Muistelmien kansisivulle

Romu H

Heinäkuu oli alullaan, kun päätin lähteä Mäntyluotoon katsomaan löytyisikö uusi jobi. En malttanut odottaa edes ravustuskauden alkua, vaikka olinkin monena edelliskesänä käynyt ravustamassa. Joesta Hamppulan myllyn ja Lauttijärven väliseltä alueelta niitä sai aina melko hyvin. Kun laski parikymmentä kassia tasaisin välein, voi alkupäästä lähteä kokemaan. Useimmista kasseista tuli aina jotain, kun vain oli hyvä syötti. Kissanliha olisi ollut parasta, mutta eihän niitä oikein viitsinyt tappaa, vaan oli tyydyttävä särkiin, joita sai katiskalla järvestä. Jokivarsi kuului Hamppulan taloon, mutta ei heiltä mitään lupaa koskaan kysytty. Sehän riitti, että eivät kieltäneet. Ravuista sai muutaman markan, vaikka suurin osa meni kyllä kuluihin. Ylisen Heikki, joka ajoi linja-autoa, vei ne Poriin ja myi jollekin torikauppiaalle, joka sitten myi ne edelleen. Pieniä olivat ravustustulot merimiehen palkan rinnalla. Hyvin joudin lähtemään.

Heikin kuskaama linjuri lähti aamulla seitsemältä. Äiti jäi itku silmässä vilkuttamaan kun nousin matkalaukkuineni autoon. Linja-autoasaema Porissa oli Isolinnankadun varressa ja siitä oli joltinenkin matka kävellä rautatieasemalle. Eihän se minun laukkuni tosin kovin painava ollut. Hyvin jaksoin sen kantaa. Porin asemalla oli kantaja. Hän oli vanha mies ja aina tyrkyttämässä palveluitaan matkatavaroiden kantamisessa. Kyllähän minä nuorena reippaana poikana jaksoin laukkuni junaan kantaa kun olin sen jo linja-autoasemalta sinnekin saanut. Mies säälitti minua ja kun ei kukaan muukaan tarvinnut kantajaa, annoin hänen kantaa sen junaan ja maksoin sen parikymppisen, minkä hänen palvelunsa maksoi. Mäntyluotoon meni juna aika usein. Runsaan parinkymmenen kilometrin matka taittui alle tunnin. Tarkoitukseni oli ehtiä myllyyn ennen kahtatoista, koska arvelin huudon olevan siellä samaan aikaan kuin Helsingin myllyssäkin. Esko oli aikanaan Lahdessa kertonut sen sijaitsevan Uniluodossa, joten sinne suuntasin laukkuineni. Kysyin eräältä vastaantulijalta tietä ja hän neuvoi minut oikeaan paikkaan.

Mäntyluodon mylly toimi samoissa tiloissa missioonin kanssa. Missioonia taikka suomeksi sanottuna merimieslähetyskirkkoa piti Kyytsönen niminen mies. Hän toimi myös myllynpitäjänä eli siis merimiesten työnvälittäjänä. Ei hän mikään pappi ollut, mutta hyvä ja ystävällinen mies. Moni rahattomaksi joutunut merimies sai häneltä avustusta ja lainaa. Useimmat maksoivat takaisin jobin saatuaan, vaikka oli kyllä sellaisiakin harvinaisia tapauksia, jotka vain häipyivät vähin äänin. Koskaan hän ei kuitenkaan lakannut luottamasta ihmisiin. Ei olisi kannattanut huolehtia ennen kahtatoista ehtimisestä. Kyytsönen ei pitänyt mitään säännöllistä huutoa, vaan myllyyn sai mennä milloin tahansa. Olihan se samalla missiooni, missä merimiehet muutenkin oleskelivat. Jotkut odottivat kotonaankin ja hän ilmoitti heille jobista puhelimella. Sain nimeni jungmannin listalle. Yhtään vapaata paikkaa ei kuitenkaan ollut.

Koska minulla ei ollut kortteeripaikkaa, lähdin iltapäivällä junalla takaisin Poriin. Itäpuiston varrella oli mastkustajakoti, josta sain huoneen ja yösijani oli turvattu. Näistä Porin puistokaduista käytettiin nimitystä Piikaränni. Porissa näet oli suuri puuvillatehdas, missä oli satoja naisia töissä. Iltaisin he tapasivat kuljeskella puistokaduilla, mistä nimitys johtui. Matkustajakoti ei ollut kovinkaan viihtyisä paikka, joten lähdin tapaamaan pikkuserkkuani Ruhtinaankadulle. Antti oli minua hieman nuorempi, mutta hyvä ystävä entuudestaan. Ennen merelle lähtöä kävin silloin tällöin äidin kanssa Porissa ja heidän kotonaan tapasimme yöpyä. Menimme Antin kanssa Kirjurinluotoon. Sinne kuljettiin lossilla ja siellä oli hyvä uimaranta. Koska kesäilta oli lämmin ja valoisa, kävimme uimassa. Uimareissun jälkeen menimme elokuviin. Antin isosisko Kirsti oli Kinopalatsissa paikannäyttäjänä ja hän hankki meille vapaaliput. Saimme katsoa hyvän Majakka ja perävaunu-elokuvan aivan ilmaiseksi. Antin koti oli vanhassa yksikerroksisessa puutalossa. Mitään nykyajan mukavuuksia heillä ei ollut. Huusikin oli pihanperällä olevassa Rakennuksessa. Se oli toisessa kerroksessa, joten aivan heti ei takapuoli joutunut kosketukseen sontakikkaleiden kanssa vaikka alusta olisi harvemminkin tyhjennetty Huusi oli kolmereikäinen. Miehet ja naiset käyttivät samaa tilaa, mutta olihan ovessa haka turvaamassa yksityisyyttä. Seinät oli liimattu täyteen Kirstin Kinopalatsista tuomia julisteita.

