Aloitussivulle

S/S Wilke

Kuukauden kestänyt seilaukseni Lahdessa oli aika hyvä juttu. Koska olin päässyt merimiesunionin jäseneksi, sain kontrollikortin ja sen avulla nimeni laivapojan listalle myllyssä. Kävin huudossa joka päivä, mutta lista oli pitkä ja jobeja vähän, joten aikaa tuntui kuluvan ennen kuin jälleen pääsisin ojaa mereen tekemään. En kuitenkaan ollut huolestunut, sillä olihan minulla runsaasti rahaa jäljellä. Kulunikin olivat pienet, koska sain asua veljeni Aarnen luona ilmaiseksi. Keksin myös keinon ruokailla edullisesti. Aarne työskenteli Veikko Vennamon alaisena valtiovarainministeriön asutusasiain osastolla eli ASO:ssa. Heti ensimmäisenä päivänä Helsinkiin tultuani hän kutsui minut tutustumaan työpaikkaansa. Siellä oli erittäin hyvä työpaikkaruokala ja menin hänen mukaansa sinne syömään. Ruoka oli hyvää, sai syödä niin paljon kuin halusi ja hintakaan ei juuri kukkaroa rasittanut. Kyllä Vennamon Veikko näköjään väestään hyvin huolehti. Otinkin tavakseni poiketa Liisankadulla ASO:ssa aina ennen myllyyn menoa. Siihen jäi juuri sopivasti aikaa, sillä ruokailu siellä alkoi kello yksitoista ja huutohan oli kahdeltatoista. Periaatteesa ruokala oli kyllä vain henkilökuntaa varten, mutta ei minulta koskaan kysytty, kuuluinko talon väkeen. Kaitpa ne ihmiset siellä tiskin takana olivat jo tottuneet naamaani ja varmaan luulivat minun olevan joku uusi tsuppari.

Jobin kyttääminen oli oikeastaan aika mukavaa. Sai kuljeskella kaupungilla , katsella paikkoja ja lorvailla mielin määrin. Ei ollut kukaan töihin hoputtamassa.

Aarnella oli Puistolassa pieni omakotitalo. Siinä oli vain keittiö, olohuone ja yksi makuuhuone. Aarne perheineen nukkui makuuhuoneessa ja minä olohuoneessa hetekanpuolikkaalla. Toisella hetekanpuoliskalla oli yösija eräällä toisella tilapäisasujalla. Eräs tyttö meidän kotipuolestamme oli ompelijatar ja hänet oli pestattu pariksi viikoksi ompelemaan lapsille pukimia, liinavaatteita ja muuta sellaista mitä taloudessa tarvittiin. Siihen aikaan ei juurikaan ostettu kaupasta vaatteita. Tytön nimi oli Helmi ja hän oli minua pari vuotta vanhempi. Kun valot Iltasella oli sammutettu, hivuttauduin Helmin puolelle ja pyrin halailemaan ja pussailemaan. Merimiehet ovat kovia naissankareita, kuten yleisesti tiedetään, joten yritin pitää mainetta yllä. Yritykseni sai kuitenkin nolon lopun. Helmin ompelutarvikkeet olivat siinä hetekan vieressä ja hän otti käteensä neulan ja pisteli sillä kipeästi. Hän oli fiksu tyttö ja tiesi mitä merimiehellä oli mielessään, ja oli päättänyt pysytellä erossa moisista leikeistä. Olimme kyllä oikein hyviä ystäviä muuten kunhan vain muistin pitää näppini hänestä erossa. Neulat kylläkin auttoivat muistamaan.

Viikko Helsinkiin tuloni jälkeen olimme yhdessä Bengtin kanssa huudossa. Hän oli listalla minua ylempänä, koska oli matkustanut Oulusta suoraan Helsinkiin ja pannut nimensä heti listalle. Niinpä häntä onnisti ja sai jungmannin jobin Nordströmin Ragundaan. Se oli Sörkän puutavaralaiturissa lastaamassa lautoja. Bengt pyysi, että tulisin jonain päivänä laivalle katsomaan hänen uutta työpaikkaansa. Ragundan lastaamisen piti kestää ainakin viikon. Parin päivän päästä Meninkin sinne aamupäivällä. Tosin hän ei ehtinyt paljon seurustelemaan, kun hänen piti olla kannella töissä, raaputtamassa ruostetta. "Tule sitten syömään kun oma porukka on lopettanut. Minä olen torppausvuorossa ja kyllä sinullekin

ruokaa riittää", sanoi Bengt. Ei minulla ollut mitään ehdotusta vastaan ja jätinkin huudon siltä päivältä väliin. Kulutin aikaa kuljeskelemalla ympäri laivaa. Puolenpäivän aikaan Bengt kiikutti ruokapakit byssasta skanssiin ja minä norkoilin ovensuussa kunnon pummin tavoin niin kauan kunnes täkkäriporukka oli lopettanut ruokailunsa. Pöydän vieressä pisteli merimiespihviä poskeensa minun lisäkseni yksi oikeakin pummi. Pummeiksi sanottiin sellaisia merimiehiä, jotka olivat maissa rahattomana. He nukkuivat mistä milloinkin sattuivat jonkin loukon löytämään ja kiersivät päivisin ruoka-aikaan satamassa etsimässä sopivaa laivaa, mistä saisivat jotain syödäkseen. Pummit olivat torpparin ystäviä. He nimittäin lupautuivat aina ruokansa edestä tiskaamaan. Oikeastaan he olivat koko keulaporukan suosiossa. Jäljelle jäänyt ruoka olisi nimittäin pitänyt palauttaa byssaan. Tämä olisi saattanut merkitä annosten pienenemistä seuraavalla kerralla. Pummit siis auttoivat niin, että palautettavaa ei jäänyt. Joskus kyllä tähteet heitettiin mereenkin. Se oli kuitenkin merilain vastainen teko, josta olisi voitu jopa rankaista. Tosin en tiedä sellaista koskaan tapahtuneen. Pummin ansiosta sai torppausvuorossa oleva jungmanni mukavasti tunnin vapaata, Näin järjestyi Bengtille ja minulle aikaa rupatella ja muistella Lahden aikoja.

Koska kaverini piti mennä jälleen ruosteskrapaa käyttämään, katsoin parhaaksi poistua laivalta. Ennen Puistolaan menoa päätin kuitenkin poiketa vielä myllyssä kun ei ollut parempaakaan tekemistä. Oli siellä muutama muukin kaveri, jotka olivat tulleet panemaan nimeään listalle. Istahdin penkille hetkiseksi lepuuttamaan jalkojani, sillä olin kävellyt koko matkan Sörkästä Katajanokalle. Hyvä, että jäin sinne istuskelemaan, sillä takahuoneesta tuli virkailija ja kysyi oliko paikalla yhtään jungmannia. Pomppasin pystyyn ja sanoin, että tässä on yksi. "Sepä hyvä", sanoi virkailija. "Täällä on Wilken päällikkö ja hän tarvitsee laivapojan heti. Laiva lähtee huomenaamuna ulos, eikä ole aikaa odottaa huutoa. Onko sinulla kaikki paperit kunnossa?"

Olivathan minun paperini kunnossa. Esteettömyystodistus oli voimassa vuoden ja lääkärintodistus kaksi kuukautta. Lääkärintodistukseni oli alle kaksi kuukautta vanha, joten kyllä se kelpasi. Oli muuten aika monimutkainen homma saada se kun sitä aikanaan hankin. Ensin piti mennä sukupuolitautien poliklinikalle, missä otettiin verikoe. Kun se oli tutkittu ja havaittu, ettei ollut mitään sukupuolitautia, sai siitä todistuksen. Keuhkot piti käydä röntgenkuvauttamassa ja saada todistus, ettei ollut keuhkotautia. Kun nämä todistukset oli saanut, piti etsiä lääkäri, joka tutkisi ,että poika oli muuten kaikin puolin terve. Lääkäriluettelosta valitsin tohtori Mannerheimon, joka piti vastaanottoa Kaisaniemenkadulla. Siellä piti pissata purkkiin ja siitä hän näki, ettei ollut sokeritautia. E-kirjainten asento piti selvittää huoneen toisesta reunasta saakka ja kuvatauluista oli löydettävä oikeat numerot värisotkujen seasta. Todettiin, että näkökyky oli hyvä ja värisokeutta ei esiintynyt. Sitten vielä hän kuiskasi muutaman sanan. Koska kuulin ne hyvin, oli kuulonikin hyvä. Olin kaikin puolin sopiva meripalvelukseen.

Sain ohjeen mennä sillilaiturille, mistä laiva löytyisi. Kun en tiennyt missä sillilaituri on, virkailija neuvoi. Ei tarvinnut muuta kuin nousta kuutosen raitsikkaan ja jäädä Hietalahden torin jälkeen pois. Siitä laiva jo näkyisi. Näillä ohjeilla löysin Wilken helposti. Lahden kokoon verrattuna se näytti todella isolta. Pystyihän se ottamaan viisi kertaa enemmän lastia. Laivalla kävin ilmoittautumassa förstille eli ensimmäiselle perämiehelle. Hän käski minun etsiä käsiini sähköttäjän, jota yleensä kutsuttiin kipinäksi. Tämä huolehti mynsträyksistä ja hänen kanssaan kävin hoitamassa päällepestauksen Tarkk´ampujankadulla. Tuttu paikkahan se jo olikin. Sinä päivänä ei minun vielä tarvinnut mennä töihin, vaan sain määräyksen olla laivalla viimeistään kello seitsemän aamulla.

Kävin hakemassa tavarani Puistolasta ja hyvästelemässä kortteeritaloni asukkaat. En jäänyt odottelemaan aamua, vaan menin laivalle jo illalla. En luottanut siihen, että ehtisin aamulla riittävän ajoissa perille. Majoituin styyrpuurin skanssiin, missä täkkärit asustivat. Jostain syystä täkkärien skanssi oli joka laivassa styyrpuurin ja lämmittäjien paapuurin puolella. Koska kello oli jo seitsemän, ei näkyvissä ollut kuin pari miestä; vanha matruusi, joka esittäytyi Viitaseksi ja minua vähän vanhempi poika, joka ilmoitti olevansa Torvisen Veikko. Kaikki muut olivat menneet maihin. Viitanen sanoi olevansa jo liian vanha sataman iloja etsimään ja tuntevansa olonsa muutenkin heikoksi. Kovasti hän tuntui yskivän. Veikko puolestaan oli saanut komennuksen toimia yövahtina ja hänen täytyi siksi olla laivalla,

Wilken pojilla kävi hyvä tuuri kun laiva oli kiinnitettynä juuri sillilaituriin. Se oli paras laituripaikka koko satamassa, sillä kaupungin kuuluisin merimieskapakka, Salve, oli vain parinsadan metrin päässä, Hietalahdenrannassa. Siellä laivatytöt istuivat odottelemassa reippaita meripoikia. Ei näillä tytöillä juurikaan ollut rahaa, mutta eivät he sitä tarvinneetkaan. Aina löytyi joku seurankipeä kaveri, joka maksoi laskun. Vastapalvelukseksi he lähtivät mielellään tämän mukaan laivalle. Siveyspoliisi yritti kyllä pitää heitä kurissa ja herran nuhteessa, mutta useimmiten huonolla menestyksellä. Heidät voitiin pidättää vain irtolaislain perusteella, mutta sitähän voi aina kiertää. Monilla oli ainakin muodollinen työpaikka. Toiset taas menivät tapaamansa merimiehen kanssa kihloihin jo parin tunnin tutustumisen jälkeen ja kyllähän kihlattuaan voi käydä laivalla tapaamassa. Monilla tytöillä olikin useita sulhasia samaan aikaan. Toiset olivat matkalla ja vain yksi paikalla.

Veikko näytti minulle vapaan punkan ja vaatekaapin. Skanssissa oli kolme kerrossänkyä ja siis punkka kuudelle ja kuusi lukollista vaatekaappia, missä voi säilyttää tavaroitaan. Intimiteetti oli suojattu sillä, että punkan eteen voi vetää verhon jos halusi olla omassa rauhassaan. Aika suuren tilan lattiapinta-alasta otti pöytä. Siinä mahtui ruokailemaan kahdeksan miestä. Pöydän yläpuolella ulkosivua vasten oli kahdeksan pientä ransuunikaappia. Poosu ja timppa näet ruokailivat myös skanssissa, vaikka heillä alipäällystöön kuuluvina olikin oma hytti skanssin vieressä perän puolella.

Veikko lähti vahtihommiinsa ja minä järjestelin tavarani ja asetuin taloksi. Punkan yläpuolella skotissa oli naula ja siihen ripustin isävainaan perintönä saamani taskukellon, merkki Waltham. Isä oli nuorena miehenä ollut Amerikassa mainarina ja ostanut kellon sieltä. Tällaista kelloa sanottiin junakollariksi, koska siinä yleensä oli takana junan kuva. Minun kellossani tosin oli tehdas. Tällainen kello tarvitsi ison kellotaskun, sillä se oli aika kookas, painoi varttikilon ja lasikin oli reilut puoli senttiä paksu. Viitanen oli väsynyt ja meni aikaisin nukkumaan. Minä tein samoin koska ei ollut ketään juttukaveriakaan.

Heräsin kovaääniseen puheeseen. Kun myöskin joku sytytti valot, näin Walthamiin vilkaistessani kellon olevan kaksitoista. Skanssiin oli ilmestynyt pari kaveria tytöt mukanaan. He istahtivat pöydän ääreen ja toinen pojista kaivoi pullon kaapistaan. Mukeihin kaadettiin tukevat totit ja Salvessa alkanut seurustelu jatkui. Hauskaa tuntui olevan iloisesta naurusta ja laulusta päätellen. Laulu skönömanni Heikistä alkoi käydä tutuksi. Tunnin päästä oli pullo tyhjä ja pariskunnat vetäytyivät jatkamaan seurustelua koijaverhojen suojaan. Kyllä sieltäkin sen verran säpinää kuului, että kesti pitkään ennen kuin jälleen nukahdin.

Aamulla puoli seitsemän tuli Veikko spurraamaan porukan. Tyttöjenkin oli pakko nousta ja lähteä, vaikka olisivat mielellään jääneetkin laivalle. Laivahan oli lähdössä merelle ja mukaan ei sopinut tulla. Aamukahvilla tutustuin loppuihinkin asuintovereihini. Yölliset juhlijat olivat Elmen ja Kettunen. Lisäksi oli paikalla Timmin Kake, joka oli hesalainen ja oli siksi viettänyt yön kotonaan. Pöydän vieressä istuivat siis timppa, poosu, matruusit Viitanen ja Elmen, puolimatruusit Kettunen, Veikko ja Kake sekä minä, joka olin ainoa jungmanni. Aikaisemmin oli laivassa ollut kaksi jungmannia, mutta toinen oli ottanut ulosmaksun ja Kake oli saanut ylennyksen puolikkaaksi. Miksiköhän joitakin ihmisiä kutsutaan aina etunimellä ja toisia sukunimellä? Minä kuulun jälkimmäisiin. Olen aina ollut Mikko.

Oikeastaan hyödyin siitä, että olin ainoa jungmanni. Torppaus ja jotkin muutkin hommat olivat sellaisia, jotka jungmannit tekivät vuorotellen. Koska olin kuitenkin ainoa, tulivat puolimatruusit näihin hommiin mukaan ja vuorot pyörivät meidän neljän kesken.

Heti seitsemältä kuului kakkosperämiehen huuto: " Stand by." Se tarkoitti sitä, että kaikki menivät ennalta määrätylle paikalleen valmiiksi kiinnitysköysien irrotusta varten. Minut poosu määräsi keulapakalle. Se tulisi olemaan minun paikkani aina satamaan tultaessa ja sieltä lähdettäessä. Minä jouduin kolmannen perämiehen vahtiin. Wilkessä oli kolmevahtijärjestelmä; neljä tuntia vahdissa ja kahdeksan vapaana. Jouduin olemaan vahdissa kahdeksasta kahteentoista. Veikko oli minun vahtikaverini. Matkan päämäärä oli Djupsund Vaasan saaristossa mistä otettaisiin propsilasti vietäväksi Gentiin Belgiassa. Matka oli melko pitkä ja vasta seuraavana päivänä illalla olimme perillä. Jäimme ankkuriin ja näin miten laiva saatiin ankkuroitua siten, että tuuli puhalsi sivulta eikä keulasta kuten normaalisti. Kun pari sakkelia kettingistä oli ulkona, tuotiin laivan ahterista vaijeri, joka kiinnitettiin ankkuriketjuun. Sitten sitä alettiin perävinssin avulla hiivaamaan sisään ja samaan aikaan laskettiin ankkuriketjusta löysää. Ja kappas vain; kohta oli laiva ankkuroituna poikittain tuuleen. Kun lastaajat seuraavana aamuna saapuivat töihin, he kiinnittivät lastauskopukat laivan kylkeen suojanpuolelle, hinaaja veti sinne propsilautan ja taakanteko oli tuulen suojanpuolella helppoa.

Lastaus kesti muutaman päivän, joten vietimme viikonlopunkin redillä. Lastaajat eivät työskennelleet silloin ja laivalla oli melko rauhallista. Juomatkin olivat varmaan loppuneet, koska kaikki olivat selvin päin. Vieraitakaan ei siellä käynyt. Sen verran kaukana saaristossa lastauspaikkamme oli. Lauantaina työskenneltiin vain puoli päivää silloin kun merivahti ei ollut päällä. Aamupäivä käytettiin siivoamiseen. Toiset spuulasivat ja pesivät kansirakennelmia. Myös matot kerättiin kannelle ja pestiin. Minä ja Kake saimme urakaksemme kansimiehistön asuintilojen siivoamisen. Liotettiin kristallisoodaa lämpimään veteen ja sillä pestiin kaikki paikat: seinät, katot ja lattiat. Se oli tuhtia pesuainetta ja lika lähti hyvin. Lähti kyllä osa maalistakin, mutta ei se mitään. Skanssi maalattiin uudelleen ainakin kerran vuodessa. Lauantaina saimme myös ransuunit. Voi, sokeri, milkki ja saippua olivat säännösteltyjä eli ransuunilla. Kaikki saivat kerran viikossa paketin voita, puolen kiloa sokeria ja purkin milkkiä. Näitä jokainen säilytti omassa ransuunikaapissaan. Kerran kuussa saatiin pala saippuaa. Ei se ollut mitään luxia tai palmoliveä vaan ruskeata tankosaippuaa, mutta kyllä silläkin itsensä puhtaaksi sai.

Ihmettelin pitkään kun kaverit sanoivat menevänsä ruunuaskille. Eivät he kuitenkaan mitään laatikkoa esille ottaneet, vaan vaatteet pois päältään ja menivät pesuhuoneeseen. Joskus olin jonkun toisen kanssa siellä samaan aikaan ja tarkkailin sitä ruunuaskia. Tankista pumpattiin vettä pytsiin ja se ripustettiin höyryputken päällä olevaan koukkuun siten, että putki jäi veden sisään. Sen jälkeen avattiin höyryputken venttiili ja hokkus pokkus, hetkessä oli vesi lämmintä. Sitten kunnon saippuointi ja lämmintä vettä niskaan ja mies oli puti puhdas. Ruunuaski oli siis kokopesu. Aikani järkeiltyäni hoksasin sanan olevan vain vähän mukailtua ruotsin kieltä. Rundvask on kokopesu ruotsiksi.

Laiva saatiin aikanaan lastiin. Kannellekin tuli propseja niin paljon, että lasti ylettyi melkein prykän tasolle. Sen kiinnittämisessä oli aika työ. Vaijereita vedettiin lastin yli parin metrin välein ja kiristettiin tiukkaan vanttiruuveilla. Reelinkiin oli sidottu myös kansilastistöttiä, pitkiä pylväitä, jotka ylettyivät pari metriä korkeammalle kuin lasti. Niihin kiinnitettiin köysiä jalan välein ja näin saatiin syntymään tilapäiset kaiteet lastin sivuille ja varmistettiin turvallinen liikkuminen lastin päällä. Selkämerellä oli navakka tuuli ja tulin jälleen merisairaaksi. Merimiehenä olo ei tuntunut ollenkaan mukavalta kun ei ollut enää mitään oksennettavaakaan. Vain vihreää limaa tuli vähän ulos. Ruorivuoroni kuitenkin hoidin kunnialla. Vapaavahdin olin tiiviisti punkassa. Ruoka-ajatkin saivat jäädä väliin. Onneksi itämeri oli rauhallisempi ja palauduin normaaliin olotilaan. Vahtipäällikköni, kolmas perämies Heikki Suomalainen Seiskarista oli oikein mukava heppu. Hän oli jo vanhempi mies, mutta kun hänellä oli vain aliperämiehen kirja, oli hän niin sanottu ikuinen kolmonen. Hän suhtautui nuoreen jugmanniinkin hyvin ystävällisesti ja kertoi kaikenlaisia tarinoita, joita oli mukava kuunnella ruoria pidellessä. Kolmoselta kuulin seuraavankin tarinan Wilken aikaisemmasta historiasta:

Glasgowissa oli vuosisadan vaihteessa laivanvarustaja nimeltään Ben McLellan, jolla oli kolme höyrylaivaa. Vuonna 1909 hän rakennutti vielä yhden laivan lisää. Siitä tuli yhtiön suurin, pystyi lastaamaan neljä tuhatta tonnia. Hän oli kuitenkin jo vanha mies ja päätti luovuttaa yhtiön pojalleen. Pulmana oli vain se, että hänellä oli kaksi poikaa, Ian ja Roger, ja hänen oli vaikea päättää, kummalle yhtiönsä antaisi. Ratkaisuksi hän kehitti kilpailun. Laiva oli juuri laskettu vesille ja oli Clyde-joella ankkurissa. Sille ei ollut vielä annettu nimeäkään. Molemmat pojat saivat telakan rannassa asettua omaan soutuveneeseensä. Ben huusi: "soutakaa." Se joka ensimmäisenä kädellään koskettaisi uuden laivan kylkeä, saisi antaa laivalle nimen. Hän saisi myös laivan ja koko yhtiön omakseen. Matkaa oli puolisen mailia. Kumpikin souti niin kovaa kuin vain itsestään irti sai. Ian näytti korjaavan voiton, sillä hän oli laivaa lähestyttäessä jo veneenmitan edellä. Silloin Roger sai päähänsä yrittää todella epätoivoista ratkaisua. Hän näki veneen pohjalla telakkamiesten sinne jättämän kirveen, tarttui siihen oikealla kädellään, iski yhdellä voimakkaalla iskulla vasemman kätensä ranteesta poikki ja heitti sen laivan kylkeen. Se osui siihen juuri ennen kuin Ian kosketti sitä omalla kädellään. Uhkayritys onnistui ja Roger sai yhtiön. Laivalle hän antoi nimen Relillio ja yhtiön nimeksi tuli "The Bloody Hand company (verinen käsi yhtiö). Savupiippumerkiksi yhtiön laivoihin tuli ranteesta katkaistu verinen käsi. "Juuri se laiva on tämä meidän Wilkemme", sanoi kolmonen. "Oletko muuten koskaan käynyt kapteenin salongissa?" Vastasin kieltävästi, sillä harvoinhan jungmanni salonkiin joutuu. Vain silloin kun syyllistyy johonkin kolttoseen ja kippari lukee hänelle lakia. Mihinkään sellaiseen en ollut toistaiseksi syyllistynyt. "Jos joskus joudut sinne niin katso tuolien selkänojan takapuolta" ,sanoi kolmonen. "Niissä on se sama verinen käsi."

Roger hoiti yhtiötään menestyksekkäästi parikymmentä vuotta, mutta sitten tuli lamakausi ja kannattavia rahteja ei enää löytynyt. Hän joutui panemaan laivansa "ylösmakaamaan". Bristolin lahden etelärannalla oli hyvä tasainen hiekkaranta. Korkeimman nousuveden aikana laivat ajettiin niin lähelle maata, että jäivät hiekkapohjaan kiinni. Koska nousuvesi on siellä toistakymmentä metriä, olivat laivat suurimman osan ajasta kuivilla. Kun ne olivat olleet siellä pari vuotta, eikä lama hellittänyt, päätti Roger myydä ne pois. Antti Wihuri sattui näkemään myynti-ilmoituksen ja teki niistä tarjouksen 7500 £. Kun ei muitakaan ostajaehdokkaita ollut, sai hän nämä neljä laivaa tosi halvalla. Maailman halvin laivakauppa, totesi hän myöhemmin. Suurin ja paras laivoista oli Relillio. Tästä Wihuri teki lippulaivansa ja antoi sille nimen Wilke.

Wihuri asetti Wilken Hampurin-Suomen väliseen linjaliikenteeseen. Kilpailu saksalaisten varustamoiden kanssa oli kovaa ja liikenne muodostui tappiolliseksi. Niinpä he lopulta sopivat riitansa ja perustivat yhteisen yhtiön, Ergo oy:n, jonka omistukseen tuli kaksi laivaa. Wilke oli näistä toinen. Wihuri omisti yhtiöstä 50 % ja saksalaiset samoin 50%. Tuli toinen maailmansota, jonka Saksa hävisi ja venäläiset julistivat kaiken Suomessa olevan saksalaisomaisuuden sotasaaliiksi. Ergo oy:stä tuli suomalais-venäläinen yhtiö. Tämä meidän laivamme on siis puoleksi neuvostoliittolainen, totesi kolmonen.

Oltuamme viisi päivää matkalla makasin punkassani sikeässä unessa. Kello oli kuuden paikkeilla aamulla. Yht´äkkiä kuului kovaa kolinaa. Pelästyneenä kiskaisin housut jalkaani ja ryntäsin kannelle katsomaan olimmeko mahdollisesti törmänneet johonkin. Mitään sellaista ei kuitenkaan ollut tapahtunut. Olimmepahan vain saapuneet Kielin kanavan suulle. Koska suluissa oli ruuhkaa, olimme joutuneet ankkuroimaan. Se hirvittävä kolina ja räminä johtui ankkurin lekottamisesta. Svanhalssiputki, minkä sisällä ankkurikettinki kulki kettinkipoksista ankkuripelille, kulki skanssin läpi ja kun kettinki kulki vauhdilla putken läpi ja mennessään osui putken reunoihin, oli ääni sellainen kuin olisi jättiläinen hakannut isoa kattilaa rautakangella. Kyllä siihen takuulla herää kun se putkikin oli ihan siinä koijan vieressä.

Mentyäni kahdeksalta vahtiin olikin sulku jo vapaa ja aloimme nostaa ankkuria. Kolmonen hoiti ankkuripeliä, Veikko huuhteli spuulausletkulla savea ja mutaa pois kettingistä ja minä sain määräyksen mennä kettinkipoksiin stuuvaamaan kettinkiä. Kettinkipokseja oli kaksi rinnakkain, molemmille ankkureille omansa. Ne olivat syviä, laivan pohjaan saakka ulottuvia laareja ja pari metriä kanttiinsa. Ei sinne poksiin sisälle tarvinnut mennä. Se olisi ollutkin suorastaan hengenvaarallista. Reunalta piti vetää kettinkiä pitkän koukun kanssa keskeltä, mihin se peliltä laskeutui, reunoille. Ellei näin olisi tehty, ei se ehkä olisi mahtunut poksiin kunnolla. Vaikka Veikko vesiletkua käyttikin kyllä sinne alaskin vielä savea riitti. Mutta mitäs siitä jos vaatteet vähän likaantuivat, pesusooda oli hyvää vaateidenkin pesuun. Höyrypillillähän sai pyykkivedenkin hyvin lämpimäksi.

