Moporeissu -99 osa 2/2

Takaisin ensimmäiseen osaan

4. päivä 5.8.-99 Nordvågen - Oldernes 262 km

Aamulla Juntuselle uni maistoi, mulle ei. Kahvin keitto ei meinannut luonnistua, tuuli pyöri niin, että tuulensuojaton priimuskeitin sammui vähän väliä. Yhden vesierän (n. 0,5 l) kiehuttaminen kesti valehtelematta puoli tuntia. Kaiken lisäksi taivas vetäytyi tummuuden harsoon. Potkiskelin Juntusta hereille, ilman tulosta. Päätin ennen vesisadetta hoitaa telttani pakettiin. About tunti myöhemmin tarvittava määrä kahvia oli keitetty, vesisade alkanut ja Juntunen herännyt. Kaikki hyvin.

Juntusen pakatessa mua alkoi tilanne vähän arveluttaa. Vesisade ja tuuli yltyi, ja suuntana oli pohjoinen. Ei vaikuttanut mitenkään houkuttelevalta ajatukselta jatkaa pohjoiseen. Kamppeet oli onneksi kuivat.

Matkaan startatessamme pohjoisesta tuli linja-auto, jonka kuljettaja heilutti käsiään siihen malliin, että pohjoiseen ei kannattaisi mennä. ”Miksihän toi noin tekee?” Noin varmistui, että asiasta oli otettava selko. Matkamme jatkui pohjoiseen.

Tällä kertaa täytyi ihmetellä Norjalaisen tieinsinöörin tienrakennustaitoa. Tällä etapilla tietä oli raivattu läpi lähes uskomattomista paikoista. Tie seuraili vuonon ja vuoren välistä tilaa. Yleensä kyseistä tilaa oli maksimissaan metri. Mikäli mieltä olisi riivannut sopulin mieli, niin olisi ollut helppo toteuttaa mielitekonsa. Tien reunan ja vuonon rannan väliin usein ei jäänyt metriäkään väliä. Tämän lisäksi tie keikkui usein kymmenienkin metrien korkeudella Jäämeren pinnasta.

Mantereen ja Nordkappin välisen tunnelin tulli yhdeltä moottoripyörältä oli 60 kruunua yhteen suuntaan. Tunneli oli rakennettu kätevästi. Ensin se laski viisi kilometriä ja sitten nousi kaksi. Tunneli oli vihitty käyttöön keväällä 1999. Myöhemmin kuulin, että kyseisenä päivänä oli tuullut sen verran rivakasti, että pelkkä tuuli oli kaatanut autoja, mm Hiacen. Tuuli yltyi mitä pohjoisemmaksi suuntasimme. Kuvan liikennemerkin perimmäinen tarkoitus selvisi tällä pisimmällä tunnelinpätkällä. Vaikka merkin punaiset valot eivät vilkkuneetkaan, mopoilijan oli tunnelissa niin vaikea hengittää, että tosissaankin pelkäsin pökertyväni 70 km/h vauhdista. (Kyseinen vauhti oli suurin sallittu nopeus tunneleissa.) Jo kahden kilometrin jälkeen aloin laskemaan kilometrejä, että pääsisi takaisin raittiiseen ilmaan. Tunnelien ainut hyvä puoli oli se, että sinne ei tuullut eikä satanut vettä. Seisovaltaan ajaen takapuolikin kuivui nopeasti.

Saareen päästyämme tie alkoi nousta pikku hiljaa saaren sisäosiin ylängölle. Mitä ylemmäs noustiin, sitä lujempaa tuuli. Mikäs täällä oli tuulen pauhatessa, kun ei ollut mitään tuuliesteitä. Koko päivän satoi vettä. Oli se aika hupaisa näky, kun ajoi Juntusen perässä suoralla tiellä ja seurasi, kun mopoa täytyi kallistaa 20 - 30… No, olipa ainakin haastavaa matka-ajoa. Vastaavaa ajoa oli 30 km, yhteen suuntaan. Vesisateessa. Ylängöllä huomasin, että etukumi on turhan hyvin kulunut. Pito tahtoi loppua alta. Todella haastavaa.

