Lohkareita järven rannalla

Bruce heräsi ennen muita, kävi kävelyllä ja söi hieman varhaisaamiaista. Heräsimme muutkin aikaisin ja kaikki olimme yhtä mieltä, että tiipiissä sai hyvät unet. Saimme aamiaisen syötyä ennenkuin yön laulajat saapuivat keittiöön. Pakkasimme mopot ja annoimme viimeisen oluttölkin yhdelle saksalaispojalle. Tarkistin vielä paikan pitäjältä, onko Muruparassa huoltoasemaa. Kuulemma oli jo ennen sitäkin, ja lisäksi jotkut motor campit matkan varrella myivät bensaa, joten ei huolta. Hän kuitenkin varoitteli nimismiehenkiharoista ja Waikaremoana-järven seutuvilla toisinaan lujaa ajavista Vatasen aluista.

Edessä oli 120 kilometriä hiekkatietä. Kiristin ketjut, jotta ne eivät tärinässä ja pienillä kierroksilla alkaisi hakkaamaan, ja lisäsin vielä takajousituksen esijännitystä saadakseni painoa etupyörälle. Säädöt tuntuivat auttaneen, sillä kun päästiin Tuaihin, oli välillä ollut jo kymmenkunta kilometriä soraa, ja se meni varsin joutuun. Tie ei ollut turhan kiharaa, joten sain ylläpidettyä vauhtia ja kierroksia ja ajo oli huomattavasti helpompaa kuin esim. Motussa.

Kaunis näköala

Waikaremoana-järven rannalle pysähdyimme monta kertaa. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli juoksutuspadon vieressä. Kävimme kävelyllä alhaalla järven rannalla kallioita ja louhikkoa katselemassa. Aikamoiset luonnonvoimat olivat tämänkin järven muodostaneet. Seuraavaksi pysähdyimme yhden pystysuoran seinämän yläpuolella, josta oli suora pudotus järveen, ja hienot näköalat järven yli. Tie kiersi yhden lahden pohjukan, jossa oli kahdelta puolelta 50 metriä korkeat vesiputoukset järveen. Ei ihme, että tämä järvi ympäristöineen on patikoijien suosiossa. Koko Ureweran kansallispuisto, jonka halki ajoimme, on vaelluspolkuja täynnä.

Vesiputous

Tie muuttui järven koukeroiden jälkeen taas joutuisammaksi. Teimme aina ensin vähän kaulaa Brucen matkamammuttiin, ja sitten jäimme odottelemaan hetkeksi. Taas etuvalon havaittuamme, jatkoimme matkaa. Erään odottelutauon aikana Brucea ei kuulunutkaan. Tiessä oli ollut vähän aikaisemmin liukkaan oloinen mutka, ja pelkäsin, että Bruce olisi ajanut ulos. Onneksi kyseessä oli vain rengasrikko. Bruce ei ollut löytänyt reikää takarenkaastaan, joten koitin vuorostani hakea sitä. Katselin kulutusurien pohjista, ja siellähän se olikin. Pieni siisti reikä, jonka Bruce paikkasi hetkessä tubelessrenkaisiin sunnitellulla liimatapilla. Kaikki ei kuitenkaan sujunut, niinkuin käyttöohjeissa: Brucen työstäessä tappia reikään, hän työnsi samalla Bemun pois keskituelta, ja se kaatui kyljelleen. Kun Brucen kanssa tartuimme siihen, oli se parissa sekunnissa takaisin pyörillään. Onneksi tien reunalla oli ruohikkoa, joten vahingot olivat olemattomat. Edes silmin havaittavia naarmuja ei tullut kuin bokserin vasemmalle sojottavan sylinterin kanteen.

Vielä kun vähän painan...

Rengas oli paikattu, ja nyt piti saada siihen ilmaa. Pumppua meillä ei ollut, joten lähdin käymään läheisellä levähdyspaikalla, jossa olin nähnyt asuntovaunun parkissa. Heilläkään ei ollut pumppua tai kompressoria. Palasin takaisin, ja pysäytin viisi seuraavaa autoa. Kenelläkään ei ollut pumppua. Olimme keskellä ei mitään, ja kukaan ei kuljettanut pumppua mukanaan. Sitten muistimme Bemarin työkalusarjassa olevat hassut hiilidioksidipatruunat. Jos ne toimisivat, pääsisimme ainakin lähimmälle huoltoasemalle, jonka piti olla Ruatahunassa, alle 15 kilometrin päässä. Hiilidioksidipatruunoita oli kolme, ja mietimme, olisiko niistä mihinkään. Paikalla oli liian monta korkeasti koulutettua ihmistä, joten nopeasti laskimme, että kun patruunassa on 6 grammaa hiilidioksidia, kolmesta patruunasta saa noin 10 litraa ilmaa. (CO₂:n moolimassa on 12+2x16 = 44g/mol. 3kapselia = 18 grammaa tekee 0,4 mol. Kaasun moolitilavuus NTP:ssä on 22,4 l/mol, joten 0,4 moolia on juuri vajaa 10 litraa.) Kun pyörä oli keskituella, eikä rengas ollut lytyssä, ilmaa oli renkaan tilavuuden verran noin yhden ilmakehän paineessa. Kaiken järjen mukaan pyörästä piti tulla niillä kolmella patruunalla jopa ihan ajettava. Bruce ajoi edellä Ruatahunaan, pysähtyen vain kerran potkimaan rengasta, joka tuntui pitävän ilman sisällään.

