Pekka Toivanen ja Heikki Piiparinen

PUNAISTEN JA VALKOISTEN SOTA LAPPEENRANNASSA 1918

Vastakkainasetelman mallit luodaan

 Poliittiset vastakkaisuudet niin Lappeenrannassa kuin koko maassa kärjistyivät suhtautumisessa vuoden 1899 helmikuun manifestiin. Tuolloin ns. porvarillisissa piireissä tapahtui pesäero ns. vanhasuomalaisten eli myöntyvyyslinjan ja nuorsuomalaisten eli perustuslaillisten kesken. Vuoden 1903 Forssan kokouksessa perustivat työväenyhdistykset Suomen sosialidemokraattisen puolueen ja samassa yhteydessä kannanottojaan jyrkentäneen työväenliikkeen sisällä oli joillakin taipumusta kumouksellisuuteen. Kansallisissa kysymyksissä työväenliike oli lähellä perustuslaillisten eli nuorsuomalaisten näkökantoja.  

Kansallisen vastakkainasettelun malli syntyi kuitenkin vasta suurlakossa, joka Lappeenrannassa alkoi 30. lokakuuta 1905. 

Jo saman vuoden talvella eli 1903 vaatimuksina esitetyt yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, 8-tuntinen työpäivä ja kieltolaki olivat toistuneet sittemmin koko vuoden ajan, mutta yleislakon "suuressa kansalaiskokouksessa" 1.11.1905 Lappeenrannan rantatorilla sävy oli jo tiukempi. Lauritsalan ja Kaukaan työväki saapui Lappeenrannan työväen kanssa rantatorille marssien torvisoittokunnan tahdittaessa marseljeesi marssia soittaen. Varsinainen kokous aloitettiin virrellä Jumala ompi linnamme. Kokouksessa hyväksyttiin viisi pontta: Myötätunto Venäjän vapausliikkeelle, Suomen silloisen hallituksen välitön ero, Laittomasti asetettujen virkamiesten välitön erottaminen, Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja seitsenhenkisen Toimikunnan asettaminen. Kansalaiskokousten sarja jatkui aina 8.11.1905 saakka. Edellispäivänä eli 7.11.1905 oli saatu tietää 4.11.1905 annetun manifestin sisältö, jolla koko joukko laittomia asetuksia lakkautettiin.12-jäseniseksi kasvaneen toimikunnan johtaja maisteri A. Th. Sahlgren esitti kansalaiskokouksessa suurlakon lopettamista, mihin yksimielisesti suostuttiinkin. 

Suurlakon lopettajaiskokouksesta muodostui lopulta vedenjakaja lakon aikana jo hahmottuneiden suuntalinjojen välille. Nuorsuomalaismies maisteri C. G. Swahn korosti puheessaan suurlakon saavutuksia, jolloin työväestön edustaja työmies Korhonen halusi selvittää lähemmin sosialismin periaatteita. Tämä ei lakossa tavoitteensa saavuttaneille sopinut, vaan he vastasivat laulamalla yhteisesti Maamme-laulun ja poistuivat paikalta. Työväenyhdistysten jäsenet jäivät paikalle ja päättivät osaltaan tilaisuuden Työväenmarssiin.

Työväen järjestyskaartit eli punakaartit perustetaan

Käydyn lakon kokemusten perusteella työväenyhdistysten sisällä nähtiin tarpeellisiksi erityisten kansalliskaartien eli järjestyskaartien perustaminen. Näitä perustettiin vuodenvaihteessa Lappeenrannan, Lauritsalan ja Kaukaan työväenyhdistyksiin. Kansalliskaartien esiintyessä 21.1.1906 järjestetyssä mielenosoituksessa kauppatorilla niistä käytettiin jo punakaartin nimitystä. Tämän jälkeen helmikuun kokouksissa pohdittiin kirkon ja sosialismin välisen suhteen ohella punakaartien tarkoitusta. Punakaartien muodostaman järjestyskaartin luonnetta kuvaa niiden yhteyksien säilyminen nuorsuomalaisiin eli perustuslaillisiin. Tästä esimerkkinä oli viimeksi mainittujen merkittävimmän hahmon, maisteri Axel Theodor Sahlgrenin esiintyminen keskustelukokouksissa ja puhujana työväenyhdistyksen juhlasalin hyväksi pidetyissä arpajaisissa. Se osoittanee selvimmin ryhmien tavoitteiden tiettyä yhtäläisyyttä tässä vaiheessa. Työläisnaiset hyväksyivät kokouksessa päätöksen yhtyä uuteen suurlakkoon ja liittyä punakaartiin, jollei äänioikeutta saataisi.

Suurlakon ja sen jälkeisten levottomien kuukausien aikana syntyivät mallit tuleville tapahtumille. Suurlakolla oli Lappeenrannassakin työväestön poliittista toimintaa aktivoiva merkitys. Sen aikana paikallisellakin tasolla yhteiskunnalliset vastakohtaisuudet kärjistyivät, vaikka yhteydet nuorsuomalaisiin eli perustuslaillisiin pyrittiin säilyttämään. Vuoden 1906 alkuvuoden kokoukset osoittivat suurlakon loppuneen liian aikaisin ja yhteiskunnallisten uudistusten jääneen puolitiehen.

Uutta suurlakkoa ei vuonna 1906 saatu aikaiseksi, jolloin punakaartien osuudeksi jäi mielenosoitusten tukeminen. Samana kesänä Helsingin punakaarti osallistui Viaporin kapinaan, jolloin senaatti lakkautti punakaartit. Lappeenrannassa ei päätöksen jälkeen esiintynyt monella muulla paikkakunnalla tavattua kaartien toimimista laittomina. 

VALLANKUMOUSVUODEN 1917 TAPAHTUMAT LAPPEENRANNASSA

Venäjän maaliskuun vallankumous ja kansallismiliisin - työväenmiliisin perustaminen

Venäjä oli kolmen vuoden aikana kärsinyt rintamalla suuria tappioita, jolloin syntynyt sisäinen jännitystila puhkesi maaliskuussa 1917 kumoukseksi. Vallankumouksen panivat toimeen ensi sijassa maan sosiaalisesta takapajuisuudesta eniten kärsineet työväestö ja talonpojat, joiden kannatukseen tukeutuivat puolueista mensevikit, sosiaalivallankumoukselliset sekä bolsevikit. Vaikka vallankumous tuli suomalaisille yllätyksenä, tiedostettiin mielialat Lappeenrannassa paremmin. Olihan kaupunki lähellä Pietaria ja olihan Lappeenrannassa venäläinen varuskunta. Kansan Ääni kirjoitti 17.3.1917 työväentalolla pidetystä kokouksesta, että Lappeenrannan työväen valtasi "vapauden huuma". Samana päivänä tiedettiin jo päivälehdistä hallituksen vaihtuminen Venäjällä sekä muutokset Suomen hallinnossa, valtiopäivien koollekutsuminen, sensuurin poistaminen Suomessa ja Venäjällä, talvipalatsin valtaus Pietarissa ja tapahtuminen heijastuminen Viipuriin.

Työväestö päätti kokouksessaan valita "kaikkien mahdollisuuksien varalta" työväen järjestävän komitean. Lappeenrannan poliisilaitoskin oli samaan aikaan ilmoittanut jättävänsä järjestyksenpidon. Tällöin kokous valtuutti Lappeenrannan työväen voimistelu- ja urheiluseura Vesan pitämään järjestystä mainitun komitean alaisuudessa. Vesa valitsi keskuudestaan kansanmiliisin, Nimitys kansanmiliisi viittasi siihen, että Lappeenrannan työväestö oli selvillä Venäjän tapahtumista ja siellä perustetuista miliiseistä. Venäläinen sotaväki, jonka kanssa työväestö oli yhteistyössä, saattoi olla myös miliisin perustamisen takana. Taustalla lienevät myös vaikuttaneen vuoden 1905 suurlakon kokemukset ja tuolloin perustetut järjestyskaartit, joita jo vuoden lopulla nimitettiin punakaarteiksi.

Miliisi oli aluksi nimensä mukaisesti kansanmiliisi, sillä siihen liittyi vuoden 1905 tavoin työväestön ohella koululaisia ja partiolaisia, jotka kuitenkin ajan myötä "savustettiin" ulos miliisistä. Kansanmiliisi muuttui siten nopeasti työväenmiliisiksi. Järjestyksenpito oli jo 20.3.1917 järjestäytyneen työväen käsissä. Työväenmiliisi sai poliisitoimen hoidosta palkkion kaupunginvaltuustolta, joten siitä oli tullut kunnallinen miliisi.

