
Tästä löytyy ajettu reitti Route66-muodossa (Turkin ja Syyrian rajalta Travemundeen) sekä Google Earth -muodossa (.kmz) olevat sijaintipaikkapisteet (raja- ja esikunta).
Muistiinpanot ajomatkalta YK:n Suomalainen valvontajoukko (YKSV 22-24), esikunta Camp Ziouani, Golan Heights, Israel -> Imatra, sellaisena kuin olin ne paperille kirjoittanut paluumatkalla Finnjetissä 20.12.1985. Alla oleva matkakertomus on siis kirjoitettu 23-vuotiaana monien muiden vastaavien kertomusten joukkoon toimialueella ja kohdistettu saman koulutuksen saaneille, ympäristöstä, olosuhteista ja tehtävistä johtuen erittäin hyvin tuntemilleni viesti- ja muille eri alojen ammattihenkilöille. Sikäläiset yhteiset kokemukset kuluneen kuudentoista kuukauden aikana ja viimeiset työtehtävät paistavat läpi useista kohdista, sen vuoksi varsinkaan kirjoitustyyliin ei kannata liikaa kiinnittää huomiota.
Harmaat tekstit pienemmällä fontilla on kirjoitettu alkuperäisen jutun oheen myöhemmin ja vihreät yksittäiset sanat ovat yk-slangisanastosta löytyviä sanoja.
Joukon oman tiedotuslehden (YKSV 22, 1.6. - 30.11.1984) mukaisesti. Suomalaisten joukko oli ollut alueella noin viisi vuotta.
- Yleiskuva "Spy Hillin" rinteen alaosassa kulkevalta tieltä itään päin kohti suomalaisten ja kanadalaisten yhteistä esikunta-aluetta
- Suomi-radioaseman ovelta suomalaisten leirin yli pohjoiseen Mt Hermonille. Se sijaitsee edellisen kuvan oikeassa reunassa näkyvän valkoisen rakennuksen takana puun alla.
- Suomi-radioaseman ovelta itään Syyrian rajalle. Viestin saunan takapihaa ulkoaidan takaa.
- Kesken suparadioantennin vaihtohommien napattu kuva 60-metrisestä radiomastosta alas suomalaisten alueen keskelle. Masto sijaitsee suurinpiirtein ensimmäisen kuvan "Raja" -tekstin kohdalla. Sama kuva muutamin tarkennuksin). Kuvasta vasemmalta puuttuu muun muassa pala motivaatiokenttää, keromonttu, uima-allas (palovesiallas maston juurelta), viestin sauna ja Suomi-radioasema.YKSV 22:n lehdessä sivulla kahdeksan, kuvan aiheena antennin vaihto (vasemmalla allekirjoittanut nostonarun kimpussa ja oikealla, vaihtoa odottavan antennin alla JussiS):

- Korjaamon opaste
- Tyypillisiä pieniä peltivaurioita henkilökohtaisessa ajokalustossa (UNP 1xxx = Libanon ja UNP3xxx = Golan).
- Maisemaa Jordanian rajalta Golanin ylängölle: pyörä rinteessä ja vielä ylempää takaisin päin eli Jordaniaan. Generaset-järvi on pyörän keulan suunnassa oikealla ylängön toisella puolella.
- Jälkiä Perulaisista rauhanturvaajista.
Tämä oli ensimmäinen pitkä, loppuosastaan aivan yksin ajamani mp-reissu tuolla ilmansuunnalla vuoden Israelissa ajelun jälkeen (Larnacasta Kyprokselta ostetulla Suzuki GSX-1100 ESD:lla) => mp-matkailukokemuksen vähäisyyden vaihtelevissa olosuhteissa ulkomailla huomaa kyllä matkan edetessä..
Slangisanasto ei kaikilta osin ole välttämättä päivänselvää eikä ehkä enää kovin nykyaikaistakaan - pyrin seuraavassa hieman tarkentamaan sanastoa (sen mitä vielä luulen muistavani).
Koko jutun kielioppia ja sujuvuutta on vähän korjattu sikäli kun sillä ei ole ollut vaikutusta asiasisältöön, samoin nykyinen elin- ja tallennusympäristö on huomioitu tietyissä painotus-, sana- ja asiavalinnoissa ;-)
Imatralla 9.10.2004/Kari
Alkuperäinen kertomus alkaa tästä.
Finnjetin hytti 20.12.1985 kello 12.45
http://fi.wikipedia.org/wiki/GTS_Finnjet
Kerrankin on sellainen hetki menossa, että on aikaa ottaa kynä käteensä ja aloittaa matkakertomuksen kasaaminen kymmenistä erillisistä lipuista ja lapuista. Seassa on hyvällä tuurilla asiaakin, joten olkaa hyvät ja poimikaa tiedot oman tarpeenne mukaan.
1) Kotimatka moottoripyörällä teki melko täsmälleen 5 000 km reitillä Israel: Golan Heights -> Syyria: Quneitra -> Damascus -> Aleppo -> Turkki: Mersin -> Antalya -> Istanbul -> Edirne -> Bulgaria: Slivengrad -> Sofia -> Dimitrovgrad -> Jugoslavia: Nis -> Belgrad -> Szeged -> Unkari: Budapest -> Itävalta: Wien -> Saksa: Nurnberg -> Hannover -> Hampuri -> Lybeck - Travemunde. Lisäksi tuli laivamatkaa noin 1200 km välillä Travemunde - Helsinki, sekä 250 km henkilöauton peräkärryssä Helsingistä Imatralle.
2) Persaus meinasi alkuun puutua myös autokuskeilta. Etenkin Turkki on niin suuri maa, että jos joku tulee kertomaan ajaneensa sen läpi kahdessa päivässä ja vielä katselleensa maisemia, niin pitää olla melkoisen hyvä havaintokyky hänellä.. Ei muuten onnistu kovin helposti convoy-ajossa ainakaan meidän valitsemallamme reitillä, etenkään mp:n kuljettajan näkövinkkelistä.
3) Vaikka oli kylmää, kosteata, pölyistä, tuulista ja muuta hauskaa roppakaupalla, niin kyllä kannatti tämäkin reissu heittää! Suosittelen jokaiselle, jolle se on mahdollista sillä eteen tulee sellaisia tilanteita ja tapahtumia joita ei takuulla kohtaa Israelissa, etenkään Ziwanissa saati kovin helposti lähempänä Suomessakaan. Minulle tuo oli niin hyvä kokemus että seuraavana kesänä lausutaan "Eurooppa, täältä tullaan..". Silmät ja mieli avoimena pitäen pärjää aina.
4) Älä huolehdi kielitaidosta sillä tulet pärjäämään joka puolella, kunhan uskallat yrittää ja jätät kielioppi- + muut vastaavat hömpötykset kirjahyllyyn. Mitäpä niillä teet, kun edessäsi on henkilö joka ei osaa pätkääkään englantia? Minulle oli etuna tuo venäjän lukeminen koulussa - sillä pärjäsi siedettävästi, kun osasin lukea tienviittoja ja lausua muutaman sanan tai numeron muun muassa Bulgariassa.
5) Jos kiinnostaa läyhistely majapaikkojen suhteen niin älä lue tätä niiltä osin liian tarkkaan (poislukien Wien ja Lybeck). Kun ajoin tankkauksineen ja muine taukoineen keskimäärin 10 -12 tuntia päivässä, eli keskimäärin 742.8 km/päivä (700 - 950 km/päivä läntisen Euroopan puolella) niin pelkkään nukkumiseen ei tarvittu kovinkaan kummoisia puitteita. Olin hyvästä fyysisestä kunnosta huolimatta välillä aika poikki eli kannattaako silloin maksaa 57 - 85 USD yöstä kun tulet klo 22-24 välillä majoitukseen ja lähdet jatkamaan viimeistään 07.30 seuraavana aamuna - mielestäni ei, ellei siihen ole hyvää syytä.
6) Paalua kului noin 500 USD (reilu 3 500 FIM silloisella kurssilla eli vajaat 600 € nykyisellä valuutalla), ennen kuin Finnjetin keulaluukku sulkeutui:
- Reissussa ajoi aluksi seitsemän autoa ja yksi moottoripyörä convoyna aina Istanbuliin saakka, josta läksin aikataulun tiukkuuden takia painamaan itsekseni eteenpäin muiden tullessa hitaammin perästä.