Ruatahunassa tankkasin. Bensa maksoi normaalisti 95 centtiä tai korkeintaan dollarin. Täällä litrahinta oli 1,2 dollaria. Lisäksi kun tyttö vielä muutti litrat dollareiksi kahdesti, kertyi vajaalle 11 litralle 14,70 dollaria hintaa. En viitsinyt valittaa. Tyttöressulla meni nytkin niin kauan aikaa laskemiseen, että päätin antaa säälistä ne pari taalaa ylimääräistä. Ruatahuna-Murupara sujui ongelmitta. Tie pölysi rajusti, joten odottelin Brucea aina pitkien suorien päissä. Heti kun näin etulampun, lähdin jatkamaan, jotta pöly ehtisi vähän laskeutua ja Brucen ei tarvitsisi hiljentää odottelemaan sitä. Muruparassa pysähdyimme huoltoasemalle, jossa Bruce tarkisti rengaspaineet vielä kerran. Ruatahunan huoltoaseman ilmanpainemittari oli nimittäin ollut mallia epätoivoinen. Sitten menimme yhteen tavernaan kahville. Taverna oli suljettu, mutta se ei tuntunut haittaavan. Omistaja keitteli meille kahvit, ja antoi vielä jotain edellispäivän kakunpaloja ilmaiseksi. Sulki hän sentään oven, jottei muita lukutaidottomia (closed -kyltti ovenpielessä) tunkisi sisään.

Mt Maunganui, Tero ja Jenny

Kahvilla keskustelimme, miten yllättävän hyvin tämä lyhyt yhteiselomme oli toiminut. Taas mietimme motoristien yhteishenkeä, ja miten moottoripyöräily tuo ihmisiä yhteen. Tiedotusvälineiden keskustellessa moottoripyöräjengien ja kohta varmaan koko moottoripyöräilyn kieltämistä lailla, tämä ystävyys syntyi yksinomaan moottoripyöräilyharrastuksen ansiosta. Kohauttelimme siinä hetken olkapäitämme, huokasimme ja kättelimme. Bruce ja Svetlana jatkoivat jonnekin sukulaisvierailulle Taupoon, me käännyimme Rangitaiki-joen laaksoa pohjoiseen.

Jokilaakson lopussa tie oli katkaistu, ja läheinen metsäautotie asfaltoitu kiertotieksi. Saavuimme Te Tekoon. Sieltä jatkoimme Otakirin kautta Matataan, jossa valtatie 2 tuli ihan merenrantaan kiinni. Kartassa tämä tie on todellakin piirretty rantaviivaa noudattavaksi, mutta itse asiassa tien ja meren välissä oli niin paljon kasvillisuutta ja pensaikkoa, että 50-200 metrin päässä oleva merenranta näkyi tälle tielle ehkä kolme kertaa. Tien käännyttyä sisämaahan päin, pidimme pienen tauon levähdyspaikalla, ja söimme loput eväät, sillä olimme menossa yöksi Jennyn kotiin, ja meille oli lupailtu täysi ylöspito siellä.

Jennyn kotitalo löytyi helposti hänen kirjoittamiensa ajo-ohjeiden mukaan. Vastaanotto oli ystävällinen ja lämmin. Pääsimme heti suihkuun, saimme päivällistä, ja kaikki pyykit pesuun. Päivälliseksi saimme taas uusia perunoita. Jenny kertoi meille, kuinka Andrew oli havainnut, että meiltä jäi yksi kassi heille, ja oli laittanut sen Jennylle mukaan. Kuinka ollakaan, kun Jenny palasi vanhempiensa kanssa Palmerston Northista kotiin, hän huomasi, että pussi ei ollut mukana. Illalla, kun Jenny ajelutti meitä Mt Maunganuin purjevesisatamaan ja hiekkarannoille, ja kertoi, kuinka oli kasvanut siinä ympäristössä, Andrew soitti, ja kertoi kassimme olevan vielä siellä. Sovimme, että jätän Jennylle rahaa postimaksuun, ja Andrew postittaa kassissa olevat vaatteet meille. Palasimme Jennyn kotiin, joimme iltateetä, ja menimme nukkumaan.