S/S Lahti
Kaikki sai alkunsa kun olin noin viisivuotias. Silloin tuli Merikarvialle ruotsalaisia halonostajia jaalalla. Isänikin myi heille halkoja ja onnistuneiden kauppojen jälkeen miehet ottivat totia. Hyvällä tuulella oleva jaalankippari, joka osasi suomea, näki minut ja sanoi: "Tämän pojan minä sitten otankin laivaani kokkipojaksi". "Ota vaan", sanoi isä. Silloin juoksin kiireesti äitini hameenhelmoihin turvaan. En näet tajunnut , että leikkiähän ne äijät vain laskivat. Ei sentään siihen aikaankaan viisivuotiaita vielä merelle laskettu.
Kymmenen vuoden kuluttua sattui seuraava tapaus. Olin silloin yhteiskoulussa kolmannella luokalla ja asuin Yliknuussin talossa, koska kotiini oli kaksikymmentäviisi kilometriä matkaa ja kävin siellä vain viikonloppuisin. Talon isäntä Jussi tapasi kertoa meille koululaisille tarinoita mereltä, hän kun oli nuoruudessaan ollut merellä ja sanoi kaikkien merikarvialaispoikien ainakin pari reissua tehneen. Tämä sai minut innostumaan asiasta. Kun sitten kaverini Veijon kanssa huomasin, että redillä oli norjalainen laiva lastaamassa propseja, päätimme lähteä käymään siellä. Lainasimme yhdeltä kalastajalta veneen ja soudimme laivan kylkeen. Sen nimeä en enää muista. Laivan kyljellä oli köysitikkaat, joihin sidoimme veneen kiinni ja nousimme laivan kannelle. Kuljeskelimme pitkin laivaa ja tutkimme paikkoja. Keskilaivalla näimme raollaan olevan rautaoven ja sen sisäpuolella tasanteen miltä lähti rautaiset tikkaat alas. Uteliaita kun olimme, lähdimme laskeutumaan tikkaita pitkin. Ne johtivat laivan pannuhuoneeseen. Siellä oli nokinen mies heittelemässä hiiliä pesään. Meidät nähdessään hän keskeytti työnsä. Tuijotimme hetken aikaa toisiamme ja lopulta käytin koulussa oppimaani ruotsin kieltä ja sanoin: "Varm". "joo,varm", sanoi norjalainen lämmittäjäkin hymyillen iloisesti. No, lämmin paikkahan se pannuhuone olikin. Kun emme keksineet enää muuta puhumista, lähdimme taas takaisin kannelle. Koska laiva oli jo tutkittu, soudimme takaisin rantaan ja palautimme veneen kalastajalle. Tämä oli aika lyhyt merellä olo, mutta se jätti lähtemättömän kaukokaipuun mieleen
Talvi kului opiskellessa. Sen jälkeen tuli kevät, jäät sulivat ja satamaan tuli taas laivoja. Kouhin sahan laituriin saapui Verna H niminen alus. Se kiinnosti kovasti, sillä siinä oli matruusina koulukaverimme Martin veli Eero. Lähdimme Veijon kanssa tätä tapaamaan. Laiva oli lastattu ja merimiehet olivat sulkemassa lastiluukkuja. Silloin iski meidän koulupoikien päähän aatos; lähdetään mekin laivan mukaan. Piiloudutaan jonnekin ja sitten kun laiva on merellä tullaan esiin ja aletaan laivapojiksi. Tämä suunnitelma ei kuitenkaan onnistunut, sillä kun laiva tuli lähtövalmiiksi ja luotsi saapui , tuli perämies sanomaan meille: "Lähtekää pojat maihin, laiva lähtee." Meidän piilopaikkamme ei ollut kovinkaan hyvä. Seisoimme nimittäin pelastusveneen takana ja sieltähän meidät toki nähtiin helposti. Siihen tyssäsi se merelle lähtö. Se olikin kyllä hyvä, sillä sitten kävin koulun loppuun ja tästä oli myöhemmin paljon hyötyä.
Koulun loputtua jäin töihin kotitilalleni, jota eräs veljistäni isännöi. Syksy oli jo saapunut kun kaivoimme laskuojaa eräälle niitylle, jota kutsuttiin ketoperäksi. Maa oli kivistä ja ojankaivuu oli hyvin hankalaa ja vaivalloista. Niinpä iskinkin lapion maahan pystyyn ja sanoin veljelleni: "Tämä ei ole minun hommaani. Lähden merelle. Mereen syntyy oja helpommin kuin tähän kiviseen ketoon". "Niinpä kyllä", sanoi veljeni, "mutta se oja umpeutuu myös paljon nopeammin".
Kun ilmoitin aikeestani äidilleni, oli hän aivan kauhuissaan. "Et sinä sinne voi mennä", hän sanoi, "Merimiehet ovat kaikki hamppareita, jotka eivätkä tee muuta kuin juovat viinaa". Hankala juttu, sillä koska olin vasta 17-vuotias, en päässyt lähtemään ilman äidin lupaa. Hän oli holhoojani, koska isäni oli kuollut. Pelastuksekseni koitui vanhin veljeni Aarne, joka oli minua viisitoista vuotta vanhempi ja jonka sanaan äitini luotti. Hän sanoi, että antaa pojan lähteä ja sillä asia oli ratkaistu.
Pakkasin vähät vaatteeni ja lähdin Helsinkiin. Aarne asui siellä ja hänen luonaan sain asua ilmaiseksi. Rahaa minulla ei paljon ollutkaan. Koska en oikein tiennyt miten merelle pääsee, menin nuorisotyönvälitykseen, joka sijaitsi olympiastadionilla. Sieltä minut sitten ohjattiin oikeaan paikkaan eli myllyyn. Myllyksi sanottiin satamakadulla sijaitsevaa merimiestyönvälitystä. Nimi oli varsin osuva, sillä myllyssä pantiin nimi aina alimmaksi listalle ja kun se oli jauhautunut päällimmäiseksi, pääsi laivaan. Kolmesta laivasta sai valita ja jos niistä mikään ei kelvannut, putosi taas listalla viimeiseksi. Kullakin ammattiryhmällä oli oma listansa. Minä pyrin jungmannin eli laivapojan listalle, mutta pääsin vain varalistalle sillä varsinaiselle listalle pääsy olisi vaatinut merimiesunionin jäsenyyttä. Sen sai kuitenkin vasta kun oli jo ollut merellä. Varalista tarkoitti sitä, että jos kukaan unioniin kuuluva ei halunnut mennä vapaana olevaan paikkaan, sinne pääsi varalistalta. Kun olin käynyt myllyssä uskollisesti joka päivä kello 12 - silloin nimittäin oli nimenhuuto - parin viikon kuluttua lopulta onnisti. Lahti nimisessä laivassa oli jungmannin jobi, jota kukaan muu ei halunnut ja minä sain sen. Myöhemmin kyllä ymmärsin miksi. Lahti oli pieni vanha laivanromu, jonka oikeat merimiehet kiersivät kaukaa.