30 km taistelun jälkeen saavuimme perille, melkein. Puomi oli vedetty tien poikki. Toinen tulli. Tällä kertaa Norjalaiset maantierosvot veivät 175 kruunua mopolta. Onneksi sitä ei tarvinnut maksaa paluumatkalla. Perusteluksi hinnalle rosvo selitti, että lippu antaa oikeuden yöpymiseen alueella, kylläkin ainoastaan ulkona. Ei oikein ajatus telttayöstä innostanut.

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Läpimärkä bikeri saapuneena määränpäähän, joka kuitenkin on vasta puolessa välissä. Ajatus paluumatkasta ei tuntunut oikein houkuttelevalta, mutta eipä tänne sateeseen ja tuuleen viittinyt oikein jäädä telttailemaan. Toinen hetki tällä reissulla, kun suoraan sanoen vitutti! Niin, tämä oli vasta se ensimmäinen vitutushetki... Kuvasta saanee selville myös etukumin heikot kuviot.

Vasemmanpuoleisessa kuvassa näkyy koko päärakennus. Oikeastaan muuta rakennusta täällä ei ollutkaan, paitsi maantierosvojen väijypaikka. Vesisateelle tuli joku oikku, se rauhoittui.

Oikeanpuoleisesta kuvasta selviää, että tuuli ei kuitenkaan tyyntynyt. Rantaan lyövät mainingit olivat toista metriä korkeat. Näkymät olisivat olleet mahtavat, kun vaan olisi nähnyt jotain.

Juntunen on niitä naisten miehiä… Vähän kyllä vaikutti kylmäkiskoiselta emännältä. Onkohan yksinhuoltajan elo noin rankkaa?

Tällaisia kolikoita käytettiin maksuvälineinä Nordkappissa. Onkohan nämä vaihtorahoja? Jos on, niin olisi hauska nähdä setelit. Mutta oikeasti kyseiset lantit olivat muistomerkkejä vuosittain valittavalle vuoden lapselle. Valintakomiteaa en muista, mutta muistamisen kohteet olivat vähäosaisten lapsia ympäri maapallon.

Oikeanpuoleinen kuva on lähikuva yhdestä lantista. O-ho! Juntusella kävi tuuri. Sen naisehdokas on joku kuuluisuus. Nimi taitaa olla Barn av Jorden, ilmeisesti aatelissukua.

Pakollisia matkamuistoja ostaessamme törmäsimme myymälärosvoihin. Näiden rosvojen kourista selvittyämme istuimme alas, levitimme kamppeemme valumaan ja kuivumaan hienon matkamuistopaikan lauteille, laitoimme puhelimet lataukseen ja kirjoittelimme kortteja kavereille. (Hyvät kaverimme. Jollet päässyt osalliseksi tästä huvista, pahoittelumme! Tämä ei toistu ennen kuin ensi kerralla.) Olimme paikalle eksyneille turisteille ilmeisesti nähtävyys nähtävyyden sisällä. Siihen malliin meidän touhuja katteltiin. Kaiken kruunasi Juntunen päällään farkut ja pelkkä pitkähihainen aluspaita. Kamppeiden kuivumisen myötä fiilikset nousivat.

Paikalle saapui motoristi emäntänsä kanssa aina Italiasta asti. He olivat matkalla Hondan uuden karhialla Varaderolla. Kunnioitettavaa, tulla tänne asti aina Italiasta asti, ja kakspäällä. Olisi kiva tietää, mitä niiden mielessä liikkui. Mutta se jäi ikuiseksi mysteeriksi. He eivät olleet kovin innokkaita kommunikoimaan englanniksi.

Kun kamppeet olivat tarpeeksi kuivuneet, laitoimme vermeet niskaan, pakkasimme mopot ja päätimme evästäytyä ennen haastavaa paluumatkaa. Konditoriorosvot muuttivat suunnitelmia kuitenkin sen verran, että tyydyin pelkkään kahviin. Vähän aikaa nautittuamme vähäisiä eväitämme ja jutellessa niitä näitä, taivaalta rupesi tulemaan jotain valkoista… Lunta! Loppueväät katosivat naamariin ennätysvauhtia. Ei muuta kuin äkkiä pois täältä Siperiasta.

