotuuksista, ja heidän tuli ennen kastamistaan tunnustaa enemmän tai vähemmän julkisesti uskonsa. Vasta kasteen saamisen jälkeen uskoon tulleet luettiin uudestisyntyneiden kristittyjen joukkoon kuuluviksi.

Välikertomusta edeltävän selostuksen valossa voidaan todeta seuraavaa:

Kun sylilasten kastamisesta ei vielä Justinuksen ajalta ole selviä todisteita, tapa ei varmuudella silloin vielä ollut käytössä. Kuitenkin Justinuksen sakramenttimaaginen käsitys `uudestisyntymisen´ sisällöstä ja toteutumisesta pelkän kasteaktin tapahtuessa, antaa toisen vaikutelman.

Täten jo hänenkin aikanaan kastettaviin perheisiin kuuluvia sylilapsiakin saatettiin tällä keinoin `tehdä´ opetuslapsiksi ja jopa `uudestisynnyttää.´

Justinuksen ajan jälkeiset kirkkoisät, Irenaeus, Origenes ja Augustinus (ja monet muutkin) sen sijaan jo selvästi todistavat sylilasten kastamisen olevan yleistymässä heidän seurakunnissaan.

Ja kuten jo havaittiin, he väittivät tavan periytyneen jo apostoliselta ajalta, eli sisältyneen niihin perhekuntakasteisiin joista Uusi testamentti mainitsee.

Heidän väitteensä tavan periytymisestä apostoleilta, on totuusarvoltaan kuitenkin hyvin kyseenalainen jollei täysin perätön.

Tapahtui näet todennäköisesti juuri niin  kuten Kreikan Evankelisen seurakunnan kastekirjassa selostetaan:

"Koska kaste oli näille uskoville välitön heidän uudestisyntymistään seuraava tapahtuma, ensimmäisten vuosisatojen kirkkoisät alkoivat käyttää näitä kahta erillistä ilmaisua samaa merkitsevinä."

Tällä Kreikan evankelisella seurakunnalla on käytössään sylivauvakaste. Silti tämä Kreikan Evankelinen seurakunta torjuu tänäkin päivänä jyrkästi kasteen aktin

uudestisynnyttävän vaikutuksen kaikkien aikuisten kohdalla, puhumattakaan siitä, että sylilapsi voisi tämän toimituksen yhteydessä uudestisyntyä elävään toivoon.

He näet pitävät uudestisyntymistä pelastukseen välttämättömänä hengellisenä kokemuksena, eivät sen sijaan vesikasteen aktina.

He siis torjuvat jyrkästi sen `sakramenttimagian´ jonka suuret kirkot ovat tähän toimitukseen sisällyttäneet.

Omalta kohdaltani tunnustan, että Kreikan Evankelisen Seurakunnan sylilasten kasteelle antama merkitys on ainoa merkitys jonka voin hyväksyä Raamatun opetuksen mukaiseksi.

Tässä vielä äskeinen, kyseisen Kreikan seurakunnan kastekirjan lainaus vähän pitemmässä yhteydessään:

"Kun lisäksi on ilmiselvää, että kirkkoisät jotka puhuivat kasteesta, eivät tarkoittaneet sylilapsia vaan ihmisiä, jotka olivat kastehetkellään jo ymmärtävässä iässä, tämän täytyy merkitä seuraavaa: He olivat syntyään joko juutalaisista tai muista kansoista. He olivat uskoneet Kristukseen ja uskon kautta uudestisyntyneet, ja he tulivat

kasteen välityksellä julkisesti näkyvän Kristuksen seurakunnanyhteyteen.

Koska kaste oli näille uskoville välitön heidän uudestisyntymistään seuraava tapahtuma, ensimmäisten vuosisatojen kirkkoisät alkoivat käyttää näitä kahta erillistä ilmaisua samaa merkitsevinä. Myöhemmin, kun käsitys mysteerioista valtasi seurakunnan, alettiin luonnehtimaan kastettakin mysteerioksi."

Tarkoitukseni oli tämän aiheen aloituksella osoittaa, että alkuseurakunna nuudesti syntymistä koskevalla opetuksella tarkoitettiin elävään uskoon tuloa, eli `uudesti syntymistä elävään toivoon´(kuten Pietarin kirje asian ilmaisee).

Se uudestisyntymisen merkitys, minkä kirkkoisät käsitteiden sekaantumisen tähden ja jälkeen omaksuivat, oli sisällöltään aivan eri asia.

Nyt oli kyseessä ´sakrenttimaaginen´ uudesti syntyminen, jonka kirkkoisät ymmärsivät aina vesikasteen aktissa tapahtuvaksi.

Aikamme vapaiden suuntien uskovat, jotka perustavat näkemyksensä uudestisyntymisestä Uuden testamentin opettamaan `elävään toivoon´ uudestisyntymiseen, jonka heidän oma kokemuksensa todeksi vahvistaa, eivät yleensä noteeraa puhetta kirkkoisien näkemyksen mukaisesta sakramentaalisesta uudestisyntymisestä kasteaktissa.

Suuret kirkot sen sijaan, myös meidän kansankirkkomme, ovat omaksuneet kirkkoisien muokkaaman sakramentaalisen, kasteaktissa tapahtuvan uudestisyntymisen näkemyksen.

Alkuaan hekin, esimerkiksi Justinus Marttyyri, veivät sakramentaalisesti uudestisyntymään eli kasteelle vain  henkilöitä, jotka olivat tulleet uskoon, eli tosiasiassa olivat jo kokeneet tai kokemassa hengellisen uudestisyntymisen elävään toivoon.

Kirkkoisät perustivat jopa kastekouluja, joita käytiin kolme vuotta, ja vasta kun oli käyty läpi kastekoulun opetukset, oppilaat pääsivät kasteelle, sakramentaalisesti uudestisyntymään.

Varsinaiset opilliset vaikeudet alkoivat vasta sitten, kun kristinuskosta tuli valtion uskonto, ja suuret massat vyöryivät kirkkoon. Sen jälkeen kastekoulut lakkautettiin, koska niitä ei enää tarvittu.

Oli näet otettu käyttöön totaalinen sylivauvojen kastaminen, ja heitähän oli turha viedä ennen kastetta kastekouluun kristinuskoa oppimaan.

Kirkolla ei kuitenkaan ollut vaikeuksia soveltaa sakramentaalista uudestisyntymis-näkemystään myös sylivauvakasteeseen. Piti vain unohtaa se, että aikaisemmin tällekin kasteelle päässeet olivat kastekoulun käyneitä ja uskoon tulleita.

Tästedes vain väitettiin, kuten katekismus nykyäänkin väittää, että:

"...sylivauvakasteessa toimii Jeesus Kristus itse. Hän uudestisynnyttää meidät siinä...jne."

Kun ystävämme sylilapsien kastajat ovat omaksuneet tämän `sakramentaalisen kasteaktissa tapahtuvan uudestisyntymisen´ näkemyksen, ja väittävät sylivauvojenkin uudestisyntyvän kasteaktissa, eivät he kykene koskaan saamaan väitteillään vakuuttuneiksi niitä, joilla on kokemuksenaan todellinen hengellinen uudesti syntymisen

kokemus `elävään toivoon.´

Useimmat näistä, joilla on kokemus tästä todellisesta uudestisyntymisestä, ovat samalla henkilöitä jotka on vauvoina viety sylivauvakasteelle. He siis tietävät ettei silloin heidän kohdallaan tapahtunut mitään uudestisyntymistä. Sen he kokivat myöhemmin, tullessaan uskoon, ja jopa monien kohdalla riippumatta siitä, menivätkö uskoon tultuaan tai uskoon tulonsa yhteydessä uskovien kasteelle vaiko eivät.

On siis erittäin tärkeää "ottaa todesta" se kehitys, minkä luterilais-protestanttinen kirkkohistoria sekä myöntää että vahvistaa tapahtuneen:

"MITÄ KIRKKOHISTORIA TODISTAA?

Kastekäsitysten ja käytännön muutoksia selostaa mainiosti tämä luterilais-protestanttinen Christensen – Göransson  Kirkkohistorian

ensimmäinen osa:

Apostolista aikaa käsittelevässä luvussa (vuodet 30-64) selostetaan:

"Ne, jotka olivat kääntyneet, ja saaneet uskon ristiinnaulittuun Jeesukseen, ottivat vastaan kasteen.

... Kristillinen kaste tajuttiin tapahtumaksi, jossa annettiin synnit anteeksi, ja otettiin kastettu Messiaan pelastettujen joukkoon.

... Koska pelastus kuitenkin perustui Jeesukseen, suoritettiin kaste Jeesuksen nimeen, mikä merkitsi sitä, että kastettu oli hänen omaisuuttaan, ja oli hänen suojeluksessaan."

Apostolien jälkeistä aikaa (vuodet 64-140) käsittelevä luku selostaa:

"Katekumenaattia pidettiin välttämättömänä valmentautumisena kasteen vastaanottamiseen. Se, joka saatuaan opetusta kristinuskon uskonnollisesta ja eettisestä sisällöstä, oli luvannut uskoa ja elää kristittynä, pääsi kasteelle.

... Sen jälkeen kun kastettava oli vastannut myöntävästi kasteentoimittajan kysymykseen, uskoiko hän Isään Jumalaan, Poikaan jaPyhään Henkeen, hänet kastettiin, mikä tapahtui yleensä upottamalla. ...

...Kaste tapahtui Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen – tämä syrjäytti apostolien jälkeisellä ajalla lähes kokonaan kasteen Jeesuksen nimeen. Aikuiskaste oli vallitseva. Varmasti ei voida sanoa, kastettiinko lapsia lainkaan."

Ajasta, jolloin kristinuskosta tuli valtakunnan uskonto (vuodet 311- 395), luemme:

"Katekumenaatti oli vielä 300-luvulla tärkeä, koska kaste toimitettiin pääasiassa aikuiskasteena.

... Sitä mukaa kun Rooman väestöstä tuli kristittyjä, lapsikaste yleistyi. Siten katekumenaatti lakkasi, joskin sen menot liitettiin sylilapsikasteeseen. ...

... ettei varsinaista upotuskastetta (immersio) enää noudatettu. Nyt kastettavan pää ainoastaan valeltiin vedellä, tai kaadettiin hänen päähänsä vettä (aspersio)."

Näin siis kirkkohistoria edellä.

Edellä esittämäni lyhyt kirkkohistorian lainaus todellakin pitää todennäköisenä, että alkuaan apostolisella ajalla kastettiin vain kääntyneitä uskoon tulleita. Apostolien jälkeisellä ajalla oli perustettu katekumenaatteja eli kastekouluja kasteelle pyrkiville, joten apostoliselta ajalta periytynyt kääntymisen ja uskomisen kaste-ehto säilyi. Kun kirkkohistorian mukaan tänä aikana aikuiskaste oli vallitsevana, ei voida varmuudella sanoa, kastettiinko lapsialainkaan.

Vasta myöhemmin, Rooman valtion omaksuttua kristinuskon, lapsikaste yleistyi ja kastekoulu eli katekumenaattikin lakkasi.

Edellä esitettyjen historian tosiasioiden valossa, väitteitä sylilapsi-kasteen apostoliselta ajalta periytymisestä ei suinkaan ole syytä hyväksyä sen perusteella, että jotkut kirkkoisät tällaista väittävät. Varsinkin Uuden testamentin opetusten valossa nämä lausumat eivät todellakaan vakuuta, eli ne eivät osoittaudu totuusarvoltaan luotettaviksi.

Nyt on aivan selvää, että jo kastekeskustelun lähtökohdaksi on otettava se myönnytys jonka tuo edellä lainattu kirkkohistoria tekee, eli "myöntää" muutoksia kastekäytännöissä tapahtuneen, siirryttäessä apostolisesta ajasta myöhempiin aikoihin. Jollei noita muutoksia myönnetä tosiksi, keskustelijat puhuvat jatkuvasti toistensa ohi.

On turha tuputtaa myöhempien kirkkoisien lapsikasteopetuksia niille kristityille, jotka ammentavat oppinsa pelkästään Uudentestamentin tekstien opetusten pohjalta.

Samoin on turha tuputtaa Uuden testamentin aitojen opetustenperusteella muodostettua kastekäsitystä niille kristityille, jotka ammentavat oppinsa myöhempien kirkkoisien opetuksista,pitäen niitä tosina, ja tulkitsevat ja suodattavat uuden testamentin kaikki tekstit niitten läpi.

KERTAUSTA

On syytä kerrata, mitä Kreikan Evankelinen seurakunta kasteesta opettaa:

"...Kristillisyyden alkuaikoina kastettavat olivat poikkeuksetta jo ymmärtävässä iässä olevia. He olivat syntyperältään joko juutalaisista tai pakanakansoista, ja tulivat kristityiksi kuultuaan ja uskottuaan evankeliumiin. Juuri kasteen välityksellä he antoivat julkisen tunnustuksen uskostaan ja armon työstä, joka heidän elämässään oli tapahtunut. Näin he tulivat näkyvän Kristuksen seurakunnan jäseniksi.

Tutkikaamme nyt kasteen merkitystä. Sekä itäinen että läntinen kirkko pitää kastetta (joka toimitetaan meidän päivinämme miltei poikkeuksetta lapsille) mysteeriona. Tämä mysteerio saa aikaan kastettavan lapsen puhdistumisen perisynnistä, sekä myös lapsen uudestisyntymisen. Evankelinen seurakunta sen sijaan pitää kastetta sisäisen uudestisyntimisen ulkoisena symbolina, milloin on kysymys ymmärtävässä iässä kastettavasta. Se on pelastavaan Kristukseen kohdistuvan julkisen uskontunnustuksen sinetti. Mitä taas tulee lapsiin, jotka eivät ole sillä paikalla, että tuntisivat tai ymmärtäisivät mitään näistä asioista, kastetta pidetään vanhempien toimesta suoritettavana lapsien vihkimisenä Kristukselle.

Mitä tulee teoriaan kasteen mysteeriosta ja kastettavan uudestisyntymisestä, sen kannattajat pitäytyvät muutamiin Uuden testamentin kohtiin, joissa uudestisyntyminen yhdistetään vesikasteeseen, kuten myös Pyhän Hengen lahjan saaminen (Mark.16:16, Joh.3:5, Apt.22.16, 2.38, 1 Kor.6:11, Gal.3:27, Tiit.3:5). Myös muutamat kirkkoisät kirjoittivat usein kasteesta, yhdistäen sen uudestisyntymiseen ja syntien anteeksiantamiseen.

Oletamme kuitenkin, että on verraten helppo osoittaa, ettei kaste aikaansaa ollenkaan uudestisyntymistä, vaan pikemminkin uudestisyntymisen tulee edeltää, tai ainakin sen tulisi edeltää kastetta. Kastehan on oikeastaan vain ulkoinen merkki sitä edeltäneestä uudestisyntymisestä. Täten olisi aina ymmärrettävä ymmärtävässä iässä olevien kasteen merkitys. Uudessa testamentissa ja ensimmäisten vuosisatojen kirkkoisien teoksissa on nimittäin aina kysymys ainoastaan ymmärtävässä iässä olevien kastamisesta, koska (ja tämänhän totesimme jo edellä) lapsikaste tuli seurakuntien käyttöön paljon myöhemmin."

Näin siis kertaus Kreikan Evankelisen seurakunnan kasteopetuksesta

Joachim Jeremias esittää kirjassaan "Lapsikaste kirkon alkuaikoina" tulkinnan, jonka mukaan lapsikaste olisi ollut seurakuntien käytössä jo apostoliselta ajalta periytyneenä. Hän selittää alkukirkon aikaa seuraavien myöhempinä vuosisatoina havaittavan kasteen lykkäämiskäytännön johtuneen siitä, että taikauskoinen käsitys kasteesta oli voittanut kristityissä perheissä alaa. Ajateltiin kasteen jälkeisten syntien anteeksisaamisen olevan näet ongelmallisempaa kuin kastetta edeltävien syntien. Tästä syystä kristityt perheet muuttivat kastekäytäntöään lastensa suhteen, alkaen lykätä lastensa kastamista myöhempään ikään.

Edelliseen on sanottava, ettei Jeremiaksen selitys tunnu oikein uskottavalta. Se näet, että tämä taikauskoinen käsitys olisi saanut kristityt hylkäämään ja muuttamaan apostoliselta ajalta periytyneen ja vakiintuneen lapsiensa kastamiskäytännön niinkin laajalti kuin mistä historia todistaa, tuntuu ei-uskottavalta. Paremminkin tämän taikauskoisen käsityksen valtaanpääsy todistaa juuri päinvastaista: sitä, että kastaminen kuului alkuaan kristityissäkin perheissä kunkin ymmärtävään ikään tulleen kristityn yksilön tietoisen uskonratkaisun yhteyteen.

Lisäisin vielä, että Matti Väisäsen kastekirjat, joiden piti lyödä "jauhot suuhun" uskovien kasteen kannattajille, eivät todellakaan ole täyttäneet odotusta. Päinvastoin, nämä kirjat saivat minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että Väisänen on pahasti eksynyt totuudesta "sakramenttimagiaa" puolustamaan, kuten oli odotettavissakin.

Selvää sakramenttimagiaa on näet sellainen väite, että Jumala muka vaikuttaisi kastetapahtumassa niin, että Hän lahjoittaisi kastettavalle sylilapselle lapsen ymmärryskyvystä täysin riippumattoman pelastavan uskon.

Selvää sakramenttimagiaa on myös väittää itse kastetoimituksen pelkkänä toimituksena uudestisynnyttävän sen enempää sylilasta kuin aikuistakaan. Kyllä kaste (Jumalan pelastusneuvonpiteenä vaikuttaakseen) aina edellyttää kastettavalta uskoa ja luottamusta.

Erikoisesti Väisäsen kirkkohistorian lainauksista paistaa läpi tarkoitushakuisuus. Ilmeinen tarkoitus on nimenomaan pimittää lukijalta tekstin todellinen sanoma sillä, että lainataan kokonaisuudesta vain pieni kappale, joka sitten selitetään väärin. Oivaksi esimerkiksi sopii vaikkapa Justinus -marttyyrin lainaukset, josta jatkossa enemmän.