Kun saavuin Saukonlaiturille, mihin minut myllystä neuvottiin, näin tämän laivan ensi kertaa ja minusta se vaikutti aika isolta ja mukavan näköiseltä; minä kun en paremmasta tiennyt. Sovin perämiehen kanssa, että seuraavana aamuna saavun laivalle ja suoritetaan mönsträys. En kyllä oikein tiennyt mitä mönsträys tarkoittaa, mutta arvelin, että kyllä se siitä sitten aikanaan selviää.
Seuraavan yön nukuin hieman huonosti kun jännitti tuleva hommani. Lähdin hyvissä ajoin matkalaukkuineni laivalle. Siellä minut ohjattiin täkkäreiden skanssiin. Se oli keulassa kannen alla styyrpuurin puolella oleva hämärä ja melko pieni tila. Kahdella seinustalla oli kerrossängyt, tilaa neljälle. Lahdessa oli neljä täkkäriä eli kansimiestä; yksi matruusi ja kolme jungmannia. Yhdellä seinustalla oli vaatekaappi kullekin ja ulkosivua vasten oli ruokapöytä, joka täyttikin melkein koko vapaan lattiapinta-alan. Pöydällä oli pari tyhjää pirtupulloa. Tulevat laivatoverini olivat hieman irroitelleet illalla. Mahtoikohan äitini olla oikeassa. Siltä hieman näytti. Minä kyllä päätin, että noudattaisin hänen neuvoaan ja jättäisin sen ensi ryypyn ottamatta. Järjestelin tavarani tovereitteni minulle osoittamaan vaatekaappiin ja jäin odottamaan mitä tuleman pitää. Kohtapuoleen perämies tulikin skanssiin ja sanoi: "Otahan paperisi mukaan ja lähdetään mynsträyskonttoriin. Voit mennä jo etukäteen. Minä tulen sitten perästä. Osoite on Tarkk`ampujankatu 12". "Selvä juttu", sanoin ,"mitä papereita tarvitsen?" "Esteettömyystodistus ja lääkärintodistus", sanoi perämies.
Otin kaupungin kartan esille. Tunsin näet Helsinkiä hyvin huonosti. Löysinkin kartalta Tarkk`ampujakadun ja päätin kävellä pitkin rantaa ja merisatamasta ylös kapteeninkatua pitkin. Näin toiminkin, mutta aikaa kului paljon. En ollut kovin tottunut kartankäyttäjä ja minulta oli jäänyt huomaamatta, että sinne olisi päässyt paljon lyhyempääkin reittiä. Niinpä perämies ehti perille paljon aikaisemmin ja joutui odottamaan. Hän hieman moittikin , koska arveli minun tahallaan hidastelleen. No, joka tapauksessa sain selville mitä mönsträys tarkoittaa. Se on sama kuin viranomaisen vahvistama työsopimuksen teko; tarkastetaan, että kaikki tarvittavat paperit on kunnossa ja kirjoitetaan nimi rullaan eli miehistöluetteloon. Tämän tapahduttua kuuluin Lahden miehistöön. Matka takaisin laivalle olikin jo paljon helpompi kun perämies oli oppaana.
Päivän kuluessa lasti tuli purettua ja laiva siirtyi Sörnäisten puulaituriin odottamaan lastia. Täällä vietimme useita päiviä. Olin vakaasti päättänyt, että minua ei saataisi tekemään mitään sellaisia hölmöjä temppuja, joita uudelle tyhmälle jungmannille aina tehdään. Kun oli syöty päivällinen, matruusi käski minut tiskaamaan astiat. Panin kovasti hanttiin, koska olin varma, että tämä oli tempun teettämistä. Lopulta kuitenkin oli uskottava tiskaamisen kuuluvan tehtäviini.
Ensimmäisenä päivänä oli jälkiruuaksi rusinasoppaa. Sitä jäi tähteeksikin niin että sitä voi syödä vielä illallakin. Tällaista ruuan säästämistä kutsuttiin pankkaamiseksi. Tämähän tuntui mukavalta elämältä. Rusinasoppa oli sota-ajan lapselle harvinaista herkkua.
Jungmanni on varmaankin maailman tyhmin olento. Se ei vielä tiedä laivoista ja merestä mitään. Tämän sain hyvin kokea kun viimein lähdimme merelle. Muutamia päiviä Sörnäisissä odoteltuamme saimme lopulta lähtömääräyksen; piti mennä Turkuun lastaamaan rautaharkkoja, jotka vietäisiin Ruotsiin, Norrköpingiin.
Laivassa tarvittiin kaksi perämiestä, mutta toinen perämies puuttui. Hänen oli määrä tulla laivaan Turussa. Tämän takia laivamme päällikkö, kapteeni Artturi Eriksson oli itse vahdissa kun lähdimme matkaan. Harmajan jälkeen, kun ulommatkin karikot oli sivuutettu, sain määräyksen mennä ruoriin. Aika mutkikasta menoa se oli. Laivassa oli kyllä ruorikonekin, mutta se oli meluisa ja sijaitsi kipparin hytin päällä, eikä sitä käytetty kuin satamamanöövereissä. Tämän takia ohjaus tapahtui käsivoimin. Ruoriratti oli suuri, melkein minun korkuiseni. Sen kääntely oli raskasta puuhaa. Tottumattoman ruorimiehen käsissä laiva kiemurteli kymmeniä asteita puolelta toiselle. Kippari otti asian rauhallisesti. Hän vain lueskeli sanomalehteä ja aivan ohimennen sanoi: "Älä katso pelkästään kompassia, se seuraa aina vähän jäljessä. Katso pilviä ja aaltoja niin näet mihin keula alkaa kääntyä ja voit sitten ottaa ruorilla vastaan." Ruorivuoroni päättyessä olin jo päässyt hieman jyvälle asiasta ja kiemurtelu väheni siedettäväksi.
Ruorivuoroni päätyttyä jäin poopassiin. Poopassi tarkoitti sitä, että oli kannella puuhailemassa jotain ja valmiina suorittamaan niitä tehtäviä, joita vahtipäällikkö katsoi tarpeelliseksi määrätä. Ennen kuin lähdin ruorihytistä, kippari sanoi: "Kun vihellän tällä pillillä kerran, tulet tänne prykälle ja kun vihellän kaksi kertaa, katsot lokin." Jonkin aikaa kannella oltuani kuulin kaksi vihellystä. Aloin katselemaan ympärilleni nähdäkseni lokkeja. Näinkin muutamia, jotka seurasivat laivaa ruuan tähteiden toivossa. Jäin seuraamaan niiden lentoa, vaikka ihmettelinkin miksi niin piti tehdä. Jonkin ajan kuluttua kuulin yhden vihellyksen. Kiipesi sillalle kuullakseni mitä kipparilla olisi asiaa. Hän kysyi: "Miksi et katsonut lokia ? " "Kyllähän minä niitä katselin, tuollahan ne ovat vieläkin", sanoin ja näytin perässä lentäviä lintuja. "Voi sinua pojan tolvanaa" , sanoi kippari, "ei loki mikään lintu ole. Se on tuolla perälaidassa oleva mittari, joka näyttää kuljetun matkan. Nyt menet ja katsot viisarin kohdalla olevan lukeman ja tulet sitten sanomaan sen minulle. Näin jungmanni oppi mikä ero on lokilla ja lokilla. Pikku hiljaa oppii.
