Kummitussirkat ovat hyönteisiä, joten niiden vartalo on muodostunut kolmesta eri osasta - pää, keskiruumis
ja takaruumis - sekä kolmesta parista jalkoja. Tuntosarvet liittyvät päähän. Keskiruumis jakautuu kolmeen
osaan: etu-, keski- ja takaselkä. Takaruumis rakentuu jaokkeista, joita on yhteensä kymmenen kappaletta.
Takaruumiin kärjestä löytyy kaksi perälisäkettä, joita koiraat käyttävät usein apuna parittelussa.
Naaraan ja koiraan takaruumiit eroavat muutenkin toisitaan. Koiraan takaruumiin viimeiset jaokkeet
muodostavat monesti kolmiomaisen kohouman vatsanpuolelle. Usein naarailta löytyy puolestaan munansetin,
jonka avulla se voi pudottaa tai haudata munansa maahan.
Eräillä kummitussirkoilla on selässään siivet. Niitä voidaan käyttää joko vihollisten pelotteluun tai
lentämiseen. Siipiä on kaksi paria. Päällimmäiset ja usein pienemmät peitinsiivet liittyvät etuselkään.
Peitinsiivet asettuvat keskiselkään liittyvien varsinaisten lenninsiipien suojaksi. Mikäli kummitussirkka
käyttää siipiään pelotteluun, ovat lenninsiivet kirkkaasti värittyneet.
Päähän kuuluvat kummitussirkan tärkeimmät rakenteet ja aistimet. Useista jaokkeista koostuvat tuntosarvet
auttavat hämäräaktiivisia sirkkoja hahmottamaan ympäristöään. Verkkosilmät muodostavat ympäristöstä
mosaiikkikuvan eli pienistä paloista rakentuvan kokonaisuuden. Kummitussirkka pureskelee ruokansa
suuosilla. Niiden päällä on neljät rihmat, joilla sirkka löytää syötävän lehden ja tuo sen suuosien
murskattavaksi.
Raajoja on kuusi kappaletta: kaksi etu-, keski- ja takajalkaa. Reisi lähtee lonkasta, vaihtuu polven
kohdalla sääreksi, muuttuu loppua kohden nilkaksi ja päättyy jalkaterään. Jalkaterä koostuu kahdesta
kynnestä ja imukupista. Kynsien avulla kummitussirkat tarttuvat pintojen epätasaisuuksiin ja imukuppi
mahdollistaa kiipeämisen täysin sileitä pintoja pitkin.
Kummitussirkat ovat selkärangattomia eläimiä. Niitä pitää koossa ulkoinen tukiranka, jäykkä kitiinikuori,
johon lihakset kiinnittyvät. Kummitussirkat voivat taipua vain kohdista, jossa ruumiin eri osat niveltyvät
toisiinsa. Koska takaruumis ja tuntosarvet koostuvat useista pienistä jaokkeista, on niveltyviä kohtia
useita ja nämä rakenteet ovat poikkeuksellisen taipuisia. Pitkä keski- ja takaselän alue on sitä vastoin hyvin
joustamaton.
Kummitussirkan vartalon tärkeimmät osat. Takaruumis koostuu kymmenestä jaokkeesta.
Siivellisen kummitussirkan rakenne. Siipiä on kaksi paria, joista vain taaempi on lentämistä varten.
Kummitussirkan pään rakentuminen. Suuosia peittävät neljät rihmat.
Kummitussirkan raaja. Jalka päättyy imukuppiin ja kahteen kynteen.
Kummitussirkkanaaraan takaruumis. Munanasetin on munimiseen tarkoitettu piikkimäinen rakenne.
Kummitussirkkojen jako morfologisiin ryhmiin
Kummitussirkkojen lahko käsittää yli 2500 lajia, jotka eroavat toisistaan melkoisesti. Kun luokitellaan
sirkkoja pelkästään niiden ulkonäön pohjalta, ollaan helposti harhateillä. Monella lajilla on piirteitä,
jotka sopivat moneen eri ryhmään tai lajin koiraat voivat poiketa niin paljon naaraista että saman lajin
sisälläkin luokitus menee pieleen. Joskus ulkonäön kuvaaminen kuitenkin auttaa ymmärtämään minkä tyyppisestä
ryhmästä, suvusta tai lajista on kyse.
Englannin kielessä kummitussirkat on jaettu kahtia lehtisirkkoihin (leaf insects) ja sauvasirkkoihin (stick
insects). Tätä jakoa voidaan tarkentaa vielä lisäämällä joukkoon yksi ryhmä - piikkisirkat.
