Aloitussivulle

Jungmannista trimmariksi

Romu H:n keikan päätyttyä asetuimme Jaakon kanssa taloksi Mäkelällä. Herättyämme menimme satamaruokalaan aamiaiselle ja sen jälkeen Kyytsösen luo missiooneen. Siellä selvisi, että Albertiina oli poissa ollessamme käynyt ja vaihtanut koko miehistön. Huono juttu; oli käynyt kuten pelkäsimmekin. Ei mahtanut mitään. Ensimmäisenä päivänä ei ollut jobeja tarjolla ja niinpä sitten vai lueskelimme lehtiä ja lorvimme ympäri satamaa. Illalla palasimme Mäkelälle ja vietimme aikaa korttia pelaamalla. Meitä asukkaita oli siellä puolisen tusinaa, joten hyvä sökörinki saatiin kasaan. Pienillä panoksilla pelattiin, vain kolikoilla, koska osa porukasta oli koko lailla peeaa. Jobia kytätessä rahat äkkiä hupenee, varsinkin jos tulee vietettyä aikaa Mäntyluodon hotellissa.

Toinen päivä oli edellisen kaltainen, mutta kolmantena tärppäsi. Nielsenin Kotka tarvitsi täkkäreitä. Pääsimme Jaakon kanssa siihen molemmat; Jaakko puolikkaaksi ja minä jungmanniksi Kotkassa oli miehistön asunnot tavalliseen tapaan keulapakan alla . Erona edellisiin laivoihini oli vain se, että ei ollut yhteistä skanssia. Sekä täkkäreillä että lämmittäjillä oli kummallekin porukalle oma messi. Kansimiehiä oli kuusi: Timppa, kaksi matruusia, kaksi puolikasta ja jungmanni. Konemiehiä oli viisi: tunkki, kolme lämmittäjää ja trimmari. Melkein herroiksi elimme, sillä miehistöllä oli myös oma messikalle. Hän huolehti molempien messien ruokailusta ja kaikkien hyttien siivouksesta. Periaatteessa oli käytössä kahden hengen hytit. Tunkilla oli kuitenkin yhden hengen hytti ja yhdessä hytissä asusti kolme henkeä: puolikas, jungmanni ja messikalle. Tähän hyttiin jouduin siis majoittumaan.

S/S Kotka

Laiva lastasi pitkää tavaraa ja lastaus kesti useamman päivän. Laudat näet ahdettiin tiiviisti vieri viereen ja tiiviys varmistettiin vielä isoilla puunuijilla. Rakoja ei saanut jäädä. Ahtaajista suurin osa oli naisia, eivätkä ne mitään pyhäkoulutyttöjä olleet. Jutut oli niin ronskeja, että merimieskin melkein punastui niitä kuunnellessaan. Heillä oli oma kahvinkeittäjä, joka aina parin tunnin välein toi kahvia suurella kuparipannulla.

Laivassa oli jo yksi vanha kaverinikin töissä. Mäkisen Väiski oli siellä lämmittäjänä. Sanoi olleensa jo pari kuukautta. Oli siellä toinenkin merikarvialainen. Kallioisen Kosti oli puolikkaana. En kylläkään tuntenut häntä entuudestaan, mutta kyllä me pian tutuiksi tultiin, sillä nuorimpana puolikkaana hän asui siinä kolmen miehen hytissä .

Jungmanni ruorissa

Kotka ei ollut kovin suuri laiva; lastasi noin pari tuhatta tonnia. Se oli merimieskielellä tramppi. Se tarkoitti, että lasti otettiin sieltä mistä saatiin. Ei ollut mitään säännöllistä kulkureittiä. Se liikkui kuitenkin vain Itämeren ja Pohjanmeren alueella. Puutavaralastin veimme Mäntyluodosta Hulliin Englannissa. Tiukkaan ahdetun puutavaralastin purkaus oli hidasta ja viivyimme Hullissa neljä päivää. Iltaisin kuljeskelin Kostin ja Väiskin kanssa kaupungilla. Väiski tosin ei aina päässyt mukaan, sillä hänellä oli joka kolmas ilta ja yö patavahti; piti huolehtia, että kattilassa oli riittävästi höyryä ja dynamo toimi ja antoi sähköä. Se tosin kyllä sammutettiin kymmeneltä illalla, ettei höyryä olisi kulunut liikaa.

Rahaa sain neljä puntaa. Se oli noin viikon kokonaisansio ylitöineen kaikkineen. Tarkasti sai elää, sillä eihän siitä riittänyt kuin punta päivää kohti. Yleensä poikkesimme ensin johonkin kapakkaan sataman lähellä ja joimme oluen tai pari. Väiski kyllä terästi sitä muutamalla viski- tai ginipaukulla. Olihan hän meitä muita vanhempi isopalkkainen lämmittäjä ja lämmittäjän piti toki jo ammatin perinteiden vuoksikin ryypiskellä. Aivan raitista lämmittäjää oli vaikea löytää. Ehkä raskas työ pataruumassa vaati raskaita huvituksia. Ei Väiski kuitenkaan sieltä pahimmasta päästä ollut vaan melko kohtuullinen. Kun jano oli sammutettu, oli aika tutustua kaupunkiin. Jonkin aikaa hortoiltuamme näimme mainostaulun, missä oli painijoiden kuvia ja teksti: catcher match. Väiski vanhana seilorina tiesi sen tarkoittavan amerikkalaista vapaapainia. Hän sanoi sen kyllä olevan näkemisen arvoista ja niinpä pulitimmekin pari shillinkiä mieheen pääsylipuista ja menimme sisään isoon saliin, missä oli nyrkkeilykehä keskellä. Hieman tätä ihmettelin, sillä olin joskus käynyt Porissa katsomassa painikilpailua ja se tapahtui matolla, eikä missään kehässä. Kun mainitsin tästä kehotti Väiski odottamaan ja katsomaan. Kun matsi sitten alkoi, käsitin mitä hän tarkoitti. Ei se mitään painia ollut vaan suoranaista tappelua. Välillä iskettiin nyrkillä ja kun vastustaja kaatui pompittiin päällä. Toisinaan tartuttiin jaloista ja pyöritettiin kuin moukarinheittäjä moukaria ja paiskattiin sitten köysien välistä ulos kehästä. Vastustaja ei ollut moksiskaan, vaan kömpi takaisin kehään ja teki jotain samanlaista vastustajalle. Siellä oli kahdeksan painijaa , jotka esittivät kaikki yhtä hurjia otteita. Lopulta Tarzaniksi pukeutunut ottelija julistettiin voittajaksi nostamalla käsi ylös kuten nyrkkeilymatsissa. Arvelin painijoitten olevan aika murjottuja ja kolhittuja, mutta Väiski väitti heidän pääasiassa vain näyttelevän. Mitenkä he muuten voisivat otella joka päivä. Menimme vielä toisenakin iltana katsomaan ottelua ja aloin uskoa Väiskiä. Samanlaista se oli kuin edellispäivänäkin eikä kukaan näyttänyt vaivaiselta.

Moni kaveri laivalla sijoitti puntansa kahviin. Sataman lähellä oli kauppa, missä myytiin kahvipurkkeja melko edullisesti. Yhdessä pahvilaatikossa oli parikymmentä purkkia kahvia ja jotkut ostivat niitä useitakin kappaleita. Suomessa oli kahvista kova puute ja siitä maksettiin hyvin. Shillingin hintaisesta purkista sai Suomessa kolminkertaisen hinnan. Itse en tuohon bisnekseen osallistunut. Ensiksikään ei ollut rahaa sijoittaa, toiseksi ei ollut tietoa koska mennään Suomeen ja kolmanneksi tullin pelko. Ei kahvia voinut tuoda laillisesti maahan, vaan se piti salakuljettaa ja ainahan oli vaara, että tulli löytää jemman. Koska minulla viimeisenä päivänä oli vielä yli puolitoista puntaa jäljellä, ostin täytekynän. Oikein hieno Parker- merkkinen kynä se oli ja aika kallis. Ei jäänyt enää kuin muutama penny taskunpohjalle. Kun sitten laudat oli purettu, siirtyi laiva satakunta mailia pohjoiseen päin Newcastleen lastaamaan hiiliä. Tämä kävi nopeasti, sillä jokaisen lastiluukun kohdalle tuotiin kiskoja pitkin iso suppilo, mistä johti ränni luukkuun. Hihnakuljetin toi suppiloon koko ajan hiiliä ja hyvissä ajoin samana päivänä päästiin lähtemään. Maihin ei ollut tilaisuutta mennä, joten tutustuin Newcastleen vain reelingin yli. Siitä vinkkelistä kaupunki näytti vain suurelta hiilikasalta.

Lastimme määränpää oli Kööpenhamina. Tulimme sinne aamulla. Purkauksen laskettiin kestävän kaksi päivää. Perämies määräsi minut yövahdiksi ja siksi minulla oli päivä vapaata. Koska minulla oli 8-12 vahti, olin saanut nukkua yön hyvin. Siksi voinkin pirteänä ja reippaana lähteä tutkimaan Köpistä. Nyhavn sjutton oli tullut vanhempien merimiesten puheista niin tutuksi, että päätin mennä sinne ensimmäiseksi. Ihan tavalliselta kapakalta se vaikutti ja sisälläkään ei ollut paljon ketään. Minäkin käännyin ovelta takaisin. Ajankohta oli varmaan väärä. Merimiehet ehtivät sinne vasta illalla ja ei tyttöjenkään sinne ennen kannattanut tulla. Aamupäivällä olivat varmaan vielä väsyksissä edellisen yön riennoista ja olivat vielä nukkumassa. Päätinkin mennä toiseen kuuluisaan paikkaan, joka vaikutti mielenkiintoisemmaltakin kuin joku hämyinen kapakka. Suuntasin kulkuni tivoliin. Se oli helppo löytää, sillä korkea maailmanpyörä näkyi kauas. Taskussani oli parikymmentä kruunua ja ne sainkin siellä hyvin kulutettua. Vuoristoradan ajoin pariin kertaan ja maailmanpyörästä katselin maisemia. Kotkakin laiturissaan näkyi sieltä hyvin. Jäätelö ja hattara maistuivat hyvältä. Muuhun ruokaan ei rahat oikein riittäneetkään ja olihan laivalla illallinen odottamassa vaikka päivällinen jäikin väliin. Hyvin siellä päivä kului. Yö olikin sitten toinen juttu. Yövahdin työ on pitkäpiimäistä hommaa. Juuri mitään ei tapahdu ja silmät meinaavat väkisin painua kiinni. Tässä laivassa ei yövahdin auttanut nukkua. Perämies oli hyvin tarkka ja kävi yöllä välillä vilkaisemassa oliko vahti valppaana ja kaikki hyvin.

Tunkkina oli Grönman niminen jo vähän iäkkäämpi mies, jota yleisesti kutsuttiin grönaksi. Hänellä oli melko paha alkoholiongelma ja hän oli höyrykoneen sylinteriä sorvatessaan tehnyt jonkin pahan mokan. Sylinteri meni pilalle ja paikallisella konepajalla piti teettää kokonaan uusi. Ensimmäinen konemestari suuttui tästä niin, että esitti uhkavaatimuksen. Ellei tunkkia erotettaisi välittömästi niin hän eroaisi itse, sillä hänen mielestään he eivät voineet työskennellä samassa laivassa. Siiffi ja kippari neuvottelivat asiasta ja päättivät antaa Grönalle potkut. Merimieslain mukaan erotetulle piti järjestää kotimatka. Heitteille ulkomaille ei saanut jättää. Niinpä Gröna matkusti lentokoneella Köpiksestä Hesaan. Ei siiffi asiasta kovin mielissään ollut, sillä nyt hän joutui itse olemaan konehuoneessa vahdissa siihen saakka kunnes laivaan saataisiin uusi tunkki. Normaalistihan siiffi vain piipahti silloin tällöin konehuoneessa ja tunkki huolehti koneen hoitoon liittyvistä töistä siiffin vahdin aikana.