Niitä hölmöjä temppujakin jouduin kokemaan. Antti, matruusi, antoi käteeni ämpärin ja käski hakemaan vaakkumia. Tiedustellessani mistä sitä saisi, oli vastaus: Konehuoneesta. Menin pytseineni konehuoneeseen ja pyysin vaakkumia. Konemestari sanoi sen juuri loppuneen, mutta kokilla varmaan olisi. Ei kokillakaan ollut ja hän kehotti menemään perämiehen puheille. Perämies sitten paljasti salaisuuden: "Ovat taitaneet retkuttaa sinua. Ei vaakkumi mitään ole, se tarkoittaa tyhjiötä." Päätin olla entistä varovaisempi ja niinpä kun Antti seuraavan kerran antoi minulle ämpärin ja käski mennä hakemaan keittiöstä ruuan tähteitä ja viemään ne kölisialle, en niin vain sortunutkaan tähän ansaan. Kysyin ensin perämieheltä muina miehinä, että mikä kölisika on, ja hän auliisti selitti, ettei se ole kölisika vaan sikoköli. Sikoköli on laivan pohjalla kölin yläpuolella oleva vahvistuspalkki. Enpä mennytkään retkuun enkä taas juossut ympäri laivaa etsimässä jotain olematonta sikaa.
Saimme Turusta lastin, mutta emme toista perämiestä, josta syystä kippari itse toimi edelleen minun vahtini vahtipäällikkönä. Matka Turusta Norrköpingiin oli melko lyhyt ja meri tyyni, joten ei siitä erikoisempaa kerrottavaa. Ruorinpitokin sujui jo kohtalaisesti, vaikka perämies vahtiin tullessaan ja ahteriin päin katsellessaan saikin aihetta hieman vitsailla: "Onko koti-ikävä kun kirjettä kotiin kirjoitat?" Sen verran mutkaista vanavesi vielä oli.
Vaatevarastoni ei ollut hääppöinen: rippipuku, kauluspaita, solmio, ruskeat puolikengät, lippalakki sekä isävainaan musta päällystakki parempina vaatteina maissa käyntiä varten ja työvaatteina suorat sarkahousut, pusero, nahkasaappaat ja paperinarusta tehty lippalakki. Uskomatonta miten luja ja kestävä se lakki oli. Käytin sitä työpäähineenä ainakin pari vuotta. Villasukkia oli muutama pari ja alusvaatteina kaksi flanellipaitaa ja kahdet pitkät kalsarit samasta kankaasta. Onneksi ei ollut pussihousuja. Kun joku erehtyi pitämään laivassa sellaisia, sai hän korvat punaisina kuunnella hevosmies- ja mustalaisvitsejä. Ei kuulu saapashousut merelle.
Sattui niin ikävästi, että kiinnitysvaijerissa oleva katkennut säie repäisi housuihini melkoisen palkeenkielen kun kiinnitimme laivaa Norrköpingin laituriin. Mikään ihme ei ollut, että niin tapahtui, sillä Lahden kiinnitysvaijerit olivat ikivanhat ja täynnä katkenneita säikeitä. Ei ollut äitiä paikkaamassa housuja eikä minulla ollut paikkaamistarvikkeita. Koska merimiehellä oli oikeus pitää kaksi puolipäivävapaata kuukaudessa, käytin sitä hyväkseni ja pyysin iltapäivän vapaata käydäkseni ostamassa neulaa ja lankaa. Rahaa ei minulla ollut paljon. Olinhan ollut töissä vasta reilun viikon ja palkka oli aika vaatimaton, viisitoistatuhatta markkaa. Nykyrahassa se on ehkäpä kolmetuhatta. Siitä sai ulkomaanvaluuttana kolmanneksen. Käteeni sain siis parin sadan nykymarkan arvosta ruotsin kruunuja. Ruotsi vaikutti hyvinvoivalta maalta. Näyteikkunat olivat täynnä tavaraa. Nähdessäni kaupan, missä todennäköisesti olisi tarvitsemiani tavaroita, poikkesin sisään. Siihen aikaan ei Ruotsissakaan vielä ollut itsepalvelumyymälöitä, vaan tiskin takana oli neitonen valmiina palvelemaan asiakkaita. Käytin koulussa oppimaani selvää ja kieliopillisesti erinomaisesti muotoiltua ruotsin kieltä ja pyysin neulaa ja lankaa, nool ok syykarn. Tyttö taisi olla jostain Skoonesta kotoisin, sillä hän ei tahtonut millään ymmärtää mitä tarkoitin. Hieman käsiä apuna käyttäen asia lopulta selvisi ja sain ostokseni suoritettua. Koska silmiini sattui puusta tehty parsinsieni, ostin senkin ja se osoittautui tosi hyödylliseksi kapineeksi. Rahaakin jäi vielä niin paljon, että voin herkutella jäätelöllä, limonaadilla ja karamelleillä. Kovasti teki mieli ostaa oikeat tonkerihousutkin, mutta siihen eivät rahat enää riittäneet. Laivaan palattuani laadin listan siitä mitä hankkisin kunhan saisin tarpeeksi rahaa. Tältä se näytti: tonkerit ( nykynimeltä farkut ), Öljypuku, pyjama, rönskotti ( merimiesten suosima päällystakki ), baskeri ja nainen. Viimeinen kohta ehkä hieman ihmetyttää, mutta olinhan jo melkein aikuinen mies ja vielä täysin kokematon naisten suhteen. Isot pojat olivat kyllä asiasta paljon kertoneet ja laivatoverienikin jutut olivat aika meheviä.
