Fantasiamajatalo

Satunnainen ASOAIF-sitaatti numero 12 / 51:

Westerosin mantereella kuohuu pinnan alla. Kolmesataa vuotta sitten Aegon Targaryen tuli idästä ja lohikäärmeidensä voimalla valloitti Seitsemän kuningaskuntaa. Nyt lohikäärmeet ovat kuolleet sukupuuttoon, Targaryenin suku syösty vallasta ja tuhottu lähes kokonaan. Kapinakenraali Robert Baratheon on istunut viimeisen viidentoista vuoden ajan Aegon Valloittajan takomalla rautavaltaistuimella, mutta nyt pitkä rauhan aika Robertin hallinnon alla alkaa lähestyä loppuaan. Kuninkaan läheisin neuvonantaja Jon Arryn kuolee epäilyttävissä olosuhteissa. Robert matkustaa kauas valtakuntansa pohjoisille rajoille tarjoamaan tyhjäksi jäänyttä paikkaa vanhalle ystävälleen lordi Eddard Starkille. Kunniantuntoinen ja vakava Stark joutuu tahtomattaan mukaan pääkaupungin vehkeilyihin, jossa jokainen teko tehdään vain omaa etua ajaakseen. Valtaistuinpeli on kuitenkin vain yksi osa myrskyä, jonka keskipisteessä on Starkin perhe. Taivaalle ilmestyy verenpunainen komeetta ennakoimaan mullistuksia. Seitsemän kuningaskuntaa ajautuu sukujen väliseen sisällissotaan. Idässä meren takana maanpakolaisena elävä viimeinen Targaryenin perillinen kasvattaa mahtiaan ja valmistautuu ottamaan takaisin perintöosuutensa. Kymmenvuotinen pitkä kesä viilenee syksyksi, ja pohjoisesta tulee talvi, pidempi ja ankarampi kuin koskaan aikaisemmin, tuoden mukanaan kylmyyttä, nälänhätää ja kuolemaa, etujoukossaan viholliset, jotka ovat viimeiset kahdeksan tuhatta vuotta eläneet vain kauhutarinoissa.

George R.R. Martin ei ole kovinkaan nimekäs kirjailija, eikä hänen teoksiinsa ihan joka kirjakaupassa törmää. Hyllyt kyllä notkuvat Salvatoresta tai huonosti valituista Dragonlance-kirjojen suomennoksista sekä sadasta erilaisesta Sormusten herra-painoksesta, mutta Martinin kaltaiseen todelliseen laatutavaraan on vaikea törmätä, ellei sitä erikseen tilaa. Oma kiinnostukseni heräsi hitaasti ensin muutaman uutisryhmissä esiintyneen maininnan aloittamana, joista jäi vain mieleen lause "Martin ei ujostele päähenkilöidensä tappamisessa". Tämän perusteella minulle jäi jostain syystä sellainen mielikuva, että ASOIAF olisi jonkinlaista kieli poskessa kirjoitettua kevytfantasiaa. Eihän, herrajumala, kukaan vakavasti otettava fantasiakirjailija tapa päähenkilöitään! Lukemisen puutteessa ja vailla muita suositeltuja sarjoja otin pienen askeleen tuntemattomaan ja sen enempää taustatietoa (onneksi!) hankkimatta tilasin kaksi ensimmäistä osaa A Song of Ice And Firestä. Yllätys oli melkoinen, kun ASOIAF hyvin nopeasti paljastuikin parhaaksi sarjaksi, mitä olin viimeiseen kymmeneen vuoteen lukenut.

Tyypillinen ensimmäinen lukukokemus ASOAIFiin tutustuville on seuraavanlainen: ensimmäisen kirjan alussa Martin tarjoilee muutaman tavaramerkkishokeerauksistaan, sen jälkeen tarina hieman hidastuu, kun keskitytään henkilöhahmoihin tutustumiseen. Ensimmäisen kirjan loppua kohden vauhti jälleen lisääntyy ja aGoTin viimeiset luvut ovat fantastisia. Toisessa kirjassa juonittelujen osuus on korostetun suuri, eikä todellisia mieleen jääviä tapahtumia ole kuin pari, mutta se on silti kokonaisuutena parempi kuin ensimmäinen osa. Kolmannessa osassa siihen saakka jaksaneiden tajunta tulee räjähtämään. A Storm of Swords on mestarillinen teos millä mittapuulla tahansa. Se on todellinen tunteiden vuoristorata, jossa osa hahmoista herää lopullisesti eloon, ja osa puolestaan kuolee lopullisesti. Heihin kiintyy, kuhunkin omalla tavallaan. Kauhua, iloa, vihaa, myötätuntoa, kaikkea tätä tarjotaan vuorotellen lukijalle kirjan huipentuessa yllätykselliseen epilogiin, joka saa odottamaan neljättä osaa kuin kuuta nousevaa.