Ruoriin ei meidän kummankaan tarvinnut mennä, sillä ikivanhan stailin mukaan timppa hoiti satamaruorin aina satamaan tultaessa ja sieltä lähdettäessä. Holtenaun sulussa tuli laivaan kanavaluotsi ja kaksi ruorijenkaria. He huolehtivat laivan ohjailusta kanavassa, Laivan omaa väkeä ei siihen hommaan kelpuutettu, Kohta sulutuksen jälkeen laiva kiinnitettiin kanavan varrella olevaan bunkkerikaijaan, Siellä laivaan otettiin pari sataa tonnia kivihiiltä, jota näissä höyrylaivoissa käytettiin polttoaineena, Samalla otettiin myös provianttia. Sitä tulikin melkoinen määrä, sillä olihan laivassa väkeä melkein kolmekymmentä henkeä ja sellainen porukka kyllä saa evästä kulumaan. Miehistö sai myös ulosvientiä: viinaa, olutta, ja tupakkaa verovapaaseen hintaan. Shipchandlerilta, taikka sipsulta, kuten yleensä sanottiin, sai tilata myös muita tarvikkeita. Minä tilasin öljypuvun ja kumisaappaat, mihin siihen mennessä saamani palkka juuri riittikin, ja sain ostoslistastani vedettyä yhden kohdan yli. Muuta en sitten voinutkaan tilata, mutta enhän minä niitä tupakoita ja viinoja tarvinnutkaan. Vaikka minulla oli Lahden peruja vielä melko mukava summa rahaa, ei siitä ollut täällä mitään hyötyä. Suomen markkoja ei saanut viedä pois maasta ja vaikka olisi saanutkin, eivät ne olisi kelvanneet missään. Ne olivat ulkomailla saman arvoisia kuin monopoliraha. Omaisuuteni oli vain pelkkiä numeroita pankkikirjassa ja muuttuisivat rahaksi vasta kun palaisin Suomeen takaisin. Ulkomailla oli pärjättävä sillä palkan kolmanneksella, minkä sai ulkomaan valuuttana. Ostokset maksoi sipsulle kippari tästä valuuttaosuudesta.

Kielin kanava on rakennettu jonkin verran epätasaiseen maastoon. Välillä on menty läpi mäkien ja molemmin puolin on korkeat penkat, välillä taas on jouduttu rakentamaan penkereitä ja laiva kulkee Holsteinin peltojen yläpuolella. Lehmien voi nähdä laiduntavan huomattavasti alempana kuin kanavan vesipinta. Kanavan rakentajien on ollut sopeuduttava veden ehtoihin. Iltapimeällä olimme kanavan Pohjanmeren puoleisessa päässä, Brunsbò ttelissä. Sulusta lähdettäessä Laivaan tuli Elben luotsi. Kelpasimme taas ruorimiehiksi ja minulle sattui ensimmäinen ruorivuoro. Luotsi oli jo iäkkäämpi mies ja varmaankin vanhoja purjelaivamiehiä, sillä ei hän suinkaan antanut kompassikurssia asteina kuten yleensä, vaan piiruina englanniksi. Piiruista minulla ei ollut hajuakaan, vaan kolmonen joutui muuntamaan ne minulle asteiksi. Tämä harmitti häntä ja minua myös, sillä olisihan ollut paljon yksinkertaisempaa jos olisin ymmärtänyt luotsin komennot suoraan ilman tulkkausta. Kolmonen määräsikin Veikon opettamaan piirusysteemin minulle. Seuraavana päivänä vahdista päästyämme Veikko ryhtyi koulumestarikseni. Ensin hän opetti sen suomeksi ja se olikin jokseenkin helppo homma, sillä kompassihan on jaettu kolmeenkymmeneenkahteen piiruun ja kun suomenkielessä on oma nimityksensä kahdeksalle ilmansuunnalle, ei näitten kunkin suunnan väliin jäänyt kuin kolme piirua, joille piti antaa nimi. Tietenkin asiaa vähän mutkisti se, että kukin piiru oli vielä jaettu neljään osaan. Muutenhan ohjailu olisi ollut melko suurpiirteistä, koska yksi piiru on suuruudeltaan yksitoista ja yksi neljäsosa astetta. Oli hyvin johdonmukaista, että ensimmäinen piiru pohjoisesta itään päin oli pohjoisesta piiru koilliseen, toinen oli pohjoiskoillinen ja kolmas koillisesta piiru pohjoiseen. Saman periaatteen mukaan saatiin nimi muillekin piiruille. Neljännesten nimi saatiin ilmaistua hyvin yksinkertaisesti. Esimerkiksi neljännespiiru kaakosta etelään oli helposti tajuttavissa. Piirut ja myöskin niiden neljännekset oli kyllä merkitty kompassiruusuun ja helposti löydettävissä. Seuraavaksi piti piirujen nimitys opetella englanniksi, sillä eiväthän luotsit ulkomaan satamissa tietenkään suomea osanneet. Tämä olikin jo hankalampi juttu vaikka olinkin koulussa lukenut pari vuotta englantia. Siinä kielessähän tunnetaan oma nimensä vain neljälle pääilmansuunnalle ja muitten suuntien nimet tulee näitä yhdistämällä. Kyllähän englanninkielinen piirusysteemikin parin tunnin pänttäämisen jälkeen pääkoppaani tarttui. Tuntui oudolta, että joku vielä halusi antaa kurssin niin monimutkaisella tavalla. Olisi paljon yksinkertaisempaa ja selvempää sanoa twohundredeleven kuin southsouthwestthreequarterswest. Varmaankin tässä oli kyse siitä, että merenkulkijat ovat niin tavattoman vanhoillisia ja haluavat pitää kiinni vanhasta ja hyväksi koetusta. Joka tapauksessa olin valmis ohjaamaan piirujenkin mukaan, mikäli belgialainen luotsi Scelde-joella niitä käyttäisi. Kun sitten aikanaan saavuimme sinne, ei uutta taitoani tarvittu. Luotsi antoi kurssin asteina.

Gentissä laivamme kiinnitettiin joen rannassa olevaan laituriin. Onneksi minun ei tarvinnut alkaa yövahdiksi, vaan se homma lankesi Kettuselle. Shcelde-joella on sangen suuri vuorovesi ja yövahdin töihin kuului löysätä kiinnitysköysiä vedennousun mukaan taikka muutenhan ne olisivat katkenneet. Landgonkiakin piti vahtia, ettei se vain särkynyt veden noustessa ja laskiessa. Koko ajan pito olla valppaana. Ei puhettakaan punkassa löhöämisestä vahtiaikana. Me saavuimme satamaan aamulla ja päivän töiden päätyttyä lähdin toisten mukana kaupungille. Toverini etsivät sopivan näköisen kapakan ja sinne ankkuroimme itsemme baaritiskin viereen. Mihinkäs muualle merimiehet vieraassa kaupungissa olisivat voineet mennä. Minulla oli neljän päivän palkka sisällä ja sain rahaa 230 frangia, joka on suomen nykyrahassa parisen sataa markkaa. Koska toiset tilasivat olutta, otin minäkin lasillisen, vaikka kokemukseni siitä olivatkin huonot silloin kun sitä Puolassa maistoin. Sitä maistettuani yllätyin positiivisesti, sillä se oli ihan juotavaa. Belgialaiset osasivat tehdä hyvää olutta. Se maistui vähän samalta kuin naapurin isännän kotikylässä tekemä sahti, jota olin joskus salaa päässyt maistamaan. Niinpä tilasin vielä toisenkin tuopin. Näihin kolpakoihin upposikin neljännes rahoistani. Eihän äitikään oluesta ollut mitään puhunut. Viinanjuonnista hän vain oli varoittanut. Onneksi ei hän ei ollut huomannut puhua myöskään mitään huonoista naisista. Eräs sellainen näet istahti viereiselle baarituolille. Taikka ei hän oikeastaan mikään huono nainen ollut, vaan hyvä kunnon ilotyttö, tosin jo parhaat vuotensa nähnyt. Hieman kyllä hämmästelin hänen suorasukaista toimintaansa, kun hän vetäisi lyhyen hameensa helman ylös ja kysyi : "Kiinnostaako". Mennään tuonne takahuoneeseen, maksaa vain viisisataa frangia". Nainenalkoi näytti silmissäni vanhalta noita-akalta ja sanoin: "Not interested " Mimmi siirtyi juttelemaan tovereitteni kanssa ja minä tilasin vielä yhden oluen. Sitä juodessani huomasin hänen ja Elmenin häipyneen. Ei kuitenkaan kestänyt kovinkaan pitkään kun he taas ilmestyivät seuraamme. Elmenillä oli varmaankin ollut iso saldo ja riittävästi frangeja.

Laivamme ahterimasto oli rakenteeltaan sellainen, että saalingin yläpuolella oli viitisen metriä korkea toppimasto. Jostain syystä McLellan ei ollut teettänyt siihen minkäänlaisia tikkaita ja Wihurikaan ei ollut kiinnittänyt asiaan huomiota. Maston huipussa oli pieni ploki, jonka läpi kulki ohut köysi, minkä avulla vedettiin radioantenni ylös mastonhuippujen väliin. Keulamastossa oli samanlainen. Kun olimme lähdössä Gentistä ja meriklaarausta tehtäessä vedimme antennia paikalleen, ahterimaston vetoköysi katkesi. Pakkohan antenni oli saada ylös ja kakkosperämies määräsi minut, jonka käsissä nostoliina oli katkennut, kiipeämään mastoon ja pujottamaan uuden liinan plokin läpi. Olin monta kertaa kiivennyt koulun voimistelusalissa kiipeilytankoa pitkin kattoon saakka ja arvelin hyvinkin selviytyväni hommasta. Lähdin urheasti yrittämään, mutta en päässyt kuin metrin verran ylöspäin ja luisuin takaisin. Masto oli paljon paksumpi kuin voimistelutanko ja lisäksi minulla oli jalassa nahkasaappaat, joilla en saanut minkäänlaista pitoa mastosta. "Saamarin jungmanni, ei sinusta ole mihinkään. Tule alas niin pannaan mies asialle", huusi kakkonen kannelta. Häntä koipien välissä tulin alas ja Kettunen kävi suorittamassa tehtävän. Hyvin se häneltä kävikin. Sisuuntuneena päätin, että kyllä minäkin vielä jonain päivänä kiipeän mastoon.

