Matkakertomus:
Kalassa,
NOME-kokeessa, näyttelyssä Norjassa
Auton mittariin 5000
kilometriä, SERT joka ei ole SERT,
sadetta, tuulta ja sumua. Lautasella
hernekeittoa, sillä kalaa ei tullut,
ainakaan pannulle asti. "Ja
niillä kaikilla oli niin muuuukaaavaaa,
oi jospa oisin saanut olla… kotona."
Jyrki on jo yli
kahdenkymmenen vuoden ajan käynyt
Norjassa lohia narraamassa, ja useimmiten
hyvin narrannutkin, mutta minä ja koirat
olemme aina lomailleet heinäkuun Suomen
kamaralla. Koska koiristamme Jutasta (FIN
MVA Omskakas Aktivt) ja Sinistä (kultainennoutaja
Siiki´s Sini) oli rabiestestit otettu jo
keväistä Ruotsinmatkaa varten,
päätimme tällä kertaa lähteä
porukalla, kalastamaan ja lomailemaan.
Tutkin kuitenkin varmuudeksi
Norjan koe- ja näyttelykalentereita, ja
uskomaton tuuri kävikin: juuri matkamme
aikana olisi kaksi näyttelyä ja yksi
NOME-koe aivan lähellä Jyrkin lohijokia,
Skaidia ja Laxelvaa (www.skoganvarre.no). Aivan lähellä
Pohjois-Norjan kyseenollen tarkoittaa
kylläkin noin 300 kilometriä.
Pakkasimme autoon
uskomattoman määrän tavaraa ja ruokaa
ja aloitimme hikisen (muistattehan viime
heinäkuun helteet?) ajomatkan Espoon
Järvenperästä kohti Karigasniemen raja-asemaa,
vain 1500 kilometriä edessä. Kuten
arvannette, tulli ei ollut ollenkaan
kiinnostunut koiriemme papereista, he
halusivat vain silittää koiria. Matka
jatkui kommelluksitta kohti ensimmäistä
lohijokea, Skaidia. Heti ylitettyämme
rajan alkoi sataa.
Sataa, sataa, tulee
Saavuimme Skaidiin torstai-iltapäivällä.
Tai oletettavasti olimme perillä, sillä
vettä satoi kaatamalla, mereltä nousi
synkkiä, tummia pilviä ja sumu oli,
sanoisinko, hyvin tiheä. Löysimme
paikkakunnan pienen (ja ainoan)
leirintäalueen, ja juoksimme
vastaanottoon varaamaan mökkiä. Emme
tietystikään olleet varanneet mökkiä
etukäteen, olihan meillä vedenkestävä
teltta ja hyvät makuupussit. Tyttönen
selitti norjaksi tiskin takana, että
koska vettä on satanut jo muutaman
päivän ja päivälämpötilakin
laskenut 10 asteen seutuville, viimeiset
telttalaiset varasivat mökit samaisena
aamuna.
Kuin tilauksesta sade loppui
ja pääsimme pystyttämään telttaa.
Nurmikolle, josta kauhoimme suurimmat
vesilätäköt teltan pohjakankaan
tieltä alas rinnettä. Koko päivän
autossa istuneet koirat kirmasivat
sydämen riemusta ympäri
leirintäaluetta, kunnes saimme teltan
pystyyn. Ruoka-aika, joten ahtauduimme
kaikki telttaan syömään. Myös ne
kaksi MÄRKÄÄ koiraa. Teltta pitää
hyvin vettä, jos sitä ei kanneta
ämpärikaupalla sisään, totesi Jyrki
ja häipyi kalastamaan vedenkestävä
puku yllään. Minä lueskelin (märkää
kirjaa) illan taskulampun valossa,
kuivailin (märkiin) pyyhkeisiin (märkiä)
koiria, ja kuuntelin ensin sateen ropinaa,
sitten kohinaa. Puolen yön aikoihin, kun
kuulosti kuin joku yrittäisi sammuttaa
telttaamme paloletkulla, nukahdin.
Oletettavasti koiratkin, jotka olivat
vallanneet Jyrkin (märän) makuupussin.