Onneksi lumen tulo loppui yhtä nopeasti, kuin sen tulo oli alkanut. Paluumatka sujui samaa kaavaa, kuin tulomatkakin. Tuulta ja vesisadetta. Kallistelua suorallakin tiellä. Vuonoon tipahtamista peläten ajoa kohti etelän lämpöä. Mutta tulipa valloitettua Euroopan katto!!

Paluumatkalla saaresta tunnelia pitkin mantereelle alkoi ilma käydä taas vaikeaksi hengittää. Tilanne meni jo siihen pisteeseen, että aloin kuulla aivan omituisia ääniä. Ahaa, sekoan siis loputkin, vai onko tämä pökertymisen esiasteita? Vihdoin tunnelista selvittyä oli pakko pysähtyä haukkaamaan raitista happea. Samalla kysyin Juntusen äänimaailmoista. Juntunenkin oli kuullut samat äänet. Juntunen tiesi, että tunnelin tuulettimet käynnistyessään olivat pitäneet kyseisen äänen. Ääni heijastui kallioseinistä niin, että kypärän sisään ääni oli infernaalinen.

Ohittaessamme edellisyön leiripaikan, tuli tutkailtua liian tarkkaan leirimaisemia. Heti kun tunneli oli nielaissut meidät, se kääntyi ”yllättäen” oikealle. Liian kova tilannenopeus, tarkkaavaisuus tiestä poissa ja valoisuuden nopea vaihtuminen saivat yhdessä aikaan ajolinjani levenemisen naapurin kaistalle. Tällä kertaa ei sikäli ollut onnea, kun vastaan tuli auto. Mutta onnea oli havaita se, että isokin mopo taipuu tarvittaessa pienestä välistä. No, rockatessa rappaantuu.

Skaidissa vihdoinkin saimme syötävää masuun ja mukaan. Oli pakko myöntyä, ja kysellä mökkimajoitusmahdollisuutta. Paikallinen turisti-infopisteen pitäjä kertoi selvällä suomen kielellä lähellä sijaitsevasta kohtuuhintaisesta mökkialueesta. Sanomattakin lienee selvä, että koko matkan Skaidiin satoi vettä.

Mökkimme lähellä Oldernesia. Mökin vuokra oli halpa, jotain 120 kruunua. Olisiko hintaan ollut jotain merkitystä sillä, että paikka oli uskovaisten leiripaikka ja ylläpitämä. Eipä siinä mitään, mukavia ihmisiä paikan pitäjät tuntuivat olevan. Tai oli paikassa semmonen puute, että en saanut kulkurin iltakaljaa ostettua respasta. Vaikka näin olin suunnitellut tekeväni. Onneksi Juntusella oli heittää mulle omistansa yksi. Mistähän se oikein taikoi mulle lapparin? Mystistä.

Oikea kuva esittää vaatteiden kuivausta á la Oldernes. Huomaa erityisesti pyykkinaru ja ikkunaverhot omasta takaa. Omat kamppeet olivat kuivumassa kuvan ulkopuolella keittiössä, jossa punaisena hehkuva liedenlevy kuivasi ajoasun kiitettävän nopeasti. Tunnelma oli kovasti positiivinen. Kamppeet olivat aamulla takuuvarmasti kuivat, kahvia oli helppo valmistaa liedellä ja vettäkään ei tarvinnut hommata bensa-aseman vessan hanasta tai purosta.

Tällainen puro virtasi mökkimme takaseinän lähistöllä. Kuvan ottopaikalle oli mökiltä matkaa vain sata metriä. Putouksen kuohun ääniin oli helppo päättää tapahtumarikas päivä. Pahinhan on takana, eikö olekin?!?