Aamulla nousin taas Mäntyluodon junaan matkalaukkuani raahaten. Tie myllyyn olikin jo tuttu. Vieläkään ei siellä ollut paikkoja tarjolla. Seinällä oli odotettavien laivojen lista. Sitä tutkiessani saapui paikalle toinenkin poika, suunnilleen minun ikäiseni. Hän oli Mäkelän Jaakko Ahlaisista. Näimme listasta, että viikon kuluttua odotettiin satamaan Albertiinaa. Tiesimme sen olevan iso valtamerialus, joka oli ollut yli vuoden poissa Suomesta. Siinä varmaan miehistö vaihtuisi, arvelimme. Valittelin Jaakolle, että oli hankalaa matkustaa aina iltaisin Poriin ja matkustajakodissa asuminenkaan ei ollut mitenkään halpaa. Mitäs sinne sitten menet?", sanoi Jaakko. "Täällä Uniluodossa on Mäkelä nimisellä miehellä talo. Hän on leskimies ja pitää merimiehiä asumassa. Siellä minäkin majailen. Kyllä siellä vielä tilaa on. Käyppä kysymässä." Menimme yhdessä Mäkelälle ja hänellä olikin vapaa petipaikka. Ruokailemassa kävimme satamaruokalassa, mistä sai tuhteja annoksia edulliseen hintaan. Kyllä Mäntyluodon hotellistakin ruokaa olisi saanut, mutta se oli kallista ja kun en pahemmin ryypiskelystäkään välittänyt, jätin sen paikan oven tällä kertaa avaamatta.

En kerinnyt kortteeraamaan Mäkelällä kuin pari päivää, kun minulle tarjottiin jobia. Hacklin oli porilainen laivanvarustamo, jolla oli myös korjaustelakka Reposaaressa. Yhtiö oli ostanut Ranskasta tulipalossa tuhoutuneen ison Derindje nimisen höyrylaivan, joka oli hinattu Reposaaren telakalle. Se oli ainakin kaksi kertaa Wilken kokoinen. Tarkoituksena oli korjata se varustamon käyttöön. Runko oli ihan hyvä ja käyttökelpoinen, mutta kansilevyt olivat vääntyilleet kuumuudessa ja kansirakennelmista olivat kaikki palavat osat tuhoutuneet. Korjaustyöt olivat edenneet jo niin pitkälle, että kansilevyt oli vaihdettu, mutta niitä ei oltu vielä niitattu vaan kiinnitetty vain muutamilla pulteilla väliaikaisesti. Korjattavasta laivasta käytettiin nimeä "Romu H". Eihän se mikään virallinen nimi ollut, mutta se oli yleisesti käytössä. Varustamolta taisi loppua usko tai sitten rahat. Joka tapauksessa korjaustyöt lopetettiin ja laiva myytiin Skotlantiin romutettavaksi. Hacklinin laiva "Otto H" oli propsilastissa menossa Englantiin ja se sai tehtäväkseen hinata "Romu H":n Forth- vuonon rannalla olevaan romuttamoon. "Romu H" tarvitsi kuljetusmiehistön hinauksen ajaksi. "Otto H":n yliperämies Rantama komennettiin hinattavaan alukseen päälliköksi ja hän saapui myllyyn pestaamaan miehistöä. Hän tarvitsi tunkkimannin hoitamaan höyrykattilaa, kolme puolimatruusia merivahtimiehistöksi ja kokin huolehtimaan ruokapuolesta. Tälle keikalle ei puolikkaan listalta löytynyt Mäkelän Jaakon lisäksi kuin yksi halukas lähtijä, Hautaluoman Matti. Pääsin jungmannin listalta mukaan ja sain ansiottoman ylennyksen puolimatruusiksi. Vastakirjassa kylläkin luki "alimatruusi". Sehän kuulosti aika komealta. Mistähän merimieskatselmusmies Savonlahti oli noin komean nimityksen keksinytkin. Meidät pestattiin yhdeksi matkaksi Englantiin ja sieltä takaisin Suomeen. Eihän meitä sinnekään voitu jättää, vaan yhtiön kustannuksella päästäisiin takaisin Mäntyluotoon. Keikan arveltiin kestävän pari viikkoa. En viitsinyt ottaa mukaan kuin aivan välttämättömät työvaatteet sen ykkösrikin lisäksi, joka oli päälläni. Kamikseni mahtuivat pieneen kassiin. Matkalaukkuni jätin Mäkelän talteen. Hieman meitä Jaakon kanssa kyllä harmitti lähteä tällaiselle lyhyelle matkalle, sillä Albertiinahan voisi tulla sillä aikaa ja meiltä voisi jäädä hyvä jobi pitkän linjan laivasta saamatta. Eihän toisaalta ollut varmaa, että oltais siihen edes päästy, koska emme olleet listalla aivan kärjessä. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla.