Torstaiaamuna kello herätti
minut kuudelta. Ai miksikö? Jotta voisin
rynnätä vastaanottoon varaamaan
mökkiä! Tuntui kuin aurinko olisi
palannut elämääni, sillä yksi mökki
oli juuri vapautunut. Niin sanotusti visa
vinkumaan, ja ilosta hyppien teltalle,
jossa kiljuin hereille koirat ja Jyrkin,
ja valjastin kaikki kantamaan (märkiä)
tavaroita mökkiin, jossa on
LÄMPÖPATTERI. Torstaipäivä kuluikin
sitten mukavasti tavaroita kuivaillen.
Tiedättehän, miltä tuoksahtavat
märät koirat, untuvapussit,
höyhentyynyt. Ja miltä maistuu kostunut
näkkileipä.
Perjantai-iltana mietin,
kannattaisikohan Jutta kenties pestä
huomista näyttelyä varten. Toisaalta,
olihan se sateessa lionnut pari
päivää… Kysyin kuitenkin
vastaanotosta, josko voisin koiran
suihkussa pestä. Mökissä nimittäin ei
ollut omaa suihkua, käytössä olivat
yleiset (maksulliset, 10 kruunua 5
minuuttia) leirintäalueen
huoltorakennuksen suihkut. "Ei
missään nimessä!" No, eipä kai
se kovin likainen ole, kampa siis käteen
ja ulos sateeseen suoristamaan karvoja.
Ensimmäinen näyttely
Lauantaiaamu valkeni. Ja
todella valkeni, nimittäin taivas oli,
jos ei sininen, niin ainakin sinistä
pilkotti. Jyrkikin päätti lähteä
mukaan, näyttelyn jälkeen suuntaisimme
Altan kalasatamaan ostamaan tuoreita
katkarapuja. Ajomatka Altaan oli hauska:
ensin kiivettiin 30 kilometriä
ylämäkeä, sitten ajettiin tuntureiden
päällä 20 kilometriä, ja sitten
lasketeltiin alas, muutama kymmenen
kilometriä.
Saavuimme näyttelypaikalle,
pienen koulun pihalle. Ajo-ohjeiksi
meille oli sähköpostilla annettu:
"10 kilometriä ennen Altaa käänny
kyltin kohdalta oikealle." Hyvin
löysimme, nimittäin kyltti oli lähes
metrin korkuinen ja siinä luki
HUNDUTSTILLING.
Paikalla oli noin 100
ihmistä ja koiraa, mutta herätimme
silti huomiota suomalaisin
rekisterikilvin varustetulla autollamme.
Marssin ilmoittautumaan, miettien
mielessäni, olikohan ilmoittautuminen
koskaan tullut perille, mitään
kirjallista vahvistusta saati
numerolappua emme olleet saaneet. Vaan
kaikki oli kunnossa: ystävälliset
järjestäjät tervehtivät kuin vanhoja
tuttuja, toivottivat tervetulleiksi,
antoivat numerolapun, ei tarvinnut
näyttää rokotustodistuksia tai
papereita, kyselivät Suomesta ja
suomalaisista flateista, toivottivat
tervetulleeksi illalla
näyttelyillalliselle tuomarin kanssa
Altan hienoimpaan ravintolaan jne. Kaikki
siis hienosti. Tosin luettelosta joutui
maksamaan 30 kruunua.
Palasin autolle hakemaan
Juttaa, hieman ihmetellen, kun
järjestäjät rupesivat sille ainoalle
kentälle pystyttämään agility-telineitä.
Lueskelin sitten luetteloa. Agility klo
10, TOKO klo 14, joukkueet klo 16.
Missäs välissä se näyttely? Hmm,
näyttely klo 10, SUNNUNTAINA.
No, onneksi se ajomatka on
kiva ja kaunis, ja mennään nyt
lohdutuksesi hakemaan niitä katkarapuja,
Altaanhan on vain kymmenen kilometriä.
Arvatkaapa, myydäänkö Altassa
katkarapuja lauantaisin? Perjantaisin
kyllä. Palatessamme Skaidiin alkoi sataa.
Sunnuntaiaamuna ajelin siis
uudestaan kohti hundutstillingiä,
tällä kertaa Jyrki jäi kalastamaan.
Huh, nyt näytti kenttä valmiilta
näyttelyä varten. Muutaman tunnin (!)
odotuksen jälkeen olivat vuorossa
flattinartut. Tuomari Paul Stanton, joka
oli Jutasta tammikuussa Turun kv-näyttelyssä
kovasti pitänyt, ja erityisesti päätä
ja liikkeitä kehunut, lausahti
arvostelussaan. "Pää saisi olla
parempi. Liikkeet saisivat olla paremmat."