Rautaharkot purettuamme lähdimme tyhjänä Puolaan, Gdyniaan, lastaamaan kivihiiltä Ouluun vietäväksi. Ennen lähtöä söimme illalliseksi kaalikääryleitä. Oikein hyviltä ne maistuivat. Merelle päästyämme alkoi tuulla kovasti. Laiva keinui ja tulin merisairaaksi. Kaalikääryleet tulivat aika kyytiä ylös. Onneksi ehdin reelingille, ettei tarvinnut kannelle oksentaa. Tai niin luulin. Koska en vielä ollut tarpeeksi tuttu meren kanssa, yritin yrjötä tuulen puolelle. Sitähän ei meri tietenkään voinut sietää ja puhalsi kaikki oksentamani kääryleet kannelle. Taikka ei aivan kaikkia. Osa tuli minun päälleni. Oli se tosi surkea juttu. En muuten ole sen jälkeen pitänyt kaalikääryleistä. Oloani ei ollenkaan parantanut kaverien hyvät neuvot. Joku sanoi, että pitää syödä ankkurisavea. Toinen taas neuvoi sitomaan läskinpalaan narun ja kun se nielemisen jälkeen tulee ylös se jää narun varaan ja on helppo nielaista uudestaan. Näin ei hyvä läski menisi hukkaan. Yksi hyväkäs taas sanoi, että tautiin ei ole kuin yksi varma hoitokeino; pitää mennä nurmikolle makaamaan. Ei naurattanut yhtään. Ruoriin oli kuitenkin mentävä vuorollaan. Siinä vaiheessa oli vatsani jo tyhjä, joten ruorihyttiä en tahrinut. Tuntui tosi kurjalta kun oksetti, mutta mitään ei tullut ulos. Oli tunne kuin vatsa olisi kääntynyt nurin. Työ täytyi hoitaa, sairas tai ei. Täysin voimin sai pitää ruorista kiinni, ettei se iso ratti olisi kiskaissut mukaansa. Aallot nimittäin yrittivät kääntää peräsintä ja ruorikettinki välitti nämä aaltojen iskut ruorirattiin. Vahtivuoron pituus oli neljä tuntia; kaksi tuntia ruorinpitoa ja kaksi tuntia poopassia, kumpaakin aina tunti kerrallaan. Poopassivuorolla sai olla skanssissa yöllä ja silloin kun meri löi yli kannen. Systeemi oli sangen rasittava. Koska täkkäreitä oli vain neljä, noudatettiin kaksivuorojärjestelmää; neljä tuntia vahdissa ja neljä vapaana. Aina oli väsynyt ja nukutti, varsinkin kun se meritautikin vaivasi. Housut onneksi oli ehjät. Kyllähän mieskin oppii parsimaan kun on pakko. Sukan parsimisessa tuli oikein eteväksi. Ruotsista ostamani parsinsieni oli tosi kätevä apuväline. Aina kun kantapää kului puhki niin parsinlangalla se umpeutui. Ei tarvinnut haaskata rahaa uusien ostamiseen.
Ongelmaksi muodostui se, että vaatteet olivat usein märkiä. Pienen laivan keulan yli aallot löivät helposti, varsinkin kun keulapakkaa ei ollut lainkaan, vain kappi, mikä suojasi skansseihin johtavia portaita. Kunnon öljypuku olisi estänyt kastumisen, mutta eihän meillä jungmanneilla sellaista ollut, ei edes sadetakkia. Ainoastaan Antilla, joka oli ollut jo muutaman vuoden merellä, oli öljypuku.
Päättyi sekin matka lopulta. Pitkältä tuntui, vaikka vai vajaan vuorokauden kestikin. Saavuimme Gdyniaan iltapäivällä. Laiva tarkastettiin perusteellisesti. Osasto sotilaita saapui laivalle. Passit kerättiin, minullahan tosin olikin vain esteettömyystodistus, kipparin hyttiin ja kaikki miehet komennettiin kannelle. Vuorotellen kaikki kutsuttiin sisään ja naamoja verrattiin passikuviin. Sotilaat kävivät joka sopukan lävitse varmistaakseen ettei vain mistään löytyisi salaa maahan tulevia henkilöitä. Kun ketään ei löytynyt, saimme palata skanssiin. Laivaa vartioitiin tarkasti. Laiturilla oli kolme vartijaa; yksi keulan kohdalla, yksi perän kohdalla ja yksi keskilaivalla landgongin luona, kaikki kivääri olalla.
Meille kaikille annettiin passi takaisin sekä lisäksi proopuska eli kulkulupa. Se täytyi laivasta poistuessa antaa vartiomiehelle ja takaisin tullessa sen sai takaisin passia näyttämällä. Meille sanottiin, että passi oli syytä säilyttää huolella. Jos sen hävitti saattoi joutua tosi vaikeuksiin, kukaties vaikkapa suolakaivokselle. Puolassa rikoksista tuomitut vietiin suolakaivokselle suolaa louhimaan. Tuomiot olivat yleensä pitkiä.
Otin palkasta kertyneen valuuttaosuuden Puolan sloteina. Ei niitä kovinkaan paljon ollut, vaikka sloti olikin aika vähäarvoinen raha. Olinhan vasta muutama päivä aikaisemmin tyhjentänyt valuuttasaldoni ja förskottia ei herunut. Laivatoverini olivat olleet työssä paljon kauemmin kuin minä, mutta eivät hekään ottaneet rahaa ulos kuin aivan vähän. He selittivät, ettei se kannata; kun panee kaksi nailonpaitaa päällekkäin ja maissa myy toisen, saa niin paljon sloteja, että sillä pärjää hyvin illan kapakassa. jos myy rannekellon riittää rahat koko porukalle. Kellon täytyi olla tunnettu merkki, mieluimmin Tissot. Halpoja tusinakelloja puolalaiset kutsuivat roskopeiksi ja niistä ei saanut juuri mitään. Sellaisia Puolan teollisuus tuotti aivan riittävästi. Pakko oli kuitenkin olla myös vähän laillista rahaa, sillä maissa voitiin ulkomaalainen merimies tarkastaa milloin vain. Jos löytyi rahaa, mutta ei voinut todistaa, että on saanut sen laillisesti palkkana , sai kovat sakot. Laivaan tullessa ei saanut olla sloteja enempää kuin oli saanut palkkana. Ylimääräiset rahat täytyi aina piilottaa hyvin. Minulla ei tällaisia ongelmia ollut, koska ei ollut mitään myytävääkään.
Illalla lähdin toisten mukana kaupungille. He sanoivat tietävänsä hyvän ravintolan , missä olisi mukavia tyttöjäkin. Sinne suunnistimme. Ravintolan edessä oli puolalaismies, joka tuli juttusille. "Tsinksa po tsinksa", sanoi hän ja hieroi peukaloa ja etusormea yhteen. "Hän kysyy onko mitään myytävää", tulkitsi Bengt. Bengt nyökkäsi ja näytti paitaansa. Puolalainen kehotti meitä seuraamaan ja menimme hänen perässään ravintolan vessaan. Hetken he neuvottelivat hinnasta kansainvälisellä merkkikielellä ja kun yhteisymmärrys löytyi, riisui Bengt päällimmäisen nailonpaitansa, antoi sen tsinksarille ja sai nipun sloteja. Tunkkimanni, joka oli meidän seurassamme, oli myös myynyt jotain ja niin voimme mennä ravintolaan iltaa istumaan. Pojat tilasivat pivaa eli paikallista olutta ja tarjosivat ystävällisesti minullekin. Kun tarjoilija toi pivan, maistoin sitä ja sylkäisin saman tien pois. Oli se kamalan makuista ainetta. Kysyin löytyisikö limonaadia ja olihan siellä sitäkin. Hieman pitkään toiset katsoivat kun minä join limsaa heidän itse kitatessaan pivaa ja vodkaa. Mutta minähän olin luvannut äidille, etten ottaisi ensimmäistä viinaryyppyä ja sen lupauksen aioin pitää. Pivan maun muistaessani se ei tuntunut vaikealtakaan. Olihan limsa sitä paitsi paljon halvempaa ja parempaa.
