Itsemurhapommittajan Isän Kirje Kirjoittanut: Joku, 13.8.2003 klo 00.06 Itsemurhapommittajan Isän Kirje (Memri, October 8, 2002) Abu Saber M.G., nuoren palestiinalaisen itsemurhapommittajan isä, kirjoittaa Lontoolaisessa arabiankieleisessä Al-Hayat – päivälehdessä (1) seuraavaa: "En pysty löytämään parempia sanoja aloittaakseni kirjeeni kuin Allahin sanat, jotka hän lausuu kallisarvoisessa kirjassa (Koraanissa): "Toimikaa Allahin tähden älkääkä heittäkö itseänne tuhoon oman käden kautta."(2) Kirjoitan tätä kirjettä riutuvin sydämin ja silmäni lakkaamatta vuotaessa kyyneliä. Meidän täytyy tänä aikana enemmän kuin koskaan ennen totella tuota Koraanin säettä, toimia Allahin tähden ja pidättyä itsetuhoisista teoista. Neljä kuukautta sitten menetin vanhimman poikani, koska hänen ystävänsä houkuttelivat hänet ylistäen hänelle kuoleman tietä. He suostuttelivat hänet räjäyttämään itsensä eräässä Israelin kaupungissa. Kun poikani puhdan ruumis sinkoutui palasiksi, samalla hajosi myös minun elämäni yhdessä toivon ja elämänhalun kanssa. Siitä asti olen ollut kuin maan päällä kävelevä haamu, sen lisäksi että minä ja vaimoni yhdessä toisten poikieni ja tyttärieni kanssa olen joutunut kodittomaksi kotimme purkamisen tähden. Mutta viimeinen pisara oli se, että kuulin vanhimman poikani – marttyyrin – ystävien alkaneen kierrellä kuin käärmeet toisen, ei vielä 17 täyttäneen poikani ympärillä, houkutellen häntä samalle tielle, jolle ohjasivat hänen veljensä, jotta myös hän räjäyttäisi itsensä kostaakseen veljensä puolesta, väittäen ettei hänellä ole mitään menetettävää. Koko haavoitetusta ja vertavuotavasta isänsydämestäni, isän, joka on menettänyt sen mikä on hänelle kaikkein kalleinta mailmassa, käännyn palestiinalaispuolueiden johtajien puoleen ja heidän johtajiensa Hamasin ja Jihadin johtajien puoleen ja heidän sheikkiensä puoleen, jotka käyttävän hengellisiä ohjeita ja lausuntoja kiihottaakseen yhä uusia ja uusia palestiinan nuoria kuolemaansa tietäen täysin hyvin, ettei nuorten ihmisten lähettäminen räjäyttämään itsensä Israelin sydämessä pelota vihollista tai vapauta maata. Päinvastoin se voimistaa hyökkäystä, koska jokaisen sellaisen operaation jälkeen siviilejä kuolee, koteja tuhotaan ja palestiinalaiskaupunkeja ja –kyliä miehitetään uudelleen. Sitten nämä johtajat esiintyvät mediassa uhkaillakseen vihollista raskaamilla kostoilla sen barbaarisista teoista ja työntävät yhä uusia nuoria heidän kuolemaansa. Kysyn sekä omasta että kaikkien isien ja äitien puolesta, joiden pojat ovat räjäyttäneet itsensä: Millä oikeudella nämä johtajat lähettävät nuoria ihmisiä, jopa aivan poikasia, heidän nuoruutensa kukassa kuolemaan? Kuka antoi heille hengellisen tai minkään muunkaan oikeuden houkutella lapsiamme ja kiihottaa heitä itsemurhaan? Kyllä, sanon itsemurhaan, en marttyyriuteen. Termin vaihtaminen ja kaunisteleminen tai muutaman tuhannen dollarin maksaminen perheelle, jonka nuorukainen ei enää koskaan palaa, ei helpota järkytystä tai muuta peruuttamattomasti tehtyä. Rahasummat, joita maksetaam marttyyrien perheille aiheuttavat enemmän tuskaa kuin parantavat; ne saattavat perheen tuntemaan, että heille maksetaan lapsensa elämästä. Onko lapsen elämällä hintaa? Onko kuolemasta tullut ainoa tapa ajaa oikeuksia ja vapauttaa maa? Ja jos niin on, miksi ei yksikään sheikeistä, jotka kilpailevat keskenään siitä, kuka antaa kiihkeimmät uskonnolliset ohjeet, lähetä omaa poikaansa? Miksi ei yksikään johtajista, jotka eivät hillitse itseään ilmaisemasta iloaan ja hurmiotaan satelliittikanavilla joka