Wilken neuvostoliittolainen omistaja antoi laivalle uusia töitä. Meidän piti alkaa kuljettaa tehtaista purettuja laitteistoja ja kaikenlaista muuta tavaraa Itä-Saksasta venäläisiin satamiin. Stalin oli päättänyt ,että saksalaisten oli maksettava sotakorvauksena kaiken, mitä hän vain keksi pyytää. Ryöstämiseksikin sitä olisi voinut sanoa, mutta kun aloittaa sodan ja häviää sen, menettää puhe- ja päätösvallan. Toiminta oli siis täysin laillista, ja saksalaisten täytyi tyytyä puristamaan nyrkkiä salaa taskussa. Miehitysjoukot pitivät huolen siitä, että avoimesti ei protestoitu.

Saimme määräyksen mennä tyhjänä Rostockkiin, mistä ensimmäinen lasti otettaisiin. Satamaan päästyämme avasimme lastiluukut ja olimme valmiit lastaukseen. Luukkujen avaaminen oli rankkaa työtä eikä kovin vaaratontakaan, varsinkaan kun ruumat olivat tyhjiä. Ruumanluukut olivat 6 metriä leveitä ja 8 metriä pitkiä. Niissä oli kussakin kolme rautaista poikittaispalkkia , joista käytetään nimeä selstokki. Näitten väli oli kaksi metriä ja niitten varaan ladottiin puiset lankuista tehdyt luukut, jotka olivat kaksi metriä pitkiä ja kolmekymmentä senttiä leveitä. Kummassakin päässä oli lähellä päätä kymmenisen senttiä halkaisijaltaan oleva kolo, jonka päälle oli kiinnitetty rautatappi. Näin muodostui kahva, josta luukkua voi nostaa kun sitä nostettiin paikalleen selstokkien väliin tai sieltä pois. Luukkuja käsitellessä joutui kävelemään pitkin selstokkeja ja horjahtaminen olisi ollut kohtalokasta, olihan ruuma useita metrejä korkea.

Rostockin satama oli täynnä laivoja, enimmäkseen venäläisiä. Meille ei riittänyt lastausporukkaa ja niinpä saimme odotella vuoroamme. Teimme kaikenlaisia kunnostustöitä. Minut poosu määräsi maalaamaan miehistön käymälän. Pesin ensin seinät ja katon soodavedellä ja aloin sitten sutimaan niihin valkoista lakkamaalia, jota hän minulle antoi. Olin hyvin ylpeä saamastani tehtävästä, sillä valkovärin maalaaminen oli yleensä matruusien hommaa. Jungmannit saivat tavallisesti vain skrapata ruostetta ja mönjätä sekä maalata ulkosivua mustalla värillä. Kaitpa käymälä katsottiin niin vähäarvoiseksi paikaksi, että sen maalaus voitiin uskoa jungmannillekin. Käytin runsaasti maalia, että varmasti kaikki paikat peittyisivät. Se oli kuitenkin virhe sillä lakkamaali on herkkää valumaan. Kun olin saanut työni valmiiksi, huomasin tuloksen olevan kaamea. Valumia oli joka puolella ja kun maalin pinta oli jo kuivahtanut, ei jälkeä voinut mitenkään paikata. Enpä juuri kehuja saanut, mutta jotenkinhan oppi aina on hankittava. Se vain harmitti, että jouduin näkemään mokani jäljet joka päivä tarpeillani käydessäni. Ei kannattaisi ylpeillä, sillä ylpeys käy lankeemuksen edellä.

Iltasella lähdimme tutustumaan kaupunkiin. Rahan kanssa oli samanlaista kuin Puolassakin. Markan kurssi oli huono ja palkkaa ei oikein olisi kannattanut ottaa ulos, koska amerikkalaisista savukkeista sai tosi hyvän hinnan. Kartongilla voi viettää hotelli Inturistisssa mukavan illan ja sai vielä huoneenkin yöksi ja seuralaisen viereensä kuten kuulin kavereiden kertovan. Tullimiehet olivat kuitenkin tarkkoja ja siksi piti jonkin verran palkkaa tuhlata itäsaksalaisiin markkoihinkin. Tarkastus voi tulla milloin vain ja jos löytyi enemmän markkoja kuin oli ottanut ulos palkkana, sai tuntuvat sakot. Minä en käynyt koskaan Inturistissa, sillä en pitänyt kännäämisestä, jota monet laivatovereistani harrastivat. Läheltä satamaa löytyi pieni viinitupa- Ernests weinstube- ja siitä muodostui Kaken, Veikon ja minun kantapaikka. Tavallisesti joimme pari kolpakkoa olutta, joka oli yhtä hyvää kuin belgialainenkin. Onhan Saksassa vuosisataiset olutperinteet. Parin sikarettiboxin myymisellä pärjäsimme hyvin illan.

Lopulta lastaus alkoi. Kaikkia neljää ruumaa lastattiin samanaikaisesti. Laivan puolesta piti olla talimanni merkkaamassa ylös kaikki laivaan tulleet tavarat. Keulapäässä oli yksi taljari ja peräpäässä toinen. Kummallakin oli siis hoidettavanaan kaksi ruumaa. Tämä oli puolikkaitten ja jungmannin työtä. Yhdessä taakassa saattoi olla montakin kollia ja kun välillä tuli taakka kumpaankin ruumaan samaan aikaan, kävi joskus niinkin, ettei huomannut merkitä kaikkea taljausvihkoon. Varsinkin iltavuorossa tahtoi valppaus herpaantua. Laivaa näet lastattiin kahdessa vuorossa, aamulla kuudesta illalla kymmeneen. Försti kyllä kävi välillä kehottamassa tarkkuuteen, mutta ei se paljon auttanut. Taljaukset eivät juuri koskaan stemmanneet lastauslistan kanssa. Neukut eivät tästä oikein pitäneet ja kun moitteet eivät auttaneet, lupasivat jopa palkkion, jos taljaus olisi joskus pitänyt paikkansa. Tällaista palkkiota emme saaneet koskaan. Lastaus kesti kolme päivää. Kettunen, Elmen ja muutamat lämmittäjät olivat löytäneet tiensä hotelli Intouristiin ja viihtyivät siellä niin hyvin, että viipyivät siellä pari vuorokautta yhteen menoon. He palasivat laivalle vasta kun rahat loppuivat. Kettusen takia me muut jouduimme tekemään ylimääräisiä taljausvuoroja ja sekös meitä keljutti.

Ensimmäinen lasti vietiin Leningradiin. Siellä oli samanlainen meininki kuin Rostockissakin, ensin odotettiin monta päivää ja sitten lossattiin vuorokaudet ympäriinsä. Onneksi lastia purettaessa ei tarvinnut taljata. Maihin menoon tarvittiin kulkulupa, proopuska. Laivalle piti tulla takaisin ennen yhtätoista. Jos myöhästyi, menetti proopuskansa. Myöhästymisestä ei kylläkään ollut pelkoa, jos käytti hyväkseen kansainvälisen merimiesklubin palveluksia. Merimiesklubi oli valtion ylläpitämä laitos. Klubin bussi kävi hakemassa porukan laivalta ja toi myös ajoissa takaisin. Siellä tarjoilu pelasi ja sai katsella elokuvia sekä tanssia. Elokuvat kylläkin olivat hyvin propagandavoittoisia ja melko vähän kiinnostavia. Tanssi sitä vastoin oli oikein mukavaa. Paikalla oli joukko nuoria naisia, joita voi tanssittaa. He olivat opiskelijoita, jotka oli komennettu klubille harjoittelemaan englannin puhumista ulkomaalaisten merimiesten kanssa ja varmaankin kommunistipuolueen uskollisia kannattajia ja jäseniä. Kyllä he ainakin osasivat asiat kaikin puolin hyvin selittää. Ihan kivoja tyttöjä, mutta ei heidän kanssaan kyllä mitään henkilökohtaista suhdetta kannattanut yrittää.

Eräänä päivänä poosu alkoi Elmenin kanssa pleissaamaan vaijerisia lastiproppuja. Skanssien alla samalla kannella missä kettinkipoksitkin olivat, oli köysi ja vaijerivarasto ja siellä tämäkin työ tehtiin. Kaken ja minut hän käski mukaan opettelemaan pleissausta. Kymppikahviin mennessä syntyi pari proppua. Poosu oli myös vähän väkeviin menevä ja lorautti kahvin joukkoon hieman pirtua terästykseksi. Elmen teki samoin. Tästä oli seurauksena, että he eivät enää muistaneet lopettaa kahvituntia ollenkaan. Lähdin Kaken kanssa kaksistaan jatkamaan hommia. Olimmehan jo nähneet kuinka se tapahtui. Lisäksi minulla oli hyvät teoreettiset tiedot vaijerin pleissaamisesta. Yhteiskoulua käydessäni olin pari vuotta kortteeria Näsin talossa. Yksi talon pojista, Antti, oli merikadettikoulussa. Lomalla käydessään häneltä jäi sinne kirja nimeltään Solmut ja pujokset. Se osui minun käteeni ja aloin siitä opetella solmujen ja pujosten tekoa. Jostain kummasta syystä kirja sotkeutui minun koulukirjojeni väliin ja merelle lähtiessäni pakkasin sen mukaani. Nyt siitä oli hyötyä. Hyvin me Kaken kanssa selvisimme. Iltaan mennessä oli syntynyt pari proppua lisää. Totuuden nimessä on sanottava, etteivät ne kyllä niin kauniita ja tasaisia olleet kuin poosun tekemät, mutta tehtävänsä nekin täyttivät.

