Millainen on lapinporokoira?


Pihlajamäen Arwo-Merkki, kuva: Vesa Kanninen, 2005

Yleistä rodusta

Lapinporokoira on kotimainen paimenkoirarotu, joka ulkomuodoltaan vastaa monen mielestä "peruskoiraa". Se on rakenteeltaan tasapainoinen ja sopusuhtainen, liioittelematon. Moniin muihin rotuihin verrattuna sitä voidaan kai pitää varsin terveenä, vaikka perinnöllisiä sairauksia on myös lapinporokoirissa. Koska rotu on varsin nuori, on vaihtelut sekä ulkomuodossa että luonteissa suuria. Siinä missä esimerkiksi labradorinnoutajan voi aina tunnistaa kadulla labradorinnoutajaksi, ei asia ole lapinporokoiralla näin yksinkertainen. Tiukka ulkomuodon perusteella tapahtuva jalostus ei nykyisen tiedon valossa ole enää järkevää eikä tavoiteltavaa. Toivonkin, että lapinporokoirat säilyvät myös tulevaisuudessa ulkomuodoltaan yksilöllisinä koirina.

Vaikka lapinporokoira on paimenkoira, se ei ole luonteeltaan samanlainen kuin hyvin tunnetut eurooppalaiset lampaiden paimentamiseen jalostetut rodut. Työ poropaimenena Lapissa on ollut vaatimuksiltaan hyvin erilaista johtuen paitsi erilaisista ympäristöoloista, myös täysin erityyppisestä paimennettavasta eläimestä.

Koska jokainen lapinporokoira on erilainen, on rodun luonteesta lyhyesti kertominen vaikeaa. Tarkoituksenani on tässä kertoa muutamista ominaisuuksista, jotka mielestäni ovat rodulle tavallisia.

Reviirisidonnaisuus

Lapinporokoira on usein varsin reviirisidonnainen. Monet niistä leimaantuvat vahvasti omaan alueeseensa ja varsinkin nartut pysyvät usein melko hyvin omalla reviirillään. Jos autoja liikkuu pihan lähellä, en kuitenkaan koskaan pitäisi (mitään) koiraa yksin aitaamattomalla pihalla. Auton alle jääminen on yksi yleisimpiä ennen aikaisen kuoleman syitä kaikilla roduilla. Uroskoiralle lähistön juoksuaikaiset nartut saattavat myös olla liian suuri houkutus ja oma reviiri unohtuu ainakin tilapäisesti.

Reviirisidonnaisuus

Omaan laumaansa lapinporokoira kiintyy yleensä syvästi, jos sille annetaan siihen mahdollisuus. "Oma lauma" saattaa käsittää koko perheen tai vain ne jäsenet, jotka eniten ovat aikaa koiran kanssa viettäneet. Lapinporokoira ei välttämättä lähde lainkaan vieraan ihmisen matkaan vaan toimii vain ja ainoastaan omistajansa kanssa. Johtuen sekä reviiri- että laumasidonnaisuudesta, saattaa aikuisen lapinporokoiran kodin vaihto olla hyvin vaikeaa. Se ei välttämättä hyväksy uutta ihmistä isännäkseen, vaan kaipaa takaisin vanhaan laumaansa.

Jos lapinporokoiran ( etenkin uroksen) kasvatuksessa on puutteita, se saattaa kokeilla rajojaan laumassa. Koiran luonteesta riippuu, kuinka se sen tekee: useimmiten kyse on vain tottelemattomuudesta ja välinpitämättömyydestä ihmisiä kohtaan, mutta pahimmillaan se saattaa olla jopa hampaiden käyttöä ihmisten "ojentamiseen". Vahvatahtoinen ja toimelias lapinporokoirauros ei sovellu koiraksi ihmiselle, jolla ei ole riittävästi aikaa ja halua paneutua vaativan koiran kasvattamiseen ja hoitamiseen. Oikeanlaiselle ihmiselle sellainen koira voi kuitenkin olla todellinen kultakimpale. Ilman määrätietoista kasvatusta sekä riittävää psyykkistä ja fyysistä aktiviteettia, lapinporokoirauroksessa voi olla todellista "pitovaikeuskoira-ainesta".