Venäläinen sotaväki oli jo 18.3.1917 päästänyt linnoituksessa sijainneen vankilan 190 rikosvankia vapaiksi. Toimet eivät vielä suuntautuneet vankilan johtoon, joka saikin sotaväelle selvitetyksi vankien rikollisen taustan. Miliisi ja sotaväki saivat yhteistoimin takaisin 176 vankia loppujen paettua kaupungin ulkopuolelle. Muuan ryöstömurhaaja oli ennen pidättämistään ennättänyt jo Seinäjoelle saakka.

Järjestäytynyt työväki valitsi kokouksessaan 21.3.1917 yhteisen keskustoimikunnan, "eduskunnan", johon kukin työväenyhdistys sai valita yhden edustajan kutakin alkavaa 50 jäsentä kohti. "Eduskunta" kokoontui kaksi päivää myöhemmin ja perusti työväentalolle "järjestävän- ja tiedonantokanslian" jonka toimikuntaan valittiin Rieti Itkonen, Wäinö Wiro, Mikko Jakovleff ja varalle V. Tikkanen ja V. Kolehmainen. Pariviikkoinen työväen järjestävä toimikunta lakkautettiin tällä päätöksellä.

Lappeenrannassa järjestettiin yhdessä venäläisen sotaväen kanssa "vallankumouksen kaatuneita sankareita" Pietarissa haudattaessa surujuhlat Lappeenrannan rantatorilla 30.3.1917 ja 5.4.1917 marsseineen, torijuhlineen ja iltamineen. Vallankumousvuoden vappujuhla yhdessä venäläisen sotaväen kanssa muodostui Lappeenrannassa ennennäkemättömäksi suurmielenosoitukseksi, joka kokosi järjestäjien mukaan 12 000 marssijaa ja 14 000 osanottajaa Tyysterniemen kentälle. Vappukulkueen marssijärjestyksessä työväen miliisi marssi ensimmäisenä, perässään naisjaosto ja palvelijattaret, työväenyhdistykset ja muut ammattiyhdistyksittäin. Poliittinen tietoisuus oli kasvanut alkuvuoden tapahtumien johdosta.

Kesällä 1917 oli venäläisen sotaväen keskuudessa tapahtunut selvä jako mensevikkeihin ja bolsevikkeihin, joka näkyi suuressa mielenosoituksessa ryhmittymien järjestäydyttyä omille puolilleen torille.

Senaatin siviilitoimikunta kehotti kevätkesällä järjestämään vakinaisen poliisilaitoksen uudelleen ja lakkauttamaan miliisin. Lappeenrannassa nimitettiin kapteeni Olli Genetz kaupungin poliisimestariksi, jolloin hän "vapautti työväenjärjestöt kokonaan kaikesta edesvastuusta järjestyksen ylläpitämiseksi". Työväenmiliisiä ei kuitenkaan lopetettu, vaan se säilytti asemansa aina aseellisten järjestöjen, suojeluskunnan ja punakaartin, perustamiseen saakka.

Lappeenrannan suojeluskunta perustetaan

Venäjän maaliskuun vallankumous ei palvellut vain työväestön tarkoitusperiä, vaan se antoi ns. pitkän linjan itsenäisyysmiehille mahdollisuudet vapaampaan toimintaan itsenäisyystavoitteen saavuttamiseksi. He olivat miten kuten hyväksyneet työväenmiliisin järjestyksenpidon, mutta työväen toiminnan aktivoituminen ja miliisin jäsenistön koostuminen työväen joukkojärjestöjen yksinoikeudeksi herätti pahoja aavistuksia.

Toisessa, 5.4.1917 Lappeenrannassa pidetyssä vallankumouksen juhlien hautajaisjuhlassa kaupungin nuorsuomalaiset itsenäisyysmiehet maisteri Axel Theorod Sahlgren ja Rieti Itkonen esittivät myös puheenvuoroja ja surujuhlan ohjelmaan kuului myös juhlajumalanpalvelus. Maistraatti asetti erityisen järjestystoimikunnan, johon nimettiin Axel Theorod Sahlgren, tuomari A. Mannström sekä kolme työväenedustajaa Rieti Itkosen johdolla. Alkukesällä Lappeenrannassa pidettiin suojeluskunnan perustamista suunnitellut kokous. Lappeenrantalaisista ottivat maisteri Axel Theorod Sahlgren, kauppias Esa Pärnänen, maisteri O. H. Moisio sekä taipalsaarelainen maanviljelijä Anton Kilpiä tehtäväkseen suojeluskuntatyön aloittamisen. Heinäkuussa organisoituminen oli edennyt Karjalan piirihallinnon perustamiseen Viipuriin.

Kesän aikana kävi valistusmatkoillaan Lappeenrannassa ja sen lähiympäristössä merkittäviä suojeluskunta-aatteen edustajia: Kaupungissa merikapteeni Algot Niska, Savitaipaleella ja Imatralla maisteri Tahko Pihkala sekä Lauritsalan kartanosta käsin ympäristökunnissa entinen lappeenrantalainen, tohtori Kurt Buch. Ruokolahdella Sivénin (Susitaival) veljekset Hans ja Paavo, jotka perustivat Karjalan ensimmäisen suojeluskunnan ja veivät aatteen myös Imatralle ja Rautjärvelle. Luumäellä toimi samoissa asioissa maisteri Edgar Sillman.

Elokuun 3.päivänä 1917 pidettiin valmistellut kokouksen joka päätti, että suojeluskunnan tehtävänä oli "Suomen viranomaisten pyynnöstä vapaaehtoisesti olla apuna järjestyksen ylläpitämisessä". Lokakuun 9. päivänä 1917 pidetty kokous vahvisti päätökset ja valitsi vakinaisen hallituksen: W. Palmroth, T. Pasi, A. Th. Sahlgren, A. J. Vartiainen, Bruno Österlund ja Rafael Ekholm. Suojeluskunnan päälliköksi valitun V. Pelkosen vetäydyttyä syrjään "pätemättömyytensä" vuoksi valittiin uudeksi päälliköksi entinen eskadroonan vahtimestari (sotilasmestari) Matti Leonard Vihelä, joka toimi paikallispäällikkönä 12 vuotta.

Bolsevikkivallankumouksen tapahduttua suojeluskunta aloitti aseharjoituksensa marraskuussa 1917 ylioppilas Niilo Viktor Sigellin (myöh. kenraali Hersalo) johdolla. Hän piti "palokuntakurssien" nimisiä kursseja myös ympäristökuntien miehille. Niihin osallistui joutsenolaisia, lappeelaisia, lemiläisiä, luumäkeläisiä, savitaipalelaisia ja taipalsaarelaisia. Kurssien ohella Niilo Viktor Sigell perusti Taipalsaaren suojeluskunnan, kun taas Axel Theorod Sahlgren perusti yhdessä teknikko Gustaf Lindströmin kanssa Lemin suojeluskunnan. Lappeenranta ja sen ympäristökunnat muodostivat Lounais-Saimaan suojeluskuntapiirin, jonka johtoon kuuluivat lappeenrantalaiset konttoripäällikkö Rafael Ekholm ja Bruno Österlund, opettaja A. Vartiainen ja teknikko Gustaf Lindström. Piirin vahvuus nousi jo vuoden 1917 lopulla 1 000 mieheen, joista Lappeenrannan suojeluskunnassa oli 70 miestä.

Työväen miliisi punakaartiksi

Lappeenrannan työväestö sai tietää suojeluskunnan perustamisesta viimeistään 13.10.1917, jolloin Kansan Äänessä oli pieni ilmoitus kaupungissa perustetusta 'lahtarikaartista'. Vielä varsin maltillinen ilmoitus johtui siitä, että suojeluskunnan esikunta oli antanut lehtori A. Th. Sahlgrenin tehtäväksi ottaa yhteys työväenyhdistyksen johtoon. Tämä olikin neuvotellut Kansan Äänen päätoimittajan Emil Lehénin ja vastaavan toimittajan Otto A. Paappasen kanssa tarjoamalla yhteistyötä taistelussa "kotimaista ja venäläistä huliganismia" vastaan. Kumpikin suhtautui ehdotukseen ymmärtämyksellä, mutta joukkojen mielialat tuntien he ilmoittivat olevansa varmoja, etteivät työväenmiliisin edustajat siihen suostuisi.  

Sosialidemokraatit olivat syksyn aikana turhautuneet eduskunnan tultua hajotetuksi elokuun alussa, ja lokakuun alussa pidetyissä vaaleissa puolue kärsi musertavan tappion menettämällä enemmistöasemansa. Porvarilliset nuorsuomalaiset itsenäisyysmiehet, jotka alkusyksyllä olivat olleet vielä yhteistyössä sosialidemokraattien kanssa ja tukeneet heidän valtiollista ohjelmaansa, olivat siirtyneet vaaliliittoon porvarien kanssa.  

