Kun pohjolan pitkä ja pimeä talvi on mennyt ja suvi tullut, putkahtaa paljastuneen maan pinnasta monenlaista ruohoa, yrttiä ja kukkaa maisemalle rehevyyttä antaen. Niitä sieltä sitten keräillään eri tarkoituksiin: pöydälle maljakkoon, sieväksi kranssiksi päähän tai napinläpeä koristamaan. "Juu, ei, juu, ei, juu...", tällaista povaustouhuakin voidaan pitää nimenomaan päivänkakkaran kukilla. Mutta äskettäin allekirjoittanut tapasi erään kukkasten poimijan, joka ei aikonut käyttää pukettiaan millään mainituista tavoista. Päähän hän sitä tosin tarkoitteli, muttei kutreilleen, vaan suuhun. Hän lyhyesti sanoen aikoi syödä kukkasensa. Käyttää niitä aamiaisenaan, vieläpä keittämättä.
Kun asia vaikutti mielenkiintoiselta, istahdimme pientareelle sitä lähemmin pohtimaan. Ja ensi töiksi tietenkin tutkistelimme, mitä puketissa oli. Ja olihan siinä aika montaa lajia: piharatamoa, arokellukkaa, alsikeapilaa, jalavan, vaahteran, koivun ja omenapuunlehteä, voikukkaa, horsmaa, mansikkaa, nokkosta, peltoretikkaa, linnunkaalia, kuminaa, saviheinää, suolaheinää, hiirenhernettä, niittynätkelmää, siankärsäheinää, kehräsauniota, kelta- ja ahomataraa, puna- ja valkopeippiä, kirjavaa pillikettä, puna-apilaa, kiertotatarta, koiranputkea, maitohorsmaa ja yhtä toista vielä kaupan päällisiksi. Vaikka luonto ei parhaimmillaankaan ole varsin rehevää näillä leveysasteilla, on sentään nelisenkymmentä kasvilaatua, joita voi poimiskella suuhunsa suoraan "maaemon" povelta.
Tämä vegetariaani ja raakaravinnon syöjä - Toivo Karppi muuten nimeltään - oli terveen, pirteän ja iloisen näköinen kummalta tuntuvasta muonastaan huolimatta. Aikaisemmin hän sitä vastoin sairasteli paljon. Mm. yskää ja nuhaa oli lapsesta saakka kahdesti vuodessa - aina puoli vuotta kerrallaan. Terveeksi päästäkseen hän ryhtyi muuttamaan elintapojaan, erityisesti "remonteeraamaan" ruokajärjestystään siitä erinäisiä artikkeleita poisjättäen. Luopumislista on seuraavanlainen: liha v. 1938, juusto v. 1939, saippua - pesuvälineenä - v. 1941, voi, maito ja valkoinen sokeri v. 1947 sekä kaikki keitetty v. 1948. Lukijan mielestä ei jälelle jäänyt mitään, mutta asianomaisen käsityksen mukaan aivan tarpeeksi.
Kuvateksti: Aamiainen on kohta kourassa valmiina
Vegetariaani ja raakaravinnon syöjä Toivo Karppi muonankeruupuuhissa.
Kun kasviksista ei keittämällä haihduta vitamiineja eikä tee niiden kivennäisiä käyttökelvottomiksi, hyvinvoinnin lähteitä on yllin kyllin.
Alku aina hankalaa, sanoo sananlasku, ja niin on kuulemma tässäkin. Kun sopimattomasta ravinnosta ruumiin elimiin ja kudoksiin jääneet jäteaineet lähtevät kasvisravinnon vaikutuksesta liikekannalle, tuntuu vointi vain huononevan. Niinpä Karpillekin ilmaantui vallan tavaton yskä ja nuha, päätä särki, pistosta tuntui vähän siellä ja täällä, mm. keuhkoissa ja sydämessä. Mutta kun tätä tukalaa välivaihetta oli kestänyt kuukauden päivät ja elimistöä myrkyttäneet aineet poistuneet ruumiista, heikkous ja voimattomuus hävisivät saman tien sairauksien kanssa. Meni toista vuotta ennenkuin yskä ja nuha pieneksi aikaa palasi. Ja vointi on ollut kaikin puolin erinomainen. Olo on jatkuvasti kevyt ja mukava, raskaus poissa jäsenistä ja päästä. Ja unta ei tarvitse ensinkään niin paljon kuin aikaisemmin. Nukkuminenhan on myrkkyjen poistamista ruumiista, ja kun ravinto on terveellistä, on poistumista vähemmän.
