Skotlantilainen filosofi David Hume (1711-1776) oli kriittisin kolmesta keskeisimmästä empirististä. Muut kaksi olivat Locke ja Berkeley.
Tässä tarkastellaan Humen kritiikkiä uskollisena korkeintaan periaatteille, ei niinkään filosofian historialle.
| ei pysyviä substansseja | syyn ja seurauksen kritiikki | induktion kritiikki |
Klassinen kysymys:
Onko kokonaisuus osiensa summa?
Tarkastellaan vaikkapa autoa. Se koostuu korista, moottorista renkaista... Onko olemassa jotain "autoutta" joka ei olisi jo auton osissa?
Kantin mukaan kysymys on Antinomia, jonka voi todistaa yhtä hyvin, kuin sen vastaväitteenkin. Auto on tässä mielessä rationaalinen käsite. Empiirisesti havaitaan vain auton osia.
Auton osat ovat samalla tavalla osistaan koostuneita. Moottori koostuu sylintereistä, sytytystulpista...
Näin tullaan tulokseen, ettei edes auton osia ole empiirisessä mielessä olemassa.
Mitä siis havaitaan, kun auto nähdään. Hume sanoo, että havaitsemme impressioita. Puhutaan kuitenkin Russellin tapaan aistinsisällöistä.
Berkeley päätyi tulokseen, että vain aistinsisällöt ovat olemassa. Niiden takana ei ole mitään materiaalista substanssia.
Esimerkiksi pöydästä voimme havaita sen muodon, kuulla äänen joka koputettaessa lähtee, tai tuntea sen. Sen sijaan emme havaitse mitään materiaalista pöytää, joka olisi aistinsisältöjemme takana.
Bertrand Russell tekee oivan tarkastelun pöydän olemassaolosta kirjassaan: Filosofian ongelmia.
Vaikka emme omaksuisikaan Berkeleyn radikaalia näkemystä joudumme kuitenkin hyväksymään sen, että aistinsisältöjen takana oleva pöytä on ainakin modernin fysiikan mielessä jotain muuta kuin aivoissamme luotu pöydän käsite (Hume käyttää termiä idea). Fysiikan mukaan pöytä on alkeishiukkasista muodostunut energiakasauma, jossa tapahtuvien vuorovaikutuksien takia me havaitsemme sen.
Berkeley kielsi materiaalisten substanssien olemassaolon, ja selitti että on vain henkisiä substansseja. Hume sen sijaan kieltää myös henkisten substanssien olemassaolon.
Annetaan Humen itse kertoa, kuinka hän tuli tulokseen, ettei ihmisessä ole mitään pysyvää sielua, tai itseä:
"Kun puolestani syvennyn mitä huolellisimmin siihen, mitä kutsun itsekseni, törmään aina johonkin tiettyyn kuumuuden tai kylmyyden, valon tai varjon, rakkauden tai vihan, mielihyvän tai kivun havaintoon. En koskaan tavoita itseäni havainnoista erillisenä, enkä koskaan voi nähdä muuta kuin havaintoa."
Buddhalaisen filosofian eräs keskeisimmistä ajatuksista vastaa Humen käsitystä. Itse tai ego on harhaa. Ihmisen ongelmat tulevat siitä, että hän kokee itsensä maailmasta erilliseksi.
Aristoteleen perustava ajatus oli, että kaikella on syynsä. Itse asiassa ilmiöillä voi olla useita syitä.
Aristoteles tiesi itsekin, että tällainen syiden etsintä johtaa ongelmiin. Tunnetuin näistä on finaalisen syyn ongelma. Klassisena esimerkkinä tästä on niin sanottu muna - kana ongelma:
Jos jokaisen kanan syy on muna ja jokaisen munan syy on kana, niin:
Kumpi oli ensin muna vai kana?
Aristoteles otti käyttöön Jumalan käsitteen selviytyäkseen tällaisista ongelmista.
Tämä sivu jäi pahasti kesken Lisää Humesta täältä: