Heräsimme 4:15 ja satoi edelleen kaatamalla. Sen mitä ennen auringonnousua pystyi näkemään, taivaalla oli synkkä, paksu pilvipeite, ja oli todennäköistä, ettei auringonnousua paljon näkyisi. Myöskään ajatus 40 kilometristä märkää pimeää hiekkatietä ei liioin kiehtonut, joten kävimme Brucen kanssa vain katsomassa, että pyörien alta ei ole maata huuhtoutunut pois, ja pyörät ovat edelleen pystyssä. Sitten jatkoimme unia. Vaikka huoneessa oli kaikenlaista kolinaa muidenkin miettiessä majakalle lähtöä, Ellu ei edes herännyt. Olin haaveillut siitä majakkaretkestä jo reittiä suunnitellessani, mutta olin ollut siinä käsityksessä, että majakkakin on todella korkea, kun puhuttiin 700 portaasta majakkaan. Majakka oli kuitenkin vain kymmenkunta metriä korkea, ja ne 700 porrasta oli polulla majakan luokse. Jostain syystä nyt ei harmittanut, vaikka majakkaretki jäi väliin. Loppuyön nukuin makeasti.

Haupara Point

Aamulla Bruce ja Svetlana halusivat tukevaa aamiaista, ja meillä oli vain teetä ja leipää. Eilen ei mikään kauppa ollut enää saapuessamme auki, joten päätimme ajaa suoraan Te Araroaan. Noin kilometri Hicks Baysta Bemari meni varatankille, ja näinollen en edes olisi yöllä päässyt tällä tankilla majakalle ja takaisin. Hyvä, ettei edes yritetty lähteä. Heti Hicks Bayn jälkeen tie kiersi kapean niemennokan, nimeltään Haupara Point. Kävimme näköalapaikalla katselemassa hiekkarantanäköalaa molemmilla puolilla niemeä.

Te Araroassa tankkasin, ja koitin etsiä ketjuoljyä huoltoaseman yhteydessä olleesta marketista. Ei löytynyt, joten pyysin omistajalta öljytilkkaa ja sainkin. Siinä kahvilan ulkopöydässä sitten pohdittiin päivän ajoja, ja Bruce ja Svetlana halusivat pitää jossain pidemmän tauon, ettei vaan ajettaisi päättömästi koko päivää. Siitä, ja edellisen päivän pölykylvystä johtuen, päätimme jättää suunnitellun vedenjakajareitin hitaana ja pölyävänä hiekkatienä väliin. Tauko päätettiin pitää joko Ruatoriassa, Tokomaru Bayssa tai Tolaga Bayssa. Ruatoriassa halusimme käydä, sillä kylä on kuuluisa kirkostaan, jonka oppisuunta on sekoitus kristinuskoa, maoriperinteitä ja rastakulttuuria. Lisäksi Bruce kertoi Ruatorian olevan jatkuvasti uutisotsikoissa levottomuuksien vuoksi.

East Capen itäpuoleinen tie oli yhtenään remontissa. Tilapäisiä 30 km/h rajoituksia oli toinen toisensa jälkeen. Yleensä näissä kohdin oli vaaleata hiekkaa levitetty tien pinnasta sulaneen tervan päälle. Tie oli varsin liukas, ja irtosora vaan pahensi asiaa. Juuri ennen Ruatoriaa tulimme yhden terävän nyppylän yli loivassa kaarteessa. Hiljensin siinä vähän, mutta etupyörä teki silti todella ikäväntuntuisen liu'un ylittäessään nyppylän. Bemari oli todella takapainoinen.

Ruatoria oli pahainen pikkukylä, jossa oli kolme kirkkoa, hammaslääkäri ja koulubussien varikko. Sikäli kylä lunasti maineensa, että näimme kylällä sekä ambulanssin että poliisiauton. Mitään railakasta rastamessua emme kadulla nähneet, joten emme katsoneet aiheelliseksi edes pysähtyä.