Meillä oli kokkina viisissäkymmenissä oleva naisihminen nimeltään Oili. Hän oli lyhyenläntä pullea täti, oikein mukava ja iloinen ihminen. Illalla hän järjesti hytissään spiritistisen istunnon. Mukaan hän kutsui Kaken ja minut sekä messitytön ja konepuolelta yhden trimmarin. Ei siihen pieneen hyttiin enemmän väkeä olisi mahtunutkaan. Järjestely oli sellainen, että pöydällä oli iso paperi. Siihen piirrettiin juomalasin avulla ympyröitä ja jokaisen ympyrän sisään tehtiin yksi kirjain. Ympyröitä oli siis saman verran kuin aapisessa aakkosia. Ne eivät olleet mitenkään järjestyksessä, vaan aivan sikinsokin. Kun tämä homma tuli valmiiksi, asetettiin lasi paperin päälle nurinpäin ja me istunnon osanottajat, jotka istuimme pöydän ympärillä, panimme kukin oikean käden etusormen lasin pohjan päälle. Sen jälkeen esitimme kukin vuorollamme kysymyksiä. Oili kysyi ensimmäisenä, poikkeammeko Saksaan mennessä Helsingissä. Lasi alkoi liikkua ja meni ensin e-ympyrään ja sitten iihin. Kaikki suorastaan hätkähtivät. Miksi lasi liikkui. Kake kysyikin: "Mikä lasia liikuttaa?" Taas lasi alkoi liikkua ja muodosti sanan "piru". Tämähän vaikutti suorastaan pelottavalta. Kun tuli minun vuoroni, kysyin miten kotona voidaan. Lasi muodosti lauseen: "Äiti kuollut". Säikähdin kovasti ja istunto loppui osaltani siihen paikkaan. Ei minulla ollut mitään keinoa saada heti selville, pitikö vastaus paikkansa. Niinpä kuljin murheissani pari päivää kunnes pääsimme merelle. Siellä kipinä voi käyttää radiopuhelinta ja meninkin hänen luokseen ja tilasin puhelun kotiin. Sain tietää kaikkien voivan hyvin ja äidinkin olevan hengissä. Tästä tapauksesta opin, ettei piruun pidä luottaa, se valehtelee. Kaitpa se todella oli piru, joka sitä lasia liikutti. Sen jälkeen en ole spiritismiä harrastanut. Tuollaisten asioitten kanssa ei ole hyvä leikitellä.

Matruusi Viitanen alkoi yskiä entistä pahemmin. Hänen koijansa vieressä oli pieni hylly, jolla oli tyhjä milkkipurkki. Siihen hän syljeskeli isoja könttejä iljettävää keltaista limaa. Töitäkään hän ei juuri jaksanut tehdä paitsi että hoiti ruorivuoronsa. Tämä alkoi huolestuttaa meitä toisia ja niinpä poosumme Risto Pöntynen, joka oli miehistön luottamusmies, kävikin sanomassa kapteeni Matikalle, että Viinasen pitäisi päästä lääkäriin. Niinpä sitten kun menimme Karlshamniin ottamaan muonatäydennystä, meklari kävi hakemassa hänet. Sen koommin emme Viinasta enää nähneetkään. Hänessä todettiin keuhkotauti ja lähetettiin Suomeen hoitoon. Olimme tosi kiitollisia, ettei hänen keuhkotautinsa tarttunut meihin muihin. Kuinkahan muuten oli saanut lääkärintodistuksen. Miehistö oli nyt vajaa ja poosun piti tulla merivahtiin mukaan

Talvi oli ankara ja Suomenlahti jäätyi emmekä enää päässeet Leningradiin. Seuraava lastimme vietiinkin Rostockista Riikaan. Jouduin jälleen taljaushommiin. Nyt se oli tosi keljumaista kun oli kova pakkanen. Millään ei meinannut tarjeta kun ei ollut oikein kunnollisia lämpimiä vaatteitakaan. Joutuessani iltasiftissä taljaamaan keulaluukkuja, menin pesuhuoneeseen, missä höyrypatteri hieman lämmitti ja kurkistelin ovenraosta taakkojen tuloa. Eihän sieltä tietenkään kunnolla nähnyt ja taisinpa välillä hieman torkahtaakin. Tulos oli tietenkin se mikä oli. Ei stemmannut taaskaan taljaus lastiluettelon kanssa. Yliperämies Ruutu moitti minua kehnosta tuloksesta, mutta annoin nuhteiden mennä korvien läpi. Mitäpä vastuuta jungmannilla olisi lastauksesta ollut.

Tällä kertaa lastaus sujui nopeasti, ei kestänyt kuin kolme vuorokautta. Luukut oli skalkattava huolellisesti, sillä Itämerelle oli luvattu kovaa tuulta. Luukut peitettiin kolmella pressulla. Niiden väliin kylvettiin karkeaa suolaa. Kun ihmettelin Kakelle sen tarkoitusta, hän selitti suolan estävän pressujen jäätymisen yhteen. Riikaan mennessämme poikkesimme jälleen Karlshamnissa, sillä sinne oli lähetetty Suomesta uusi matruusi Viitasen tilalle. Sain myös paketin kotoa. Äiti oli lähettänyt minulle villapaidan ja parit villasukat. Ne tulivat tosi hyvään tarpeeseen. Paketti oli lähetetty varustamon osoitteeseen Helsinkiin ja sieltä edelleen Karlshamniin, joka oli meidän vakituinen proviantinottopaikkamme.

Uuden matruusin nimi oli Korkki. En enää muista hänen etunimeään, koska sitä ei koskaan käytetty, mutta ei se ainakaan Kalle-Kustaa ollut. Vahtijärjestystä muutettiin ja minä jouduin Korkin kanssa förstin vahtiin. Olimme siis vahdissa aina kello neljästä kahdeksaan. Tätä pidettiin parhaana vahtina, koska nyt sai sydänyön nukkua rauhassa. Korkki oli suuri, voimakas mies. Pituutta hänellä oli lähemmäs pari metriä ja painoa reilusti yli sata kiloa. Hän oli aloittanut uransa jo ennen sotia Erikssonin purjelaivoilla ja osasi merimiehen työn täydellisesti. Hän otti minut erikoissuosikikseen ja vapaavahtien aikana hän neuvoi miten tehdään plattinkitossut ja hänen avustuksellaan ompelin myös itselleni merimiessäkin. Senkin opin häneltä miten tehdään kastliinan nuppi.

Korkista tuli minulle todellinen idoli ja kuuntelin korvat pitkällään hänen juttujaan. Hänen purjelaivauransa päättyi Herzogin Cecilien Haaksirikkoon Englannin rannikolla. Laiva oli tuonut vehnälastin Australiasta, mutta myrsky yllätti sen kun he olivat Englannin etelärannikolla Devonin edustalla ja se ajautui rantaan ja tuhoutui. Tämä tapahtui vuonna 1936. Tällöin Korkki oli saman ikäinen kuin minä, vähän alle kahdeksantoista. Miehistö kuitenkin pelastui ja kuljetettiin varustamon kustannuksella Suomeen. Aikansa maissa oltuaan hän sai matruusin jobin FÅA:n "Suomen Neito" nimisestä laivasta. Vaikka laiva oli pieni ja seilasi pääasiassa Itämerellä, Korkki viihtyi siinä niin hyvin, että oli siinä peräti 8 vuotta ja yleni poosuksi. Sota-aikana ei laivaa edes voinut vaihtaa. Oli pysyttävä siinä, missä oli tai muuten olisi voinut joutua rintamalle. Palvelu kauppalaivastossa rinnastettiin sotapalvelukseen ja kyllähän se ainakin yhtä vaarallista oli. Suomen Neito sattui pahaksi onnekseen olemaan Lyypekissä, kun Suomi ja Saksa joutuivat sotatilaan keskenään. Miehistö internoitiin ja vietiin Pölitzin keskitysleirille. Korkki joutui viettämään siellä puoli vuotta. Se oli kovaa aikaa, ruokaa oli niukalti ja kuri kova. Kun hän Saksan antauduttua pääsi pois keskitysleiriltä, oli hän vain varjo entisestään. Ennen yli satakiloinen mies painoi vain 55 kiloa. Oltuaan maissa muutaman kuukauden ja saatuaan kuntonsa ja voimansa takaisin pääsi Korkki matruusiksi Etelä-Amerikan linjan Heraklekseen. Kolme vuotta hän oli tässä laivassa, josta tuli Suomen kuuluisin kun se vuonna 1948 toi sodanjälkeisen ensimmäisen kahvilastin Brasiliasta Helsinkiin. Ollessaan maissa Rio de Janeirossa hän vietti iltaa Vanhan merirosvon kapakassa. Sieltä palatessaan hän poikkesi vielä Mangalla, joka on suuri ilotalokortteli keskellä kaupunkia. Siellä oli melkoinen tungos ja hän huomasi, että joku yritteliäs taskuvaras yritti käyttää tilaisuutta hyväkseen ja pisti kätensä hänen taskuunsa. Korkki ei ollut sitä huomaavinaankaan, vaan pisti oman mahtavan kouransa samaan taskuun. Kun hän puristi sillä taskuvarkaan kättä, pääsi tältä mahtava parkaisu; kämmenluut olivat murtuneet. Ei sitä kättä vähään aikaan kenenkään taskuun pistetty.