Olihan siellä niitä tyttöjäkin. Ei niitä kyllä oikeastaan tytöiksi voinut sanoa, kyllä ne melko aikuisilta näyttivät. seurasin kiinnostuneena vierestä kun tunkki jutteli erään Halina-nimisen naisen kanssa. Kiinnostuneena siksi, että he puhuivat saksaa, jota minäkin hieman osasin. Helvi Sipilä Merikarvian yhteiskoulussa oli osannut hyvin opettaa sitä. Tunkki, tai oli hänellä kyllä nimikin, Eino Juvonen, kysyi Halinalta josko tämä olisi kiinnostunut nailonsukista. Olihan hän tietysti ja he sopivat menevänsä Halinan asunnolle niitä sovittamaan. Selvähän se, eihän niitä siellä kapakassa voinut sovittaa ja niinpä he poistuivat enkä sen koommin nähnyt tunkkia ennen kuin aamulla.
Bengtin ja Antin kanssa jäimme vielä istumaan sinne ravintolaan. Erkki oli yksi meistä jungmanneist, mutta hänellä oli yövahtivuoro, eikä ollut meidän mukanamme. Ennen puolta yötä palasimme laivalle, kaverini jonkin verran hiprakassa.
Nimitys tunkkimanni, tai tunkki kuten yleensä sanotaan, vaikuttaa aika kummalliselta ja ehkäpä pieni selitys lienee paikallaan. Purjelaivoissa aikanaan käytettiin aasia kiertämään käymäkelaa, jonka avulla nostettiin raakapuut mastossa ylös. Aasin hoitajaa sanottiin donkeymanniksi eli aasimieheksi ( donkey = aasi, man = mies ). Höyrykoneen keksimisen jälkeen se korvasi aasin, mutta tämän koneen hoitajaa sanottiin silti edelleen vanhasta muistista donkeymanniksi. Suomeksi se vääntyi muotoon tunkkimanni. Kun purjelaivoista siirryttiin höyrylaivoihin oli tunkkimanni apukoneiden hoitajasta käytetty nimitys. Sittemmin kokenut konemies, joka ei kuitenkaan ollut suorittanut konemestarin tutkintoa oli vahtivuorollaan vastuussa koko konehuoneesta. Aasimies on siis koneenhoitaja, mihin asemaan hän kohonnut kokemuksen eikä koulutuksen kautta. Miehistöluettelossa donkeyman on vieläkin virallinen ammattinimike.
Aamulla tunkki esitteli millaisen vaihtokaupan hän oli tehnyt. Halinalla oli tuttava, vanha köyhtynyt aatelismies, jonka linna ja maat kommunistien tultua valtaan oli sosialisoitu ja otettu valtion haltuun. Hän oli kuitenkin onnistunut piilottamaan vanhemmiltaan perimänsä aarteen, arkullisen vanhoja hopearahoja, Maria Teresian taalereita. Hänellä oli niitä arkussaan tuhatkunta kappaletta. Hengenpitimikseen hän myi taalereita, aina vähän kerrallaan. Puolassa ei näille oikein löytynyt ostajia, jonka vuoksi hän kaupitteli niitä ulkomaalaisille merimiehille. Muita ulkomaalaisia siellä ei juuri käynytkään, ellei venäläisiä oteta lukuun. Heitä mies kuitenkin karttoi visusti. Tunkki onnistui saamaan häneltä Tissotistaan kaksikymmentä kappaletta tällaista suurikokoista rahaa, jotka
Painoivat 50 grammaa kappale. Hän sanoi, että kun hän Helsingissä myy ne tutulle kultasepälle hän saa tältä niistä viisi kelloa. Melko hyvä liikevoitto ja seuraavalla kerralla Puolaan mennessä on taas paljon vaihdettavaa. Kysyttyämme eikö häntä laivaan tullessa tarkastettu, tunkki vastasi kieltävästi. Ja vaikka olisikin, ei minulta mitään olisi löydetty, sen verran hyvä piilopaikka minulla oli. "Missä sinulla sellainen piilopaikka voi olla", ihmettelimme. "Hatussa vuorin sisällä, sitä paikkaa ei kukaan koskaan katso", hän sanoi. Tosi ovelaa.
Lastaus kesti vain yhden päivän, joten seuraavana iltana lähdimme taas merelle. Minulle oli uutta, että voimme saada ulosvientiä eli ostaa viinaa tupakkaa ja muuta sellaista verottomasti. Rahaa ei varsinaisesti tarvinnut käyttää sillä ostokset merkittiin vastakirjaan ja pidätettiin suoraan palkasta. Kaikki muut saivat ulosvientinä kaksi pulloa viinaa ja kaksi kartonkia savukkeita paitsi minä joka en vielä ollut täyttänyt 18 vuotta ja sain vain tupakkaa. En itse polttanut, mutta kaverit sanoivat, että kannattaa ottaa, ainahan tupakat voisi myydä. Otinkin yhden kartongin, missä oli kymmenen rasiaa Kemal- merkkisiä savukkeita.
Vastakirja on pieni tilikirja, jonka merimies saa mönsträysmieheltä työsopimusta tehtäessä. Siinä on aluksi otteita merimieslaista, joista selviää merimiehen oikeudet ja velvollisuudet. Sen jälkeen tulee tiedot merimiehestä ja laivasta, toimi laivassa ja palkan suuruus. Työsopimuksen vahvistamiseksi merimies ja laivan päällikkö kirjoittavat siihen nimensä ja mynsträysmies lyö leimansa. Näiden tietojen jälkeen on sitten tilisivuja. Vasemmalle sivulle merkitään ulos otettu palkka, ulosvienti, verot ja muut kulut. Oikealle puolelle merkitään saatu palkka, ylityökorvaukset ja muut mahdolliset tulot. Menojen ja tulojen erotus on saldo ja perämies, joka hoitaa palkan laskemisen, pitää kyllä huolen, että saldo on aina plussalla, eli palkkaa on tienattu enemmän kuin on maksettu.
Minulla oli vahtivuoro aamupäivällä kun olimme Itämerellä jossakin Öölannin tienoilla. Olin ruorivuorossa ja olokin oli kohtalainen, koska meri oli suhteellisen tyyni. Tunkki saapui ruorihyttiin hyvin kiihtyneenä. Hänellä oli kädessään pommi. Viisi dynamiittipötköä oli sidottu narulla nippuun ja yhteen oli työnnetty nalli ja siinä oli kiinni puolisen metriä tulilankaa. Hän selitti kipparille, että ollessaan pesemässä pyykkiä konehuoneessa pesuharja luiskahti hänen kädestään ja vieri koneen alle. Tavoitellessaan sitä hänen kätensä osui johonkin esineeseen. Hän vetäisi sen pois ja huomasi pitävänsä pommia kädessään. Kippari otti pommin tunkilta, heitti sen mereen ja sanoi: "Eipä tästä ainakaan enää mitään vahinkoa ole." Sen jälkeen hän kehotti tunkkia palaamaan töihinsä.
