Juha Larikka - ELÄMÄN KRITIIKKI 2. OSA - aforismit, ajatuksia (1978)


Jumala on aurinko, tähdet ja ikuisuus.

Kuolleet elävät auringossa.

Ihmisen kohtalo on syntyminen.

Ihmiset - Jumalan runoja.

Elämän todellisuus on yksinäisten vankila.

Unelmia voi yrittää saavuttaa sisäisellä kaukoputkella.

Katso kuvaasi peilissä suurennuslasin läpi.

Runo on runoilijan ja sydämen romanssi paperilla.

Rakkaus hyväksyy inhimilliset valheet.

Runo on valokuva ajatuksesta.

Pelko on luomisen äiti.

Suuri tulenloimu on kaunis, mutta vaarallinen.
Kauneuden arvo on sen lumovoimassa.

Minulle ajatusten kirjoittaminen on itsekunnioituksen
korkein aste.

Hyvä aforismi on rakkauden tunnustus elämälle.

Kunpa nämä sanani lentäisivät ihmisten ilmoille ja
näyttäisivät tien sydämeeni.

Kutsumus johonkin: tuoksu joka on jumalten lahja.

Joku on itselleen vankila.

Nuket elävät leikkiin sidottuina.

Maailmankaikkeus on huono seuralainen.

Ihmiselämä on yksi hidastettu vuorokausi.

Lumessa näkyvät mustetahrani kun olen mennyt.

Kummitukset elävät ikuisesti.

Minne muuttolinnut laskeutuvat lepäämään
siellä rakkaus on täyttänyt viinimaljan
ja valmistanut vuoteen vaeltajalle.

Yksinäinen tuntee ehkä itsensä mutta ei
näytelmänsä tarkoitusta.

Ihmisjäniksen jäljet johtavat lumiseen metsään.

Luovuus on kuin lukujen 2 ja 2 summa, joka on
luovuutta kuvaillen 5.

Kirjoittaminen on syömistä. Sielun joka on
rajoittunut persoonallisuuden ja itsensä tuntemukseen.

Jokainen ihminen on elämään ujo.

Ei perhonenkaan tiedä että sen on kuoltava illalla.

Se ei ole nähnyt vielä kaikkea elämästään
joka kuolee silmät avoinna.

Elämä on painajaisuni ennen paratiisia.

Ihmiset ovat toistensa kiertotähtiä.

Vaikka sinä pysähdyt ja katsot. Muut eivät.

Liikkuva maisema on runoilijan juokseva lähde.

Aina ei ole helppoa olla ihminen joka paljastaa patsaansa.

On parempi haukkua häntä kuin kehua hiukan.

Hyvä häviäjä on parempi kuin paras voittaja.

Itsensä unohtaminen on ystävien keskuudessa, hyve.

Jos tahdot puhutella itseäsi on sinun keskusteltava
siitä ensin Jumalan kanssa.

Yhdestä turhasta päivästä elämässäni antaisin
vaikka sanani.

Kaaoksessa rauhalliset nauttivat itseluottamuksensa hedelmistä.

Totuus on huonosti kerrottu valhe.

Valehtelija kulkee soiden kautta.

Korkeat puut tuntevat pilvikäsien kosketukset,
humisevat ne onnellisesti.

Vain eläville kuolema on muukalaisen puhetta.

Naisten kauneus täyttää maljani humalluttavalla viinillä.

Ajatteleminen on syrjittyjen - paratiisillinen olotila
herrojensa valtakunnassa.

Ajatukset syntyvät ennen unta.

Viisaat kulkevat elämänjoen toisella puolella.

Nautiskelu on hengen pilkkaa.

Kyyneleet ovat kuolleita ajatuksia.

Kiven sydän on kivi itse.

Tuntea itsensä kuin yrittää tavoittaa tähdet
ja tuudittaa itsensä toiveiden keinuun.

Unessa, Jumalassa, minuudessa, sisimmässä, ihminen on
täydellinen, vapautunut, luova, sisäistynyt tuli.

Unessa todellisuus on symbolien vangitsema totuus.

Pelokas ei näe todellisuutta.

Sormenjäljet elävät.

Pahat epäilevät hyveellisiä ihmisiä.

Rikos on halujen ja tarpeiden lapsi.

Päivät ovat toistensa sisaruksia.

Runot ovat runoilijan näyttelijöitä,

Sydänten huoneissa ei ole ovia.

Moraali on itsensä tunnustamista vain ihmiseksi.

Itsenäisyys on merkittävää vain silloin kun on
itseluottamuksen avaimet taskussa.

Aforismit eivät synny sydämessä kuten runot
mutta ovat rakastettavia.

Itsensä kieltäminen on itserakkauden pettämistä.

Suuret sinfoniat korvan oopiumia.

Rukous on pelkäävän itseluottamuksen alku.

Lumi on lapsien paras leikkikalu.




jatkuu

takaisin