Lonkkanivelistä
Rottweilereiden lonkkavikaprosentti on viimeisten vuosien aikana ollut Koiramme-lehden tilaston mukaan seuraavanlainen, katso taulukko 1. On liikuttu 35-45 % vaihteluvälillä. Tämä tilasto kertoo kuvattujen rottweilereiden sairausprosentin, mutta se ei kerro, millaisista yhdistelmistä lonkkavikaiseksi (asteet C, D, E) tilastoidut koirat ovat tulleet.
Taulukko 1. Rottweilereiden vuosittaiset lonkkavikaprosentit, aineistona Koiramme-lehdet
Vanhempien tuloksilla on tilastollisesti loogikkaa suhteessa jälkeläisten lonkkavikaprosenttiin. Taulukossa 2 on esitetty lonkkavian kehittymisprosentti verrattuna vanhempien omiin tuloksiin. Siitä voi selkeästi vetää johtopäätöksen, että mitä huonommat lonkat vanhemmilla on, sitä varmemmin jälkeläisen odotettavissa oleva ennuste huononee. Yhdistelmässä, joissa vanhempien tulokset ovat A - A, jälkeläisten lonkkavikaprosentti on aineiston matalin 27,5 %. B-C yhdistelmissä luku kasvaa jo oleellisesti 47,4 %:iin. Tilastossa on huomioitu vain yhdistelmät, joissa molemmat vanhemmat on lonkkakuvattu ja tulos on lausuttu nykyisin käytössä olevan asteikon mukaan. Ne ovat siis suoraan vertailukelpoisia keskenään.
Taulukko 2. Vanhempien kuvaustuloksen korrelaatio jälkeläisten lonkkavikaprosenttiin.
Yhdistelmiä, joissa vanhempien kuvaustuloksina on ollut A-D, B-D, C-C tai C-D on kuvattu huomattavan vähän. Esimerkiksi C-C koirien jälkeläisiä on kuvattu vain 5 koiraa, lonkkavikaprosentti on 100%. Mikäli aineistoa olisi enemmän, voisi tulos asettautua loogiseen jatkumoon taulukossa, oletettavasti. Olisi mielenkiintoista, jos myös niistä yhdistelmistä, joissa vanhemmat ovat lonkiltaan C:t tai huonommat, kuvattaisiin enemmän koiria sillä nykyisellään näiden jälkeläisten tutkimusaktiivisuus näyttäisi olevan hyvin pieni. Johtuuko se sitten siitä että kasvattaja, joka käyttää jalostukseen C:n lonkkaista tai sitä huonompaa rottweileria, ei priorisoi jalostuskriteereissään lonkkatuloksia korkealle ja näin kannustaminen jälkeläisten tutkituttamiseenkin on ehkä vähäisempää kun kasvattajan, jonka priorisointi on lonkkien osalta ylempänä? Todennäköisesti. Joka tapauksessa, tällaista tilastoa vanhempien kuvaustuloksen vaikutuksesta jälkeläisten vikaprosenttiin, ei ole aikaisemmin rotumme kohdalla tehty. Kuitenkin tulokset näyttävät olevan hyvin loogiset ja järkeenkäyvät. Tilasto antaa pennunottajille käsityksen siitä, millainen vaikutus vanhempien tuloksilla on pennun lonkkavikaodotukseen. Samaa tilastoa voivat kasvattajat käyttää kertoessaan pennunkyselijöille rotumme terveystilanteesta ja antaa tietoa oman yhdistelmänsä sijoittumisesta suureen aineistoon.
Aineiston koko lonkkakuvausten osalta.