Suomen ammattijärjestön (SAJ) valtuusto oli 18.10.1917 asettanut komitean käsittelemään kysymystä. Komitea julkaisi kaksi päivää myöhemmin julistuksen, joka tuli pohjaksi työväestön järjestyskaartien perustamiselle. Julistus kehotti työväkeä "itsepuolustukseen ja kaikkien mahdollisten tapausten varalle" muodostamaan työväen järjestyskaarteja. Lappeenrannassa julistusta seurattiin jo runsasta viikkoa myöhemmin ja kolme päivää Venäjän bolsevikkivallankumouksen jälkeen, 28.10,1917, jolloin perustettiin "Lappeenrannan, Kaukaan, Lauritsalan, Rutolan, Hytin ym. lähiseudun käsittävä työväen järjestyskaarti", joka käsitti yhden komppanian. Organisaation esikuvana oli vuosien 1905-06 punaisen kaartin toimintaohjeet, jotka laati Suomen vanhassa sotaväessä palvellut ja sittemmin Työmies-lehden toimittajana vaikuttanut Kaarlo Luoto. SAJ: n julistuksen ajankohtana Tampereella oli perustettu työväen järjestyskaartien ensimmäiset pataljoonat, ja yleislakon edellä joukkoja järjestettiin rykmentiksi. Lappeenrannassa rykmentin perustaminen tapahtui 11.11.1917, jolloin 500 työväen järjestyskaartin jäsentä Lappeenrannan, Kaukaan, Lauritsalan, Lamposaaren, Mustolan, Radanvarren ja Honkalahden työväenyhdistysten jäsentä kokoontui tarkoitusta varten Lappeenrantaan. Rykmentti sai perustavassa kokouksessa johtokunnan ja päällystönsä eli poliittisen päällikön O. A. Paappasen ja "komentavan päällikön", soitonjohtaja Jalmari Ripatin. Viimeksi mainittu erosi kuitenkin ja osallistui myöhemmin valkoisen puolen sotatoimiin. Entinen vanhan väen aliupseeri, suutari Viktor (Viki) Ripatti seurasi "komentavana päällikkönä”. 

Samanaikaisesti rykmentin perustamisen kanssa perustettiin myös naisosasto. 13.11.1917 alkaneen yleislakon aikana naisosaston tehtävänä oli joukkojen muonittaminen. Järjestyskaarti sulki lakkoa vastustavat kauppaliikkeet, pysäytti koulujen toiminnan, valtasi lennättimen, puhelinkeskuksen ja rautatieaseman. Haltuunottojen yhteydessä vangittiin joukko vastaan hangotelleita virkamiehiä ja kaupanhoitajia. Tämä taas johti nk. "porvarillisten kokoukseen" raatihuoneella A. Th. Sahlgrenin puheenjohdolla ja tuomari Toivo Tapanaisen toimiessa kirjurina. Kokous esitti lakkotoimikunnalle jyrkän vastalauseensa vangitsemisiin, jolloin Kansan Ääni puolestaan julkaisi kokouksen osanottajien nimet. Lakon taustalla oli kireä ongelma elintarvikkeista. Lappeenrannassa se oli Vallankumouksellisen Kunnallisneuvoston pääongelma. Lakon aikana kunnallisneuvosto takavarikoi Lappeenrannan oluttehtaalta 15 000 kiloa viljaa. 

Lehdistön tiedotussodan ohella alkoi kilpailu aseista. Tarjolla oli kaupungissa majailevan venäläisen sotaväen kiväärit, joita kummatkin osapuolet ostivat tai ottivat aseistuksekseen. Venäläissotilaat kävivät itsekin kaupustelemassa kivääreitään. Porvarilehdet pitivät "moista aseistautumista ankarasti paheksuttavana ja häpeällisenä", olivatpa kyseessä "suojeluskaartilaiset" tai "punakaartilaiset".  

Joulun aikana tilanne kiristyi yhä. Jouluaattona porvarilliset lehdet tiedottivat suurehkoista asetoimituksista Lappeenrannan "punakaartille". Venäläiseltä sotaväeltä kaarti oli saanut useita satoja kivääreitä. Lisäksi Kulevkan raja-asemalta oli ilmoitettu, että sinne oli jouluaattona saapunut Tulan kaupungista vaunulastillinen aseita Jukka Rahjalle: 19 laatikkoa (n. 2 785 kg) kivääreitä, jotka oli tarkoitettu Lappeenrannan "punakaarteille" ja 11 laatikkoa (n. 1 425 kg) Pietarin Suomen rautatieaseman komisariolle. Aseistautumisen myötä kasvoi myös voimantunto ja kaartin antamien lausuntojen painokkuus. 

Elintarvikepula ja vaikea työttömyys syvensi yhteiskuntaluokkien välistä kuilua. Lappeenrannassa sosialidemokraattinen kunnallisjärjestö vaati kaupunginvaltuustossa hätäaputöiden järjestämistä kaupungin työttömille, urakkapalkan poistamista kaupungin töistä, siirtymistä tuntipalkkaan sekä minimipalkkojen aikaansaamista. Ennen kuin hätäaputöihin suostuttiin, oli valtuustoa uhattu aseellisella piirityksellä, mihin valtuutetut kirjasivat vastalauseensa 22.12.1917. Satamatöiden aloittamisesta ehdittiin tehdä päätös 21.1.1918, mutta töihin ei enää ennätetty ryhtyä. 

Vuodenvaihteessa 1917-18 suojeluskuntapiirin sotilasohjaajaksi oli saatu jääkäri "Kitunen", Lauri Pelkonen, joka aloitti joukkojen koulutuksen kaupungissa ja johti siellä joukkoja pari viikkoa. Hän katsoi kuitenkin venäläisten varuskunnan ja vahvan punakaartin vuoksi parhaaksi siirtyä maaseudulle.

VUODEN 1918 SOTA

Venäjän eli kuten silloin kutsuttiin Neuvostoliiton tunnustettua vuoden1917 viimeisenä päivänä Suomen itsenäisyyden alkoi itsenäisyytemme 1.1.1918 rauhallisena.

Ensimmäinen yhteenotto

Hätäaputöistä kiivailtaessa Lappeenrannassa osapuolet eivät tienneet, että heidän puolestaan oli päätetty jo Pietarissa. Lenin oli luvannut Eino Rahjalle 5 000 kivääriä ja 30 konekivääriä toimitettavaksi Pietarin radan varren suomalaisille punakaarteille. Tapahtumat etenivät omaa tahtiaan eivätkä Lappeenrannan työväen järjestyskaarti sen paremmin kuin Lappeenrannan suojeluskuntakaan voineet vaikuttaa niihin enää pienimmälläkään tavalla. 

Otto Wille Kuusinen oli laatinut 15.1.1918 Työmies-lehteen julkilausuman "Köyhälistön voimat kokoon!" Lappeenrannassa julistus tuli julkisuuteen Kansan Äänessä tammikuun 17. päivänä 1918. Julistuksen ollessa lappeenrantalaisen työväestön luettavana oli ensimmäinen lappeenrantalaisten kahakka jo alkamassa. Viipurista oli lähetetty Mikkeliin tarkoitettu ase- ja ampumatarvikelasti, jonka Luumäen suojeluskuntalaiset tyhjensivät. He saivat haltuunsa 70 kivääriä ja 10 000 patruunaa. Viki Ripatin johtama Lappeenrannan työväenkaarti, noin 200 - 250 miestä, teki junalla Taavettiin rangaistusretken. Junan saavuttua aamuyöllä klo 4 tienoilla Taavettiin, syntyi kaartilaisten ja jääkäri "Kitusen" johtamien joukkojen, noin 50-70 suojeluskuntalaisen, välillä Ylikylä apteekin lähellä tulitaistelu. Kahakassa kaatui jääkäri "Kitunen (Pelkonen)" ja yksi suojeluskuntalainen haavoittui. Jääkäri Lauri Pelkonen oli täten ensimmäinen kansalaissodassa kaatunut jääkäri. Ripatin miehistä kaatui yksi ja viisi haavoittui. Taavetin kahakan kaartilaisuhrit tuotiin junalla Lappeenrantaan.

Tapahtuma kuohutti kumpaakin osapuolta. Kansan Ääni otsikoi Viipurin Pietisen tehtaan jälkitapahtumat jo sodan alkuna: "Kansalaissota on alkanut! Porvaristo aloittanut kansalaissodan hyökkäämällä Viipuriin moni tuhat miehisellä armeijalla."