Olen jo aikaisemmin lainannut pariin otteeseen tekstiä Juhana Lehmuskosken kirjasta "Yksi kaste". Rohkenen vielä lainata hänen kirjoittamansa kirjan kirkkohistoriallista selostusta apostolisen ajan jälkeisistä ajoista. Vaikka on ilmeistä, että tässäkin tekstissä on joitakin tulkinnallisia erheitä, se on kuitenkin ainoa minun käsiini kulkeutunut luotettava tätä aihetta käsittelevä kirja. Se lainaa lähteitään sen verran laajasti, että ilmeinen totuuskin on riveiltä sekä rivien välistä luettavissa.

"2. Apostolisten isien aika n. v. 100-150.

Apostolien opetus.

Apostolien opetus eli Didakhe on apostolisten isien kirjoituksista vanhin, josta käy ilmi seurakuntien kastekäytäntö. Didakhe ilmoittaa otsikokseen: "Herran opetus pakanoille kahdentoista apostolin välittämänä." Siitä huolimatta sitä ei voida pitää Jeesuksen kahdentoista opetuslapsen kirjoittamana. Jo Eusebius toteaa, että se on katsottava epäperäiseksi, ei siis apostolien itsensä kirjoittamaksi (Kirkkohistoria 111 25: 4).

Apostolien opetus paljastaa joka tapauksessa aikansa kastekäytännön. Se on kirjoitettu noin vuonna 100. Apostolien opetus säätää kasteesta: "Mitä kasteeseen tulee, kastakaa seuraavasti. Kun olette lausuneet kaiken ... edellä olevan, kastakaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, juoksevaa vettä käyttäen. Mutta jos sinulla ei ole juoksevaa vettä, kasta muuhun veteen. Jos et voi kastaa kylmää vettä käyttäen, kasta lämpimällä. Mutta jos sinulla ei ole kumpaakaan, valele päähän kolmesti vettä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Ennen kastetta paastotkoot kastaja ja kastettava sekä jotkut muut lisäksi, jos on mahdollista. Kastettavan käske paastota päivä tai kaksi ennen toimitusta" (Did. 7: 1-4).

Pyrkimyksenä on, että kaste voisi tapahtua juoksevassa vedessä. Kirjoittajalla on ilmeisesti mielessään Johannes Kastajan Jordan-virrassa suorittamat kasteet. Hän edellyttää, että kastamisen tulee tapahtua upottamalla. Eräs poikkeuksellinen menettely kuitenkin sallitaan. Ainoastaan siinä tapauksessa, että ei löydetä vettä, johon kastettava voitaisiin upottaa, kirjoittaja sallii valelemalla suoritetun kasteen. Kirjoittaja ei aseta valelukastetta samanarvoiseksi upottamisen kanssa. Ne eivät ole vaihtoehtoja, joista saisi valita mieleisensä. Mikäli suinkin mahdollista, kastaminen tuli suorittaa upottamalla. Annetut ohjeet osoittavat selvästi, että vielä tuolloin pidettiin upottamista alkuperäisenä, apostolisena kastekäytäntönä. Tätä kuvaa vahvistaa maininta valelusta, joka oli kirjoittajan itsensä sallima helpotus muuten apostoliseen käytäntöön.

Kastettavan tuli paastota päivä tai kaksi ennen toimitusta. Tämä säädös paljastaa, että kastetut olivat tuolloin jo ymmärtävän iän saavuttaneita ja uudestisyntyneitä. Heidän viettämänsä paasto osoittaa henkilökohtaista tahtoa seurata Jeesusta. Kasteet olivat uskovien kasteita.

Vielä 100-luvun alussa oli käytännössä aivan samanlainen uskoon tulleiden upotuskaste kuin alkuseurakunnissa oli ollut. Suuntauksena tuntuu kuitenkin jo toisen vuosisadan alussa olleen säätää lisämääräyksiä. Paastoaminen kasteen yhteydessä sekä mainittu poikkeus upotuskaste-käytäntöön ovat sellaisia. Kirjoittaja antaa myös valmiit rukouskaavat, jotka tulee lausua sellaisinaan kiitosaterian yhteydessä: kiitosrukous maljasta (Did. 9: 2), kiitosrukous murretusta leivästä (Did. 9: 3, 4) ja kiitosrukous aterian jälkeen (Did. 10: 1-6). Valmiit kaavat ja lisämääräykset ovat osoitus seurakuntaelämän kangistumisesta, mikä oli jo käynnissä.

Ignatioksen kirje smyrnalaisille.

Ignatios ei ryhdy kirjeissään selvittelemään näkemyksiään kasteen sisällöstä tai toimittamisesta. Hän mainitsee kasteesta vain ohimennen kirjeessään smyrnalaisille. Se on kirjoitettu vuoden 110 tienoilla tai vuoteen 117 mennessä.

Piispan arvovaltaa korostaessaan Ignatios esittää: "Ilman piispaa ei ole lupa toimittaa kastetta eikä rakkaudenateriaa" (1 Sm.8:2). Muissa apostolisten isien kirjoituksissa ei esiinny samanlaista piispan aseman korottamista kuin Ignatioksella. Holmqvist toteaa: "Monarkkinen piispuus näki aivan varmasti päivänvalon Vähässä-Aasiassa, missä Ignatios on sen ensimmäinen tunnettu puolustaja" (Kirkkohistoria 1, 67). Ignatios on myös ensimmäinen, joka pitää välttämättömänä piispan läsnäoloa kastetoimituksessa.

Barnabaan kirje.

Barnabaan kirjeellä ei voi olla yhteyttä apostolien jälkeiseen sukupolveen. Päällekirjoituksessa esiintyvän Barnabaan nimen tarkoituksena on viitata Paavalin työtoveriin. Kirjeen sisällys osoittaa, että hän ei ole voinut olla kirjoittaja. Kirje on sen sijaan ajoitettu kirjoitetuksi hiukan ennen vuotta 135. Kirjoittaja selittää Vanhan testamentin kirjoituksia. Hän pitää ympärileikkausta vain muinaisajan väärinkäsityksenä. Jumala ei hänen mukaansa alunperinkään ole tarkoittanut, että Israelin kansan pitäisi harjoittaa lihan ympärileikkaamista (Barn. 9: 4).

Kirjeen kirjoittaja käsittää myös, että kaste tuottaa kristityille syntien anteeksiantamuksen. Hän esittää: "Tutkistelkaamme nyt, onko Herra huolenpidossaan antanut ilmoitusta myös vedestä ja rististä. Vedestä onkin kirjoitettuna Israelia koskeva sana, kuinka he eivät tule ottamaan vastaan kastetta, joka tuo syntien anteeksiantamuksen, vaan rakentavat omaan varaansa" (Barn. 11:1).

Kaste ja sen tuottama syntien anteeksiantamus kuuluvat kirjoittajan mukaan ainoastaan uskoon tulleille. "Huomatkaa, kuinka hän on määritellessänsä liittänyt toisiinsa veden ja ristin. Tämähän tarkoittaa: Autuaat ne, jotka ovat panneet toivonsa ristiin ja sitten astuneet veteen, sillä hän puhuu palkasta ajallaan; silloin, niin hän sanoo, minä olen sen maksava. Mutta nyt, kun hän sanoo, että lehti ei lakastu, hän tarkoittaa seuraavaa: kaikki puhe, mikä lähtee teistä, teidän suustanne, on saava monissa aikaan kääntymystä ja toivoa" (Barn. 11: 8).

Kasteveteen astuvat kirjeen kirjoittajan mukaan ne, jotka ovat panneet toivonsa ristiin. Hänen aikanaan on yhä kastettu vain uskoon tulleita. Uskoa ja uudestisyntymistä ei kirjeen mukaan saa aikaan kaste, vaan uskovien puheet. Kaste on tapahtunut kirjeen syntyaikoina vielä upottamalla. Kastettavien mainitaan astuvan veteen. Kastekäytäntö on siis sama kuin alkuseurakunnilla: uskovien upotuskaste. Vaikka Apostolien opetus olikin hyväksynyt poikkeustapauksissa valelukasteen, siitä ei tullut yleistä käytäntöä.

Barnabaan kirjeessä korostetaan kasteen tuottamaa syntien anteeksiantamusta. Se käsitetään eri asiaksi kuin uskoon tulo, joka tapahtuu Sanan kuulemisen kautta. Kasteen ymmärretään poistavan uskoon tulleiden synnit. "Mitä hän sen jälkeen sanoo? Ja oli virta, joka juoksi oikealta puolelta, ja siitä nousi kauniita puita. Ja joka vain niistä syö, on elävä iankaikkisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että me astumme veteen täynnä syntiä ja saastaa, mutta nousemme siitä sydämessämme hedelmä, nimittäin pelko, ja hengessämme toivo Jeesukseen. Ja sanat: joka vain niistä syö, on elävä iankaikkisesti, tarkoittavat: joka vain kuulee näiden puhetta ja uskoo, se on elävä iankaikkisesti" (Barn. 11: 10, 11).

Käsitys kasteen uskoville tuottamasta syntien anteeksiantamuksesta oli siemenenä myöhemmin syntyneille käsityksille, joiden mukaan kasteen jälkeen tehtyjä syntejä ei voi saada anteeksi.

Hermaan paimen.

Hermaan paimen on ilmeisesti syntynyt vuoteen 150 mennessä. Siinä esiintyy näkemys, että kasteen jälkeen tehdyt synnit saadaan anteeksi vain kerran. Kastetta pídetään siinä myös välttämättömänä pelastukseen.

Hermas näki näyssä paimenen, kääntymyksen enkelin, joka opetti häntä. Hermas kirjoittaa: "Sanoin: 'Herra, tahtoisin vielä jatkaa kyselemistäni.' 'Kysy', hän vastasi. Sanoin: 'Herra, olen kuullut eräiden opettajien sanovan, ettei ole olemassa mitään muuta kääntymystä kuin se, joka tapahtui silloin, kun astuimme veteen ja saimme anteeksianta-muksen aikaisemmista synneistämme. Hän sanoi minulle: 'Oikein olet kuullut. Juuri niin asia on..." (Herm. 31: 1,2).

Jo toisen kristillisen vuosisadan puolivälissä esiintyi sellaista opetusta, että kasteen jälkeen ei ole enää mahdollisuutta kääntymykseen. Kastetta korostettiin syntien anteeksiantamuksen sinettinä. Kääntymyksen enkeli lisäsi kuitenkin, että kasteen jälkeen langenneet saavat yhden kerran tilaisuuden kääntymiseen: "Mutta minä sanon sinulle", hän lausui, "jos joku tuon suuren ja pyhän kutsumisensa jälkeen Perkeleen viettelemänä tekee syntiä, hänellä on yhden kerran tilaisuus kääntymykseen. Mutta sellaiselle ihmiselle, joka tavan takaa syntiä tekee ja kääntyy, ei tästä hyötyä ole, sillä työläs hänen on elämään päästä" (Herm. 31: 6).

Vielä toisen vuosisadan puolivälissä kastettiin vain ymmärtävässä iässä olevia henkilöitä, jotka saattoivat astua itse kasteveteen. Hermashan kuvaa kastamista sanoilla "astuimme veteen". Nämä sanat osoittavat myös selvästi, että vielä tuolloin oli käytössä upotuskaste.

Vaikka Hermas puhuu kasteessa tapahtuvasta anteeksiantamuksesta, hän ei tarkoita, että kasteelle tulevilta ei olisi tuolloin vaadittu henkilökohtaista uskoa. Hän näki kerran näyn rakennuksesta, joka tarkoitti kirkkoa. Alkukielessä on kirkko-sanan sijasta käytetty sanaa ekkleesia, joka tarkoittaa seurakuntaa. Näyssä tuotiin rakennukseen kiviä, joista Hermas kysyi: "Entä ne, joita tuotiin ja pantiin rakennukseen, keitä he ovat?" Hän sai vastauksen: "He ovat vasta uskoon tulleita, mutta uskollisia" (Herm. 13: 4).

Hermaan paimen tuntee uskoon tulemisen käsitteen: Näyn jatko osoittaa, että uskosta osattomat eivät saaneet kuulua seurakuntaan. "Keitä sitten ovat ne, joita rakentajat heittivät pois ja viskelivät?" "He ovat niitä, jotka ovat syntiä tehneet, mutta tahtovat muuttaa mielensä. Sen tähden heitä ei heitetty kauas tornin ulkopuolelle, että he hyvin kelpaavat rakennukseen, jos kääntyvät" (Herm. 13: 5). Oikea sisäinen tila oli seurakuntaan kuulumisen ehtona. Kääntymys ja mielensä muuttaminen samastetaan tässä.

Kääntymyksellä ei tarkoiteta nyt siis kastetta, vaan uskoon tulemista.

Hermas puhuu muissakin kohdissa kääntymyksestä sisäisenä muutoksena: "Luopukaa ajatustavastanne ja kääntykää" (Herm. 100: 4). "Tiedän sen, että he ovat kääntyneet koko sydämestään" (Herm. 66: 4).

Mainintaa kasteesta ainoana kääntymyksenä ei tule ymmärtää siten, että ennen kastetta ei voisi tapahtua kääntymystä. Kysymys on vain kasteen jälkeisistä kääntymismahdollisuuksista. Hermas yhdistää kasteen kääntymistapahtumaan: Kun ihminen tulee uskoon, hän ottaa kasteen ja saa siinä entiset syntinsä anteeksi. Tämän näkemyksensä vuoksi Hermas johtuu siihen käsitykseen, että ilman upotuskastetta on mahdoton pelastua.

"Sanoin: 'Herra, selitä minulle vielä yksi asia.' Hän sanoi: 'Mitä tahdot tietää?' Vastasin: 'Herra, minkä tähden nuo kivet nousivat syvyydestä ja pantiin sitten torninrakennukseen, kun olivat noita henkiä kantaneet?' Hän vastasi: 'Niiden oli välttämättä noustava veden kautta, jotta tulisivat eläviksi. Muulla tavoin ne eivät voineet päästä Jumalan valtakuntaan kuin panemalla pois aikaisemman elämänsä kuolevaisuuden. Näin siis nämä poisnukkuneetkin saivat Jumalan Pojan sinetin ja pääsivät Jumalan valtakuntaan.`

Hän jatkoi: 'Ihminen on kuollut ennen kuin hänellä on Jumalan Pojan nimi. Mutta kun hän saa sinetin, hän panee pois kuolevaisuuden ja saa elämän. Sinetti on siis vesi. He astuvat veteen kuolleina ja nousevat siitä elävinä. Noillekin on siis tämä sinetti saarnattu, ja he ovat sitä käyttäneet päästäkseen Jumalan valtakuntaan' " (Herm 93: 1-4).

Kastevesi on Hermaan mukaan pelastuksen sinetti. Kastettava astuu veteen syntisenä ja nousee puhdistettuna. Vaikka Hermaalla onkin tällainen näkemys kasteen vaikutuksesta, hän tuntee vain uskovien kasteen. Hän kirjoittaa: "...jotta ne, jotka ovat tulleet uskoon ja saaneet sinetin, mutta sitten sen rikkoneet eivätkä ole ehjänä pitäneet, tuntisivat tekonsa ja muuttaisivat mielensä" (Herm. 72: 3). Veden sinetti on annettu Hermaan aikana vielä vain uskoon tulleille.

Eräässä näyssä Hermaalle sanottiin uskostaan luopuneista: "Nämä ovat ne, jotka ovat kuulleet sanan ja tahtovat saada kasteen Herran nimeen; mutta kun heidän mieleensä sitten muistuu totuuden puhtaus, he muuttavat mielensä ja palaavat taas noudattamaan pahoja himojansa" (Herm. 15: 3).

Alkuseurakuntien käyttämä järjestys on säilynyt muuttumattomana: Sanan kuuleminen, himoista luopuminen, kasteen pyytäminen ja kastetuksi tuleminen. Kastekäytäntö oli vielä toisen vuosisadan puolivälissä aivan sama kuin alkuseurakuntien aikana. Käsitykset kasteen merkityksestä ja vaikutuksista alkoivat sen sijaan muuttua. Uskoon tulleen katsottiin kantavan syntejään kastehetkeensä saakka. Kaste vapautti hänet niistä. Tällä selityksellä oli kylvetty siemen, josta runsas sata vuotta myöhemmin versoi taianomainen käsitys kasteen uudestisynnyttävästä voimasta.

Kleemensin toinen kirje.

Toisen vuosisadan puolivälissä on kirjoitettu myös Kleemensin toinen kirje. Se opettaa kasteen jälkeistä puhdasta vaellusta.

"Mihin me voimme perustaa luottamuksemme Jumalan valtakuntaan pyrkiessämme, jos emme säilytä kastettamme puhtaana ja tahrattomana? Tai kuka on meidän puolustajamme, jos havaitaan, ettei meillä ole pyhiä ja vanhurskaita tekoja?" (2 Klem. 6: 9).

Kun kirjoittaja puhuu kasteesta, hän tarkoittaa kristittyjen saamaa pelastusta. Kaste on hänen aikanaan saatu uskoon tulon yhteydessä.

Kirjoittaja ei tarkoita, että kaste olisi kristittyjen uudestisyntymistapahtuma. Hän esittää toisaalla, miten pelastuminen tapahtuu: "Pankaamme pois aikaisemmin tekemämme synnit ja tehkäämme kääntymys koko sielustamme näin pelastuen"(2 Klem. 13: 1). Pelastus koetaan hänen mukaansa siis ilman kastetta. Seurakuntien jäsenet olivat tuolloin henkilökohtaisen uskoon tulon kokeneita. "Me olimme ymmärrykseltämme sokeat ja kumarsimme kiviä ja puita, kultaa, hopeaa ja vaskea, ihmiskäden töitä. Näin meidän elämämme oli pelkkää kuolemaa. Mutta vaikka meidän ympärillämme vallitsi hämäryys ja näin valtava sumu peitti meidän silmämme, me saimme näkömme, kun panimme hänen tahdostaan pois pilven, joka meitä ympäröi. Hän näet armahti meitä ja säälistä pelasti meidät, kun oli nähnyt meidän suuren harhamme ja turmiomme ja huomannut, ettei meillä ollut mitään toivoa pelastuksesta, jollei hän sitä soisi" (2 Klem.l: 6,7).