kerta kun nuori palestiinalaispoika tai –tyttö räjäyttää itsensä, lähetä omaa poikaansa? Miksi tähän päivään mennessä emme ole nähneet yhdenkään näistä pojan tai tyttären vyöttäytyvän räjähdevyöhön ja toteuttavan teoissa eikä vain sanoissa sen, mitä heidän isänsä saarnaavat päivin ja öin? Onko Jihad, marttyyrius ja järjetön kuolema rajoitettu vain tietylle kansanosalle niiden koskematta joitakin? Eikö se, mikä pätee tavallisen ihmisen poikiin ja tyttäriin, päde johtajien poikiin ja tyttäriin? Kuinka kauan tämä itsepäinen kansa maksaa hintaa tästä idioottimaisesta politiikasta, joka on osoittautunut epäonnistuneensa täydellisesti hankkimaan edes pienen osan palestiinalaisten oikeuksia? Mutta mikä raatelee sielua, kiduttaa sydäntä ja tuo kyyneleet silmiini enemmän kuin mikään muu, on nähdä näiden sheikkien ja johtajien – kuten Mahmoud Al-Zahar, Isma'il Abu Shanab ja Abd Al-'Aziz Al-Rantisi - varjelevan visusti lähettämästä poikiaan rähinään. Heti kun intifada alkoi, Al-Zahar lähetti poikansa Khaledin Amerikkaan, Abu Shanab lähetti poikansa Hassanin Britanniaan, ja (näin on väitetty lehdistössä) Rantisin vaimo esti lähettämästä poikaansa Muhammedia itsemurhaiskuun. Sen sijaan hänet lähetettiin Irakiin lopettamaan opintonsa siellä. Lähteet: (1) Al-Hayat (London), Lokak. 1, 2002. (2) Koran 2:195. ------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------- Mielenkiintoinen kirjoitus. Kirjoittanut: Joku, 12.8.2003 klo 23.58 Mistä tässä sodassa ei ole kyse Maahanmuuttoministeri Yuli Edelsteinin puhe pääsiäistä 2002 edeltäneessä mielenosoituksessa YSTÄVÄT, Olen tullut tänne sotaa käyvästä maasta kertomaan, kuinka paljon teidän välittämisenne ja solidaarisuutenne merkitsee meille ja kuinka paljon me tarvitsemme sitä nyt – enemmän kuin koskaan. Sillä jos olette huolissanne siitä, mitä meille on tapahtumassa, teidän pelkonne on oikeutettu. Jos teitä arvelluttaa, löydämmekö tien ulos tästä sotkusta, teidän huolenne on hyvin perusteltu, ja jos olette levottomia siitä, kuinka kauan me vielä kestämme, levottomuutenne on ymmärrettävää. Viimeisen puolentoista vuoden aikana Israel on ottanut vastaan tuhoisimman terrorihyökkäysten sarjan koko historiansa aikana ja kokenut syvän talouslaman, jonka on aiheuttanut terrorismi yhdessä maailmanlaajuisen taloustaantuman kanssa. Tilastot maalaavat hyvin synkän kuvan - yksi terrori-isku tai sen yritys jokaista tuntia kohden viimeisen puolentoista vuoden aikana – ja julma arkitodellisuus on vielä synkempi. Minun ei todellakaan tarvitse maalailla teille yksityiskohtia terrori-iskujen seurauksista: te kaikki tiedätte ja myötäelätte tuskassamme. Mutta teidän voi olla vaikeampi ymmärtää, kuinka tuhoisaa menetyksen tuskaa, tyrmistystä, päämäärättömyyttä ja jopa epätoivoa koemme joka päivä. Me olemme joutuneet sotaan, joka on erilainen kuin mikään muu, lukuun ottamatta mahdollisesti yhtä – Israelin itsenäisyyssotaa – 54 vuotta sitten KUN LUULEN TIETÄVÄNI, mistä tässä sodassa on kyse ja kuinka jouduimme siihen, TIEDÄN VARMASTI, mistä tässä sodassa EI ole kyse. Tässä sodassa EI ole kyse maa-alueista. Tässä sodassa EI ole kyse siirtokunnista. Tässä sodassa EI ole kyse palestiinalaisten itsehallinnosta: TOIVOISIN, ETTÄ OLISI! Suurin osa meistä oli varmoja, että on kyse maa-alueesta. Ja kaikki meistä toimivat kuin olisi kyse maa-alueesta – mutta ei ole. TOIVOISIN, ETTÄ OLISI OLLUT! Pääministeri Barak luuli myös, että tämä oli sota maa-alueista. Niinpä toimien ilman parlamentin enemmistön suostumusta ja ilman minkäänlaista kansallista yhteisymmärrystä