ASOIAFin juoni on periaatteessa fantasialle aika tavallinen sisällissodan muodostaessa kehykset muille tapahtumille. Mutta tapa, jolla Martin vyöryttää tapahtumat ja maisemat lukijan silmien eteen on uskomaton. Missään vaiheessa hän ei sorru ennalta-arvattavuuteen tai paikallaan junnaamiseen. Kirjojen juonesta on varsin vaikea kertoa sen syvällisemmin, sillä tämä sarja jos mikä menee pilalle spoilaamisesta. Pääpiirteissään kyse on Westerosin mahtisukujen välisistä valtataisteluista, jotka ovat kuitenkin vain pientä nahistelua verrattuna taustalla piilevään uhkaan, josta vain harva koko maailmassa on tietoinen.

Tarina on hyvin henkilövetoinen tarinavetoisen sijaan, jonka ainakin minä lasken aina suureksi plussaksi. Kirjoja lukiessa tulee tunne, että hahmot tekevät omia loogisia valintojaan, ja tarina muotoutuu niiden ympärille. Tämäkään ei tosin ole koko totuus, sillä varsinainen suuri juoni, josta toistaiseksi ollaan saatu vasta vihjeitä, kulkee ilmiselvästi koko ajan eteenpäin kuin jarruton, kilometrin mittainen tavarajuna, henkilöiden ollessa sille kiskot. Tarinan langat ovat aivan alusta saakka Martinin käsissä, jopa siinä määrin että aikaisemmin julkaistuista kirjoista löytyy viittauksia tulevien kirjojen kohtauksiin, ovelasti piilotettuina ja joskus symbolisoituina, mutta päivänselvinä, kun niitä osaa etsiä. Yksikään yksityiskohta ei ole merkityksetön tai ajattelematon, joten kirjat kannattaa lukea heti alusta alkaen ajatuksen kanssa. Hienoimmat nyanssit nousevat pintaan vasta usean lukukerran jälkeen.

Juonen hahmovetoisuus vaatii, että hahmot ovat sellaisia, joista lukija haluaa lukea. Tässä suhteessa George R.R. Martin tyhjentää pajatson. Yksikään sadoista henkilöistä ei ole hyvä tai paha, valkoista tai mustaa ei ole, vain valtavasti harmaan eri sävyjä. Kaikkien henkilöiden motiivit ovat ymmärrettävissä, ja sitä kautta heidän käytöksensä. Hahmojen variaatio on valtava: epäonnekkaan avioliittonsa myötä rappiolle ajautunut kuningas; uskottavan vahva äitihahmo, jonka ainoa puolustautumistapa on aseiden sijaan velvollisuuksien ja kunnian ylläpitäminen; kunniastaan tunnettu aviomies, joka ei voi raskaan menneisyyden salaisuutensa vuoksi uskoutua täysin edes vaimolleen; rikkaasta ja kauniista suvusta tuleva epämuodostunut kääpiö, jota halveksutaan ja vihataan hänen ulkomuotonsa takia ja älystään huolimatta... esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon.

Jokainen luku on aina yhden kertojahahmon kautta koettu, ja näkökulmat vuorottelevat sopivassa tahdissa, jolloin samaa tilannetta pystytään kertomaan vaikkapa vastapuolilla olevien henkilöiden näkökulmasta peräkkäisissä luvuissa. Jokaisella on oman laatuisensa kerrontatyyli; esimerkiksi suuri turnajaistapahtuma näyttää varsin erilaiselta, kun ensimmäinen osa siitä kerrotaan 11-vuotiaan yltiöromanttisen pikkutytön silmin ja toinen puoli hänen vakavamielisen isänsä kautta, jonka mielestä sotaa ei pitäisi leikkiä. Hahmojen paljoudesta kertoo, että kertojahahmojakin on kolmessa ensimmäisessä kirjassa yhteensä viisitoista.