Päällystön messitytöltä olin saanut luettavaksi Viikonloppu- nimisen lehden. Siinä oli ällöttävän makeita rakkaustarinoita, mutta kun ei muutakaan luettavaa ollut niin kyllähän niitäkin lueskeli. Pääasia oli kuitenkin, että lehdessä oli kirjeenvaihtopalsta. Päätimmekin Kostin kanssa etsiä sieltä kirjeenvaihtokaverin. Kaikissa ilmoituksissa, joita tytöt olivat laittaneet lehteen oli ilmoittajan ikä. Monet olivat kyllä tavattoman vanhoja, jopa yli kaksikymppisiä. Olihan siellä onneksi nuorempiakin. Valitsin yhden 17-vuotiaan joka käytti nimimerkkiä "Pohjanmaan tyttö". Kirjoitin uudella parkerillani vastauksen ja pistin postiin. Kosti postitti omansa. Tulisikohan vastauksia.

Seuraavaksi vietiin rautaharkkoja Göteborgista Dubliniin. Dublinissa Kosti oli yövahtina ja Väiski lähti lämmittäjäkaveriensa kanssa kapakkaan. Lähdimme Jaakon kanssa kahdestaan kaupungille. O´connel streetillä oli korkea muistopatsas, jonka päässä oli näköalatasanne. Kiipesimme sinne katsomaan kaupungin näkymiä. Minulla oli kamera mukana ja otimme kuvia toisistamme siellä patsaan nokassa kaupunkinäkymä taustalla. Alas tultuamme menimme viereiseen pubiin oluelle. Samassa pöydässä meidän kanssamme istui eräs mies ja alkoi kysellä mistä me olimme. Kun hän kuuli, että olimme suomalaisia, hän innostui kovasti. Kertoi olevansa suuri Suomen ystävä. Suomi oli hänelle talvisodasta tuttu ja kovasti hän kehui kuinka urhoollisia suomalaiset ovat. Uuden ystävämme nimi oli Harry. Hän kysyi kiinnostaisiko meitä lähteä katsomaan jalkapallomatsia. Harry oli vanha jalkapalloilija ja selosti meille kuinka hieno peli se on. Hän ei ollenkaan voinut ymmärtää meitä kun sanoimme, että ei meidän kotipuolessa pelattu jalkapalloa vaan pesäpalloa. Harrylle ei tainnut ollenkaan selvitä minkälaista peliä pesäpallo on , vaikka kuinka yritimme selittää. Harry sanoi, että parinkymmenen kilometrin päässä Dublinista pelattiin Redstonen ja Munkstonen seurojen välinen futismatsi. Redstone oli Harryn vanha seura, vaikka ei hän enää itse pelannut, koska sanoi olevansa liian vanha. Jos vain haluaisimme, pääsisimme hänen kyydissään Redstoneen ja matsin jälkeen takaisin. Mikäs siinä. Kun ei ollut parempaakaan tekemistä päätimme lähteä.

Matsi päättyi kahdeksan maissa ja koska Redstone voitti, kutsui Harry meidät juhlimaan voittoa läheiseen pubiin. Me Jaakon kanssa maistelimme guinnes-olutta, mutta Harry kavereineen kaateli kurkkuunsa huomattavat määrät irlantilaista kahvia. Kahvi vaikutti melko tuhdilta, sillä kun valomerkki tuli kello yksitoista sulkemisen merkiksi ei, ystävämme oikein tahtonut pysyä tolpillaan. Hän pyysi meitä hieman auttamaan, että pääsisi ratin taakse. Sitten hän kyllä pystyisi hyvin ajamaan Dubliniin, sillä kun istui kuljettajan penkillä niin eihän siitä voinut mihinkään kaatua. Autoimme hänet kuskin penkille, mutta sitten katsoimme Kostin kanssa hetken toisiamme ja sanoimme Harrylle:" Mene sinä vaan, sillä meillä on jo kyyti tiedossa." Emme halunneet loukata ystäväämme emmekä sanoneet sitä syyksi, että epäilimme hänen ajokuntoaan. Löysimmekin sitten taksin, jolla palasimme laivalle. Mieluummin maksoimme muutaman shillingin kuin vaaransimme kallisarvoisen nahkamme.

Dublinista vei kulkumme Bristolinlahdelle Swanseaan, mistä otimme kolilastin Tanskaan Aarhuusiin. Sinne saavuimme 22. Päivä lokakuuta. Meklari toi postin ja katsoppas vain, minullekin oli kirje. Sopivan tilaisuuden tullen vetäydyin hyttiini ja avasin sen. Pohjanmaan tyttö oli vastannut kirjeeseeni. Hän oli yhteiskoululainen Seinäjoelta. Hän kertoi koulustaan ja perheestään, jonka ainoa lapsi hän oli. Tytön nimi oli Annikki. Sukunimi jääköön meidän väliseksemme salaisuudeksi, sillä täytyyhän tällaisissa asioissa olla intimiteettisuoja. Jouduin jälleen yövahdiksi, joten sain iltapäivän vapaaksi. Paninkin heti parkerini töihin ja kirjoitin Annikille vastauksen. Kerroin vähän itsestäni ja töistä mitä jouduin laivassa tekemään. Sipsu, joka tuli ottamaan drissalta provianttitilausta, lupasi postittaa kirjeeni.

Saimme kokea melkoisen yllätyksen. Seuraavana aamuna näet kipparimme kutsui koko porukan mitseppitäkille ja ilmoitti, että laivamme oli myyty. Nielsen ja Northern Steamship company olivat tehneet vaihtokaupan; Meidän pieni laivamme siirtyi uudelle yhtiölle ja Nielsen sai heiltä ison laivan tilalle. Ja mikäs se iso laiva olikaan? Albertiinahan se. Hän, konepäällikkö ja yliperämies matkustaisivat seuraavana päivänä Kotkaan ottamaan Albertiinan Nielsenin laivastoon. Sen uudeksi nimeksi tulisi Kotka. Meidän laivamme saisi uuden nimen, jota hän ei vielä tiennyt. Meiltä kaikilta kysyttiin, halusimmeko siirtyä isoon Kotkaan. Kaikki vastasivat haluavansa. Aamupäivän aikana laivan viereen tuli kuorma-auto ja siihen vietiin laivasta kaikenlaista tavaraa: työkaluja, maaleja ja konehuoneen tarvikkeita joista mainitsen nyt vain kottikärryt, millä hiilivarastossa siirrettiin kolia pataruumaan lämmittäjille.

Seuraava päivä toi tullessaan muutoksen. Poislähteneiden tilalle tuli uudet miehet. Kapteeniksemme tuli Jarl Sjöberg, Jalle. Förstiksi tuli joku Lahtinen ja siiffiksi Virkki. Ylimääräisenä päällystön jäsenenä tuli muiden mukana kipparin koira Körmy.

Meidän palkkasaatavamme laskettiin ja selvitettiin. Saimme valita, annammeko pankkitilin numeron, mihin rahat talletetaan taikka vaihtoehtoisesti voisimme hakea rahat Nielsenin konttorista Helsingissä. Valuuttasäännösten takia käteisenä voitiin antaa vain kolmannes lopputilistä. Minulle oli kertynyt 1200 markkaa, joka oli tanskan rahassa 350 kruunua. Otin lain salliman kolmanneksen heti ja annoin pankkitilini numeron, johon voisi tallettaa loput.

25.päivä lokakuuta alkoi palvelukseni uudessa yhtiössä. Saimme heti hyvän näytön uuden yhtiön tavoista. Miehistön messikallen tehtävä poistettiin ja kallesta, joka oli nimeltään Bengt Troberg ja Kotoisin Hangosta, tehtiin jungmanni. Nyt meitä oli sitten kaksi jungmannia ja timpasta tuli päivämies. Me junkit hoidettiin siitä lähtien kansipuolen torppaus ja trimmari teki saman lämmittäjille. Laivan uusi nimikin selvisi kun matruusi Pöntinen pantiin maalaamaan se entisen tilalle. Laivamme oli nyt nimeltään Diana.

Dianan ensimmäinen tehtävä oli viedä kivihiililasti Puolasta Tukholmaan ja saavuimme sinne marraskuun alkupäivinä. Tukholmassa minua odotti ikävä yllätys. Tullitarkastuksessa tarkastettiin miehistöluettelo ja sen perusteella tullipäällysmies havaitsi, että minulla on maksamaton sakko ja vaati maksua. Kaivoin esiin Wilken förstiltä saamani paperin, missä hän ilmoitti, että salakuljetetut savukkeet olivat hänen eikä minun. Koska se oli pätevän tuntuinen asiakirja kaksine todistajineen, ei minulta sitten lopultakaan peritty mitään. Tullipäällysmies suhtautui minuun aika ystävällisesti ja neuvoi, että minun pitäisi pyytää kuninkaalta armahdusta ja sakon peruuttamista. Kun ihmettelin kuinka se käytännössä hoituisi, hän neuvoi minua menemään Suomen suurlähetystöön ja sieltä varmaankin saisin apua. Pyysinkin puoli päivää vapaata ja menin suurlähetystöön. Istuskelin aulassa ja odotin, että pääsisin jonkun virkailijan puheille esittämään asiani. Silloin siihen ilmestyi kapteenimme Sjöberg yhdestä huoneesta, missä hän oli ollut selvittelemässä jotain laivaamme koskevaa asiaa. Hän kysyi mitä minä siellä tein. Selvitin hänelle asiani, mutta Jalle sanoi , ettei se nyt oikein käynyt päinsä. Laivan pitäisi aivan kohta lähteä ja hän käski minun heti palata laivalle. Niinpä armonanomus jäi tekemättä. Aina kun minulta Ruotsissa tultiin perimään sakkoa, näytin perämies Ruudulta saamani syyttömyystodistuksen ja se tepsi joka kerta. Lopulta ei minulta edes pyydetty enää mitään. Ehkäpä Ruutu oli joutunut kiinni ja itse vastaamaan teostaan ja minun nimeni oli poistettu tullin papereista.

Kapteenimme Sjöberg ei ollut ollenkaan mukava mies, pikemminkin päinvastoin. Varsinkin yövahti oli hänen silmätikkunsa. Jalle oli tietenkin aika yksinäinen mies. Päällikön ei oikein sopinut kaveerata alaistensa kanssa ja körmy oli hänen ainoa kaverinsa. Hän otti iltaisin salongissaan wiskipaukkuja ja kun sitten piti saada puhua jollekin hän etsi yövahdin käsiinsä. Parasta oli olla mitseppikannella sillä muuten tuli nuhteita. Keksein hyvän paikan, missä kulutin aikaani. Paattitäkillä savupiipun juurella oli melko lämmin paikka. Siellä oli pataruuman tralli, minkä läpi nousi lämpöä. Siinä tapasin istuskella. Kun Jalle tuli Körmyn kanssa ulos , Körmy haukkui ja minä voin kavuta kannelle ja olla valppaana. Jalle tuli kertomaan juttuja ja kehumaan itseään. Hän sanoi olevansa kova nyrkkeilemään ja kysyi halusinko koettaa. En tietenkään halunnut. Kerran hän kyllä pääsi kokeilemaan taitojaan. Olimme Mäntyluodossa samaan aikaan yhtiön toisen laivan, Konstantian, kanssa. Jalle meni Konstantiaan laivastovierailulle tapaamaan sen päällikköä, joka oli hänen tuttavansa. Illan myöhäisinä tunteina he kokeilivat kumpi on parempi nyrkkeilijä. Taisi Jallemme jäädä toiseksi, sillä aamulla hänellä oli molemmat silmät mustana. Ei tullut illallakaan uhoomaan yövahdille, vaan sain ihan rauhassa kököttää korsteenin juuressa.