Tammikuun puolivälissä oli Viipurissa 500 miehen suojeluskuntajoukko, jolla oli aseistuksenaan 120 kivääriä. Hieman suuremmalla Viipurin järjestyskaartilla oli 200 kivääriä. Sen sijaan venäläisen varuskunnan vahvuus oli noin 1500 miestä. Suojeluskunta kuitenkin pyrki selvittämään avun mahdollisuutta muilta Karjalan suojeluskunnilta mahdollisten levottomuuksien aikana. Tilanne Viipurissa alkoi kiristyä. Tammikuun 17. päivänä suojeluskuntalaiset sytyttivät palamaan järjestyskaartin Mikkeliin matkalla olleen asejunan. Seuraavana päivänä suojeluskuntalaiset takavarikoivat jo sammutetusta junasta 70 kivääriä ja 10000 patruunaa. Tammikuun 20. päivänä lähti järjestyskaartiosasto junalla Taavettiin hakemaan pois suojeluskunnan ottamia aseita, mistä syntyi kahakka osapuolten välille.

Aseiden omistus Viipurissa aiheutti muitakin kahakoita. Suojeluskuntalaiset saivat tietoonsa 19. päivänä, että Pietarista lähetettäisiin junalastillinen aseita Suomen punaisille. Punakaarti alkoi aktiivisesti etsiä suojeluskunnan aseita estääkseen heidän aikeensa junalastin kaappaamisesta. Myymällä aseita onnistuivat kaartilaiset selvittämään suojeluskunnan asekätköt, joita oli mm. maaseudulla ja Pietisen kenkätehtaassa. Illalla 19.1. noin kolmenkymmenen miehen järjestyskaartijoukko hyökkäsi Pietisen kenkätehtaaseen. Venäläisten saavuttua avuksi, joutuivat suojeluskuntalaiset pakenemaan tehtaasta. Tämän jälkeenkin aseiden etsinnät ja suojeluskuntalaisten pidätykset jatkuivat.

Tammikuun 21. päivän vastaisena yönä hälytettiin kaikki Karjalan suojeluskunnat kutsuttavaksi Viipuriin. Suojeluskuntalaiset kokoontuivat Hiitolassa, josta he 22. päivänä lähtivät junalla kohti Viipuria. Perillä jääkäriluutnantti Voldemar Hägglundin komentamat suojeluskuntalaiset miehittivät 40 miehen voimin rautatieaseman ja ottivat sen varastosta venäläisten aseita. Järjestyskaartin kuultua suojeluskuntalaisten tulosta Viipuriin, siirtyi osa keskuskasarmille, missä he saivat venäläisiltä sotilailta aseita ja vaatteita. Hägglund pelkäsi järjestyskaartilaisten yrittävän yhdessä venäläisten sotilaiden kanssa piirittää suojeluskuntalaiset kaupunkiin ja hän päättikin vetää joukkonsa Viipurinlahdella sijaitsevaan Venäjänsaareen.

Tammikuun 23. päivän vastaisena yönä järjestyskaartilaiset ja venäläiset miehittivät rautatieaseman ja ottivat panttivangeiksi sinne jääneet suojeluskuntalaiset, joille pääjoukko oli unohtanut ilmoittaa vetäytymisestään Venäjänsaareen. Jo edellisenä päivänä oli Viipuri järjestyskaartin hallussa. Yöllä 23.1. kahden aikaan aloittivat Karjalan kansalaisliiton edustajat neuvottelut järjestyskaartin ja venäläisten kanssa tuloksetta. Kaupungissa sattui useita ampumavälikohtauksia ja pidätyksiä. Järjestyskaartien esikunta ja työväenjärjestöjen eduskunta päättivät aloittaa 23.-24. päivän välisenä yönä yleislakon kaupungissa ja maalaiskunnassa vastalauseena porvarien "kansalaissodan aloitukselle". Hallitus lähetti senaattori Louhivuoren ja entisen ministerivaltiosihteeri Carl Enckellin tilanteen välittäjiksi Viipuriin. Järjestyskaartilaiset hylkäsivät Louhivuoren ehdotuksen, varsinkin tämän tunnustettua suojeluskunnat senaatin joukoiksi. Lisäksi kaartilaiset olettivat saavansa apua venäläisiltä.

Venäjänsaarelaisten johtaja Voldemar Hägglund sai 24. päivänä kuulla tulleensa nimitetyksi Viipurin suojeluskuntapiirin päälliköksi. Tämän jälkeen Hägglund laati toimintasuunnitelman Viipurin eristämiseksi kolmelta suunnalta. Eristämissuunnitelma toteutui vain pohjoispuolella, kun sen sijaan itä- ja länsipuolella se epäonnistui. Tammikuun 24. päivänä ainakin 1600 aseistettua suojeluskuntalaista liikehti eri puolilla Karjalaa, mutta Viipuri oli edelleen työväen järjestyskaartin hallussa. Seuraavana yönä kaupungin asemapäällikkö murhattiin. Samana yönä venäläiset sotilaat vaativat Venäjänsaaressa olevia suojeluskuntalaisia poistumaan Viipurin linnoituksen alueelta ja luovuttamaan aseensa 36 tunnin kuluessa. Suojeluskuntajoukot kuitenkin ehätettiin nimetä hallituksen joukoiksi sisäasiaintoimituskunnan päällikön Arthur Castrenin 25.1. lähettämällä kiertokirjeellä.

Lopulta Enckellin ja Venäjän sota-asiain kansankomissaarin Podvoiskin välisissä neuvotteluissa päästiin sopuun asiasta. Podvoiski sähkötti 26. päivänä Viipurin armeijakomitealle, että niiden tulisi pysyä puolueetomina suomalaisten välisissä kahakoissa. Samana päivänä Venäjänsaaren suojeluskuntapataljoona lähti saaresta ja siirtyi Andreaan. Säiniön aseman luona suojeluskuntalaiset joutuivat taisteluun viipurilaisten kaartilaisten ja Pietariin matkaavien venäläisten matruusien kanssa. Kaartilaisille tarkoitettu asejuna lähti 27. päivänä Pietarista. Kämärän aseman luona 90 venäjänsaarelaista suojeluskuntalaista hyökkäsi junan kimppuun. Sota oli syttynyt.

Punaiset ottavat Lappeenrannan haltuunsa

Taavetin tapahtumien jälkeen työväenkaarti teki tarkastuksen yhteiskoululle, missä huhut tiesivät suojeluskunnan harjoitelleen. Siihen liittyi myös kotitarkastuksia suojeluskuntalaisten luona, jolloin saatiin asiapapereita ja niiden mukana varsin tarkat tiedot suojeluskuntain johtomiehistä, organisaatiosta ja aseistuksesta kaupungissa ja ympäristökunnissa. Tiedot julkistettiin Kansan Äänessä tarkoituksellisesti 24.1.1918. Kaartilaiset ottivat haltuunsa rautatieasemat asejunien suojaamiseksi.  

Suojeluskuntalaiset saivat 26.1.1918 käskyn koota välttämättömät varusteensa ja muonan sekä kokoontua vankasti piiritetystä kaupungista Kuusimäkeen. Sieltä 36 miehen kantajoukko siirtyi hiihtäen edelleen Taavetin kautta Savitaipaleen suuntaan. Työväen järjestyskaarti valvoi kaupunkia ja sen toimia, mutta muutoin seuraavat päivät olivat Lappeenrannassa rauhalliset. Valtakunnalliset tammisunnuntain tapahtumat eivät toistuneet Lappeenrannassa, mutta ensimmäiset laukaukset oli ammuttukin jo kymmentä päivää aikaisemmin. Etelä-Saimaa ja Etelä-Savo julkaisivat 29.1.1918 viimeiset numeronsa tasan kolmeen kuukauteen. Etelä-Saimaa saattoi ilmoittaa viimeisessä numerossaan kenraali Mannerheimin ja Suomen Uutistoimiston ilmoituksen: "Suomen vapaussota alkanut". 

Sodan nimityksen kannalta on oleellista, että sota alkoi päämajan ja nuorsuomalaisten eli itsenäisyysmiesten näkökulmasta vapaussotana, jolla korostettiin maassa olleiden venäläisten joukkojen aseistariisumista. Lappeenrannasta venäläisjoukot olivat tuolloin jo poistuneet, jolloin sodan luonnekin oli kansalaissotaa, jota punaiset kutsuivat kapinaksi.

