SYYSVAELLUS 8.- 14.9.2006
- Yksinäisen miehen jotos Itäkairassa.
8.9 Perjantai - matka Lappiin.
Aamupäivän olen työpaikallani. Pidän oppitunnin ja koetan saada papereita johonkin järjestykseen. Olisi edes seuraajalle puhtaampi pöytä. Kotona pakkaan epätoivoisesti varusteet ja muonat läjään. Kannan varustekasan Transun sikaosastoon ja väännän luukun kiinni.
Ennen lähtöäni käyn vielä katsomassa vanhaa Unkarin ystävääni. Viimeinen tapaaminen. Hän lähtee matkalle, jolta ei ole paluuta. Asia mietityttää. Monet yhteiset tapaamiset tulevat mieleen. Vaikkapa Monori Erdössä keväällä -86. Unkarin kevät oli heleimmillään. Akaasiat kukkivat. Nyt on syksy. Vanha sotalentäjä tulee iltahuutoon. Mukana menee iso osa isänmaan historiaa.
Koko matkan kohti pohjoista ajan sadetta vastaan. Transu kahlaa kumminkin hyvin. Kuusamossa hankin vielä muonatäydennystä. Kemijärvellä on enää Esson baari auki. Puoleltaöin sekin suljetaan. Kemijärven tytöillä on joka toisella virtsatietulehdus. Sen verran ahkeraan Esson vessa käy. Toimet selitetään kaikille. Jokaista neitosta saattaa pieni bemarikuski. Karvanopat heiluvat. Semmoista on perjantai-ilta Kemijärvellä.
Ajan Savukoskelle. Kello käy puoli kahta. Ajo alkaa väsyttää. Parkkeeraan Samperin Savotan metsikköön. Levitän punkan ja käyn pitkälleni sikaosastoon. Sade ropisee Transun kattoon. Uni tulee odottelematta.
9.9. Lauantai. Marivaara-Siulanruoktu
Aamulla käyn tervehtimässä Samperin Savotan respaa. Sama neitonen hymyilee tiskin takaa kuin talvellakin. Ojentaa minulle Vongoivan kammin avaimen.
Savukosken huoltamolla käyn varoiksi tekemässä hankintoja. Sijoitan rahani Transun tuulettajanhihnaan. Onpahan varalta mukana. Saahan siitä vaikka puunoksaan kaulakiikun, jos epätoivo tulee.
Ajelen kohti Marivaaraa. Kartanluku ei ole vielä kohdallaan. Ajan Vintilätunturin tietä kunnes tie katkeaa. Olisi siitä voinut kartassa tai uran alussa jotain sanoa. Uusi yritys Kairiverin tielle. Lopulta ura urkenee.
Marivaaran tie on hienossa kunnossa aina poroerotukselle saakka. Sitten varsinainen tie loppuu ja alkaa kivien kiertely. Jaappanilaisella riisikupilla voisi olla sompaamista. Transu ei pane pahakseen kiviä ja kantoja. Saksalaiset kuljetusvaunut ovat ennekin Lapissa edenneet. Yksinäinen Volvo odottaa Marivaaran parkissa. Kyytiläiset ovat lähteneet saman päivän aikana.
Marivaarassa pakkaan rinkkani uudelleen. Hetken arvon kumisaappaiden ja vaelluskenkien välillä. Onneksi vaelluskengät voittavat. Eväitä koetan ottaa mahdollisimman vähän. Nyt ei välittäisi kantaa ylimääräistä. Silti rinkka tulee tiineeksi. Vielä Transun takaovi lukkoon. Tiedä millaisia poroja täällä kulkee..
Yli Pajuojasta. Vettä on vain nimeksi. Sitten kohti Äimivuotsonmaata ja poroaitaa. Alan laputtaa poroaidan reunaa eteenpäin. Matka joutuu. Nyt on mukava kulkea. Sää empii sateen ja poudan välillä. Ennen pitkää poroaidan laita alkaa puuduttaa. Ajatuksetkin loppuvat. Mielessä on koko ajan pienoinen kiire. Nyt pitäisi malttaa ottaa tyynesti. Ei ole kiire minnekään. Silti mielessä pyörii ajatus, että ilta joutuu. Lähtö jäi taas myöhälle.