Hinaaja vei miehistön "Romu H":on , joka oli kiinnitetty Reposaaren telakan laituriin. Kansirakenteista oli vielä vääntyneet rautaseinät jäljellä, sillä eihän rauta tulipalossa tietenkään pala. Vanha päällystömessi oli telakalla vuorattu kovalevyillä ja sinne oli rakennettu kuusi koijaa. Näin oli syntynyt skanssi, missä me kaikki asuimme, päällikkö muiden mukana. Siinä mielessä tämä oli tasa-arvoisin laiva, missä olen koskaan seilannut. Messin vieressä oli byssa, jonka hella oli kunnostettu ja siinä kokkimme värkkäsi meille syötävää. Värkkäsi on oikea sana, sillä ei tuo kauhanheiluttaja mikään oikea kokki ollut. Kokiksemme oli pestattu nuori reposaarelainen teologian ylioppilas, joka oli hankkinut kokin pätevyyden partioleireillä. Laivan höyrykattila oli kunnossa ja tunkkimannin tehtävä oli pitää siinä sellainen höyrynpaine, että ankkuripeli ja ruorikone saatiin tarvittaessa toimimaan. Höyrykattilan polttoaineeksi oli varattu pari tonnia kivihiiltä kolipoksiin. Dynamo ei ollut kunnossa, joten sähköä ei ollut käytössä, öljylamppuja vain tarvittaessa. Eihän näin keskikesällä tosin valaistusta juurikaan tarvittu.

Matkan piti alkaa vasta seuraavana aamuna, joten meillä oli ilta vapaata. Lähdin Jaakon ja Matin kanssa katselemaan paikkoja maissa, sillä kukaan meistä ei ollut käynyt Reposaaressa aikaisemmin. Pieni paikkahan se oli ja nopeasti tutkittu. Ei siellä mitään erikoista ollut. Lopulta kuitenkin näimme kyltin: sauna. Poikkesimme sisään, sillä emme olleet peseytyneet kunnolla moneen päivään. Ripustimme vaatteemme pukuhuoneen naulaan ja menimme löylypuolelle. Se oli melko kookas. Sinne mahtui kymmenkunta ihmistä kerrallaan lauteille. Hämmästyimme aikalailla ja hieman hämmennyimmekin, sillä lauteilla istui kaksi naisihmistä. "Olemmeko tulleet väärälle puolelle", kysyin. "Ei täällä ole mitään puolia", sanoi vanhempi naisista, isotissinen ja noin nelikymppinen. "Täällä Reposaaressa on sellainen ikimuistoinen tapa, että miehet ja naiset saunovat yhdessä". Ei se minua kovin paljon kiusannut, sillä niinhän meillä kotonakin tehtiin. Reposaaren sauna oli Suomessa viimeinen yhteissauna, kuten saimme kokiltamme myöhemmin kuulla. Saatiinhan me lopulta kunnialla saunottua ja pestyä, vaikka niitten naisten läsnäolo hieman kutinaa jalkojen välissä aiheuttikin. Olihan se toinen nainen aika nuorikin.

Aamulla alkoivat lähtövalmistelut. Toinen ankkuri nostettiin telakkanosturin avulla keulapakalle ja irroitettiin kettingistä. Keulapakan reelingin päälle nostettiin lankku niin , että sen toinen pää ylettyi puolisen metriä reelingin ulkopuolelle ja toinen pää sidottiin köydenpätkällä pollariin kiinni. Ankkurikettinki nostettiin ulkonevan lankunpään päälle ja Otosta annettu hinausköysi kiinnitettiin ankkurisakkelilla kettingin viimeiseen lenkkiin ankkurin paikalle. Kun vaijeri oli saatu kiinnitettyä kettinkiin, Käski kipparimme minun leikata puukolla poikki sen köyden, millä lankku oli kiinni pollarissa, Tein työtä käskettyä ja tämä työ oli koitua viimeisekseni tässä maailmassa. Raskas ankkuruketju lankun pään päällä aiheutti niin kovan vipuvoiman, että kun side pollariin katkaistiin, lankku lensi ainakin sadan metrin päähän mereen. Se viuhahti aivan minun pääni vierestä. Jos se olisi osunut päähäni, olisi kalloni varmasti murskautunut ja lupaavasti alkanut merimiesura päättynyt. Tällä kertaa pääsin kuitenkin pelkällä säikähdyksellä. Äiti taisi olla oikeassa merimiesammatin vaarallisuudesta.

Reposaaresta on lyhyt matka avomerelle. Varmuuden vuoksi tunkki kuitenkin nosti höyrynpainetta niin paljon, että ruorikone saatiin toimimaan. Pitkän hinausköyden päässä oleva proomu- sellaisena romu H:ta pidettiin, koska siinä ei ollut toimivaa konetta - koukki puolelta toiselle ja sitä piti saada sen verran ohjattua, ettei jouduttu minkään reimarin väärälle puolelle. Ruori ei ollut normaaliin tapaan prykällä, vaan laivan perällä savupiipun takana. Näin saatiin ruorikettinki mahdollisimman lyhyeksi. Se ei myöskään ollut normaaliin tapaan pystysuorassa, vaan vaakatasossa ja muistutti pikemminkin auton rattia kuin laivan ruoria. Minkäänlaista osoitinta ei ollut, mistä olisi voinut nähdä ruorikulman. Siksi sidoimmekin yhteen ruorikettingin lenkkiin kapelkarnia ja siitä voimme päätellä ruorin asennon. Sieltä korsteenin takaa ei nähnyt ollenkaan laivan eteen ja ohjaileminen tapahtuikin siten, että kippari seisoi prykällä ja näytti sieltä käsimerkein, mihin päin ruoria piti kääntää. Puolessa tunnissa päästiin avomerelle ja ohjaaminen lopetettiin. Hinattava sai vapaasti heijata puolelta toiselle. Olihan Pohjanlahdella tilaa. Komentosillan kansi oli aikoinaan tehty puusta ja tulipalossa se oli palanut. Sen tilalle oli asetettu lankkuja ja saatu aikaan tilapäinen kansi, jotta kipparimme voisi hoitaa hommansa.

