Herääminen tuotti hieman ongelmia. Edessä oli pitkä päivä, mutta toisen kodista ei viitsinyt lähteä ennen isännän heräämistä. Söimme aamiaista, ja pummin Gavinilta hieman ketjuöljyä, jotta Bemari lakkaisi kitisemästä. Sain puhelimeni ladattua Gavinin laturilla. Gavin lainasikin sitä laturia meille loppumatkaksi, ja palauttaisimme sen Jennylle Mt Maunganuissa. Puhelimeni heräsi henkiin, ja kertoi, että minulla on viesti vastaajapalvelussa. Yritin purkaa sen, mutta edellisen kerran olin käyttänyt vastaajapalvelua puolitoista vuotta aiemmin Suomessa, ja eikös Radiolinja ollut muuttanut purkusysteemiä. "Anna salasana" -viestin sijasta kuulinkin oman vastaajaviestini. Viesti jäi purkamatta.

Yritin soittaa Bruce Houltille siinä aamulla, mutta hänen puhelinliittymänsä ei ollut kytketty. Viesti jonka kuulimme ei siis tarkoittanut, että puhelin oli verkon tavoittamattomissa tai pois päältä, vaan liittymä oli tilapäisesti pois käytöstä. Aiheutti hieman pulmia, miten tavoittaisimme toisemme illalla. Ellu varasi meille Moreresta Peacock Lodgesta huoneen, mutta Brucelle ja Svetlanalle ei löytynyt tilaa. Olin lupaillut Brucelle varaavani heillekin huoneen, mutta kun tilaa ei ollut, niin ei voinut mitään. Sitäpaitsi en ollut kuullut miehestä mitään.

Gavin ja VF1000R

Kun kyselimme, miten Palmerston Northista pääsisi Pahiatuaan, niin Gavin kertoi ketjujensa olevan kiristyksen tarpeessa ja lähti sanojensa mukaan lämmittämään ketjunsa... Gavin siis saattaisi meidät Pahiatua Goat Trackin alkuun. Hyvästelimme Andrew'n ja Jennyn ja lähdimme. Goat Trackin risteyksessä Gavin pysähtyi, ja erosimme siinä. Goat Track oli nautittava tie. Mutkaista, kiemurtelevaa ja kumpuilevaa hyväpintaista tietä. Pahiatuassa puistokadun varressa kysyimme ihmisiltä, miten kakkostielle pääsee. Kukaan ei oikein tuntunut ymmärtävän kysymystämme. Ei ihmekään, sillä olimme juuri kyseisellä tiellä. Valtatie oli vain tilapäisesti kaupungin läpi kulkiessaan muuttunut puistotieksi. Huoltoasemalla tankatessamme, saimme ohjeet, miten pääsemme haluamallemme tielle kohti itää.

Tässäkö sataa?

Pahiatuan pohjoispuolella käännyimme itään kohti Makuria. Reitti kulki halki tosi tuulisten rotkojen, ja siinä pyörää kammetessani ymmärsin, miksi kaikki ilmailuharrastajat pysyttelevät poissa rotkojen ja laaksojen läheisyydestä. Suomalaiset peltoaukeapuuskat ovat pientä näiden ristituulten rinnalla. Tilanne ei vaihtele pelkästään tyynen ja tuulen välillä, vaan tuuli saattaa vaihtua puuskittain vasemmalta oikealle ja taas takaisin. Rotkot olivat jyrkkiä, mutta vehreitä ja joissain kohtia saattoi nähdä maanvyörymäjälkiä. Ajoimme reittiä: Makuri, Pongaroa, Weber, Wimbledon, Porangahau, Waipukurau ja ohitimme matkalla Uuden Seelannin pisimmän paikannimen, Taumatawhakatangihangakoauauotamateapokaiwhenuakitanatahu. Yritin etsiä jotain kylttiä valokuvattavaksi, mutta turhaan. Hiekkatietä reitillä oli 20 km. Matkalla oli yksi ikävä yllätys. Liikennemerkki varoitti vaan jyrkästä alamäestä, mutta mäenharjanteen takana oli tiukka oikea. Onneksi varoitusmerkki kuin varoitusmerkki herättää valppauden ja aiheuttaa kaasun löysäämisen.

