Ellu, Gavin ja Markin Datsun

Gavin vei meidät aamulla pyörävuokraamoon, jossa oli 20 jenkkiä potkimassa mopojensa renkaita, valmiina lähtemään opastetulle retkelle. Jätimme matkalaukkumme sinne ja lupasimme tulla puoliltapäivin uudelleen. Meillä ei ollut aikaa taaskaan Kelly Tarltonin akvaarioon, joten tyydyimme vain syömään brunchia ja katselemaan matkamuistoja. Kävimme myös kirjakaupasta ostamassa East Capen topografisen kartan. Kello 11:30 soitin Gregille, joka oli valmiina lähtöön. Sovimme tapaamisen vuokraamolle yhden aikaan.

Lähdössä matkaan

Kesti lähes tunnin vaihtaa ajovarusteet, pakata pienet nailonlaukut ja pyörän perälaukku siten, että kaikki tavara mahtui mukaan. Juuri kun saimme pyörän kuntoon, Greg tuli vuokraamolle, ja pääsimme pakollisten lähtövalokuvien jälkeen matkaan. Kun olimme ajaneet hetken, muistin, että vuokraamon väki oli unohtanut antaa meille ketjurasvapullon mukaan. Syykin siihen selvisi myöhemmin, ne olivat tilapäisesti heiltä lopussa. Päätin rasvata ketjut aina kun sain jostain öljyä. Olisin tietysti voinut jostain ketjuöljyä ostaakin ja veloittaa sen sitten vuokraamolta, mutta oli loma-aika eikä käymillämme huoltamoilla ollut moottoripyörän ketjuöljyä myytävänä.

Ensivaikutelma pyörästä oli, että ajoasento on riittävän tilava, moottori kierrosluonteinen ja pirteä, mutta välitykset auttamattoman pitkät. Hammasta pienempi eturatas olisi tehnyt ihmeitä. Ajettuamme hetken Aucklandista etelään, käännyimme kohti Clevedonia. Ajettuamme muutamien risteysten ohi ja arvottuamme hieman, päädyimme oikealle tielle. Itse asiassa huomasimme, että tiellä on nimikin: Eastern Pacific Hihgway. Ja jos olisimme kääntyneet moottoritieltä liittymää aikaisemmin, se olisi ollut koko matkalta erittäin hyvin opastettu.

Simpukkaranta

Clevedonissa pysähdyimme tankkaamaan. Silloin paljastui Gregin typerä moka. Greg oli juuri uusinut virtalukon Guzziinsa, ja oli jättänyt vanhan virtalukon avaimen pois avainrenkaastaan. Kuinka ollakaan, tankin korkissa oli vielä vanhanmallinen lukko emmekä saaneet sitä auki. Yritimme löytää jotain nikkaria kylältä tiirikoimaan lukon auki, mutta kukaan ei ainakaan tunnustanut omaavansa moista taitoa. Greg ei halunnut rikkoakaan lukkoa, meidän piti päästä eteenpäin, ja bensahanan kautta tankkaaminen olisi tankin irrotustöineen ollut senverran hidasta, että Greg ei voinut kuin kääntyä takaisin Aucklandiin, ja toivoa, että bensa riittää perille asti.

Erosimme hämmentynein mielin ja jatkoimme matkaa. Hetken päästä sää muuttui nopeasti ja saimme aika rajusti vettä niskaamme. Noin 8 vuotta palvelleet "vedenpitävät housuni" vuotivat takapuolesta ja kastuin sitten sopivasti. Pysähdyimme merenrannalle kuivattelemaan. Merenranta oli tosi valkoinen, sillä hiekan sijasta ranta oli täynnä simpukankuorimurskaa. Onneksi sadekin oli lakannut, ja ajoakin vielä niin paljon jäljellä, että ilmavirta kuivasi vaatteet.

Coromandelin kauneutta

Waitakarurun ja Kopun välissä on maailman pisimmät suorat. Oli vastatuuli ja kattamattoman pikku Bemarimme vääntö ei oikein riittänyt vauhdin pitämiseen. Tyydyin ajelemaan noin 90 km/h:iä, ja meidät sitten ohitti kaikki mummotkin Datsuneillaan. Kopun jälkeen käännyimme kohti pohjoista ja tie muuttui mielenkiintoisemmaksi. Mutkaista merenrantatietä Coromandeliin asti. Maisemat hivelivät silmiä. Tämä oli lomaa parhaimmillaan.

Coromandelissa söimme pizzaa ja mietimme, miten jatkamme. Kello oli jo sen verran paljon, että päätimme jatkaa tietä 25, joka kiertää niemimaan aivan kärkeä lukuunottamatta. Osa siitä oli soraa, mutta erittäin helppokulkuista. Laskin mielessäni, että painamme Ellun ja ajovarusteiden kanssa yhteensä 180 kiloa, mikä kaikki on pakattu tankin takapuolelle. Ei ihme, että etupyörä tuntui hieman kevyeltä soratieajossa. Muuten pyörä käyttäytyi varsin hyvin.

Coromandelin Paperikauppa

Whitiangassa pidimme suklaapatukan mittaisen tauon ja mietimme, mihin menisimme yöksi. Meillä oli aikomus käydä tutustumassa Hot Water Beachiin, joten päätimme asettua lähelle Haheihin, missä oli kaksikin backpackers lodgea. Jommassa kummassa varmaan olisi tilaa. Aloitimme Tatahi Lodgesta, ja heti tärppäsi. Ensin harmitti, kun mies sanoi, että majoittuisimme kuuden vuoteen dormitoryyn. Mutta sitten kun selvisi, että olimme ainoat ihmiset siinä dormissa, niin saimme rauhassa levitellä tavaroitamme tarvitsematta huolehtia muista ihmisistä.

Illalla kävimme vielä merenrannassa kävelemässä ja päätimme, että Hot Water Beachin sijasta menisimme aamulla parin tunnin kävelylle läheiselle Cathedral Covelle, joka on kahta syrjäistä hiekkarantaa yhdistävä luola. Majapaikan suihkuhuoneet oli vastamaalattu, joten pääsimme suihkuun vasta aamulla. Ajattelin ladata puhelimeni akun, vain huomatakseni, että laturini oli matkalaukussamme pyörävuokraamossa.