Tukholmasta menimme tyhjänä Mäntyluotoon, joka oli tavallaan minun kotisatamani. Olihan se lähellä Merikarviaa ja siten sopiva paikka kytätä jobia. Ensimmäisenä päivänä saapui laivalle poliisi. Hän tuli sinne keulaankin meitä miehistöä tapaamaan. Mistään rikoksesta ei kuitenkaan ollut kyse. Poliisi Viitanen oli nimittäin vakuutusasiamies. Hän oli oikein mukava mies ja puhui niin vakuuttavasti henkivakuutuksen tarpeellisuudesta, että otinkin itselleni sellaisen. Näin järkevästi asiaa ajatellen en kyllä voi keksiä mitään syytä, miksi minulla piti olla henkivakuutus. Jos kuolee, ei vakuutuksella mitään tee ja äitimuorikin olisi varmaan tullut ilman sitä hyvin toimeen. Aivan ilmeisesti Viitanen käytti hyväkseen auktoriteettiaan arvostettuna poliisimiehenä. Oli hänen tuttavuudestaan kyllä hyötyäkin. Eräs reposaarelainen nuori kaveri tuli laivalle ja sanoi olevansa merimies ja aivan rahaton. Topi sanoi nimensä olevan. Kun satuin olemaan torppari, hyvään merimiestapaan annoin hänen syödä mitä täkkäreiltä oli jäänyt tähteeksi ja hän sitten auttoi minua tiskaamisessa. Aivan mukavalta kaverilta vaikutti Topi. Niinpä annoin hänen jäädä hyttiini kun itse lähdin Jaakon kanssa tellingille ulkosivua maalaamaan. Kahvitauolle tullessani en Topia enää nähnyt. Hän oli lähtenyt ja samoin minun pukuni vaatekaapista. Tosin huomasin sen vasta illalla kun olin maihin lähdössä maissa käymään. Seuraavana päivänä menin tapaamaan Viitasta. Hänellä oli toimipiste satamakonttorin rakennuksessa. Tein ilmoituksen varkaudesta. Hän pystyikin selvittämään asian. Muutaman kuukauden päästä sain Viitaselta yhtiön kautta ilmoituksen siitä, että varas oli saatu kiinni ja tuomittu. Rytkölän Topi oli myynyt pukuni Porin torilla. Hänet tuomittiin korvaamaan sen arvo, 7000:- mk. Niitä rahoja en kyllä koskaan saanut, vaikka teinkin laivasta pois jäätyäni ulosottomiehen kanssa sopimuksen, että korvaus ulosmitattaisiin häneltä. Topilla ei nimittäin ollut mitään ulosmitattavaa sen paremmin kuin tulojakaan. Eikä hän mikään merimieskään ollut, tavallinen hamppari vain.

Eräs muukin mielenkiintoinen henkilö tuli käymään laivalla. Hän oli pienikokoinen vanhahko nainen, jolla oli kyttyräselkä. Timppa sanoi, että hän on nimeltään Manta, satamassa tunnettu gramofoonimantana. Hän asui Kankaanpäässä, mutta tuli usein Mäntyluotoon tekemään bisnestä. Manta kantoi kädessään gramofonia. Hän tarjoutui soittamaan levyjä pientä korvausta vastaan. Timppa sanoi Mantan kyllä tarpeen vaatiessa tekevän muutakin. Naidakin saisi sopivaa korvausta vastaan. Kukahan siihenkin puuhaan ryhtyisi, ajattelin itsekseni. Kyllä täytyisi miehen olla kovassa puutteessa ja mahtavassa kännissä. Kyllä se Dianassa ainakin jäi levyjen kuunteluun. Manta oli niin säälittävän oloinen ihminen, että annoimme hänen soitella ja keräsimme sitten hänelle kolehdin, muutaman satasen.

Olimme vielä virallisesti Kotka rullassa ja siksipä mynsträysmies Savonlahti saapui laivalle panemaan asiat ajan tasalle. Meidät ulosmönsträttiin Kotkasta ja pestattiin uudestaan Dianaan ja merkittiin sen rullaan. Minut kirjattiin edelleen jungmanniksi, koska minulta puuttui vielä 4 päivää praktiikasta. Jotta voisi päästä puolikkaaksi, piti olla 12 kuukautta seilausta. Asia tosin muuttui nopeasti. Kosti sanoi itsensä irti ja otti ulosmaksun. Hänelle nimittäin tuli 36 kuukautta seilausta täyteen ja hän pääsi matruusin listalle myllyyn. Koska viivyimme Mäntyluodossa toista viikkoa, sain puuttuvan praktiikan kasaan ja pääsin Kostin tilalle puolikkaaksi. Minun tilalleni otettiin uusi poika jungmanniksi, Huhtisen Reino. Palkkani nousi huomattavasti. Jungmannina sain 6800 markkaa, mutta puolimatruusina jo 11100 markkaa.

Laivan viereen saapui kuorma-auto. Siitä nostettiin laivaan kaikki ne kamat, jotka Aarhusissa oli viety pois. Yhtiössä olivat saaneet tietää niiden viennistä ja kun kauppasopimuksessa laivat vaihdettiin irtaimistoineen inventaariolistan mukaan, katsottiin niiden vieminen sopimusrikkomukseksi eikä Nielsenin auttanut muuta kuin palauttaa ne. Byssan uutiset tiesivät myös kertoa, että Gröna oli päässyt tunkiksi Isoon Kotkaan. Hän oli siis loppujen lopuksi ainoa, joka sinne pääsi, vaikka olikin alunperin oli ainoa, joka ei halunnut sinne.

Veimme lastimme Tofteen, joka on pieni paikkakunta Oslonvuonossa. Sen jälkeen aloimme kärrätä kolia Puolasta Etelä-Ruotsiin. Pohjoisempaan ei enää ollut asiaa, sillä talvi oli kylmä ja meri jäätyi jo vuodenvaihteessa niin paljon, että jäävahvistamattomalla Dianalla ei ollut enää menemistä Suomen satamiin. Lastasimme aina Gdanskissa, joka alkoi pikkuhiljaa tulla tutuksi. Ehkä ei pitäisi sanoa, että Gdansk tuli tutuksi, sillä kyllä se taisi olla vain Rantapaviljonki, johon paremmin tutustuimme. Se oli kapakka Veiksel - joen rannalla aika lähellä kaupungin keskustaa. Se oli kyllä aika hurja paikka. Jos on katsellut telkkarista vanhoja lännenleffoja, voi sitä verrata niissä oleviin kapakoihin. En kyllä ihan tarkkaan muista oliko sahajauhoja lattialla, mutta hyvin olisi voinut olla. Meluta sai niin paljon kuin halusi ja kukaan ei tullut niin känniin, että olisi ajettu ulos, korkeintaan raahattiin johonkin sivuhuoneeseen jos aivan sammui. Asiakkaina oli monen maan merimiehiä. Suomalaiset tunnisti siitä, että heillä oli melkein aina puku päällä kun taas muut esiintyivät dongereissa. Tietenkin jollekin suomalaisellekin voi joskus käydä niin, että piti myydä puku rahapulassa ja silloin piti mennä maihin niissä vaatteissa mitä sattui olemaan jäljellä. Aivan tavanomaista oli, että tytöt tanssivat pöydällä. Ei sinne syömään menty, vaan juominen ja tyttöjen iskentä oli pääasia. Voihan sitä tietenkin sanoa syömiseksikin kun välillä pisteli suolakurkkuja poskeen kun alkoi hiukoa. Suolakurkut olivat siellä oikein hyviä.

Yhtenä iltana istuin laivatovereitteni kanssa jälleen paviljongilla. Toiset joivat vodkaa, mutta minä en vieläkään ollut oppinut kännäämistä vaan tyydyin pivaan, vaikkei se mitenkään hyvältä maistunut. Eihän siellä aivan kuivin suinkaan voinut istua. Paikalliset neitokaiset tulivat meidänkin pöytäämme tarjoamaan hyödyllisiä palveluitaan. Tällä kertaa ei syntynyt suhteita. Eräs neitokainen näki minun Waltham-kelloni kun katsoin, olisiko jo aika lähteä laivalle. Hän pyysi saada tutkia sitä lähemmin ja annoinkin sen hänelle. Tytöllä ei ollutkaan pelkkä tutkiminen mielessä ja kun pyysin kelloa takaisin, hän kieltäytyi antamasta ja piilotti sen jonnekin vaatteisiinsa. Minua tietenkin harmitti ja kun sitten paikalle saapui pari miliisiä tavanomaiselle tarkastuskierrokselleen, kerroin heille asiasta ja pyysin heitä hankkimaan kelloni takaisin. Aivan helppoa ei kommunikaatio miliisien kanssa ollut, mutta kun osasin hiukan saksaa ja hekin jonkin verran, sain asiani selvitetyksi. Näytin heille kellovoron ja he ottivat tämän mukaansa miliisiasemalle ja minut myös. Tyttö vietiin jonnekin peremmälle ja minä jäin päivystyshuoneeseen odottamaan. Ei kestänyt kovinkaan pitkään kun yksi miliiseistä saapui kelloni kanssa ja palautti sen minulle. Täytyy sanoa, että tehokkaita olivat Gdanskin miliisit. Muutenkin mukavia olivat, veivät minutkin autollaan laivalle.

Jouduimme odottamaan lastia pari päivää, koska satamassa oli monta venäläistä laivaa ja niillä oli tietenkin etuoikeus lastin saannissa. Lähdin hyttikavereitteni kanssa seuraavanakin iltana rantapaviljongille. Pöntisen Ekikin istui meidän pöydässämme. Kovin kauaa hän ei siinä kuitenkaan viihtynyt, sillä paikalle ilmestyi melko kaunis nainen, iältään varmaankin päälle kolmikymppinen ja Eki liittyi hänen seuraansa. Vaikuttuvat olevan tuttavia jo ennestään. Jonkin ajan kuluttua he häipyivät paikalta yhdessä.

Kellon anastajaa ei siellä enää näkynyt. Mahtoikohan olla vielä kalapuusissa? Istuskelimme siellä pivaa hörppien ja reipasta menoa seuraten yhteentoista illalla, minkä jälkeen palasimme laivalle. Dynamo oli jo sammutettu, joten sytytimme öljylampun, että näimme riisuutua. Olimme koko porukka ilmeisesti aika väsyneitä, sillä kukaan ei jaksanut sammuttaa lamppua, vaan se jäi palamaan meidän nukahdettua. Öljylampuilla on omat oikkunsa, ellei sydäntä säädä sopivaksi, se alkaa savuttamaan. Nyt kävi juuri niin. Aamulla oli hytissämme kolme neekeripoikaa. Meidän lisäksemme oli kaikki muukin mustaa: skotit, katto, esillä olevat vaatteet ja yleensä melkein kaikki. Onneksi olin pannut landgongivaatteeni vaatekaappiin, joten ne säästyivät noelta. Nuorimpana Bengt pantiin pesutöihin. Häneltä meni puoli päivää pestessään kaikki paikat soodavedellä. Drissakaan ei ollut kovin iloinen kun veimme hänelle likaantuneet petivaatteet saadaksemme tilalle puhtaat.