Merivahtivuorot jaettiin. Minä sain osalleni koiravahdin. Mitään töitä ei juurikaan ollut, senkun kuunteli antaisiko Otto jostain syystä äänimerkkejä, jolloin siitä piti ilmoittaa päällikölle. Yöllä piti tarkkailla kulkuvaloja. Koska sähköä ei ollut, käytettiin öljylamppuja. Proomussa, jollainen laivamme oli, mastovaloja ei tarvittu, vain sivuvalot ja perävalo. Koiravahti oli kahdestatoista neljään, joten edellinen vahti huolehti niiden sytyttämisestä ja seuraava sammuttamisesta. Päivisin oleskelimme koko porukka pääasiassa skanssissa. Koska olin päässyt nukkumaan vasta neljältä, en yleensä herännyt ennenkuin kokki toi sapuskat pöytään puoli kahdentoista aikaan. Ei toisten pulinakaan pahemmin häirinnyt. Nuorena on niin hyvät unenlahjat. Olisimme mielellämme pelanneet ajan kuluksi korttia, mutta valitettavasta vain ei kenelläkään ollut sellaisia mukana. Jotain ajan kulua kuitenkin oli keksittävä, joten piirsimme pöytälevyyn myllymatti -pelin. Valkoisina nappuloina käytimme sokeripaloja ja mustina pieniä kivihiilenpaloja. Kannatti pelata mustilla, sillä kun söi vastustajan nappulan, voi todella sananmukaisesti syödä sen. Kehityin pelissä aika hyväksi ja voitin kaikki muut suunnilleen kahdessa pelissä kolmesta, paitsi en tunkkia. Hän oli niin erinomainen pelaaja, että kukaan ei voittanut häntä kertaakaan.

Proviantti oli tuotu Otosta ennen lähtöä; pari säkkiä perunoita, laatikollinen corned beef purkkeja , säilykemaitopurkkeja, sokeria, kahvia, näkkileipää, herneitä, jokunen kilo vehnäjauhoja, hieman mausteita ja jonkin verran tuoremuonaa: lihaa, kurkkuja ja tomaatteja. Näillä piti kokkimme pärjätä. Olihan hänellä toki aikaisempaakin kokemusta ruuanlaitosta; Oli joutunut hoitamaan muonitusta partioleirillä. Pari kolme päivää söimme tuoreesta lihasta tehtyjä pihvejä ja kastiketta. Neljäntenä piti heittää loput lihat yli laidan. Alkoivat haisemaan liikaa, kun ei ollut mitään kylmäsäilytystilaa. Torstaina suorastaan herkuttelimme. Kokkimme oli partioleirillä oppinut keittämään ernomaista hernekeittoa ja paistamaan räiskäleitä. Vanhan merimiestavan mukaan nämä kuuluivat torstain ruokalistaaan. Loppumatkan saimmekin tyytyä säilykkeisiin.

Ihminen ei ole umpio, vaan mikä menee suun kautta sisään, tulee toisesta päästä ulos. Kuseminen ei ollut mikään ongelma; reelinkiportista vaan suoraan mereen kunhan muisti tehdä sen leen puolella. Huusia ei kukaan ollut muistanut ja ihmettelimme hetken aikaa mihin olisi paras sontia kunnes Jaakko ratkaisi asian hienosti. Hän poisti lastiruuman päältä yhden lankun ja levitti muita sen verran, että kahden lankun väliin jäi noin kymmenen sentin rako. Siinä oli hyvä istua roikottaen jalkoja luukkukarvelin ulkopuolella. Mukavasti lätsähtivät kikaleet siitä ruuman pohjalle eikä ollut pelkoa huusinalustan täyttymisestä, ainakin tuhat tonnia sinne olisi mahtunut. Tuhkakupin tyhjentämisen puolestaan ratkaisi tunkki omalla tavallaan. Hän ja kokki olivat kovia tupakkamiehiä. Muut meidän porukastamme eivät kärytelleetkään. Kaitpa me puolikkaat olimme vielä liian nuoria. Emmekä olleet vielä päässeet nikotiinin makuun ja kipparimme puolestaan oli aikanaan tupakoinut tarpeekseen ja oli jo siitä tavasta luopunut. Tunkki teki puukolla skanssin verhoiluna olleeseen kovalevyyn reiän ja kun tuhkakuppi täyttyi, hän tyhjensi sen reiästä. Kyllä siihenkin tilaan monta tumppia mahtui. Kokki oli tehnyt arviointivirheen. Hän oli ottanut mukaan vain yhden kartongin savukkeita. Kulutuksen ollessa askin verran päivässä hänen savukkeensa loppuivat jo puolivälissä matkaa. Hän yritti pummata tai ostaa niitä tunkilta, mutta tämä ei suostunut omistaan luopumaan. Toisena savuttomana päivänään kokki lopulta sai hieman apua tuskaansa. Hän repäisi sen kovalevyn, missä reikä oli, alapäästään irti seinästä ja pääsi käsiksi seinän sisässä oleviin natsoihin, joissa oli vielä sentti tai pari tupakkaa jäljellä. Näitä säästeliäästi käytellen hän pääsi perille tarvitsematta tehdä pakollista tupakkalakkoa.