Illalla kun kaikki keulan asukkaat olivat ruorimiestä ja vahdissa olevaa lämmittäjää lukuun ottamatta paikalla, tunkki otti pommin puheeksi. Hän ihmetteli miten se oli voinut joutua koneen alle. Olihan Puolassa niin hyvä vartiointi, ettei kukaan sivullinen sitä ainakaan ollut voinut tuoda. Kyllä tässä on jotain hämärää takana, Antti tuumasi asiaa miettiessään ja kysyi: "Muistaako kukaan teistä Majborgia? " Toinen paikalla olleista lämmittäjistä, Mäkisen Väiski, sanoi muistavansa tapauksen. "Sehän ajoi pari vuotta sitten miinaan näillä samoilla vesillä." "Niinpä niin", sanoi Antti, "se oli tälle samalle yhtiölle kuuluva puinen kaljaasi. Meidän kipparimme oli siinä päällikkönä. Koko miehistö kuoli siinä räjähdyksessä, mutta päällystö selvisi hengissä. Tämä Lahti ostettiin Majborgin vakuutusrahoilla. Ihmetyttää vain kuinka miina voi sen Majborgin upottaa. Täällä päinhän pitäisi olla vain magneettimiinoja ja puinen laiva ei saa niitä räjähtämään." Tunkki kysyi: "Tarkoitatko, että se oli tahallinen teko? Silloinhan sillä löytämälläsi pommilla oli ehkä tarkoitus upottaa tämäkin laiva ja saada upottaminen miinan syyksi." "Niin varmaankin", sanoi Antti, "Onhan firmalla parast`aikaa rakenteilla uusi laiva. Vakuutusrahat olisivat senkin maksamiseen tarpeen." "Olisikohan niillä vielä toinenkin pommi varalla", kysyin minä. "Ei sitä voi varmuudella tietää", Antti sanoi. Meidän täytyy pitää varamme, ettei käy niin kuin Majborgissa. Tästä lähtien poopassi ei saa mennä skanssiin, vaan hänen on oltava kannella ja pidettävä vahtia ettei kukaan pääse salpaamaan skanssin kapin ovea." Olimme kaikki aika hermostuneita ja näin päätimme toimia. Mitään uusia upotusyrityksiä ei kuitenkaan enää tapahtunut ja viisi päivää Gdyniasta lähdön jälkeen saavuimme Hailuodon edustalle ja saimme luotsin laivaan. Siihen aikaan ei Hailuodossa ollut luotsikuttereita, vaan kaikilla luotseilla oli oma vene. Luotsi saapui laivan luo veneellään, joka kiinnitettiin laivan kylkeen köydellä, josta käytettiin nimitystä luotsijöölinki. Luotsauksen päätyttyä hän palasi veneellään Hailuotoon odottamaan uutta luotsaustehtävää.
Ennen Ouluun tuloa alkoivat kaikki kaverini piilotella viinojaan ja savukkeitaan, ettei tulli olisi niitä löytänyt. En ollut pekkaa pahempi vaan jemmasin myös oman kartonkini. Maalikaapissa oli tyhjä maalipurkki. Ladoin kymmenen savukeaskiani siihen ja peittelin trasselilla. Hyvin jemma piti, ei löytänyt tulli. Turhaan niitä tupakoitani piilottelin. Kaikki saivat pitää omassa käytössään pullon alkoholia ja kartongin savukkeita aivan laillisesti. Kukaan ei vain ollut huomannut kertoa sitä minulle. Kun tulli oli lähtenyt ja satamatyömiehet tulivat purkamaan lastia, myin savukkeeni heille ja sain niistä 800 markkaa. Tällaista meidän harrastamaamme pienimuotoista salakuljetusta ei pidetty pahana rikoksena. Se oli vain jonkinlaista piilotusleikkiä. Ellei tulli löytänyt, sai pienen palkanlisän, jos löysi tuli sakot ja tili pieneni. Pieni jännitys elämässä on aina paikallaan.
Lastin purkaus Oulussa kesti pari päivää. Minä jouduin yövahdiksi. Illalla seitsemästä aamulla seitsemään piti olla hereillä ja vahtia, että laivassa oli kaikki hyvin. Aamulla oli herätettävä kokki kuudelta. Sitä ennen oli hellaan sytytettävä tuli. Polttoaineena käytettiin kivihiiltä, jota oli aika vaikea saada syttymään. Onneksi Bengt vihjaisi, että maalikaapissa on petroolikanisteri ja kyllä kivet mukavasti syttyivät kun valelin niitä ensin petroolilla. Puoli seitsemältä oli herätettävä kaikki muut, sekä miehistö että päällystö.
Ensimmäisenä yövahti-iltanani kuljeskelin ympäri laivaa ja lopulta menin byssaan istuskelemaan sillä siellä oli mukavan lämmintä. Byssan alapuolella, kannen alla, oli perämiehen, konemestarin, kokin ja messitytön hytit sekä messi. Myöhemmin illalla messistä alkoi kuulua aikamoista metakkaa ja jonkin ajan kuluttua perämies Harjula tuli ylös ja näki minut byssassa Hän kysyi voisiko hän mennä minun koijaani nukkumaan. "Mikäs siinä", sanoin, vaikka kovasti ihmettelinkin moista pyyntöä. "Älä sitten kerro kenellekään missä minä olen", hän varoitti. Kun perämies häipyi skanssiin, alkoi alhaalta messistä kuulua kovaa ryminää ja pauketta. En kuitenkaan mennyt katsomaan sillä arvelin, etteivät messin tapahtumat kuuluneet minulle Jonkin ajan kuluttua ryske loppui , konemestari, Kalle Lampinen nimeltään, tuli ylös ja kysyi missä perämies on. Kun sanoin, etten tiedä, hän etsi tätä jonkin aikaa ja kun ei löytänyt, palasi alas.
Aamulla kun herättelin kokki Marttaa, hän kertoi mitä oli tapahtunut. Miehet olivat ryypänneet messissä ja heille oli tullut jostain asiasta kova riita. Konemestari oli mennyt hakemaan konehuoneesta jotain kättä pitempää ja sillä aikaa perämies oli lukinnut hyttinsä oven ja lähtenyt ylös kannelle. Kun mestari ei nähnyt perämiestä, oli hän ottanut käytävän seinältä palokirveen ja hakannut perämiehen hytin oven rikki. Huonosti olisi tälle käynyt ellei olisi älynnyt ajoissa lähteä karkuun ja pelastautua. Veritekoja ei tällä kertaa tapahtunut. Mestari oli humalan seurauksena menettänyt muistinsa, eikä muistanut illan tapahtumista mitään. Ihmetteli vain kuka perämiehen oven oli rikkonut.
Seuraavan päivän kuluessa lasti tuli purettua ja laiva siirtyi Haukiputaalle, Martinniemen lastauspaikkaan. Matka oli sen verran lyhyt, ettei siihen kulunut kuin pari tuntia. Olimme illalla hyvissä ajoin perillä ja ankkuroimme Martinniemen redille. Yövahtivuoroni jatkui edelleen. Itse laivan päällikkö, kapteeni Eriksson tuli minun puheilleni ja sanoi ettei minun tarvitsisi koko yötä valvoa. Riittäisi kunhan heräisi suorittamaan aamutoimet; sytyttämään tulen keittiön hellaan ja herättämään laivaväen. Koska en vielä tuntenut meritapoja, en asiaa mitenkään ihmetellyt. Epäiltyäni etten heräisi aamulla niin aikaisin, hän antoi käyttööni herätyskellon. Koskaan sen jälkeen ei missään laivassa kukaan kippari sallinut yövahdin nukkuvan.