Eki saapui laivalle vasta puolen päivän aikoihin. Olimme kaikin kovin uteliaita ja kyselimme missä hän oli oikein ollut. Annankin hänen kertoa omin sanoin: "Nainen, jonka kanssa lähdin illalla on Halina. Olen tuntenut hänet jo pari vuotta. Alkujaankin tapasin hänet samassa paikassa. Soveimme lähtevämme hänen luokseen yöksi. Minulla ei kuitenkaan ollut rahaa, jota hän pyysi, vaan annoin hänelle tissotin, joka sattui olemaan ranteessani. Hän maksaisi laskut kapakassa ja saisi pitää loput. Se oli melko hyvä hinta yhdestä yöstä. Hän asui melko lähellä, Wretz nimisessä kaupunginosassa, mihin menimme raitiovaunulla. Halina sanoi olevansa sotaleski. Mies oli ollut saksalainen ja tämä oli kaatunut itärintamalla. Hän asui yhdessä äitinsä ja poikansa kanssa. Poika, nimeltään Waltter, oli hieman vammainen, sillä hänellä oli kampurajalka. Viivyin siellä aamuun saakka ja luulin , ettemme enää tapaisi. Toisin kuitenkin kävi. Olen näiden parin vuoden aikana käynyt Gdanskissa neljästi. Joka kerta näin Halinan siellä hänen päivystyspaikassaan rantapaviljongilla ja aina päädyin yöksi hänen luokseen. Eilen meninkin Halinan luokse kuin kotiin. Tunsin itseni jo aivan perheen isäksi. Miehet vievät vaimolleen yleensä tilipussin, mutta minä sen korvikkeen , tissotin. Halinakin on minulle uskollinen, ainakin sen aikaa kun olen Gdanskissa. Enempää en vaadikkaan, sillä onhan hänen jotenkin hankittava toimeentulo perheelleen. Tänään myöhästyin töistä, sillä Halina halusi ostaa Waltterille kengät ja pyysi minut mukaan. Löytyikin hyvät kengät. Hyvin sopi kenkä vialliseen jalkaankin ja Walter oli tyytyväinen,"

Tammikuun alkupuolella toimme kolilastin Stora Vikan satamaan. Se on pieni tehdassatama lähellä Tukholmaa. Siellä Isotalon Kalle karkasi. Kalle oli lämmittäjä ja varmaankin hänelle oli jostain syystä tärkeää päästä Suomeen. Ulosmaksua hän ei voinut saada, sillä vastakirjaan oli merkitty, että ulosmaksun sai vain suomalaisessa satamassa. Niinpä hän pakkasi vähäiset tavaransa ja häipyi illalla kenellekään mitään puhumatta. Kun sitten seuraavana päivänä Kalle ei ilmestynyt pataruumaan vahtia pitämään, hänen katoamisensa huomattiin. Koska laiva ei tullut toimeen kahdella lämmittäjällä, oli pakko suorittaa erinäisiä toimenpiteitä. Trimmaristamme Virtasen Penasta tehtiin lämmittäjä ja hänen tilalleen etsittiin täkkäriporukasta sopivaa henkilöä. Matruuseita siihen hommaan ei voitu määrätä, sillä heillähän oli suurempi palkka kuin trimmarilla ja eivät he siihen työhön olisi muutenkaan alkaneet. Niinpä katseet käännettiin meihin nuorempiin. Havaittiin minun olevan ainoa sopiva. Trimmarin hommaan ei merimieslain mukaan saanut ottaa alle 18- vuotiasta. Molemmat jungmannit olivat nuorempia samoin kuin Jaakkokin, joka oli kyllä ollut merellä jo yli kaksi vuotta, mutta oli vasta 17 ikäinen. Minä taas olin jo melkein 19. Siispä sain komennuksen siirtyä konepuolelle. En pahemmin pistänyt hanttiinkaan, sillä talvi oli harvinaisen kylmä. Kansipuolen hommissa joutui usein kärsimään vilua kun ei ollut turkkia eikä kovin paljon muitakaan lämpimiä vaatteita. Konepuolen työt tehtiin sisätiloissa ja siellä oli lämpimämpää kuin täkillä. Eikä sitäkään haittaa ollut, että trimmarin palkka oli pari tonnia suurempi kuin puolikkaan.

Muutin Väiskin hyttikaveriksi Kallelta tyhjäksi jääneeseen koijaan. Nielsenin aikana Trimmari kävi vahtia samoin kuin lämmittäjätkin. Hänellä oli 4-8 vahti. Uuden yhtiön uudet tavat muuttivat trimmarin työajat. Niinpä minustakin tuli päivämies ja työaika oli aamulla puoli kahdeksasta illalla puoli viiteen. Päivällä oli tunnin ruokatauko Tehtävät olivat aika moninaiset; piti hakea sapuskat byssasta ja tiskata, toimittaa kokille byssaan hiiliä, hiivata satamasta lähdön jälkeen satamassaoloaikana kertyneet tuhkat ylös pataruumasta ja lempata ne mereen ja päätehtävänä kärrätä hiiliä yläbunkkerista ja tipauttaa luukusta alabunkkeriin. Satamassa piti tehdä kaikenlaista puuhaa, mitä ykkösmestari sattui kulloinkin keksimään.

Trmmari lemppaa tuhkaa

Laivassa on monenlaisia päälliköitä. Kaikista ylin oli tietenkin Jalle. Seuraavana oli hänen koiransa Körmy, ainakin sen omasta mielestä. Yliperämies Lahtinen oli kansipuolen päällikkö ja konepäällikkö eli siiffi oli konehuoneen ja konemiehistön päällikkö. Talouspuolen päällikkönä toimi drissa Amanda Vaittinen, joka komensi kokkia ja messityttöä. Ihmettelin miksi emäntää sanottiin drissaksi. Olisikohan se väännös englantilaisesta sanasta stewardress, joka tarkoittaa naispuolista stuerttia. Miespuolisesta talouspäälliköstä käytettiin nimitystä tuju. Koska minä nyt sain koliboksin komentooni, nimitin itseni hiilivaraston päälliköksi. Päällikkyyden merkkinä aloin pitää solmiota. Khakipaidassahan on kaulus, joten hyvin siihen solmio sopi.

Työaikani oli teoriassa työaikalain mukainen kahdeksan tuntia päivässä, mutta käytännössä jotain aivan muuta. Ylitöiltä ei voinut välttyä.

Dianassa oli kaksi koliboksia, yksi kummallakin puolella laivaa. Alaboksit olivat suppilonmuotoisia ja niitten alaosan sivussa oli aukko , joka johti pataruumaan. Kun kumpikin alaboksi oli täynnä, valuivat hiilet itsestään pataruuman puolelle. Tästä lämmittäjä otti hiiliä lapioonsa ja heitti fyyriin, tuohon moolokin kitaan, joka vaati jatkuvasti uutta ravintoa. Fyyrinruokaa näistä täysinäisistä alabokseista riitti melkein vuorokaudeksi. Yläboksit olivat kolmisen metriä leveitä, kaksi metriä korkeita ja parikymmentä metriä pitkiä laatikon muotoisia tiloja. Niitten lattiassa oli aukko, mistä hiilet tiputettiin alaboksiin. Kumpaankin mahtui reilut sata tonnia hiiliä. Kun laiva otti täyden bunkkerin, pääsi trimmari ensimmäisen vuorokauden helpolla. Hiilet valuivat lämmittäjän ulottuville itsestään. Silloin voi vain oleilla pataruumassa ja opetella vedenkeittämisen jaloa taitoa. Mielellään lämmittäjät trimmaria opettivat, sillä pääsiväthän he itsekin vähemmällä kun oli toinenkin henkilö lapioimassa hiiliä pesään. Minä en juurikaan saanut nauttia täyden bunkkeri suomasta helpotuksesta. Koska ajoimme lyhyitä matkoja Puolan ja Etelä-Ruotsin välillä, kului yhdellä matkalla vain parisenkymmentä tonnia hiiliä. Laivan täytyy toimia taloudellisesti ja jotta olisi voitu ottaa mahdollisimman paljon lasta, otettiin bunkkeria vain tarvittava määrä, joka otettiin aina Puolasta. Tämä tarkoitti sitä, että hiilet olivat aina boksin perällä, eivätkä suinkaan sen aukon kohdalla, mistä ne piti saada menemään alakertaan. Joka ikinen hiilenmurikka piti kärrätä kottikärryillä luukulle ja kipata siitä alas. Koska torppaus ja muut puuhat veivät oman aikansa, ei päivän aikana ehtinyt saada alaboksia täyteen. Melkeinpä joka yö merellä ollessa tuli lämmittäjä ravistelemaan minut kolmen tai neljän aikaan hereille ja sanoi, että hiilet on loppu, pitää tulla kärräämään lisää.

Ahersin yleensä pari tuntia, jonka jälkeen ne riittivät aamupäivään saakka. Olin usein sen parituntisen urakan jälkeen niin väsynyt, että en jaksanut mennä edes koijaan, vaan nukuin koliboksin turkilla siihen saakka kun piti viedä aamiainen messiin. Pahinta oli myrskyisellä säällä. Olin edelleen taipuvainen meritautiin ja hiilenkärräyksen välillä piti oksentaa. Pahinta oli kun ei tullut enää mitään muuta kuin vihreää limaa. Kärrytkin menivät välillä nurin kun jokin isompi aalto keikautti laivaa. Onneksi meidän reittimme oli niin lyhyt, että pääsin piinasta yhden yön kärsimyksellä. Satamaan päästyä se oli jo unohtunut.

Koska aivan koko aikaa ei tarvinnut kärrätä hiiliä, vietin aikaa pataruumassa. Siellä Väiski ja kumppanit perehdyttivät minut vedenkeittoon. Lämmittäjän työ on veden saattaminen nestemäisestä olomuodosta kaasumaiseksi eli vesihöyryksi. Höyry puolestaan on höyrylaivan veri. Se kiertää omassa suonistossaan , höyryputkistossa. Ellei ole höyryä laiva kuolee. Mikään ei toimi. Höyrykone kuljettaa laivaa, koska sen avulla saadaan pyörimään akseli, joka puolestaan pyörittää potkuria. Koneen saa elämään höyry, joka virtaa koneen sylintereihin höyrykattiloista. Höyry pyörittää myös vinttureita, joilla käsitellään lastia. Ankkurivintturilla saadaan ankkuri ylös ja kiinnitysköydet kireiksi. Asuintilat lämmitetään höyrypattereilla ja pesuvesi voidaan lämmittää höyrypillillä. Kuten huomataan, lämmittäjät ovat erittäin tärkeitä henkilöitä, joilta vaaditaan hyvää ammattitaitoa. Ellei pysty pitämään höyrynpainetta ylhäällä, laivan kulku hidastuu.

On tarkkailtava jatkuvasti kahta laitetta. Toinen on manometri, joka näyttää höyryn paineen. Se ei saa olla liian suuri eikä liian pieni. Manometrissä on punainen viiva. Jos paine nousee sen yläpuolelle, aukeaa varoventtiili ja liika paine purkautuu ulos taivaalle. Ellei olisi varoventtiiliä, kattila saattaisi räjähtää ja se tietäisi laivan tuhoa. Höyryn päästäminen taivaalle merkitsee, että on tehnyt turhaa työtä. Kun punainen viiva lähestyy, on liekkejä tulipesässä saatava pienenemään. Ensimmäinen toimenpide on savupiipun vetopeltin säätäminen pienemmälle. Ellei tämäkään auta on vedettävä hiiliä pois fyyristä. Tällainen tilanne saattaa syntyä kun kone jostain syystä yllättäen pysäytetään taikka vauhtia hiljennetään. Lämmittäjät todella inhoavat perämiestä, joka ei ainakin varttitunti etukäteen ilmoita näistä alakertaan.

Paineen laskiessa normaalin alapuolelle on vetopeltiä säädettävä suuremmalle ja liekit saatava suuremmiksi. Veto saattaa pienentyä siksi, että rostien välit ovat tukossa, jolloin otetaan esille gleissi, jolla irrotetaan rosteihin tarttunut kuona. Voidaan myös käyttää puukkoa. Tämä on pitkä rautatanko, jonka päässä on poikittain parikymmensenttinen rautapiikki; muistuttaa vähän pooshakaa. Tällä tuikitaan rostirautojen väleihin altapäin ja koetetaan saada raot auki.

Toinen tarkkailtava laite on vesilasi. Se näyttää vedenpinnan korkeuden kattilassa. Jos veden pinta laskee liian alas jäävät tuliputket, joiden läpi liekit kulkevat, kuiville. Tämä on hyvin vaarallista ja vaurioittaa kattilaa pahasti ja voi saada sen jopa räjähtämään. Aina kun vesipinta lähestyy alarajaa on avattava venttiili ja laskettava kattilaan lisää vettä. Konemestarilla on konehuoneen puolella vastaavat mittarit ja jos lämmittäjä ei jostain syystä hoida hommia puuttuu mestari peliin.