Ja sileä ykkönen. No, onneksi se
ajomatka oli kiva ja kaunis.
Koko seuraavan viikon satoi.
Joko aamulla tai päivällä tai illalla,
tai sitten koko ajan. Lämpötila oli
hiukan tai hiukan enemmän nollan
yläpuolella, ei kuitenkaan koskaan 10
asteen yli. Tein pitkiä, (märkiä)
lenkkejä koirien kanssa, tuntureille,
metsiin, meren rannalle, ja
nähtävyyksiä katsomaan. Jyrki kalasti.
Tosin yhtään kalaa ei ylös tullut.
Ensimmäinen kala
Keskiviikkona, kun
hernekeitto alkoi kyllästyttää,
lähdin lohijoelle katsomaan, millä
tavalla Jyrki kalastaa. Koirat tietysti
mukaan. Heti päästyämme joen rantaan
Jutta löysi tavin, jolla oli poikaset.
Äiti-tavi tietysti hämäsi ja
leikkimällä haavoittunutta se juoksutti
hetkessä Jutan pois poikasten luota. Ja
varmuudeksi melko kauas, nimittäin äiti-tavi
uitti Jutan edestakaisin noin 5 kertaa
yli vuolaasti virtaavan, noin 50 metriä
leveän joen, ja lisäksi noin puoli
kilometriä alavirtaan. Lehahti siellä
sitten siivilleen ja palasi kevyesti
ilmojen halki johdattamaan poikaset
turvaan. Jutalla kesti hieman kauemmin
palata takaisin.
Ilmeisesti Jutta oli
kuitenkin kuullut, kuinka palavasti
olisin jo halunnut Norjan lohta maistaa,
sillä takaisin tulleessaan se törmäsi
rannalla kalastavaan setään. Setä oli
juuri nostanut lohen ylös ja laskenut
sen taakseen kivelle. Jutta päätti
Jyrkiä hieman avittaa, nappasi lohen
suuhunsa ja kiikutti sen iloisesti
häntää heiluttaen, naama virneessä
Jyrkille. Olisittepa nähneet Jyrkin
ilmeen, kun läähättävä, läpimärkä
koira lohi suussaan palaa joen
alajuoksulta. Jyrkihän oli siinä
vaiheessa kalastanut viisi päivää
ilman saalista. Jos en väärin nähnyt,
Jyrki myös vilkuili ympärilleen
vaivihkaa laskiessaan lohen kivelle
taakseen. Onneksi kalan oikea omistaja
oli huumorimiehiä, mikä hyvin nopeasti
selvisi. Itseasiassa en tiennytkään,
että niillä liukkailla rantakivillä
voi ihminenkin juosta niin lujaa…
Kierrä vuono, vuono,
vuono
Perjantaiaamuna lähdimme
ajamaan kohti Tromssaa. Linnuntietä
matkaa olisi ollut noin 200 kilometriä,
mutta tie kiersi niitä vuonoja. Kun
seitsemättä vuonoa ajettiin ensin
toista rantaa vuonon pohjalle 30
kilometriä ja sitten toista rantaa 30
kilometriä kunnes edessä oli kahdeksas
vuono, alkoi hieman, sanoisinko
tympäistä. Ei muuten, mutta jostain
syystä ne vuonot alkoivat kaikki
näyttää melko samanlaisilta ja
itseasiassa, taisin jo seota laskuissakin.
Mittariin kertyi kilometrejä noin 600.
Tietysti vaihtelua olisi tuonut vaikkapa
auringonpaiste tai vaikkapa sumun
hälveneminen.
Tromssaon saavuimme
illansuussa, ja tällä kertaa pongasimme
näyttelypaikan matkalla
leirintäalueelle. Maisemat olisivat
jälleen olleet todella upeat, harmi vain
kun näkyvyyttä oli noin 20 metriä
sumun ja sateen takia. No,
tiesimmehän, että ympärillämme on
pari, kolme kilometriä korkeita upeita
lumipeitteisiä vuoria.
Toinen näyttely
Näyttelyaamu, siis lauantai
valkeni… sateisena. Itseasiassa
satoi niin paljon, että jo kahden metrin
matkalla kastui oikein hyvin. Onneksi
ilmoittautumisten vastaanotto oli
sisätiloissa, kaikki muu olikin sitten
ulkona, siis sateessa.