Ideakuva vanhasta Israelin sekelistä (vasemmalla on setelin taka- ja oikealla etupuoli. Seteli on skannattu näytölle sopivalla tarkkuudella, aavistuksen muutetuin värein ja epäaidossa koossa):

Liikkeelle lähtö hoidettiin eturuokailun avulla varsin vauhdikkaasti heti määräajan (klo 17.00) umpeuduttua.
Eli Kanuskien ja meidän oman alueemme porttien avauduttua meille(kin), kiitos ylimääräisten uusien kuvioiden joita muuan juuri alueelle tullut henkilö (RR) halusi järjestää. Normaalistihan omilla ajoneuvoillaan kotiutuvat pääsivät lähtemään kotimatkalle jo puolenpäivän kieppeillä, jota toki itsekin yritimme..
11.12.1985 klo 17.05
Kuka sanoi että AOS:ssa pitää aina olla vihreät intialaiset päällä? Ei välttämättä, jos asemilla on vuorossa tuttuja henkilöitä, liikut tutussa ajovarustuksessa (vakuutettuna vuoden ajan lähialueilla liikkunut mopo, kuskilla edelleen päällä Sinisalon sini-puna-valkoinen nahkapuku sekä Arain oranssi-sini-valkoinen "Baldwin Replica" -kypärä) ja mikä tärkeintä: Jussi S oli jo B-portilla menossa kun itse vielä vedin platalla kypärää päähäni. Eli oli pakko kokeilla kepillä jäätä, kun Jussin auton etupenkillä oli se tarvitsemani vihreä, YK:n hihamerkein varustettu vihreä päällyspusakka. Muut ajoivat autoillaan intialaisissa koko Syyrian alueen läpi.
A-portti: vahdissa ollut kaveri katsoi kuin vanhaa koiranmakkaraa, mutta totesi kuitenkin että "Anna palaa!".
POS 28: suomalainen MP (Military Police) puristi kättä ja toivotti hyvää kotimatkaa.
B-portti: kahden paikallisen henkilön voimin taputettiin olalle, ravisteltiin käsiä, päiviteltiin tulevaa reissua ja toivotettiin "Ajahan varovasti!" eli eteenpäin..
Ensimmäistäkään pakaasiani ei avattu ja siirtyminen Syyrian maisemiin oli alle kymmenen minuutin suoritus. Kyydissäolijoista vaimo pääsisi mukaan mutta avovaimo tai tyttöystävä ei, heidän pitäisi tulla mukaan vasta Turkin puolelta.
Ideakuva vanhasta Syyrian punnasta, vasemmalla on setelin taka- ja oikealla etupuoli. Seteli on skannattu näytölle sopivalla tarkkuudella, aavistuksen muutetuin värein ja epäaidossa koossa:
Syyrialaisilla punnan seteleillä oli puhekielessä muuan etuliite, joka viittasi henkilön vasemman käden käyttötarpeen suuntaan.. Liekö saanut lisänimensä seteleiden yleisen puhtauden vai arvonsa perusteella.
Ensimmäiseksi Arnabén Essolle tankkaamaan, josta hetken päästä suunta Damascukseen. Onneksi oli vielä valoisaa.
11.12.2985 noin klo 19.00
"Eihän me sittenkään tänne yöksi jäädä, aamun valkenemista odottamaan!" eli porukka otettiin kasaan ja jatkettiin jonossa kohti Homsia. Kahdeksan ajoneuvoa lävisti Damasin suvereenisti, etukäteen mainostettua huomattavasti helpommin. Olihan siellä ajaminen useimmille tuttua hommaa posti- ja muilta työ- sekä lomakeikoiltamme.
Tie on ok, tietöitäkin on mutta varokaa etenkin seuraavia: öljyä, naftaa, hiekkakasoja (ajokaista voi olla täysin tukossa kun joku on unohtanut kahdeksan kuutiota soraa matkan varrelle), monttuja, kaikkia nelijalkaisia Huminan baretista lehmiin, samaa kaistaa vastaan ajavia kymppipyöräisiä kuorma-autoja, jne. Yöajo Syyriassa pitää verenkierron kunnossa ja sydämen lyöntitiheyden riittävän korkealla. Yksinajoa en suosittele! Bensan saanti ei ole ongelma, sillä sitä saa ainakin kello 24.00 saakka joka paikasta.
Oli pakko lisätä 50% lisää vaatetta päälle, sillä hengitys höyrysi paikallaan seistessäkin. Ei muuta kuin jatkamaan jonossa kohti Aleppoa, ensimmäiseksi yöksi.
Homsin jälkeen on pätkä moottoritietä jolla meinasi käydä minun ja Jussin sekä Timpan (se Suomen eteläisimmän postin mies) osalta kehnosti: kun ajetaan convoyssa niin välimatkat on pidettävä aika pieninä, ettei väliin tunge esimerkiksi paikallista mutteriläjää sotkemaan ajorytmiä - Timo L oli keulilla, minä toisena ja Jussi S kolmantena kun havaitsimme että kaistamme oli tukossa sorakuorman takia; samanaikaisesti vasemmalla kaistalla meitä ohitti paikallinen bussi joka kiilasi yllättäen niin törkeästi Timon eteen, että hänen ei auttanut muu kuin vetää liinat kiinni. Tein itse samoin välttääkseni bemarin persauksen hivelyä, jolloin Jussi huomasi että mersuhan jää toiseksi hidastuvuudessa, kun edessä on 628csi sekä 1100 GSX jarrut jo melkein lukossa. Kun seuraavan kerran ehdin vilkaista vasemmalle sivulle niin mikäs sieltä silmiin tuijottikaan bensatankkini tasolta - JEP, 190:n etuvalopatteristo!
Tuuria oli taas matkassa, kun Jussilla oli tilaa väistää vasemmalle, itse en olisi mahtanut sille tilanteelle yhtään mitään.
Loppuillasta tuli vielä niin kylmä, että viimeiset kilometrit menivät varmaan jollain tikapuuhermostolla horroksessa ajaen.
12.12.1985 klo 01.00
Menimme hotelliin nimeltä Tourist, 100 Syyrian puntaa tai 8.5 USD yö (kolme henkilöä/huone) aamupalalla. Kelpasi kun piti silmänsä tiukasti kiinni.
13.12.1985 aamu
Aamupala oli mitä oli (Continental breakfast öljyssä uppopaistettuine kananmunineen, sun muine lisukkeineen) mutta jallaa ei tullut ja ruoka piti tiellä kyllä. Lämmin vesi oli ok, vessa kunnollinen ja punkat siistit.
Noin 50 kilometriä ennen Aleppoa (Homsista tultaessa) on tienviitta oikealle (jossa lukee "Turkey" kallellaan olevassa, ränsistyneessä lämiskässä). Kääntykää siitä rampille, nouskaa pätkä ylämäkeen, ajakaa sillan yli vasemmalle edelliseen kulkusuuntaan nähden ja olette matkalla Bab-el-hawan raja-asemalle. Välissä on Atarebin kylä: kun tulette rulettiin niin ottakaa ensimmäinen tie oikealle, parin - kolmen sadan metrin päässä onkin toinen kyltti Turkey, 50 km. Jos tankki alkaa olla kuiva niin ennen puomeja on yksi asema, jossa sekin ongelma poistuu. Kurssi taisi olla aika huono mutta eipä taida haitata tässä vaiheessa..
Tarvitaan trip-ticket, Syyrian vakuutus, passi ja exit-permit. Aja katoksen alle ja stoppaa viimeisen kopin tasolle, käivärä ottaa trip-ticketin tai sen puutteessa vakuutuslapun, molottaa itsekseen ja puhelimessa hetken ja patistaa sitten alaoikealla olevaan poliisitoimistoon. Passi ja exit-permit peliin, kerrotaan isän ja äidin nimet henkilölle, leimataan passi => ottakaa vakuutuslappu takaisin ja olette vapaita jatkamaan matkaa. Mitään tavaroita ei tarkastettu.