Lehtisirkkoja, joita myös vaeltaviksi lehdiksi kutsutaan, edustavat vartaloltaan leveät mutta pystysuunnassa
litistyneet, eläviä puiden ja pensaiden lehtiä muistuttavat lajit. Niillä on selässä pitkät siivet mutta
ainoastaan koiraat ovat lentokykyisiä. Kaikki Phyllidae-heimon lajit, jonka edustajista mainittakoon
Phyllium giganteum ja Phyllium celebicum, ovat lehtisirkkoja.
Sauvasirkat ovat vartaloltaan pitkiä, ohuita, tikkumaisia ja niillä on myös hennot ja pitkät raajat. Niiden
vartalo on usein varsin sileä ja selästä saattaa löytyä lentämiseen tai saalistajan pelotteluun soveltuvat
siivet. Carausius morosus, Ramulus artemis sekä Tirachoidea biceps ovat tyypillisiä
sauvasirkkoja.
Piikkisirkat ovat parhaimmillaan jykeviä, piikikkäitä ja tukeva raajaisia. Niillä voi olla selässä siivet, mutta
naaraat lentävät harvoin. Toiset piikkisirkat saattavat liikkua kiipeilyn ohella myös maan pinnalla ja haudata
munat karikkeen sekaan. Piikkisirkat ovat keskimääräistä aggressiivisempia kuin muut kummitussirkkojen
lahkon edustajat. Esimerkiksi Eurycantha calcarata, Extatosoma tiaratum sekä Spinohirasea
bengalensis ovat tavanomaisia piikkisirkkoja.
Sukupuolten väliset erot
Naaraiden ja koiraiden välillä on usein varsin merkittäviä morfologisia eroja, joiden avulla
sukupuolet pystytään erottamaan toisistaan. Tällä on merkitystä ennen kaikkea sopivia jalostusyksilöitä
valittaessa. Mitä aikaisemmin määritys kyetään tekemään, sitä helpompi on säädellä kuoriutuvien
yksilöiden lukumäärää ja välttyä liiallisilta sirkkamääriltä. Mikäli sukupuolia ei osata
erottaa, on sukupuolisten lajien kanssa annettava kuoriutua kasvatuksen kannalta turhan monta poikasta.
Vain näin voidaan olla varmoja, että joukossa on sekä naaraita että koiraita.
Erot, jotka tulevat esiin heti poikasten kuoriuduttua, ovat usein vähäiset tai olemattomat.
Esimerkiksi Oxyartes lamellatus lajin naarailla on kuoriutumisestä lähtien takaruumiin kuudennen sekä
seitsemännen jaokkeen dorsaalipinnallea pystyssä oleva levy. Vastaavia levyjä ei koiraaltaa löydy. Myös
värimuodosta saattaa olla apua tunnistuksessa, sillä joskus kummitussirkkojen väritys on sukupuoleen sidottu.
Etenkin silmiinpistävät valkoiset värimerkit saattavat näkyä valkoisen värimuodon vastakuoriutuneilla naarailla
eikä niitä löydy koirailta.
Lukuisten lajien koiraat voidaan erottaaa naaraiden joukosta niiden takaruumiin ventraalipinnalle
ilmestyvän kohouman avulla. Kohouma on näkyvissä heti ensimmäisen nahanluonnin jälkeen.
Selkeimmin sen havaitsee juuri nahanvaihdon tapahduttua, kun kitiini ei ole vielä kovettunut, tai sitten
muutamia vuorokausia tämä jälkeen, kun poikanen on saanut syödäkseen ja takaruumis on paksuuntunut. Kohoumaa
ei ole naaraspuolisilla yksilöillä, joskin munanasetin on mahdollista sekoittaa kohoumaan.
Koiraiden kohoumaa vastaava rakenne on naaraiden munanasetin, joka alkaa muodostua ensimmäisen
nahanluonnin jälkeen. Tällöin se saatetaan havaita joko takaruumiin kärjen dorsaalipinnalla piikkimäisenä
ulokkeena tai ventraalipinnalla pienenä nuolimaisena kitiinilevynä. Varsinaista munanasetinta ei
löydy koskaan koirapuolisilta yksilöiltä. Koiraspoikasilla saattaa kuitenkin olla varhaisten
kehitysvaiheiden ajan takaruumiin kärjessä munanasetinta muistuttava kitiinipitoinen jäänne, joka surkastuu
sirkan vanhetessa.