Saimme onneksi auton
parkkiin aivan kehän viereen.
Norjalaiset katselivat meitä
autossaistuvia vähän ihmeissään, (mutta
kyllä mekin heitä!), sillä he
seisoivat ilman hattuja, ilman
käsineitä, vain ohuet sadevaatteet
yllään kaatosateessa, tuulessa, sumussa,
5 asteen lämpötilassa. Tietysti
näyttelykenttä oli vielä meren
rannalla, josta kevyt tuulonen virkisti
entisestään ilmaa.
Miltäkö näyttivät
norjalaiset flatit? Märiltä. Ja
kuraisilta, näyttelykehä oli hiekkaa ja
mutaa. Pidin visusti Jutan autossa,
kunnes tuli meidän vuoro astua kehään.
Jutta taisi olla ainut kuiva koira:
ehkäpä se siitä syystä voitti ensin
luokkansa ja sitten sertti-kilpailun,
jossa kilpaili 13 narttua, ja sijoittui
lopulta PN2:ksi norjalaisen valionartun
jälkeen. Tuomari, kehäsihteeri ja
kanssakilpailijat kaikki onnittelivat
Norjan muotovalio –arvon johdosta.
Saatiin hienot pokaalit ja ruusukkeet,
tosin niistä joutui paikalliseen tapaan
"pienen omakustannushinnan" (50
kruunua) maksamaan.
Jutta ja pieni serti!
Kaatosateesta huolimatta
emme jääneet katsomaan näyttelyn
ryhmäkehiä, vaan suuntasimme Tromssaon:
ystävälliset kilpakumppanimme kertoivat,
että Tromssassa saa katkarapuja ihan
joka päivä. Totta puhuivat. Ostimme 1,5
kiloa! Se taisikin olla ainut asia, joka
oli halpaa.
Seuraavana aamuna heräsimme
(suussa maistui katkarapu, mökissä
haisi katkarapu), ja totesimme
sääennusteen jälleen pitävän
paikkansa: sadetta. Runsasta sadetta. Ja
tuulta. Näyttelypaikalta olimme saaneet
ajo-ohjeet koepaikalle, vain 50
kilometriä Tromssan viereisellä
saarella.
Sunnuntaiaamun klo 07
Tromssa oli autio: oli melkoisen
yksinäistä ajella kaupungin alla
risteileviä tunneliteitä, koska olimme
ainut ajoneuvo liikkeellä kyseiseen
aikaan. Vain muutaman harhakäännöksen
ja u-käännöksen jälkeen saavuimme
kuitenkin koepaikalle.
Autot pysäköitiin noin 5
metriä leveän tien metrin levyiselle
pientareelle, ylämäen jyrkkyysaste
taisi olla 7 %. Koepaikalle laskeuduttiin
suoraan alas noin 100 metriä rinnettä.
Näköaloja ei siis voi valitettavasti
sanoin kuvata, mutta valokuviakaan ei ole,
eikä videota. Koska satoi, satoi, ja
vaihteeksi, satoi. Ja matka oli tullut jo
tarpeeksi kalliiksi ilman sadevedessä
lionneita kameraa ja videokameraa.
Vuorovetten riekot
Tuomarina oli avoimessa ja
voittajaluokassa sama kuin lauantaisessa
näyttelyssä eli ruotsalainen Inge E:son
Thoor. Ensin oli vuorossa 6 avoimen
luokan koiraa, jonka jälkeen 6
voittajaluokan koiraa. Koirille arvottiin
lähtöjärjestys, voittajaluokassa myös
parit. Koe oli siis samassa paikassa
molemmille luokille, ja tehtäviltään
hyvin samanlainen, tietysti eri
vaikeusasteet.
Maasto oli hauska.
Kuvitelkaa mielessänne vanhanajan
lehmihakaa, jossa on suuria ja pieniä
kiviä ja jokunen puro siellä täällä.
Siis tavallaan nurmikenttä. Ainut ero,
että kyseessä on rinne, hyvin jyrkkä
rinne. Kuvitelkaa mielessänne sininen
laguuni, jota vuorovesi kiusaa.
Rantaviiva siirtyi kokeen aikana muutaman
metrin, samoin siis ohjausmatka.
Riistatkin olivat hauskoja.