hän tunnusti kaikki palestiinalaisten kuviteltavissa olevat aluevaatimukset. Hän teki tämän välittämättä siitä, että Länsiranta oli Israelin puolustussodassa valtaama Jordanialta, jolla ei ollut minkäänlaisia oikeuksia tuohon maa-alueeseen ja joka Israelin hartaista pyynnöistä huolimatta avasi vuoden 1967 sodassa kolmannen rintaman Israelia vastaan ja hyökkäsi kimppuumme - välittämättä siitä, että Brittiläisen mandaatin kaudella tuo maa-alue luvattiin juutalaisille, ja varmasti välittämättä siitä, että Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala oli luvannut tuon alueen juutalaisille. Ehud Barak tarjosi Palestiinan arabeille itsenäistä valtiota alueelle, joka käsitti 97% kiistellystä maa-alueesta (Yehuda V'Shomron = Länsiranta) ja 3% alueesta, joka sijaitsi Israelin ennen –67 rajojen sisäpuolella. Hän teki tämän – minun ja suurimman osan israelilaisia kauhuksi – koska hän halusi kaikin voimin lopettaa kiistan, jonka kaikki ajattelimme koskevan maa-aluetta. Joten siitä seurasi ajatus, että jos me annamme heille maan, saamme konfliktin loppumaan. Useimmat kiistathan joka tapauksessa voidaan lopettaa, jos alistuu täydellisesti toisen vaatimuksiin. Mutta arabit hylkäsivät tarjouksen, ylenkatsoivat myönnytykset ja kieltäytyivät ottamasta maata. He kieltäytyivät, koska vastineeksi heidän olisi täytynyt antaa meidän juutalaisten elää rauhassa Israelissa. Tätä he eivät olleet valmiit tekemään. Kun Barak teki tämän suuren ja naiivin, vaikka hyvää tarkoittavan, ehdotuksensa täydellisestä antautumisesta, Arafat ei epäröinyt tehdä omaa tarjoustaan: hän aloitti tämän sodan. Jasser Arafat ja Palestiinan itsehallinto todistivat, etteivät he ole rauhanteosta kiinnostuneita ja että heidän tavoittelemansa itsenäinen Palestiinan valtio ei tulisi elämään rauhanomaisesti Israelin vierellä. Pikemminkin se olisi valtio, joka entisen pääministerin Ehud Barakin nykyisten sanojen mukaan "pyrkisi korvaamaan Israelin". Tässä sodassa on kyse vain ja ainoastaan siitä, voiko juutalainen kansa elää rauhassa Israelissa. Ja sallikaa minun sanoa, sota ei ole mitään huvia. Joka päivä meidän kansaamme murhataan, koska he "käyttäytyvät provosoivasti" käymällä ostoksilla, syömällä pizzaa, ajamalla kotiin töiden jälkeen ja yleensä vain yrittäen hoitaa jokapäiväiset askareensa. Ei, sota – ja erityisesti tämä sota – ei ole miellyttävää. Mutta ainakin se tekee selväksi, mistä vaihtoehdoista meidän on valittava. Sota, joka tähtää meidän tuhoamiseemme, on pakko joko voittaa tai hävitä. Minä haluaisin mieluummin voittaa. Panoksena on meidän olemassaolomme suvereenina kansakuntana, meidän itsenäisyytemme, meidän elämäntapamme, kulttuurimme, perintömme ja viime kädessä meidän elämämme. Tällä hetkellä kaikki Israelissa ymmärtävät tämän lukuunottamatta muutamaa haurasta idealistia, jotka eivät kestä käsityksiensä muuttamista ympäröivää todellisuutta vastaaviksi. Jos me ymmärrämme, että tämä ei ole sota maa-alueista, meidän täytyy muuttaa strategiaamme vastaamaan karua kokemuksellista todellisuutta. Emme voi enää uskaltaa asennoitua tähän kuten sotaan alueista. Emme voi uskaltautua luopumaan alueista, purkamaan asutuksia, jakaa yhä enemmän aseita palestiinan itsehallinnolle – ei nyt eikä enää koskaan uudelleen. Tämä sodassa on kyse meidän eloonjäämisestämme! Minun ei tarvitse kertoa teille, jotka olette vakaumuksellisia sionisteja, että tässä sodassa on paljon uhreja. Te kaikki tiedätte tämän, te itkette kanssamme ja jaatte tuskamme ja ahdistuksemme. Olemme sodassa, jossa toinen osapuoli käyttäytyy raakalaismaisen