Herman Alatalon runoja rintamalta.

        Valokuvat Olavi Alatalo.


        Olavi Alatalo
        Olavi Alatalo

        Olavi Alatalo

        Olavi Alatalo

        Olavi Alatalo

        Olavi Alatalo

        Olavi Alatalo

        Olavi Alatalo

        Olavi Alatalo

        Olavi Alatalo

        Muisto 15.1.1944

        On nuoruuskukat kuihtuneet,
        jo sodan myrskysäällä .
        Vuodet pitkät vaihtuneet,
        Ja aina olen täällä.

        Täällä kun on meidän tiemme,
        ja idän kolkko raja.
        Nuoruus muistot sinne viemme,
        Jäi kauas rauhan maja.

        Armaan äänen joskus kuulen,
        kun korpi öisin huokaa.
        Tänne rientää kera myrsky tuulen,
        kävin kerran hänen luonaan.

        Kauniin unelmamme särki,
        tuo sodan julma soitto.
        Voi mennä meiltä täällä järki,
        mutt' kerran tulee voitto.

        Nyt täällä runon siivin,
        aatos luokses käyn.
        Siis hiljaa yöllä hiivin,
        ja näen ihmeen, näyn.

        Saan voimaa elon tiellä,
        ja myrskyis` rohkeutta.
        Kun muistan armaan siellä,
        niin vuotan päivää uutta.
        Tuon uuden päivän luulen,
        jo pian nousevan.
        Keralla kevättuulen,
        nään luokses kulkevan.

        Jääkäreiden tie.

        Niin kolkosti soi raudan ääni,
        kun sen ensi kerran kuulin.
        Teräs ulvoi päällä pääni,
        niskaan putoavan luulin.
        Kova oli ihmisviha,
        kranaatit kun maata raastoi,
        heikko silloin ihmisliha,
        ahneus kansat taistoon haastoi.

        Sallankorpi niin kolkosti huokui,
        sodan liekit kun loimus yöllä.
        Yö häipyi, päiväksi vaihtui,
        välkkyi putket ja lippaat vyöllä.
        Oli korvessa polku niin pieni,
        yli tunturin, jänkäin se vie.
        Kulki siitä kerran partiotieni,
        niin synkkä ja vaikea lie.

        Ei siellä maailman loisto,
        ihmismieleen tulla voi.
        Sen sanoo oma vaisto,
        kun raudan ääni soi.
        Jääkäreiden tie:
        tiellä tuntureille kulki.
        Yli suuren joen vie,
        Ja väliin soiden halki.

        Tie vaarojen synkkä ja pitkä,
        vainon valtikat kulkee siellä.
        Voi kuolohon päättyä matka,
        tuolla synkällä korpitiellä.
        Karu kansa paljon kärsiä sai,
        tuonen niittoa julmaa.
        Vielä loistoonsa nousta voi,
        kun itä ei uhkaa, kuolema surmaa.

        Herman Alatalo PstJ/RajaJP 7

        Julkaistu kirjassa:
        Rajajääkäripataljoona 7 1941-1944
        Antero Vuorio - Sulo Lönnström

        Tuntureiden vanki.

        Kuin tuntureiden kukka,
        niin häipyy onni maan.
        Kuin kulkis halla hukka,
        tuo tuskaa tuulet vaan.

        Jäi meidän onni tuonne,
        mis aukee rajamaa.
        Siell' meillä uusi luonne,
        ja kolkko maja vaan.

        Ei varjot häivy pois,
        vaan leijuu kuolon haamu.
        Kuin aina yötä ois,
        ei onni koskaan saavu.

        Nuo armaat onnen päivät,
        kuin kaunis lapsuussatu.
        Ne taakse meiltä jäivät,
        vei tuntureille latu.

        Mä muistan polun tumman,
        mi tuntureille vei.
        Näin raskaan surun summan,
        jonka alta pääsyt ei.

        Tuonne tuntureiden taakse,
        jäi onni sodan tieltä.
        Vois myrsky viedä haaksen,
        jos noutaisin sen sieltä.

        Ei tuntureill' kaupungin valot loista,
        onni kaukana sieltäkin lie.
        Ei päivän valkeus pilveä poista,
        vain kuolon kylväjät tuskaa vie.