Ideakuva vanhasta Turkin liirasta, vasemmalla on setelin taka- ja oikealla etupuoli. Seteli on skannattu näytölle sopivalla tarkkuudella, aavistuksen muutetuin värein ja epäaidossa koossa:

12.12.1985 aamu.
Raja-asemat eivät ole vastakkain eli joudutte ajamaan noin kilometrin viimeiseen passintarkastukseen sekä vielä senkin jälkeen muutaman lisää, ennen kuin T.C. Hatayn turkkilainen raja-asema häämöttää edessä.
Ajakaa vasemmalla olevan rakennuksen oikealla puolella olevan katoksen alle, passi ja kynä esille ja sisälle. Maahantulokortti + passi otetaan hetkeksi talteen. Saatuanne passin takaisin menette parikymmentä metriä eteenpäin, jossa toinen henkilö ottaa passin. Odotatte autolla kahden miehen partiota saapuvaksi - he merkitsevät auton ylös sen kuljettajan passiin. Menkää kolmanteen toimistoon jossa lyödään maahantuloleima omalta osaltasi. Rahanvaihto onnistuu läheisessä asuntovaunussa (auton oikealla puolella) kurssiin 20 USD = 11 000 turkin liiraa (kurssi oli yli 7 FIM/1 USD siihen aikaan). Syyrian punnatkin kävivät, mutta valitettavasti unohdin niiden vaihtokurssin.
Eikä sitten muuta kun rajalta nokka kohti Adanaa (- Reyhanli - E98 - E91 - E90). Välissä on monenlaista pikkukylää, syheröä, valtatietä, nousua ja laskua => varatkaa riittävästi aikaa sillä kartta ei kerro kuin 10% todellisuudesta. Kylistä selviää nussakasti oikeaan suuntaan hokemalla seuraavan ison kaupungin nimeä vastaantulijoille, oikea ajosuunta selviää henkilön käden viittauksista. Poliisikin auttaa risteyksissä.
Mopo herätti mielenkiintoa (pyh) jopa niin, että ajoin hetken kisaa yhden vaahtosammuttajan kokoisen nassikan kanssa - hänellä oli allaan jokin mopedi. Kyseinen johtunee siitä että Jawa yms. olivat niitä miesten merkkejä eikä japsipyöriä varmaan oltu aiemmin ainakaan liikaa nähty.
Paikallinen noin 12%-vahvuinen olut Efes oli hyvää mutta maukasta; kolme pulloa maksoi 1 700 liiraa, tämä oluen ystäville tiedoksi.
Bensa maksoi seuraavasti: 13.8 litraa Superia maksoi 2300 liiraa, dieselin hinta oli noin 180 liiraa/litra muistini mukaan. Pimeästi emme vaihtaneet emmekä käyttäneet taaloja tankkauksiin, hotelleista saa vaihtaa ainakin saman vaihtokurssin mukaan kuin pankistakin.
Ajoimme reittiä raja - Kirikhan - Iskendrun - Ceyhan - Adana, jossa piti ruokailla. Ruokapaikkamme oli keskellä kaupunkia mitä en suosittele, koska pihvissä oli selvästi vielä veto päällä: jos olette keskustassa pienen valkoisen hotellin (siisti 2-3 kerroksinen) edessä niin jatkakaa matkaanne. Palvelu oli kyllä mahtavaa mikä oli iso plussa koko maalle. Välillä se tosin tuntui häiritsevältäkin.
Alkuun12.12.1985 ilta.
Mersinin kaupunki on Route 66 2003:n mukaan nykyiseltä nimeltään Erdemli.
Saapuessamme sinne oli jo pimeää. Ajo yöllä onnistui helposti, koska tiet olivat kunnollisia ja leveyttä riitti. Turkkilainen ei näköjään soittele torvea mutta käyttää sen sijaan hanakasti kaukovalovilkkuaan.
Majoituimme hotelliin nimeltä Mersin, 47 USD kolmen hengen huone, noin 39 USD tupla. Aamupala 800 liiraa eli maksamalla noin 2,5 USD sai leipää, munia yms. sekä suomalaista voita. Kannattaa panostaa teehen, kahvi oli paremman kodin putkimiehen tasoista. Ei jallaa. Hotelli sijaitsee rannalla. Parkkialue on toisen rakennuksen alla, vartioitu ja hinnaltaan jotain 500 - 1000 liiran kieppeillä eli ok. Mopo oli yön hotellin takana eikä siihen ilmestynyt yhtään naarmua tms.
Päivän ajomatkan pituus oli noin 50 km Syyriassa ja 280 km Turkissa.
13.12.1985 aamu.
Ajellaan rantaa jolloin itse rantatiekin tulee hyvinkin äkkiä vastaan, nokka on siis kohti Antalyaa. Mersin - Silifke -tie menee useiden pikkukylien läpi, joista yhdessä kanan perskeles katsoi parhaaksi hypätä bemarin eteen => höyheniä pölisi kuin paremmassakin tyynysodassa kun kyytiä oli kohtaushetkellä 80 km/h. Lisäsimme kaasua sillä se olisi hyvinkin saattanut olla arvokas, koko Turkin paras munija ;-)
Silifkestä 150 km eteenpäin on sellaista kiemuraa että nopeus jää pahimmillaan alle 60 km/h. Kenny Roberts-ilmiö iski pahemman kerran kun kanttaamaan pääsi kunnolla, täysin rinnoin. Mukavaa, joskin hidasta ja bensaa kuluttavaa matkantekoa. Meiltä kuljettajilta jäi monet maisemat näkemättä kun katseen oli pysyttävä tiukasti tiessä ja peileissä, mikä oli sinänsä harmillista.
Kaiteita ei ole joten tälle tielle EI OLE ASIAA PIMEÄSSÄ, ajokaistan vieressä on helposti 500 metriä lähes suoraa pudotusta Välimereen. Rekkoja on vähän mutta kuitenkin sen verran, että kannattaa pysyä omalla ajokaistalla. Bensaa saa kyllä eikä varanassakkaa tarvita missään. Alempana on jo leveämpää, jolloin nopeuskin nousi lähemmäksi satasta.
AlkuunPaljon käytetty lentopostikirjemalli (kevyt, pelkällä UN:n leimalla perille suomalaiseen jakeluosoitteeseen toimitettuna):

Painavammassa kirjekuoressa käytettiin postimerkkejä:
13.12.1985 ilta.
Hotellit ovat vanhan kaavan mukaisesti rannassa, joista valitsimme hotelli Pergen. Kahden hengen huone lisäpedillä ja aamupalalla hintaan 11 000 liiraa. Siellä oli kylmä mutta autot saatiin hyvään, omaan parkkiin. Vieressä oli toinen, sikaläyhy hotelli mutta kuultuamme tuplan hinnan 78 USD yöltä päädyimme Pergeen.. Kyllä siellä yönsä vietti, kun oli oma makuupussi ja vähän wiskiä yömyssyä varten.
Etsimme illalla ruokapaikkaa paremmasta päästä ja kumma kyllä löysimme lopulta vain yhden pizzerian, niiden normaalien kebab-paikkojen lisäksi. Pizzeriaanhan siitä joutui: neljä kolaa ja kolmen henkilön pizzat maksoivat yhteensä 10 FIM, ettäkö kallista? Tilausprosessi oli oma lukunsa: kädet heilui, jalat heilui, kaikki heilui: emme tienneet mitä tilasimme mutta silti kaikki söivät loppujen lopuksi hyvällä ruokahalulla. Efestä sai vain muutamista paikoista, Turkki on sittenkin aika kuiva maa?
Päivän ajomatkan pituus oli reilu 460 kilometriä.
14.12.1985 aamu.
Antalyasta olisi päässyt myös Canakkeléhen mutta läksin silti convoyn mukana kohti Istanbulia, koska vuoristoa on mahdotonta täysin kiertää (kartan mukaan). Reitti: Antalya - Burdur - Dinar - Afyon - Kutahya - Bozuyuk - Adapazari - Istanbul. Kiitti mulle riitti? No ei, kyseinen väli on aika nopea ajaa johtuen hyvistä teistä (vain yksi isompi remonttiosuus). Mutta olipa siellä välillä kylmä - noin tuhannen metrin korkeus pisti hymyn hyydyksiin, etenkin kun piti posottaa välillä pilvien läpi. Vuoristossa on varoitusmerkkejä tuhkatiheään eli luntakin löytyy joskus 110% varmuudella. Kesällä tuo on takuulla nussakka pätkä, kun kaikki viheriöi ja pellot uivat kukkameressä.