Koiravahti yöllä oli aika pitkästyttävä. Ei ollut oikeastaan mitään muuta puuhaa kuin kuljeskella pitkin laivaa. Ainoa varsinainen tehtävä oli tarkistaa, että kulkuvalot paloivat. Ainoastaan kerran sattui, että paapuurin punainen lyhty oli sammunut. Olikohan iltavahti hutiloinut, koska siitä oli öljy päässyt loppumaan. Eihän siinä kauan aikaa kulunut kun täytin säiliön petroolikanisterista ja sytytin lyhdyn . Tunnelma oli aavemainen. Tilapäisesti kiinnitetyt kansilevyt natisivat ja kitisivät kohtalaisessa merenkäynnissä ja konehuoneesta kuului välillä kolahduksia kun kiinnittämättömät tavarat putoilivat ylhäältä konehuoneen turkille. Laivamme kääntyili hinauskaapelin päässä kymmeniä asteita puolelta toiselle, koska sitä ei ohjattu mitenkään. Eipä tuo haitannut, sillä olihan Itämerellä tilaa. Tunkki kävi aina puolilta öin heittämässä hiiliä fyyriin, että kattilassa pysyi tarpeellinen höyrynpaine ja tarkistamassa, että siinä oli riittävästi vettä. Paineen näki manometristä ja vedenpinnan korkeuden kattilan edessä olevasta putkesta, jota kutsuttiin vesilasiksi. Hän oli kolmissakymmenissä oleva poikamies nimeltään Erkki Nen. Aika outo nimi, pelkkä savolaisnimen aatelistunnus. Sellaiseksihan nimen perässä olevaa nen-päätettä joskus leikillisesti kutsutaan. Erkki julistautuikin kaikkien savolaisten kantaisäksi. Ei hän kylläkään mikään savolainen ollut vaan turkulainen. Yhtenä yönä tunkin tultua pataruumasta istuskelimme lastiluukun reunalla tähtitaivasta katsellen ja jutellen . Kysyttyäni miten hän oli oppinut niin hyväksi myllymatissa, tunkki selitti asian näin: "Olin sota-aikana "Fritz S":ssä lämmittäjänä kun Englanti julisti sodan Suomelle. Olimme juuri silloin Liverpoolissa ja jouduimme internoiduiksi Man-saarelle. Siellä oli useita satoja suomalaisia merimiehiä. Jouduimme viettämään siellä melkein vuoden. Emme joutuneet tekemään mitään työtä ja siksi piti keksiä ajankulua. Toiset pelasivat korttia, jotkut shakkia mutta meitä oli kymmenen hengen porukka, joka erikoistui myllymatin peluuseen. Kun vuoden pelaa joka päivä niin pakkohan on oppia. Se oli eräänlainen myllymatin korkeakoulu. Älä siis enää ihmettele miksi ette pysty minua voittamaan."

Kuljettuamme neljä vuorokautta kuuden solmun nopeudella, alkoi kuulua jonkinmoista kolinaa. Yhdessä asiaa pohdittuamme tulimme siihen tulokseen, että sen aiheutti hinauskaapeli. Ankkurikettinkiä oli ulkona kolme sakkelia ja se kulki aika syvällä, koska proomu kulki Oton perässä sen verran kevyesti, ettei hinauskaapeli suinkaan ollut kireä. Joustavuuden takiahan hinausvaijeri oli kiinnitetty ankkuriketjuun eikä suoraan pollariin. Päättelimme siis olevamme aika matalassa vedessä. Niinhän asia olikin. Lähestyimme Tanskan salmia. Maitakin näkyi molemmin puolin. Otto antoi äänimerkin. Kippari kiipesi sillalle ottamaan selvää mitä se halusi. Huusivat sieltä megafonilla, että meidän tulisi alkaa ohjailemaan alustamme. Juutinraumassa Kööpenhaminan edustalla on vesi matalaa ja väylä kapea. Ei ollut enää tilaa kiemurrella. Tunkki avasi yhden venttiilin ja laski höyrynpaineen ruorikoneeseen. Minulla oli juuri silloin vahtivuoro, joten aloin ruorimieheksi. Koska sieltä savupiipun takaa ei nähnyt eteen, kippari näytti käsimerkein sillalta mihin päin piti kääntyä ja milloin piti mennä suoraan. Hän puolestaan yritti pitää suunnan suoraan kohti Oton perää. Aika hankala homma, koska ei oikein voinut ennakoida ruorin keventämistä ja ottamista vastaan. Vastaanottaminen on termi, joka tarkoittaa, että on käännettävä ruoria vastakkaiseen suuntaan niin, että laivan kääntyminen pysähtyy. Lopulta keksin, että vaikkei Ottoa näkynytkään niin näkyihän sen savu. Hiiltä polttava höyrylaiva päästää melkomoisia savupatsaita taivaalle kun lämmittäjä heittää kolia fyyrin. Tämän jälkeen suunnan säilyttäminen alkoi onnistua. Nelisen tuntia jouduimme ohjailemaan, kunnes tultiin taas niin väljille vesille, että se ei enää ollut tarpeellista.

