"...perinnöksi sattu". Aivan kuten laulussa sanotaan hi. Hattu on varmaan jäänyt jo narikkaan, mutta 60-luvulta lähtien tapahtunut hanuri -merkkisen soittimen näpelöinti sen kuin jatkuu. Se on varmaan vähän niin kuin sukuvika tuo näpelöinti, sillä joukkoomme mahtuu alan virtuooseja ammattimuusikoista alan syvällisempiin harrastajiin. Itselläni on seinän komistuksena todistus aineistona valokuva, jossa n. 2 vuoden ikäisenä olen ylpeästi suuren kouvolanpelin hihnoissa säveltapailua tekemässä isoisäni avustamana. Isoisän ansiota on myös paljolti se, että harrastus sai vahvan pohjan, joka on kestänyt näihin päiviin saakka. Päivääkään ei ole tarvinnut katua tätä harrastusta.

Ihan oman ensimmäisen haitarin sain 7-vuotiaana (Hohnerin punainen, pianohanuri). Tähän asti oli pitänyt "lainailla" isoisän kurttua. Pianohanuri tuntui alussa luonnolliselta valinnalta, koska olin soittanut isoisän "bändissä" urkuja. Soittotaidon kehittyessä huomasin, ettei tuo pianomallinen näppäimistö ollut minua varten, joten siirryin uuden harmonikan myötä suoraan viisirivisten mallistoon. Ensimmäinen, varsinainen viisiriviseni oli Raimo Pihlajamaan valkokuorinen Ramses. Toki muutamaa muutakin hanurimallia tuli ensin kokeiltua. Nopeasti laskettuna taitaa olla liki 15 eri hanuria, joita olen aktiivisesti näpelöinyt. Tämän lisäksi sitten vielä ne kuuluisat "Lenskin" tuliaiset eli "sirmakat" turistivirtojen mukana itärajan takaa. Minulle yleinen harrastus isoisän kanssa 70-luvulla oli kääntää noiden näppäin-sirmakoiden kielipenkit vastaamaan länsimaista käytäntöä. Alkuperäisissä kun kielet oli asennettu ikään kuin peilikuvaksi.

80-luvun lopulta eteenpäin mukaan astui nuo keikkakuviot eri soittoporukoissa. Alussa soitannot kävivät hyvästä harjoituksesta ja kuntoilusta. Liki 16 kg kurtun kanssa seisoskelu ja soitanto sai paidan helposti hikoamaan ja sykkeen kohoamaan pitkien soittokeikkojen aikana. Samalla tuli hieman esimakua siitä, mitä tuo muusikon ammatti toisi tullessaan. Raskasta raatamista lavoilla ja tanssipaikoilla iltaisin ja viikonloppuisin. Tosin mukavassa porukassa ja mukavan yleisön edessä tuollaiset "epäkohdat" unohtuvat. No, ammatiksi saakka harrastusta ei tullut kuitenkaan jalostettua - kiitos nykyisen työnantajan, joka mahdollistaa säännöllisen päivätyön ja vapaat viikonloput: jää aikaa harrastuksille ja perheellekin.

Hieman "ammattimaisempaa" otetta harrastukseen otin 90-luvulla, kun hankin perinteisen Kouvolan Cassotton, johon sitten jälkeenpäin asennutin mikrofonit ja midilaitteet. Tämä avasi aivan uuden jakson koko soitannossa. Midin myötä sai tarvittaessa käyttöön vaikka koko yhden miehen bändin ja äänimaailmaa rajoitti käytännössä vaan mielikuvitus ja käytettävä syntetisaattori. Tulipa sitä heitettyä lukuisia keikkojakin ihan itsekseen oman "bitti-bändin" tukemana. Tälläkin hetkellä käytössäni on Soltonin Multimedia Music Station MS-40, hanurin jatkeena. Mutta kaikella kunnioituksella täytyy myöntää, että mikään "bitti-bändi" ei korvaa aitojen soittimien ääntä. Eihän mikään ole kauheampaa kuunneltavaa kuin sähköisesti tuotettu hanurin ääni aidon rinnalla - vai mitä?

Viimeaikoina soittoharrastus on ollut lähinnä uusien ideoiden ja kappaleiden opiskelua. Aktiivinen keikkailu työn ohessa on sen verran kuluttava harraste, että parempi joskus löysätä hieman "suitsia".

Nykyinen studiovarustus (kuvassa ei kaikki):

• Kouvolan Cassotto -haitari (mirkofonit + midi)

• Excelsior -haitari ilman sähköjä, ranskalaisella virityksellä

• Solton MS-40 Multimedia Music Station + 13-jalkapedaali

• Casio CTK-591 sähköurut

• "Landola" akustinen kitara

• Marchis - sähkökitara

• Kaksi irlantilaista tinapilliä

• Sudanilainen "komppirumpu"

• Tuohitorvi

• Lisäksi lähinnä muistoesineinä:konserttikantele, trumpetti ja kaksi omavalmiste viulua.

• äänentoistoon 2 x 400 W stereokaiutinjärjestelmä 6-kanavaisella mikserillä.