Kello 11.00 Lentokone laskeutui hieman etuajassa Aucklandin kansainväliselle lentokentälle. Laukkumme nuuski sekä hedelmäkoira että huumekoira. Kumpikaan ei löytänyt laukuistamme mitään kiinnostavaa. Samassa koneessa tuli japanilainen tyttöluokka luokkaretkelle. Kun vihdoin saimme laukut, tullimies oli erittäin iloinen, kun sai tutkia muidenkin passeja, kuin näiden kikattavien ja parveilevien toinen toistaankin yhdennäköisempien univormupukuisten teinien.

Söimme pienen välipalan lentokentällä, ja otimme sitten vanhasta muistista Shuttle Taxin keskustaan. Saimme odotella noin 15 minuuttia, että auto tuli niin täyteen, jotta kuljettaja lähti liikkeelle. Lisäksemme autossa oli seitsemän japanilaista. Ilmoitimme haluavamme NZ Motorcycle Rentalsiin, jonka kuljettaja tunsikin hyvin.

Saavuimme perille klo 13, ja vuokraamon miehet alkoivat jo työntää meille pyörää ulos, kun sain muistutettua, että tulimme vain jättämään ajovarusteet sinne, tekemään paperit kuntoon, ja otamme pyörän vasta huomenna. Darren ja Gordon olivat ihan tyytyväisiä ratkaisustani tehdä paperityöt tänään, sillä huomenna heillä alkaisi opastettu retki, ja liikkeessä olisi 20 ihmistä aamuyhdeksältä hyörimässä ja pyöriään hakemassa.

Pyörä oli BMW F650 Funduro, joka oli varustettu isohkolla kovalla perälaukulla. Otin pyörään perälaukun lisäksi pehmeät sivulaukut, joista veloitettiin yllättäen 20 dollaria kappale. Sitten otin lisävastuuvakuutuksen pyörään hintaan 5 dollaria päivä. Näin pyörän kokonaishinnaksi tuli 140 dollaria kahdeksan vuorokauden ajan plus laukut, eli 1160 dollaria. Tästä vähennettiin maksamani ennakko ja Shuttle Taxin hinta. Lisäksi Visakortiltani veloitettiin pantiksi vakuutusmaksun omavastuusumma 950 dollaria. Jouduin jo hetken pohtimaan luottorajaani, mutta tällä kertaa kuitenkin Visa jäi loppumatkaksikin toimintakuntoon.

Mark Bodell

Kaivoin sitten GSM-puhelimen esiin, ja pienen verkonhaeskelun jälkeen puhelimeni vahvisti, että Radiolinjalla viimeinkin on sopimus Bellsouth NZ:n kanssa. Pystyisin siis toisinaan peittoalueella käydessämme käyttämään puhelintani. Luksusta.

Kun paperit oli tehty, soitin Gavin Leggelle, joka lupasi noutaa meidät piakkoin. Vajaan puolen tunnin päästä Gavin saapui Mark Bodellin lava-Datsunilla. Ohjaamoon mahtui ainakin periaatteessa kolme henkeä, joten pääsimme kuin pääsimme perille Markin talolle, jossa Gavin asui alivuokralaisena. Gavinin oli palattava takaisin töihin vielä pariksi tuntia, mutta Gavin tarjosi Honda VF1000R:äänsä meille käyttöön, jotta voisimme kiertää Aucklandia sillä välin. Ajovarusteemme olivat vuokraamossa, ja pyörien lainaaminen on aina vähän riskaabelia, joten päätimme odottaa Markilla, että Gavin palaisi töistä. Mark Bodell tulikin itse kotiin hetken päästä, ja kävimme olutostoksilla. Istuimme sitten nurmikolla puun varjossa siemaillen olutta ja juttelimme.

Mark oli ihastunut edelliseen matkakertomukseeni, jossa kerroin hänen olevan melkein 50 vuotias, ja näyttävän 20 vuotta nuoremmalta. Hän kysyi, mistä olin sen keksinyt, ja kertoi olevansa 38 vuotias. Minua nolostutti hieman, mutta Mark ja Gavin molemmat vakuuttelivat, että se on ollut hauskin juttu aikoihin ainakin Markin mielestä. Mietiskelin, että ainoastaan Andrew Broome tai Doug Rinckes olivat saattaneet saada päähäni, että Mark on 48 vuotias. Annoimme Markille tuliaisina pienen hajuvesipullon näköisen pullon japanilaista brandya, jossa luki että V.S.O.P. En tiedä, mitä lienee, mutta Mark ihastui. Annoimme myös japanilaiset viisvarvassukat.

Gavin, Greg, Tero ja Doug

Markilla oli tapaaminen illalla, joten hän ei voinut lähteä kanssamme baariin. Gavin soitti Dougille ja sovimme tapaamisen Wakefield-nimiseen paikkaan, joka osoittautui olevan kiinni. Parkkeerasimme autot ja lähdimme etsimään jotain muuta paikkaa. Siinä kävellessämme kysyin ohimennen Dougilta, olisiko hänellä mitään mielikuvaa, mistä olisin voinut saada päähäni, että Mark on melkein 50. Dougin vastaus oli: "Eikö? Kuinka vanha Mark sitten on? 44?" Taisin juuri saada vastauksen kysymykseeni. Päädyimme yhteen englantilaiseen pubiin, josta piti saada ruokaa. Ruokapuoli oli kuitenkin jo suljettu, joten päätimme siirtyä The Loaded Hogiin. Vihdoin kun päätimme tämän, soitin Grgory Lynnelle, joka liittyi seuraamme puolisen tuntia myöhemmin.

Aucklandin torni yövalaistuksessa

Kysyin Gregiltä, kiinnostaisiko häntä lähteä huomenna ajelulle. Tarkoituksenamme oli löytää tie, joka kulkee Aucklandista Thamesin lahden rantaa pitkin kohti Coromandelin niemimaata. Greg tunsi tien, ja uskoi tietävänsä, miten sinne löytää. Sekä Greg että Gavin yleensä tulevat sitä kautta Aucklandia kohti, mutta harvemmin menevät toiseen suuntaan. Sovimme siis, että soitan aamulla Gregille, ja ajelemme yhdessä niin pitkälle kun Gregiä kiinnostaa. Gregille annoimme kuvan hänen pojastaan Griffinistä istumassa meidän viimevuotisen vuokrapyörämme päällä. Tarjosimme myös suomalaista Geisha-suklaata, joka sai heti lyhyen päättelyketjun jälkeen nimen "slut chocolate". Eivät ne geishat Japanissa ihan niin huonomaineisia sentään olleet.

Gavin joi senverran vähemmän, että saimme vielä kyydin takaisin Markille. Hän kun ei asunut aivan keskustassa. Ennen nukkumaanmenoa katselimme vielä karttoja, ja Gavin esitteli meille DynaBeen, hyrrävoimiin perustuvan käsilihasharjoituskapineen. Mielenkiintoinen vempele. Käyttöohjeen mukaan vekottimen sisällä oleva gyro voi saavuttaa 8000 kierroksen minuuttivauhdin. Gavin oli halunnut varmistaa sen ja asentanut yhden DynaBeen vauhtipyörään pienen magneetin, ja käyttäen polkupyörän matkamittaria, oli laskenut kierrosluvuksi parhaimmillaan yli 10 000. Gavin sai myöskin lahjaksi viisvarvassukat, ja aivan kuten Markkin, hän lupasi laittaa ne jalkaansa töihin.