Etusivu

Meillä on ollut kotona koiria siitä saakka, kun olin pieni. Ensimmäisiä kavereitani olivat saksanpaimenkoirat Sandy ja Osku. Sandy oli minulle kuin toinen äiti. Se muun muassa vahti rannassa, kun olin järvessä uimassa. Kerran kaatuessani maahan, Sandy oli tarinan mukaan tullut viereeni ja nuollut hädissään naamaani, kuin kysyen, kuinka kävi. Sandyn kanssa muutenkin touhusimme paljon, ja lapsuuteni valokuvista löytyy kuvia esimerkiksi siitä, kun syötän syöttötuolistani, omalla lusikalla, vieressä istuvalleni Sandylle maksalaatikkoa... :D  Lapsuudesta saakka olen tottunut koiriin, sillä olen kasvanut niiden kanssa. Ilman niitä tuntuu kuin elämästä puuttuisi jotakin.

    Minä ja saksanpaimenkoiramme Sandy katselemassa ikkunasta ulos

 

Saksanpaimenkoirien lisäksi meillä on ollut kotona berhandilainen, Rocky. Se oli iso ukkovanhus, joka adoptoitiin eräästä perheestä meille muutamaksi viimeiseksi elinvuodekseen. Rockyn mahan päällä oli mukava köllötellä. Kuolaa tosin kaverista tuli samalla tavalla kuin perhe-elokuvasta tutulta Beethoveniltakin...!!

Perheessämme on ollut myös yksi sekaroituinen koira, mutta ikävän tapahtuman vuoksi jouduimme luopumaan siitä karvakorvasta... :( Lisäksi meillä on ollut kaksi kultaista noutajaa, Atte ja Mymmeli. Atte tuli meille pentuna, ja Mymmeli otettiin myöhemmin Atelle siipaksi. Mymmelikin oli adoptio- tapaus, ja Myy ehti olla meillä muutaman vuoden.

Ehkä eniten mieleeni on koiristamme jäänyt juuri Atte, sillä se oli mainio tapaus. Atte rakasti uimista, ja se sukelsi jopa kiviä järven pohjasta mökillä ja kantoi niitä rantaan. Kiitos siis Aten, mökillä on melkein hiekkapohjainen uimaranta... ;)

Atte oli perso ruoalle (kuten olen kuullut monien kultaisien noutajien olevan). Se söi mitä vain mitä sai, ja olisi syönyt varmaan itsensä ähkyyn, ellei ruokaa olisi säännöstelty. =D

Atte oli erittäin miellyttämishaluinen, ja luonteeltaan lauhkea kuin lammas. Vieraiden tullessa pihaan poika tuli "muristen" joku lelu (tai joskus jopa kivi) suussaan vastaan. Joskus tuntui, niinkuin Atte olisi ymmärtänyt puhetta, vaikka olikin koira. Mainio kaveri.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Muistoissa: Aave Dix, "Atte", 23.12.1994 - 20.10.2005

 

Koirat ovat olleet mukana elämässäni niin ylä-, kuin alamäessäkin. Ne eivät ole koskaan pettäneet,  ja ne ovat olleet läsnä niin ilon kuin surunikin hetkellä (muun muassa Atte, joka hädän hetkellä hyppäsi viereeni sängylle ja nuoli kyyneleeni pois). Koirat ovat olleet sydäntäni lähellä aina, ja tunnen olevani henkeen ja vereen koiraihminen. Luen paljon vapaa-ajallani koira-kirjallisuutta (sen huomaa kirjahyllystä, joka on painunut kohta kuperaksi kirjojen painosta...). Lehtimyyjienkään on turha meille soitella, kun kaikki tarvittava tulee jo; Koirat, Koiramme, Partis-lehti ja Canis. Haaveenani minulla on saada joskus itselleni koirista ammatti, mutta saa nähdä, toteutuuko haaveeni koskaan.. Sitä odotellessa on mukava itse harrastaa ja mennä ja touhuta ihan ihka-oman koiran kanssa, nyt kun sen vihdoin saa! :)

"Tavoitteena elämässäni minun on tulla niin hyväksi ihmiseksi kuin koirani luulee minun  jo olevan".

 

MITEN PÄÄDYIN PARTACOLLIEEN?