Samana tiistaiaamuna 29.1.1918 Lappeenrannan Työväen vallankumouksellinen kunnallisneuvosto ja Työväen järjestyskaarti julkaisivat kaupunkilaisille yhteisen ilmoituksen, että järjestyskaarti valvoo kaupungissa ja sen ympäristössä järjestystä. Samalla lisättiin, että mikäli tavataan aseellisia joukkoja, so. suojeluskuntalaisia, "tullaan ne asevoimin hajottamaan ja vangitsemaan". Lehti-ilmoitus merkitsi asiallisesti työväenkaartin sodanjulistusta ja luokkasodan alkua. Niinikään saman päivän illalla järjestyskaarti, pian virallisestikin punakaartiksi muuttunut, aloitti poliittisten vastustajien vangitsemisen. Kaupunginvaltuutettu ja Lounais-Saimaan suojeluskuntapiirin johtoon kuulunut teknikko G. I. Lindström, myös suojeluskunnan jäsenistöön kuulunut kaupungininsinööri Dahlbäck ja yhteiskoulun rehtori Simo Kokko olivat ensimmäisiä vangittuja. Kunnallisten hallintoelinten haltuunotto tapahtui seuraavaan päivään, 30.1.1918, mennessä. Tuolloin Työväen vallankumouksellinen kunnallisneuvosto korvasi kaupunginvaltuuston omilla miehillään, mutta säilytti vanhan kaupunginvaltuuston nimen. Jäsenmäärä laskettiin tosin vuoden alun 18:sta 11.een. Hallinto haluttiin keskittää muutamiin luotettaviin käsiin. Lappeella haltuunotto tapahtui jokseenkin samanaikaisesti, mutta muissa ympäristökunnissa helmi- ja maaliskuun aikana.

Punaisten sota

Lappeenranta ja sen lähiympäristö muodostivat punaisen itäisen rintaman vasemman siiven. Punaisten tavoitteena oli työntää rintamaa pohjoisemmaksi Savitaipaleen ja itään Joutsenon suuntaan. Helmikuun 8. päivänä Lappeenrannan ylipäällikkö Viki Ripatille alistetut joukot lähtivät aamupimeässä hiihtämään Joutsenon suuntaan Työväen torvisoittokunnan tahdittaman jalkaväen seuratessa jäljempänä. Tavoitteena tällä tuhanteen kaartilaiseen nousseella joukolla oli Joutsenon miehittäminen Lappeenrannan varmistamiseksi. Joutseno miehitettiin vastarintaa kohtaamatta. Valkoiset lähettivät Imatralta 130 miehen vahvuisen osaston, joka joutui tulikosketukseen punaisten kanssa ja jatkoi etenemistään kirkonkylää kohti. Ns. Lääkärinmäellä se kohtasi Enson kaartilaiskomppanian siinä uskossa, että omat joukot olivat tulossa, semminkin kun kummallakin osapuolella sattui olemaan tunnussana "Joutseno". Tulitikun valossa ensolaiset näkivät tulijat valkoisiksi, jolloin puhkesi kiivas laukausten vaihto päättyäkseen valkoisten vetäytymiseen.  

Ripatti aikoi toteuttaa punaisten sotatoimien suunnittelijan Ali Aaltosen kaavailut valtaamalla nopeasti Vuoksen linjan ja etenemällä Antrean - Räisälän - Käkisalmen suunnassa. Ensimmäinen tavoite oli edetä 130 miehen ja kolmen konekiväärin voimin 13.2.1918 aamulla Saimaan rantaa myöten Imatralle, mutta neljän kilometrin päässä Imatralta, Korvenkylässä, alkoi kolmetuntinen tulitaistelu. Ripatti katsoi parhaaksi irrottautua iltahämärissä ja palata takaisin Joutsenoon. Seuraavana päivänä valkoiset ilmaantuivat Honkalahteen mukanaan yksi tykki. Parin tunnin tulituksellaan se aiheutti Ripatin joukoissa pakokauhun. Sen seurauksena joukot ryntäsivät Joutsenosta takaisin Lappeenrantaan. Myös Parikka joukkoineen sai määräyksen palata Lappeenrantaan. Osasyyllisiksi pakoon hän leimasi taistelun jatkamisesta kieltäytyneet venäläiset konekiväärimiehet. Joutseno oli perääntymisen jälkeen toista viikkoa ei kenenkään maata.

Ripatin joukkojen paluuretki jatkui sekasortoisena Lauritsalaan saakka. Joukot toivat mukanaan viisi kaatunuttaan ja kuusi haavoittunuttaan. Kaatuneiden hautaus veljeshautaan oli suuri vallankumousjuhla. Ripatti anoi Viipurista raskaita aseita, joita odoteltiin lähes kaksi viikkoa. Sinä aikana joukkoja koulutettiin niiden käyttöön.Uusi hyökkäys Joutsenoon aloitettiin 26.2. Puolisensataa miestä käsittäneet hiihtävät etujoukot avasivat tietä ja heitä seurasi 550 jalkamiestä, kaksi tykkiä ja neljä konekivääriä. Tavoitteensa Joutsenon Ripatin joukot saavuttivat vastarinnatta ja miehittivät sen uudelleen. Viipurista Ripatti sai käskyn edetä päävoimiensa kanssa Joutsenosta Penttilän kautta Jääskeen, mutta jättää sata miestä ja yksi tykki varmistamaan Joutsenoa. Ripatti ei ryhtynyt kuitenkaan koukkaamaan syrjäkylien kautta. Ripatin johtama Joutsenon rintaman esikunta antoikin tehtävän Parikan johtamalle Penttilän osastolle, joka 200 vuoksenlaaksolaisen, 250 lappeenrantalaisen, kahden tykin ja neljän konekiväärin vahvuisena pääsi 28.2.1918 Penttilän kylän laitamille ja seuraavana päivänä miehitti koko kylän. Parikan joukot jatkoivat Penttilästä 2.3. 1918 kohti Jääskeä ja Ensoa Hiirensillan maastoon, missä oltiin tekemässä läpimurtoa, kun ylipäällikkö Eero Haapalainen komensi joukot saarroksiin joutumisen välttämiseksi takaisin.

Lappeenrannan punaiset saivat olla maaliskuun alun Joutsenossa Pulpin tehdas – Hiidenmäki – pappila – kirkko - Ravattila - Nevala linjalla rauhassa. 10. maaliskuuta oli suunniteltu punaisten yleishyökkäystä, mutta lappeenrantalaiset olivat tyytymättömiä piiriesikuntansa joukkojensiirtopäätöksiin ja päättivät olla lähtemättä mukaan. Joutsenon rintamaesikunnassa vallinnut tyytymättömyys johti Ripatin syrjäyttämiseen, jolloin tilalle määrättiin Helsingin 1. rykmentin II. pataljoonan komentaja Juho Airaksinen. Hänen johdollaan lappeenrantalaiset osallistuivat 20.3.1918 aloitettuun hyökkäykseen, jossa tavoitteena olivat Imatra ja Karjalan radan katkaiseminen Antreassa. Airaksisen johtama hyökkäys ei sujunut paremmin kuin Ripatinkaan hyökkäys helmikuussa. Joukot joutuivat pakokauhun valtaan ja palasivat Joutsenoon. Airaksisen tilalle päälliköksi määrättiin tainionkoskelainen Henrik Suhonen, mutta seuraavan viikon taistelussa tämä haavoittui ja hänen tilalleen määrättiin Walfrid Jalo. Ripatti toimi edelleen punaisten Jänhiälän osaston komentajana. 

Joutseno sai olla viikon verran rauhassa, mutta valkoiset koukkasivat 5.4. Jänhiälässä olleen oikean siiven ympäri ja katkaisivat Joutsenon ja Jänhiälän tieyhteyden. Jänhiälässä saarroksin joutunut tukikohta puolustautui kiivaasti yhdeksällä tykillään ampuen tuona päivänä 1 500 laukausta. Lappeenrannasta lähetettiin avuksi Joutsenon kautta 102 vapautetun vangin muodostama komppania, "Jääkäripataljoona". Raskain tappioin punaiset onnistuivat palauttamaan katkaistun Joutsenon-Jänhiälän yhteyden. Saarrostusuhka säilyi kuitenkin, joten Jänhiälän tukikohdan joukot vedettiin pääjoukkojen yhteyteen. Ripatti kirjoitti esikunnan pöytäkirjaan perusteluksi "Jänhiälä ei ole mikään erikoinen asema Ratekisista syistä, on parasta jättää." 