Illalla pojat päättivät lähteä maihin katsomaan kylän iltaelämää. Laivan kahdesta pelastusveneestä pienempi laskettiin vesille ja sillä soudettiin noin kilometrin matka sahan laituriin. Yövahtina minun tehtäviini kuului soutaa vene takaisin laivalle ja tulla sitten myöhemmin hakemaan heidät. Sovittiin, että tulen noutamaan heidät kymmeneltä. Lähdin noutomatkalle hyvissä ajoin. Oli kuitenkin alkanut tuulla ja kun tuuli tuli sivulta, en huomannut, että vene ajautui väylän sivuun ja hiekkasärkälle. Jatkoin vain soutamista ja kesti jonkin aikaa ennenkuin huomasin, ettei vene liikkunut mihinkään. Kun lopulta selvisi, että vene oli kiinni pohjassa, yritin huovata, mutta se ei liikahtanutkaan. Ei auttanut muu kuin riisua saappaat ja housut, hypätä veteen ja työntää vene pois särkältä.
Tällä tavalla se lopulta onnistui, mutta aikaa kului niin paljon, että myöhästyin ja kaverit pärmättivät siitä aika lailla.
Sidoin veneen köysitikkaisiin kiinni ja tulin viimeisenä kannelle. Kun kaikki olivat menneet nukkumaan, tein vielä kierroksen ympäri laivaa todetakseni kaiken olevan kunnossa. Olin tehnyt sen verran huonon solmun, että vene oli karannut. En kuitenkaan puhunut siitä kenellekään. Tuulihan oli maihin päin ja sieltähän se varmaan aamulla löytyisi. Menin nukkumaan, koska siihen kerran oli lupa. Yöllä kuulin unen läpi jotain kolinaa, mutta en kiinnittänyt siihen enempää huomiota. Aamuyöstä heräsimme kaikki kun laiva tärisi ja heilui ja kuului omituista rapisevaa ääntä. Ryntäsimme katsomaan mitä oli tapahtunut. Aluksi emme huomanneet mitään erikoista, satamalahti vain vaikutti paljon isommalta ja leveämmältä kuin ennen. Aikamme ihmeteltyämme perämies huomasi, että olimme eri paikassa kuin illalla. Tuuli oli yltynyt myrskyksi ja vihelsi vanteissa. Antti juoksi tarkastamaan ankkuripelin. Kovasta tuulesta huolimatta laiva ei keinunut yhtään, vaikka kaiken järjen mukaan niin olisi pitänyt tapahtua. Perämies sanoi: "Selvä tapaus, olemme pohjassa kiinni." Mitä sitten oikein oli tapahtunut?
Myrskytuuli oli painanut vettä ahtaaseen satamalahteen niin paljon, että veden pinta oli noussut parisen metriä. Ankkuri oli antanut periksi ja tuuli painanut laivan samalle särkälle, jolle olin joutunut veneen kanssa illalla. Päivän mittaan tuuli lakkasi, vesi laski normaalille tasolle ja huomasimme olevamme kuivilla. Laivasta olisi päässyt kävelemään maihin. Matka varmaankin päättyisi tähän, ei laivaa sieltä millään pois saataisi. Minulle tapaus oli varsinainen onnenpotku. Veneen katoaminen katsottiin myrskyn syyksi ja kukaan ei tullut edes ajatelleeksi minua siihen syypääksi.
Skanssissa keskustelimme tapauksesta. Antti kysyi olinko huomannut mitään erikoista kun olin yöllä vahdissa. Sanoin olleeni kapteenin luvalla nukkumassa koijassani, mutta olin kyllä kuullut jotain kolinaa yöllä. "Merkillinen juttu ", sanoi Antti, ei kipparimme ennen ole sellaista lupaa kenellekään antanut. Päinvastoin hän on ollut hyvin tarkka siitä, että vahtimies on kannella. Kuulin itsekin ankkuriketjun kolinaa yöllä ja luulin, että tuulen takia joku laski lisää ankkuriketjua ulos. Tässä asiassa ei kaikki ole paikallaan. Kun tarkastin ankkurikettingin huomasin , että pelillä oli vain yksi sakkeli, vaikka ankkuroitaessa laskettiin kolme sakkelia pelille." Kun en ymmärtänyt selityksestä mitään ja kysyin mitä hän tarkoitti, Antti selitti asian. Ankkurikettinki on tehty viidentoista metrin pätkistä. Ne on liitetty yhteen sakkeleilla. Kun viisitoista metriä kettinkiä on vedessä, on ensimmäinen sakkeli ankkuripelin päällä. Sen tietää siitä, että yksi kettinkilenkki on maalattu valkoiseksi. Kun kaksi lenkkiä on valkoisia, on vedessä 30 metriä kettinkiä ja kun kolme sakkelia on valkoisia on vedessä 45 metriä kettinkiä. Mitä enemmän kettinkiä on ulkona, sitä paremmin ankkuri pitää. Minusta tuntuu, että yöllä ei laskettu kettinkiä ulos vaan vedettiin sisään. Joku on käyttänyt myrskyä hyväkseen saadakseen laivan maihin. Kun ei pommi onnistunut käytettiin toista konstia. Parempi meille niin. Ei ollut ainakaan henki vaarassa.
Laiva katsottiin nyt haaksirikkoutuneeksi ja varustamo vakuutusyhtiön kanssa neuvoteltuaan päätti, että se jätettäisiin sinne missä se nyt oli. Miehistön oli jäätävä laivaan siihen saakka kunnes meriselitys olisi annettu. Oulun raastuvanoikeus käsittelisi asian vasta viikon päästä ja meidän oli pysyttävä laivassa siihen saakka. Koska ei ollut muutakaan tekemistä, aloimme pelata korttia.
Peli oli venttiä ja pelasimme sitä melko pienin panoksin. Minä olin ventissä hyvä, sillä kun koulussa ollessani asuin kolmannelta luokalta lähtien Näsin yläkerrassa kolmen muun pojan kanssa, pelasimme usein iltaisin venttiä. Emme tosin käyttäneet rahaa vaan tulitikkuja panoksina. Hyvää harjoitusta silläkin tavalla sai. Minulla oli pelikassana se 800 markkaa, jonka olin saanut savukkeistani. Taidolla ja hyvällä onnella huomasin omaksikin hämmästyksekseni omistavani viikon pelaamisen jälkeen 5000 markkaa. Niin paljon alkupääomani oli kasvanut.