        Maan tuskassa huokaavan näin,
        kun onnen auringon varjosi pilvet.
        Silloin keskelle kuohuja jäin,
        tuli asunnoksi pohjolan korvet.

        Otti onneni hurmeinen hanki,
        tuulet tunturein taakse sen vei.
        Olen vieläkin tunturein vanki,
        kun onneni palannut ei.

        17.3-40 -17.3-44

        Muisto. ...!

        Suuri rakkaus kallehin aarre,
        joka koskaan ei sammua voi.
        Aina siintää kuin tunturin kaarre,
        kun ystävän luoksesi toi.

        Kulki ystävä myrskyjen taa,
        palo rakkauden loistaa yhä.
        Elon myrskyissä voimaa se saa,
        rakkaus maailmassa suurin ja pyhä.

        Jääk. Herman Alatalo

        Kaukainen onni.

        Kuulin lasna kerran laulun,
        kaukaa onnen kaukomaista.
        Varrella nyt elon koulun,
        onnen aurinko ei paista.

        Pilvi peitti onneni taivaan,
        aika maahan tuhkan lyö.
        Ei lohdutusta tule vaivaan,
        aina on vain synkkä yö.

        Mutta vielä toivo siintää,
        onnen kaukomaille vie.
        Sieltä onni vastaan rientää,
        vaikk' on eessä synkkä tie.

        17.3-44

        Kangastus. ..!

        Maan siintävän eessäni nään,
        elon myrskyssä kulkiessain.
        Maa taistojen, lumen ja jään,
        joka kirjoitti meille lain.

        Taa tunturein muistot nyt kantaa,
        elon polkuja kulkiessa.
        Kerran vaelsin tummaa rantaa,
        tuolla kuoleman tuskien maassa.

        Aatos kaukaisuuteen nyt kulkee,
        kaari tunturin hohtaapi yhä.
        Jääkenttiä peurat vain polkee,
        luonto arktinen suuri ja pyhä.

        Yli tunturein tieni kun johti,
        myrskyn peittäissä tunturin maan.
        Tulen liekit vain eessäni hohti,
        kulki kylväen kuoloa vaan.

        Maan kostoa huutavan kuulin,
        lailla paukkuvan pakkasen jään.
        Rikos maailmassa julmin ja suurin,
        joka rikkoi tunturein sään.

        Jääkenttien kangastusta,
        mä katselin kaukana siellä.
        Kysyi taistelu uskallusta,
        sekä voimia tuskien tiellä.

        Kun tunturi mahtavan kaaren,
        nosti pohjolan taivasta päin.
        Näen kuin myrskyjen keskellä saaren,
        jonka luokse mä turvaan jäin.

        Kun tunturi kaaren nyt nostaa,
        laen pohjolan taivasta kohti.
        Hän huoltaa meitä kuin lastaan,
        Kerran voittohon kulkumme johti.


        Kotona.

        .Muisto….!

        Ihminen muista sä aina,
        sun elosi on taistoihin luotu.
        Onni maailman kallehin laina,
        on lahjaksi sulle suotu.
        Sitä lahjaa oikein käytä,
        elon polkuja kulkiessa.
        Älä murhetta maailmalle näytä,
        se kätke vain sydämessä.

        Jääkäri Herman Alatalo 21.3-44

        1944 26.3 Toive!

        Kevät myrskyjen keskeltä nousee,
        sodan varjosta uudeksi maa.
        Vihan voimat pois varjoihin kulkee,
        ne häipyvät tuonelan taa.
        Maa vainottu rauhaa huokas,
        kansa taistoissa uupunut lie.
        Veri virrat ei koskaan vuotas,
        päivän valkeus vainot pois vie.

        Jääkäri Herman Alatalo

        Kaukainen kangastus rajamailta. ...

        Tulilinjojen kauhusta kaukana paikka,
        ranta rauhaisa kotimme kallis!
        Sois myrskyt yllämme ainiaan vaikka,
        kodin rakkaan emme sortua sallis.

        Niin raskas kulkumme lie, joka linjoille vie,
        kaikki käskyä kohtalon, tiedämme niin.
        Täällä hurmeinen synkkä on tie,
        kun korven pimeydessä taisteltiin.

        Täällä pelkoa ei rajan tuulet sen vei,
        vihuri tuutivi myrskyille unta.
        Teräsputkien jylinä tuon unen vei,
        joka vieläkään laannut ei.
        Vihan rautaa siellä tuulet tuiskii,
        jäätä ja lunta.

        Tie kohtalon tumma,
        tien viitta niin kumma,
        valot maailman poissa,
        vain varjoja kulkee.
        Meidät tahtovat niellä,
        milloin täyttyvi summa,
        täällä varjoja kumarreta ei,
        eessä kaukainen kajastus valkea.

        Jääkäri Herman Alatalo 29.3-44

        Unta on elämä kuoleman mailla. ...

        Eessä hurmeinen hanki,
        takana huurteinen metsä,
        täällä elämä kuin tuonelan vanki.
        Vihan vainot on lähellä,
        niiden kulkua estä,
        niin kylmä on katse taivahan tähellä.

        Taivas pohjoinen hohti,
        jääkenttiä vaelsi valkea joukko pieni.
        Valkopuvut vain siintää,
        kuoleman tie voittoa kohti.
        Arktinen luonto, hurmeinen latu,
        jossa vieraili tuoni.

        Jääkentillä vasamat vain ulvoen kiitää,
        etsien saalista, jonka sais niellä.
        Monen ruumiiseen haavan tuskaisen viiltää,
        unta on elämä vain, kuolema kulkeepi siellä.

        Jääkentillä riehuu viha,
        mistä mahtavan voiman se saa.
        Se riehuvi rikki kun ahneus on suuri ja heikko on liha.
        Pyytehet pimeät, joiden tähden nyt kärsivi maa.

        30.3-44 Kotona

        Maailmankaikkeus ja hautakumpu ….!

        Maailmankaikkeuden alla,
        veri ihmisen virtanaan vuotaa.
        Elon tähdet kun sammuvi taivahalla,
        maa hurmeinen tuskasta huokaa.

        Vain kuoloa kertovi kummut,
        valkoristit vain peittävi tarhaa.
        Yli kaiken soi tykkien rummut,
        eestä vapauden taisto, ei maailman harhaa.

        Kuolo kalvaapi kansoja maan,
        maailmankaikkeuden alla on rautaa.
        Pahan vallat on irti, eessä ansoja vaan,
        kummut kertovi tuskaa, kyynel kastavi hautaa.

        Täältä kummuille kulkevi tie,
        ristit valkeat viittana meille.
        Joka kulkumme voittohon vie,
        veri virtaa vain tuskien teillä.

        31.3-44 Kotona

        Sankareiden tie.

        Täällä hiljentykäämme,
        eessä me näämme.
        Rivit valkeiden ristien,
        niistä voimaa nyt saamme,
        teillä ankarain taistoin,
        iskut kohtalon jaamme.

        Sankarit maamme
        heitä kuunnelkaamme,
        on eessämme sankarihauta.
        On taistoissa vuotanut verta,
        rajoilla kun raastavi rauta.
        Kuljemme keskellä kuohuvaa merta.

        On vaarassa maamme,
        iskut kohtalon jaamme.
        Valkoristien ainoa tie,
        jota kulkivat sankarit Suomen,
        niin raskas se lie.
        Mutta muuten ei koittaisi konsanaan huomen.

        Vapaus kalleinta on
        alla auringon,
        siis kunnia heille,
        on velkamme heille nyt korvaamaton.
        He jättivät perinnön meille,
        jonka suuruus on tuntematon.

        Kaikkenne annoitte,
        kuormamme kannoitte.
        Siksi velkamme suuri,
        emme koskaan korvata voi.
        Jos sortuisi muuri,
        rauhan kellot ei soi.

        Ilman heitä ois yö,
        vielä kesken on työ.
        Ristit velvoittavat meitä,
        muista ystävä aina.
        Kulje sankarin teitä,
        elo mainen on laina.

        Taistelu pyhä,
        on käynnissä yhä.
        Myrskyt pauhaten soi,
        isä vainoa vastaan.
        Koti sortua voi,
        äiti suojelee lastaan.

        Kunnian tie, suurinta lie.
        Elo täällä on halpa,
        sekin katoaa kerran.
        Siksi kunnia hautaa on halpa,
        sillä sota on Herran..
        Ristin tie,
        kerran voittohon vie.

        Tykit vaikenee kerran,
        ainiaaksi ei koskaan.
        Voimme joutua myrskyihin maailman,
        silloin huomaamme,
        jos rikomme valkeita ristejä vastaan.

        Hiljentykäämme, eessä me näämme,
        kuinka kallis on vapauden hinta.
        Me töitämme jatkaa saamme,
        niin kauan kuin sykkivi rinta.
        Ja on suojattu synnyinmaamme.

        Talvella 1943.

        Yö tuntureilla.

        Takana taistojen raastaman Sallan,
        seison linjalla vuoristojoen.
        Näen irti taas helvetin vallan,
        joka julmasti julkaisi toen;
        Rinne vapisee kalliovuoren,
        niin raskaasti iskee rauta.
        Kaikki julmaa niittoa tuonen,
        jossa mainen pelko ei auta.

        Hiljainen hetki,
        jäätävä pohjolan yö,
        Revontulten säihkyvä retki,
        ja tähtien himmeä vyö.
        Valkenee tunturein aamu,
        harvenee tähtien rivit.
        Kuin leijaisi kuoleman haamu,
        jonka seurassa yöllä sä' olit.

        Kuljin tunturi polkuja silloin,
        tie vaarojen jylhä ja pitkä,
        Laki tunturin hohtavi illoin,
        käy kotihin partion matka.
        Maailman loistoista, valtakaupungeista kaukana,
        keskellä lumen ja jään, ei riemua maailman,
        lumikentät vain hautana,
        elon kuoleman siellä nään.

        Aseveljet me kuljimme siellä, partion ladut synkät ne lie.
        Ne muistamme vielä, ystävä muistot,
        siellä jos kulkemaan satut.

        Napapiirin yö, arktinen luonto,
        idän taivaalta leimuavat lieskat.
        Varjojen maa, poissa maailman riento,
        yli lakeuden välkkyvät vainojen ruoskat.
        Niin synkkä on tunturin yö,
        päivä säikkyy kuoleman vasaraa.
        Sylistä jäämeren vyöryy hyinen vyö,
        jonka usvassa uinuu tunturimaa.

        Talvella -43

        Tuntsajoen muisto.

        Missä tunturit kaaren nostaa,
        laen pohjolan taivasta päin.
        Siellä Tuntsajoki virtaa,
        siitä muistelen nyt näin:
        Arktinen luonto siellä,
        missä joki jylhä juoksee.
        Kun kuljin kerran sodan tiellä,
        sen rannat tulta syöksee.

        Tuon jylhän joen uoma,
        oli silloin tuttu meille.
        Se luonnon suuren luoma,
        kuin polku tuntureille.
        Sen kosket jylhät kuohui,
        sen muistan syksyöinä.
        Erämaa mykkä huokui,
        pohjan taivas tähtivöinä.

        Oli sodan leimut silloin,
        sen rantoja kun kuljin.
        Sen välke pimeni illoin,
        kummasti veteen suli.
        Kynsitunturin mahtava kaari,
        sen itäpuolta peittää.
        Valatunturi lännen laaja,
        päin taivoa lakensa heittää.

        Jos jylhät rinteet kertois,
        tuon jylhän virran tarun.
        Se maailmalle kulkeis,
        tois julki paikan karun.
        Kuin Coloradon virta,
        se kuohuu kanjonissa.
        Se rientää kohti merta,
        kuin oisi ahdingossa.

        Nuo rinteet näki taistot,
        ne tykkein jylyn kuuli.
        On kaukana maailman loistot,
        kun selkosmaa on suuri.
        Sen rantoja kerran kuljin,
        ajat kaksi vuotta pitkää.
        Kun pois viimein tulin,
        jäi muistot sieltä matkaan.

        Ne seuraa mua matkalla,
        kussa kuljenkaan.
        On muistos karu Salla,
        ja virta jylhän maan.
        Siellä kerran tähtivöitä,
        laella tuntureiden katsoin.
        Me uhmasimme öitä,
        yli tuntureiden taistoin.

        Aatos rauhan maille kulkee,
        yli tuntureiden halaa.
        Kuu virran kalvoon välkkyy,
        tulet pohjan taivaan palaa.
        Tuon virran rantaa silloin,
        me uskos vartioimme.
        Ja rannalla usein illoin,
        sodan leimuja katselimme.

        Tukikohta

        Tukikohta yksinäinen, korvenpimennossa uinuu.
        Siellä joukko hurjapäinen, vihollisen liikkeet vainuu.
        Piikkilangan ympäröimä juoksuhaudan vallitus.
        Suojaa sitä syksy öinä, samoin eessä miinoitus.