Rinteessä olevalla hakualueella oli
voittajaluokassa noin 20 riistaa,
pääasiassa riekkoja, korppeja ja kaneja
sekä jokunen VALTAVA merilokki. Ja
esimerkiksi Jutta tehdessään laajaa
hakua löysi ihan eläviäkin riekkoja
parvellisen.
Voittajaluokan koe alkoi
mielestäni helpohkolla
kolmoismarkkeerauksella, jonka kuitenkin
selvitti vain 3 koiraa kuudesta. Vain
markkeerauksissa oli mukana laukaus.
Seuraavaksi oli vuorossa vesiohjaus,
josta teki hankalan se, että koira piti
ohjata ensin kivikolle (joka oli
näkyvissä enemmän tai vähemmän,
riippuen vuorovedestä!), jossa oli ollut
avoimen luokan ohjaus, ja siitä
eteenpäin seuraavaan niemeen, jonka
takana riistat olivat. Lisäksi rannalla
oli vain 10 metrin päässä ensimmäinen
hakuriista. Vain yksi koira (norjalainen
käyttövaliokultainennoutaja) kuudesta
selvitti ohjauksen.
Sen jälkeen oli vuorossa
haku siellä "lehmihaassa",
parityönä. Hakea sai melko paljon, Sini
esimerkiksi viimeisenä koirana sai
tyhjentää haun, olisiko se hakenut 12?
Moni kilpailijoista piti maastoa
hankalana, ruotsalaisen tuomarin kanssa
naureskelimme verratessamme Suomen ja
Ruotsin koemaastoihin. Taisivat Sini ja
Juttakin hieman ihmetellä.
Viimeisenä tehtävänä oli
maaohjaus, joka ei kovin pitkä ollut.
Vaikeutena kuitenkin, ettei laukausta
tullut ja lisäksi kani oli jälleen
hyvin lähellä hakualueen reunimmaista
riistaa. Tässäkin yllättävän moni
koira epäonnistui.
Tulokseksi saimme Sinille
VOI 2:n ja Jutalle VOI 3:n, molemmat
tekivät muuten erinomaisen kokeen, mutta
epäonnistuivat ohjauksessa, Sini tosin
ohitti riistan vain parin metrin
päästä, mutta tuulen yläpuolelta.
I´m singing in the…
SUN
Ja sitten äkkiä
kotiinpäin. Suomessa edelleen +25
astetta ja aurinkoa. Jo rajalla
Kilpisjärvellä sade lakkasi.
Lämpötilakin nousi, joten riisuimme
kaksi lämpöalusvaatekertaa ensimmäisen
kerran lähes kahteen viikkoon.
Ensimmäisen kyltti, jossa luki "Kemi
550 km" ei kovin paljon piristänyt:
kotiin olisi tuon pikkupyrähdyksen
jälkeen enää 1000 km. Arvatkaapa,
miltä tuntui nähdä kyltti "Järvenperä
1", kun käännyimme kehä III:lta
omaa ramppia ylös!
Ja sitten parin viikon
kuluttua valionarvoanomus Norjaan. Kolmen
kuukauden kulutta posti ilahdutti meitä
lappusella: "Koiralle ei myönnetä
Norjan MVA-arvoa, koska näyttelyssä ei
jaettu ns. SUURIA serttejä."
Arvatkaapa, mistä niitä SUURIA saa?
Vain kansainvälisistä näyttelyistä.
Ja me olimme vain Norjan
noutajakoirajärjestön "pienissä"
näyttelyissä, joissa oli noin 100
noutajaa.
Onneksi ne (ostetut)
ruusukkeet sentään olivat SUURIA.
Nyt pitäisi sitten keksiä
hyvä lopetus tälle matkakertomukselle.
Sellainen, josta lukijoille jää hyvä
mieli, ja ehkä jonkun tekisi mieli
yhdistää matkustelu ja koiraharrastus...
Sanottaisiinko näin: älä
mene Norjaan, siellä on sadetta, tuulta,
kylmyyttä, kamalan kallista, kalaa ei
tule ja sertit ovat pieniä.
Vai näin: mene Norjaan,
mutta kysy sammakkomieheltä
sääennustus, osallistu vain
kansainvälisiin näyttelyihin, varaa
mökki etukäteen, säätä puolen vuoden
palkka, osta uusi, vähän bensaa vievä
auto ja varaa mukaan säilykelohta.
 Skoganvarren
esite: Jyrki ja lohi!
Artikkeli julkaistu myös
Flattiviestissä 1/2000
|