Dianassa oli kaksi Höyrykattilaa ja kummassakin kaksi fyyriä. Joka vahdin aikana piti kummastakin kattilasta vetää yksi fyyri ulos. Tämä tarkoittaa sitä, että hiilten annettiin palaa vähiin ja sitten ne työnnettiin fyyrin perälle. Sen jälkeen irroitettiin kuona rosteista ja vedettiin kolalla ulos pataruuman turkille, missä ne jäähdytettiin vedellä. Kattilaan jääneet hiilet vedettiin tasaisesti koko tulipesän alueelle ja sitten heitettiin uusia hiiliä päälle.

Jos käytetty höyry olisi laskettu suoraan ulos, olisi vettä kulunut tavattoman paljon. Sen välttämiseksi koneen sylintereistä tuleva höyry johdettiin lauhduttajaan, missä se tiivistyi jälleen vedeksi ja valutettiin takaisin kattilavesitankkiin. Kattilavedenkin piti olla suolatonta, vaikka ei sen aivan yhtä puhdasta tarvinnut ollakaan kuin juomavesi. Lauhduttajasta huolimatta vettä kului melko lailla ja vesitankit piti täyttää joka satamassa. Mäntyluodossa esimerkiksi oli tähän tarkoitukseen oma pieni laiva. Se ajoi Kokemäenjoen suulle ja täytti säiliönsä avaamalla pohjaventtiilit. Täytön jälkeen se ajoi laivan ulkosivulle ja vesi pumpattiin laivan tankkiin.

Aina vahdin vaihtuessa vahtiin tuleva lämmittäjä vinssasi tuhkat tuhkapytyllä ylös käsivinssillä, joka oli raakitorven sisällä, jota myöten pyttykin kulki. Tuhkaa syntyi pari kolme pytyllistä vahdin aikana.

Hiilen heittäminen pesään oli oma taiteen lajinsa. Se täytyi saada leviämään tasaisesti koko pesän alueelle. Tottumattoman oli vaikea saada hiiliä lentämään aivan perälle saakka. Lisäksi suuluukku oli melko pieni ja laitoihin ei saanut osua. Täytyi myös oppia heittämään hiiliä kummaltakin puolelta. Oikeakätiselle tuotti aluksi vaikeuksia heittä kolia oikeanpuoleisen kattilan fyyreihin koska silloin vasemman käden piti olla lapion varressa ja oikean lapion kahvassa. Jos olisi lapioinut oikeakätisen normaalitavalla, olisi pitänyt ottaa ylimääräisiä askeleita. Kyllä siihenkin lopulta oppi.

Vaikka talvi olikin kylmä, riitti pataruumassa lämmintä, sillä kattilat hohtivat kuumuutta. Tulikin mieleen kuinka mahtavat Albertiinan lämmittäjät selvitä Tropiikissa, missä kolikin on usein huonolaatuista ja vaikeasti palavaa. Timperimme Juvonen, joka oli seilannut eteläisillä vesillä, tiesi kertoa, että siellä usein vedettiin lämmittäjä tuhkapytsillä ylös pataruumasta kun eivät enää pystyneet itse kiipeämään. Meidän laivassamme sellaista ei tapahtunut. Dianan kone oli alle tuhat hevosvoimaa ja kulutti vähemmän hiiliä kuin iso valtamerilaiva ja lämmittäjien ei tarvinnut toimia voimiensa äärirajoilla.

Kolmas lämmittäjä oli Mats Hagman Paraisilta, se pakollinen paraislainen. Mats oli ruotsinkielinen, vaikka osasikin sen verran suomea, että pärjäsi meidän suomenkielisten kanssa jutuissa. Hänellä oli 8-12 vahti, joten aamupäivisin olin usein hänen seurassaan vahdissa. Mats oli iloinen veikko ja lauleskeli joskus ruotsinkielisiä merimieslauluja. Eräs laulu kertoi isosta laivasta nimeltään Leviathan. Sen täytyi olla todella iso sillä laulusta on jäänyt mieleeni seuraava kohta: "Det var sex man på durken och två i varje boxen." Suomennettuna se tarkoittaa, että pataruumassa oli yhtä aikaa kuusi lämmittäjää heittämässä hiiliä fyyriin ja kummankin puolen hiiliboksissa kaksi trimmaria sitä heille kärräämässä

Lämmittäjällä oli tavallaan arvonmerkkinä hikiliina, joka heillä oli kaulalla. se oli verkkomaisesta pumpulikankaasta tehty ja nelisenkymmentä senttiä kanttiinsa oleva liina. Sillä oli kätevä pyyhkiä hikeä naamalta. Minä en pitänyt hikiliinaa, sillä minähän pidin päällikkötason henkilönä solmiota. Janojuomana he käyttivät kauralientä. Kannuun pantiin pari kourallista kauraryynejä ja vettä päälle. Tämä oli hyväksi havaittu keino, sillä pelkän veden juominen teki olon heikoksi, koska juomista piti nauttia paljon.

Sain itselleni pahan vihamiehen. Se ei ollutkaan mikään vähäisempi kuin aluksemme toinen päällikkö Körmy. Vein aina aamupäivisin hiilipytyllä kolia byssaan. Sinne oli siitä vinssin luota parikymmentä metriä matkaa. Vedin pyttyä pitkin kantta ja se tietenkin kolisi aika tavalla. Körmy oli aina siihen aikaan ulkoilemassa ja pytyn kolina tietenkin ärsytti sitä. Minua se kuitenkin piti syyllisenä ja yritti tarttua hampaillaan minua takapuolesta. Minä tietenkin puolustauduin ja huitelin sitä pytyllä. Tästä se vain ärtyi entistä enemmän ja meillä oli kahakka käynnissä joka päivä. Yritin valittaa Jallelle, mutta ei siitä apua ollut. Hän oli enemmän Körmyn kuin minun puolellani ja syytti minun kiusaavan koiraa. Onneksi kuitenkin vältyin puremilta. Kolipyttyä se kyllä taisi pari kertaa puraista, mutta ei siihenkään mitään lisäjälkiä tullut, oli sen verran kolhuilla jo ennestäänkin.

Helmikuussa veimme kolme lastia Limhamniin. Limhamnin satama on Malmön alueella. Silloin oli Tanskan salmissakin jäitä, jotka oli niin pahasti ahtautuneet, että meillä oli vaikeuksia päästä läpi. Malmöön pääsee kuitenkin toistakin reittiä. Falsterbon niemen juuressa on kanava , jonka olemassaolosta en aikaisemmin tiennytkään. Sielläkin oli jäätä, mutta koska se ei ollut ahtautunutta, pääsimme siitä melko helposti läpi. Olin tällöin jo trimmarina ja kanava vaikutti hieman minunkin töihini. Siihen ei saanut heittää tuhkaa ja niinpä aina Limhamnista lähdön jälkeen jouduin odottamaan, että oli kuljettu sen läpi ennen kuin pääsin heittämään satamatuhkia mereen. Koska lähdimme satamasta aina illansuussa, tiesi tämä viivytys sitä, että jouduin yöllä ylitöihin. Urakka kesti aina toista tuntia.

Satamassa oli omat puuhansa. Toinen kattila sammutettiin ja nokitettiin. Höyrykattila on vajaat kolme metriä pitkä lieriö, jonka alaosassa on kaksi tulipesää. Yläosa on vesitila, jota tuli lämmittää alapuolelta. Vesitilan läpi kulkee useita kymmeniä tuubeja, tuliputkia. Kattilan takana on flammuuniksi sanottu tila, jonka kautta palokaasut menevät tuubeihin ja poistuvat niiden etupuolella olevasta tilasta savupiippuun. Tuubien läpi kulkiessaan ne kuumentavat vettä tehokkaasti ja vesi höyrystyy nopeasti. Tuubit kuitenkin nokeentuvat ja teho heikkenee, minkä takia niitten läpi työnnettiin pitkävartinen lamppuharjaa muistuttava harja, millä noki irroitettiin ja työnnettiin flammuuniin. Tätä kutsuttiin nokitukseksi ja se oli lämmittäjän työtä.

Minun osuuteni nokituksesta oli paljon ikävämpi, koska siihen kuului noen ja tuhkan poisto flammuunista. Paikat olivat vielä hyvin lämpimiä, koska tuli oli ollut vain vajaan vuorokauden sammutettuna ja tila oli ahdas ja pölyinen. Tuhkat piti heittää lyhytvartisella kihvelillä fyyrin puolelle, mistä ne valuivat rostien välistä tuhkapesään ja vedettiin kolalla turkille. Noin tunnin kestävän urakan jälkeen sai tosissaan rykiä pölyä pois keuhkoista. Tuli mieleen, että palelu kansihommissa olisi ollut parempaa kuin hikoilu flammuunihelvetissä. Jos aseena olisi ollut kihvelin sijasta hiilihanko, olisin voinut kuvitella olevani itse piru.

Flammuunista tultua oli suorastaan pakko peseytyä. Se ei tuottanut ongelmia, sillä pataruuma toimi konemiehistön saniteettitilana. Siellä oli lämmintä ja veden sai helposti höyrypillin avulla kuumaksi. Vaatteet vain pois ja ruunuaskille. Mitään erikoista käymälääkään ei tarvittu. Senkun paskoi lapiolle ja paiskasi fyyriin ja sinne häipyivät jätökset. Siellä oli helppo pestä pyykkinsäkin. Talvellakin kuivuivat hyvin pataruuman lämmössä. Varjopuolena tosin oli, että ne saattoivat pölyisessä pataruumassa hieman tahraantua kuivatuksen aikana.

Satamassa oltaessa ykkösmestari teetti minulla kaikenlaisia siivoushommia, että en vain pääsisi laiskistumaan. Konehuoneessa on paljon erilaisia koneita, mitä pitää rasvata ja niinpä sitä tahtoo levitä muuallekin kuin vain koneiden luisteihin ja laakereihin. Rasvan pyyhkiminen oli meikäläisen normaalipuuhaa. Ellei hän muuta keksinyt niin leistonkien kiillotusta. Konehuoneessa on monia rappuja ja niissä kaiteet, leistonkit. Niihin voi tulla ruostepilkkuja ja rasvaa ja muuta likaa, mikä tahraa mestarin kädet. Rasva piti pyyhkiä ensin pois trasselilla ja sen jälkeen kiersin smirgelikankaasta leikatun nauhan leistongin ympäri ja hankasin ruosteen pois ja kappas vaan, kaide oli puhdas ja kiiltävä.

Limhamnin lastien jälkeen veimme hiililastin Uddevallaan. Se on Malmöä kauempana jos lähtökohdaksi otetaan Gdansk Siksipä otimmekin tällä kertaa täyden bunkkerin. Ei ehkä tultaisi enää Puolaan ja hiili oli siellä edullisempaa kuin muualla. Minäkin sain nauttia täyden hiiliboksin tuomasta helpotuksesta ja voin istuskella pataruumassa ja auttaa lämmittäjiä. Uddevallassa oli iso telakka ja siellä paljon suomalaisia töissä. Lähdin Väiskin kanssa tutkimaan kaupunkia. Ajattelimme käydä saunassakin, sillä olihan siellä se paikka, jossa olin jo Wilkessä ollessanikin käynyt. Olisi mukava irrottaa hiilenpölyt oikein kunnolla hikoilemalla saunassa. Tosin muistin vasta sitten kun olimme jo sisällä, että eihän siellä mitään löylyä voinut ottaa. Laitoksessa oli kuitenkin iso ja hieno uima-allas. Siinä oli mukava pulikoida ja sen takia voimmekin antaa ruotsalaisille anteeksi löylyn puuttumisen.

Annikilta tuli jälleen kirje. Kirjoitin ehkäpä kerran kuukaudessa ja hän sitten vastasi. Kirjeet hän lähetti yhtiön konttoriin Helsinkiin ja sieltä ne toimitettiin siihen satamaan, mihin seuraavaksi olimme menossa. Meklari toi kirjeet laivalle. Puolaan ei postia saatu. Sinne ei postin kulku oikein taitanut toimia. Ruotsi oli varmempi vaihtoehto. Minua alkoi kirjeenvaihto jo vähän kyllästyttää. Annikki kertoi kaikenlaisia koulujuttuja, jotka eivät oikein kiinnostaneet. Hän lähetti valokuvansakin. Kuvassa oli useita heidän luokan tyttöjä ja itsensä kohdalle hän oli pistänyt neulalla reiän, että voin erottaa hänet muista tytöistä. Kauniilta tytöltä hän näytti. En oikein voinut kertoa hänelle merimiesten todellisesta elämästä, vaan oli hieman kaunisteltava asioita.