Kristityt olivat saaneet armahduksen, kun olivat ottaneet sen henkilökohtaisesti vastaan. Tässä yhteydessä ei mainita kastetta. Kirjoittaja antaa myös ymmärtää, että Jumalan kansaan kuuluvat vain uskoon tulleet: "Ja kun hän taas sanoi: Sillä yksinäisellä on lapsia enemmän kuin aviovaimolla, merkitsee se sitä, että meidän kansamme, vaikka näyttikin olevan Jumalan hylkäämä, nyt kun me olemme tulleet uskoon, onkin lukuisampi kuin ne, jotka luulevat omistavansa Jumalan" (2 Klem. 2: 3).

Kun Jumalan kansa on kastettu heti vasta uskoon tulleina, kirjoittaja pystyy puhumaan pelkästä kasteesta tarkoittaessaan heidän koko pelastustaan.

Polykarpoksen marttyyrio.

Ilmeisesti kaikkein myöhäisin apostolisten isien kirjoituksista on kertomus Polykarpoksen marttyyrikuolemasta. Polykarpos kuoli ehkä vuonna 155 tai 156. Hänet haettiin asunnoItaan ja vietiin kuulusteltavaksi. "Mutta kun prokonsuli yhä ahdisti häntä ja sanoi: 'Vanno, niin minä päästän sinut! Herjaa Kristusta!', Polykarpos lausui: 'Jo kahdeksankymmentä kuusi vuotta olen häntä palvellut, eikä hän ole tehnyt minulle mitään pahaa. Kuinka voisin pilkata kuningastani, joka on minut pelastanut?' " (Pol. Mart. 9: 3).

Polykarpos oli pelastunut ehkä vuonna 69 tai 70. Uudestisyntymisestään lähtien hän oli palvellut Kristusta. Polykarpoksen lausuntoa on käytetty varhaisimpana todisteena lapsikasteen esiintymisestä. On oletettu, että hän tarkoitti pelastumisellaan kastetta. Perusteluna esitetään, että hänen on täytynyt olla 86 vuotta aikaisemmin vielä lapsi.

Emme kuitenkaan tiedä, minkä ikäisenä hän kuoli. Hän on kyllä ollut hyvin vanha, koska useissa kohdissa marttyyriota viitataan hänen korkeaan ikäänsä. Kun Polykarposta tultiin vangitsemaan, hänen sallittiin ensin rukoilla. Hän "pyysi heiltä tunnin verran aikaa saadakseen huoleti rukoilla. Miehet suostuivat siihen, ja hän rukoili seisoviltaan ollen niin täynnä Jumalan armoa, ettei hän kahteen tuntiin voinut vaieta ja saattoi kuulijansakin niin ihmetyksiin, että monet katuivat, kun olivat tulleet ottamaan kiinni niin kunnianarvoista ja iäkästä Jumalan miestä" (Pol. Mart. 7: 2, 3). On täysin mahdollista, että Polykarpos on ollut pelastuessaan jo täysikasvuinen mies.

Polykarpoksen lausunto osoittaa, että hän ei tarkoita pelastumisella sylilapsikastetta. Hän sanoo palvelleensa Kristusta siitä lähtien, kun oli kokenut pelastuksen. Se osoittaa kaksi asiaa: Hän oli ensinnäkin jo ymmärtävässä iässä pelastuessaan, niin että saattoi heti aloittaa Kristuksen palvelemisen. Toiseksi hän tarkoittaa pelastumisellaan tietoista uskoontuloa, koska se teki hänet kykeneväksi palvelemaan Kristusta. Lausunto todistaa siis vain sen, että Polykarpos on kokenut uudestisyntymisen jo nuorena.

Justinus Marttyyri.

Justinus ei kuulu apostolisten isiën joukkoon, vaan hänet luetaan kirkkoisiin, jotka elivät edellisiä myöhemmin. Justinus on tässä mainituista kirkkoisistä varhaisin - hän eli toisen vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla.

Justinus kertoo, että kristittyjen joukossa oli tuolloin useita kuuden- ja seitsemänkymmenen vuoden ikäisiä, jotka oli tehty jo lapsuudessa Kristuksen opetuslapsiksi. Puhe lapsuudesta käsitetään tässä kohden usein viittaukseksi lapsikasteeseen. Alkukielessä käytetty sana (ek paidon) tarkoittaa kuitenkin ymmärtävää ikää, lähinnä varhaisnuoruutta. Justinus puhuu sellaisista, jotka ovat kuulleet lapsuudessaan Jumalan Sanan opetusta ja tulleet uskoon. Tässä ei ole mitään mainintaa kasteesta. Jos nämä uskoon tulleet on kastettu jo lapsuudessaan, heidät on tehty ennen sitä Kristuksen opetuslapsiksi kristillisen saarnan kautta. Justinus käyttää opetuslapseksi tekemisestä kreikankielistä sanaa matheeteuoo. Hän tarkoittaa tekemistä opetuslapseksi Sanan kautta.

Vesikasteelle omistettiin Justinuksen aikana tärkeä osuus ihmisen pelastumisessa. Se oli kohta uskoon tulon jälkeen toteutunut uskonelämän alkutapahtuma. Kastetta arvostettiin uuden elämän alkuna jopa niin suuresti, että sitä alettiin kutsua uudestisyntymiseksi. Tämä osoittaa, kuinka kastetta pidettiin välttämättömänä ihmisen pelastumiselle.

Justinus erottaa toisistaan uskoon tulon ja uudestisyntymisen käsitteet. Hän pitää uskoon tuloa tietoisen uskonratkaisun tekemisenä, jossa ihminen tunnustautuu Kristuksen omaksi. Se on edellytyksenä kasteelle tulemiseen, mutta Justinus ei nimitä sitä enää uudestisyntymiseksi.

Alkuseurakuntien aikana ja vielä apostolisten isien kirjoituksissa käsitteet uudestisyntyminen ja uskoon tulo olivat merkinneet samaa. Nyt uudestisyntyminen siirtyi tarkoittamaan vesikastetta. Tämä oli jo aikaisemmin alkaneen kehityksen tulos. Tämän uudestisyntymisen katsottiin tosin voivan tapahtua vain tietoisessa iässä olevalle ja pelastetulle ihmiselle.

Uusi käsitys uudestisyntymisestä käy ilmi Justinus Marttyyrin lausunnosta, jonka hän antoi keisari Antonius Piukselle: "Minä tahtoisin nyt selittää, kuinka me, jotka Kristus on uudistanut, olemme jättäytyneet Jumalalle, jotta ei, jos minä tämän sivuuttaisin, voitaisi katsoa minun toimineen epärehellisesti jossakin kohden tätä selontekoani. Kaikkia, jotka ovat tulleet vakuuttuneiksi ja uskovat, että se, mitä me opetamme ja puhumme, on totta, ja jotka tunnustavat voivansa elää sen mukaan, opetetaan ensin rukoilemaan ja paastoten pyytämään Jumalalta entisiä syntejään anteeksi. Ja myös me paastoamme ja rukoilemme heidän kanssaan yhdessä. Sitten me viemme heidät johonkin paikkaan, jossa on vettä, ja he uudestisyntyvät samalla tavalla kuin mekin uudestisynnyimme. Sillä he vastaanottavat silloin vesipeson kaikkien Isän ja Herran Jumalan nimessä ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ja Pyhän Hengen nimessä.

Ja syyn tähän menettelyymme olemme oppineet apostoleilta, ja se on seuraava: Koska me, ollessamme tietämättömiä ensimmäisestä syntymästämme, synnyimme pakosta - ja meillä on ollut huonoja tapoja ja turmeltunut kasvatus - niin, jotta emme pysyisi välttämättömyyden ja tietämättömyyden lapsina, ja jotta me vedessä saisimme anteeksiantamuksen niistä synneistä, joilla ennen olemme syntiä tehneet, julistetaan sellaisen ylitse, joka valitsee uudestisyntymisen ja tekee parannuksen synneistään, kaikkien Isän ja Herran Jumalan nimi."

Koska Justinus nimitti kastetta uudestisyntymiseksi, myöhemmillä sukupolvilla ei ollut vaikeuksia korvata kasteella koko uskoontulo. Justinus itse tosin vaati kastettavilta vielä henkilökohtaista pelastuskokemusta. Hänen lausunnostaan käy kyllin selvästi ilmi, että silloinen kaste oli vielä uskovien kaste. Upotuskastekäytäntö käy lausunnosta myös ilmi. Justinushan sanoo, että kastettavat viedään paikkaan, jossa on vettä. Jos olisi kysymys vihmonta- tai valelukasteesta, vesi tuotaisiin kastettavien luo.

Yleisesti kuvitellaan, että sylilapsikaste on tullut käytäntöön jo apostolisten isien aikana. Apostolisten isien kirjoitukset osoittavat kuitenkin, että heidän aikanaan on kastettu vain uskoon tulleita, ja se on tapahtunut upottamalla.

'Voidaan olettaa, että siellä täällä on kastettu Didakhen antaman ohjeen mukaan poikkeustapauksissa myös valelemalla. Se on tapahtunut tosin vain silloin, kun vettä ei ole ollut tarpeeksi normaalin upotuskasteen suorittamiseen. Silloinkin on ollut kysymyksessä uskovien kaste.

Vanhakatolisen kirkon aika n. v. 150-313.

Irenaeus.

Irenaeus syntyi vuonna 140 ja kuoli 202. Hänen mukaansa kaste välittää syntien anteeksiantamuksen. Tässä näkemyksessään hän vain yhtyy jo aiemmin kehittyneisiin näkemyksiin.

Erästä lrenaeuksen kirjan kohtaa on esitetty todisteeksi lapsikasteen puolesta. Kirja on peräisin noin vuodelta 177. Kyseinen kohta ei ole säilynyt alkuperäisessä kreikankielisessä tekstissä, mutta se esiintyy latinankielisessä käännöksessä. Näin ollen ei ole varmaa, onko se ollenkaan lrenaeuksen itsensä kirjoittama.

Kohta kuuluu: "Sen tähden kuten Hän oli Mestari, oli Hänellä myös Mestarin ikä; ei halveksien eikä käyden tietä, joka oli yli inhimillisen luonnon, eikä myöskään omassa persoonassaan rikkoen sitä lakia, jonka Hän oli määrännyt ihmissuvulle, vaan pyhittäen jokaisen erikoisen ikäkauden sen yhtäläisyyden kautta, joka sillä on Hänen itsensä kanssa; sillä Hän tuli itsensä kautta pelastamaan kaikkia, kaikkia, sanon minä, jotka Hänen kauttansa uudestisyntyvät jumalalle, imeväisiä lapsia ja pieniä lapsia, poikia, nuorukaisia ja vanhempia ihmisiä.

Sen tähden Hän läpikävi jokaisen ikäkauden: imeväisille Hän tuli imeväiseksi lapseksi, pyhittäen imeväiset, pienten keskuudessa pieneksi, pyhittäen ne, jotka olivat tässä iässä, ja samalla tullen heille hurskauden, vanhurskauden ja alamaisuuden esikuvaksi. .." (Adv haer II. 22.4.).

Kirjoittaja ei viittaa tässä millään tavoin kasteeseen. Hän sanoo Jeesuksen tulleen pelastamaan kaiken ikäisiä. Irenaeus käyttää kirjoituksissaan usein sanontaa "uudestisyntyä Jeesuksen kautta Jumalalle". Hän ei missään yhteydessä tarkoita sillä kastetta, vaan uudestisyntymistä Kristuksen sovitustyön kautta.

Jeesus kävi läpi jokaisen ikäkauden pyhittääkseen ne. Kirjoittaja tarkoittaa tällä, että Jeesus on kaikkien ikäkausien Lunastaja. Lunastus on tarkoitettu koko ihmiskunnalle.

Toisaalta Irenaeuksen teoksesta käy ilmi, että sylilapset eivät kirjoittajan käsityksen mukaan tarvitse kastetta pyhittyäkseen. Hän kirjoittaa, että Jeesus "tuli syntymänsä jälkeen Egyptiin pyhittäen siellä olevat imeväiset lapset" (Adv haer IV. 20.12.). Kysymyksessä ei voi olla kasteen, vaan Jeesuksen henkilökohtaisen läsnäolon kautta tapahtunut pyhittäminen. Kirjoittaja sanoo edellisessäkin kohdassa Jeesuksen pelastavan itsensä kautta. Uudestisyntyminen ei tapahdu kasteen, vaan Jeesuksen kautta.

Kleemens Aleksandrialainen.

Kleemens syntyi toisen vuosisadan puolivälissä. Hän esittää kirjassaan näkemyksensä kasteen tarkoituksesta ja selvittelee kysymystä, miksi uskoon tullut tarvitsee vielä kasteen: "Ja jos hän (Jeesus) oli täydellinen, miksi täydellinen kastettiin? Hänen piti, sanotaan, täyttää inhimillinen tehtävä. Aivan oikein. Olen kyllä samaa mieltä.

Tuleeko hän siis täydelliseksi samalla kun Johannes kastaa hänet? Ilmeisesti. Eikö hän siis oppinut hänestä mitään lisää? Ei suinkaan. Mutta tuleeko hän ainoastaan pesun välityksellä täydelliseksi ja pyhittyykö hän Hengen alastulon välityksellä? Niin on. Mutta juuri sama tapahtuu myös meissä, joitten esikuvaksi Herra on tullut: kasteen avulla meidät valistetaan, valistuksen avulla meidät otetaan lapsen asemaan, lapseksi otossa meidät tehdään täydellisiksi, täydellistämisessä meidät tehdään kuolemattomiksi. 'Olen sanonut', hän sanoo, 'että te olette jumalia ja kaikki Korkeimman lapsia' " (Le pedagogue 1, VI 25: 3-26: 1).

Kleemens on sitä mieltä, että kaste teki Jeesuksesta täydellisen, vaikka hän jo oli täydellinen. Samoin kaste tekee hänen mukaansa uskoon tulleesta vasta Jumalan lapsen, jopa täydellisen. Hänenkin mielipiteistään - ja samoin kuin edeltäjiensä - heijastuu se käsitys, että vesikaste on välttämätön pelastukseen.

Kleemensin on esitetty olleen lapsikasteen kannalla. Perusteluksi on valittu hänen lausuntonsa: "Jos joku on ammatiltaan kalastaja, hän tekee hyvin arvostaessaan Apostolia ja vedestä nousseita lapsia."

Kleemens puhuu tässä kyllä kasteesta, mutta ei sylilapsista. Hän vertaa usein Kristuksen toimintaa lasten kasvatukseen. Hän puhuu kristityistä Kristuksen lapsina. Lapsi-sanaa käytetään hänen kirjoituksissaan siis vertauskuvallisesti. Tästä on kysymys siinäkin, kun hän puhuu kristittyjen ottamisesta lapsen asemaan (Le pedagogue 1, VI 26: 1).

Kleemensin kirjoituksissa ei ole minkäänlaista viittaustakaan sylilapsikasteeseen. Maininta vedestä nousseista lapsista viittaa sen sijaan upotuskasteeseen.

Tertullianus.

Karthagossa vaikutti vuoden 200 tienoilla kirkkoisä Tertullianus. Hänen kirjoituksissaan käsitellään myös lasten kelpuuttamista kasteelle. Quintilla-niminen nainen opetti, että lapsetkin tulee kastaa. Kaste oli hänen mukaansa välttämätön pelastukseen. Tertullianus nousi vastustamaan näitä näkemyksiä. Kysymys ei ollut sylilasten, vaan pienten lasten kastamisesta. Tertullianus käyttää parvulus-sanaa,joka tarkoittaa noin 6-12 vuoden ikäisiä lapsia.

Tertullianus kirjoittaa: "Mutta ne, joiden velvollisuus on kastaa, tietävät, ettei sitä ole annettava liian hätäisesti. (Sanotaan:) 'Anna jokaiselle pyytävälle, hänellä on oikeus se saada samoin kuin almujen ollessa kysymyksessä.' Huomio tulee päinvastoin kiinnittää mieluummin tähän sanaan: 'Älkää antako pyhää koirille, älkääkä heittäkö helmiänne sikojen eteen', ja: 'Älä pane käsiäsi liian hätäisesti kenenkään päälle äläkä antaudu osalliseksi muiden synteihin.' Jos Filippus niin kernaasti upotti hoviherran, muistakaamme, että hänellä oli siihen Herran selvä ja nimenomainen valtakirja. Sen tähden kunkin tilan, mielenlaadun ja iän mukaan on kasteen siirtäminen tuonnemmaksi hyödyllisempää, varsinkin pienten lasten kohdalla.

Herra kyllä sanoo: älkää estäkö heitä tulemasta minun tyköni. Anna heidän siis tulla, kun he kasvavat; anna heidän tulla, kun he oppivat ja saavat opetusta siitä, mihin heidän on tultava. Tulkoot kristityiksi, kun he voivat tuntea Kristuksen. Miksi kiiruhtaa viaton ikäkausi syntien anteeksisaamiseen? Ajallisissa asioissako osoitetaan suurempaa varovaisuutta, niin että me uskomme taivaallisia aarteita sellaisille, joille ei uskota maallisia aarteita? Tietäkööt he, miten heidän tulee pyytää tätä autuutta, jotta kävisi ilmi, että olet antanut sellaiselle, joka on pyytänyt.

Ne, jotka ymmärtävät kasteen tärkeyden, pelkäävät ennemmin saavansa kasteen liian aikaisin, kuin siirtävänsä sen liian kauaksi. Oikea usko on varma pelastuksesta" (De Bapt 18: 1, 2,4-6).