Valkoiset suuntasivat 10.4.1918 kahdeksan komppanian voimin hyökkäyksen Joutsenon ja Nevalan väliseen linjaan, jolloin punaiset vetäytyivät Ravattilasta aina Saimaan kanavan varrelle. Joutsenon rintaman viimeinen pienempi taistelu käytiin 14.4.1918, jolloin punaiset pystyivät torjumaan valkoisten heikon hyökkäyksen. Punaisten vahvuus oli pakko-ottojen ja joukkojen siirtojen ansiosta 1 250-1 300 miestä, joista parisataa miestä oli aseetta. Jatkuvat pikkukahakat olivat väsyttäneet joukot, joiden taistelumoraali oli jo alhaalla. Viki Ripatti ja rintamamies Hugo Santala lähetettiin esikunnasta Viipuriin esittämään vaatimuksiaan. Esikunta vaati 3 000 miehen apuvoimia ja Suomen punakaartin ylipäällikön käyntiä Joutsenon rintamalla. Aika oli kuitenkin ajanut vaatimusten ohi. Aamupäivällä 24.4.1918 Henrik Suhonen soitti rintamille ja käski joukot vetäytymään. Joutsenon rintaman tuli vetäytyä vaihtoehtoisesti Saimaan kanavan vartta Nuijamaalle ja sieltä maanteitse Viipuriin tai Lappeenrantaan, josta joukot evakuoitaisiin junilla Viipuriin. 

Joutsenon ja Taipalsaaren rintamat irrottautuivat yöllä 24.- 25.4.1918, molemmat Lappeenrantaan, josta aamupäivällä ensimmäisellä ja iltapäivällä toisella evakuointijunalla joukot siirtyivät Viipuriin - aseitaan vaunuista paukutellen. Viipuriin siirtyneiden Lappeenrannan seudun punaisten kohtalon hetket lähenivät. Viki Ripatti määrättiin 25.4.1918 "itäisen rintaman" 2 200 miehen komentajaksi, mutta pian alkaneissa Viipurin taisteluissa punaisten puolustajien rintama hajosi. Viki Ripatti tavattiin 29.4.1918 harhailemassa Viipurissa, vangittiin ja toukokuun puolivälissä ammuttiin kenttäoikeuden päätöksellä.  

Punainen terrori Lappeenrannassa 

Lappeenrannassa tapahtuneet väkivaltaisuudet ajoittuivat sodan alkuun ja huhtikuun loppuun. Punaisten kaupungin haltuunotto vangitsemisineen tapahtui varsin rauhallisesti. Joukko merkittäviä kaupungin kunnalliselämän valkoisia vaikuttajia mm. rehtori Simo Kokko, kaupungininsinööri Dahlbäck sekä rouvat Siviä Ruotzi ja Alexsandra Forstén vangittiin. Kokko kertoi myöhemmin Lindströmin puhuneen vangittujen puolesta ja siten vetäneen päälleen punaisten viha. Punaisten mukaan samainen puhelinmonttööri Gustav Wilhelm Lindström tavattiin kuuntelemasta punaisen johdon puhelinkeskusteluja ja tiedottaneen ne heti valkoiselle puolelle. Tämän johdosta Joutsenon rintamalla 14.2.1918 joutuivat punaiset pakokauhuun ja vetäytyivät epäjärjestyksessä Lappeenrantaan saakka. Ilmeisesti tuolloinen turhautumisen ja kostomentaliteetin johdosta joukko punaisia tunkeutui 18.2. yöllä suojeluskunnan johtomiehiin kuuluneen kaupunginvaltuutettu Gustaf Lindströmin kotiin, käski hänet ulos ja ampui heti asunnon ulkopuolella. Olipa syyllinen kaupungin omaan punakaartiin tai vieraisiin joukkoihin kuulunut ryhmä, oli teko kiusallinen paikalliselle esikunnalle, joka määräsi 23.2. kaupungin järjestyslaitosta tutkimaan Lindströmin murhaa. Selvyyttä ei saatu. 

Väkivaltaisuudet huipentuivat sodan lopun häämöttäessä huhtikuun lopulla eri tahoilla maata suoritettuihin joukkomurhiin. Joutsenon rintamalla Jänhiälässä punaiset saivat sotavangeiksi valkoisia sotilaita, joista kukaan paitsi yksi Rapasaaren jäältä ampumisen jälkeen kotiinsa yöllä palannut, ei ollut Lappeenrannasta tai Lappeelta. 25.4.1918 ryhmä punaisia vaati itselleen työvankilassa säilytettäviä sotavankeja, mutta vankilan johtaja, Kansan Äänen toimittaja Emil Lehén ja kaupungin komendantti Mikko Jakovlev kielsivät jyrkästi koskemasta vankeihin. "Pienellä tempulla" - kuten luokkasotakirjallisuudessa P. Ruotsalainen nimellä tai nimimerkillä tapahtumasta kertoi - saivat vieraspaikkakuntalaiset punaiset haltuunsa 16 "pahinta lahtaria, joiden kanssa teimme lyhyen ja selvän lopputilityksen". Nämä 16 vankia ammuttiin Rapasaaren jäällä, mutta seitsemän muuta vankia ammuttiin leirikentän lähellä?. Mahdollisesti monttuun, joka on leirikentän ja Helsinkiin menneen tienkin takana Keijo Koistisen vaimon mukaan.

Kaupungin punaiset olivat murhista kauhuissaan tai joka tapauksessa paheksuivat niitä. Mikko Jakovlev vapautti saman päivän iltana poliisilaitoksella olleet naisvangit ja jäljelle jääneet miesvangit. Jakovlevin keskeinen asema punaisessa hallinnossa sekä tapahtuneet murhat painoivat niin raskaina, että keväällä 1918 tapahtumia selvitettäessä hänet valkoisten toimesta ammuttiin, kuten myös muut keskeiset punaiset johtajat, Otto A. Paappanen ja punaisen kaartin esikuntapäällikkö Kaarlo Ketola (Frestadius). 

Lappeenrannan suojeluskunnan sotatalvi 1918

Lappeenrannan suojeluskunta sai 26.1.1918 käskyn lähteä Kouvolaan. Suojeluskuntiin kuuluneita – pääasiassa lyseon koulupoikia - koottiin kello 12 lähtien. Heidät määrättiin keräämään sotavarustuksensa, vaatetta, muonaa ja aseita ja kerääntymään kolmen kilometrin päähän kaupungista, Kuusimäkeen, Helsingin tien varrelle. Iltaan mennessä käsky oli tavoittanut 36 suojeluskuntalaista, jotka odottivat lähtökäskyä määräpaikassa. Aseistus oli vaatimaton: "tuskin 5:ttä kivääriä, patruunoita tuskin nimeksikään" ja muutama taskurevolveri. Päällikkönsä Matti Vihelän johdolla joukot hiihtivät kohti Taavettia. Matkan varrella joukko sai käyttöönsä hevosia rekineen helpottamaan matkantekoa. 

Taavettiin varhain aamulla saapunut joukko majoitettiin nuorisoseuran talolle ja aseistettiin kiväärein ja patruunoin. Taavetissa saatiin tietää, ettei Kouvolaan ollut menemistä, sillä se oli vahvasti punaisten hallussa. Niinpä joukko sai illalla käskyn hiihtää Savitaipaleelle, jonne saavuttiin 28.1.1918 puolelta päivin.  

Savitaipaleen kirkonkylässä majaili 57 miehen vahvuinen venäläinen sotilasosasto, joka riisuttiin aseista laukauksetta Matti Vihelän ja hänen tulkkinsa, lappeenrantalaisen kauppiaanpojan Eugen Schirakoffin tehtyä sopimuksen aseiden ja patruunoiden luovuttamisesta. Saaliiksi kertyi 42 berdan kivääriä, 1 500 patruunaa ja 16 - 17 000 kiloa dynamiittia Vapaussodan historian mukaan aseita kertyi kuitenkin niin runsaasti, että 45 kivääriä voitiin jättää Savitaipaleen vastaperustetulle suojeluskunnalle. Suullinen viesti pantiin kiertämään kyytihevosten tarpeesta lappeenrantalaisten matkantekoa varten. Kahden tunnin kuluttua oli kuutisenkymmentä hevosta valmiina kuljettamaan miehiä Savonlinnaan ja heidän saalistaan sekä Savonlinnaan että Imatralle. Lappeenrantalaiset ilmoittautuivat 30.1.1918 Savonlinnan esikunnan käyttöön.  