Saavuimme Riikaan vähän ennen joulua. Pakkanen oli kova. Kaikki oli jäässä. Heittoliinakin, jonka avulla vaijerit vedettiin maihin, oli niin jäykistynyt ja kankea, että kun Kettunen yritti heittää sitä maihin, ei hän saanut sitä millään lentämään laiturille. Silloin Korkki skoilasi vaijerin suoraan heittoliinan tapaan ja viskasi vaijerin suoraan kaijalle. Muilta tämä temppu ei olisi onnistunutkaan. Tämän jälkeen heittoliina kävi keulapakalla tarpeettomaksi kun Korkki oli mukana töijauksessa. Merellä oli ollut kova vastatuuli ja päällimmäiset luukkupressut olivat kauttaaltaan jäässä. Niitä oli tosi vaikea saada kasaan kun ne olivat kuin rautapeltiä. Meitä oli neljä kaveria yrittämässä saada kakkosluukun pressua ylös paattitäkille. Se piti näet saada savupiipun juurelle pataruuman kohdalla olevan ritilän päälle. Siinä sieltä tuleva lämmin ilma sulattaisi ja kuivattaisi sen parissa päivässä. Korkki saapui paikalle, seurasi vähän aikaa meidän ponnistelujamme ja sanoi sitten: "väistykääs pojat vähän." Katselimme monttu auki kun hän tempaisi pressuklöntin selkäänsä ja kantoi sen korsteenin juureen yksinään.

Riikassa oli samantapainen kansainvälinen merimiesklubi kuin Leningradissakin. Klubin auto kävi illalla noutamassa halukkaat sinne ja toi vähän ennen puoliyötä taas takaisin. Proopuska oli voimassa vain kello kahteentoista yöllä. Riikan teatterissa esitettiin näytelmää Riga Rim ja klubin puolesta Wilken porukalle järjestettiin tilaisuus mennä katsomaan sitä. Kyllä se varmaan hyvä näytelmä oli. Se kertoi jostain vanhasta riikalaisesta tarusankarista. Valitettavasti vain en ymmärtänyt siitä mitään, koska se esitettiin Latvian kielellä. Laulut kyllä vaikuttivat aika mukavilta. Laulusävelmät olivat oikeastaan niin tarttuvia, että Wilkestä tuli moneksi viikoksi oopperalava. Kaikki sanottava esitettiin laulamalla.

Riikasta suuntautui matkamme Gdanskiin Puolassa. Suomenlahti ja Riianlahti olivat jäätyneet ja koska Wilke ei ollut jäävahvistettu, neukut päättivät antaa meille talviajaksi muita töitä kuin saksalaitehtaitten rahtaamisen. Jouduimme hiilenkuljetushommiin. Gdanskista piti viedä kolilasti Hulliin. Maailmankauppa on kummallista. Englantihan on yksi suurimpia kivihiilen viejiä. Sinne me sitä kuitenkin veimme ja kun lasti oli purettu, siirryimme Humber-joen vastarannalle Imminghamiin, mistä puolestaan otettiin hiililasti vietäväksi Ruotsin Uddevallaan. Onhan tämä tällainen edestakainen kuljetus tietenkin siinä mielessä hyvä asia, että merimiehille riittää töitä.

Hullissa oli tivoli ja Kaken kanssa vietimme illan siellä. Erikoisesti meitä kiinnosti autorata. Se oli parin sadan neliömetrin kokoinen tila, missä oli toistakymmentä sähköautoa. Ne saivat virtaa katossa olevasta verkosta virtatangon avulla ja olivat vapaasti ohjattavissa koko autoradan alueella. Oli mukavaa törmätä toisiin autoihin, varsinkin sellaisiin, missä oli tyttö kuskina. Eihän se mitenkään vaarallista ollut, koska jokaista autoa kiersi kumipehmuste. Olipahan vain mukava tapa herättää tyttöjen huomiota. Radan valvoja ei meidän törmäilyistämme oikein pitänyt, ja lopulta kävikin niin, että saimme porttikiellon koko radalle. Olihan siellä muutakin puuhailtavaa, kuten esimerkiksi ilmakivääriammuntaa, niin että kyllä siellä meille illaksi ohjelmaa riitti. Kapakassa emme täällä käyneet, sillä halusimme säästää rahat ulosvientitavaroiden ostoon. Käyttörahaa meillä oli vai 5 puntaa mieheen. Osan siitä käytin yöpuvun ostamiseen ja sain jälleen vedettyä yhden kohdan listastani yli. Loput rahat menivätkin tivoliin.

Matka Englannista Uddevallaan tapahtui Skagenin kautta. Ennen Tanskan salmiin saapumista försti huomasi, että perämastovalo oli sammunut. Koska siellä oli kova liikenne ja ilta alkoi jo pimetä, hän kutsui minut, joka olin poopassissa, prykälle ja määräsi minut pitämään ruoria kun Korkki vaihtaisi lampun mastoon. Ei hän oikein voinut jungmannia sinne pimeällä määrätä, vaan katsoi että homma sopisi paremmin vanhalle purjelaivamiehelle. Muistin sen vanhan antennijutun ja pyysin, että minä saisin vaihtaa lampun. Halusin paikata maineeni ja näyttää toisille ja varsinkin itselleni, että pääsen mastoon. Försti suostuikin pyyntööni ja pistin lampun puseron taskuun sekä kävin vaihtamassa kumisaappaat jalkaani. Laiva keinui jonkin verran, mutta ei kuitenkaan liikaa. Saalinkille pääsi helposti vanteissa olevia väylinkeitä pitkin, mutta varsinainen pulma olikin päästä siitä ylöspäin. Ei muuta kuin päättäväisesti kiipeämään. Kumisaappaat eivät luistaneet kuten nahkasaappaat ja kovasti ponnistellen pääsinkin lampputelineelle. Toisella kädellä ruuvasin lampun irti ja toisella pidin lujasti mastosta kiinni. Yrittäessäni pistää lamppua taskuuni, se luiskahti kädestä ja tipahti kannelle pirstoutuen pieniksi paloiksi. Onnekseni se ei ollut ehjä lamppu , vaan sain sen kunnialla paikalleen ja mastovalo paloi taas. Olin hyvin ylpeä itsestäni. Olinhan pikku hiljaa kehittymässä oikeaksi merimieheksi, kun mastonhuipussakin tuli käytyä.

Uddevallassa kävimme kavereiden kanssa uimahallissa. Sen yhteydessä oli sauna ja ajattelimme vihtoa oikein kunnolla kun siihen monen kuukauden jälkeen tarjoutuisi tilaisuus. Niin luulimme. Luulo ei kuitenkaan ole tiedon väärti. Opimme, että Ruotsalaisessa saunassa ei vihdota; siellä ei saa edes löylyä. Oli siellä jonkin verran lämpöä, mutta löylyä ei saanut heittää. Joku svenskikin istui lauteilla ja luki lehteä, eikä lehti lainkaan kastunut. Ei sellaisessa saunassa kauaa viihtynyt, vaan menimme takaisin uima-altaaseen ja aikamme polskittuamme takaisin laivalle.

Lastin tultua purettua lähdimme taas vanhalle reitille, kuljettamaan kamaa Itä-Saksasta Baltian satamiin. Keväthän oli jo pitkällä ja eteläinen Itämeri oli sula. Purkaussatamia olivat Klaipeda ja Liepaja. Matka oli sen verran lyhyt, kesti vain puolisentoista vuorokautta, että ehdimme tehdä yhden edestakaisen reisun parissa viikossa. Kevätköhän lie vaikuttanut kun lastauskin sujui paljon nopeammin kuin syksyllä. Aina Saksasta tultaessa poikkesimme Karlshamnissa. Siellä oli mahdollisuus ottaa ulosvientiä ja niinpä minäkin sijoitin vaatimattoman palkkani savukkeisiin, muutama kartonkia joka matka ja niillä sitten tein pientä bisnestä Rostockissa. Kun kävimme siellä usein, alkoi tulla vakituisia suhteita. Systeemi oli sellainen, että venäläiset sotilaat vartioivat laivaa. Heidän tehtävänsä oli katsoa, ettei laivaan mennyt tai sieltä tullut ketään asiattomia henkilöitä. Tavaroista he eivät välittäneet. Niistä puolestaan pitivät lukua sataman portilla olevat tullimiehet. He syynäsivät tarkkaan, että mukana ei ollut kuin sallitut pari boksia savukkeita. Jos vei ostoksia laivalle päin, piti olla kuitti palkkana nostetuista itämarkoista. Nämä tarkastukset saimme kierrettyä erään tutuksi tulleen veturinkuljettajan avulla. Hän osti meiltä savukkeet ja kun ostimme näin saaduilla rahoilla jotain tavaroita, hän toi ne veturillaan lavan sivulle, mistä ne oli helppo viedä laivaan. Tällä tavalla minäkin sain hankittua kiikarin, Agfa Karat -merkkisen kameran ja radion.