Itsenäisyys

Itsenäisyys on sana, joka usein liitetään negatiivisessa merkityksessä lapinporokoiriin. Se saattaa tuntua ristiriitaiselta rodun lauma- ja reviirisidonnaisuuden kanssa. Lapinporokoiran itsenäisyydestä puhuttaessa tarkoitetaan käsittääkseni sekä joidenkin koirien tapaa irtaantua melko kauas omistajastaan että rodun miellyttämishalun vähäisyyttä verrattuna lammaspaimenina toimineisiin rotuihin. Paimenkoiraksi monet lapinporokoirat ovat varmasti itsenäisiä johtuen niiden esi-isien muihin paimenkoiriin nähden poikkeavasta työympäristöstä ja käyttötavasta. Kuten kaikissa muissakin ominaisuuksissa, on myös itsenäisyydessä suuria eroja rodun eri yksilöiden välillä. Itsenäinenkään lapinporokoira ei ole mielestäni kovin itsenäinen, jos sitä vertaa esimerkiksi metsästyspystykorviin. Jos vertailukohtana on esimerkiksi saksanpaimenkoira, saattaa jotkin lapinporokoirayksilöt tuntua hyvinkin itsenäisiltä. Itsenäisyys voi kuitenkin saada myös positiivisia merkityksiä. Esimerkiksi pelastuskoiratyössä lapinporokoiran kyky toimia tarvittaessa itsenäisesti on nähty usein etuna eikä haittana.

Suhtautuminen vieraisiin ihmisiin

Vieraisiin ihmisiin lapinporokoirat saattavat suhtautua avoimen iloisesti, välinpitämättömästi tai varautuneesti. Paimenkoiraroduille varautuneisuus lauman ulkopuolisia ihmisiä kohtaan on ollut tavallista. Uskoisin, että lähes kaikkien paimenkoirien tehtävä on ollut myös varoittaa laumaa lähestyvistä ulkopuolisista. Myös lapinporokoirien esi-isät ovat vartioineet tarvittaessa isäntiensä omaisuutta. Koska nykyisin suurin osa kaikista koirista on lähinnä seura- ja harrastuskoiria on vartioimistaipumus koirilla turha ja usein hankala. Varsinkaan seurakoirarotujen jalostuksessa ei enää suosita koiria, joilla on tällaisia luonteenpiirteitä. Edelleen joillain lapinporokoirilla saattaa olla taipumus vahtia omaa reviiriään tai omistajansa omaisuutta sekä puolustaa heitä vaaran uhatessa.

Suhtautuminen toisiin koiriin

Toisten koirien kanssa lapinporokoira on usein voimakastahtoinen ja periksi antamaton. Se saattaa tulistua nopeasti ja pitää puolensa tapellessaan tehokkaasti. Perheen omassakin koiralaumassa lapinporokoira on usein pyrkyri, joka tahtoo edetä laumassa mahdollisimman pitkälle. Myös nartut ovat usein toisille koirille varsinaisia sähikäisiä. Edes huolellisesti sosiaalistettuna lapinporokoirasta ei tule välttämättä "koirapuistokoiraa". Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lapinporokoiran kuuluisi rähistä vastaantulijoille lenkillä tai kanssa kilpailijoille näyttelyissä. Oikein kasvatettuna aikuinen lapinporokoira on miellyttävä lenkkikaveri sukupuolesta riippumatta.