Tärkein addiktion aiheuttaja on kirjojen yllätyksellisyys. Kovin usein fantasiakirjassa pystyy heti esittelytilanteessa päättelemään, ketkä hahmoista ovat sankareita ja näin ollen luonnollisesti elävät kirjan tai sarjan loppuun asti, ja ketkä ovat uhrattavissa ja siten todennäköisesti myös tulevat uhratuiksi. Tämä ei ole asian laita ASOIAFissa. Martin ei ujostele kenenkään tappamista, myös erittäin keskeiset hahmot ovat koko ajan uhrattavissa. Hahmojen tappaminen ei ole hänelle kuitenkaan mikään itseisarvo, vaan ASOIAFissa vallitsevat todellisen maailman säännöt; yksikin virhearvio tai ajattelematon teko väärään aikaan voi koitua kuolemaksi. Sama yllätyksellisyys toistuu poliittisessa pelissä, joka luo raamit koko sarjan tapahtumille. Sukujen välinen juonittelu ja selkäänpuukotus on kiehtovaa ja ennen kaikkea toimii uskottavasti ja "oikein", mikä onkin hyvin tärkeä seikka. Voimasuhteet ja sotatilanne muuttuvat nopeasti, joskus mitättömiltä tuntuvien tekojen seurauksena, pitäen lukijan koko ajan varpaillaan.

Tunteiden herättäminen lukijassa on varmasti eräs onnistuneen kirjan tunnusmerkeistä. Sormusten herra ja Silmarillion sekä vähän pienemmässä määrin Dragonlance-teos Spirit of the Wind ovat saaneet minut herkistymään mutta ASOIAF laittaa vieläkin paremmaksi: se onnistuu paikoitellen herättämään vihaa, jopa raivoa joitakin siinä esiintyviä hahmoja tai itse kirjailijaa kohtaan (Red Wedding!). Parhaimmillaan Martin saa lukijan jonkinlaiseen shokkitilaan yllättävillä juonenkäänteillään; usein kohtauksia on pakko sulatella hetki ennen kuin voi jatkaa lukemista. Toisella lukukerralla, tietäessään mitä tulee tapahtumaan, lukija yllättäen huomaakin Martinin tiputelleen pitkin matkaa hienovaraisia vihjeitä ennustaen tulevaa. Tämä yksityiskohta jos mikä kertoo olennaisen hänen kirjailijankyvyistään. Tunne, joka syntyy, kun jotain täysin odottamatonta on tapahtunut, on yksi tyydyttävimmistä olotiloista mitä kirjoja lukiessaan voi saada.

Myös ASOIAFin maailma on kiehtova. Westerosissa vuodenajat saattavat kestää useita vuosia. Kesät ovat pitkiä ja lämpimiä, mutta kun talvi tulee, on luvassa kylmyyttä ja kuolemaa. Eräs teoksen keskeisimmistä lauseista onkin Starkin suvun motto "Winter is coming", mikä saa aikaan kylmät väreet jokaisen ASOIAFia lukeneen selkäpiihin. Westerosilla todella on historiansa, ei pelkkä päälleliimattu taustatarina, joka esitellään ohimennen syvyysvaikutelman lisäämiseksi. Westerosin melko perinteikkään fantasiamiljöön lisäksi päästään tutustumaan myös itäisempiin maihin, joilla on tyystin Westerosista eroava kulttuurinsa.

