Tuona keväänä olin kuin tulisilla hiilillä. Pentu tuli meille viikkoa ennen koulun loppumista ja toisluokkalaisella oli pitelemistä, että malttoi ollenkaan kevään viimeisiä hetkiä koulunpenkillä. Kesä meni pennun kanssa, minne menin minä, sinne tuli myös pentu. Alku ei ollut ruusuinen: Leevi puri, repi vaatteista, karkaili ja oli muutenkin melkoisen rasittava. Vaikka aika lienee kullannut muistot, muistan edelleen kaikki ne rasittavat ja raivostuttavat hetket pikkukoiran kanssa. Syksyä kohden pentu oppi kuin oppikin tavoille, ja kaiken tuon alla oli mitä kultaisin pikkukoira.

Vaikka emme varsinaisesti harrastuskoiraa ottaneet, pestiin Leevi vuosien aikana mitä erilaisimmissa lajeissa. Suuri rakkautemme oli agility, jossa kisasimme kolmosluokassa. Aluksi touhusta ei tosin meinannut tulla mitään, kun murkkuikäinen jääräpää paineli pitkin kenttää kuunnellen kaikkea muuta paitsi ohjaajan huutoja. Ikä toi kummasti varmuutta, vaikka loppuun asti Leevi saattoi vetää kisan yhtäkkiä leikin puolelle karkaamalla putkeen, joita se rakasti yli kaiken.

Melkoisena showluonteena Leevi nautti hurjasti näyttelyistä ja esiintymisestä. Oman näyttelyuransa jälkeen kisasin sen kanssa lukuisia kilpailuja junior handlerissa. Luimme toisiamme täydellisesti ja suurimmat saavutukseni saavutinkin lähes kaikki Leevin kanssa. Tosin Messukeskuksen isossa kehässä homma meni aina plörinäksi - taputukset, valot ja musiikki saivat koiran lähes transsiin ja onnesta sekaisin, eikä kokeneimmankaan kehäketun sukat pysyneet enää tassuissa. Voi kuinka se nautti! Handleri ei...

Luonteeltaan Leevi oli mitä rakastettavin jäärä, hurjan kultainen luonne, joka vaati hieman omaa huumoriaan. Sen kovakorvaisuus koitui valitettavasti koiran kohtaloksi sen karattua sukutilamme pihaan ilmestyneen kauriin perään. Leevi juoksi itsensä vieraassa maastossa kadoksiin ja sen karkumatka kesti lähes puoli vuotta. Miten monesti kävimmekään niin lähellä koiraa, vain hetki sitten se oli ollut kulman takana, ja sitten jo kadonnut. Kun Leevi viimein osasi kääntyä takaisin kotiin, jäi se bussin alle. Ruumista emme koskaan nähneet, surutyö jäi tavallaan kesken. Koskaan emme saaneet varmuutta, oliko se ruskea koiran näköinen mytty sillä bussipysäkillä sittenkään oma Leevimme, rakastettava jästipää jäärämme.

Elämä jatkuu, aika kultaa muistot, mutta koskaan en unohda sitä iltapäivää, kun koulusta kotiin tullessani tuo aina hyväntuulinen pikkukoira tuli ovella vastaan syötyään laatikollisen suksivoiteita. Leevin häntä ei koskaan lakannut heilumasta, ei edes sillä hetkellä, kun itku ja raivo lienivät päällimmäiset tunteet. Sittemmin jutulle - ja monenkirjavalle ulosteelle - jo naurettiin...

Leevillä oli elinaikanaan kolme pentuetta, joissa yhteensä 12 pentua. Pennuista kaksi on muotovalioita, yksi käyttövalio ja yksi agilityvalio. Näyttelyissä pennuista on käynyt yhdeksän, joista kaikilla vähintään erinomainen. Agilityssä kolmosluokkaan on kavunnut viisi koiraa ja jälkeläisistä moni on muutenkin osoittanut erinomaisuutensa harrastuskentillä. Kaiken kruununa on pentujen terveys - pennut ovat luustoltaan puhtaita ja muutenkin eläneet varsin terveenä ilman kohtauksia ja kutinoita. Voin siis hyvällä omatunnolla sanoa Leevin olleen aivan erinomainen periyttäjä, jonka perintöä tahdon varjella kaikissa omissa koirissani, tulevaisuudessa myös ehkä kasvateissani.