Tuulinen laakso

Hastingsin tietämissä kaivoin puhelimen esiin, ja havaitsin minulle tulleen jälleen uuden viestin. Yritin taas purkaa viestiä, ja tarjosin salasanaa, mutta ei onnistunut. Sitten aloin painella yhtä sun toista nappia, ja havaitsin, että risuaitaa painamalla ääniviestipalvelu alkoi pyydellä salasanaa. Olin saanut kaksi viestiä Brucelta. Ensimmäinen oli jo eiliseltä, jossa hän kertoi kotinumeronsa, ja pyysi soittamaan kotiin. Koitin soittaa Brucen kotinumeroon, mutta he olivat jo lähteneet, kun kukaan ei vastannut. Sitten soitin Brucen kännykkään, joka yllättäen hälyttikin. Liittymä oli siis toiminnassa. Puhelu kääntyi vstaajaan, ja kerroin, missä olimme, minne olimme menossa ja koska olisimme seuraavaksi puhelin auki. Ellu soitti myös Peacock lodgeen ja varmisteli tuloaikaamme. Samalla kyselimme, josko sinne olisi tullut peruutuksia tai muuten tilaa Brucelle ja Svetlanalle. Ei ollut.

Tupsuheiniä

Saavuimme Napieriin. Istuimme Pizza-Hutissa ja puhelin oli päällä. Pizza-Hutista koitin vielä soittaa Brucelle, ja jätin taas uuden viestin. Sitten kävimme tankkaamassa ja ostamassa evästä, ja soitin vielä yhden viestin Brucelle. Lähdimme eteenpäin. Tie Napierista Wairoaan alkoi suorana ja tuulisena merenrantatienä, joka oli kertakaikkiaan rasittava. Parikymmentä kilometriä myöhemmin tie kuitenkin kääntyi sisämaahan, ja hupi alkoi. Päiväkin kääntyi jo iltaan, joten asfalttikin oli varsin pitävää.

Vähän ennen Wairoaa ajoin hetken kypäränvisiiri auki, kun aurinkolaseihin napsahti joku ampiainen. Se tietysti jäi henkiin, putosi kypärähuppuni sisään ja pisti alahuulen alle. Bemari pysähtyi tosi nopeasti yhdeksänkympin nopeudesta, alamäestä huolimatta. Avasin kypärän leukaosan, ja ravistin ötökän tiehensä. Se putosi pyörän tankin väliin, joten en nähnyt mikä se itseasiassa oli. Kun katsoin peilistä, niin siinä ajamattoman sängen seassa törrötti piikki, ympärillään jo vähän turvonnut punainen läiskä. Jatkoimme Wairoaan, jossa pidimme tauon, ja kaivoin kortisonirasvan laukusta ja hieroin sitä pistokseen. Soitimme vielä majapaikkaan, koska tie oli ollut yllättävän hidas, emmekä ehtisikään perille lupaamaamme aikaan. Samoin jälleen kysyimme onko tilaa Brucelle.

Puhelimessani oli taas viesti. Bruce oli soittanut, että ovat noin 130 kilometriä meidän jäljessämme, ja tulevat reilun tunnin jäljessämme Morereen. Minä soitin siitä paikasta Brucelle, ja jätin taas viestin, että yrittäisivät löytää vaikka Wairoasta Motor Campilta tai jostain yösijan, ja tulisivat aamulla Peacock lodgeen, sillä en ollut onnistunut järjestämään heille majapaikkaa. Jatkoimme Peacock Lodgeen, jossa varmistimme, että kolmen vuoteen huoneeseemme saadaan tarvittaessa lisäpatja, jos Bruce ei kuuntele viimeistä viestiäni tai ei saa Wairoasta majapaikkaa, ja ilmestyy paikalle. Se olisi järjestynyt, mutta Bruce ilmeisesti kuunteli viestinsä, sillä heitä ei näkynyt.

Illalla vielä tarkistin ampiaisenpistoni ja voitelin sen kortisonilla ennen nukkumaanmenoa. Onneksi siitä ei tullut mitään allergisia oireita, sillä havaitsin, että hyönteispistopillerit olivat pyörävuokraamossa samassa matkalaukun sivutaskussa puhelinlaturin kanssa.