Tolaga bayn laituri ja kalliota

Tokomaru Bay oli kaunis kahden jyrkän kalliokärjen välissä oleva muutaman kilometrin mittainen kaareva hiekkaranta. Olimme lukeneet jostain jyrkänteille menevistä kävelyreiteistä, mutta täällä niitä ei löytynyt. Sensijaan tullessamme Tolaga Bayhyn, meitä odotti huomattavasti jylhempi näkymä. Lisäksi Tolaga Bayssa oli mielenkiintoinen yli 600 mteriä pitkä laituri, jota pitkin kulki kiskot. Sitä oli joskus käytetty laivojen lastauksessa. Kävimme laiturin päässä, ja ihailimme jylhiä hiekkakivikallioita, joissa oli veden muovaamia luolia ja onkaloita. Laiturin alkupäässä oli suoja, jonne kiskot veivät. Se oli mitä ilmeisemmin toiminut jonkinlaisena varastona. Suojassa oli vielä parin lastivaunun jäännökset, sekä kolme tosivanhaa traktoria, joita oli mahdollisesti käytetty vaunujen vetoon.

Olimme ostaneet lounasta Te Araroasta, ja söimme sitä yhden Norfolk Pine -puun varjossa hiekkarannan reunalla. Syötyämme jatkoimme matkaa Gisborneen, jossa tankkasimme, ja söimme jäätelöt. Uuden Seelannin Autoliiton kartassa oli merkitty Gisborne-Frasertown väliksi 70 kilometriä, mutta todellisuudessa se oli n. 100. Alku Gisbornesta oli erittäin pitkiä suoria, mutta kohta olimme jo taas mutkaisella vuoristotiellä.

Sitten saavuimme Frasertowniin. Ajo-ohjeet Tipi Backpackersiin oli annettu Wairoan suunnasta. Me tulimme juuri keskelle Frasertownia keskeltä ei mitään. Frasertownia oli sekä vasemmalla Wairoan suunnassa, että oikealla, missä näkyi myös kauppa. Päätimme ensin ajaa kilometrin Wairoan suuntaan, ja jos Tipi Lodgea ei löydy, palata takaisin ja jatkaa toiseen suuntaan. Käännyimme vasemmalle ja ajettuamme noin 50 metriä löysimmekin Tipi Lodgen. Ajoimme pihaan, jossa seisoi tiipiimme.

Tiipii

Paikan saksalainen pitäjä tuli esittelemään meille tiipiimme. Teltan halkaisija oli noin kuusi metriä. Sisustaa kiersi oven kohtaa lukuunottamatta noin 25 cm korkea lava, jolla oli neljä patjaa. Sisällä oli myös nuotiopaikka, josta heti innostuimme. Bruce ja Svetlanakin olivat vilpittömän ihastuneita tiipiihin Hicks Bayn dormitoryn jälkeen. Saatoin vain kommentoida, että se backpackers-paikoissa viehättää, että koskaan et tiedä etukäteen, minkänäköisessä kopissa, teltassa tai hallissa nukut. Kävimme kaupassa ostamassa ruokaa sekä illaksi että aamuksi. Ostimme myös makkaraa nuotiolla grillattavaksi. Läheinen pubi möi olutta myös mukaan, joten ostimme sixpackin Tui-olutta. Se on tämän alueen paikallista olutta; aika tummaa ja tuimaa.

Kun tiipiin savuläpät avattiin, ja saatiin nuotio sisälle, niin sadekin taas yltyi. Paikan pitäjä tuli telttaan virittelemään naruja niin, että tiipiin salkoja pitkin valuva sadevesi ei tippuisi meidän päällemme, vaan purot valuisivat esteettä alas asti. Tiipii oli aivan uusi, joten hän ei vielä ollut ehtinyt sitä virittelemään. Tarvitaan nimittäin ensin sade, jotta nähdään, miten salkoihin tulevat purot muodostuvat, ja narut saadaan juuri näiden purojen tieltä pois. Yksi uusiseelantilaispariskunta oli varannut twin-huoneen mutta jättänyt tulematta, joten paikan pitäjä ehdotti, että kaksi meistä menisi siihen huoneeseen, ja jos tulee oikein rankkasade, kahden olisi helpompi hakea tiipistä sellainen kohta, johon ei tippuisi vettä. Koitimme pohtia Brucen ja Svetlanan kanssa, kuka muuttaisi huoneeseen. Päätimme varmuudeksi katsoa, missä huone on, jotta rankkasateen yllättäessä, kaksi meistä voisi siirtyä sinne. Grillimakkarat ja oluet särvittyämme menimme nukkumaan. Nukahtamista hieman vaikeutti pari saksalaisnaista, jotka lauloivat kitaran säestyksellä kaihoisia lauluja ja negrospirituaaleja kaksiäänisesti ja korkealta. Bruce kommentoi, että nuokin ihmiset varmaan laulavat nuo aivan samat piisit joka ilta jossain majapaikassa jonkun kiusaksi.