Esikunnan käskystä lappeenrantalaiset lähtivät 1.2.1918 yhden savonlinnalaisjoukkueen ja kahden sortavalalaisjoukkueen kanssa Huutokosken asemalle. Sinne oli saapunut lisää lappeenrantalaisia, jolloin heitä oli jo 70 miestä. Nämä seitsemänkymmentä kuuluivat osastoon, joka sai tehtäväkseen puhdistaa Joroisen punaisista. Lappeenrantalaisten tulikaste tapahtui Lehtoniemessä, johon valkoiset hyökkäsivät 6.2.1918 Joroisten retken jälkeen. Kaksituntisen taistelun ja miestappioiden jälkeen hyökkääjien oli palattava Joroisiin, missä lappeenrantalaisten johtaja Matti Vihelä nimitettiin Joroisissa olleiden joukkojen päälliköksi.  

Varkauden taistelut alkoivat uudelleen kaksi viikkoa myöhemmin, 20 - 22.2.1918 ja päättyivät punaisten antautumiseen. Lappeenrantalaisista yhteiskoulun 6. luokan oppilas Vilho Gruber kaatui ja August Lampinen kuoli haavoihinsa sekä Matti Vihelä ja Armas Kautonen haavoittuivat vaikeasti. Noin puoleensataan huvennut lappeenrantalaisosasto määrättiin nyt Imatralle, jonne se saapui 1.3.1918 Siten Lappeenrannan Suojeluskunta ja punaisen kaartin Lappeenrannan rykmentti eivät vielä kohdanneet toisiaan ensimmäisissä Joutsenon taistelussa helmikuussa. Imatralla lappeenrantalaisista muodostettiin Karjalan Armeijakunnan 3. rykmentin I pataljoonan 1. komppanian 3. joukkue. Lappeenrantalaiset komennettiin 4.3.1918 Penttilässä ollutta Jalmari Parikan komentamaa punaisten rintamaa vastaan. Täältä joukkue kuitenkin sai pian käskyn siirtyä Suokumaalle. 

Maaliskuun 26. päivää vasten yöllä 1918 joukkue sai käskyn hyökätä punaisten miehittämään Ravattilan kylään. Hyökänneet joukot valtasivat Ravattilan ja jatkoivat Joutsenon suuntaan. Punaiset olivat kuitenkin aloittaneet pohjoisempana voimakkaan hyökkäyksen Korvenkylään, jolloin lappeenrantalaiset saivat komppaniansa ja kahden muun komppanian kanssa käskyn siirtyä Imatran kautta Korvenkylään. Päivän kestäneiden taisteluiden aikana valkoiset pystyivätkin vakiinnuttamaan tilanteen.  

Joukkue sai 5.4.1918 käskyn hyökätä punaisten niskaan Jänhiälän kylässä, joka Korvenkylän ja Joutsenon ohella sijaitsi Imatran - Lappeenrannan tien varrella. Siksi joukot joutuivat koukkaamaan tien eteläpuolelta osaksi tiettömiä taipaleita myöten punaisten selustaan. Punaisten konekiväärit pysäyttivät kuitenkin etenemisen ja joukot saivat vetäytymiskäskyn Korvenkylään. Lappeenrantalaisten taisteluvahvuus supistui kaatumisten ja haavoittumisten vuoksi puoleen. Jänhiälässä kaatui kuusi ja haavoittui yksitoista miestä. Tilanne muuttui punaisillekin tukalaksi ja he jättivät kylän 7.4.1918 päivän aamulla. Valkoiset saattoivat työntää asemansa aivan Joutsenon kirkonkylän tuntumaan.  

Huhtikuun 10. päivänä 1918 1. komppania ja sen lappeenrantalaiset saivat käskyn ottaa jälleen haltuunsa Ravattila, jonka punaiset olivat miehittäneet valkoisten siirryttyä Jänhiälään. Kiivaiden taisteluiden jälkeen hyökkäys jatkui Joutsenon kirkonkylään, Pätilään ja Nevalaan. Punaisten tiukka vastarinta pakotti valkoiset luopumaan osasta asemistaan. 

Lappeenrantalaiset vetäytyivät Ravattilaan kahdeksi ja puoleksi viikoksi eli siksi kunnes Joutsenon ratkaisutaistelut alkoivat. Viisipäiväisten kiivaiden taisteluiden jälkeen punaiset vetäytyivät 25.4.1918 Penttilästä Viipuriin ja Joutsenosta Lappeenrantaan, mistä he siirtyivät junakuljetuksin myös Viipuriin. Joutsenon myöhemmissä taisteluissa lappeenrantalaisjoukkue oli kärsinyt tappioina kaksi kaatunutta ja kuusi haavoittunutta. Kaupungin haltuunoton jälkeen lappeenrantalaiset suojeluskuntalaiset määrättiin Luumäelle, josta he seurasivat punaisia Taavettiin. Siellä punaisten vastarinta murtui vappuna 1918 Lappeenrannan suojeluskuntalaisten viimeisessä taistelussa. Siten lappeenrantalaisten sota oli alkanut ja päättynyt Taavetissa.  

Lappeenrannan sotavankileiri ja vankilaterrori

Lappeenrannan haltuunoton jälkeen alkoivat 26.4.1918 aamulla talo talolta edenneet puhdistukset, joissa koottiin aamupäivän aikana noin 400 vankia. Lappeenrannasta punaisten takaa-ajo jatkui Simolaan, Pulsaan, Luumäelle, Taavettiin ja Haminan tien suuntaan. Kaikki, joiden tiedettiin ottaneen osaa työväenjärjestöjen toimintaan, vangittiin kuulusteltaviksi. Osa vapautettiin välittömästi, mutta suurin osa murhattiin paikalla. Vangittujen lukumäärä jäi tuntemattomaksi, mutta voidaan päätellä, että "Linnanmäelle", eli Linnoitukseen, perustettuun vankileiriin joutui huomattava osa Lappeenrannan, Lappeen ja Lauritsalan työväestöä. Suurempi osa kuljetettiin Viipurin vankiloihin. 

Huhtikuun lopulla ja toukokuun alussa 1918 valkoiset pyrkivät purkamaan suurten vankileirikeskusten vankisumat. Lappeenrannassa tämä merkitsi päinvastaista. "Valloitettujen alueiden turvaamisosasto" eli VATO etappipäällikkö Rudolf Walden ja mm. Suomen vankilaitoksen päällikkö Verner Ossian Juvelius esittivät niiden vankien, jotka eivät mahtuneet Lahden Hennalan kasarmeihin, lähettämistä mm. Viipuriin, Kouvolaan ja Lappeenrantaan. Juveliuksen suunnitelmien mukaan Lappeenrantaan olisi lähetetty peräti 4 000 vankia, mutta lopulta "vain" noin 2 700 suunnitelluista sai paikkansa Lappeenrannassa. Lappeenrannan sotavankileirin organisaatio luotiin 13.5.1918 Tuolloin vankileirin komentajaksi nimitettiin Nikolai Tammelin, jonka toimikausi jatkui 15.9.1918 saakka. 

Lappeenrannassa tilanteen hallinto ryöstäytyi käsistä. Valtauksen jälkeen kaupunkiin asetettiin kenttäoikeus selvittämään tärkeimmät tapaukset ennen valtionrikosoikeuksien perustamista. Vartiomiehistöä ei ollut riittävästi ja muutamat eräänlaisiksi 'elämän ja kuoleman herroiksi' nostetut johtohenkilöt eivät täyttäneet ajankohdan väljiäkään vaatimuksia. Kaupungin komendantti A. Th. Sahlgren anoi jo 9.5.1918 Viipurin sotilaspiirin komentajaa vaihtamaan Lappeenrannasta entisen ravintoloitsijan, "sotilaskomendantin apulaisen, ordonanssiupseeri" Uno Sereniuksen pois sotatuomarin virasta, koska "yleisö ja sotilaatkin ovat kiihdyksissään tämän esiintymisestä". Paikallista näkemystä kenttäoikeudessa edustivat vahtikomppanian päällikkö Rafael Ekholm ja raatimies Pekka Roiha. Sotatuomarina toimi vain Toivo Tapanainen, joka tuomitsi mm kuolemaan Rutolan sahalta tuodut parikymmentä itse sotaan osaan ottamatonta miestä. Serenius oli vain vartija muiden joukossa kuitenkin äkkipikainen.

Pahin oli jo ehtinyt tapahtua. Lappeenrannan vankileirin kaksiviikkoinen "ampumiskausi" ehti niittää synkkää satoa leirin järjestäytymiseen 13.5.1918 mennessä. Summittainen murhaaminen perustui ilmiantoihin ja kostomentaliteettiin, jotka kohdistuivat lähinnä paikkakunnan punaisiin. Vangit olivat joko nähneet omakohtaisesti tai kuulleet rankaisutoimenpiteistä. Jo ennen kuulustelujen alkamista osa tunnetuista punakaartilaisista tai työväenliikkeen jäsenistä oli siirretty "toiseen paikkaan", eikä heistä sittemmin enää kuultu. 