        Se on kuni keidas korven, puro pieni vierellä juoksee.
        Radio poistaa sodan arjen, joka muuten päälle laskee.
        Joka päivä saapuu posti, muonat sekä lomalaiset.
        Lastut lentää korpeen asti, joita kiskoo siellä naiset.

        Tukikohdan hiljaisuus, voi rikkoutua joskus.
        Mutta ei se ole ihme uus, vaan virhe ryssän laskus.
        Vuorollansa lomaa vuottaa, tukikohdan puolustajat.
        Ikävää voi joskus tuottaa, mutta sitten seuraa onnen ajat.

        Toinen tukikohta siellä, kotirintamalla vuottaa.
        Siellä kun ei korpitiellä, paremmin voi naiseen luottaa.
        Siellä jos on hyvä tuuri, ei mene loma koskaan hukkaan.
        Siellä asuu rauha suuri, kun ei ole idän uhkaa.

        Siellä vartoo neidot somat, joiden paulain moni joutuu.
        Ken vangitsee nuo vallattomat, kun aina on eessa hymy suu.
        Moni hautaa kahleitansa, lomalta kun pois palaa.
        Siellä vaanii moni ansa, johon mieli päästä halaa.

        Löysi jälleen arki elon, hiihtäessä tukikohtaan.
        Tikka hakkas latvaa kelon, tuttu portti tuli vastaan.
        Taasen portti pojan sulki, takaisin ei liene hoppu.
        Ajan ratas verkkaan kulki, niin lähestyy myös sodan loppu.

        Jääkäri Herman Alatalo 31.3-44
        Kotona

        Mistä ihminen onnesi löydät …!

        Mistä ihminen onnesi löydät,
        sodan riehuissa yllämme täällä.
        Kun sä taistoihin kuolohon kuljet,
        vihan valtojen kolkolla säällä.

        Vihan valta ei onnea tuo,
        veri, kyyneleet virtanaan vuotaa.
        Miksi ei luojamme rauhaa luo,
        kun kansat kärsineet tuskasta huokaa.

        Monen kylmeni taistoissa rinta,
        raudan raastava valta kun soi.
        Koska täyttyvi murheiden hinta,
        koska koittavi onnemme koi.

        Täällä ihmisen elo on lyhyt,
        kuni taivahan tähdellä lento.
        Ei onnemme koskaan lie ehyt,
        se haihtuu kuin kukkanen hento.

        6.5-44 Pyhäsaari.

        Tuoppajärven muisto.

        Järven jäälle katse siintää,
        kohti idän tummaa rantaa.
        Väliin aatos kotiin kiitää,
        kauas kaukomaille kantaa.

        Tuoppajärven selkä kaartaa,
        missä meillä valtakunta.
        Jos vainolainen meitä saartaa,
        on turvanamme jäätä, lunta.

        Nimeltään on saari Pyhä,
        mutta vainolaisen häpäisemä.
        On rauniot luostarista yhä,
        vihan viiman läpäisemät.

        Järven hyinen viima pauhaa,
        Tuopan jäinen kahle peittää..
        Ei ikuisuuden eessä rauhaa,
        vain myrsky tuuli lunta heittää.

        Kaukaisuuteen katsoo mies,
        mi saaren rantaa vartioi.
        On jossain lämmin kotilies,
        täällä sodan ääni soi.

        Tuopan hyinen tuuli ulvoo,
        putkivalkeat Kiestingissä.
        Kaikkialla kuolo kulkee,
        rauhan rantaa onko missä.

        Syrjässä on maailmalta,
        saari jota vartioimme.
        Täällä asuu vihan valta,
        jonka eteen esteet loimme.

        Kiestingistä. valot vilkkaa,
        kun saapuu Tuopan ylle yö.
        Ne valtaa pimeyden pilkkaa,
        mieleen synkät varjot lyö.

        Kahleet kerran katkoo Tuoppa,
        laine laulun soittaa sille.
        Aallon sylissä vainoaa kuoppa,
        rauha rantoja kulkeville.

        On eessämme siintävä Tuoppa,
        myöskin eessämme taistelu, työ.
        Emme rantojas vartioi suotta,
        idän taivasta liekit kun lyö.