Tertullianus hätäilee sen puolesta, että kastetta ei annettaisi sellaisille, jotka eivät ole Kristuksen omia. Ensin tulee varmistua pelastuksesta, sitten vasta pyytää kastetta. Kasteen pyytämisen tulee tapahtua henkilökohtaisesta vakaumuksesta. Tertullianus on selvästi uskovien kasteen kannalla.

Jos sylilapsikaste olisi ollut yleisesti käytännössä jo tuolloin, Tertullianusta ei olisi varmasti kunnioitettu kirkkoisänä. Hänhän kehottaa siirtämään niiden viattomien lasten kastamista, jotka pyytävät itse kastetta. Hän olisi ollut kaukana yleisestä näkemyksestä, jonka mukaan vastasyntyneetkin olisi kastettava. Hänet olisi erotettu kirkon yhteydestä, ja hänen kirjansa olisi poltettu.

Tertullianus on mielipiteissään yleensä vanhoillinen. Hän pitää tiukasti kiinni apostolisesta käytännöstä. On vaikea kuvitella, että hän olisi hylännyt yleisen, alkuseurakunnilta perityn näkemyksen kasteen toimittamistavasta ja laatinut uusia oppeja. On selvää, että uskovien kastaminen on ollut vielä hänen aikanaan normaali käytäntö.

Tertullianuksen käsitys kasteen ulkonaisesta muodosta käy ilmi hänen kirjoituksistaan. Hän kirjoittaa: "Ei ole mitään eroa siinä, kastetaanko meressä, järvessä, joessa, lähteessä, lammessa vai altaassa, eihän ollut eroa niidenkään kesken, jotka Johannes upotti Jordaniin ja Pietari Tiberiaaseen" (De Bapt 4: 3). Lauseen ensimmäinen kastaa-verbi on latinaksi diluo, joka merkitsee oikeastaan liottamista. Johanneksen ja Pietarin kastetoiminnasta käytetty verbi on tingo. Se tarkoittaa veteen kostuttamista.

Tertullianus edellyttää, että kastaminen tapahtuu upottamalla.

Kastekäsityksen muuttuminen saavutti Tertullianuksen aikana uuden vaiheen. Aikaisemmin oli kehitetty oppeja kasteen tuottamasta syntien anteeksiantamuksesta. Sen seurauksena alettiin opettaa kasteen välttämättömyyttä pelastukseen. Nyt ilmeni ensimmäisen kerran käsitys, että kaste on välttämätön myös sellaisille, jotka ovat vielä vapaita henkilökohtaisesta vastuusta Jumalan edessä. Vaikka Tertullianus vastusti tätä näkemystä, se sai nopeasti kannattajia. Käsityksiä kasteen salaperäisestä voimasta oli esiintynyt jo apostolisten isien ajasta lähtien. Ne tekivät mahdolliseksi sen, että kastetta pidettiin tarpeellisena pelastukseen yhä nuorempien lasten kohdalla. Se käsitys ei ollut enää kaukana, että vastasyntynytkin tarvitsee upotuskasteen.

Origenes.

Kirkkoisä Origenes vaikutti Aleksandriassa kolmannen vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla. Hän syntyi vuonna 185 ja kuoli 254. Origenes puuttuu kirjoituksissaan kysymykseen lasten kastamisesta. Hän asettuu samalle kannalle kuin Quintilla-niminen nainen. Quintilla oli esittänyt sellaisten vielä viattomien lasten kastamista, jotka kykenivät itse pyytämään kastetta. Origenes on samaa mieltä. Hän esittää myös perustelun näkemykselleen: "Lapset kastetaan syntien anteeksisaamiseksi. Minkä syntien? Milloin he siis ovat syntiä tehneet? Ehkä kuitenkin. Koska kukaan ei ole puhdas saastasta, saasta pannaan pois kasteen mysteerissä, ja sen vuoksi myös lapset kastetaan" (de Lucam, Horn XIV).

Origenes on epävarma siitä, ovatko lapset vielä tehneet syntiä. Hän olettaa kuitenkin, että heissä on perittyä syntiä. Muutamissa kohdissa kirjoituksiaan hän esittää, että jokainen lapsikin on synnin saastuttama. Kun Origenes esittää lapsiakin kastettaviksi, hän ei ole kylläkään valinnut sanaa, joka tarkoittaisi sylilapsia. Han puhuu ymmärtävässä iässä olevista lapsista.

Yleisesti luullaan, että jo Origeneen aikana sylilasten kaste oli tavallinen. Tämä käsitys on syntynyt Origeneen kirjoituksissa olevasta lauseesta: "Kirkko on perinyt apostoleilta tavan kastaa lapsia."

Tässä ei ole kysymys vastasyntyneistä, vaan jo varttuneemmista lapsista. Latinan kielen sana parvulus, joka lauseessa esiintyy, tarkoittaa noin 6-12 vuoden ikäisiä lapsia. Osa senikäisistä lapsista on vielä ymmärtämättömässä iässä ja vapaana vastuusta Jumalan edessä. Heidän kastamistaan pidetään nyt apostoleilta perittynä tapana, vaikka keskustelu asiasta oli alkanut vasta hiukan aikaisemmin. Silloinkin se oli saanut vastustusta arvovaltaiselta taholta.

Origeneelle omistettu lause kirkon tavasta kastaa lapsia puuttuu alkukielisestä tekstistä. Se esiintyy ainoastaan latinankielisessä käännöksessä. Hieronymus ja Rufinus, jotka käänsivät Origeneen kirjoituksia latinaksi, tunnustivat itse tehneensa lisäyksiä tämän tekstiin. He toimivat kyllä viattomina, luullen vain selittävänsä Origeneen omia ajatuksia, mutta tulivat useissa kohdissa liittäneiksi mukaan oman aikansa mielipiteitä. Kääntäjä Rufinuksen aikana oli viattomassakin iässä olevien lasten kastaminen jo yleistä. Hän on varmasti ollut vakuuttunut siitä, että käytäntö on peräisin aina alkuseurakuntien ajalta.

On uskallettua rakentaa jokin oppi sellaisten lauseiden varaan, joiden alkuperää jo on syytä epäillä. Vaikka oletettaisiinkin kyseinen kohta Origeneen itsensä kirjoittamaksi, se ei todistaisi vielä lapsikasteen apostolista alkuperää. Lauseesta voitaisiin siinä tapauksessa päätellä vain seuraavat kolme seikkaa:

1. Kolmannen vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla kastettiin jo varttuneita lapsia.

2. Kasteella katsottiin Origeneen aikana olevan voima poistaa perisynti.

3. Origenes katsoo lapsikasteen periytyvän apostoleilta.

Lausunnon kirjoittaja tuntee perimätiedon, jonka mukaan lapsetkin kastetaan. Asiasta ei ollut Jeesuksen eikä apostolien käskyä. Alkuseurakuntien ajalta ei ollut kertomuksiakaan tapauksista, joissa olisi kastettu lapsia. Jo Origeneen aikana liikkui monenlaista perimätietoa, jota pidettiin apostolisena.

Vanhassa kirkossa vallitsi sääntö: "Quod semper, quod ubique, quod ab omnibus" -apostolista on se, minkä kaikki, kaikkina aikoina ja kaikkialla, hyväksyivät. Tämän säännön mukaan Origeneella ei olisi ollut oikeutta pitää lapsikastetta apostoleilta perittynä. Vain hiukan aikaisemmin Tertullianus oli noussut vastustamaan sitä. Origeneen itsensäkin aikana vastustettiin varttuneiden, mutta viattomien lasten kastamista.

Vanhassa kirkossa oli useita käytäntöjä, joita on nykyään mahdoton pitää alkuseurakunnilta perittyinä. Ne yleistyivät jo ennen Origeneen aikaa, ja niitä varjeltiin apostolisena perinteenä. Oltiin jopa sitä mieltä, että kaikki olivat kaikkina aikoina ja kaikkialla hyväksyneet ne. Näitä tapoja olivat riivaajien ulos ajaminen kasteen yhteydessä, kastetun voiteleminen öljyllä, tapa antaa kastetulle suolaa, maitoa ja hunajaa. Hänet puettiin valkeihin vaatteisiin ja seppelöitiin kukilla. Kasteen jälkeen hän ei saanut kylpeä viikkoon, vaikka se oli muulloin päivittäinen tapa. Rukoiltaessa hän ei saanut polvistua. Vanhassa kirkossa oli muitakin tällaisia tapoja. On selvää, että vanhan kirkon lisämääräykset ja perityt tavat olivat vain ihmissäädöksiä. Silloin oltiin kuitenkin varmoja, että ne oli peritty alkuseurakunnista. Jopa Tertullianus hyväksyi ne ja puolusti niitä apostolisina säädöksinä. Lasten kastamista hän asettui vastustamaan. Tämä on vahva todiste siitä, että lapsikastetta ei voitu puolustaa alkuperäisenä käytäntönä, vaan se oli myöhemmin muodostunut.

Origenes ei mainitse missään kohden kirjoituksissaan sylilasten kastamisesta. Hän ei opeta, että kasteen avulla voisi tai edes tarvitsisi puhdistaa vastasyntynyttä lasta synnistä. Teoksessaan Celsusta vastaan hän päinvastoin torjuu kaikki sellaiset käsitykset.

Kristinuskolle vihamielinen Celsus mainitsee, millaisia henkilöitä kutsutaan pakanoiden keskuudesta vihkiytymään kristittyjen pyhiin salaisuuksiin:

"Ja nyt, kuulkaamme, millaisia ihmisiä nuo kristityt kutsuvat. Jokainen, he opettavat, joka on syntinen, jokainen ymmärtämätön, jokainen pieni lapsi ja lyhyesti sanottuna, jokainen viheliäinen ja halveksittava luontokappale saa ottaa vastaan Jumalan valtakunnan."

Origenes jatkaa:

"Vastaamme näihin syytöksiin: On eri asia kutsua sielultaan sairaita kokemaan parantuminen kuin kutsua terveitä tuntemaan jumalallisia salaisuuksia. Ja me, tietäen näiden kahden asian välisen eron, kutsumme ihmisiä esiin parantumaan. Kutsumme.syntisiä opetettavíksi, etteivät tekisi enää syntiä, ja ymmärtämättömiä tulemaan ymmärtäväisiksi ja pieniä lapsia kohoamaan ymmärryksen kehityksessä miehiksi ja kurjia tulemaan onnelliseen tilaan tai paremminkin autuaiksi. Mutta kun kehotuksen kuulleista ne, jotka edistyvät, ovat osoittaneet puhdistuneensa Sanan kautta ja mikäli mahdollista, eläneet parempaa elämää, silloin me kutsumme heitä vihkiytymään kanssamme, sillä me puhumme viisautta täydellisten seurassa" (Contre Celse II, 111, 59).

Vihkiytymisellä tarkoitetaan tilaisuutta tulla kastetuksi ja osallistua leivän murtamiseen. Origenes osoittaa, millä ehdolla kukin ihmisryhmä voi tulla niistä osalliseksi. Hän torjuu senkin pakanoiden esittämän väitteen, että kristityt liittäisivät ymmärtämättömässä tilassa olevia lapsia seurakuntiinsa. Hän selittää, että näidenkin tulee ensin osoittaa puhdistuneensa Sanan kautta, ennen kuin voivat vastaanottaa kasteen.

Tämä Origeneen lausunto on säilynyt kreikankielisessä alkutekstissä. Se on siis varmasti lähtöisin Origeneelta itseltään. Sen kanssa on mahdotonta sovittaa yhteen käsitystä vastasyntyneiden kastamisesta ja seurakuntaan liittämisestä.

Niin lasten kuin aikuistenkin oli Origeneen aikana kuultava kristillistä opetusta ja otettava se vastaan ennen kastettaan. Vaikka Origenes hyväksyi melko nuoriakin lapsia kasteelle, hän edellytti jokaiselta heistä omaa uskonratkaisua. Tämä käy ilmi eräästä hänen teoksestaan:

"Muistakoon jokainen uskovainen sanoja, jotka lausui kasteveteen tullessaan, kun hän otti vastaan valtaistuimen ensimmäiset vertauskuvat ja lähestyi autuaaksitekevää lähdettä; ja kuinka hän sanoutui irti perkeleestä niin ettei tahdo käyttää sen koristuksia, ei tehdä sen tekoja eikä jättäytyä vähääkään sen palvelukseen eikä huvituksiin" (les Nombres XII: 4).

Jos jokainen uskoon tullut pystyy muistelemaan omaa kastettaan, silloin lausumiaan sanoja ja toimintaansa tuossa tilanteessa, kyseessä ei voi olla sylilapsikaste.

Origeneen aikana on ollut käytännössä vielä upotuskaste. Hänhän mainitsee kastettavien tulevan kasteveteen. Kasteet ovat myös olleet uskovien kasteita. Vaikka Origenes on hyväksynyt yhä nuorempia lapsia kasteelle, hän on vaatinut heiltä suun tunnustuksen siitä, että tahtovat noudattaa elämässään Jumalan Sanaa.

Karthagon kirkolliskokous.

Kolmannella vuosisadalla oli käsitys kasteen ihmeitä tekevästä vaikutuksesta levinnyt jo koko kirkkoon. Vuosisadan puoliväliin tultaessa ei ollut vielä kastettu sylilapsia.

Kasteen puhdistavan voiman katsottiin tehoavan vain Sanan kautta uudestisyntyneisiin. Origenes kirjoitti lasten kastamisesta, mutta hän ei tarkoittanut vielä vastasyntyneitä lapsia. Hän vain ehdotti kastettaviksi sellaisia pieniä lapsia, jotka ymmärsivät itse moraalisen vastuunsa. Vanhassa kirkossa syntyi kuitenkin pyrkimys ryhtyä kastamaan vastasyntyneitäkin, kun kasteelle omistettiin synneistä puhdistava voima. Lapsikasteen käsite oli jo syntynyt. Alun perin sillä tarkoitettiin tosin Sanan kautta uudestisyntyneiden lasten kastamista. Eri maissa tämä käytäntö muuttui hitaammin tai nopeammin sylilapsikasteeksi. Kaikkialla se tapahtui melko huomaamatta.

Karthagon ja Pohjois-Afrikan piispana toimi kolmannella vuosisadalla kirkkoisä nimeltään Kyprianus. Hänen toimintakaudellaan syntyi varsinainen sylilapsikaste.

Karthagossa kokoontui vuonna 253 kirkolliskokous ratkaisemaan opillisia kysymyksiä. Piispa Fidus esitti tuolloin kysymyksen, onko luvallista kastaa lapsi vastasyntyneenä, vai tuleeko odottaa, kunnes se on kahdeksan päivän ikäinen. Asiasta keskusteltiin; Vanhasta testamentista etsittiin tukea lapsen kastamiselle heti syntymän jälkeen.

Kirkolliskokous päätti, että lapsi tulee kastaa heti synnyttyään. Perusteina esitettiin:

1. Ihmisen Poika tuli pelastamaan kaikkia, ei kadottamaan.

2. Kenenkään ei pidä hukkuman.

3. Raamattu osoittaa, että Jumalan lahja on sama kaikille, niin hyvin sylilapselle kuin vanhemmallekin. Tätä näkemystä perustellaan seuraavasti: Rukoillessaan suunemilaisen vaimon kuolleen pojan puolesta profeetta Elisa laskeutui pojan yli, ja hän pani suunsa hänen suunsa päälle, silmänsä hänen silmiensä päälle ja kätensä hänen kättensä päälle. Tämä tarkoittaa hengellistä samanarvoisuutta, niin että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia, koska Jumala on luonut heidät.

4. Kenenkään ei siksi pitäisi jäädä ilman kastetta ja Jumalan armoa, varsinkaan vastasyntyneitten lasten, joilla on kaikkein suurin oikeus päästä Jumalan laupeuden ulottuville.

5. Vaikka lapset ovat lain mukaan saastaisia ensimmäisinä syntymänsä jälkeisinä päivinä, se ei saa olla este lahjoitettaessa heille taivaallista armoa. Onhan kirjoitettu: puhtaille kaikki on puhdasta. Pietarikin sanoi: Minulle Jumala on osoittanut, että en saa sanoa ketään ihmistä epäpyhäksi enkä saastaiseksi.

6. Uudessa testamentissa ei ole määräystä kastaa lasta kahdeksan päivän iässä. Kahdeksan päivän ikä, jolloin juutalainen ympäri leikkaus suoritettiin, on vain esikuva kristittyjen sapatista. Esikuva lakkasi, kun tuli itse asian olemus.

Näillä perusteilla päätettiin Karthagossa vastasyntyneitten lasten kastamisesta. Perusteina ei esitetty Jeesuksen tai apostolien käskyä, ei edes apostolien omaa esimerkkiä.

Jos sylilapsikaste olisi ollut apostoleilta peritty tapa, olisi varmasti löydetty paremmat perustelut.

Johdonmukaisuuden vuoksi sylilapset pääsivät osallisiksi myös leivän murtamisesta. Tuohon aikaan otettiin käytäntöön myös kummijärjestelmä, kasteveden vihkiminen, rukoukset ja uhrit vainajien puolesta sekä munkki- ja nunnalaitos.

Kastekäytännön kehitys valtiokirkon aikana.

Lapsikaste tuli katolisessa kirkossa erittäin hitaasti yleiseen käyttöön. Jo tämä hitaus todistaa, että se ei voi olla apostoleilta peritty käytäntö. Pohjois-Afrikan kirkossa se tuli vallitsevaksi jo kolmannen vuosisadan jälkipuoliskolla. Idän kirkossa se yleistyi vasta yli sata vuotta myöhemmin.

Konstantinopolin arkkipiispa Gregorius Naziansilainen oli koko silloisen kristikunnan arvostama opettaja. Hän mainitsi noin vuonna 360 Konstantinopolin tuomiokirkossa pitämässään saarnassa, että lapsikaste ei ollut tullut kreikkalaisessa kirkossa vielä yleiseksi tavaksi.