Puolaanpa taas kuitenkin mentiin, ei kuitenkaan enää Gdanskiin vaan Gdyniaan. Piti viedä hiiliä Tukholmaan. Jäätilanne oli jo sen verran helpottunut, että niin pohjoiseen jo päästäisiin. Gdynia olikin jo Lahden ajoilta tuttu kaupunki. Tuttuus on kyllä suhteellinen käsite, sillä ainoa tuttu paikka taisi olla Centralnia niminen kapakka, missä merimiesten, tsinksarien ja puolalaistyttöjen reitit yhtyivät. Miksi sitten aina piti mennä kapakkaan? Ei noissa Puolan kaupungeissa oikein muutakaan tekemistä ollut. Ne oli sodassa pommitettu hajalle eikä kunnostukseen liiemmin riittänyt varoja. Kaupoissakaan ei ollut mitään sellaista, mitä olisi kannattanut ostaa. Kapakan ulkopuolella möimme tsinksareille muutaman parin ruotsista ostettuja nailonsukkia ja saimme riittävästi zloteja illan kuluja varten. Vanhemmat kaverit olivat käyneet Centralniassa aikaisemmin jo useita kertoja ja tunsivat muutamia naishenkilöitä, jotka kuuluivat vakituiseen kalustoon. Joillekin vanhempaa vuosikertaa oleville oli annettu kuvaavia "lempinimiä". Siellä oli muun muassa Golgatan yövahti ja Getsemanen haudankaivaja. Oli joukossa kyllä nuorempia ja sievempiäkin neitosia. Timppa ja matruusi Bengtson, Benkku, ainakin näyttivät löytävän kumppanin. Me muut tyydyimme vain köpöttelemään porukassa laivalle. Seuraavana iltana olikin jo keula kohti Tukholmaa.

Parin päivän hiilenkärräämisen jälkeen saavuimme perille. Mielessäni käväisi, että pitäisi kait käydä lähetystössä tekemässä se armonanomus salakuljetustuomiosta. Tarkemmin harkittuani katsoin kuitenkin parhaaksi jättää tekemättä. Koska olin talven aikana käynyt useita kertoja Ruotsissa niin kaitpa asia oli hoitunut ihan itsekseen. Lähdinkin illalla töiden jälkeen tapaamaan veljeäni Ollia, joka oli Tukholmassa töissä. Olin saanut häneltä kirjeen, missä hän sanoi asuvansa hotelli Arlassa Vallingatanilla. Hän sanoi paikan olevan aivan keskustassa. Lähdin talsimaan jalkaisin, koska ei satamakaan niin kovin kaukana keskustasta ollut. Jotenkin kuitenkin hämäännyin, vaikka Olli oli selostanut missä päin kaupunkia Arla oli. Drottningsgatanilla pysäytin yhden alkuasukkaan ja kysyin missä Vallingatan om. Vallingatan, Vallingatan, mumisi ruotsalainen ja pudisteli päätään. Otinkin muistikirjan taskustani ja näytin siitä osoitetta. "Ahaa", sanoi ruotsalainen, "Valiingatan" . Mikset heti sanonut nimeä oikein". Sitten hän neuvoi: "Tuosta vaan kolme kadunkulmaa eteenpäin ja olet perillä." Tuntui sanan painotuksellakin olevan merkitystä. Tuota ei opettajani Harri Horsma ollut tarpeeksi painottanut yhteiskoulun ruotsin tunnilla. Oli saattanutkin opettaa, mutta en pitänyt sitä silloin tärkeänä.

Hotelli Arla osoittautui olevan jonkinlainen asuntola, missä veljeni kanssa samassa huoneessa asui yksi hänen kaverinsa, Oksasen Reiska. He tekivät kaikenlaisia hanttihommia, tiskasivat astioita ravintolassa ja olivat keilapoikina keilahallissa. Koska heillä oli illalla keilahallikeikka, lähdin heidän mukaansa katsomaan minkälaista hommaa se oikein on. Kyllä se ainakin voimistelusta kävi, sillä he istuivat jonkinlaisella lavalla ja joka heiton jälkeen piti keilat nostaa pystyyn ja pallo nostaa ylös ränniin, mistä se vieri takaisin heittäjälle. Se oli sen verran rankkaa työtä, ettei sitä voinut tehdä kuin pari tuntia. Meillä olikin sen urakan jälkeen tilaisuus istua kahvilassa ja kertoa toisillemme vuoden aikana tapahtuneet asiat. Keikkahommat eivät kaiketikaan olleet kovin tuottavia, sillä minä varakkaana merimiehenä jouduin maksamaan laskun. Rahaa jäikin vielä runsaasti, koska olin ottanut ulos 50 kruunua.

Tukholmasta menimme jälleen Gdyniaan. Meidän oli määrä kuljettaa kaksi hiililastia Åhusiin, joka on pieni kaupunki hanöbuktissa vähän Bornholmista pohjoiseen. Puolassa jouduimme aina odottamaan lastia muutaman päivän, joten yhden lastin kuljetus kesti runsaan viikon, vaikka matka yhteen suuntaan kestikin vain vuorokauden. Minäkään en joutunut tällä linjalla tekemään ylitöitä, sillä ehdin hyvin satamassa oltaessa täyttämään alaboksit. Muuten ylitöitä tuli kyllä runsaasti, noin 50 tuntia kuukaudessa. Olinhan päivämies ja pyhänä tehty työ oli kaikki ylityötä.

Viimeisellä Gdynian käynnillä olin jälleen Centralniassa kavereitten kanssa. Missäpä muualla. Trimmarin homma oli siinä mielessä hyvä, että oli aina satamassa illat vapaat. Ei yövahtia, ei patavahtia, ei mitään velvotteita. Tämä oli viimeinen iltani Gdyniassa, sen jälkeen en ole siellä käynyt.

Viimeisen kerran saavuimme Åhusiin 28.3.1951. Se oli siitä merkille pantava päivä, että täytin silloin 19 vuotta. Otin ulos 200 kruunua, sillä olin päättänyt ostaa uuden puvun Rytkölän varastaman tilalle. Tähän saakka minulla oli ollut käytössäni vain yhdistelmäasu. Päivä oli jo sen verran pitkälle kulunut, että päätin lähteä ostoksille vasta seuraavana päivänä. Nyt minulla oli muuta mielessä. Olin kokkimme Marttan kanssa hyvissä väleissä. Veinhän byssaan hiiliä joka päivä ja noudin lämmittäjien sapuskat ja kahvit joten kanssakäymisemme oli hyvin tiivistä. Kun kerroin syntymäpäivästäni, hän lupasi tehdä täytekakun illaksi. Yllätin fööriporukan tarjoamalla illallisen jälkeen jälkiruoaksi kakkua ja kahvia. Täkkäriporukankin kutsuin kesteihin mukaan, sillä olihan kulunut vasta pari kuukautta siitä kun siirryin heidän seurastaan konepuolelle. Grönan tilalle tunkiksi tullut Lauri- on muuten sukunimi, etunimi oli Matti- sanoi kakun kyllä olevan hyvää mutta kyllä kunnon synttäreihin kuuluisi snapsikin. Tähän toiset innolla yhtyivät. Selitin, ettei ole mitä tarjota. Lauri sanoi, että hae kipparilta, kyllä sen pitää synttärin juhlistamiseksi antaa pullo. Painostus oli niin kova, että ei auttanut muu kuin mennä Jallen juttusille. Vähän aristellen koputin salongin oveen. Kun Jalle tuli avaamaan oven, esitin asiani. Suureksi hämmästyksekseni hän suhtautui siihen myönteisesti. Vaikuttikohan se, että hän oli ottanut pari paukkua itsekin ja oli hyvällä tuulella. Hän työnsi Johnny Walker viskipullon käteeni. Körmy katseli äkäisenä muristen vierestä. Aivan ilmeisesti se ei olisi antanut mitään jos olisi saanut päättää. Aloin laskeskella, että eihän siitä tule nokkaa kohti paljon mitään. Pyysinkin, että saisin vielä toisenkin pullon koska meitä oli föörissä kaksitoista henkeä. Jalle suostui ja antoi vielä pullon. Gordon giniä.

Kokki

Syntymäpäiväpileet oli ihan hyvät. Itse en ollut oppinut vieläkään nauttimaan väkeviä ja Bengt- Benkku vaan kaverien kesken- ei yövahtivuoronsa vuoksi voinut ottaa juhlintaan osaa. Kaksi pulloa kymmenen miehen kesken nautittuna oli ihan kohtuullinen määrä eikä kukaan tullut liikaa känniin. Timppa otti esille haitarinsa ja soitti molemmat osaamansa merimiesvalssit moneen kertaan ja toiset lauloivat. Hupaisasti kului se ilta.

Seuraavana päivänä otin iltapäivän vapaata ja lähdin ostoksille. Löysinkin oikein stailin sinisen puvun. Se ei ollut sellainen tummansininen, mitä perämiesten uniformussa oli, vaan iloisen vaaleansininen. Sillä kyllä kelpaisi mennä maihin. Varaamastani kahdestasadasta kruunusta jäi vielä tähteeksikin.

Puolaan taas mentiin. Tällä kertaa Stettiniin. Kirjoitan nimen saksalaisessa muodossa sillä puolalaiset kirjoittavat nimen niin oudosti, että ei sitä osaa meikäläinen kirjoittaa, lukea sen paremmin kuin lausuakaan. Tällä kertaa lastasimme hiiliä Suomeen vietäväksi, sillä jäätilanne oli jo Pohjanlahdellakin helpottunut niin paljon, että pääsisimme jo Mäntyluotoon. Ensimmäisenä iltana kuljeskelin kavereiden kanssa kaupunkia katselemassa. Kovin oli synkkä paikka. Suuri osa taloista oli pommitettu hajalle. Pari tuntia vaeltelimme. Sitten löysimme pienen ravintolan, missä joimme pullon pivaa ja palasimme hyvissä ajoin laivalle. Toisena iltana en mennyt maihin ollenkaan, vaan keskityin kirjoittamaan kirjettä Annikille. Väiski ja Jaakko kuitenkin päättivät tutkia Stettiniä vielä lisää. Kymmenen paikkeilla illalla he saapuivat laivalle hyvin tohkeissaan. He olivat löytäneet mukavantuntuisen kapakan, missä olivat istuskelleet ja nauttineet muutaman vodkan. Kun he poistuivat sieltä, oli yksi venäläinen sotilas tullut heidän juttusilleen. Tämä oli ollut huomattavasti enemmän kännissä kuin he. Hän oli pyytänyt mahorkkaansa tulta ja selittänyt kansainvälisellä merkkikielellä, että nurkan takana olisi hyvä paikka, lähtekää mukaan. Sitten he olivat hyvinä ystävinä kädet kaulalla lähteneet liikkeelle. Venäläinen oli laulanut ostro zorniaa ja lyönyt naganilla tahtia. Jonkin ajan kuluttua he saapuivat erään rauniotalon pihaan. Minkäänlaisia valoja ei näkynyt. Väiski kertoi huomanneensa, että venäläinen tarttui nagania piipusta ja yritti iskeä häntä sen perällä. Hänen mieleensä muistui juttuja ryöstetyistä merimiehistä ja hän pelkäsi vanjan yrittävän jotain sellaista, joten hän päätti toimia heti ja vetäisi venäläistä nyrkillä kuonoon. Väiski on sen verran ronski kaveri, että kun hän kunnolla lataa, siitä on leikki kaukana. Venäläinenkin nukahti heti. Väiski heitti naganin rauniokasaan ja sitten pojat ottivat jalat alleen. He tulivat juoksujalkaa laivalle ja sen jälkeen ei kukkaan meistä enää sillä reissulla mennyt maihin.

