Satoi, satoi ja satoi ja lähtö viivästyi. Ihailimme pikkuankkaa, jonka Judy nosti takapihalle, kun isot ankat olivat kohdelleet sitä kaltoin, ja se oli ihan likainen. Paikkasin Goretex-ajoasuni haarasauman ompelemalla ja ilmastointiteipillä. Lähtemään pääsimme vasta puoliltapäivin. Kuinka ollakaan sateessa ollut tauko oli vain paikallinen, ja jo pari kilometriä ajettuamme sade taas alkoi.

Marokopan laakso

Taas kerran olimme Waitomon luolilla sateessa ja märkinä. Taas kerran emme halunneet kastua yhtään enempää, ja jätimme siis vedentäyteisiin kiiltomatoluoliin märkäpuvussa tutustumisen tältäkin kertaa. Hieman harmissamme jatkoimme pientä vehreässä metsässä kiemurtelevaa vuoristotietä Marokopaan. Matkan varrella oli Marokopa Falls -putous, jonka lookout-paikalle olisi ollut kymmenen minuutin kävely sateessa. Sateen takia joet olivat ihan täynnä, ja maa-aineksesta ruskeina. Päätimme jatkaa matkaa, koska pelkäsimme tulvimista.

Amfibiomopo

Marokopassa sade lakkasi. Tie Awakinoon lähti nousemaan jyrkästi ylöspäin. Näköalat oli vaikuttavat. Awakinon tien alussa oli kyltti, joka vakuutti tien olevan mutkainen soratie 45 km ja avoinna liikenteelle. Tie muuttui soraksi, ja pääsimme eteenpäin noin viisi kilometriä, kun tie oli yhtäkkiä aivan veden vallassa. Noin sadan metrin matkalla tiellä oli nelisenkymmentä senttiä vettä. Virtausta ei ollut, joten sikäli ylittäminen oli turvallista. Kävin arvioimassa veden syvyyttä jalan sillä tuloksella, että vesitiiviit ajosaappaani haukkasivat vettä. Tien vieressä oli aita, joka kertoi hyvin, missä tie menee, mutta silti, kun tiessä oli mutkakin, päätimme, että Ellu ottaa saappaat pois, käärii lahkeet ja kävelee edellä tunnustelemassa reitin. Mitään koukkaavia ojia ja salakuoppia ei ollut, joten sen kohdan yli olisi varmaan voinut ihan suoraan ajaa. Mutta kun olet aivan yksin joulupäivänä keskellä ei mitään, on kylmä ja sataa, niin ei tee mieli riskeerata mitään.

Luotain

Tulvakohdan jälkeen jatkoimme, ja aina kun joki tuli lähelle tietä, pelotti, onko pahempaa vielä edessä. Jokunen tien levyinen syvähkö lätäkkö siellä olikin, muttei mitään tulvaksi kutsuttavaa.Waikawaussa, noin tien puolessavälissä, kävimme merenrannassa katsomassa hiekkakivikallion läpi hiekkarannalle kaivettua luolaa. Siellä tapasimme maasturimiehen, joka oli tulossa Awakinosta päin. Hän kertoi, ettei edempänäkään ole tulvakohtia, joten jatkoimme huojentunein mielin Awakinoon.

Tie auki

Huolimatta Fentressien arveluista, Awakinossa tai Mokaussa ei ollut avoinna olevaa huoltoasemaa. Laskelmieni mukaan bensa ei riittäisi Haweraan asti, enkä luottanut Stratfordissa olevan avointa huoltoasemaa, joten Ahititissa jouduimme hylkäämään metsätiesuunnitelmamme ja jatkamaan kohti New Plymouthia toivoen, että viimeistään siellä saisimme bensaa. Onneksi ei tarvinnut mennä niin kauas, vaan jo Waitarasta löytyi avoin huoltoasema. Sielläkään ei myyty ketjurasvaa, joten kun huomasin pumpun vieressä tippakannun, voitelin ketjut siinä olleella moottoriöljyllä. Olivathan ne saaneet tosi paljon vettä tänään. Waitarasta käännyimme kolmostien oikaisulle 3A kohti Haweraa.

Juuri ennen Haweraa Normanbyssa pidimme tauon. Pysähdyimme tutkimaan BBH-opasta löytääkseme ajo-ohjeet Ohangai Farmstay Backpackersiin. Pysähdyimme hyvässä kohtaa, sillä Ohangai oli aika paljon Hawerasta sivussa, ja tie sinne kääntyi juuri siitä, missä olimme. Olimme varanneet huoneen etukäteen, mikä oli erittäin hyvä, sillä majapaikan pitäjät oli kutsuttu tutuilleen viettämään joulupäivän iltaa, ja meitä odotti vain lappu, jossa oli ohjeet, miten löydämme huoneemme. Kuinka ollakaan, samassa majapaikassa oli myös yksi saksalaispoika, joka oli lähtenyt kävelylle ja lukinnut koko puljun lähtiessään, ulko-ovea myöten. Ellu kiipesi ikkunasta sisään, ja avasi etuoven. Itse lodge oli entinen työmaakopeista kasattava toimistorakennus, joka seistä jökötti aivan lehmihaan kulmassa. Iltateepöydän ääressä saikin ihailla satoja lehmiä niityllä.

Taranaki-vuori ja lehmiä

Ellu pesi pyykkiä, ja pisti vaatteet kuivuriin. Kuivasimme myös jotain kastuneita vaatteitamme. Sitten joimme iltateetä ja minuun iski hirveä horkka. Kääriydyin peittoon, ja laitoin lämpöpuhaltajan puhaltamaan suoraan itseäni päin, mikä helpotti vähän. Olin ihan varma, että seuraavana aamuna olisin kuumeessa, mutta yllättävää kyllä tästä ei seurannut mitään kuolemantautia. Vaikka meillä oli lakanat ja peitot, varmuudeksi nukuin vielä makuupussissa peiton alla.