Toukokuun alussa Suojeluskunnan aloittamissa kuulusteluissa vangit jaettiin kolmeen ryhmään (I-III), jotka eristettiin toisistaan. I. ryhmä siirrettiin öisin "toiseen paikkaan". Lappeenrannan esikunta luetteloi kaikkiaan 174 lappeenrantalaista tai "niiden kavaltajaa". Luokittelun numeroinnille annettiin seuraavat määreet: I = "roisto", II = "ei niin paha ja III = "vaaraton". "Roistoihin luettiin näissä asiakirjoissa 41, "ei niin pahoihin" 94 ja "vaarattomiin" 39 lappeenrantalaista. "Ampumisvaiheen" summittaisissa tuomioissa ei lopultakaan luokkiin sijoittelu ollut ratkaisevaa: ei se, mitä oli tehnyt tai jättänyt tekemättä. 

Teloituksia selvittävät aikaisemmat lähteet ovat keskenään olleet ristiriitaisia. Papisto luetteloi Lappeenrannassa teloitetuksi 18 miestä ja yhden naisen, poliittista terroria tutkinut Jaakko Paavolainen 17 miestä ja yhden naisen. Suojeluskunnan luettelo ilmoittaa 25 miestä ja kolme naista eli yhteensä 28 teloitettua. Äskettäin julkaistu Marko Tikan ja Antti Arposen Koston kevät sisältää 23 lappeenrantalaisen vankileirillä surmatun nimet. Luvut synkkenevät, kun mukaan otetaan Lappee, jonka teloitetut olivat lähes kaikki kaupungin läheisyydestä, esikaupungeista sekä Kaukaan - Lauritsalan alueelta. Paavolaisen mukaan Lappeelta teloitettiin 186 miestä ja kaksi naista eli yhteensä 188 henkilöä. Lappeenrannasta ja Lappeesta kotoisin olleita punaisia teloitettiin Paavolaisen tilastojen mukaan kaikkiaan 206 henkilöä, mikä teki Lappeen kunnan valkoisen terrorin synkimpiin kuuluvaksi alueeksi läänissä ja maassakin. Viipurin läänissä teloitustappioita oli kolmanneksi eniten ja koko maassa neljänneksi eniten.  

Linnoituksen penkalle kuljetettiin myös vieraspaikkakuntalaisia punaisia. Lappeenrannassa teloitettiin sodan päätyttyä kolmen ensimmäisen viikon aikana yhteensä 437 punaista. Teloitukset kasautuivat kahteen tappojaksoon, välittömän puhdistuksen kauteen 25.-28.4.1918 ja 5.5.1918. Jälkimmäisenä surmanyönä teloitettiin mm. Lappeenrannan sodanaikainen punainen johto. Öiset noutamiset ja teloitukset sekä niiden jälkeiset, Linnoituksen mäestä hevospeleillä noudetut ruumispinot herättivät laajalti huomiota. Vielä kesän 1918 aikana surmattiin vankileirillä yli 130 henkilöä.

Leirin saatua toimivan organisaation summittainen oikeudenjako päättyi, mutta suuret vankimäärät aiheuttivat toisenlaisia ongelmia: kun summittaiset teloitukset päättyivät, olivat nälkä ja kulkutaudit alkaneet niittää satoaan ja täydensivät vankileirikatastrofia. Pahin jakso oli heinäkuun alku. Esimerkiksi 5.-11.7.1918 kuoli kaikkiaan 102 henkilöä eli keskimäärin 15 henkilöä päivässä. Tämän jälkeen summittaiset teloitukset päättyivät, mutta kuulustelut tulivat kovakätisemmiksi. Teloitusten tilalle tulivat nälkä ja kulkutaudit, joihin sortui lappeenrantalaisia ja lappeelaisia jokseenkin yhtä paljon kuin teloituksiin. Lappeenrantalaisia kuoli vankileireillä tauteihin kirkkoherrojen luetteloiden mukaan 16 ja lappeelaisia peräti 122, mutta Lappeenrannan lisäksi lappeenrantalaisia ja lappeelaisia kuoli eri vankileireillä ympäri Suomea. Moni vanki kuoli vielä vapauttamisensa jälkeen leirillä saamiinsa tauteihin tai nälkävaiheen jälkeen liian nopeaan runsaaseen syömiseen.

Lappeenrannan sotavankileirillä aloitettiin tilastointi kuolleiden tilastointi vasta 27.5.1918, josta lähtien syyskuun puoliväliin 1918 mennessä kuoli kaikkiaan 588 vankia. Pahin kuolonviikko oli 2.7.-9.71918., jolloin kuoli 104 vankia eli 40 % koko määrästä. Kuoleman syinä olivat mm. 18.6-1.7.1918 välisenä aikana mustarokko, joka vei tuona aikana 41 vankia, isorokko (15 vankia) ja "muut taudit" eli "heikkous", nälkä ja siitä johtuvat moninaiset taudit. "Muihin tauteihin" menehtyi pahimpina kuolonviikkoina heinäkuun 1918 puoliväliin mennessä 273 vankia. Kaikkiaan myöhemmin ilmestynyt sotasurmat 1918 tilasto kertoo Lappeenrannassa menehtyneen 884 punaista tai valkoista.

Oikeudellinen tilinteko

Lappeenrannan vankileiri oli perustettu huhtikuun lopun ja toukokuun alun pikatuomioista ja teloituksista huolimatta osaksi järjestelmää, jonka tehtävänä oli tutkia ja tuomita "punakapinaan" syyllisiä laillisia muotoja noudattaen. Lappeenrantaan perustettiin valtiorikosoikeuksien osastot 134 - 137, joista lappeenrantalaisille merkittävimmät olivat osastot 134 ja 135. Niissä tuomittiin lappeenrantalaisia yhteensä 68 miestä ja yksi nainen. Muista Lappeenrannassa tuomituista runsaasta 1 600 vangista valtaosan kotipaikka oli Lappeen pitäjä, mutta lisäksi tuomittiin Uudenmaan, Turun ja Porin läänin sekä Hämeen läänin punavankeja. 

Yleisin rangaistus oli kahden, kolmen vuoden tuomiot, jotka syksyn armahduksissa muuttuivat ehdollisiksi. Tällä oli ratkaiseva merkitys Lappeenrannan vankileirin vankimäärän voimakkaalle rajaamiselle ja vankilakuolleisuuden vähenemiselle syksyn 1918 aikana. Sotatuomari Toivo Tapanainen säilytti ohjeista poiketen omat luettelonsa näistä tapahtumista ja tuomituista Voisalmen saaressa sijainneen kesähuvilansa ullakolla, josta ne hänen kuolemansa jälkeen löydettiin ja saatiin säilytetyksi jälkipolville 1980 luvulla.

Vuoden 1918 epäselvät tilit

Vuoden 1918 sota oli alkanut valtakunnallisesti vapaussotana, venäläisten joukkojen aseistariisumisena, mutta se sai pian sisällissodan luonteen. Karjalan rintamalla oli punaisten puolella myös venäläisiä joukkoja, joten vapaussodan sisältö säilyi kansalaissodan rinnalla. Myös Punaiset käyttivät vapaustaistelun nimitystä, jolloin ei tähdätty vapautumiseen entisestä valtioyhteydestä, vaan vapautumiseen aiemmista poliittisista rakenteista ja sosiaalisista epäkohdista, "riistosta". 

Lappeenrannan vankileirin mielivaltaiset teloitukset keväällä ja alkukesällä 1918 sekä niiden jälkeisten "kuolonviikkojen" nälänhätä ja taudit sekä niistä selvinneiden pitkät tuomiot nostattivat henkiin jääneiden sekä erityisesti uhrien omaisten keskuudessa voimakkaan katkeruuden. Toisaalta valkoisetkin olivat kärsineet tappioita, joiden aiheuttama katkeruus heijastui vielä vuosikymmenten ajan asenteissa ja toimissa. Vuoden 1918 muisto ja sen jättämät epäselvät tilit säilyivät pitkään poliittisena voimatekijänä - niin Lappeenrannassa kuin koko maassakin.  

Artikkeli on julkaistu teoksessa Kauskilasta kuntaliitokseen. Historiaa ja tarinoita. Etelä-Karjalan museon julkaisusarja nro 21. Lappeenranta. 1999.

Korjaukset ja lisäykset on merkitty punaisella Heikki Piiparisen toimesta 2013 keväällä.

Tämä löytyy osoitteesta http://koti.mbnet.fi/pph/1918/Toivanen.htm

Teoksen tilaukset osoitteesta museot@lappeenranta.fi hintaan á 10 € (+ toimituskulut).