Vietettyämme neljä päivää Stettinissä lähdimme merelle suuntana Mäntyluoto. Bunkkerit olivat jälleen täpötäynnä ja hiilivaraston päällikkö pääsi taas jonkin aikaa helpolla. Iltapäivisin vietin mielelläni aikaa konehuoneessa. Silloin oli vahdissa kakkosmestari, raumalainen Jalonen. Hän oli viisissäkymmenissä oleva mies, joka oli käynyt vuoden teknillistä koulua ja saanut alikonemestarin kirjan. Koulunkäynti oli jäänyt siihen ja hänestä tuli niin sanottu ikuinen kakkonen. Juomistavat hänellä olivat aika erikoiset. Kerran kuukaudessa hän satamassa oltaessa joi itsensä ympärikänniin ja sinä aikana hän ei poistunut hytistään mihinkään. Tämä kuuri kesti pari vuorokautta. Muun ajan hän oli täysin selvänä.

Jalonen oli oikein ystävällinen ja mukava mies, joten viihdyin hänen seurassaan. Oli mukava katsoa hänen työskentelyään. Tunnin välein hän kiersi koneen ympäri ja koetteli kädellään kaikki laakerit ja varmisti, etteivät olleet kuumentuneet. Akselitunnelissakin hän teki kierroksen. Täytyi tarkistaa akselilaakeritkin Sen jälkeen mopsilla öljyä männänvarsiin ja rasvakannusta öljyä yhteen jos toiseenkin paikkaan. Jalonen osasi hommansa. Kierroksen jälkeen hän voi istahtaa ja jutella minun kanssani. Höyrylaivat ovat siitä mukavia, että ne ovat hiljaisia ja normaali keskustelu on mahdollista. Jalosella oli uransa varrelta paljon mielenkiintoisia tarinoita kerrottavana. Tässä malliksi yksi: "Olin pari vuotta sitten Molanterin Motossa mestarina. Laivassa oli lämmittäjänä mies, joka tunnettiin nimellä Voima-Valtsu. Hän oli väkivahva mies, joka oli voimiensa vuoksi tuttu koko Suomen kauppalaivastossa. Hän pystyi käsivoimin suoristamaan hevosenkengän ja ainoana tuntemanani ihmisenä taivuttamaan gleissikangen hevosenkengäksi. Yhtenä päivänä Valtsu tuli käymään konehuoneen puolella. Juuri silloin perämies jostain syystä antoi telegrammilla merkin: kone seis. Suljin höyryventtiilin, mutta eihän kone heti pysähdy. Se pyörähtää aina vielä muutaman kierroksen. Kun Valtsu näki koneen vielä pyörivän hän suuttui ja sanoi: "Pysähdy perkele" ja tarttui kampiakseliin kiinni koettaen näin pysäyttää koneen. Tällä kertaa hän kohtasi voittajansa. Kampiakseli veti hänet mukanaan veivikuoppaan ja murjoi sinne. Aika mekkala siitä syntyi. Höyrynpaine purkautui varoventtiilistä täysillä kun ei kukaan ollut vetämässä fyyriä ulos. Hälytin siiffin paikalle. Emme kaksistaankaan saaneet ruumista pois veivikuopasta, mutta kun saimme avuksi pari matruusia, jotka kiskoivat Valtsua pois samalla kun me paaksasimme konetta niin lopulta onnistuimme. Karmean näköiseksi, veren ja öljyn peittämäksi möykyksi oli Valtsu muuttunut kun lopulta saimme hänet vedettyä konehuoneen turkille."

Huhtikuun puolen välin jälkeen saavuimme Mäntyluotoon. Ulkomerellä vielä oli vähän ajelehtivaa jäätä, mutta satama oli jo sula. Illalla poikkesin missiooniin katsomaan olisiko siellä ketään tuttuja, mutta ei siellä sellaisia näkynyt. Lueskelin lehtiä nähdäkseni mitä Suomessa oli talven aikana tapahtunut. Hyvän tavan mukaan kirjoitin nimeni vieraskirjaan. Kyytsönen sitten lähettäisi vierailijoiden nimet Merimiehen Ystävä- lehteen. Kaikki muut missioonet ympäri maailman toimivat samoin ja lehden merimiesten tervehdyksiä palstalta voi tutkia missä päin kaverit olivat liikkuneet.

Otin puoli päivää vapaata ja kävin poliisiasemalla tapaamassa Viitasta. Hän neuvoi minua kääntymään voudin puoleen saadakseni Rytkölältä tuomitun korvauksen varastetusta puvusta. Hyvä neuvo, mutta ei siitä lopultakaan mitään hyötyä ollut. Tyhjästä on paha nyhjästä. Laivalle palatessani näin kaijalla tullimiehen, joka vaikutti kovin tutulta. Tuttuhan se olikin. Vanha luokkakaverini Aimo oli valinnut itselleen tullimiehen ammatin. Hän lupasi illalla tulla käymään. Paljon juttelemista meillä olikin. Aimo kertoi keräävänsä erilaisia kolikoita. Kaivelin taskunpohjia ja pöytälaatikkoa ja voinkin antaa hänelle muutamia zloteja, shillinkejä, pencejä ja äyrejä. Kolikonkeruu onkin tullimiehelle sopiva harrastus, sillä hän joutuu päivittäin käymään monenmaalaisissa laivoissa ja jos ei kovin tarkkaan nuuski paikkoja niin mielellään merimiehet pikku hilkkunsa luovuttavat.

Grammarimantaa ei näkynyt, mutta joku vierailija kumminkin. Kaksi nuorenpuoleista mustalaisnaista tuli käymään. He yrittivät tienata povaamalla tulevaisuutta kohtuullista korvausta vastaan. Koska he olivat nättejä tyttöjä, annoin nuoremman lukea tulevaisuuteni käden viivoista katsomalla. Aloin suorastaan uskoa hänen kykyihinsä kun hän sanoi tulevan vaimoni nimen olevan Kerttu tai Liisa. Tunsin nimittäin sen nimiset tytöt. Mistähän mustalainen mahtoi sen tietää. Minulla ei kylläkään ollut mitään aikomuksia mennä naimisiin kummankaan kanssa. En edes ajatellut naimisiinmenoa vielä siinä iässä. Poikamiehenä oli hyvä olla.

Mäntyluodosta veimme propsilastin Velseniin Hollannissa. Kahdeksan solmua kulkevalla laivallamme matka kesti melkein viikon. Jouduin joka yö ylitöihin, joten se oli aika raskas matka varsinkin kun Etelä-Itämerellä oli melkomoinen aallokko ja meritauti sai taas yliotteen. Onneksi sitä kesti vain vuorokauden. Pluspuolena voin pitää muhkeita ylityökorvauksia, 60 tuntia kuukaudessa.

Velseniin saavuimme toukokuun alussa. Joku oli kysynyt sipsulta löytyisikö kaupungista mitään mukavaa menopaikkaa. Hän suositteli parin kilometrin päässä satamasta olevaa discoa. Disco tuntui oudolta paikalta. Kukaan meidän porukasta ei ollut käynyt sellaisessa, mutta paikan päällähän asia selviäisi. Päätimmekin lähteä sinne oikein joukolla. Messityttö Elsakin tuli mukaan. Minullahan oli uusi pukukin, jolla kyllä voisi esiintyä hienommassakin paikassa. Disco löytyi helposti, sillä musiikki kuului kauas. Sisään päästyämme huomasimme tulleemme tanssipaikkaan. Musiikki tuli äänilevyiltä ja oli niin kovaäänistä, että keskustella ei voinut lainkaan. Tanssiminenkin näytti olevan paikoillaan nytkimistä. Paikka oli niin täynnä väkeä, että ei siellä valssi tai jenkka olisi onnistunutkaan. Oli se vähän erilainen paikka kuin Juhalan suuli Otamoilla missä olin kotipuolessa ollessani käynyt tanssimassa. Ei me siinä paikassa voitu olla tuntiakaan, sillä ääni oli aivan liian kova ja päätimme etsiä rauhallisemman paikan. Sataman lähellä oli korttelikapakka ja poikkesimme sinne. Täällä olikin viihtyisää. Baarimestari soitti nauhalta hillittyä musiikkia ja me tanssitimme Elsaa vuoronperään. Ei siellä meidän lisäksemme ollutkaan kuin muutama paikallinen ihminen. Illalla palasimme hyvissä ajoin laivalle.

Kevät oli Keski-Euroopassa jo pitkällä ja aurinko lämmitti mukavasta. Kolipoksissa siitä ei kyllä paljon päässyt nauttimaan ja aloin harkita siirtymistä jälleen kansipuolelle. Oli kyllä kokemus sinänsä viettää muutama kuukausi konemiesten maailmassa, mutta täkkärihommat tuntuivat kuitenkin minusta mukavammilta. Päätinkin sanoa itseni ennen Suomeen tuloa irti ja mennä välillä käymään kotona. Otin Velsenistä ulosviennillä pari kiloa kahvia äitimuoria varten ja muutaman kartongin savukkeita.

Menimme tyhjänä jälleen stettiniin. Siellä vein vastakirjan sisään. Silloin oli toukokuun yhdeksäs päivä. Väiski oli myös päättänyt ottaa lopputilin ja päätimme lähteä yhtä aikaa.

Toukokuun puolivälin jälkeen olimme Mäntyluodossa. Savukkeeni olin jemmannut kolipoksiin hiilien alle. Sieltä ei tulli niitä löytäisi ja ajattelin myydä ne satamaduunareille. Kauppa kävi hyvin ja sain hankittua hieman lisäansiota. Jostain kumman syystä Mäntyluodossa ei ollut yhtään lämmittäjää listalla, olisikohan kaunis kevät vaikuttanut asiaan. Jalle pyysi Väiskiä pysymään laivassa vielä Haminaan saakka, joka oli seuraava lastaussatama. Koska olin sopinut lähteväni laivasta yhdessä Väiskin kanssa, pyysin minäkin, että saisin ulosmaksun vasta Haminassa. Sinne lähdimme Mäntyluodosta tyhjänä.

Jalle oli päättänyt kulkea lyhintä reittiä saariston halki, jonka takia otimme Isokarista luotsin. Paraisten portilla ajoi Diana kivelle. Luotsit eivät vielä olleet suorittaneet kevätviitoitusta. Jäät olivat siirtäneet yhden reimarin pois paikaltaan kiven väärälle puolelle ja niinpä kävi, että kiveen osuttiin. Tietenkin prykällä olijat pysäyttivät heti koneen ja sen seurauksena höyry ujelsi varoventtiilistä taivaalle. Mats oli silloin vahdissa ja faaneja ja muita ruotsalaisia manauksia tuli pitkä litania hänen suustaan.

Minä olin juuri työntämässä kottikärryjä poksissa kun tömähti. Iskin sääreni aika pahasti kärryn reunaan. Onneksi ei sentään luita murtunut, mutta kipeältä tuntui, sillä sääriluu on herkkä paikka. Nahka repeytyi ja haavasta alkoi vuotaa verta. Kiipesin kipeän koipeni kanssa kannelle ottamaan selvää vammoistani päivänvalossa ja saadakseni tietää mitä oli tapahtunut. Istahdin bunkkeriluukulle tarkastelemaan vammojani. Vapaavahdissa ollut toinen perämies oli myös herännyt täräykseen ja kun hän tuli kannelle, huusin häntä tulemaan luokseni. Kakkosperämies on laivan välskäri ja lääkekaapin hoitaja ja hänen apuaan nyt tarvitsin. Lääkekaappi oli prykällä , joten menimme sinne. Laskin housut kinttuihin, että haavaan päästiin käsiksi. Ensin se täytyi puhdistaa ja sen perämies teki vetysuperoksidilla, mitä hän kaatoi haavaan. Kovasti se siellä vaahtosi ja kirveli, mutta se oli tarkoituskin. Kaikki pöpöt piti saada nujerrettua. Putsauksen jälkeen iso haavatyyny päälle ja sideharsolla kiinni. Kyllä kakkonen hommansa osasi.