Gregorius kirjoittaa:

"Mutta muutamat kysyvät: Mitä teette niille pienille lapsille, jotka eivät ymmärrä kasteen armoa eikä sitä vahinkoa, jonka sen menetys aiheuttaa? Pitäisikö sellaisetkin kastaa? Kyllä, jos jokin selvä vaara uhkaa. On nimittäin parempi, että heidät pyhitetään tietämättään, kuin että he kuolevat sinetöimättöminä ja vihkimättöminä. Mitä muihin tulee, annan oman neuvoni, että kun he ovat noin kolmen vuoden iässä (he voivat silloin kuulla ja säilyttää joitakin niistä salaisista sanoista, ja vaikka he eivät voisi ymmärtää täysin, voivat he kuitenkin ottaa vastaan vaikutelmia), voidaan heidän: "sielunsa ja ruumiinsa pyhittää vihkiytymisen suuren salaisuuden kautta."

Sylilapsikaste oli kreikkalaisessa kirkossa uusi tapa vielä tuolloin. Siitä ei ollut annettu vielä mitään säädöksiä. Uudestisyntyneiden lasten kastaminen oli yleisesti käytännössä vielä pitkään.

Kesarean piispa Basileius Suuri saarnasi oppilailleen vuoden 375 paikkeilla:

"Tahdotko harkita vielä asiaa, hukata aikaa ja siirtää tuonnemmaksi? Sinuahan on opetettu Sanassa jo lapsuudestasi saakka; etkö vieläkään tunne totuutta? Sinä olet opetellut sitä aina, etkö ole vieläkään tullut tuntemaan sitä? Etsijä koko ikänsä! Vanhuuteesiko asti epäilet? Milloin tulet kristityksi? Milloin saamme nähdä sinut jäsenenä joukossamme? Viime vuonna lykkäsit päätöstäsi tähän vuoteen, nyt aiot siirtää sitä taas vuodella eteenpäin. Jos lupaat itsellesi pitkää ikää,menetät vielä kokonaan toivosi. Et tiedä, millaisen muutoksen huominen tuo tullessaan."

Saarna on kohdistettiin kristittyjen vanhempien jälkeläisille. Kuulijoitahan oli opetettu Jumalan Sanalla heidän lapsuudestaan saakka. Kastamattomat pakanat eivät varmasti olisi antaneet lapsilleen sellaista opetusta. Sylilapsikaste ei ollut vielä neljännenkään vuosisadan loppupuoliskolla niin yleistynyt kreikkalaisessa kirkossa, että kaikkien kristittyjen lapset olisi kastettu.

Tuolta ajalta ei ole tiedossa yhtään kirkon opettajaa, joka olisi kastettu lapsena. Sen sijaan tunnetaan monia sellaisia, jotka on kastettu myöhemmällä iällään, vaikka ovatkin kristittyjen lapsia. Gregorius Naziansilaisen syntymisen aikoihin hänen isänsä valittiin piispaksi. Poika kastettiin kuitenkin vasta kolmenkymmenen vuoden iässä.

Basileius Suuren vanhemmat ja isovanhemmat olivat kristittyjä, mutta hän ei saanut lapsena kastetta. Myöhemmin hänet kastettiin ja asetettiin sitten saarnavirkaan.

Khrysostomuksen vanhemmat olivat poikansa syntyessä jo kristittyjä. Piispa Miletos kasvatti poikaa, mutta tämä sai kasteen vasta 21-vuotiaana. Hieronymus kastettiin 31-vuotiaana, vaikka hänenkin vanhempansa olivat kristittyjä.

Pelagius kirjoittaa vuonna 417:

"En ole koskaan kuullut kenestäkään, en jumalattomimmastakaan kerettiläisestä, joka kieltäisi lapsikasteen."

Tämä lausunto sotii historiallisia tosiasioita vastaan. Monet kerettiläislahkothan sekä ennen Pelagiuksen aikaa että hänen aikanaan kielsivät kaikenlaiset kasteet, myös lapsikasteen. Oli sellaisiakin, jotka opettivat uskovien kastetta ja hylkäsivät siis lapsikasteen.

Julianus, Pelagiuksen kannattaja, sanoo: "Olen kirjoittanut niitä vastaan, jotka eivät pidä kastetta välttämättömänä lapselle."

Karthagon kirkolliskokous päätti vuonna 418, että se, joka kieltää vastasyntyneen lapsen kasteen, on julistettava pannaan. Ketä vastaan tuo päätös oli suunnattu, jos kukaan ei vastustanut lasten kastamista?

Augustinus kirjoittaa: "Ihmiset kysyvät: Mitä lapsikaste hyödyttää?" Khrysostomus valittaa, että useimmat löivät laimin lastensa kastamisen. Hieronymus puhuu sellaisista, jotka kieltäytyvät kastattamasta lapsiaan.

Pelagiuksen todistus lapsikasteen puolesta on vailla todellisuuspohjaa.

Augustinukselle oli tärkeää, että lapsikaste saatiin näyttämään alkuperäiseltä kastekäytännöItä. Hän ryhtyi käyttämään latinan kielen parvulus-sanaa myös vastasyntyneistä lapsista. Näin näytti siltä, että hän oli saman kastekäytännön kannalla kuin edeltäjänsäkin, jotka puhuivat samoin sanoin.

Augustinus vakuutti usein lapsikasteen periytyvän apostoleilta. Augustinus yritti myös todistaa apostolisen tradition avulla, että vastasyntyneille lapsille on välttämätöntä jakaa pyhää ehtoollista. Tämä käy ilmi hänen seuraavasta lausunnostaan:

"Afrikan kristityt kutsuvat kastetta ihmisen autuudeksi ja Kristuksen ruumiin sakramenttia hänen elämäkseen. Mistä muualta olisi voinut tulla se ajatus, ellei, kuten minä oletan, vanhasta ja apostolisesta perinteestä, jonka voimasta Kristuksen seurakunnat tietenkin elävät, että ilman kastetta ja Herran pöydän osallisuutta kukaan ei voi päästä Jumalan valtakuntaan tai autuuteen ja ikuiseen elämään? Jos ei siis ole mitään toivoa saavuttaa autuutta ja ikuista elämää ilman kastetta ja Herran ruumista ja verta, niin sitä ei hyödytä luvata pienelle lapsellekaan ilman sitä."

Lapsikastekäytännön syntyyn vaikutti se, että ymmärrettiin väärin Jeesuksen sanat Joh. 3: 5:n mukaan: "Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan." Samalla tavalla syntyi se käsitys, että Kristuksen ruumiin ja veren nauttiminen on välttämätöntä pelastukseen. Tämä näkemys perustettiin Jeesuksen sanoihin: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertansa, ei teillä ole elämää itsessänne" (Joh. 6: 53).

Augustinus sanoo: "Kuulkaamme Herraa, minä sanon, joka ei nyt puhu pyhän kasteen sakramentista, vaan pyhän pöytänsä sakramentista, johon kenelläkään ei ole oikeutta osallistua ilman kastetta. 'Ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertansa, ei teillä ole elämää itsessänne.' Mitä me enempää tahtoisimme? Mitä tähän voi sanoa, ellemme uppiniskaisesti vastusta selvää sanaa? Voiko joku vielä väittää, että tämä ei koske pieniä lapsia ja että niillä voisi olla elämä itsessään ilman osallisuutta Kristuksen ruumiiseen ja vereen?"

Toisaalla Augustinus yrittää todistaa, että pienillä lapsilla ei voi olla iankaikkista elämää ilman kastetta, koska nämä voivat osallistua Herran ehtoolliseen vasta kastettuina. Kristus sanoo, että elämää ei ole, ellei ole osallinen Hänen ruumiiseensa ja vereensä. Augustinus kohdistaa sanansa vastustajilleen: "Mutta jos heillä on mitään kosketusta apostoliseen perimykseen tai paremminkin apostolien Mestariin Ja Herraan, joka sanoo, että kenelläkään ei voi olla elämää itsessään, jos hän ei syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertansa, mikä taas ei voi tapahtua ennen kastetuksi tulemista, niin heidän täytyy kerta kaikkiaan tunnustaa, että kastamattomilla lapsilla ei voi olla elämää."

Augustinus pitää Jeesuksen lihan syömistä ja Hänen verensä juomista lapsille aivan yhtä tärkeänä pelastukseen kuin kastetta, ellei vielä tärkeämpänä. On kyllä johdonmukaista saattaa lapset leivän ja viinin osallisuuteen, jos he saavat myös kasteen.

Vanhan kirkon aikana syntynyt sakramenttikäsitys yhdisti nämä kaksi. Molemmista muodostui silloin pelastuksen ehto. Nykyään vedotaan siihen, että leivänmurtoon osallistuvan täytyy pystyä koettelemaan itseään ja erottamaan Herran ruumis muusta ruoasta (1 Kor. 11: 28, 29). Siksi vastasyntyneelle ei tarjota kuolemanvaarassakaan leipää ja viiniä. Yhdenmukaisuuden vuoksi tulisi ymmärtää, että kasteelle tulevan on uskottava Jeesuksen kuolemaan, hautaamiseen ja ylösnousemiseen. Hänen tulee luottaa Jeesuksen armoon ja tunnustaa uskonsa Hänen nimeensä (Room. 6: 3, 4; Apt. 8: 37).

Johdonmukainen ajattelija pitää joko molempia toimituksia lapsen pelastumiselle välttämättöminä - kuten Augustinus - ai ei kumpaakaan.

Augustinuksen vuonna 416 johtama kirkolliskokous päätti:

"Piispojen tulee järjestää siten, että jokainen, joka kieltää vastasyntyneen lapsen kasteen tai joka sanoo, että heidät kastetaan vain omien syntiensä tähden, ei siis perisynnin tähden, joka on tullut Aadamista ja joka poistetaan uuden syntymisen pesun kautta, julistetaan pannaan."

Karthagon kirkolliskokouksessa vuonna 418 laadittiin oppi kastamattomina kuolleiden lasten tilasta iankaikkisuudessa. Sen mukaan he ovat eräänlaisessa välitilassa kadotuksen ja autuuden välillä.

Yhä pimenevänä kirkon laitostumisen aikana esiintyi jatkuvasti pieniä uskovien seurakuntia. Niiden jäsenet olivat todellisia Jeesuksen seuraajia ja painostuksesta välittämättä uskollisia Jumalan Sanalle. He kutsuivat itseään kristityiksi. Nämä kristityt eli veljet erosivat kirkosta, jonka jäseniä he kutsuivat roomalaisiksi.

Noin vuodesta 250 lähtien kristittyjä ryhdyttiin syyttämään manikealaisesta harhaopista, joka oli budhalaisuuden ja kristinuskon sekoitus. He itse selittivät, että he eivät olleet manikealaisia. Kysymyksessä oli väärä syytös, jonka avulla heidät saatiin tuomituiksi. Vainoilla ei kuitenkaan saatu tukahdutetuksi näiden uskovien seurakuntien toimintaa.

Vuonna 413 säädettiin laki, jonka mukaan uskovien kasteen harjoittajia uhkasi kuolemanrangaistus. Silloin ei tarvinnut keksiä enää syitä kristityiksi itseään nimittävien tuomitsemiselle. Heitä ryhdyttiin 400-luvulta lähtien kutsumaan paulikiaaneiksi. Heidän seurakuntansa levisivät erittäin laajalle alueelle.

Kun paulikiaanit poltettiin roviolla, heidän kirjansakin paloivat saman tien. Muutamia niistä on kuitenkin säilynyt. Eräs sellainen on nimeltään "Totuuden avain", joka on kirjoitettu vuosien 700 ja 900 välillä. Kirjassa sanotaan:

"Antaakseen pyhää maitoa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen universaalisen ja apostolisen seurakunnan uudestisyntyneille lapsille, jotta he sen kautta voisivat tulla ravituiksi uskossa. Meidän Herramme pyytää ensiksi parannusta ja uskoa ja sitten antaa kasteen. Täten meidän täytyy seurata Häntä eikä tehdä joidenkin petollisten väitteiden mukaan. Nämä kastavat uskomattomia, järjettömiä ja parannuksen tekemättömiä.

Kun lapsi on syntynyt, seurakunnan vanhimpien pitää neuvoa vanhempia, kuinka he voivat kasvattaa lapsensa jumalisuudessa ja uskossa. Tätä tulee seurata Sanan lukemista, rukousta ja nimen antaminen. Kun joku sitten kastetaan, sen tulee olla hänen vakava pyyntönsä. Kaste pitää suorittaa joessa tai muussa vedessä avoimen taivaan alla. Kastettavan tulee polvistua veteen ja tunnustaa uskonsa seurakunnan edessä suurella rakkaudella ja kyynelillä. Kastettavalla tulee olla moitteeton luonne.

Asetettaessa vanhimpia vaaditaan suurta huolellisuutta, ettei ketään arvotonta valittaisi. Täytyy olla varma, että asetettavalla on täydellinen viisaus, rakkaus, joka on tärkein kaikista, kohteliaisuus, lempeys, nöyryys, oikeus, rohkeus, maltti ja puhetaito. Kun hänet erotetaan kättenpäällepanemisen kautta, häneltä on kysyttävä: 'Oletko valmis juomaan sen maljan, jonka minä juon, ja tulemaan kastetuksi sillä kasteella, jolla minut kastetaan. ..."

Paulikiaanit olivat hylänneet piispuuden ja valitsivat vanhimmat seurakuntien johtoon. Heidän seurakuntansa oli uskovien seurakunta. Heidän kasteensa oli uskovien kaste.

Kaikkina aikoina on ollut useitakin suurempia ja pienempiä ryhmiä, joissa on harjoitettu raamatullista uskovien kastetta. Paulikiaanien työtä jatkoivat 1000-luvulla bogomiilit. Esimerkkeinä 1100-luvulta voidaan mainita kataarit, henryläiset, pietari-bruusilaiset, humiliatit, valdolaiset, Jumalan ystävät. Nämä kaikki käyttivät uskovien kastetta. Samoin toimivat 1300-luvulla vielä Jumalan ystävät sekä lollardit ja useat muut.

Upotuskaste ei ollut käytössä ainoastaan uskovien seurakunnissa. Se säilyi katolisessa kirkossakin erittäin pitkään. Kastaminen tapahtui upottamalla vielä senkin jälkeen, kun sylilapsikaste jo oli tullut yleiseksi tavaksi koko kirkossa. Roomalaiskatolisessa kirkossa säilyi upottaminen virallisena kastekäytäntönä aina 14. vuosisadalle saakka. Valelukaste oli tosin jo yleistynyt, mutta vasta silloin sallittiin virallisesti valita joko upottaminen tai valelu. Myöhemmin otettiin käyttöön vihmonta, josta tuli yleinen käytäntö.

Kreikkalaiskatolinen ja muut itämaiden kirkot käyttävät vielä nykyäänkin virallisesti ainoastaan lasten upotuskastetta."

Tämän oman tutkisteluni alkuperäisen nimen "Kastetotuutta etsimässä" olen voinut hyvällä omallatunnolla muuttaa nimeksi "Löydetty kastetotuus". Tällä uudella nimellä tämä teksti esiintyykin kotisivuni artikkelien joukossa. Kuten suuri määrä tekstilainauksia osoittaa, kyse on ollut etsintää ja löytöä toisten vaivannäöstä. Koen todella löytäneeni.

LÄHDEKIRJALLISUUSLUETTELO

Kaste ja usko SLEY. -88

Apokryfiset evankeliumit Johannes Seppälä

Apostoliset isät H. Koskenniemi

Eusebiuksen kirkkohistoria Eusebius

Heterodoksit ja ortodoksit Petri Piiroinen

Kirkkohistoria Christensen - Göransson

Matteuksen evankeliumi E. Haapa

Markuksen evankeliumi E. G. Gulin

Matteuksen evankeliumi Avaa Uusi testamenttisi-sarja Aimo T. Nikolainen

Matteuksen evankeliumi Eduard Schweizer -89

Markuksen evankeliumi Eduard Schweizer -89

"Selville vesille." Olavi Lähteenmäki

Uuden testamentin sanoma Eduard Lohse

Joka uskoo ja kastetaan Wiljam Aittala -71

Israelin usko Jukka Thurén

Uuden testamentin sanakirja Rafael Gyllenberg -74

Uuden testamentin sanakirja Juuso Hedberg -87

Novum Testamentum Graece Nestle - Aland -63

Kristillinen dogmatiikka A. J. Pietilä -32 ,-33.

Yksi kaste. Juhana Lehmuskoski. RV-kirjat 1982.

21 kirkkoisää Peter Halldorf 2001

Usko ja kaste. Erkki Reinikainen 2001

I Pistis ton Ellinikon Evanggelikon. Ekdotikos Ikos "O Logos"

Raimo Poutiainen

Oletus:

Olettakaamme (vastoin todennäköisyyttä), että Matteuksen evankeliumin nykymuotoisen lähetyskäskyn tekstin kasteohjeen sanat "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" olisivat todella aitoja ja alkuperäisiä, siis paitsi Matteuksen kirjoittamia, myöskin Jeesuksen lausumia. Miten ne silloin pitäisi suhteuttaa Apostolien tekojen lausumiin Jeesuksen nimeen suoritetuista kastamisista?

Ei varmaankaan niin, että Apostolien tekojen lausumat Jeesuksen nimeen suoritetuista kastamisista olisi tulkittava lyhennetyiksi maininnoiksi tosiasiallisesta pitemmästä ääneen lausutusta kaavasta "Isän, Pojan, ja Pyhän Hengen nimeen", vaan pikemminkin päinvastoin. Kastettaessa ja kastajan ääneen lausumissa sanoissa "Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeen" olisi siis samalla toteutunut myös `Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen´ kastaminen.

Matteuksen evankeliumin nykymuotoisessa kohdassa 28:19 "kolmesta genetiivistä huolimatta `nimi` on silti ”yksikössä". Tällä tekstissä tarkoitetaan ihmisen pelastumisen aikaan saavan kolmen jumalallisen vaikuttajan ykseyttä. Kreikankielisen Jeesus-nimen hepreankielinen muoto on näet `Jehooshua´ mikä tarkoittaa: "JHWH on pelastus", "Jahve on pelastaja".