Jotta tämä arvio ei nyt menisi ihan pelkäksi ylistyslauluksi, mainittakoon muutamia seikkoja, jotka saattavat vaikuttaa joidenkin lukemispäätökseen. ASOIAFin maailma on hyvin lähellä sitä kuvaa, mikä meillä on omasta keskiajastamme. Magia ei kirjoissa jyllää juuri lainkaan, ja velhofanit saavat tyytyä yhteen motiiveiltaan kyseenalaiseen papittareen, jonka magia on tutulla AD&D-mittapuulla "epästandardia" (aCoK:in Storm's End-kohtaus). Muutenkin maailma on keskiaikaisen raadollinen, hahmot harrastavat seksiä kuten ihmiset yleensäkin, ja Martin välittää tapahtumat lukijalle. Mitään siveyden sipuleita ei olla kielenkäytönkään suhteen: kirosanoja putoilee varsinkin tietyiltä hahmoilta runsaasti, mutta paljon ruokottomampaan kielenkäyttöön törmää kyllä oikeassa maailmassa minkä tahansa koulun nurkilla pyöriskellessä. Jos kirjoille olisi ikärajat, ASOIAF saisi minulta K-13-merkinnän realistisen raakojen taistelukohtaustensa takia. Myös päähenkilöiden ei aina niin onnelliset kohtalot voivat oikeasti järkyttää ja shokeerata herkimpiä.

A Song of Ice And Fire on tunnettu siitä, että se jakaa lukijoidensa mielipiteet. Hyvin harva pitää sitä täysin surkeana, mutta osa lukijoista ei saa siitä mitään erityisiä kicksejä. Loput ovatkin sitten täysin fanaattisesti kirjoihin suhtautuvia (arvatkaapa vaan, mihin joukkoon itse kuulun!), joilla on usein pakonomainen tarve keskustella kirjoista muiden hurahtaneiden kanssa. ASOIAFin fanisivuston, Westeros.orgin, keskustelupalsta on äärimmäisen vireä siitäkin huolimatta että edellisen osan julkaisusta on kulunut jo viisi vuotta. Spekuloitavaa riittää aina, pienistäkin yksityiskohdista. Tarinan monikerroksisuutta korostaa se, että aika ajoin foorumilla fanit esittelevät omia ns. crackpot-teorioitaan joistakin sarjan keskeisistä mysteereistä. Yleensä ne vaikuttavat ensilukemalta poskettomilta ja aivan liian kaukaa haetuilta, mutta hetken tarkemman miettimisen ja yksityiskohtien muistelun jälkeen toteaa, että ne eivät sittenkään ole täysin mahdottomia. George R.R. Martin itse pitää huolen teorioiden ruokkimisesta vastaten kirjan tapahtumiin liittyviin fanisähköposteihin usein tarkoituksellisen monitulkinnallisesti.

Missä vaiheessa fantasianlukuharrastusta ASOIAFiin pitäisi sitten tutustua? Ironista kyllä, ASOIAFin suurin heikkous on sen täydellisyys. Se pitäisi oikeastaan lukea viimeisenä fantasiasarjana jonka koskaan aikoo lukea. Syy on raadollisen yksinkertainen: ASOIAFin jälkeen mikään muu ei tunnu enää miltään. Uusiin Dragonlance-kirjoihin ei tee mieli enää tarttua, koska ne ovat ASOIAFin rinnalla vain keskinkertaisia, mistään Ajan pyörästä tai Salvatoren kirjatehtaasta puhumattakaan. Paikoitellen ongelma on aivan todellinen, kun kaikkea lukemaansa vertaa Martinin nerokkuuteen ja kerta toisensa jälkeen joutuu pettymään. Joskus on vaikea muistaa, että kaikissa fantasiakirjoissa jokainen pieni nyanssi ei olekaan merkityksellinen tai tulevaa profiloiva kuten ASOIAFissa.

A Song of Ice And Firessä plussat verrattuna miinuksiin ovat kuitenkin kuin Mount Everest lehmänläjän rinnalla. Tasoltaan ASOIAF taistelee minun papereissani tasapäisenä Tolkienin kirjojen kanssa, vaikka ne ovatkin tyyliltään melkein niin kaukana toisistaan kuin saman genren sisässä vain on mahdollista. Mitään kirjaa en ole odottanut yhtä paljon kuin A Feast for Crowsia.

ASOIAFista on tällä hetkellä suomennettuna kolme ensimmäistä osaa. Pieni kustannusyhtiö Kirjava (http://www.kirjava.com) on tehnyt hienon teon valitessaan ensimmäiseksi suomennoskohteekseen Tulen ja jään laulun. Suomeksi ensimmäinen osa on nimeltään Valtaistuinpeli, toinen Kuninkaiden koitos, ja kolmas Miekkamyrsky. En ole suomennoksiin tutustunut, mutta joka tapauksessa ne poistavat yhden esteen ASOIAFiin tutustumiselle.