Maaliskuun alkupuolella poikkesimme Saksasta mennessämme normaaliin tapaan Karlshamnissa. Tulli teki tavanomaisen tarkastuksen ja löysi naviskahytistä keissin savukkeita. Yliperämies Ruutu oli jemmannut ne sinne ja aikoi tehdä hyvän pisneksen. Hän oli kuitenkin sutki mies ja käytti minua, kokematonta jungmannia, hyväkseen. Hän sanoi minulle, että ota sinä savukkeet nimellesi. Nuorena ensikertalaisena saat vain pienet sakot ja hän kyllä maksaa ne. Niin jymäytettävä olin, että suostuin. Minut kutsuttiin salonkiin ja tullipäällysmies esitti rangaistusvaatimuksen ja se ei ollut mitenkään pieni summa vaan 4000 kruunua, markoissa 180000. Sehän oli minun kahden vuoden palkkani. Enhän minä tietenkään sellaista summaa voinut maksaa kun saldokin oli vain viitisen tuhatta. Ei ollut Ruudullakaan pulittaa sakkorahoja. Niinpä tullipäällysmies sanoikin, että voin maksaa sakon vähittäin. Viisikymmentä kruunua riitti ensimmäisellä kerralla. Sain rahat förstiltä. Tämän jälkeen jouduin joka kerta Ruotsissa poiketessa maksamaan viisikymmentä kruunua, jotka försti maksoi minulle takaisin. Toverini, jotka eivät Ruudusta muutenkaan kovasti pitäneet, olivat tapauksesta hyvin vihaisia. He sanoivat, että jollei asialle tehdä mitään, saan maksaa sakkoja vielä senkin jälkeen kun vaihdan laivaa ja Ruutu pääsee kuin koira veräjästä. Kun sitten juhannuksen edellä otin ulosmaksun, kävi poosumme Risto Pöntynen, joka oli meidän luottamusmiehemme, sanomassa Ruudulle, että tämän pitää kirjoittaa todistus, jolla hän ottaa salakuljetussavukkeista syyn itselleen. Ellei hän tätä tekisi, kääntyisi Risto merimiesunionin puoleen ja Wälläri kyllä hoitaisi asian tavalla tai toisella. Ruutu ottikin lusikan kauniiseen käteen ja laati todistuksen, missä hän ilmoitti takavarikoitujen savukkeiden kuuluneen hänelle ja lupautui ottamaan sakot kontolleen. Sähköttäjä ja konepäällikkö todistivat asiakirjan oikeaksi. Tämän jälkeen aina Ruotsissa käydessäni esitin todistuksen tullille kun he tulivat krävimään sakkoja. He hyväksyivät tämän ja en enää sen jälkeen maksanut mitään. En tiedä maksoiko Ruutu.

Koska jouduin salonkiin selvittelemään tuota salakuljetusjuttua, sain tilaisuuden tarkastella salongin tuoleja. Niiden selustaan oli kaiverrettu ja maalattu verinen käsi kuten kolmonen oli sanonut. Tarina McLellanin veljesten kilpasoudusta vaikutti todelta.

Eräänä iltana merellä ollessamme Èlmen herätti minut kymmenen jälkeen ja sanoi, että minun piti mennä kipparin luokse. Kysyessäni miksi pitäisi mennä, hän sanoi ettei tiennyt syytä. Niinpä kiskoin vaatteet päälleni ja painelin salonkiin ihmetellen kovasti mistä mahtoi olla kysymys. Kun tulin sisään kapteeni Matikka katsoi minua ihmeissään ja kysyi mitä asiaa minulla oli. Sanoin, että minut oli käsketty tulemaan. Hän sanoi, ettei ollut minua sinne käskenyt. Poistuin nolona ja hoksasin heti tämän olevan Èlmenin temppuja. Minua oli päästy retkuttamaan, vaikka en enää ollutkaan mikään ensi reissun poika. Olihan takanani jo kohta puoli vuotta seilausta. Ei se kyllä mikään hyvä temppu ollut. Pakkohan päällikön luo on mennä kun käsketään. Harmistuneena palasin koijaani jatkamaan unia. Jouduin erään toisenkin kerran hankaluuksiin Èlmenin kanssa. Kakkosperämies Haapala määräsi minut tiskaamaan päällystömessin astiat, koska messityttö oli sairastunut. Èlmen kuuli sen ja kielsi minua menemästä. Hänen mielestään messitytöllä oli vain krapula, koska oli ollut illalla maissa perämiehen kanssa ryyppäämässä ja tämä ei ollut mikään syy olla tekemättä töitään. Olin pahassa välikädessä, sillä mielestäni esimiehen käskyä oli pakko noudattaa. Kävin tiskaamassa messin astiat ja pois tullessani Èlmen kävi kimppuuni ja sanoi antavansa minulle köniin, koska en noudattanut hänen kieltoaan. Kyllä hän vähän läppäsikin ja huonosti minun olisi käynyt, ellei poosu olisi tullut väliin ja mitään pahempaa ei päässyt tapahtumaan.

Kapteeni Matikka oli koivistolainen ja lähtenyt merelle jo neljätoistavuotiaana. Wilkeen hän tuli kakkosperämieheksi juuri ennen sotaa ja yleni nopeasti förstiksi ja palveli tässä tehtävässä koko sota-ajan ja vielä pari vuotta sen jälkeenkin kunnes nimitettiin päälliköksi. Hän oli siten ollut laivassa eri päällystötehtävissä jo kymmenen vuotta. Kyllä siinä ajassa jo laiva tutuksi tulee ja varmaan ne temputkin , joita jungmanneilla teetetään. Kaitpa Èlmen oli lähettänyt salonkiin muitakin jungmanneja ennen minua.

Laivassa oli täkkäreiden lisäksi tietenkin myös koneporukkaa. Varsin tyypillinen lämmittäjien edustaja oli Figge. Kun hän otti jobin ja saapui laivaan, oli hänellä päällään vanhat tonkerihousut, kulunut khakipaita ja jalassaan puukengät. Omaisuuttaan hän kuljetti kenkälaatikossa ja kaikki mahtui siihen hyvin. Kenkälaatikossa oli shingletti, hikiliina, kusiluistit, passi, lääkärintodistus, piippu, tupakkaa ja tulitikkuja. Figge oli vanha , kokenut lämmittäjä ja hoiti hommansa merellä hyvin. Stimmi oli aina topilla. Satamassa oltaessa hän keskittyi pääasiassa ryypiskelyyn ja rahaa hänellä ei sen tähden ollut juuri koskaan. Figge ja piippu olivat erottamattomat. Käyrävartinen roikkui hänen suupielessään miltei aina. Hyvä kun syödessä, nukkuessa ja ruunuaskilla käydessä malttoi pitää sen poissa. Höyrylaivassa täytyi satamassa oltaessa aina yhden lämmittäjän olla pannuvahdissa myöskin yöllä. Täytyi tarkkailla, että kattilassa oli aina vettä ja fyyrissä paloi tuli niin että apukoneet ja lämmityspatterit saivat höyryä. Laivassa oli kolme lämmittäjää ja tietenkin Figenkin täytyi pitää patavahtivuoronsa. Kävi vain usein niin, että aamulla oli höyry vähissä. Puhuttiinkin kolmesta sammumisesta; ensin sammui Figge, sitten sammui piippu ja sen jälkeen sammui fyyri.

Toukokuussa oli Suomenlahtikin jo sula. Pääsimme jälleen viemään saksalaisten tehtaanosia Leningradiin. Lastia purettaessa touhusin jotain kannella kun eräs venäläinen satamaduunari tuli luokseni, heilutti kättään aivan kuin olisi hakannut jotain ja sanoi:" Molotov, Molotov." Niin kuulin. Arvelin hänen puhuvan politiikkaa ja olevan Molotoville vihainen. En halunnut sotkeutua mihinkään poliittiseen juttuun, koska se olisi saattanut olla vaarallista ja pudistelin vain päätäni ja kohauttelin hartioitani. Vanja oli kuitenkin itsepäinen ja hoki Molotovia. Kun en reagoinut, otti hän taskustaan naulan, asetti sen lastauslaatikkoa vasten, löi kädellään kuin siinä olisi ollut vasara ja nyt kuulinkin hänen sanansa oikein. Se oli molotok eikä Molotov. Opein, että molotok on vasara venäjäksi. Kaveri halusi vain lainata vasaraa voidakseen korjata rikkoutuneen lastauslaatikon. Kävinkin sen hänelle hakemassa, mutta olin tarkkana, että sain sen myös takaisin. Sielläpäin maailmaa kun ei aina lainoja muistettu palauttaa.

Kesäkuussa olin Rostockissa viimeistä kertaa. Kävin hyvästelemässä Ernstin. Olihan hänen viinituvastaan tullut meidän kantapaikkamme. Siellä oli aina mukavan kotoinen tunnelma ja Ernst oli mukava mies. Lastasimme taas kaikennäköisiä laatikoita Leningradiin vietäväksi. Skanssikaverini kertoivat niin hurjia juttuja venäjältä, että minua alkoi pelottaa. He sanoivat monen suomalaisen olevan Siperian vankileireillä kun olivat kännipäissään puhuneet politiikkaa ja arvostelleet Isä Aurinkoista . Kun kuulin meidän matkalla poikkeavan Helsingissä vein, vastakirjan sisään. Halusin vaihtaa laivaa ja mennä jollekin muulle linjalle. Helsingissä sainkin sitten ulosmaksun juuri ennen juhannusta. Ei se niin kovin iso ollut, parikymmentä tuhatta markkaa puolen vuoden työstä. Se oli vähemmän kuin mitä olin tienannut Lahdessa kuukaudessa. Vaikka olihan minulla nyt kyllä tavaroita, jotka olin pikku liiketoimilla Rostockissa saanut hankittua. Uranikin oli hyvässä alussa; enää puoli vuotta jungmannina ja sitten jo voisinkin saada puolikkaan jobin.

Kävin Puistolassa hyvästelemässä veljeni ja matkustin junalla kotiin Lauttijärvelle. Äitini oli terve ja hyvässä kunnossa. Oikein vihaksi pisti kun muistin miten piru oli minua spiritisti-istunnossa petkuttanut. Päätin, etten enää koskaan olisi sen sarvipään kanssa missään tekemisissä. Mahtaakohan tuo päätös mitään auttaa siinä loppuselvityksessä, missä ihmisen teot punnitaan. Juhannuksen vietin kotipuolessa ja kävin Otamon suulilla tanssimassa. Kokeneena merikarhuna yritin vikitellä tyttöjä, mutta huonolla menestyksellä. Ei se niin kovin paljon haitannut, vaikka poljinkin pyörällä yksinäni kotiin, enkä mihinkään piikalikan aittaan. Pari viikkoa lomailin ja autoin veljeäni Arvoa talon töissä. Se riittikin maataloushommista ja lähdin Mäntyluotoon kyttäämään uutta jobia.

siirry aloitussivulle