5. päivä 6.8.-99 Oldernes - Kvaenangsfjol 335 km

Vaikka lähtöhetken koittaessa aamulla satoikin vettä, fiilikset olivat suhteellisen korkealla. Eilisestä selvittiin, mikään siis ei voi enää tuntua missään.

Olimme päättäneet käydä kääntymässä Hammerfestissa. Vuosia sitten lapsuudessa olimme olleet samoissa porukoissa asuntovaunuretkellä Hammerfestissa. Samoja hyviä kokemuksia hakemaan lähdimme nytkin. Mutta jotenkin matka imi fiilikset. Jatkuva vesisade ja jälleen lähes läpimärät kamppeet eivät oikein nostattaneet tunteita. Hammerfestissä oltiin perillä vähän toista tuntia. Matkamuistot löydettyä takaisin ratsun selkään. Mutta tulipa todettua, että Hammerfestin sillalla ei peritä enää tietullia.

Paluumatkalla Hammerfestin sillalle päästyämme vesisade taukosi. Esteri kävi ilmeisesti lakisääteisellään. No, saman lakisääteisen mekin otimme, ja laitoimme kahvitauon voimaan.

Todettiin paikanpäällä, että Norjalaisilla lohilla lienee vaikeuksia päästä ylävirtaan kutemaan. Tommonen kirjolohi hyytyi putouksen tuohon pisteeseen. Kutemiset jäi tekemättä.

(This one for you, Pedro! Creetings from www). Altaan ajelimme ilman suurempia älynväläyksiä. Kelit pysyivät mukavina. Jopa aurinko kunnioitti lasnäolollaan lonely ridersien reissua. Alta osoittautui reissun kansainvälisimmäksi mopopaikkakunnaksi. Kahvipaikkaa etsiessämme törmäsimme kahvion pihalla neljään saksalaiseen prätkäjätkään. Yllättäen kaikilla oli alla BMW, kahdella jopa 1100 GS. Valitettavasti vain yksi saku osasi auttavasti englantia. Sen verran selvisi, että heidän päämäärä oli Nordkapp, ja Saksassa uusi BMW 1100 GS maksaa 2/3 vähemmän kuin Suomessa, 33 000 FIM. On Suomessakin roistoja! Kuitenkin tämä kahvipaikka oli suljettu, joten täytyi etsiä toinen mesta. Lähempänä keskustaa löytyikin huoltsikka, jossa mopojen tankkauksen lisäksi tankkasimme itsemme. Jo pihaan ajaessa huomio kiinnittyi BMW K100:een, jonka laukkuihin oli liimattu lähes kaikkien Länsi-Euroopan maiden lippu. Syömiset kädessä tulimme ulos syömään. Tämä eksoottinen mopoilija teki juuri lähtöä. Ei muuta kuin nopeasti jututtamaan. Puolen tunnin juttelun jälkeen vaihdoimme osoitteita. Nyt molemmilla on ystävä ja tarvittaessa yöpaikka kaukana kotona. Kaveri on espanjalainen bikeri. Myöhemmin kirjeitse selvisi, että kaveri ajoi reissullansa 11000 km 15 päivässä. Mm tätä lienee mopoilu parhaimmillaan, uusia tuttavuuksia maailmalta.

Toftenin jälkeen sukelsimme vuonoon, lähes kirjaimellisesti. Samaan vuonoon oli sovittautunut sadepilvi, joka auringonpaisteen ansiosta näytti todella uhkaavalta. Pikkuhiljaa vuono alkoi muistuttaa peikkojen valtakunnalta. Ympärillä pimeni, ja alkoi sataa tarpeeksi rankasti. Alkusäikähdyksen jälkeen havaittiin, että ei sentään ukkonen tullut niskaan, vaikka välillä lähes ukkosmyrskymäisesti satoikin. Edellispäivään verrattuna tilanne oli hyvin hanskassa, tuuli oli jäänyt ylängölle. Karvikin paikkeilla teki mieli päästä tankille. Paikan ainut bensa-asema oli sulkeutunut vajaa tunti sitten. Nyt tuli varagallonallekin käyttöä, ilman sitä ei olisi selvinnyt seuraavalle huoltoasemalle.

Kerroinko, että tuuli oli jäänyt taakse päin? No, edessä oli nousu ylängölle. Vettä tuli, kuinkas muuten… Ylängölle noustessa yhtäkkiä tuli seinä vastaan. Sateen sekainen tuuli painoi mopoilijoita kohti kaidetta aivan kuin köydellä olisi vedetty vuonoa kohti. Valehtelematta matkanopeus oli 20 km/h, ja silti tahtoi ajaa kohti kaidetta. Ja vettä tuli niinkuin koko reissulla ei oltaisi vettä saatu. Siinä vaiheessa usko oli hyvin lähellä loppua. Kartan mukaan ylänköä oli tiedossa muutamia kilometrejä, ja myöhemmin nousu vielä korkeammalle. Mutta sattui niin onnellisesti, että vajaan kilometrin taistelun jälkeen tuli ylängöllä vastaan merkki mökkimajoituksesta. Ei muuta kuin piti raivata tiensä pihaan jo homma bueno.

Paikka näytti ylihienolta eli kalliilta paikalta. Mutta eipä tehnyt mieli mennä etsimään toistakaan paikkaa. Respan neito ilmoitti hinnaksi 450 kruunua. Well, pelastuksella on hintansa. Hintaan kyllä sisältyi sauna. Kuvan mukaan voi hyvin päätellä, että Norjassa sataa niin paljon, että heinäkin kasvaa katon läpi. Tuuli jatkui älyttömän kovana koko illan. Nurkissa vaan vinkui.

Tämä mökki oli huonommin varusteltu mopokamppeiden kuivausta ajatellen kuin edellinen. Ei ollut keittiötä, ei liestä. Ja paikan ainut patterikin lämpesi perin hitaasti. Luultiin jo, ettei se edes toimi. Toimihan se, kun aikamme maaniteltiin. Evästyspuoli oli molemmilla heikoissa kantimissa. Söimme ne vähät jämät, mitä matkassa sattui olemaan. Tuommoinen ex tempore -yöpaikan haku ei oikein tue viime hetken ruuanhankintasuunnitelmia. Perinteinen kaljakin jäi juomatta, molemmilta. Talon ravintolaa ei uskaltanut ees käydä vilkaisemassakaan, siellä olisi ollut varmaan katselumaksukin käytössä.

Saunassa kuitenkin uskalsimme käydä. Sauna oli lämmin, eikä ketään ollut sisällä. Syykin selvisi myöhemmin. Oli nimittäin aika kätevä sauna. Lauteet oli tehty jostain perhanan kuusesta, että ne polttaisi mahdollisimman paljon persusta. Tämän hyvän lisäksi löylynlyöntivehkeitä ei ollut olemassakaan. Pesuhuoneen suihku soi jatkuvasyötteisen saunan kiukaan. Oma lisänsä oli siinä, että varsinaista pukuhuonetta ei ollut, vaan pukeutua täytyi pesuhuoneen välittömässä läheisyydessä. Ja koska saunan ovi piti olla löylyn saannin takia auki, pukeutuminen oli vetistä ja hikistä hommaa. Todella unohtumaton saunareissu. Vielä ilman saunakaljaa.

Tulimme siihen tulokseen, että mopot täytyy peitellä myös nukkumaan. Tuulen piiskaama vesisade tuli maahan lähes vaakatasossa. Ei olisi kiva aamulla havaita, että vettä olisi päässyt johonkin täysin väärään paikkaan. Varsinkin, kun mun beamerissa oli ilmennyt pari kertaa yön yli vesisateessa ollessaan omituisia sähkövikoja, jotka kyllä itsestään kunnostautuivat, kun mp vaan kuivui. Esimerkiksi yhtenä aamuna vilkut eivät suostuneet toimimaan. Pressu piti tuulen ansiosta koko yön ihan kiitettävää ääntä. Naapurin aviopari oli yllättävän pitkäpinnainen kokonaisuus. Kumpikaan ei tullut häiriöistä valittamaan. Ei edes aamulla, kun käytimme mopoja käyntilämpöisiksi rappupäässä kello kahdeksan.

