Heräsimme ajoissa ennen kahdeksaa. Siinä pakatessamme Ellu huomasi, että se pussi, jossa oli hänen shortsinsa ja akkinsa, puuttui kokonaan. Viimeinen muistikuva siitä oli Andrewn luota, joten oli oletettavaa, että näkisimme ne vaatteet vielä joskus.

Peacock Lodgen Jeff tuli kertomaan, että Bruce oli soittanut Wairoasta motellista, ja pyytänyt soittamaan takaisin. Menin Jeffin toimistosta soittamaan siihen motelliin. Bruce ja Svetlana olivat juuri lähdössä, mutta sain heidät vielä kiinni. Sovittiin, että tulevat Peacock Lodgeen, josta jatkamme yhdessä. Kun he saapuivat, tutustuimme pikaisesti, ja ihmettelimme toisiamme. Sitten varmistin, että heille sopii majoitus dormitoryssä, sillä Hicks Bay Backpackersissä ei ollut muuta enää vapaana. Ellu kävi varmistamassa varauksemme Jeffin puhelimesta. Samalla Ellu varasi meille tiipiimajoituksen Tipi Backpackersistä Frasertownista.

Motu

Lähdimme ajamaan kohti Gisbornea, me edellä ja Bruce perässä. Brucella oli iso BMW R1100 RT, ja tiukoissa vuoristomutkissa se oli selvästi joutuisampi, kuin meidän pikku Bemari, jolla joutui vaihtelemaan kolmosen ja nelosen välillä koko ajan. Sitten kun tultiin vähän joutuisampaan maastoon, ja pikku Bemarimme pääsi kierroksille, se tuntui taipuvan mutkatiellä jo ripeämmin.

Gisbornessa pysähdyimme tankkaamaan, ja keskustelimme matkavauhdista. Se tuntui molemista sopivalta. Tapasimme huoltoasemalla yhden saksalaismiehen, jolla oli BMW R80 GS samasta vuokraamosta kuin meidänkin pyörämme. Hän oli joskus ajellut Suomenkin halki Nordkapiin. Kun kysyin, mikä pyörä hänellä on itsellään, kaduin jo kysymystäni, ennen kuin hän vastasi "Biiemvee off cooz!" Joskus en jaksa katsella vanhoja saksalaismiehiä, joiden mielestä vanha bokseri-BMW on parrazzta dekniikkaa, mitä maan päältä schaa.

Umpikuja

Sovimme Brucen kanssa ajavamme ensin Motuun, ja katsovamme sitten, millainen metsätie on. Ajoimme Motun tienhaaraan, jossa pysähdyin kysymään Brucen tuntoja. Kerroin vielä, että edessä on 50 kilometriä kapeaa metsätietä, ja tienpinnan laadusta en tiedä muuta kuin että se ei ainakaan ole päällystetty. Bruce halusi jatkaa, joten 14 kilometriä myöhemmin olimme metsätien alussa Motun kylässä.

Motun metsätiellä on ajettu Uuden Seelannin Rallia. En oikein ymmärrä, miten niin herkällä tiellä voidaan järjestää mitään ralleja. Tie on koko matkalta juuri ja juuri auton levyinen, maavyörymiä on siellä täällä ja tiellä ei ole kaiteen kaidetta. Tuntuisi, että rallin jälkeen tuosta tiestä ei olisi mitään jäljellä. Tätä onkin pidetty yleisesti koko MM-sarjan hitaimpana EK:na.

Tauko paikalla

Pysähdyimme pari kertaa matkan varrella koittaessamme katsella Opotikiin menevää kärrypolkua. Jos se olisi ollut ajokelpoinen, olisimme voineet yrittää sitäkin. Pari umpikujaa löysimme, muttemme haluamaamme tietä. Toisaalta, kyllä itse Motun metsätiessäkin oli tekemistä. Kivikkoiset alamäet olivat ikävimpiä, sillä niissä Ellu liukui väkisinkin niskaani. Siinä yllättäen matka-Bemu oli parempi porrastettuine satuloineen ja edessä olevine matkustajan jalkatappeineen. Svetlanalla ei ollut mitään ongelmia pysyä penkillään. Samoin ison Bemun niiaamaton Telelever-jousitus ei päästänyt sitä nyökkimään niin pahasti. Lyhyt pysähdys pidettiin vielä yhden joen ylityskohdassa, missä ei ollut siltaa. Siitä kohtaa tulee aina uutiskuvia Uuden Seelannin Rallista, sillä siinä vesi pärskähtää komeasti, ja terävien pengerten takia aina joku hajottaa siinä öljypohjansa tai välijäähdyttimensä. Vähintään puolen tusinaa spoileria jää siinä myös tien oheen.

Veljekset kuin ilvekset

Motun tie pölysi tosi paljon, ja heti kun pääsimme takaisin asfaltille, halusin päästä siivoamaan visiirini. Ajettuamme muutaman kilometrin, tien varressa oli avoinna oleva takeaways-baari. Pysähdyimme tilaamaan jotain pikku purtavaa ja lainasimme rättiä visiirinpesuun. Se oli vikaliike, sillä rätti haisi kalalta, ja ruokien saaminen kesti melkein puoli tuntia. Söimme eväät rannalla, ja jatkoimme matkaa. Yritimme etsiä taukopaikaksi juuri sitä oikeaa levähdyspaikkaa näköaloineen, mutta olimme ilmeisesti liian valikoivia, sillä tie kääntyi taas sisämaahan. Pysähdyimme ainoastaan kerran tienhaarassa parikymmentä kilometriä ennen Hicks Bayta.

Hohoi, siellä alhaalla

Hicks Bay Backpackersissä meitä odotti 11 vuoteen dormitory, ja Brucen ja Svetlanan kauhistuneet ilmeet. He kommentoivat, etteivät olleet koskaan nukkuneet backpackers paikoissa, mutta käytyään läheisellä motellilla päivällisellä ja rannalla kävelyllä, he olivat kuin kotonaan. Rannalla kävellessämme meillä oli aikaa keskustella ja tutustua toisiimme paremmin. Hicks Bayn valintaan vaikutti sieltä järjestettävät auringonnousumatkat East Capen majakalle. Koko ilta pohdiskeltiinkin, mentäisiinkö majakalle pyörillä, paikan pitäjän jeepillä vai mentäisiinkö ollenkaan. Päätimme herätä 4:15 aamulla, ja miettiä sitten uudelleen.

Bruce ja Svetlana kyselivät huolestuneina, koska paikka hiljenee, johon vastasin, että kaikki asukkaat ovat yleensä haikkareita tai muita retkeilijöitä ja menevät varsin ajoissa nukkumaan. Paikka hiljenikin kello kymmeneltä, ja menimme itse nukkumaan yhdeltätoista. Alkoi sataa kaatamalla, ja mieleeni tuli kaikenlaisia kauhuajatuksia. Stuart Scott oli kertonut olleensa East Capessa rajumyrskyn vuoksi 36 tuntia jumissa viime vuonna samaan aikaan, kun vesi oli huuhtonut osan teistä mennessään. Meillä oli vain kaksi ja puoli päivää aikaa ehtiä Aucklandiin. Jos tämä rankkasade äityisi myrskyksi, meillä olisi ongelmia. En todellakaan nukkunut hyvin.