Välillä vegetariaanimme taas pistäytyi pienellä muonanhankintamatkalla, lisäten pukettiinsa etenkin saviheinää ja nokkosta, joista varsinkin jälkimmäinen on aivan erikoisen terveellinen. Kotona sitten vain ruohot silpuksi, sekaan oliiviöljyä ja sipulia, hieman siirappia, muutama hyppysellinen kauraryyniä tai talkkunaa, niin seos on paitsi voimallinen myös maukas. Syksymmällä voi villivihannesten rinnalle ottaa kurkkua, tomaattia, kaalia jne. Ja koska talvi on pitkä ja paljon voimia kysyvä, on senkin varalle varustauduttava. Parhaillaankin Karpilla on kuivumassa aimo annos nokkosia. Ladollista niistä ei kylläkään taida tulla, mutta pitkä rivi säkkejä kuitenkin. Kun talvella vain jauhaa nokkosta hienoksi vihreäksi jauhoksi, ja pistelee sitä suuhunsa kolme neljä lusikallista kullakin aterialla, varmasti ei ole pelkoa vähäverisyydestä enempää kuin kevätväsymyksestäkään. Toinen sovelias talvikasvi juureksien, raakamehujen jne avuksi on koivu, josta kansa on tehnyt vanhastaan kerppuja. Tosin niitä on älytty käyttää vain pääasiassa eläimille.
Tällainen epätavallinen ruokalista tietenkin tuottaa jonkin verran vaikeuksia, mutta toisaalta se on kyllä käteväkin. Sillä ajatellaanpa, että vegetariaani lähtee metsään vaikkapa motteja paiskimaan. Hän tekee paksut koivut polttopuiksi, oksat hernekepeiksi, varvut luudiksi ja lehdet menevät syötäväksi. kanto vain jää. Valtavaa eväskonttia ei tarvitse kanniskella ollenkaan mukanaan, senkun kahmaisee lehtiä käsiinsä ja alkaa niitä purra. Myös keittopuut ja tulitikut säästyvät tyystin.
Ja väsymyksestä ei ole tietoa raskaissakaan töissä. Samoin ei paleila ohuissakaan pukimissa. Kun veri virtaa suonissa iloisesti liritellen, ilman tavanomaista kuonalastiaan, jäsenet saavat runsaasti niin voimaa kuin lämpöäkin.
Kun verotimme vähän maistajaisiksi puketin sisältöä, eräs ohi sipsuttava neitokainen alkoi huvittuneena hymyillä. Mutta olikohan siihen loppujen lopuksi paljoakaan syytä. Himalajan vuoristossa elelee näet heimoja, jotka eivät keitä ruokaansa eivätkä käytä lihaa, ja ovat kaikki järjestään terveitä kuin pukit. Näiden kansojen keskuudessa - esimerkiksi Hunza-kansan - ei tunneta sairauksia lainkaan. Ihmekö sitten, että yhä ankarammin sairauden ahdistamista länsimaista on tehty sinne tutustumismatkoja. Mm. on brittiläiseen lääketieteelliseen lähetystöön kuulunut tohtori Robert Mac Carrison elänyt seitsemän vuotta Hunza-kansan keskuudessa tehden ihmeellisiä havaintoja.
"Ei ole ollenkaan harvinaista", kirjoittaa hänen tutkimuksiensa perusteella tohtori Koski kirjassaan "Raakaravintojärjestelmä", "että henkilö siellä saavuttaa 250 vuoden iän. Onpa tapauksia, joissa joidenkin heistä on todistettu eläneen 300 vuotta."
Ja edelleen: "Monet vanhoista omaavat saman työkyvyn kuin ne, jotka käyvät vasta ensimmäistä sataansa."
Mitäpäs tästä sanotaan? Näköalat ovat lupaavat. Samaan suuntaan puhuvat myös ne hyvät tulokset, joita tähän mennessä on saavutettu Tanskan ja Sveitsin raakaravintoparantoloissa. Karppikin on itse terveeksi tultuaan auttanut myös lähimmäisiään. Ja tulokset ovat tässäkin tapauksessa hämmästyttäviä.
Niinpä eräällä oululaisella rouvalla oli ankara reumatismi. Osa sormista oli jo vääntynyt ja rustottunut, käsiä sai vaivoin kohotetuksi, tiellä pyrki kaatumaan ja särky oli tavaton. Kahden kuukauden raakaravintokuurin jälkeen ei ollut taudista enää merkkiäkään ja kädet niin notkeat, että ne sai selän takana yhteen.
Jo 82-vuotiaalla vaasalaisella asemapäälliköllä oli niin paha ummetus, ettei hän kahteenkymmeneen vuoteen ollut ulostanut ilman suolihuuhtelua. Parannuksen saavuttamiseksi oli käytetty kaikki mahdolliset keinot, kuitenkin tuloksetta. Mm. asemapäällikkö oli ollut hoidettavana puolisen vuotta Saksassakin. Jo kuukauden raakaravintohoidon jälkeen vatsa toimi huuhtelutta moitteettomasti. Samanlaista edullista vaikutusta on selvästi todettavissa myös struumassa, astmassa ym. sairauksissa.
Summa summarum: tässä on asia, jota kannattaa kokeilla. Kun allekirjoittanut painuu kesälaitumille, otamme konttiimme muiden opusten joukkoon myös Rautavaaran kirjan "Mihin kasvimme kelpaavat". Sen johdatuksella sitten pengoskelemme Luonto-äidin povea. Ja petiin tulee välttämättä saniaispatja, koska radiumpitoinen saniainen ajaa tiehensä reumatismikolotuksen. Ja kun aurinko, tuuli ja raikas ilmakin tekevät tehtävänsä, niin siinä sitä sitten jo onkin hieman lääkettä kaupunkielämän luonnottomuuden vastapainoksi.
Turun Sanomat ja Kauko Louhisto