Viimeiset sata kilometriä eli
Adapazari - Istanbul vei paljon aikaa. Tiet olivat täynnä
rekkoja yms. rojua ja satoi vettä. Kun ajat tätä
väliä niin älä laske tankkiasi kuivaksi ennen
moottoritien alkua, sillä moottoritieltä on hankala
löytää asemia - joudut poikkeamaan sivulle mikä vie
aikaa. Pimeys tuli ennen kuin olimme perillä - hauskaa hommaa
vaikka tilaa olikin rajoitetusti. Moottoritien käyttö maksaa eli varaa
vähän paikallista rahaa saataville.
14.12.1985, ilta.
On jo KAUPUNKI joten otimme suosiolla taksin oppaaksi hotellin löytämiseksi. Pertti "hathat" R uskaltautui suharin kyytimieheksi ja silloin lähti. Perhana mitä menoa. Tuskin se kuskikaan ihan aina tiesi minne olimme menossa, sillä 45 minuuttia kului ennen kuin pääsin vähääkään jäähdyttämään jo tulikuumaa pyörän moottoria!
Kyllä se taksisuhari meistä huolen piti: pysäytteli liikennettä pujotellessamme kujilta toisille jne. Vissiin hinta 7000 liiraa painoi vähän? Bosborin salmikin ylitettiin. Yhdessä risteyksessä se perhanan kutale seisoi passipoliisina ja kun minä saavuin hänen kohdalleen, niin hän otti ja hyppäsi kyytiini. Ei siinä vielä mitään, mutta kun ehdimme kulman taakse (jossa muut vartoivat) niin hän hyppäsi aivan yllättäen pois kyydistä - kesken kanttauksen - pyörä oli siinä ja siinä kaatuako vai ei (jarrukahva rutisi jo kivasti kun pidin vastaan). Ei onneksi kaatunut.
Hotelli Inka (http://www.enjoyturkey.com/Accomodation/Budget/Inka.htm) on aurinkomatkojen sopimushotelli, samoin vieressä oleva Pera Palace (karttasanan Tepebasi alapuolella näkyvä Perapalas Oteli). Autot saa hyvin parkkiin Peran kentälle, Inkan eteen ei saa pysäköidä autoja koska vastapäätä on jenkkien edustusto. Mopo vietti turvallisen yön Inkan portailla, kun vastapäätä olleen rakennuksen edessä seisoi kaveri koko yön vahdissa kp:nsa kanssa. Yö teki 16000 liiraa kolmelta henkilöltä, aamupala mukaan lukien. Siellä kelpaa kyllä asua sillä portimo sotkee suomea ja palvelu pelaa hyvin, mutta nopeasti. Taso ei ole huippua mutta kyllä sinne vaimonkin varmasti mielellään vie.
Jos hotellin ulko-ovella teille tyrkytetään niin sanottuja hajuvesiä niin älkää turhaan ostako - se on pelkkää liisteriä pullossa kuin pullossa. Kaikkein parasta onkin jos neuvoisitte ystävällisesti myyjälle mihin hän voi pullonsa tunkea (ostin itse aidon haistelupullon perusteella avaamattoman pullon kyseistä kuraa)..
Päivän ajomatkan pituus oli reilut 770 km.
Illalla söimme isolla porukalla portsarin neuvomassa paikassa ja se kannatti kyllä. Sairaalan Suominen oli tullut jo aiemmin, läpi vuoriston (ei lunta vaikka tulivat Ankaran kautta!), hänkin oli vaimoineen seuranamme viettämässä korjaamon Yrtin 24-vuotispäiviä. Joutuihan siellä laulamaan ja hymyilemään, ei mahtanut mitään! Pojat lähtivät illalla ns. sukeille (kuvassa on Damascuksen suk) mutta itseni se oli pakko jättää väliin, koska joutuisin aamulla lähtemään itsekseni baanalle ehtiäkseni ajoissa laivaan. Eikä väsyneenä moinen ajomatka onnistu.
Hyvästelin porukat, istuin hetken Inkan baarissa ja sitten unta kaaliin (satuin saamaan huoneemme ainoan yhden hengen sängyn itselleni kun kahdelle muulle jäi vajaakokoinen parisänky jaettavaksi).
Alkuun15.12.1985 aamu.
Siinä ne huonekaveritkin jo aamulla nukkuivat sen verran sikeästi että en hennonut herättää, vaan jätin lapun pöydälle ja lähdin liikkeelle omin nokkineni.
Lähtö sateisesta Istanbulista teetti töitä: meni noin tunti ennen kuin uskoin että en osaa lukea moista paikallista syherökarttaa - taksi peliin. Vettä tuli kuin Esterin korvasta, uin ravassa ennen kuin 50 km oli takana. Tie oli leveä mutta rapaa oli kyllä - ja pirskatinmoinen sivutuuli, 100 kilometrin jälkeen teki mieli kääntyä takaisin (moottorikin nikotteli, vettä bensassa luulen). Tai sitten ilmanputsari alkoi tukkeutua kosteuden johdosta, jota en vielä silloin osannut ajatella.
Kiroilin hetken itsekseni ja taas kelpasi jatkaa kohti Edirnea. Istanbul - Edirne -tie on aivan ok. Kymmenkunta kilometriä ennen rajaa täytin tankin ja seurustelin hetken paikallisten kanssa - Marlboro lähentää kyllä.. Tien kunnosta kertoo nopeus 120 - 140 km/h lähes koko ajan sateen tauottua ja tien kuivuttua.
Ylitys oli helppo: vasenta kaistaa kopille, passi peliin, maastalähtökorttiin tekstiä, toinen sivulaukku koeluontoisesti raolleen ja anna palaa. Ajo jonkin altaan läpi tautien leviämisen estämiseksi ja sitten olikin vuorossa reissun mielenkiintoisin osuus.
Ideakuva vanhasta Bulgarian levasta, vasemmalla on setelin etu- ja oikealla takapuoli. Seteli on skannattu näytölle sopivalla tarkkuudella, aavistuksen muutetuin värein ja epäaidossa koossa:

Reitti: E80 Kapikule, raja - Slivengrad - A1 - Plovdiv - Sofija - E80 - Dimitrovgrad (raja).
Rajalla normaalit rutiinit ja molempien sivulaukkujen tutkinta. Joku auto oli "täysin purettuna" vierellä. Pääsin läpi suhteellisen helposti mutta sitten tulikin tenkkapoo eteen: mistä ihmeestä saan bensakuponkeja kun asianomainen puulaaki on kiinni ja rajamies näytti kansainvälisen "Ei tänään" -merkin? Ajomatkaa oli reilut 350 km ennen Jugoslaviaa eikä se yhdellä tankillisella onnistuisi..
Tankki oli piripinnassa joten lähdin baanalle sillä mielellä, että ainakin Sofiaan pääsen, ollaan sitten siellä yö ja etsitään huomenissa. Jossei muualta niin ainakin suurlähetystön kautta niitä luulisi löytyvän.
Suurlähetystön kanssa toiminta oli jo rutiinia, olimmehan viestimiehinä olleet joitain kertoja muun muassa Tel Avivin suurlähetystössä tekemässä pieniä, pikaisia oman erikoisalamme työhommia heille.
Ajelin noin kymmenen kilometriä kunnes trokarit pysäyttivät ja kaksikymmentä USD vaihtui kuudeksikymmeneksi paikalliseksi yksiköksi. "Benzinkupong - niet" eli se niistä.
Ajelin ja yritin saada bensaa vaikka miten (taaloja ja muita valuuttoja, kultaa, yms) mutta ei onnistunut millään ilman kuponkeja. Ajoin tankin punaiselle (varatankille) kunnes silmien eteen avautui siunattu näky eli paikallinen tiepalveluauto! Pysäytin sen ja he neuvoivat menemään läheiselle asemalle mistä niitä saa ostettua (he eivät tosin puhuneet englantia, mutten minäkään vastaavasti Berliinin saati Sofian murretta). HUH! Helpotus oli suuri, sillä ulkona olisi saattanut tulla kylmä jossain vaiheessa.