Isä on antanut nimensä Pojalle (Joh.17:11), ja Jumalan Henki on Jahven, Pelastajan Henki. Näin Jeesuksen nimi merkitsee kirjaimellisesti sitä, mikä on puettu sanoihin Apostolien tekojen kohdassa 4:12:

”Eikä ole pelastusta yhdessäkään toisessa; sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman.”

Näin päin apostolit ovatkin ilmi selvästi tämän mahdollisesti kuulemansa lähetyskäskyn ymmärtäneet, mikä käy vastaan sanomattomasti ilmi apostoli Pietarin helluntaipäivänä lausumista sanoista.

Kasteesta helluntaipäivänä kertoo Apt. 2:37-41. Pietarin saarnan vaikutuksesta kuulijat saivat piston sydämiinsä ja kysyivät:

"Miehet, veljet, mitä meidän pitää tekemän?"

Tällöin Pietari vastasi:

"Muuttakaa mielenne ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksi saamiseksi, niin te tulette saamaan Pyhän Hengen lahjan. Sillä teille ja teidän lapsillenne tämä lupaus on annettu, ja kaikille jotka kaukana ovat, ketkä ikinä Herra, meidän Jumalamme kutsuu."

Teksti esittää vastaan sanomattomasti, että Pietari kehotti selväsanaisesti kuulijoitaan kastattamaan itsensä `Jeesuksen Kristuksen nimeen´ eli `Jehooshua Voidellun nimeen´ eikä tätä Pietarin kehotusta voi millään jälkikäteen toiseksi muuttaa.

Hän ei ole millään muotoa voinut tarkoittaa tällä lausumallaan sitä, että hänen lausumistaan sanoista olisi poikettu niin paljon, että kastetoimituksissa olisikin lausuttu `Jehooshua´- nimen sijasta sanat `Isä, Poika ja Pyhä Henki´. Nämähän eivät ole tosiasiassa edes nimiä vaan arvonimikkeitä.

Sama ilmenee selvästi apostoli Paavalin toiminnasta Efesossa:

"Ja tämän kuultuaan heidät kastettiin Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen, syntien anteeksi saamiseksi."

On selvästi tekstin merkityksen sumentamista, jos edellä mainitut sanat tulkitaan siten, että kasteen toimittaminen `Herran Jeesuksen Kristuksen nimeen´ tarkoittaisikin tässäkin kohtaa muka sanojen `Isä, Poika, ja Pyhä Henki´ ääneen lausumista toimituksen yhteydessä.

Samaa tosiasiaa julistaa vastaansanomattomin kirjaimin apostoli Paavalin opetus roomalaiskirjeessä:

" Vai oletteko tietämättömiä että meidät kaikki jotka kastettiin Kristukseen Jeesukseen, hänen kuolemaansa meidät kastettiin? Meidät haudattiin siis yhdessä hänen kanssaan kasteen kautta kuolemaan, jotta kuten Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, näin myös me vaeltaisimme elämän uutuudessa."

Apostolin mainitsemasta `Kristukseen Jeesukseen´ eli `hänen kuolemaansa´ kastamisesta on mahdotonta johtua siihen luuloon, että tässäkin tarkoitettaisiin muka arvonimikkeiden `Isä, Poika ja Pyhä Henki´ lausumista toimitusten yhteydessä. Sama seikka ilmenee apostoli Paavalin kysymyksestä myös Korinttilaisille (1:13).

Hän näet kysyy: ”…vai oletteko te kastetut Paavalin nimeen?”

Tässäkin kysymyksessä Paavalin sanojen vastapoolina on Jeesuksen yksikössä esiintyvä nimi, johon nimeen heidät oli kastettu, ei sen sijaan Paavalin yksikössä esiintyvä nimi.

Apostoli Jaakob mainitsee `rikkaista´ jotka ovat juuri niitä, jotka `pilkkaavat (2:6-7) sitä jaloa nimeä joka on lausuttu teidän ylitsenne´.

Se jalo yksikössä esiintyvä nimi, joka kastettaessa lausuttiin kristityiksi kääntyneiden yli, oli ja on edelleen Herramme Jeesuksen nimi.

Vakaa mielipiteeni on, että ilmentää melkoista hengellistä sokeutta, jos Uuden testamenttimme teksteihin todella tutustuneet uskovat eivät näe edellä esittämiäni tosiasioita.

Todennäköistä, ja jopa melko varmaa on kuitenkin se, etteivät apostolit ole tosiasiassa koskaan kuulleet Jeesuksen suusta käskyä kastaa kansojen jäseniä `Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen´.

Ilmeistä on sekin, että Matteuksen nykyinen kastekäsky on tulkittu sikälikin väärin, että kastekäskystä alkuaan johdettu käytäntö eroaa myöhemmin siitä johdetusta opista.

Tämä seikka tekee entistä varmemmaksi näiden sanojen epäperäisyyden.

Jukka Thurénin lainaama G Haufen analyysin d-kohdan sisältö ei näet pidä paikkaansa siltä osin kun se sanoo:

”Kaava edellyttää kolmen persoonan täydellistä olemuksen ykseyttä.”

Tämä oletus `kolmen persoonan täydellisen olemuksen yhteyden edellyttämisestä´ johtuu tosiasiassa siitä, että tekstiä on luettu myöhemmin kehitetyn kolminaisuusopin omaksumisen vaikutuksesta syntyneiden `silmälasien´ läpi.

Edellä mainitsemani todistaa tosiasiassa jo sekin, että kirkko otti käyttöön näiden Matteuksen nykyisessä tekstissä genetiivimuodossa esiintyvien ` Isän, Pojan ja Pyhän Hengen´ arvonimien sanallisen lausumisen kastetoimituksissa, etsimättä Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle yhteistä `nimeä´, vaikka tekstissä `nimi´ - sana esiintyy yksikössä. Samaa todistaa myös se, että otettiin käyttöön kolme kertaa upottamisen käytäntö, yhden kerran upottamisen sijasta.

Juuri sanat `Isä´, ´Poika´ ja `Pyhä Henki´ on siis ilmiselvästi tulkittu varsinaisiksi nimiksi joita lausuen tulee kastaa, ja joita nimiä on kolme, koskapa kastetoimitus vaatii kunkin nimen lausumisen kohdalla erillistä upottamista, eli yhteensä kolmea upottamista. Tänäkin päivänä kreikkalainen kirkko käyttää kolmea upottamista, yhtä kunkin arvonimisanan kohdalla, ja samoin luterilainen kirkko valelee kolmasti vettä pikkupilttien otsille, toistaen valelun kunkin arvonimilausuman kohdalla.

Nyt onkin vielä syytä pohtia Matteus 28:19 sisällön mahdollista epäperäisyyttä tai mahdollista aitoutta eräiden toisten näkökantojen valossa:

Minulta on kastetekstieni johdosta toistamiseen kysytty seuraava (kahteen osaan jakamani) kysymys:

"Mitenkä ovat nämä lähetyskäskyt?

Matteus: ``menkää...kaikki kansat´´

Markus: ``menkää kaikkeen maailmaan´´

Luukas: ``parannusta...kaikille kansoille"

Vastaukseksi eräälle kysyjälle kirjoitin suurin piirtein seuraavaa:

On merkille pantavaa, että Markuksen evankeliumi, jonka tekstiä pidetään oppineiden taholla varmuudella Raamattumme evankeliumien teksteistä vanhimpana, loppuu alkuperäisessä muodossaan 16 luvun jakeeseen 8. Jo tästäkin seikasta on päätelty, ettei Matteuksenkaan evankeliumista löytyvä `kaikkeen maailmaan´ ja `kaikkiin kansoihin´ kohdistuva lähetyskäsky olisi nykyisessä muodossaan aitoperäinen, eli tosiasiassa Jeesuksen suusta lähtenyt.

Tällöin on myös ajateltu, että kun Herra antoi `mielenmuutoksen pakanoille elämäksi´, tämä tapahtui vasta silloin kun Pietari johdatettiin ilmestyksen kautta Korneliuksen kotiin.

On myös merkille pantavaa, ettei Johanneksen lähetyskäskykään (20:21-23) ota ollenkaan kantaa siihen, mihin ja keiden luo oppilaiden pitäisi mennä. Sen sijaan Luukas kertoo selvemmästä lähetyskäskystä (24:46-49), jonka mukaan olisi saarnattava kaikille kansoille, mutta kuitenkin `alkaen Jerusalemista´ eli siis apostolien omasta kansasta. Lisäksi heidän tuli Luukkaan mukaan `pysyä Jerusalemissa´ ja odottaa ennen mihinkään lähtöään Pyhän Hengen tuloa.

Myös Apostolien teot - osassa Luukas korostaa samoja seikkoja (1:4-8): Voiman odottamista ja Jerusalemissa pysymistä, kuten sitäkin, että tuleva todistajien työn tuli alkaa Jerusalemista, jatkua Juudeassa, sitten Samariassa, ja sitten vasta levitä `maan ääriin saakka´.

Kun seurakunta alkoi helluntaitapahtumien jälkeen lisääntyä tuhansilla henkilöillä, oli tästä joukosta lopulta vain pieni osa niitä, jotka olivat olleet henkilökohtaisesti ylösnousseen Jeesuksen lähe$$tyskäskyä kuulemassa. Niillekin, jotka olivat sen kuulleet, ei ollut itsestään selvää, millä tavalla ja missä puitteissa hyvä sanoma piti pakanoille aikanaan viedä.

Todennäköisesti Pietarikin oli ennen Korneliuksen kotiin johdatustaan siinä luulossa, että pakanoille kyllä tullaan vielä viemään evankeliumi, mutta hän saattoi olettaa, että pakanoista tulisi ensin tehdä juutalaisuuteen kääntyneitä ja sitten vasta kristittyjä. Tämän hänen harhaluulonsa Herra antamillaan ilmestyksillä romutti.

Kaiken kaikkiaan: alkuseurakunta odotti selvästi ylösnousseen Herran ja Pyhän Hengen johdatusta ja avausta lähetystyön vaiheisiin. Ja tulihan sitä johdatusta. Ensin helluntai seurauksineen Jerusalemissa, sitten Filippus, Pietari ja Johannes Samariassa, sen jälkeen Pietari Korneliuksen kodissa, sitten Paavalin kutsumus ja asettaminen pakanain apostoliksi, ja lopulta kyprolaiset ja kyreneläiset miehet Antiokiassa. Kaikille heille oli selviö se Paavalin käytännössä ja myös sanallisesti ilmaisema tosiasia, että: `evankeliumi on Jumalan voima... ... ...juutalaisille ensin, sitten kreikkalaisille´.

Kysymyksen loppuosa kuului:

"Kuinka on mahdollista, että Pietari ei tiennyt näistä lähetyskäskyistä kun meni Kesareaan Korneliuksen talolle? Onko nyt niin, että nämä lähetyskäskyn sanat eivät olisikaan Jeesuksen lausumia, sellaisina, kuin ne ovat nykyisissä muodossaan? Myös Paavali lähetysmatkoillaan ainakin aluksi näyttää lähes yksinomaan vierailevan juutalaisten synagogissa julistamassa Herran sanaa."

Vastaukseni kuului suurin piirtein seuraavasti:

Pietari kyllä oli Herran sanat kuulemassa, eikä varmaankaan ollut niitä unohtanut edes Korneliuksen kotiin menoonsa mennessä. Sen sijaan siitä, mitä Herran sanat tosiasiassa merkitsivät ja miten ne toteutuvat, siitä Pietari saattoi olla pitkään epätietoinen. Sen sijaan Matteuksen kertomasta perimätiedosta Luukas ei näytä kirjoittamansa tekstin perusteella tietävän mitään. Ehkä olisi kuitenkin enemmän oikeaan asuvaa todeta, että Luukas kyllä tiesi, mutta ei ollut tietävinään, eli, ei pitänyt Galileassakin tapahtuneita Herran ja oppilaiden keskinäisiä kohtaamisia maininnan arvoisena. Luukkaan mukaanhan oppilaiden tuli näet pysyä Jerusalemissa Hengen vuodatukseen asti. Matteuksen mukaan taas oppilaiden tuli mennä oitis Galileaan Herra kohtaamaan (26:32).

Tässä on selvää jännitettä Matteuksen ja Luukkaan välillä, etten sanoisi: `selvää ristiriitaa´, ja historialliset tapahtumat mielestäni todistavat Luukkaan perinnetiedon puolesta.

Edellä sanottu ei silti sulje pois sitä mahdollisuutta, että myös Matteuksenkin kertomalla on historiallista katetta. Osa oppilaista on varmaankin mennyt Galileaan ja kohdannut siellä Herran, mutta jostakin syystä Luukas ei ole halunnut tästä mitään mainita.

V. P. Seppälän munkki Serafimin nimiin kirjoitetussa, alkuvuosisatojen syyrialaista kristillisyyttä selostavassa kirjassa, nimeltään `Kerubin silmin`, onkin edellä sanottua valaiseva merkittävä maininta sivulla 23:

”Uuden testamentin historialliskriittisen tutkimuksen avulla on päädytty olettamaan, että Galilean alueella vaikutti radikaalia kääntymistä ja Herran seuraamista julistava liike, joka toimi ensimmäisinä vuosikymmeninä Jerusalemin alkuseurakunnan rinnalla ja käytännöstä riippumattomana.”

Onkin tietysti paljon ja rohkeasti sanottu, mutta edellä kerrotusta huolimatta Matteuksen evankeliumin perinne saattaa olla Galileassa annetun Herran lähetyskäskyn osalta kokonaan epähistoriallinen (28:16-20).

Juuri tähän tekstikohtaan sisältyvä kastekäskyn kolminaisuuskaava (siten ymmärrettynä ja toteutettuna kuin sitä yleensä ymmärretään ja toteutetaan) vain lisää koko tekstikohdan epähistoriallisuuden todennäköisyyttä. On siis mielestäni ainakin mahdollista, että koko käsky `kaikkien kansojen tekemisestä Jeesuksen opetuslapsiksi´ saattaa olla Matteuksen tekstin mukaisena epäperäinen. Ainakin se on epärealistinen: tässä armotalousajassa se ei toteudu.

Edellä sanottu käy vielä todennäköisemmäksi, jos sitä tarkastellaan Christensen - Göransson kirkkohistorian ensimmäinen osan sivujen 18-37 valossa.

Kirkkohistoria näet selvästi osoittaa näillä sivuillaan, että alkuseurakunta rajoitti lähetystyönsä vain juutalaisiin, eikä täten näyttänyt olevan ollenkaan tietoinen Matteuksen evankeliumin mukaisesta Herran käskystä tehdä kaikki kansat opetuslapsikseen. Lainaan kirkkohistorian sivulta 22 vain muutamat sanat näytteeksi:

"Se seikka että rajoituttiin juutalaisiin, tuli näkyviin myös kirkon lähetystyössä. Siinä käännyttiin ainoastaan juutalaisten puoleen. Tämä aiheutui epäilemättä Jeesuksen opetuslapsilleen antamista konkreettisista ohjeista, ja siitä, että ajateltiin pakanakansojen tekevän suuren pyhiinvaelluksen Jerusalemiin Jumalan valtakunnan saapuessa."

Kun Herran sitten avasi pakanakansoillekin uskon oven, aiheutti tämä myöhemmin muutoksen myös siihen kaavaan jota kastettaessa käytettiin.

Matteuksen evankeliumin selitysteoksessa, jonka professori Jukka Thurén on kirjoittanut, Thurén edellyttää Matteuksen evankeliumin alkuaan kirjoitetuksi hepreaksi (tai oikeammin arameaksi jota silloin nimitettiin hepreaksi).

Tämä alkuperäinen hepreaksi kirjoitettu Matteus tunnettiin "nasaretilaisevankeliumina", ja siitä oli käytössä sekä täysi, että myös karsittu muoto. Täyttä muotoa käyttivät ryhmä jota nimitettiin "nasaretilaisiksi", karsittua muotoa (josta oli poistettu alkuluvut) taas käyttivät ryhmä jota nimitettiin "ebioneiksi".

Thurén tuo julki, että alkuperäisestä Matteuksen evankeliumista eli hepreaksi kirjoitetusta nasaretilaisevankeliumista puuttui tuo "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" suoritettava kastekäsky. Tämä kastekäsky tuli tässä muodossaan kuvaan mukaan vasta siinä vaiheessa, kun tuo alkuaan hepreaksi kirjoitettu nasaretilaisevankeliumi käännettiin kreikaksi, eli nykyiseksi meille tutuksi Matteuksen evankeliumiksi.

Kolmikaavan muotoinen kastekäsky siis otettiin Thurénin mukaan käyttöön vasta pakanalähetyksen tarpeisiin, ja sitä perusteltiin nasaretilaisevankeliumista kreikan kielelle käännettyyn Matteuksen evankeliumiin kirjoitetuilla, kolmikaavan sisältävillä sanoilla, joita sanoja ei ollut tuossa heprean / arameankielisessä nasaretilaisevankeliumissa.

Mitä siis se todistaa, jos tuo Thurénin esittämä hypoteesi pitää paikkansa? Eikö se todista nimenomaan, ettei Herramme Jeesus ole suinkaan koskaan lausunut lähetyskäskynään noita mainittuja sanoja?

Kolmijäseninen kastekaava on siis syntynyt melkoisella varmuudella siten, kuten Aimo T. Nikolainen eräässä omassa tekstissään asian ilmaisi:

”Mutta samalla kun kristillinen kokemus ja ajattelu joutuivat painottamaan Jumalan työtä Jeesuksen. Poikansa, ja Pyhän Hengen kautta, syntyi myös tämä täyteläisempi kastekaava."

On siis ilmeisen selvää, että Jeesus on ylösnousemuksensa jälkeen antanut käskenyt ainoastaan saarnaamaan hänen nimessään hyvää uutista ja mielenmuutosta syntien anteeksi saamiseksi. Hän on käskenyt myös tekemään mielenmuutokseen suostuvat oppilaikseen, ja opettamaan heitä nimessään hänen käskyjensä pitämiseen.

Oppilaaksi tekemiseen kun oli kuulunut jo Herran lihassa vaelluksen aikana oppilaiksi suostuvien kastaminen, siitä ei tarvinnut erikseen mainita.