Jalle sätti luotsia ja tivasi tältä selitystä kuinka voi kauniilla ilmalla keskellä päivää ajaa pois väylältä. Luotsi oli nuori mies, joka ei varmaankaan ollut vielä kovin kauan hoitanut virkaansa. Hän puolustautui sanomalla, että kyllä hän ajoi viitan oikealta puolelta. "Etkö katsonut linjatauluja", kysyi Jalle. "En minä voinut katsoa taaksepäin kun tässä on niin kapea paikka ja tiukka mutka", puolustautui onneton luotsi. Kustavin luotsilla oli todella huono tuuri, sillä Paraistenportin luotsiasema oli jo näkyvissä ja varttitunnin päästä olisi ollut luotsin vaihto.

Mats oli saanut fyyrit hallintaan ja tuli myös täkille tutkimaan tilannetta. "Tämä on tuttu paikka", sanoi hän." Minu hemma just luusiaseman takana. Näke sinä tuolla punanen stuga". Ei päässyt Mats käymään kotonaan, vaikka se oli niin lähellä.

Timppa oli peilannut pilssit ja tankit ja sanoi, että ykkösruumassa on metri vettä. Enempää sinne ei tullutkaan, sillä keula oli tukevasti sellaisen kiven varassa, mikä oli metrin vedenpinnan alapuolella. Kipparin ei auttanut muu kuin ottaa radiopuhelu konttoriin ja kertoa tilanne. Yhtiö katsoi parhaaksi kääntyä pelastusyhtiö Neptunin puoleen. Neptunin pelastusalus Meteor sattui olemaan Turussa ja ehti luoksemme illan suussa. Ensimmäiseksi Meteorista laskettiin ruumaan iso letku ja tehopumpulla saatiin vesi ruumasta pois. Huomattiin, että teräväsärmäinen kivi oli painunut pohjalevyjen läpi styyrpuurin pilssiin, missä sitä oli reilut puoli metriä näkyvissä. Se piti laivan tukevasti paikallaan, mutta ei kuitenkaan tukkinut reikää kokonaan vaan reiästä tuli koko ajan vettä sisään. Sen verran pieni vuoto kuitenkin oli, että pumppu pystyi poistamaan veden sitä mukaa kuin sitä tuli sisään.

Pelastajat olivat asiansa osaavia ihmisiä ja nopeasti oli pelastussuunnitelma selvillä. He hitsasivat teräslevyistä tiiviin laatikon, minkä sisään kivi jäi. Nyt tarvitsi vain saada keula nousemaan. Perän painolastitankit olivat kuitenkin täynnä vettä ja ykköstankkikin oli saanut vuodon, joten sitä ei saatu tyhjäksi. Ei pelastajilta keinot loppuneet. Letku siirrettiin nelosruumaan ja alettiin pumppaamaan sinne merestä vettä. Kun vesi ylti potkuritunnelin tasolle, oli saatu riittävästi painoa peräpäähän ja keula nousi. Diana kellui jälleen vapaana kiven vankeudesta.

Yhtiö oli päättänyt, että Diana telakoidaan Helsingissä. Sinne lähdimme Meteorin saattelemana keskiviikkona aikaisin aamulla. Pohjassa olevan reiän takia oli nopeus rajoitettu neljään solmuun, joten matkaan kului runsas vuorokausi ja olimme Helsingissä torstaina puolenpäivän paikkeilla. Minun kannaltani matka oli helppo. Hiljainen vauhti vaati vähän höyryä ja hiiliä kului vähän. Alapoksi riitti hyvin koko yön ja sain nukkua rauhassa aamuun saakka. Sääriluutakaan ei enää pahemmin jomottanut ja verenvuoto haavasta oli lakannut. Riitti kun piti laastaria päällä.

Saimme Väiskin kanssa ulosmaksun Helsingissä. Siiffi luki kouraani lähes 30000 markkaa. Nykyrahaksi muutettuna se tekee noin 800 euroa. Olihan vielä pankissa Nielsenin sinne tallettamat palkkarahat. Tunsin itseni koko lailla varakkaaksi. Ulosmaksun jälkeen ei enää tehdä töitä ja puolenpäivän jälkeen jätimme Dianan hiilenpölyt jälkeemme. Vielä täytyi käydä mynsträyskonttorissa, missä meidät lopullisesti poistettiin laivan miehistöluettelosta ja merimieskirjamme leimattiin. Toimekseni siinä mainittiin kokon ajalta trimmari, vaikka olinkin ollut osan aikaa puolikkaana. Silloin sillä ei tuntunut olevan merkitystä, mutta eräässä myöhemmässä vaiheessa se olisi ollut tärkeää kun tarvitsin määrätyn ajan kansipalvelusta.

Kummallakin oli iso, painava matkalaukku, joten menimme Tarkk´ampujankadulle pirssillä. Huomasimme, että mynsträyskonttorin vieressä oli raitiovaunupyskki ja niinpä siltä lähtiessämme käytimme ratikkaa mennessämme rautatieasemalle. Ennen junan lähtöä suoritin vielä erään tehtävän, postitin kirjeen Annikille. Olin päättänyt, että se saisi olla viimeinen, minkä vuoksi kerroin kirjeessä lähteväni pois Dianasta, mutta en antanut mitään uutta osoitetta. Annikki ei enää saisi minuun yhteyttä. En halunnut sitoutua liikaa.

Olimme päättäneet mennä Merikarvialle Piikkiön kautta. Väiskin ajatus oli , että poikkeamme tervehtimässä hänen serkkutyttöään, joka asui siellä. Paikka oli Väiskille tuttu, sillä hän oli käynyt siellä ennenkin. Taisi olla sukurakas. Onneksi Ulla, Väiskin serkku, ei asunut kaukana asemalta. Matkalaukkuni oli aika painava. Ulla asui vuokralaisena erään omakotitalon piharakennuksessa. Hänellä oli myös kämppäkaveri nimeltään Raili. Meidät otettiin hyvin vastaan vaikka yllättäen menimmekin. Tytöt kävivät Turussa töissä, mutta ilta oli jo niin pitkällä, että olivat ehtineet kotiin ennen meidän tuloamme. He lupasivat meille yösijan mikä oli hieno juttu, sillä eihän meillä ollut Piikkiössä muutakaan paikkaa mihin mennä. Ilta kului rattoisasti kertoessamme seikkailuistamme. Raili oli iloinen karjalaistyttö ja aloin oikein innostua hänen seurastaan. Jouduimme kuitenkin nukkumaan lattialle tehdylle petille. Eihän Väiski serkkuaan alkanut vikittelemään ja minä olin aivan liian arka yrittämään mitään Railin kanssa.

Siihen aikaan lauantaikin oli työpäivä ja tyttöjen piti lähteä junalla Turkuun. Teimme heille seuraa. Laukkumme kuitenkin jäivät heidän asunnolleen. Olimme näet sopineet, että olemme heidän vierainaan koko viikonlopun. Meidän piti keksiä ajankulua päiväksi, sillä olimme sopineet tyttöjen kanssa treffit torille teatterin eteen kolmeksi. Kaupunki ei ollut kummallekaan kovin tuttu, joten vietimme päivän siihen tutustumiseen. Ajoimme raitiovaunulla satamaan päin ja jäimme Turun linnan kohdalla pois. Laivat eivät juuri sillä hetkellä kiinnostaneet. Jobin aika tulisi vasta myöhemmin. Koska oli lämmin kevätpäivä istuskelimme pitkään linnan puistossa. Lähtiessämme taitoimme syreeninkukat rintapieleen. Palasimme takaisin keskustaan kävellen Aurajoen rantaa pitkin. Rantaan oli kiinnitetty vanha purjelaiva nimeltään Sigyn. Se oli museoitu ja avoin yleisölle, joten mekin pääsimme tutustumaan siihen. Ahtaasti asuivat merimiehet ennen. Kyllä nykylaivojen hyteissä oli paremmat tilat.

Matkan varrella oli lautta, joka kuljetti ihmisiä tois pual jokkee. Yks turkkulaine sanos, ett se on föri. Täytyihän meidän föriäkin kokeilla ja kävimme katsomassa mitä siellä tois pualella on. Eipä siellä mitään ihmeempää joten kävelimme sitä rantaa pitkin tuomiokirkolle saakka ja saavuimme ensimmäiselle puolelle siltaa pitkin. Kahdentoista jälkeen poikkesimme keskustassa näkemäämme ravintolaan oluelle. Sitä ei kuitenkaan tarjottu muuta kuin ruoan kanssa. Siispä söimme kunnon aterian, olihan meille kerinnyt jo tulemaankin nälkä. Joimme siinä sitten muutamat oluet ja Väiski otti pari jalluakin. Hyvissä ajoin ennen kolmea ehdimme treffipaikalle.

Tytöt ehdottivat, että mennään tivoliin. Ilman muuta suostuimme. Tivoli oli minusta ihan hyvä ajatus. Siellä olisi varmaan mukavia pelejä ja kaikkea hauskaa. Hetken päästä huomasin, että Turun tivoli ei ollut aivan sellainen paikka kuin olin kuvitellut. Tytöt johdattivat meidät erään oven luo, jonka yllä oli kyltti TIVOLI. Menimme sisään ja nousimme raput toiseen kerrokseen. Tivoli paljastui tanssikahvilaksi. Mielenkiintoinen paikka. Sillä soitettiin äänilevyjä, joitten tahdissa voi tanssia salin keskellä olevalla tanssilattialla. Reunoilla oli pöydät, joiden vieressä voi istua ja juoda limsaa. Olutta tai viinaa ei ollut tarjolla. Väiski harmittelikin kun ei

ollut taskumattia matkassa. Tansseimme siellä tyttöjen kanssa muutaman tunnin. Siitäkin paikasta olisi hyvin voinut käyttää nimitystä disco. Paljon mukavampi paikka se oli kuin Velsenin disco. Ainakin musiikki oli riitävän hiljaista ja voi hyvin keskustella. Illalla kävimme vielä elokuvissa ja sen jälkeen palasimme illan viimeisellä junalla Piikkiöön.

Yhdessä viettämämme ilta varmaankin vaikutti, sillä minun ei tarvinnut nukkua enää lattialla vaan pääsin Railin viereen. Pientä pussailua ja halailua välillämme vain oli, ei sen pitemmälle menevää. Pelko sitoutuako lie ollut syynä, sillä en edes yrittänyt muuta. Sunnuntaipäivän vietimme Tutustumalla Piikkiöön, syömällä tyttöjen tekemää ruokaa, juttelemalla ja ottamalla valokuvia.. Maanantaiaamuna matkustimme kaikki yhdessä Turkuun ja asemalla erosimme. Pieni suukko ja halaus, siinä kaikki. Ei lupauksia tulevista tapaamisista, ei mitään.

Siirryimme Väiskin kanssa linja-autoon ja Porissa meidän tiemme erosivat. Väiski meni Ojalan linjurissa Merikarvian kirkolle ja minä Toivosen autossa Lauttijärvelle. Autossa istuessani mietin mennyttä vuotta ja varsinkin viime päiviä. Olin luopunut monesta asiasta. Oli tullut ero Dianasta, joka oli ollut kotini yhdeksän kuukautta. Kirjeenvaihtotoverini Annikki oli taaksejäänyttä elämää samoin kuin lyhyt tuttavuuteni Railiin. Hyvä kaverini Väiskikin oli lähtenyt omille teilleen. Porin linja-autoaseman jälkeen emme enää koskaan tavanneet. Odotin vain innolla kotiin pääsyä. Olisi mukavaa nähdä äitimuorikin pitkän eron jälkeen. Tuomisina minulla oli neljä paunaa Maxwell- kahvia. Eiväthän tuomiset tietenkään hänen mielestään kovin tärkeitä olleet. Tärkeintä oli saada poika jälleen kotiin vaaralliselta mereltä.