Lähdimme Ouluun meriselitykseen isolla joukolla. Kippari määräsi sinne koko kansimiehistön, perämiehen ja konemestarin. Antin ehdotuksesta olimme päättäneet, ettemme puhuisi pommista ja ankkurikettingin hiivaamisesta mitään, ellei niistä mainittaisi meriselityksessä. Hänellä kuulemma oli joku suunnitelma. Martinniemestä kulki bussi Ouluun ja sillä matkasimme. Päällikkö luki meriselityksen ja asia oli sillä selvä. Keneltäkään ei kysytty mitään. Meriselityksessä ei etsitä syyllistä. Siinä vain todetaan mitä on tapahtunut. Paikalla on myös merenkulun tarkastaja. Jos hän huomaa haverissa olleen jotain rikollista tai virheellistä toimintaa, hän voi nostaa syytteen. Tällä kertaa hänellä ei ollut mitään huomautettavaa. Näimme kyllä, että hän tutki miehistöluettelon hyvin tarkkaan. Varmaankin hän etsi tietoa oliko kukaan kotoisin Koivistolta tai Paraisilta. Sen aikaisen käsityksen mukaan laiva ei ollut merikelpoinen ellei laivassa ollut vähintään yhtä henkilöä näiltä paikkakunnilta. Kummassakin paikassa oli niin paljon merimiehiä, että niitä riitti joka laivaan ja heitä myös pidettiin parhaina. Mihinkähän Merikarvia unohtui? Koska Antti Peippo oli koivistolainen ja Bengt Matsson paraislainen, oli asia merenkuluntarkastajan mielestä selvä. Lahti oli ennen haveria ollut merikelpoinen. Ennen oikeuden istuntoa vannoimme valan, että pysymme totuudessa siitä mitään salaamatta tai siihen mitään lisäämättä. Meriselityksessä ei mainittu pommia eikä Ankkurikettingin sisään vetämistä, mutta koska meiltä ei mitään kysytty, emme katsoneet valaamme rikkoneemme
Meriselityksen jälkeen toiset pojat lähtivät Tervahoviin oluelle. Minä en viitsinyt mennä mukaan koska en pitänyt oluesta. En olisi tainnut päästäkää kun olin alle kahdeksantoista. Sovimme tapaavamme linja-autoasemalla auton lähtöaikaan kello kaksi iltapäivällä. Menin asemalle hyvissä ajoin ja nähdessäni auton missä oli kyltti Ylikiiminki - Martinniemi nousin siihen. Toisia ei näkynyt. Arvelin heidän innostuneen ottamaan vielä toisenkin oluen ja tulevan seuraavalla linjurilla.
Ihmettelin kuinka matka Martinniemeen kesti niin paljon kauemmin kuin tulo sieltä. Rahastajatyttö sanoi,että olisi kannattanut mennä sillä bussilla joka menee suoraan Martinniemeen kahdelta. Tämä auto kiertää sadan kilometrin lenkin ja matka kestää kaksi tuntia. Kahdelta lähtevä auto menee suoraan puolessa tunnissa. Huomasin tehneeni erehdyksen. Kun kaverit eivät nähneet minua he jäivät odottamaan seuraavaa vuoroa, joka lähtisi puoli neljä. Kun eivät nähneet minua silloinkaan, lähtivät he minua odottamatta. Niinpä sattui, että tulimme perille yhtä aikaa. Kyllä heillä riitti vitsailemista minun kiertoajelustani Lapissa. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Samalla veneellä saavuimme kaikki laivalle. Se oli juuri se minulta karannut vene, joka lopulta löytyi kaukaa kuivalta maalta.
Haaksirikko taisi olla onneksi kaikille. Varustamo sai uuden laivan ja me merimiehet saimme haaksirikkorahan. Merilaissa oli joku sellainen pykälä, että laivan joutuessa haaksirikkoon merimiehille täytyi maksaa kuukauden ylimääräinen palkka sekä kiinteä korvaus menetetystä omaisuudesta , silloisten taksojen mukaan 10000 markkaa. Tämän sai vaikkei mitään olisi tuhoutunutkaan.
Meriselityksen jälkeisenä päivänä meille maksettiin palkkasaatavat ja Haukiputaan mynsträysmies tuli laivaan suorittamaan päästökatselmuksen. Tehdessäni tiliä rahoistani näytti tilanne tällaiselta:
Tienattua palkkaa 10000 markkaa
Ylimääräinen palkka 15000 "
Haaksirikkoraha 10000 "
Kortinpeluusta voittoa 5000 "
______________________
Yhteensä 42000 markkaa
=====================
Ei hassummin matkasta joka kesti kuukauden ja kolme päivää. Saimme kaikki matkalipun vaihtoehtoisesti joko Helsinkiin tai kotipaikkakunnalle. Muut menivät Helsinkiin paitsi Erkki Kuopioon, Esko Reposaareen ja minä Lauttijärvelle. Mikäs oli mennessä kun oli rahaa ja ulkomaillakin oli käyty. Kun olin pari viikkoa rehvastellut kotipuolessa, päätin lähteä hankkimaan uutta jobia. Äitikään ei enää pelännyt puolestani niin paljon kuin ennen kun hän huomasi, että haaksirikot eivät olekaan kovin vaarallisia.
Matkustin taas Hesaan ja kun menin myllyyn niin siellähän oli osa entisistä laivatovereistani. Yksi lämmittäjistä, Mäkisen Väiski , ja tunkki olivat saaneet jobin, muut odottivat vielä. Minäkin pääsin jo varsinaiselle laivapojan listalle. Olinhan nyt Wällärin poikia, merimiesunionin jäsen. Koska ketään ei vielä huudossa onnistanut, menimme läheiseen kahvilaan istuskelemaan. Siellä Antti paljasti suunnitelmansa miksi meriselityksessä ei puhuttu mitään haaksirikon tapahtumista. Pojat olivat yhdessä menneet varustamon konttoriin. Hän ja tunkki olivat menneet sisään ja toiset odottivat ulkona. Varustamon konttori oli Kirkkokadulla. Siellä he olivat vaatineet yhtiön johtajalta 100000 markkaa tai muuten he paljastaisivat vakuutuspetoksen. Johtaja oli ottanut pöytälaatikostaan pistoolin ja uhannut ampua elleivät he poistu. Pojat olivat kuitenkin pysyneet lujina ja sanoneet, että heillä oli selitys tapahtuneesta talletettuna asianajajan hallussa. Jos heille sattuisi jotain tämä julkistaisi sen. Niinpä johtaja oli luopunut uhkailuistaan ja antanut rahat. Hän oli kysynyt mistä hän voi tietää, etteivät he tulisi myöhemmin kiristämään lisää rahaa. "Me olemme rehellisiä merimiehiä. Jos me sanomme , ettei tulla niin meidän sanaan voi luottaa." Sitten menimme kahvilaan ja jaoimme rahat viiteen osaan, 20000 kullekin. Ensin vähän harmittelin, etten ollut mukana. Tarkemmin harkittuani tulin siihen tulokseen että parempi näin. Kiristys on rikos, johon en halunnut osallistua. Onhan laivan upotus kyllä paljon pahempi rikos, mutta ei kai se oikeuta vastaamaan samalla tavalla. Sen koommin en ole nähnyt laivatovereitani enkä Lahteakaan. Ehkä joku otti sen pois sieltä särkältä ja vei romuttamoon.
.
.