Lähetyskäskyn antamisen jälkeen tuli aikaisempaan kastekäytäntöön verrattuna lisää vain kastetoimituksen yhteydessä Jeesuksen nimen ääneen lausuminen. Herran Jeesuksen nimen ääneen lausuminen ja hänen nimeensä kastaminen tarkoitti Jeesuksen tunnustamista Herraksi.

Tästä Eduard Lohse kirjoitti osuvasti (jo 1983 suomeksi ilmestyneessä kirjassaan Uuden testamentin sanoma, sivulla 96):

"Alkukristillinen kaste edellyttää Johanneksen kastetta, ja jatkaa sitä kristillisesti tulkittuna. Tästä historiallisesta yhteydestä ei ole epäilystä. ... Kristillisen kasteen ja Johanneksen kasteen välinen yhteys näkyy siinä, että molemmat suoritetaan syntien anteeksiantamiseksi (Mark.1:4, par: Apt.2:38), joskin syntien anteeksiantamus ymmärrettiin eri tavoin. ... Kutsu kääntymykseen, vesikaste ja sanonta `syntien anteeksiantamiseksi` ovat siis yhteisiä Johanneksen kasteelle ja alkukristilliselle kasteelle. Sen sijaan kristillinen kaste erottuu Johanneksen kasteesta Jeesuksen nimen lausumisen, syntien anteeksiannon tässä ja nyt tapahtuvan omistamisen sekä hengen lahjan puolesta.

Näyttää siis siltä, että neljäs evankelista tarjoaa meille tässä historiallisesti luotettavan tiedon, jonka mukaan kristillinen kaste perustui jo Jeesuksen ja hänen opetuslastensa toimintaan, joka liittyi siihen läheiseen yhteyteen joka hänellä oli Johannes Kastajaan. Joka tapauksessa kaste on ollut alusta alkaen mukana kristillisessä uskossa ikään kuin porttina, josta kaikkien oli käytävä sisälle päästäkseen seurakunnan jäseniksi ja osallisiksi Kristuksessa olevasta pelastuksesta.

Luukkaan evankeliumista ja Apostolien teoista ilmenee, mitä Jeesus antoi oppilailleen julistamisen sisällöksi: ”Niin on kirjoitettu, että Kristus oli kärsivä ja kolmantena päivänä nouseva kuolleista, ja että mielenmuutosta ja syntien anteeksiantamusta on saarnattava hänen nimessään kaikille kansoille, alkaen Jerusalemista. Te olette kaiken tämän todistajia. …”

Näin opetuslapset toimivat ensimmäisinä vuosikymmeninä. He julistivat evankeliumia ja heidän sanomansa vastaan ottaneet he kastoivat Jeesuksen Kristuksen nimeen.

Kun kristityt myöhemmin näkivät aiheelliseksi laajentaa kasteen toimittamisen kaavaa siten, että myös itse Isä Jumala ja Pyhä Henki tulisivat kasteita toimitettaessa ääneen mainituiksi, ei ollut muuta mahdollisuutta kuin tyytyä kolmen yleisnimen mainitsemiseen, eli Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen.

Justinus Marttyyrin tekstit nimittäin todistavat, ettei heillä ollut nimeä Isälle Jumalalle.

Justinuksen ensimmäisen apologian kohdasta 61: 10 -13 on luettavissa seuraavaa:

”Jotta emme pysyisi pakon ja tietämättömyyden lapsina, vaan tulisimme vapaan valinnan ja tiedon lapsiksi ja jotta saisimme aiemmin tekemämme synnit anteeksi vedessä, syntejään katuvan ja uudestisyntymistä odottavan avuksi kutsutaan nimeltä Jumalaa, kaikkeuden Isää ja Valtiasta.

Se, joka johdattaa kastettavan peseytymään, kutsuu yksin tätä nimeä. Kukaan ei kykene antamaan nimeä sanoin ilmaisemattomalle Jumalalle; jos joku julkenisikin väittää sellaisen olevan olemassa, hän osoittaisi olevansa parantumaton hullu. Tätä pesua kutsutaan valaistumiseksi, koska nämä asiat oppineet ihmiset ovat valaistuneet mieleltään.

Niin valaistunut pestään Jeesuksen Kristuksen, Pontius Pilatuksen aikana ristiinnaulitun nimessä sekä Pyhän Hengen nimessä, joka on profeettojen kautta ennalta julistanut kaiken tästä Jeesuksesta.”

Justinoksen toisen apologian kohdassa 6: 1 – 5 kerrotaan lisäksi seuraavaa:

”Kaikkeuden Isällä ei kuitenkaan ole nimeä, koska hän on syntymätön. Nimen antaja on vanhempi kuin se, jota kutsutaan jollakin nimellä. ”Isä”, ”Jumala”, ”Luoja”, ”Herra” ja ”Valtias” eivät ole nimiä, vaan hänen hyvistä töistään ja teoistaan johdettuja puhuttelumuotoja.

Hänen Poikansa, jota yksinomaan ja oikeutetusti sanotaan ”Pojaksi”, on Sana, joka oli Jumalan kanssa ja syntyi ennen luomakuntaa, kun tämä alussa hänen kauttaan loi ja pani kaiken järjestykseen. ”Kristus” hän on siksi, että hänet on voideltu, ja että Jumalan sanotaan panneen kaiken järjestykseen hänen kauttaan.

Tällä nimellä on myös tuntematon merkitys, samoin kuin puhuttelumuoto ”Jumala” ei ole nimi, vaan ihmisluontoon istutettu käsitys vaikeasti selitettävästä asiasta.” Myös ”Jeesuksella”, joka on sekä ihminen että pelastaja, on nimi ja merkitys, Kuten on todettu, hän sikisi ja tuli ihmiseksi Jumalan ja Isän tahdon mukaan uskovien ihmisten vuoksi ja pahojen henkien tuhoamiseksi. …”

Lopuksi:

Ottamatta tässä välissä sen enempää kantaa alkuperäisessä kastekaavassa lausuttujen sanojen, eli sanojen: "Herran Jeesuksen nimeen" vaihtamisen oikeutuksesta sanoiksi "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen", sopii silti toistaa Esko Haavan kirjasta (sivulta 296) muutama virke:

”Apostolisessa tervehdyksessä esiintyy Isä Jumala ja Herra Jeesus ja Pyhä Henki ( 2 Kor 13:13) . Johannes-traditiossa on Hengen asema Isän ja Pojan rinnalla niinikään kiistämätön (Joh 16:7). Ei ole sen vuoksi ihme, että kasteen toimittaminen Jeesuksen nimeen, johon toimitukseen liittyi Pyhän Hengen lahjan saaminen (Apt. 2:38), saattoi vaihtua kasteeksi Pyhän Kolminaisuuden nimeen. Niin sanotaan tapahtuneen ensiksi Syyriassa, mihin myös Mt:n ja Didakhen yhtäpitävyys asiassa viittaa (Did 7:1).”

*

Lopuksi vielä parin tärkeän näkemyksen toistoa.

Eräät uskovien vesikasteen kannalla olevat kristilliset ryhmät eivät tunnusta oikeassa uskossa olevaksi ketään kristityksi tunnustautuvaa, ellei häntä ole uskoon tulonsa yhteydessä tai uskoon tulonsa jälkeen kastettu veteen upottamalla. Heidän kantaansa kuvaa oivallisesti erään saarnaajan minulle lähetetyssä kirjeessä esittämä kommentti, joka kuului:

"...sellainen on väärää, epäraamatullista opetusta, jos opetetaan jonkun olevan raamatullisessa uskossa ennen vesikastetta. Mikäli Raamattu tuntee sellaisen käsitteen, kuin on tuo nyt sinunkin opetuksesi mukainen KASTAMATON KRISTITTY -käsite, niin minäkin alan sitä oppia opettaa."

Minä kuitenkin vastaan ja väitän, ettei kukaan kristitty ole todellisuudessa suinkaan "kastamaton kristitty", jos hän nimittäin todella on kristitty.

Kristuksen ruumiin jäsenyyteen kastaminen tapahtuu näet Hengessä (1. Kor.12:13), jonka kastamisen ylösnoussut Herramme itse suorittaa.

Tämä Hengen kaste kuuluu apostoli Paavalin opetuksen mukaan "uudestisyntymisen kylvyn" eli vesikasteen yhteyteen, mutta tarkoittaa tosiasiassa pelastuskokemuksen yhteydessä koettavaa Pyhän Hengen runsasta vuodatusta parhaillaan pelastettavaan ja vanhurskautettavaan henkilöön (Tiitus 3:4-7).

Tämän Hengen uudistuksen ja Hengen kasteen monet kirkonpiirin lapsikasteperinteeseen sidoksissa olevat uskovat ovat kertoneet kokeneensa, joten he eivät mielestäni suinkaan ole "kastamattomia kristittyjä".

Yritän selvittää tätä asiaa jatkossa vielä tarkemmin. Siksi tärkeäksi näet koen tämän yritykseni saada oikaistuksi eräitä raittiiseen ja oikeaan kristillisyyteen tässä kysymyksessä.

Ennen selvitystä on syytä asettaa esiin tämä mielipiteiden vastakkainasettelu kärjistettynä.

Toisella puolella ovat jyrkän baptistisen vesikastenäkemyksen omaksuneet, jotka useiden kirkonpiirin uskovien kokemuksista huolimatta sanovat, etteivät nämä ole oikeita kristittyjä, koska näitä ei ole kastettu Raamatun opetuksen mukaisella kristillisellä vesikasteella upottamalla.

Jos tämä väite on totta kirkonpiirin uskovien kohdalla, silloin saman väitteen täytyy olla totta kaikkien historian kertomien kristillisten herätysten jäsenten kohdalla, joista esimerkiksi Juhani Kuosmanenkin kirjassaan "Herätyksen historia" kertoo.

Mainittakoon tässä yhteydessä Kuosmasen suorittamasta laskutoimituksesta, jonka mukaan suurin osa herätyksistä on toteutunut uskovien kastetta tuntemattomien uskovien keskuudessa. Kaikki nämä herätykset ovat siis jyrkän baptistisen tulkinnan mukaan olleet vain petosta ja harhaa, koska heidän toiminnastaan on puuttunut Raamatun opettama, uskoontulon yhteydessä toimitettava vesikaste upottamalla.

Toisella puolella on omakin kokemukseni siitä, miten koin Hengen kasteen omalla kohdallani 8.1.1962. tai oikeammin 8 ja 9 päivän välisenä yönä, noin kello kahden aikaan. Se oli niin mahtava kokemus, että se vei unet silmistäni moneksi yöksi. En moneen yöhön kyennyt yrityksistä huolimatta kunnolla nukkumaan, kun Herran läsnäolo ja Hengen kirkkaus jopa tuntui kasvoissa, ja syvällä sisimmässänikin koin Pyhän Hengen läsnäolon, joka täytti minut sanoinkuvaamattomalla riemulla ja rauhalla Kristuksessa.

Tosin minä sain tämän Hengen kasteeni vedellä kastamiseni jälkeen (8.1.1962 minut näet kastettiin vedessä upottamalla), mutta sen aitoutta ei kukaan koskaan tule saamaan minua epäilemään, siksi valtava kokemus se oli.

Tiedän, että ylösnoussut Kristus toimi siinä kasteessa minun kastajanani, ja se oli se minun todellinen kasteeni Kristukseen, ei suinkaan sitä edeltänyt vesikaste, joka sekin kyllä suoritettiin Herramme Jeesuksen nimeen.

Kun nyt kirkonpiirin uskovat ja useat muutkin uskovien upotuskasteen vesikastekäytäntöä vierastavat uskovat kertovat minulle kokeneensa Hengen uudistuksen ja Hengen kasteen omalla kohdallaan, ja vieläpä aivan samoin kokemuksin ja seuraamuksin kuin minä itsekin sen aikoinani koin, tuleeko minun siis epäillä heidän kokemuksensa totuudenmukaisuutta tai aitoutta?

Tuleeko minun tehdä tyhjäksi heidän kokemuksensa, siitä syystä, ettei heitä ole kastettu oikealla Raamatun opetuksen mukaisella vesikasteen vedellä, ennen tätä kokemaansa Hengen kastetta?

Ei, en saata tehdä heidän kokemustaan tyhjäksi, yhtä vähän kuin Pietarin mukana kulkeneet ympärileikatut uskovat saattoivat tehdä tyhjäksi Korneliuksen perheväen kokemusta, vaikka tämäkin väki kastettiin Hengellä, vaikkei heitä oltu edellä kastettukaan vedellä. Apostolien tekojen kertoma tapaus on luku 10, jakeet 44-48.

Entä, jos joku Korneliuksen väestä olisikin kieltäytynyt ottamasta vastaan vesikastetta henkikasteensa jälkeen. Olisiko tämä kieltäytyminen tehnyt jollakin tavalla tyhjäksi tai mitätöinyt heidän edellä kokemansa henkikastekokemuksen?

Vastaan, että ei suinkaan, sillä Hengen kasteen heille suoritti itse Herra Jeesus, joka on ainoa Hengellä kastaja, eikä hänen suorittamiaan henkikasteita voida edes vesikasteen puuttumisen perusteella mitätöidä.

Kun meidän päiviemme kirkonpiirin uskovat eivät ehkä ymmärrä ottaa vastaan oikeaa upotuskastetta vedellä senkään jälkeen, vaikka ovatkin saaneet vastaanottaa Herralta Hengen kasteen, tekeekö tämä oikealla vesikasteen vedellä kastamattomuus heidän kohdallaan henkikasteen mitättömäksi?

Ei, ei suinkaan. Ei Herramme Jeesuksen tekoja voida mitätöidä heidänkään kohdallaan, ja jos yritetään mitätöidä, silloin soditaan itse Herraa vastaan.

Entä, pitääkö minun epäillä kirkonpiirin uskovien henkikastekokemuksen aitoutta, eli sitä, onko Herra itse ollut henkikastetta todella heille antamassa?

En voi heidän kokemuksensa aitoutta epäillä, sillä siksi monien heidän joukostaan olen kuullut puhuvan aidoilla uusilla kielillä, ja käyttävän aidosti muitakin Hengen lahjoja, että epäileminen on täysin mahdotonta. En voi epäillä heidän kokemuksensa aitoutta, kuten en voi epäillä omankaan kokemukseni aitoutta.

Mutta mitä se merkitsee, jos heidän kokemuksensa on aito? Sehän merkitsee silloin vääjäämättä sitä, että Herra itse on kastanut heidät oman seurakuntaruumiinsa jäseniksi, sillä Kristuksen ruumiin jäsenyyteen kastaminen tapahtuu Raamatun opetuksen mukaan nimenomaan Hengellä kastamalla.

Mikä siis on todellinen vastakkainasettelu tässä kysymyksessä? Toisella puolella ovat jyrkän linjan uskoon tulleiden upotuskastajat samanmielisineen, jotka eivät tunnusta näiden kirkonpiirin veljien ja sisarten kuulumista Herran seurakuntaruumiiseen (heidän ilmiselvästi aidosta Pyhän Hengen kastekokemuksestaan huolimatta) koska heidän kohdallaan heiltä puuttuu oikea raamatullinen vesikaste.

Toisella puolella on näiden kirkonpiirin kristittyjen todistuksien ilmiselvästi sisältämä kokemuksen aitous, + itse Herran heistä Pyhän Hengen vuodatuksen kautta antama todistus. Tämä itse Herran antama todistus on painoarvoltaan kaikkein merkittävin ja suurin.

Ketä minun siis on uskominen? Viime kädessä vastakkainasettelu yksinkertaistuu asetelmaksi: jyrkän linjan baptistien näkemykset ja väitteet, Herran itsensä antamaa todistusta vastaan.

Ei, kyllä jyrkän linjan baptistisen uskovien kasteen kannattajien väitteiden täytyy mitätöityä itse Herran antaman todistuksen tieltä.

Kyllä minun on uskottava Herran antamaa todistusta, ja pidettävä jyrkän linjan baptisti- näkemyksen omaksuneita erehtyneinä.

Jyrkän linjan baptistikastajat ovat siis tässä kysymyksessä ilmiselvästi erehtyneet siinä, että he kieltävät aivan oikeilta kirkonpiirin uskonsisariltaan ja veljiltään oikeina kristittyinä olemisen oikeuden.

Johtopäätös on, että baptistikastajien on täytynyt jollakin tapaa tulkita väärin "uskovien kasteen" toimittamisen tärkeys, koska ilmiselvästi itse Herrakaan ei ole heidän kanssaan tästä asiasta samaa mieltä.

Jos näet Herra olisi heidän kanssaan samaa mieltä, silloin hän ei voisi kastaa henkikasteen välityksellä keitään muita oman seurakuntaruumiinsa jäseniksi, kuin ainoastaan uskovien upotuskasteella kastettuja.

Seuraavaksi tutkimmekin, mikä on se jyrkän linjan baptistikastajien tulkintavirhe, josta tämä heidän erehdyksensä johtuu.

Olen jo aikaisemmin viitannut niihin Uuden testamentin kohtiin jotka sisältävät alkukristillisen kastetapahtuman merkityksen selitystä. Kastettavan taholta kastettaessa pyydetään Jumalalta hyvää omaatuntoa. Kastettaessa toimitetaan Kristuksen ympärileikkaus, jonka tosiasiallisena sisältönä on kastettavan suostuminen ja samaistuminen Kristuksen kuolemaan, "lihan ruumiin poisriisumiseen", eli mielenmuutokseen ja parannukseen suostuminen, mutta myös ylösnousemus, eli alkaminen vastedes vaeltamaan uudessa elämässä Kristuksen askelissa.

Kaikki tämä sisältyi siihen uskonratkaisuun, johon kasteen vastaanottaja häntä kastettaessa sitoutui.

Siksi myös vesikasteen velvoitteeseen soveltui täysin se ympärileikkauksen mitätöityminen tai toteutuminen, jota Paavali Roomalaiskirjeensä toisessa luvussa opettaa.