Kaiken kakofonian lisäksi meillä oli oma kolmiääninen lipputankosinfonia taustalla. Maisemat olisivat olleet varmasti mahtavat. Harmautta oli vaan aivan liikaa ympärillä.

Harmautta tuli mieliinkin. Juntunen sai kotoaan tietää, että Suomen käsivarteen oli luvattu +3C säestettynä räntäsateella. Itse olimme käsivarren pohjoispuolella, ja kiitettävän korkealla meren pinnasta. Tuosta kihosi mieliin kauhukuva, miltä tuntuisikaan herätä aamulla keskeltä lumikenttiä, keskellä ei mitään… Ei oikein ajatus houkutellut… Täytyy myöntää, että nyt vitutti kunnolla. Päällä oli oikea kuningasvitutus. Illan mittaan tulimme yksimieliseen päätökseen, että Skibotnista käännymme kohti Levin lämmintä mökkiä ja saunaa. Mutta silloin elettiin sitä hetkeä, eikä saanut antaa epätoivon vallata mieltä. Ei saanut nurkissa vinkuvan tuulen eikä pressun paukkeen häiritä yöunta. Ei saanut arvella, käynnistyisikö mopo aamulla. Ei saanut ajatella lähtöä aamulla, mikäli tuuli ja sade jatkuisi yhtä voimakkaana. Ei saanut antaa koti-ikävälle valtaa. Jossain kohtaa hieman epäonnistuin. Yöuni oli katkonaista. Vähän väliä tuli herättyä kuuntelemaan ja katsomaan pihalle, josko tulee lunta.


6. päivä 7.8.-99 Kvaenangsfjol - Kittilän Sirkka 453 km

Aamu valkeni, onneksi ei kuitenkaan lumisena. Tuuli oli ehkä aavistuksen lauhtunut, mutta vettä ihmeeksemme riitti tällekin päivää. Aamupala jäi todella vähiin. Itsellä ei ollut mitään, eikä Juntusellakaan hurrattavasti. Maito oli happamoitunut kämpän subtrooppisessa ilmanalassa. Ei muu auttanut kuin nälkäisenä mopoa käynnistelemään, pakkaamaan ja reissuun. Ja nimenomaan tässä järjestyksessä. Molempien mopot käynnistyivät ilman tuskia. Mahtavaa.

Tiellä myrsky ei ollut enää yhtä paha kuin mihin edellisiltana lopeteltiin. Helpotuksen huokaus. Reissun ainoa mopotoimenpide oli Juntusen ketjujen rasvausten ja öljyn lisäämisen lisäksi oma oikean peilin kiristäminen. Peili oli yön aikana löystynyt, kun olin fiksuna miehenä sitonut peitteen peilin varteen kiinni.

Lampaat ovat fiksumpia eläimiä, kuin porot. Se tuli todistettua viimeistään tällä reissulla. Norjalaiset laiduntavat lampaita aivan kuin poromiehet porojaan. Mutta lampaat ovat siitä fiksuja, että ne eivät oleskele tiellä, eikä ne hypi sinne tänne. Porot tunnetusti osaavat moiset taidot. Itseasiassa kummallekin Norjan matkaajalle tuli lähes läheltä piti -tilanne porojen kanssa. Juntusella poro juoksi mopon rinnalla metrin parin päässä muutamia metrejä. Itte jouduin väistämään vähän keskemmälle tietä, kun havaittin kamikazeporon pyrkivän tien yli.

Olderdalenin pohjoispuolella tuli lumihuippuiset vuoret vastaan. Moporeissun jälkeen kuulin, että täällä oli ollut 5 cm lunta maassa edellispäivänä! No, pääasia ettei ollut kyseisenä päivänä. Orderdalenista soittelin kaverilleni Tromssaan. Kaverilla oli hallinrakennusurakka Tromssassa. Valitettavasti työporukka oli saanut hallin valmiiksi, ja olivat jo kotimaassa. (Terveisiä Vellulle, Kähylle ja muulle työporukalle!) Oli nimittäin ilmojen paranemisen ansiosta mieliin noussut reissun jatkaminen. Enää ei satanut kuin tihuuttamalla. Olderdalenista alkoi mielenkiintoinen vuonon kierto. Mikäli vuonon poikki olisi rakennettu silta, matkaa vuonon toiselle puolelle olisi korkeintaan viisi kilometriä. Mutta kun siltaa ei ollut, joutui ajamaan 44 km:n matkan.