Ennen pitkää havahdun siihen, että tienoo ei tunnu tutulta. Aurinko ei ole siellä, missä sen pitäisi olla. Taivaalla se sentään vielä on. Matkaan kohti itää. Sinne ei tee mieli. Otan kartan esiin. Tutkailen kompassia. Katson gepsistä kuljettua matkaa. Olen tullut jo reilun puolenkymmentä kilometriä. Lähdin sittenkin väärän aidan viertä kulkemaan. Semmoista se on kun luottaa muistiinsa. Vanhan muisti pettää. Ei ole luottamista siihen. Pitäisi ajatellakin. Pysyä kartalla, eikä vain kuljeskella.
Hetken mietin lähteäkö takaisin muutama kilometri. Poroaidan viertä olisi helppo kulkea. Toinen tie on kulkea suunnalla kohti Siulaa. Se tietää soita ja iänikuista korpea. Valitsen jälkimäisen. Päätöksen päälle alkaa sataa. Näin miestä koetellaan. Akka tieltä kääntyköön.
Olen täällä Irtonais-Auhtin ryteikössä ennenkin rymynnyt. Auhtijoen latvat ovat yhtä korpea. Välillä upottavaa rimpeä. Välillä miltei läpipääsemätöntä ryteikköä. Kaatunutta keloa, pientä koivikkoa. Sammalikkoa ja kanervikkoa. Sataa tihuuttamalla. Suunnan pitäminenkin on vaikeaa. Ei näe aurinkoa tai eteenpäin. Lopulta maisema alkaa nousta. Ymmärrän päässeeni lähelle poroaitaa. Kone alkaa lämmetä. Koetan tarpoa eteenpäin taukoja pitämättä. Välillä syön mustikoita tai kerään korallisen puolukoita.
Tapaan viimein poroaidan. Kuljen vain hetken sen viertä. Sitten kampean aidan toiselle puolelle ja otan suunnan kohti Siulanruoktua. Pian poroaidan jälkeen alkaa uusi ryteikkö. Muistuu mieleen viime talvi, kun laskeuduin Nummerusaavalta Jaurun laaksoon. Samanlaista hetteikköä. On koko ajan katsottava ettei polkaise hetteeseen. Välillä on pientä purontapaista. Välillä koivua, kuusta, petäjää. Ei paljon ole tuntua, että oltaisiin pohjoisessa. Samanlaista korpeahan on puoli Suomea.
Lopulta Jaurun laakso avautuu alleni. Ilta hämärtää jo. Osun suoraan Siulanruoktun kohdalle. Jaurusta pääsee ylitse hyppäämällä. Kello on kahdeksan tienoossa kun tulen tuvalle. Tuvalla tapaan kolme länsirannikon miestä. Olivat kulkeneet edelläni Marivaarasta tänne. Tuvassa on kuulemma kolme miestä lisää. Koetan ohittaa tuvan häiriötä aiheuttamatta. Ylhäällä puuvajan takana etsin telttapaikkaa. Länsirannikon miehet pystyttävät laavuaan. Minä kokoan teltan. Olo on kostea. Teen tulet. Vaihdan kuivaa päälle. Miehet saapuvat samoille tulille. Turinat alkavat. Laitan trangian lämpenemään. Kolmikolla on sanojensa mukaan ”puolalainen trangia”. Pari kattilaa ja nokinen kahvipannu. Sitä siirrellään tulille puukonterällä. Ehkäpä se onkin jostakin Puolan sodan ajoilta. Ihailtavaa, että jotkut säilyttävät perinteitä. Todellisia eränkävijöitä. Huumori kukkii. Syödään pöperöt piiloon. Turistaan ja nauraa hörähdellään. Ruoka on ainakin maullaan. Sen verran tuli korvessa tarvottua. Juttu on herkässä. Ensimmäinen yö tunturissa. Mieli on leppoisa. Kaikki hyvä on edessäpäin.