Kuten oikea ympärileikkauskin tapahtuu tosiasiassa "asenteissa", "sydämessä", samoin oikea kristillinen kastekin, eli kasteen velvoitteeseen sitoutuminen tapahtuu tosiasiassa "sydämessä", "asenteissa", ja ulkoinen kastetoimitus on vain sisäisen tapahtuman vertauskuva ja ilmentymä.

Eräs edesmennyt kristillinen opettaja onkin opettanut todellisen kasteen merkityksestä seuraavaa:

"Apostoli puhuu niille, jotka ovat Kristuksen jäseniä. Hän sanoo: `Ettekö tiedä, että me kaikki, jotka olemme kastetut Kristukseen Jeesukseen...´

Pysähdymme tähän huomauttaaksemme, ettei hän sano, että, me kaikki, jotka olemme vedellä pirskotetut, tai kaikki me, jotka olemme upotetut veteen, vaan..., kaikki me jotka olemme kastetut (= upotetut) Kristukseen Jeesukseen.

Mitä merkitsee olla upotettu Kristukseen Jeesukseen? ...

Miten liitymme Kristuksen ruumiiseen? Apostoli vastaa, että meidät kastetaan siihen, ja niin muodoin meidät lasketaan nyt Herramme jäseniksi hänen ollessaan päänämme, jäseniksi seurakunnassa joka on Kristuksen ruumis.

Mutta tutkistelkaamme erityisesti, minkä toimituksen kautta meistä tuli jäseniä Kristuksessa.

Apostoli vastaa kysymykseen lähinnä seuraavilla sanoilla: `Me kaikki, jotka olemme kastetut Kristukseen Jeesukseen, olemme hänen kuolemaansa kastetut´.

Hän ei sanallakaan mainitse, että olemme kastetut Kristukseen vedessä kastamisen kautta.

Ei, ei! Miten selvää onkaan, että vaikka meitä kastettaisiin tuhat kertaa vedessä, se ei tekisi meitä Kristuksen ruumiin jäseniksi.

Mutta omaksuen apostolin esityksen, näemme, että meidän yhdistymisemme Kristuksen kanssa, meidän jäsenyytemme hänen seurakunnassaan eli ekkleesiassaan, jonka jäsenten nimet ovat kirjoitetut taivaissa, johtuu siitä ajasta, jolloin me tulimme kastetuiksi hänen kuolemaansa.

Mutta milloin ja miten tulimme kastetuiksi hänen kuolemaansa?

Me vastaamme, että tämä kaste Herran kuolemaan, tämä oman lihamme hautaaminen, jonka seurauksena oli liittyminen häneen hänen ruumiinsa jäseninä, uusina luomuksina, tapahtui sinä silmänräpäyksenä, jolloin kokonaan jätimme tahtomme hänelle...

Tätä hautaamisen hetkeä eli tahtomme upottamista Kristuksen tahtoon seuraa sikiytymisemme uuteen elämään, uuteen luontoon.

Ne, jotka tunnustavat kasteen olevan tarkoitetun uskovaisille ja ettei toinen henkilö voi uskoa toisen puolesta, hylkäävät lapsikasteen Raamatun vastaisena. Sen lisäksi nämä ihmiset yleensä pitävät kiinni siitä, että veteen upottaminen on ainoa kaste, jonka Herra ja apostolit määräsivät. ...

Niistä, jotka käyttävät upottamista taaksepäin, mainitsemme kaksi lahkoa, `baptistit´ ja `opetuslapset´...

Opetuslapset ajattelevat, että kaste, (upottaminen veteen), tapahtuu syntien anteeksi antamiseksi, ja että ne, joita ei ole upotettu veteen, ovat vielä synneissään, ja ovat `vihan lapsia.´

Tämä käsitys asiasta sulkee pois ihmiskunnan suuren enemmistön,... ja jopa sellaiset, jotka tunnustautuvat kristityiksi, melkein kaikista lahkoista,... metodistit, presbyteeriläiset, luterilaiset, episkopaalit, ynnä muut lasketaan siten syntisiksi,...

Me emme voi hyväksyä tätä käsitystä kasteesta oikeana, koska meistä se ei näytä Raamatun mukaiselta eikä järkevältä. Emme voi uskoa Herran tehneen sukumme iankaikkista onnea riippuvaiseksi jonkin tuollaisen järjestelyn tuntemisesta, tai tottelevaisuudesta sitä kohtaan.

Kun ystävämme baptistit yhtä innokkaasti puolustavat veteen upottamista ainoana kasteena, he asettavat samalla aivan toisenlaiset vaatimukset sen vaikutuksiin nähden.

He kieltävät sen olevan syntien anteeksi saamiseksi, sanoen, että se voidaan ottaa vastaan ainoastaan uskon kautta Vapahtajaan, Jeesukseen Kristukseen.

He kuitenkin pitävät kastetta ovena seurakuntaan, ja että ainoastaan ne, jotka upotetaan, todellisesti astuvat seurakunnan yhteyteen, ja ettei muiden pidä odottaa saavansa niitä etuja ja siunauksia, jotka kuuluvat seurakunnalle, enempää nykyisessä kuin tulevassakaan elämässä.

Yhtäpitävästi tämän ajatuksen kanssa kieltäytyvät baptistit yleensä ottamasta ehtoollispöytään sellaista, joka ei ole veteen upotettu, sanoen ehtoollisen olevan ainoastaan seurakuntaa eikä maailmaa varten, ja ettei kukaan, joka ei ole tullut sisälle vesikasteen oven kautta, kuulu seurakuntaan.

Kristillinen kaste on uskovaisen upottaminen veteen Isän, Pojan, ja Pyhän hengen nimeen, mikään muu ei kelpaa kasteeksi. Baptistiseurakunnat ovat ainoat olemassaolevat kristityt seurakunnat. Pedobaptisteilla (= lapsenkastajilla) ei ole minkäänlaista oikeutta Herran ehtoolliseen. ...

Jos baptistien oppi olisi oikea, siitä seuraa, että kaikki toisten kristillisten lahkojen jäsenet, joita ei ole upotettu veteen, ovat pettäneet itsensä, missä merkityksessä tahansa he ovat ajatelleetkin kuuluvansa Kristuksen seurakuntaan.

Ystävämme baptistit sanovat, että koska upottaminen on ovi seurakuntaan, ei kukaan, jota ei ole upotettu, voi olla Kristuksen seurakunnassa tai kuulua seurakuntaan, joka on Kristuksen ruumis.

Mutta mitä se merkitsisi, jos tämä baptistien oppi olisi oikea? Se merkitsisi, että ainoastaan upotetut henkilöt voivat pelastua, ja että kaikki muut kaikista lahkoista...tulisivat kadotetuiksi.

Olemme pakotetut eroamaan kaikista edellisistä, koska ne ovat epätäydellisiä inhimillisiä oppeja, joiden epäjohdonmukaisuus ilmenee selvästi. ...

Emme voi myöntää, että opetuslasten lahko, enempää kuin baptistienkaan, tai molemmat yhdessä, muodostaisivat elävän Jumalan seurakunnan, joiden nimet ovat elämän kirjassa, käsittäen kaikki heidän upotetut jäsenensä, ja sulkien pois kaikki muiden lahkojen upottamattomat.

Meidän on laskettava ystävämme baptistit ja opetuslapset ystäviemme presbyteerien, medotistien, luterilaisten, episkopaalien ja katolilaisten joukkoon, osiksi yleisestä kristikunnasta, jota toisin paikoin Raamatussa nimitetään Baabeliksi.

Olemme edellä tarkastelleet erilaisia vesikasteita, jotka ovat kristittyjen keskuudessa vallalla, ja jotka melkein yleisesti käsitetään väärin oikeaksi kasteeksi. ...

Todellinen oikea kaste on ovi totiseen seurakuntaan, sillä ei kukaan voi tulla tunnustetuksi ja merkityksi jäseneksi seurakuntaan, Kristuksen ruumiiseen, ja sellaisena saada nimeänsä kirjoitetuksi taivaassa, ilman, että on ensin käynyt läpi tahdon ja sydämen kasteen kuolemaan Kristuksen kanssa, ja siten tullut asetetuksi hänen seurakuntansa jäsenyyteen.

Meidän on sentähden iloittava sellaisten kanssa, jotka ovat löytäneet ja tulleet osallisiksi oikeasta kasteesta, ja me onnittelemme heitä siitä totuudesta, että on paljoa parempi nähdä ja olla osallinen oikeasta kasteesta, näkemättä vertauskuvaa, kuin jos näkisi vertauskuvan ja olisi sokea oikealle kasteelle.

Tämän tähden emme, vaikka kuinkakin korkealle asetamme vesikasteen, voi perustaa kristillistä yhteyttä siihen, vaan ainoastaan oikeaan kuoleman kasteeseen Kristuksen kanssa.

Kaikki ne, jotka sen tähden tunnustavat Herran Lunastajakseen sekä sydämen ja elämän täydellisen vihkiytymisen hänelle, tunnustamme veljiksi Kristuksessa Jeesuksessa, jäseniksi seurakunnassa (ekkleesiassa), joiden nimet ovat kirjoitetut taivaassa, uusiksi luomuksiksi Kristuksessa, olkootpa sitten luonnollisen syntymän kautta juutalaisia, pakanoita, orjia tai vapaita, miehiä tai naisia, vedessä kastettuja tai vedessä kastamattomia."

Tähän loppui tämän edesmenneen uskonveljen kasteopetuksen lainaus.

Vaikka hän ilmaisikin opetuksensa meille suomalaisille hiukan oudoilla käsitteillä, hän on silti selvästi tavoittanut itse asian, eli asioiden oikean tärkeysjärjestyksen.

Olenkin aivan varma, että meidän Herramme Jeesus tulkitsee asioiden tärkeysjärjestyksen aivan samoin, sillä muuten hän ei voisi vuodattaa Henkeään uskovien upotuskasteella kastamattomien ylle, kuten hän nyt tekee.

Teidän erehdyksenne, jyrkkälinjabaptistit on siinä, että annatte uskovien vesikasteelle liian tärkeän ja suuren merkityksen, tärkeämmän merkityksen kuin itse Herra, ettekä näe tärkeäksi asian takana olevaa hengellistä todellisuutta, jonka puolestaan Herra näkee tärkeäksi, ja joka kuitenkin on asian ydin.

Tämä ydin, eli vesikasteen todellinen merkitys voidaan näet löytää ja täyttää ilman itse toimitustakin. Ette näe "metsää puilta" tai pitäisikö sanoa, "puita metsältä", ja tästä syystä eksytte.

Tässä yhteydessä sopinee muistuttaa lukijoita myös Pelastusarmeijan olemassaolosta, jonka jäsenet ovat panneet järjestössään sivuun sekä kasteitten suorittamisen, kuten myös ehtoollisten nauttimisen. Kasteesta puheen ollen, he eivät pidä aitona eivätkä sitovana lähetyskäskyn antamisen yhteydessä annettua vesikasteitten toimittamista. Kasteitten sijasta he toimittavat uskoon tulleille jäsenilleen juhlavan vihkimyksen pelastussotilaiksi yhteyteensä, ja katsovat tämän vihkimyksen, joissa vihittävät sitoutuvat kristilliseen vaellukseen, korvaavan täysin toisten uskonsuuntien vesikasteitten toimitukset. Tuskin kukaan kieltää sitä tosiasiaa, että myös Pelastusarmeijan toiminnassa toimii uudestisyntyneitä ja Pyhästä Hengestä osallisia kristittyjä, ja järjestön toiminnassa myös itse Herramme on mukana.

Minä olen myös löytänyt käsitteen, jota mielelläni viljelen, koska se on niin hyvin todellisuutta kuvaava. Tämä käsite on nimeltään "näennäisraamatullisuus".

Uskovat monissa piireissä ovat kovin näennäisraamatullisia, eli kaikki on saatettu järjestää Raamatun kirjaimen mukaan, ja kuitenkin sisällöstä saattaa puuttua se tärkein, Henki. Tässäkin saattaa toteutua se Herramme sana "Kirjain kuolettaa mutta Henki tekee eläväksi."

Todellinen raamatullisuus on jotakin toista kuin näennäisraamatullisuus. Näennäisraamatullisuus on usein selvässä ristiriidassa itse Herran näkemysten ja toimintojen kanssa.

Edellä sanotusta huolimatta yhdyn silti sydämmestäni baptistisaarnaaja H. Spurgeonin kirjasta `Sielujen voittaja´ löytyvään ajatukseen, joka muistikuvani mukaan kuului suurin piirtein seuraavasti:

"Uskollisuudesta Herran säädöksiä kohtaan tahdomme ponnistella aika lailla, tehdäksemme sylilasten kastajasta uskoon tulleiden kastajan."

*

"Kaikilla todella valistuneilla kristityillä, uskonsuuntaan katsomatta, on se ymmärrys, että alkuperäistä kristillistä vesikastetta ei suinkaan alkuaan suoritettu sanat: ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” ääneen lausuen. Sen sijaan lausuttiin sanat: ”Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeen”.

Kun kastekaavan sisältöä laajennettiin, eli kolminaisuusopin mukainen kastekaava joskus ensimmäisen ja toisen kristillisen vuosisadan vaihteessa otettiin käyttöön, sen käyttö syrjäytti vähitellen alkuperäisen, vain Herramme Jeesus Messiaan nimeen suoritetun kastekäytännön.

Silti Jeesuksen nimeen kastaminen säilyi myös Matteuksen evankeliumin kastekaavaan tehdyn muutoksen jälkeen, jolloi Jeesuksen arameaksi lausumat, ja Matteuksen evankeliumiin kreikan kielisiksi käännetyt sanat "en too onomati muu" (merkiten: minun nimessäni) poistettiin evankeliumin tekstistä, ja tilalle kirjoitettiin seuraavat kreikankieliset sanat: "baptidzontes autuus eis to onoma tuu patros kai tuu hyiuu kai tuu hagiuu pneumatos", (merkiten: kastavina heitä nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen).

Vaikka Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyyn Jeesuksen lausumat sanat oli näin muutettu, silti Jeesuksen nimeen kastaminen säilyi delleen kasteakteissa täysin hyväksyttävässä ja oikeassa käytössä, kuten Hippolytoksen kirkkojärjestyksen talteen kirjoitettu kastekaava

selvästi osoittaa.

Tällöin näet Matteuksen evankeliumin kolminaisuuskaavan mukaisessa kastekaavassa ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” esiintyvä ”nimeen”- sana ymmärrettiin kolmea eri kysymyksen esittämistä koskevaksi, vaikka se itse kreikankielisessä evankeliumin tekstissä esiintyykin yksikössä.

Tämä ilmenee Hippolytoksen kirkkojärjestyksen mukaisesta kastekaavasta, jota olen jossain jo edellä lainannut, ja joka alkuaan kirjoitettiin jo 200- luvun alkuvuosina tai vuosikymmeninä nykyiseen muotoonsa.

Kirkkojärjestyksen pykälä 21 joka kuvaa ”pyhän kasteen toimittamista”, kertoo kastettavien kastamisesta seuraavaa:

”Tällä tavalla tulee hänet (= kastettava) lähettää vaatteetta (= alastomana) veden luona seisovan piispan tai papin luo, joka sitten toimittaa kasteen. Diakoni laskeutukoon samalla tavalla (veteen) hänen kanssaan.

Kun kastettava on laskeutunut veteen, kasteen toimittaja asettakoon kätensä hänen ylleen ja sanokoon näin:

`Uskotko Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen?´ Ja kastettava sanokoon: `Uskon´. Ja heti pappi pankoon kätensä tämän pään päälle ja kastakoon hänet.

Sen jälkeen papin tulee sanoa:

`Uskotko Kristukseen Jeesukseen, Jumalan Poikaan, joka on syntynyt Pyhästä Hengestä ja Neitsyt Mariasta, ristiinnaulittu Pontius Pilatuksen aikana, kuollut ja haudattu, noussut kuolleista kolmantena päivänä, elävänä kuolleiden joukosta, noussut ylös taivaisiin, istuu

Isän oikealla puolella ja on tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita?´

Ja kun kastettava on sanonut `uskon´, hänet kastettakoon toisen kerran. Pappi sanokoon edelleen:

`Uskotko Pyhään Henkeen ja pyhän kirkon ja ruumiin ylösnousemukseen?´ Kastettava sanokoon: `Uskon´. Ja niin hänet kastettakoon kolmannen kerran.”

(Hippolytoksen kirkkojärjestyksen koko kastamista koskeva teksti on luettavissa esimerkiksi Antti Laadon kirjasta, nimeltään: ”Kaste kirkon alkuaikoina”, sivulta 9. sivulle 20.)

Kommenttini edelle lainatun johdosta:

Lienee selvää, että jos Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen kastaminen ymmärretään siten toteutettavaksi, miten se on ymmärretty ja kastamiset toteutettu tässä edelle lainatussa Hippolytoksen kirkkojärjestyksen ”Pyhän kasteen toimittamista” koskevassa ohjeessa, ei ole

mielestäni ollenkaan epäselvää, etteikö myös Jeesuksen Kristuksen nimeen kastaminen tällä tavalla toimittaessa olisi toteutunut ja täysin pätevä.

Herramme Jeesus Messiaan nimi lausuttiin näet kasteen toimittajan kysymyksessä ääneen, ja kun kastettava toistamiseen vastaa uskovansa kastajan julki lausumaan kysymykseen, koskien tällä kertaa uskoa Herramme nimeen ja historiaan, hänet painettiin veteen kastajan

toimesta toisen kerran.

Valitettavasti kirkot eivät enää pitkään aikaan ole noudattaneet tämän Hippolytoksen kirkkojärjestyksen kastetta koskevaa ohjetta, vaan ovat tyytyneet vain lausumaan sanat: ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”, samalla kun ovat painaneet kastettavan kolmasti veden alle,

tai kauhoneet hänen päähänsä kolme papillista kämmenellistä vettä.

Raimo Poutiainen

Siirry seuraavaan tekstiin: ” http://koti.mbnet.fi/rape1941/pyhhena.htm ”

*