Eli nähdessäsi tien vieressä rakennussysteemin nimeltä "Free Shop" jossa on bensa-asema, kauppa, hotelli jne, niin kävele suoraan hotellin vastaanottoon, anna rahaa vastaanotossa vaikka Suomen markkoina, osta niitä kirottuja kuponkeja hintaan 23 USD, kävele asemalle ja johan lorisee tankkiisi neljäkymmentä litraa superia.
Kertonee jotain paikallisesta asiakaspalvelusta että bensa-aseman mies "ei tiennyt" kuponkien ostopaikkaa, kaupan kassa seisotti puolisen tuntia jonossa ennen kuin kertoi oikean ostopaikan, alkuun saman kaupan myyjä kertoi väärän jonotuspaikan.. Ja kun vastaanoton pimu vielä kiukutteli niin silloin paloivat hihat - kupongit tulivatkin sitten nopeasti ja tyttö antoi jopa liikaa rahaa takaisin. Sattuuhan sitä, palautin kyllä liiat rahat takaisin samantien.
Tiet ovat pääosin OK eli maa on nopeata ohittaa.
Kun kierrät Sofiaa ohitustietä pitkin niin poikkeapa viimeisellä bensa-asemalla ennen oikealle kääntymistäsi rajalle menevälle tielle. Siellä oli bensa-aseman hoitajana henkilö, joka urheilumiehenä tiesi Suomesta Nurmen ja Virenin, ollen myös oikein ystävällinen - melkein ainoa tässä BG-maatunnuksen omaavassa maassa tähän mennessä.
Välillä tuli mukailtua erästä Sliippareiden kappaletta ".. on ihme maa en sinne aio matkustaa.." Enää ikinä!
15.12.1085 klo 22.00.
Heureka, se on ohitettu hyvinkin pian. Leima passiin, tavaroiden pikatarkastus ja äkkiä Jugoslaviaan.
Ideakuva vanhasta Jugoslavian dinaarista, vasemmalla on setelin etu- ja oikealla takapuoli. Seteli on skannattu näytölle sopivalla tarkkuudella, aavistuksen muutetuin värein ja epäaidossa koossa:

Siellä oli vastassa ensimmäinen UNP-kilven näkyvästi noteeraava tullimies: "Onko mitään tullia koskevaa, jaa eikö, selvä, aja varovasti!". Vaihdoin kolmenkymmenen litran bensakuponkeja hintaan 18 USD (superille) vaikka dinaareillakin olisi pärjännyt oikein hyvin. Kupongeilla sai kymmenen prosenttia alennusta. 1 USD = 285 dinaaria. Dieselin hinta oli 130 dinaaria litralta.
15.12.1985 ilta.
Join lähellä teetä ja jatkoin Nisiin, missä yövyin Meridiana-nimisessä, päälle päin aika elähtäneen näköisessä läävässä hintaan 8.5 USD. Paikka kelpasi silti hyvin koska sänky oli hyvä, vuodevaatteet olivat puhtaita, huone lämmin ja mopon sai hyvään suojaan muilta.
Kilometrejä tuli Istanbulista 752 ja ajotunteja yli 15.
Parempikin paikka on 8 kilometriä Nisin pohjoispuolella oleva läyhy motelli, 28 USD yö ja Visa-kortti kelpaa ensimmäisen kerran tällä reissulla. Perheelliset sinne; paikka on tien varrella etkä voi siitä eksyä ellet aja ohitse.
Alkuun16.12.1985 aamu.
Kohti Belgradia (E75), tukka putkella. Moottoritiemaksuja pitää maksaa muutamassa kohdassa eli paikallista paalua on syytä olla helposti saatavilla. Tie on todella hyvä, joten 140-160 km/h oli mittarissa aika pitkään ja taajaan. Asemia riittää eli bensasta ei ole huolta, samoin näytti vahvasti siltä, että sikäläiset osaavat myös ajaa sivistyneesti.
Rupattelin yhdellä bensa-asemalla puolisen tuntia paikallisten miliisien kanssa, puheenaiheena oli se kuuluisa lentävä peli joka lehtien ja tv:n mukaan lenteli pitkin Lappia (naapurilta karannut maaliohjus tms). Hauskoja veikkoja olivat hekin.
Jos poikkeatte Belgradissa niin ajakaapa ravintolaan jonka kyltissä on selvästi seuraava teksti: "Cdbunau" venäläisittäin kirjoitettuna. Se on keskustassa hieman ennen suurta rulettia (noin 250 m), oikealla puolella. Söin siellä todella hyvän pihvin lisukkeineen todella halvalla! Samaan syssyyn tuli juotua yksi kova teekin - rommi näet tuli samaan hintaan. Tunnelma oli hyvä ja palvelu nopeata mutta kohteliasta!
Nis - Belgrad -väli oli vähintään yhtä hyvää tietä kuin seuraava osuus eli Belgrad - Novi Sad. Minua varotettiin etukäteen että lähellä Unkarin rajaa olevilla asemilla ei olisi bensaa saatavilla - turha pelko, sitä oli kyllä. Yhden vai oliko niitä kaksikin moottoritiemaksua myöhemmin on Unkarin raja kohdalla.
16.12.1985
Raja on muuten nopea mutta rahanvaihto toimi heikosti: rahanvaihtopisteessä ollut todella tyylikäs neito seisotti turhaan jonossa eikä suostunut kertomaan muuta kuin "andra bank, andra bank" ja vaihtoi vain muille. Lopulta tullimies tuli apuun ja ohjasi vieressä olevaan toiseen rakennukseen. Se taalat hyväksyvä pankki on isossa kivirakennuksessa, niistä kopeista ei voi vaihtaa ulkomaan valuuttaa. Rahat piti laskea ja merkitä ylös (lähtötullausta varten) ensimmäisen kerran tähän mennessä. Kun sanoin että mukana on 437 taalaa niin se riitti eli merkittiin lapulle - luottamustako?
Ei, vaan vertausluku maastalähtöpään mahdollista rahavarojen kulutuslaskentaa varten - enpähän tajunnut jutun juonta siinä vaiheessa..
Bensakuponkeja ei tarvita, florintit käyvät kaikkialle. 15 USD riitti kevyesti maan läpiajoon ruuan ja bensan osalta. Reitti rajalta Budapestiin oli ok ilman mitään ylimääräisiä sotkuja tiellä - loppupään tietyökään ei aiheuttanut stressiä. E75/M1 pohjoiseen kohti Budapestiä.
On helppo ajaa läpi kun seuraa M1-kylttejä - siten on hyvinkin pian Wieniin menevällä tiellä. Kävin syömässä purilaisen keskustassa, josta selviää eteenpäin melkein yhtä helposti, yhden sillan ylityksellä (kaistoilla on merkinnät M1, M7, jne).
Taalan kurssi oli 10 USD = 470 paikallista. Bensalitra Superia oli 1. jotain / litra eli ei liian kallista vieläkään. Yöpyminen olisi maksanut Forum:ssa 70 USD, oikein pappiläyhyssä keskustan hotellissa nimittäin.
Jatkoin ajamista kun silmät kerran pysyivät vielä siedettävästi auki. Yhdessä pikkukylässä jouduin opastetuksi ravintolaan jonka asiakaskunta vaikutti ensi alkuun ihan siedettävältä. Poikkeuksen muodosti kaveri joka olisi halunnut ajaa lenkin mopollani, halusi että olisin vienyt hänet kotiinsa, halusi pirunsormukseni, vaikutti vahvasti hohhoijaa-mieheltä (puristi kättäni lähtiäisiksi oikein kaksin käsin, olisi halunnut suudella poskilleni venäläiseen tapaan jne). Ilmoitettuani a) "Polizai => problemija" ajokeikan osalta ja b) "Ei kiitos, vain naiset" niin sekin kahjo lähti, käytyään vielä kerran ihastelemassa mopoa. Se toinen tyyppi oli aivan ok vaikkei englantia puhunutkaan - yllättävän hyvin näköjään pärjää yksinkin, vaikkei samaa kieltä aina puhukaan.