Jos minä saisin valita autiolle saarelle vain yhden tavaran, se olisi A Song of Ice And Fire. Koko loppuelämäni menisi kuin siivillä aloittamalla "vielä yhden" uudelleenlukukerran.

A Feast for Crows on julkaistu!

17.10.2005 loppui satojen innokkaiden fanien viisivuotinen kiirastuli A Feast for Crowsin UK-version virallisen julkaisun päivänä. Todellisuudessa nopeimmat saivat odotetun kirjan käsiinsä jo viikkoa ennen virallista päivää. Suomeen Ison-Britannian Amazonista tavallisena toimituksena tilattu kappale ehti juuri tasan virallisena julkaisupäivänä. Bantamin US-versiota saatiin tämän jälkeen odotella vielä kolmisen viikkoa, sillä sen virallinen julkistamispäivämäärä oli 9.11.

Ennakkosuunnitelmista poiketen A Feast For Crows ja A Dance With Dragons muodostavat yhdessä yhden kokonaisen teoksen. Martin ja kustantaja päätyivät ratkaisuun, koska muuten AFFC:n pituus olisi ollut 1500 sivun luokkaa, mikä olisi ollut mahdotonta sitoa järkevällä tavalla kirjan muotoon. Ratkaisu tarkoittaa samalla käytännössä sitä, että sarjan kokonaispituus tulee olemaan vähintään seitsemän kirjaa.

AFFC keskittyy tapahtumiltaan King's Landingiin ja Tridentin ympäristöön sekä Greyjoyn suvun edesottamuksiin, joten muualla vaikuttavien henkilöiden luvut siirtyivät kokonaan A Dance With Dragonsiin. ADWD:n julkaisupäivästä ei ole vielä tietoa, mutta optimistit arvioivat sen valmistuvat vuoden 2007 aikana. Me muut veikkaamme vuotta 2008...

Lue arvosteluni A Feast for Crowsista

Dunk ja Egg-novellit:

The Hedge Knight ja The Sworn Sword ovat novelleja, jotka on julkaistu kokoelmissa Legends ja Legends II. Ne sijoittuvat A Song of Ice And Firen maailmaan, vajaa sata vuotta ennen A Game of Thronesin tapahtumia, ja kertovat Ser Duncan the Tallin eli Dunkin sekä hänen nuoren aseenkantajansa Eggin edesottamuksista.

The Hedge Knight (antologiasta Legends)

King's Landingin slummeista lähtenyt Dunk on toiminut Pennytreen Ser Arlanin aseenkantajana. Matkalla Ashfordin suuriin turnajaisiin Ser Arlan kuolee ja jättää Dunkin oman onnensa nojaan. Pian hän tapaa Eggin, nuoren pojan, joka pestaa itsensä hänen aseenkantajakseen. Ashfordin turnajaisissa Dunkin tarkoitus osoittaa asekykynsä, mutta kaikki ei tietenkään mene hänen suunnitelmiensa mukaan.

Dunk & Egg-novellit ovat ilahduttava sivuaskel ASOIAFin eeppisestä juonesta keskittyen koko maailman kohtalon sijaan varsin eriparisen kaksikon seikkailuihin. Dunk ei ole mikään järjen jättiläinen eikä edes ylhäistä syntyperää, vaan maailmaa päästään tarkkailemaan suhteellisen keskiverron Westerosin tallaajan näkökulmasta. Terävä pikkupoika Egg on myöskin vähän muuta mitä ensinäkemältä voisi kuvitella. Martinin kyky tehdä parilla luonnehdinnalla hahmoista eläviä pääsee oikeuksiinsa novelleissa, joiden rajoitetut pituudet eivät mahdollista satojen sivujen mittaisia hahmonkehittelyitä. Hänen hienostelematon kirjoitustyylinsä aiheuttaa käsittämätöntä lukemisriippuvuutta: kaikki palaset ovat kohdallaan dialogista maisemankuvauksiin ja Dunkin mielen liikahduksiin.