Kuva-arvoitus: Mikä tämä on?

a) Venäläinen sukellusvene
b) Norjalainen käsitys ympäristön ekologisesta käytöstä
c) Ruotsalainen Fiiu, joka yritti ohittaa meidän mopoletkan

Skibotnissa yritimme löytää kertyneille kolikoille grilli nimistä kaatopaikkaa, mutta epäonnistuimme surkeasti. Ei auttanut muuta kuin suunnata haikein mielin kohti Kilpisjärveä. Helliskogenin lähellä on leirintäalue, josta löytyi onneksi kahvio. Täältä tilasimmekin mehevät munkit kuuman kahvin kera. Talon emäntä oli epäonneksi kulussa, emme saaneet tilaamaamme päivän annosta.

Home sweet home. Tai olisi toi kyllä paljon parempi ilman noita häiritseviä tähtiä.

Kuinka ollakaan, Suomen puolella tulee vastaan selkeä auringonpaiste. Rutiinilla ajelimme Leville, lämmitimme saunan ja muistelimme tapahtunutta. Nyt olimme saaneet oikein parit saunakaljat houkuteltua mukaamme. Amerikkaa!


7. päivä 8.8.-99 Kittilän Sirkka - Mäyry (Juntunen) 764 km

Kittilästä kiersimme Kolarin kautta hurrilan puolelle rantatielle. Todettiin, että Ruottin rantatie on kuin parhaimmat Venäjällä. Lisäksi Ruottalaisten tieinsinöörien tietyön merkintätapa on leväperäistä. On vain yksi liikennemerkki, joka ilmoittaa työmaan vaikutusalueen pituuden. Kyseisen alueen sisällä oli vaikka kuinka pitkälti normaalia tienpätkää. Sitten satunnaisen seuraavan mutkan takana on asfaltin pinta jyrsitty pois, eikä tästä ole tietenkään erillistä varoitusmerkkiä. Alkaa rauhallistakin miestä ärsyttää, kun ajat 25 km vastaavanlaista tietä ja teet viidennen voimakkaan jarrutuksen. Haaparannasta takaisin kotomaahan, mistä tiputtauduimme aina Ouluun asti. Täällä tiemme erkanivat. Olin päättänyt jatkaa reissua kotomaan jäähdyttelyturneella. Juntunen puolestaan halusi kotiutua. Mikä koituikin loppujen lopuksi vahingoksi. Ainakin allekirjoittaneen kannalta. (Terveisiä vaan Suville, Juntusen valitulle! Nyt olen todellinen lonely rider ;)) Oulussa olin päättänyt käydä tarkastamassa kaverin uuden asunnon. (Terveisiä Tanjalle! Jäätelöillallinen oli jäätävän herkullinen.) Seuraavana päivänä suuntasin Töysään vaihtamaan mopoon öljyt, tankkasin itseni ja jatkoin välittömästi matkaa. (Ruokolahden leijonaa ei näkynyt, mutta Suomenlinnan neidosta on havaintoja… Terveisiä Aulille ;)))

Loppujen lopuksi matka päättyi sinne mistä se alkoikin. Koko reissulle kertyi matkaa 4976 km, josta Juntusen kanssa yhdessä kuljettu matka oli 3100 km. Laukuissa näkyy tämän reissun saldo. Ensi kesänä haetaan kokemuksia huomattavasti lisää.

Kommentteja, ajatuksia ja mahdollisia tulevan kesän matkakohteita ottaa vastaan tarinan kirjoittaja Pasi Mäkelä, pasimakela@usa.net

Lisää matkakertomuksia löydät MC Sukkamehun sivuilta.