Budapest - Gyor - raja on moottori- tai muuten hyvää tietä. Ajettuani jo pitkään pimeässä päädyin lopulta tulliin. Tullimiehet katsoivat vain passin eivätkä kyselleet mitään rahoista tms. Yksi jopa näytti kuinka läheisiä suomalaiset ja unkarilaiset ovat toisilleen (jos lukija on harrastanut painia niin ote oli samanlainen kuin oikeanlaisessa sidontaotteessa sormien osalta).
16.12.1985 noin klo 22.00.
Passi esiin. UNP-kilpi aiheutti säpinää nuoressa tullimiehessä, puhelin kävi hetken kuumana jonka jälkeen minulta tarkastettiin vain Green Card ja toivotettiin turvallista kotimatkaa.
Vaihdoin taaloja ja dinaareja kursseihin 1 USD = 17.35 ja 1000 dinaaria = 40 shillinkiä. Florintit loppuivat tarkoituksella viimeisellä bensa-asemalla ennen rajaa.
Teetä peliin, hetki huokausta ja tuliaiskalja ensimmäiseen sivistysvaltioon saapumisen kunniaksi. Suustaan meinasi jäädä kiinni kun kaksi tullin miestä intoutui turisemaan. Ja mitäs muuta ostin? No pullon Stroh:a hintaan 180 shillinkiä, ettei vilu vaan yllättäisi majoituksissa. E60 -> Wien.
16.12.1985, ilta.
Wien on varsin iso kaupunki. Jouduin pysäyttämään yhden paikallisen pimun iltakävelyllään kysyäkseni jotain läheltä löytyvää hotellia. Ja löytyihän se, nimittäin hotelli de France keskeltä Wieniä (http://www.austria-hotels.at/de/hotel-de-france/index.html). Singlen hinta aamupalalla oli 937 shillinkiä eli 57 USD (sisään mennessäni hinnaksi sanottiin 100 USD kun yrittivät kai saada vaihtamaan toiseen paikkaan: vesi valui sadeasusta, naaman ympärys oli ravasta lähes musta ja silmät epäilemättä jo seisoivat päässä - hinta laski heti, kun respa huomasi että sekin hinta olisi siihen aikaan vuorokaudesta käynyt).Päivän matka oli pituudeltaan reilut 900 km.
Siihen vielä pullo kolaa minibaarista, puhelinsoitto ja loppulasku olikin 86 USD seuraavana aamuna. Kannattiko? Vaikea sanoa, mutta pitihän sitä kerrankin vähän läyhistellä. Sitä paitsi tuohon aikaan illasta oli todella vaikeata löytää vapaata huonetta, olihan myös joulu ihan äärellä ja kaikkea.
Laivassa kirjoitettu osuus päättyy tähän, loput on kirjoitettu Suomessa 3.1.1986.
Keskimmäisen modulin kyljessä oleva jälki ja alimman laatikon teksti viittaavat todelliseen tilanteeseen, jossa päälähettimen ohjain oli osittain rikki ja koko lähetintorni toimi hetken kun sitä välillä kopautteli tiettyyn kohtaan. Myöhemmin, ennen seuraavalla suomilennolla tullutta varalaitetta erityisesti pidemmät telex-QSO:t hoidettiin niin, että ohjainboksin sisältö oli huoltotelineessään täysin avonaisena ja sen tiettyyn komponenttiin suihkuteltiin kylmäsprayta aina muutaman minuutin välein.. Ei niinkään näppärää mutta silti toimivaa ja osoitus siitä, että viestijoukkueenkin mukana oli erittäin hyvin tehtävänsä osaavia korjaushenkilöitä (terveiset muun muassa sinne Turkuun).
Alla olevassa, YKSV 23:n lehdestä sivulta 9 skannatussa kuvassa edessäni näkyvät laitteet ovat pääosin jo aikaa sitten romutettuja. Osia niistä voinee vielä nähdä Riihimäellä sotilaskodin lähellä olevassa viestimuseossa.

Kyllä siinä Wieniläisessä hotellissa kelpaisi loikoilla pidempäänkin jos blombuuki pullistelisi liiasta rahasta. Aamupala sisältyi tietenkin aamutoimiin, kello oli yli kymmenen aamulla ennen kuin luovutin kämpän vastaanottoon (nukuin kerrankin pitkään ja huolsin mopoakin kunnon aineilla pitkästä aikaa). Sain hyvät ajo-opastukset seuraavalle osuudelle, ei muuta kuin todella kovan tuulen myräkkään sekaan ja keula kohden Saksaa (A1/E60).
Wien - Linz -moottoritie on hyvä sellainen, jossa ihmettelin aluksi siltojen päissä olevia tuulipusseja. Niiden käyttötarkoitus selvisi nopeasti sillä avoimella paikalla tuullessa sen huomaa varmasti autossakin! Liukkaalla kelissä niitä kannattaa seurata tarkasti ettei kävisi heikosti.
Linzistä ajoin Tonavan vartta Saksan rajalle. Siellä näin todella mieltä ylentävän näyn: lumihevosia ja -ukkoja seisoi talojen pihoilla! Maa oli paljas mutta kaksi päivää aiemmin siellä oli vielä ollut kymmenkunta senttimetriä lunta eli silloin olisi tullut pakollinen breikki etenemiseeni. Hullun tuuria vai mitä lie mutta pääsin vaikeuksitta läpi.
Raja-asema Itävallasta Saksaan, jossa ei kauaa nokka tuhissut. Passintarkastaja vilkaisi ikkunasta mopoa ja kysyi tarvitsenko leimoja - leima passiin, passista kopio(?) jossain laitteessa ja eikun rahaa vaihtamaan Sparkasseen.
Kurssit: 1 DEM = 14.110 shillinkiä ja 1 USD 0 2.45 DEM. Bensa: superia 1.46 DEM litralta, diesel hiukan yli.
Passausta pääsee moottoritielle kahta eri reittiä eli helppoa vaikka ensimmäisen risteyksen tuhrisikin, kuten minä tein. Ajattelin hyytyä Regensburgiin seuraavaksi yöksi, mutta kun keliä riitti ja mopo kehräsi tyytyväisenä, niin viuhahdin samantien Nurnbergiin. Nopeus oli tasaisesti noin 140 km/h.
Nurnbergissä asettauduin pensionaattiin yöksi. Se olikin todellinen yllätys: paras paikka tähän mennessä sillä hinta oli halpa, tunnelma todella kodikas, huone ok joskin kylmä (siellä oli paksut peitot ja tyyli kuin kielikurssilla aikoinaan Englannissa eli huoneen lämmitys minimissään) mutta sehän vain lähentäisi, jos olisi ollut joku matkassa mukana. Ruoka oli hyvää. Suosittelen.
Nimi on Moorenbrunn Hof, hinta aamupalalla 37 DEM/yö. Kunnon sapuska illalla (sillä kertaa kreikkalaista) + olut yhteensä 50 DEM. Pyöränkin sai autotalliin lukon taakse suojaan.
Päivän ajomatka oli reilut 550 km.
18.12.1985 aamu.
Aamu koitti sateisena ja viileänä. Ajoin Nurnbergin keskustan kautta pois kun olin aiemmin lukenut kyseisestä paikasta - tulipahan sekin nähtyä hyvin pikaisesti, ennen moottoritielle nousemista.
Päivän reitti kulki kaatosateessa reittiä Nurnberg - Kassel - Lybeck. Nopeus oli parhaimmillaan 110 km/h kun vettä tuli riittävästi. Yhdellä huoltoasemalla kuuntelin mitään ymmärtämättömänä, kun muutamat jenkkisoltut arvostelivat pääni sisuksia ollessani moisella kelillä liikkeellä, kaukana Suomesta. Mieli teki murjaista jotain mutta pokeri piti, taisivat olla ihan oikeassakin.
18.12.1985 ilta.