A-A tutkittuja 316 kpl
A-B tutkittuja 403 kpl
B-B tutkittuja 177 kpl
B-C tutkittuja 95 kpl
A-C tutkittuja 112 kpl
------
A-D tutkittuja 8 kpl
A-E tutkittuja 0 kpl
B-D tutkittuja 3 kpl
B-E tutkittuja 0 kpl
C-C tutkittuja 5 kpl
C-D tutkittuja 11 kpl
C-E tutkittuja 0 kpl
D-D tutkittuja 1 kpl
D-E tutkittuja 0 kpl
E-E tutkittuja 0 kpl
Kyynärnivelistä
Kun kyynärnivelistä tehdään samanlainen otos eli peilataan jälkeläisten OD-vikaprosenttia suhteessa vanhempien kuvaustuloksiin, saadaan taulukon 3 kaltainen esitys. Tilastollisesti määrältään vakuuttavia aineistoja ovat 0/0 (yht. 845 kpl) ja 0/1 (yht. 1014 kpl) -yhdistelmät. Selvästi vähemmän tuloksia on sellaisilla jälkeläisillä, joiden vanhempien kuvaustulokset ovat 1/1 (339 kpl), 2/0 (201 kpl), 3/0 (12 kpl), 2/1 (169 kpl), 2/2 (22 kpl), 3/1 (29 kpl) 3/2 (3 kpl). Kuten tilastosta voidaan nähdä, näyttää 2/0 yhdistelmät jopa paremmilta jälkeläisodotukseltaan kuin 1/0 yhdistelmät. Tosiasiallisesti aineisto on kuitenkin viisi kertaa pienempi eli 1/0 yhdistelmistä meillä on käytettävissä yli tuhat tulosta, kun taas 2/0 yhdistelmistä vain 200. Mikäli aineistoa olisi molemmista käytettävissä saman verran, voisi tämä 1,1 %:n ero ollakin jo toisinpäin.
Taulukko 3. Vanhempien kuvaustuloksen korrelaatio jälkeläisten kyynärnivelvikaprosenttiin.
Toinen huomioni aineistosta on, että jälkeläisten tulos näyttäisi olevan parempi mikäli vanhempien yhteenlaskettu luku tulee niin että toinen vanhempi on toista parempi. Esim. yhdistelmät 3/1 tuottaisi tilastollisesti huomattavasti paremman lopputuloksen kuin yhdistelmä 2/2, vaikka molemmissa yhteenlaskettu "vika-aste" on neljä. Tämä selittynee sillä, että koska oletettavasti OD:n periytymistapa on määrällinen eli kvantitatiivinen, joten ns. terveemmältä vanhemmalta tulevien vikageenien määrä olisivähäisempi kuin että molemmilta puolilta riskiä tulisi enemmän. Yhteissumma jäisi tällöin pienemmäksi.
Nyt täytyy edelleen pitää mielessä, että aineistoja ykköstä huonommista vanhemmista on vähänlaisesti ja jokainen kasvattaja voisi omalta osaltaan kannustaa kasvatinomistajiaan vielä aktiivisemmin kuvauttamaan rottweilereidensa kyynärnivelet. Huolimatta siitä, millaisia tuloksia vanhemmilla on. Näin aineisto ei olisi epätasapainoinen ja kuvausaktiivisuus jälleen riippuvainen kasvattajan jalostuskriteerien painotuksista.
Lonkka- tai kyynärnivelvikaista rottweileria ei minun mielestäni saisi ryhtyä pitämään normaalina ilmiönä, joka kuuluu suurikokoisen rodun tyyppivikoihin. Jalostusvalinnoillamme voimme vaikuttaa näihin ongelmiin. Käsiä ei saa nostaa pystyyn näiden ongelmien edessä. Jokainen kivuista kärsivä koira on liikaa. Rottweilerin elämän täytyy olla elämisen arvoista eläimelle itselleen, omistajilleen ja koko tälle hienolle rodulle.
Toki rodunjalostuksessa on huomioitava monia asioita, ei pelkkiä lonkkia tai kyynäriä, sillä jalostammehan rottveilereita - emme vain niveliä. Mielestäni koiran terveys on kuitenkin aina asetettava etusijalle. Jalostus on kokonaisvaltaista, siltikään koiran terveys ja hyvinvointi eivät saa olla kompromissien kohteena. Jotta rottweilerimme pystyisivät tulevaisuudessakin ylittämään tielleen osuvat esteet, ei meidänkään kasvattajina tulisi mennä sieltä, missä aita on matalin.