© Matti Jordman

Vaikka musiikin esittäjän ei välttämättä tarvitse tietää minkä nimisiä nuotteja hän soittaa, on nimien tunteminen oleellinen osa musiikillista yleissivistystä. Musiikin syvempi ymmärtäminen ja siihen liittyvä teoreettinen käsitteistö (sävellajit, soinnut ym.) perustuvat nuottien nimien tuntemukselle.

Suomessa käytössä oleva nuottinimistö perustuu juurisävelille: c-d-e-f-g-a-h. Sarja toistuu "loputtomasti" eri oktaavialoissa. Juurisävelet voidaan ylentää (cis-dis-eis-fis-gis-ais-his), alentaa (ces-des-es-fes-ges-as-b), kaksoisylentää (cisis-disis-eisis-fisis-gisis-hisis) tai kaksoisalentaa (ceses-deses-eses-feses-geses-asas-bb).

Saattaa tuntua tarkoituksettomalta käyttää käyttää esim. nuottia fisis, kun sama sävel saadaan soittamalla g (enharmoninen sävel). Näin onkin tasavireisessä viritysjärjestelmässä (joka on vain yksi monista virityksistä). Edes tasavireisyydessä sävellajien sisäisen logiikan ja yhtenäisyyden vuoksi ei ole saman tekevää mitä nuotteja käytetään (esim. fisis on gis-mollin johtosävel, samoin kuin fis on g-mollissa). Jos käytetään sattumanvaraisia (enharmonisia) nuotteja, musiikin ymmärtäminen luettuna käy lähes mahdottomaksi.

Lähinnä sointumerkinnöissä tavataan myös pohjasäveliä C-D-E-F-G-A-B ja niiden muunnoksia (esim. C#, D#, F#, G# ja Db, Eb, Gb, Ab, Bb). Sointumerkeissä käytetään usein surutta enharmonisia korvauksia (esim. G# = Ab). Tällä pyritään mahdollisimman sujuvaan sointujen lukemiseen ja soittamiseen. Sointusuhteiden ymmärtäminen voi kuitenkin tällöin olla vaikeaa.

Oktaavialamerkinnöillä ei ole musiikin ymmärtämisen kannalta keskeistä merkitystä. Siksi niille ei tässä kurssissa ole annettu suurempaa painoa. Kannattaa kuitenkin huomata, että sama nuotti voidaan kirjoittaa useilla eri nuottiavaimilla. Nuottiavaimen valinta perustuu käytännöllisyyteen, pyrkimyksenä on välttää turhaa apuviivojen kirjoittelua (jolloin myös lukeminen on helpompaa).