Ilta koitti ennen kuin saavuin Lybeckiin - miksi sinne eikä suoraan Travemundeen? No ajattelin että nyt riittää minulle (olin läpimärkä hyvästä sadeasusta huolimatta) ja toisekseen jospa Travemundenkin hotellit ovat täynnä, koska aamullahan lähtee taas laivoja liikenteeseen? Eli Lybeckin keskustaan ja Mövenpick-hotelli Lysiaan, joka sattuu ensimmäiseksi näköttimiin vinosti etuvasemmalta, keskustaan saavuttuasi. Todella hyvä pulju jota suosittelen kaikille. Siellä oli muitakin suomalaisia majoituksessa. Hinta oli 51 DEM yöltä yhden hengen huoneessa (videoita, kolaa, aamupala jne. sisältyen hintaan).
Se oli muuten ensimmäinen hotelli jossa jouduin maksamaan taaloilla etukäteen - virkailija kertoi että he tarvitsevat ulkomaanvaluutat heti koska "kerääjä oli sattumalta juuri silloin paikalla". En tiedä oliko kyseessä jokin maksukyvyn testaus vai mikä, mutta palvelu oli hyvä kun tiskiin pläjäytti riittävästi taaloja. Vaihtorahat sai DEMmeinä. Saattaa olla että sadeasuinen, vettä valuva, kalisevahampainen ja rapanaamainen tyyppi vaati tarkempia otteita?
Päivän ajomatka on reilut 700 km.
19.12.1985 aamu.
Luovutin huoneen juuri ennen puolta päivää ja lähdin viimeiselle pätkälle eli Travemundeen. Keli oli njussakka, mutta kun ehdin autobaanalle niin alkoi kaatosade joka kasteli läpimäräksi noin 15 kilometrin matkalla. Taisi olla viimeinen supajuttu germaanialaisilta? Optimismini koki kolauksen, mutta väliäkö sillä enää siinä vaiheessa reissua oli.
Satamaan, kuten kaikkialle muuallekin Saksassa oli helppoa löytää. Mopo parkkiin, kuivat normaalit kamat päälle ja baariin kaljalle, siis aikaa tappamaan. Tarkastus laivaan nousua varten alkoi vasta kello 15.00. Lippu odotti luukulla, viimeinen vilkaisu passiin ja mars laiturille 6.
Odottamistahan se oli ja eksyin jonottavien rekkakuskien rinkiin => kun he kiipesivät rekkansa hyttiin niin minä menin pyynnöstä perästä "Tule, olis vähän työasioita..", ja olihan niitä, muistaakseni vieläpä Punaleimaista jalankulkijaa, mukeissaan. Illalla olisi pitänyt mennä saunaankin ringin jatkoksi mutta satuin hyytymään turhan aikaisin. Melkoista porukkaa, etten sanoisi! Jos olet jossain lirissä niin pysäytä rekka ja saat varmasti apua. Yksi niistä kuskeista sanoi ettei hän ole koskaan noussut laivaan ilman paukkua - voi se niinkin olla, vaikka se ei liene niitä kannatettavimpia tapoja hoitaa homma, ainakaan suurempana annoksena.
Päivän ajomatka on 25 km.
Alkuun19.-21.12.1985.
On iso purkki kyllä! Mopo näytti aika pieneltä kun jätin sen perään kiinnisidottuna ja lähdin kohden hyttiä. Kai niitä on isompiakin Ruotsin liikenteessä mutta kyllä tuossakin saa hilppasta jonkin aikaa pitkin ja poikin ennen kuin joka paikan on kolunnut. Hytti oli mukava, matkustin siinä yksin. Aamupala oli 28 mk seisovasta pöydästä, lämpimät ruuat ravintoloissa kalliita, tuliaisviinat huomattavasti kalliimpia kuin maissa (ÄLÄ OSTA LAIVALTA). Pahiten hämäsi se, että korvat kertoivat keinunnasta mitä silmät eivät aina todenneet - epäilin jo Strohiakin mutta ei se sitä ollut.
Radiohytissä meni tunti poristessa titarin (radiosähköttäjä) kanssa, muutama soitto maihin hintaan 24 mk/kolme minuuttia, huonommalla äänenlaadulla kuin Suomi-radioasemalta (jakso oli noin 2 MHz) ja niin oli 20. päivä joulukuuta kulutettu. Pitkästyin, kun en viitsinyt yö- tai muihin vastaaviin kerhoihin änkeytyä, ottakaa siis joku kamu mukaanne laivalle niin aika kuluu paremmin! Älkää menkö niihin C-hytteihin, niissä tulee äkkiä ahtaan paikan kammo. B-luokan ovat jo hyviä, A:sta puhumattakaan.
Lunta oli maassa 10 senttiä ja kahdeksan astetta pakkasta, kun ajoin mopon ulos laivasta. Siitä suoraan ajamalla punaiselle linjalle, jossa poliisi kysyi kansalaisuutta, viittasi tullimiehelle ja päästi jonosta suoraan tullikopille. Tullaus: siirtopaperi Lappeenrannan piiritulliin, todistus muuttokamoista esille (ei edes vilkaissut mopoa tai laukkuja eikä kiinnittänyt mitään huomiota kommenttiini vajaasta Stroh-pullosta), toivotti vain HYVÄÄ JOULUA!.
Kaksi ystävääni, Masa ja Satu olivat saapuneet Imatralta peräkärryn kanssa eli mopo kyytiin ja nokka kohti kotia..
Kokonaisajomatka oli noin 5 000 kilometria + loppumatka Suomessa.
Hihamerkki:

23.12.1985 oli mopon juhlallinen tullaus Imatran tullissa, josta tiukoin "käyttöukaasein" ohjeistettu kahden vuoden säännön laskeminen alkoi. Siihen perään 2.1.1986 katsastus Lappeenrannassa (joka päättyi kesken E-leimaamattomaan etulyhtyyn; uudelleen näyttö seuraavalla viikolla Imatralla, jonka jälkeen homma oli ok). Uusi rekisterilappukin saapui jo 13.1.1986.
Kummipojalle Syyriasta mittojen mukaan tilattu sikäläisen maastopuvun kopio saapui lopulta Suomeen, mutta niin pitkän toimitusajan jälkeen, ettei se enää hänelle sopinut päälle. Onneksi sille löytyi käyttöä seuraavalta sukupolvelta ettei mennyt aivan haaskuun koko puku.
Kari
Alkuperäinen matkakertomus päättyy tähän
Työtodistus (se leimaamaton epävirallisempi versio..):


Sen sijaan tämä saunamajurin hommiin kuuluva "Kiinalainen krh" puhdistettiin ja desinfioitiin yleensä kerosiinilla ja perään heitetyllä tulitikulla:
Vastakkaisella puolella pihan perällä olevaa puuceetä ei desinfioitu samalla tavalla. Siellä piti huomioida normaalin hygieniapuolen lisäksi muun muassa erilaiset hämähäkit, pahimmillaan mallia Musta leski, joten kyseisen eriön puhdistukseen käytetyt myrkytkin olivat hajunsa perusteella usein aika tavalla räväkämpiä.. Mutta yhtään pistosta/puremaakaan ei siellä kenellekään tullut. Hygienisesti ajetellen puuceellakin oli omat hyvät ominaisuutensa, tosin joku väliaikainen kokeilu meinasi mennä kiville kun kaikenlainen myrkkyjen käyttö niissä kiellettiin hetkeksi.
Viestin saunan yhteyteen rakennetut vesiklosetit valmistuivat meidän lähtömme jälkeen, oletan.
*********************
TainaT:lle reissusta laittamastani kirjeenvaihdosta (jonka sain ystävänpäivän kunniaksi luettavakseni 16.2.2007, josta suuri KIITOS hänelle) poimittuna pari jo osittain unohtunutta yksityiskohtaa:
Etukäteen arvioiden kotimatka olisi voinut maksaa:
****
Mitä tarkoittaa ilmaisu "Koijärvi-iltamat" jos ne järjestetään Kuljetuksen saunalla?
No sitä että kaikki muut pirskeisiin osallistuvat henkilöt sidotaan aluksi lyhyin sitein kiinni paikalla olevaan kaivinkoneen teloihin (= varsin hyvä pöytätaso jokaiselle), paitsi yksi, jonka siteiden pituus mahdollistaa käynnin kauhan luona (jossa porukan kaljat ovat jäähtymässä vesiastiassa).. Idea tietysti sen tietyn uutisista tutun esimerkin mukaan ja valokuvat lähetettäisiin tiedät kyllä keille -samaan malliin kun "Suomen eteläisimmän Mustanaamiokerhon paikallinen osasto" laittoi Libanonista kuvansa kerran kyseiseen sarjakuvalehteen.