        1.5-44 Pyhäsaari

        Varjoja

        Lännen kaukomaille aurinko laski,
        yön varjona nousee usva.
        Lännen taivas hohtaa kuin vaski,
        idän taivaalle varjoja kasvaa.

        On varjojen keskellä yö,
        usva leijuu kuin kuoleman haamu.
        Usvan keskellä pimeyden työ,
        joka lakkaa kun saapuvi aamu.

        Lännen maille nyt aatokset kantaa,
        jossa aurinko purppuraa valaa.
        Vie kohti ne tuttua rantaa,
        sinne hetkeksi pysähtyvät salaa.

        Ne hetkeksi levon siellä saavat,
        josta jatkavat kulkuaan.
        Kunnes eessä on majat aavat,
        ja öiset varjot maan.

        Sieltä kulkua kummaa ne jatkaa,
        korkeuden ratoja kohti.
        Sini taivahan johtavi matkaa,
        jonka kärjessä kunnia hohti.

        Unelma...!

        Unelmain siivillä lennän,
        lapsuuden kultamaille.
        Luokse kotoisen koivikkorannan,
        tuon terveiset kaivatuille.

        Kotoinen ranta lie rakkainta mulle,
        kallehin aarre päällä maan.
        Suo levon rauhaisan vaivatulle,
        sillä vierasta kaikki on täällä vaan.

        Nään eessäni unelmien sillan,
        mi ystävän luokse vie.
        Kuin kauneus kesäisen illan,
        on tuo onneni unelmien tien.

        Tuon sillan jos ylittää voisin,
        joka armaani asunnolle vie.
        Elon ruusuja hälle mä toisin,
        joita oottanut kauan jo lie.

        Käki kesäistä riemua kukkuu,
        mutta ääni armaani ei kuulua voi.
        Kaukana täältä hän nukkuu,
        tai yksinään jossain unelmoi.

        Voi versoa taistojen mailla,
        myös kauniita ruusuja maan.
        Ne loistavat tähtien lailla,
        mun silmissä ainiaan.

        Näin unelmain siivillä lennän,
        vain hetkeksi onneni maille.
        Kun häipyvi unelma, niin tunnen,
        tuli yö, jäin onnea vaille.

        -44 Tuoppajärvi.


        Korven keskellä polku niin pieni.
        läpi hongikon. soiden se vie.
        Kulki siitä kerran partiotieni.
        se niin pitkä ja vaikea lie.





        Toukokuu 31.1944

        On viime päivä toukokuuta,
        istun yksin ja ihmettelen.
        Jo viides kesä taiston tiellä,
        aina samaa tietä kuljen.



        Syksyn synkeys Karjalan maille,
        sai lehdet jo kellastumaan.
        Aatos muuttolintujen lailla,
        saa mun mieleni kaihoamaan.

        Olit ystävä joukossa parhain,
        sodan melskeessä miesten mies.
        miksi päättyi elosi näin varhain,
        sen taivaan Herra vain ties.

        Herman Alatalo 26.7-44
        Korp.Antti Väyrysen muistolle.
        Kaatui 30.6-44

        On myöhäistä silloin kaikki,
        sen huomaa valta herrat.
        Kun valo sydämeen pimeään tuikki,
        ennen taistoa monet kerrat.

        Näin niitti kalvat kansaa,
        ja öiset vallat riehui.
        Oli kuohussa Suomen maa,
        ja voiton lippu liehui.

        Kun viha tulen, raudan,
        niin luulen loppuu kerran.
        Saa vääryys synkän haudan,
        näin kulkee kosto Herran.

        Tää pieni kansa Suomen,
        on pohjan rajapylväs.
        Kun koittaa uusi huomen,
        saa rauhan kansa ylväs.

        Silloin sorrot lakkaa,
        ja oikeus voiton saa.
        Ei meitä vainot hakkaa,
        ei sorru Suomen maa.



        Mutt' sodan melske estää,
        tään kauniin unelman.
        Mutta kaikki täytyy kestää,
        eessä elon kuoleman.
        Yö päiväks' kerran vaihtuu,
        sen säteet rauhan suo.
        Pimeys mailman tuuliin haihtuu,
        sen muassa taistot nuo.

        Herman Alatalo
        Isäni taistot ovat tauonneet 03.01.2000. Olavi Alatalo