julmasti kunnioittamatta mitään inhimillisyyden periaatteita. Meidän lapsiamme ja vaimojamme murhataan – ei sattumalta, ei vahingossa, ei kevytmielisestä tunnottomuudesta – vaan kylmäverisesti ennalta harkitun suunnitelman mukaan: sillä nimenomaan naiset ja lapset ovat valittuja kohteita. Mutta tämän sodan suurin tragedia ei ole – niin minusta näyttää – kuolonuhrien ja vammautuneiden määrä. Suurin tragedia on toivon menettäminen paremmasta huomisesta. Juuri tätä toivoa me olemme niin hellästi vaalineet. Tämä toivo on pitänyt meidät liikkeellä. Tämä toivo on tuntunut olevan suurten uhraustemme arvoinen. Ja – juuri tämä toivo houkutteli meidät sulkemaan silmämme vaaran merkeiltä – Arafatin hallinnon hillitsemättömältä korruptiolta, sopimusten rikkomiselta, laittomien aseiden hankinnalta. Juuri tämä toivo rohkaisi meitä olemaan välittämättä siitä vihaan kiihottamiselta, jota suoritettiin palestiinalaislasten keskuudessa, juuri tämä toivo sai meidät sulkemaan korvamme heidän kovaäänisiltä ja voitokkailta pyhän sodan julistuksiltaan. Ja juuri tämä toivon he pettivät ja riistivät meiltä. Tulen maasta, joka on sodassa – maasta, joka ei voi toivoa ratkaisua näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa. Tästä syystä tämä sota on lähes kestämätön, ja tästä syystä teidän tukenne on niin ratkaisevan tärkeää ja arvokasta. Me tarvitsemme epätoivoisesti tunnetta, että emme ole yksin. Että veljemme ja sisaremme ovat kanssamme. Että te ymmärrätte piinamme ja epätietoisuutemme. Että te tuette meitä horjumatta pyrkimyksessämme elää Israelin kansana Israelin kotimaassa – Erez Israelissa. Se, että ei ole olemassa välitöntä ratkaisua, tekee meidät surullisiksi, mutta toisaalta samaan aikaan vielä päättäväisemmiksi. Sillä jos lähitulevaisuudessa ei ole tarjolla mitään ratkaisua, ei ole myöskään vaihtoehtoja. Me emme lähde minnekään, koska me olemme kotona. Tarvitsemme tukeanne ennen kaikkea moraalisesti. On voimia kuluttavaa elää keskellä jatkuvaa terroria, joka ei noudata mitään sääntöjä. Jokaisen naapurustossa on surevia, ja jokainen perhe, joka yrittää suojella jäseniään, joutuu ihmettelemään, kuinka kauan sen hyvä onni vielä voi jatkua. Tällaiset mielenosoitukset ovat äärimmäisen tärkeitä, ja me arvostamme sitä, että saavuitte tänne osoittamaan solidaarisuuttanne meille ennen pääsiäistä. Todellisuus on äärimmäisen kova, mutta se pitää kohdata! Me olemme velkaa itsellemme ja jälkeemme tuleville sen, että otamme edes opiksemme tästä tulevaisuudessa. 1. Ensinnäkin, meidän täytyy vaatia kaikki tehdyt sopimukset täytäntöön täydellisesti ja viivyttelemättä. Kun PA alkoi rikkoa sopimuksia ja kouluttaa enemmän "poliiseja" kuin oli sovittu, emme reagoineet. Kun se alkoi kerätä enemmän ja järeämpiä aseita kuin oli sovittu, emme reagoineet. Myöhemmin, kun se kieltäytyi purkamasta terroristisoluja, emme reagoineet. Kun se koordinoi ja teki yhteistyötä terroristiryhmien kanssa, emme vieläkään reagoineet. 2.Terrorismilta ei saa sulkea silmiään, sitä ei saa sallia, vaan rankaiseminen on välttämätöntä terroristien hillitsemiseksi. Jos terroristiryhmä, joka on matkalla räjäyttämään lisää lapsiamme, saadaan kiinni ja pysäytetään, heidän tekonsa on silti terroriteko, ja siitä täytyy rankaista. Emme voi mitata terrorismia ruumiiden lukumäärällä tai menetetyillä ruumiinjäsenillä tai verellä. Kun terroristi räjäyttää itsensä tappaakseen muita, hänen perheensä juhlii ja saa osakseen sankarin kunnioitusta ja palkkioita. Terroristin taas opetetaan saavan makeat päivät taivaassa. Tällainen täytyy saada loppumaan. Sen sijasta mielestäni terroristin koti pitäisi räjäyttää – missä se sitten onkin. Tällä tavoin mahdolliset tulevat terroristit saisivat tietää, että hänen läheisensä, jotka hän jättää jälkeensä lähtiessään juhlimaan paratiisiin, eivät suinkaan hyödy vaan joutuvat kärsimään hänen tekonsa tähden. Kun joudumme silmätyksin terrorismin kanssa, kaikki muut prosessit pitää keskeyttää. Emme voi sulkea silmiämme siltä, koska sen kohtaaminen on epämukavaa ja se suistaa asiat raiteiltaan. Silloin kun elämme keskellä terroria, ei ole mitään raiteita! 3. Meidän täytyy toimia todellisuuden mukaan eikä oman toiveajattelumme mukaisesti. Koko Oslon prosessi oli pako fantasiaan. Se oli rakennettu sille toiveajattelulle, että arabit todellakin aikoivat hyväksyä meidät. Se oli rakennettu myös sille kyyniselle virhearviolle, että arabidiktaattori, jolla ei ole ihmisoikeuksien kunnioittamisen periaatteita, tukahduttaisi terrorismin. Se perustui väärille oletuksille, että palestiinalaisarabien yhteisöllä olisi samanlainen sisäänrakennettu kunnioitus tehtyjä lupauksia ja sopimuksia kohtaan kuin meillä on. Jos Oslo oli pako fantasiaan, niin Camp David oli raju herääminen. Ei enää toiveajattelua, ei kyynisiä virhearviointeja, ei oletuksia arabiyhteisöstä tai sen arvoista. Ainoastaan kylmä ja kova todellisuus. 4. Meidän täytyy olla äärimmäisen varovaisia solmiessamme sopimuksia tyrannihallitusten kanssa. Sotia ei koskaan käydä demokratioiden välillä: tarvitaan diktaattori, joka pystyy manipuloimaan yleisen mielipiteen niin, että sotaan lähtään vapaaehtoisesti. Todellakin, mikä tahansa sopimus palestiinalaisten kanssa, joka perustuu heidän tyrannimaiseen hallintoonsa, näyttää ongelmalliselta. Omasta puolestani tarvitsisin paljon perusteluita kannattaakseni sellaista sopimusta. Tämän tapaamisemme jälkeen palaan takaisin sodassa olevaan maahani. Se ei ole helppoa eikä mukavaa, mutta olen ylpeä kuuluessani sukupolveen, joka taistelee juutalaisen kansan suvereenisuuden puolesta, ja koen suureksi etuoikeudeksi kuulua tuohon kanssaan. Emme odottaneet 2000 vuotta antaaksemme periksi 50 vuodessa, emmekä kestäneet Neuvostoliiton KGB:tä sortuaksemme Fatahin edessä. Maani on sodassa, mutta samalla se on joka päivä yhä yksimielisempi. Se on maa, joka ymmärtää tehtävänsä historiassa ja merkityksensä juutalaisen kansan kohtalolle. Se on maa, joka ei luovu päämäärästään eikä petä tehtäväänsä. Te olette osa tuota kohtaloa, ja teidän tukenne vahvistaa meidän päättäväisyyttämme. Sen jälkeen kun vapauduin Neuvostovankilasta, sain kuulla, että monet juutalaisen ympäri maailman lisäsivät ylimääräisen matzan pääsiäisateriaansa muistuttamaan Neuvostoliiton juutalaisista, joita orjuutti nykypäivän faarao pyrkien tuhoamaan heidän juutalaisuutensa. En pysty kuvailemaan teille, kuinka paljon minulle merkitsi tietää, että juutalaiset ympäri maailman olivat yhtä Neuvostoliitossa kärsivien sisariensa ja veljiensä kanssa. Tällä viikolla istumme jälleen pääsiäisateriaalle samaan aikaan kun meillä on jälleen edessämme tyranni, joka on omistautunut meidän tuhoamisellemme. Sen sijaan että lisäisimme ylimääräisen matzan ateriaamme, antakaamme lisää merkitystä pääsiäsiaterian päätössanoille – L'Shana Haba B'Yerushalayim – "ensi vuonna Jerusalemissa". Sillä ensi vuonna kaikkien maailman juutalaisten tulisi voida juhlia rauhan vallitessa Israelissa. Ja aivan kuten juhlimme voittoa 3000 vuotta sitten, tulemme sitä vielä juhlimaan yhdessä jälleen kerran meidän päivinämme. Kiitos! Chag Sameach! Onnellista pääsiäisjuhlaa!