Kiinnostus riistaan

Osa lapinporokoirista ajaa innokkaasti riistaa. Suurimmalla osalla kyse taitaa olla pelkästään liikkuvan kohteen laukaisemasta saalisvietistä. Saalisvietti on paimenkoiralle kuuluva "työkalu", joten samaa käyttäytymistä ilmenee muillakin paimenkoiraroduilla. Tällöin koira esimerkiksi liikkuvan jäniksen nähdessään säntää sen perään ja ajaa sitä lyhyen ajan. Usein ajo loppuu heti kun jänis katoaa koiran näköpiiristä. Tällainenkin käytös voi olla ongelmallista, jos koiran elinympäristö on tiheään asuttua ja liikennettä on runsaasti. Ajoinnokkuuden voimakkuudessa on suuria yksilöllisiä eroja ja siihen pystytään jossain määrin vaikuttamaan myös kasvatuksella. Pahimmillaan lapinporokoira voi olla suorastaan riistaviettinen, jolloin se saattaa etsiä riistaa hajuaistinsa avulla ja löytäessään seuraa sitä pitkiäkin matkoja. Onneksi tämä vaikuttaa olevan rodussa melko harvinaista ja siihen voidaan vaikuttaa koiran huolellisella kasvatuksella sen ollessa nuori.

Koulutus

Lapinporokoira on mielestäni oikein kasvatettuna ja koulutettuna nopea ja innokas oppimaan. Alusta asti tulisi koulutuksessa kiinnittää huomiota sekä koiran että ohjaajan oikeaan mielentilaan. Jos kouluttaja ei ole itse aidosti innostunut tekemästään, ei koirakaan syty tekemiseen. Lapinporokoira vaistoaa tarkasti omistajansa mielialan vaihtelut: se huomaa jos siihen ollaan pettyneitä tai tyytymättömiä.

Liian pitkät ja vaikeat harjoitukset koulutuksen alkuvaiheessa tappavat lapinporokoirasta helposti tekemisen halun. Lyhyet ja helpot harjoitukset, joista koira saa paljon onnistumisia ja positiivista palautetta sopivat lapinporokoirille hyvin. Pikku hiljaa harjoituksia vaikeutetaan, niin että koiran positiivinen vire säilyy kuitenkin koko ajan. Koska lapinporokoirat ovat usein hyvin tarkkoja ihmisen antamista signaaleista, tulisi kouluttajan kiinnittää erityistä huomiota omaan kehon kieleen ja käskytykseen. Kumartelu koiraa kohti, tahaton tuijottaminen ja uhkaavasti annetut käskyt saavat monet lapinporokoirat vastaamaan omistajansa viestittämään uhkaan rauhoittavin signaalein kuten haukottelu, hidastelu ja makaamaan käyminen. Lapinporokoiran omistajan olisikin syytä tuntea koirien elekieltä ja osasta soveltaa sitä myös itsensä ja koiransa väliseen kanssakäymiseen.

Monet lapinporokoirayksilöt soveltuvat mielestäni ihan hyvin harrastuskoiriksi. Jos tavoitteena on kilpailla huipulla, on olemassa rotuja, joiden kanssa sinne pääsee varmemmin ja helpommin. Lapinporokoirassa on sen sijaan omat viehättävät puolensa, joita osa ihmisistä arvostaa enemmän kuin pelkkää helppoa koulutettavuutta. Siksi jotkut harrastajatkin hankkivat lapinporokoiran eivätkä sakemannia, belgiä tai bortsua. Jos lapinporokoiran hankkii harrastuskoiraksi, se tulee hyväksyä sellaisena kuin se on. Sitä ei saa yrittää tunkea turboahdettujen paimenkoirien muottiin, koska sellainen se harvoin on. Ohjaajan tulee myös hyväksyä se tosiasia, että koiran kyvyt saattavat jossain vaiheessa loppua kesken tai että ne eivät välttämättä sovi juuri siihen lajiin, jota ohjaaja haluaisi harrastaa. Suurimmalla osalla koirakoista taitavat kuitenkin ohjaajan omat resurssit olla suurempi este tavoitteelliselle harrastustoiminnalle koiran kanssa.



Kuvien luvaton kopiointi ehdottamasti kielletty