Martinin syvällinen keskiajan tuntemus näkyy The Hedge Knightissa, joka keskittyy kolmen päivän mittaiseen turnajaistapahtumaan. Yksityiskohdat ovat tutkittuja ja mietittyjä ja peitsimittelön brutaaliutta ei peitellä. Westerosin suvuista kiinnostuneille THK tarjoaa juhla-aterian, turnajaisissa vilisee ASOIAFista tuttujen Baratheonien, Lannisterien, Tyrellien ja Dondarrioneiden esi-isiä. Erityinen helmi on selvitys siitä, miten Fossowayn suku jakautui punaisiin ja vihreisiin. Targaryenin sisäsiittoinen ja monipolvinen sukupuukin oikenee huomattavasti THK:n lukeneille.

Vaikka THK sisältääkin paljon edellä mainitun kaltaista ASOIAF-friikkiä kiinnostavaa tietoa, se on yhtä lailla mainio tapa aloittaa tutustumisensa Westerosiin. Tietoja ASOIAFin tapahtumista ei tarvita, mutta oman keskiaikamme feodaalijärjestelmän rakenteen ymmärtäminen on suositeltavaa (missä suhteessa muuten ASOIAF on tuhat kertaa parempi oppikirja kuin yksikään koulussa luetuista). ASOIAFinsa jo lukeneille ja siitä innostuneille THK on pakkohankinta, ollen alusta loppuun taattua Martin-laatua: äärimmäisen luettavaa, mahdottoman pikkutarkkaa ja varmasti tunteita herättävää.

The Sworn Sword (antologiasta Legends II)

Reilu vuosi Ashfordin turnajaisten jälkeen Dunk ja Egg ovat vanhan lordi Eustace Osgreyn palveluksessa. Lordi Osgrey on historialtaan maineikkaan mutta sittemmin kurjuuteen vajonneen suvun viimeinen edustaja, joka elää menneisyyden maineteoissa. Pitkä ja kuuma kesä on kuivattanut Osgreyn maat, ja tilannetta pahentaa entisestään hänen lääninherransa yksipuolinen päätös padota Osgreyn maiden läpi kulkema joki. Dunk ja Egg saavat tehtäväkseen ratkoa riidan ennen sen kärjistymistä.

The Sworn Sword olettaa lukijan lähtötasolta enemmän kuin The Hedge Knight, ja niinpä sitä voi täysin varauksitta suositella vain ASOIAFia tai THK:n jo lukeneille.

ASOIAF-entusiastit taputtavat jälleen pieniä karvaisia käsiään saadessaan lisäinformaatiota Westerosin menneisyydestä. TSS kuvailee aikaa, johon ASOIAF viittaa kaukaisena historiana, syventäen emosarjaa jonkin verran lisää. Mitään suoraa yhteyttä TSS:n tapahtumilla ei ole ASOIAFin juoneen, ehkä ASOIAFissa mainittua Blackfyren kapinaa lukuun ottamatta, mistä saadaan paljon lisää mielenkiintoista informaatiota. Lisäksi tapahtumapaikka, The Reachin hedelmälliset pohjoisosat Tyrellien mailla ovat uusi tuttavuus. THK:n tavoin sukututkijat ovat mielissään tuttujen sukujen esiintyessä taajaan myös TSS:n tapahtumissa.

Vertailussa The Hedge Knightiin The Sworn Sword häviää rinnanmitalla. TSS on THK:ta pidempi, ja vaikka onkin kyse novellista, jonkin verran tiivistämisen varaa olisi ollut, niin hauskoja kuin Dunkin yritykset kouluttaa kolmesta Watista ja kumppaneista oikeita sotilaita ovatkin. TSS:n kerronta on muutenkin THK:ta kevyempää, mikä ei ole huono asia, sillä Martinin one-linerit ja punchlinet osuvat joka kerta yhtä napakasti kohdalleen. Toisenlaista huumoria edustaa jatkuvasti lettiään nykivän Lady Rohannen hahmo (Nynaeve, anyone?). Lisäksi pienenä kauneusvirheenä tarinan loppu tuntuu vähän teennäiseltä Martinin tyyliin tottuneille.

The Sworn Sword on juuri sitä mitä etukäteen saattoi odottaakin: riittävän Martin-mainen, taitavasti kirjoitettu ja mielenkiintoisilla hahmoilla kyllästetty raikas harppaus AFFC:n kirjoittamisen jokapäiväisestä vaikeudesta (kuten Martin itse on todennut). Suositellaan kaikille ASOIAFiin hurahtaneille.