Rantama osoittautui oikein mukavaksi mieheksi ja oikein hyväksi skannsitoveriksi. Vaikka hän oli merikapteeni, ei hän ollut hiukkaakaan ylpeä ja kertoili mielellään kokemuksiaan ja kehotti meitä nuoria poikia ottamaan merielämän oikeana ja hyvänä ammattina ja menemään merikouluun sitten kun olisi tarpeeksi praktiikkaa. Päätinkin ottaa sen päämääräkseni ja tulla samanlaiseksi kuin Rantama. Erikoisen mieleenpainuva oli kipparimme kertomus Anna H:n tuhoutumisesta. Hän oli siinä toisena perämiehenä. Vuonna 1943 he olivat matkalla Bremenistä Suomeen viljalastissa. Suomessa oli pula elintarvikkeista ja niitä oli tuotava muualta. Koska olimme sodassa saksalaisten kanssa samalla puolella, he antoivat niitä meille. He olivat viiden muun laivan kanssa saattueena matkalla Kielin kanavaan, kun englantilainen pommikonemuodostelma yllätti saattueen. Yksi pommeista osui Annan keulapakalle ja kun keula oli poissa, alkoi Anna sukeltaa. Koska pelastusveneet oli varokeinona käännetty valmiiksi ulos laskua varten, onnistui osan miehistä päästä niihin. Täkkäreillä oli huono tuuri. Koska heidän skanssinsa oli keulapakan alla, kaikki muut kuolivat paitsi ne kaksi, jotka olivat vahdissa. Rantama, joka seisoi pommin pudotessa prykän siivellä, lensi iskun ja paineaallon vaikutuksesta mereen. Hänellä oli kuitenkin sikäli onnea, että aivan lähellä oli väyläpoiju. Hän pääsi uimalla poijun viereen ja huomasi, että siinä oli askelmia, jotka oli tehty siihen huoltotöitä varten. Niitten avulla hän kiipesi pojun päälle ja jäi sinne märkänä ja viluissaan odottamaan ihmettä. Ihme nimittäin tarvittiin, että joku hänet sieltä löytäisi. Ihme tapahtui. Annan pelastusveneet oli saatu vesille ja niihin pelastuneet olivat ymmällään mihin päin lähteä. Sitten he näkivät poijun ja kun ei muutakaan kiintopistettä ollut, soutivat sen luo. Siten Rantama pääsi toisten seuraksi veneeseen. Perämiehenä hän tiesi mihin suuntaan piti mennä maata löytääkseen. Nelisen tuntia soudettuaan he näkivät maan ja pari tunti vielä ja he rantautuivat lähellä cuxhavenia.

Toisena yönä kööpenhaminan sivuutuksen jälkeen näin vahtiin mennessäni paapuurin puolella paljon valoja. Kysyin Jaakolta, joka oli minua ennen vahdissa, mitä valoja ne ovat. Ei Jaakkokaan tiennyt. Kippari oli tullut kannelle ja kysyimme häneltä oliko siellä jokin kaupunki. Hän selvitti meille, että ei siellä kaupunkia ollut vaan iso kalastuslaivasto. Olimme juuri sivuuttamassa Dogger Bankia, missä englantilaiset kalastuslaivat, joista käytetään nimitystä smack, olivat pyydystämässä turskaa kuten olivat tehneet jo monta miespolvea. Dogger Bank nimen kuullessani muistui mieleeni eräs oppitunti yhteiskoulusta. Meillä oli luonnontieteiden opettajana Lahja Valaskivi. Opettajantoimensa lisäksi hän oli myös kirjailija ja historioitsija ja kertoili meille historiallisista tapahtumista. Yksi tarina käsitteli Japanin ja Venäjän välistä sotaa vuonna 1904. Japani oli tuhonnut venäjän kaukoidän laivaston melkein kokonaan ja tsaari Nikolai päätti lähettää Itämeren laivaston sinne vahvistukseksi. Laivat höyrysivät pitkänä saattueena samoilla vesillä, missä me juuri nyt olimme ja he havaitsivat myös smackien valot. Amiraali Rotsestsvenki oli varmaan upseereineen tyhjentänyt melko monta vodkapulloa, sillä he luulivat japanilaisten lähettäneen laivastonsa heitä vastaan ja alkoivat ampua niitä tykeillään. Tämän taistelun amiraali voitti, sillä useita smackeja upposi ja itselle ei tullut tappioita. Kalaverkoilla onkin aika huonoa puolustautua tykkejä vastaan. Nikolaille taistelu tuli kalliiksi, sillä hän joutui korvaamaan seuraukset. Vielä kalliimmaksi tosin kävi laivasto myöhemmin, sillä seuraavan taistelunsa arvon amiraali hävisi. Laivaston päästyä kaukoidän vesille japanilaiset todella tulivat vastaan ja upottivat kaikki osaston laivat. Me emme aiheuttaneet kalastuslaivastolle tappioita, sillä kiersimme sen niin etäältä, että kalastajien troolit eivät olleet vaarassa.

Aikamme kuluksi kolusimme kaikki paikat laivassamme. Mitään arvokasta sinne ei oltu jätetty, siitä oli telakan porukka pitänyt huolen. Eräästä kaapista mitsepissä löysimme tiilikiviä. Ne olivat aika kummallisia tiilikiviksi, sillä ne olivat hyvin kevyitä. Kun sellaisen heitti mereen, se jäi kellumaan pinnalle. Emme mitenkään keksineet mikä tarkoitus niillä olisi voinut olla. Kun kippari tuli paikalle, kysyimme häneltä. Niitä on varmaankin käytetty holistoonaukseen, oli hänen vastauksensa. "Mitä se holistoonaus on?", ihmettelimme. "Kun tässäkin laivassa venekansi ja komentosillan kannet on tehty lankuista, pitää niitä hoitaa. Puu on yleensä Oregon pinea eli Amerikasta tuotua punahonkaa. Sitä ei käsitellä millään aineilla, vaan hangataan puhtaaksi joka viikko tuollaisilla kivillä. Yleensä kipparit pitävät kunnia-asianaan, että kannet on hyvin jynssätty. Olisivatpa kansilankut vielä paikoillaan, panisin teidät käyttämään noita kiviä", sanoi kipparimme. "Onneksi kannet ovat palaneet", sanoimme vaikka käsitimmekin kipparin vain laskevan leikkiä.

Me olimme lähteneet Reposaasta 12. Päivä heinäkuuta ja kymmenen päivää myöhemmin 22. Heinäkuuta saavuimme Forh- vuonoon. Vuorovesi oli vastainen ja virtasi merelle päin. Tämä helpotti ankkuroimistamme. Virtaus oli melko voimakas ja kun Otto pysäytti koneensa, vauhtimme loppui nopeasti. Sen jälkeen Oton kippari käytti konetta vain sen verran, että pysyimme paikallamme. Sitten lekotimme ainoan ankkurimme mereen ja pari sakkelia kettinkiä perään. Nyt olikin hinauskaapelina oleva kettinki helppo vetää ankkuripelin avulla sisään ja kun Oton porukka löysäsi hinausvaijeriaan, saimme nopeasti sakkelin auki ja he voivat vetää sen sisään. Hinaus oli päättynyt ja Otto H jatkoi matkaansa. Laskimme vielä pari sakkelia lisää ankkurikettinkiä ulos, että Romumme varmasti pysyisi vuorovedessä paikkallaan. Romutustelakka, minkä ulkopuolella ankkurointi tapahtui, oli lähellä Edinburgia. Näimme siellä olevan laiturissa ison englantilaisen sotalaivan nimeltään King Georg V. Mekin katsoimme matkamme päättyneen, vaihdoimme pyhärikin päälle ja jäimme odottamaan, että joku noutaisi meidät maihin. Jonkin ajan kuluttua tulikin hinaaja ja valmistauduimme siirtymään siihen. Olimme kuitenkin erehtyneet. Ei hinaaja meitä tullut hakemaan. Sen mukana tuli luotsi, joka sanoi, että laiva pitää hinata romutustelakalle ja kiinnittää näkemämme sotalaivan kylkeen. Kiinnitimme hinaajan ja aloimme hiivata ankkuria sisään. Ankkuripeli vain pyöri kovin nihkeästi ja pysähtyi lopulta kokonaan. Kippari kysyi tunkilta, oliko kattilassa painetta. Sitä tämä ei kuitenkaan tiennyt, sillä hän oli ankkuroinnin jälkeen irroittanut manumetrin, mistä paine olisi selvinnyt ja pistänyt sen matkalaukkuunsa matkamuistoksi. "Heittele hiiliä pesään, että saamme tarpeeksi höyryä", komensi kippari. "En voi heittää", vastasi tunkki, "hiilet on loppu." Nyt piti keksiä jotain. Kipparin käskystä heittelimme luukkulankkuja pataruumaan ja tunkki paiskoi ne fyyriin. Tällä keinoin saimme sen verran kehitettyä höyryä, että saimme ankkurin ylös. Hinaaja veti meidät sotalaivan viereen saimme kummastakin päästä laivaa kiinnitettyä siihen yhden vaijerin. Höyryäkään ei enää riittänyt useampien kiristämiseen. Näillä laiva pysyi paikallaan ja hyppäsimme matkalaukkuinemme sotalaivan kannelle ja sitä kautta maihin. Luotsi jäi karjumaan peräämme, että laiva pitäisi kiinnittää paremmin, mutta ei häntä enää kukaan kuunnellut. Olimme sitä mieltä, että Romu H ei enää tarvinnut meitä emmekä me sitä.

Haclinin meklari oli meitä laiturilla auton kanssa vastassa. Se oli pikkubussi, missä oli kahdeksan istuinta. Siihen me kuusi sovimme hyvin hänen lisäkseen. Iltapäivä oli ehtinyt pitkälle ja hän vei meidät kotiinsa kello viiden teelle. Se sijaitsi Edinburgin esikaupungissa nimeltään Portobello ja oli tyypillisessä englantilaisessa rivitalossa: kaksi asuinkerrosta ja etupuolella pieni piha, missä kasvoi ruusuja. Olohuoneessa oli pari sohvaa, joihin istahdimme odottamaan kun hänen vaimonsa valmisti teen. Se katettiin olohuoneen pyöreään pöytään. Teen kanssa tarjottiin valkoista leipää ja keksejä. Niitten päälle siveltiin appelsiinin kuorista tehtyä marmelaadia. Leivän syöminen hillon kanssa tuntui oudolta, sillä me suomalaisethan olemme tottuneet pistämään leivän päälle voita. Kyllähän sitä hillonkin kanssa voi syödä sillä nälkäinenhän syö vaikka pieniä kiviä ja nälkä meille oli jo ehtinyt tulemaankin.