Toinen samaan kuljetuksen saunan seuraavalle ikäluokalle luovutustapahtumaan liittyvä "källi" oli se, kun porukka järjesti pokkana oman paraatikatselmuksen: virallisella paraatin vastaanottokorokkeella oli vastaanottajina pari kuljetuksen kaveria parhaissa sotavehkeissään, joiden ohitse ajoi kaksi ajoneuvoa eli ensin keltainen polkupyörä ja sitten bussillinen miehiä nenät kiinni sivuikkunoissa. Oli siinä sivummalta katselevalla komentajallakin hetken aikaa huuli pyöreänä (ehkä osallistujien onneksi hän ei ollut näkevinään mitään poikkeuksellista järjestelyissä, tilannetaju oli hyvin kohdallaan).
Joillekin "paperitiikereille" nuo ohjesäännöstä löytymättömät pienetkin temput olivat lähinnä punainen vaate, mutta useimmat havaitsivat hyvin nopeasti millainen merkitys tietynlaisella huumorilla ja vapaudella tuonikäisen "poikaporukan" yhteishengelle, motivaatiolle sekä työn laadulle oli, tippaakaan silti tinkimättä sotatoimialueella tarvittavasta kurista tai käskyvallasta. Asioita voi tehdä niin monella tavalla.
****
Kaikenlaista
sattui välillä myös HF-radioiden ääressä, muista viestipuolen ympyröistä puhumattakaan.
Alla mainitut jutut ovat jo taakse jäänyttä aikaa,
eikä niillä enää ole parhaimmillaankaan kuin
vähäistä kuriositeettiarvoa etelässä samoissa
hommissa käyneille henkilöille:
- Eräässä pari-kolmepäiväisessä sheltteriharjoituksessa oli hyvää aikaa kerrata venäläiset numerot väliltä 1 - 10, niitä kun toistettiin katkeamatta aamusta iltaan. Muutama minuutti HF-taajuuden vaihdosta ja nauha alkoi taas pyörimään. Kyllä, ne numerot ovat edelleen kirkkaina mielessä.
Joskus sheltteriharjoituksen
aloitus saatiin pidettyä niin hyvin salassa
lähiympäristöltä, että kaikkien
henkilöiden juostua "salamana" pommisuojiin saapui hetkisen
kuluttua alueen portille toisen osapuolen LO (yhdysupseeri) kyselemään pääsyä pupsin luo eli selvittämään mistä oikein oli kyse..
- Muuan "Tikka" nakutti välillä varsin voimakkaasti, joka
havaittiin tietysti sielläkin. Se oli joskus varsin hankala
kumppani samalle bandille levitessään. http://en.wikipedia.org/wiki/Over-the-horizon_radar
- Kuuntelimme kerran herkeämättömällä
mielenkiinnolla HF-radioliikennettä Unifilista Suomeen,
kuten varmaan teki muutama muutakin eri puolilla Eurooppaa ja
Pohjolaa. Mielenkiinnon kohteena oli helikopteri, joka oli tuomassa
yk-kavereitamme takaisin leiriin Litani-joen vedenpumppaamolta, jossa
he olivat olleet panttivankeina. Eipä mennyt montaa sekuntia
jalaksen osumisesta maahan, ennen kuin tieto siitä oli jo
välitetty Suomeen. Se oli melkoinen
hässäkkä erityisesti HF-bandin laaja-alaiset
kuuntelumahdollisuudet huomioon ottaen. http://www.rauhanturvaajaliitto.fi/lehti/6_01/pantti.htm
- Joskus oli hieman tylsää odotella viikonloppusoittajia
radioaseman suomipuheluaikoina, muiden läsnäolijoiden repiessä supaa saunan takapihalla, niinpä kerran piti
kokeilla miltä vastapäässä kuuluisi Sony Walkman-kasettimankan
nappikuulokkeen ja kouraan suljetun mikrofonin kautta
soitettu pätkä eräästä Eppujen kappaleesta. Siitä oli todellista
hyötyä, kun JussiC sai viritettyä vastaanottimensa
virityspiirit timmiin kuntoon signaalimme
audiotason oltua hetken murto-osa normaalista. Saivatpahan seuraavien
suomipuhelujen soittajien kohteet entistäkin laadukkaamman
kuuloista palvelua osakseen.
- Puhelinsoitto Suomeen oli tuohon aikaan useimmille
käytännössä mahdotonta, joten sen korvikkeeksi
radioasemalla oli tiettyjä aikoja varattuina radioyhteyden yli
välitettäviä puheluja varten, aivan samalla tavalla kuin
Kanuskeillakin. Siis puheluja etelästä
HF-radioteitse suoraan vastaanottajan lankapuhelimeen Suomessa.
Radioaseman oven ulkopuolella oli välillä oikein jonoa
odottamassa oman viisiminuuttisensa alkua.
- Sähkötys-qso:t hoituivat lähinnä nopeusteknisistä syistä Bencherin avainnusosalla ja MFJ:n avainnusgeneraattorilla (elbugi), niinpä muutaman kuukauden
päivittäisen harjoittelun ja liikennöinnin jälkeen homma alkoi hoitua
siten, että oli suorastaan ilo "rupatella" vastapäiden kanssa
puhumatta mitään ääneen. Käytetyt nopeudet
nousivat yleisesti jonnekin 120 - 140 merkin nopeuksille
optimiolosuhteissa, huonoimillaankin pysyteltiin reilussa 80:ssa. Toki
tavallisia käsiavaimiakin löytyi vara- ja
harjoitusvälineiksi. http://wiki.ham.fi/Automaattiavain
- Vaihteleva ionosfäärin skippi, paikalliset
häiriöt tai joku muu syy saattoivat joskus aiheuttaa sen,
että kaksitaajuisena (lähetin ja vastaanotin toimivat suunta-antenneilla eri
taajuuksilla) työskennellyt Unifilin tai Undofin HF-asema ei heti kuullut
Suomen pään antamaa breikkiä salatun telex-yhteyden
hypättyä epätahtiin. Silloin oli käyttöä
sivulta liikennettä kuuntelevalle toiselle asemalle, joka "releoi"
bk:t omalla lähettimellään naapurin vastaanottimen
jaksolle eikä hommaa tarvinnut aloittaa kokonaan alusta. Jotkut
huoltolento- tai muut listat saattoivat olla melkoisen pitkiä
viestitettäviä muutenkin.
- Radioamatööri-qsojen pitäminen ei ollut sallittua suomalaisten HF-asemilta, sen sijaan Kanuskien vastaavalta sellainen onnistui paremmin (se heidän julkisempi asemansa).
- Viestimiehilläkin oli ajoittain kaikenlaisia sauna- ja pihvi-iltoja sekä muita pieniä juhlia Viestin saunalla. Ne oli aina anottava etukäteen ja EHK:n päälliköltä saatu lupa välitettiin tiedoksi myös DO:lle (Duty Officer), jotta hän ja apulaisensa DO II tiesivät poiketa tarkastuskierroksillaan valvomassa miten ilta etenee ja että tilassa nautitaan tisleitä vain luvan kanssa. Anomukset olivat yleensä suurinpiirtein tällaisia, tosin alareunan lisäyksistä päätellen viestipäällikkömme oli hieman treenannut piirustustaitojaan jossain vaiheessa iltaa.
- Muutamat hakivat pitkiä jatkoja (16 kk) ja kolme ne saikin. Kun sekin aika oli kulunut ja kotimatka alkoi siintää horisontissa niin yksi meistä haki vielä ns. ylipitkiä jatkoja (20 kk), johon YK-toimistosta tuli sen päällikön (ks. aiempi "pantti"-linkki) paljon puhuva kommentti: "Mikäli miehen sormesta jää vesilasin veteen kuoppa, niin jatkot myönnetään, pitäähän joka porukassa yksi fakiiri olla" ;-) Hakija lähti kotiin samaan aikaan meidän muiden kanssa..