Kun tee oli nautittu, kuskasi meklari meidät Glaskowiin. Hän oli varannut sikäläisestä merimieskodista meille huoneet, koska jouduimme odottamaan Helsinkiin lähtevää lentokonetta. Se lähtisi vasta 25. Päivä, joten meille jäi pari päivää aikaa tutustua kaupunkiin. Saapumispäivänä saimme meklarilta hieman rahaa, jonka kuittasimme kipparille. Minä otin kolme puntaa. Se ei vaikuta paljolta, mutta punta oli siihen aikaan arvokas valuutta. Tarvittiin miltei kaksi puolikkaan päiväpalkkaa yhteen puntaan. Kiertelin kavereiden kanssa kaupungilla ja poikkesimme välillä oluelle paikallisiin pubeihin. Illalla kävimme tivolissa ja siellä erilaiset härvelit kuluttivat punnat nopeasti. Lähtöä edeltävänä päivänä pyysinkin kipparilta vielä punnan lisää. Täytyyhän vieraassa kaupungissa aina hieman rahaa olla taskunpohjalla. Viimeisenä Glaskowin iltanamme tutustuimme paikalliseen merimieskirkkoon, Flying Angeliin. Se on anglikaanisen kirkon ylläpitämä järjestö, jolla on toimintaa kaikissa englantilaisissa satamissa. Skotlantilaisissa myös. Flying Angel eroaa melko lailla meikäläisistä missiooneista. Kyllähän siellä hieman uskonnostata ja jumalasta puhutaan, mutta muuten toiminta on melko vapaamielistä. Sieltä löytyy baari, mistä voi ostaa olutta ja snapseja. Siellä myöskin tanssitaan. Paikalla oli paikkakunnan tyttöjä, jotka tanssivat mielellään merimiesten kanssa. Englantihan on merellinen valtio, missä merenkulku on tärkeässä asemassa. Oikein rattoisasti siellä ilta meni vaikkei saatolle päässytkään. Edullistakin siellä oli. Punta riitti ihan hyvin.

Lähtöpäivän aamuna oli varhainen herätys. Lentokone Suomeen lähti yhdeksältä ja puolitoista tuntia ennen piti olla kentällä. Söimme majapaikassamme kunnon brittiläisen aamiaisen: teetä, leipää marmelaadin kera sekä pekonia ja munia, yhtiön laskuun tietenkin. Meillehän kuului ruoka luontaisetuna koko matkan ajan. Yhteen taksiin emme mahtuneet, joten niitä tarvittiin kaksi. Peräkanaa ajettiin. Saavuimme perille riittävän ajoissa. Hieman jännitti, sillä en ollut aikaisemmin ollut lentokoneessa. En ollut edes nähnyt sellaista läheltä, mitä nyt ilmassa lentämässä. Lopulta pääsimme koneeseen. Se oli englantilainen ja tosi iso. Siinä oli peräti 64 matkustajapaikkaa. Se oli myös hyvin nopea, kulku peräti 400 kilometriä tunnissa. Ei kestänytkään kuin viisi tuntia kun olimme Malmilla. Tosin siellä kello oli jo neljä iltapäivällä, sillä sen verran olemme Glaskowin aikaa edellä. Toimimme ripeästi ja taksia käyttämällä ehdimme viideltä lähtevään junaan. Matka Helsingistä Poriin kesti viisi tuntia eli saman verran kuin lentomatka. Mäntyluotoon ei enää mennyt junaa ja matkustimme loppumatkan taksilla. Taksilla ajosta olikin näköjään tullut jo tapa. Taksi olikin minulle yhtä outo kulkupeli kuin lentokonekin. En ollut sellaisella ennen matkustanut. Lauttijärvellähän pirssiä käyttivät vain talonisännät kun he menivät Kristiinan hotelliin juopottelemaan. Kello lähenteli jo yhtätoista kun saavuimme Jaakon ja Matin kanssa kasseinemme Mäkelän talolle. Matti ei ollut asunut aikaisemmin siellä, mutta kun hänellä ei ollut muutakaan kortteeripaikkaa, tuli hänkin pyrkimään sinne. Isäntä oli jo nukkumassa, mutta kun kolistelimme oven takana niin kyllä hän heräsi. Valitettavasti vain emme saaneet koijapaikkaa. Kaikki paikat oli varattu. Ei Mäkelä hyväsydämisenä miehenä meitä kuitenkaan poiskaan ajanut. Hän järjesti meille makuupaikat saunasta. Minä nukuin lauteilla Jaakko pukuhuoneen penkillä ja Matti lattialla. Kuluihan se yö sitenkin.

Rantama oli edellispäivänä pyytänyt koko porukan saapumaan aamulla kymmeneltä mynsträysmiehen toimistoon ulosmaksua varten. Minulle jäi käteen kolmisen tuhatta kahden viikon reisusta. Nyt olimme lopullisesti irti Romu H:sta ja lähdimme Kyytsösen luo katsomaan olisiko mitään töitä tarjolla. Harmiksemme saimme kuulla Albertiinan käyneen poissa ollessamme ja vaihtaneen koko miehistön. Siinä meni se jobi ohi suun. Olin jungmannin listalla kolmantena. Palasimme Mäkelään katsomaan löytyisikö parempaa majapaikkaa kuin edellisöinen. Hän saikin järjestettyä pari punkkaa, joten Jaakko ja minä jäimme sinne toistaiseksi asumaan ja odottamaan seuraavaa pestiä. Matti lähti kotiinsa.