Sitten telttaan. Ajatus askaroi ennen nukahtamista päivän matkassa. Tuli taas ketunlenkkiä. Joka reissulla on pyörähdettävä. Ehkä siinä on yksi vaelluksen suolakin. On eksyttävä, että voisi löytää perille. Täällä ollaan taas? Mutta miksi? Mitä teen täällä? Olisiko ollut parempi jäädä kotiin. Olla töissä – ainakin tekevinään jotain.
Toimittaja haastattelee poromiestä ja kysyy.” Te osaatte täällä Lapissa kuulemma kulkea ilman karttaa ja kompassia vaikka minkälaisessa erämaassa. Entäs jos kuitenkin eksytte tuonne tunturiin. Mitä te sitten teette?”
Lapin äijä vastaa: ”Ka – mie lähen kothin!”
10.9. Sunnuntai. Siulanpää – Anterin Mukka
Aamukokkailut eränkävijöitten kanssa nuotiolla. Puuroa ja jarrua. Päälle vahvat kahvit. Presidenttiä. Ei täällä kehtaa muuta juoda. Kahvi maistuu jostakin syystä kotona paremmalta kuin täällä. Mutta onko sillä väliä miltä se maistuu. Kunhan kofeiiniannos tulee täytettyä.
Kokoan teltan läjään. Pakkailen rauhassa rinkan. Käyn vielä alhaalla tuvalla ja Jaurun rannassa. Luen muutaman jutun tuvan vieraskirjasta. Hiiri on vaivannut yöpyjiä. Lonely Rideria pelotteli kummitus. Pitäiskö tappaa Siulan hiiret. Niin ja myrkyttää Muorran muurahaiset. Ymmärtäähän sen, että kämpillä on hankalaa yöpyä. Milloin on vaivana hiiret, milloin toiset matkalaiset. Retkeily autiotuvilla on hankalaa hommaa.
Sää poutaantuu. Kuljen tuvalta kohti Siulanpäätä. Seutu on mukavaa kulkea. Nousen ylös Siulanpäälle. Päältä on hienot näkymät. Alkava ruska punertaa maiseman. Sielu lepää. Onneksi tuli lähdettyä. Viiskyttonnisessa kartassa tällä tunturilla ei tosin ole nimeäkään. Eikä myöskään Lihakurulla, jonne suuntaan päältä. Kumma, että kartantekijät eivät pääse yhteisymmärrykseen moisesta. Tahvontupakin taitaa joissakin kartoissa olla ihan toisaalla kuin mistä sen maastosta löytää. Mutta liekö tuo niin tarkkaa. Kunhan ovat Suomen puolella.
Vuomapään ja Siulanpään satulasta avautuu Lihakuru. Paikan nimeäjä taisi olla jonkinmoinen ironisti. Kuru on pelkkää rakkaa. Lihaa siitä ei saa tinkimälläkään. Kurun jälkeen avautuu Anterijoen laakso. Tuolla lohkeaa Pirunportti. Siellä jossakin laakson sylissä Muorra. Tuolla Sokosti. Otan muutaman kuvan. Pirunportin lohkeama tuo mieleen vaikka mitä. Ei pitäisi kuljeksia liikaa yksikseen!
Laskeudun alas Anterin laaksoon. Tulen Hammaskurun tielle. Pidän pienen tauon ja otan evästä. Joki solisee vierelläni. Tunturin kuve punertaa. Puolukat ovat kypsiä. Tästä on vielä vajaa peninkulma Mukkaan. Läpsyttelen mönkijän uraa. Sitten alkaa sataa, ei paljon – vähän kuitenkin. Anterin varsi on mukavaa kulkea. Nyt on aikaa miettiä. Moni asia pohdituttaa. Muistot pulpahtelevat esiin. Isopyörä otsalohkon takana kelaa edellisiä reissuja. Pokkkoilee paikasta toiseen. Muistelee lajotovereita. Ihminen on menneen elämänsä vanki. Kaikki menneet tulevat joskus maksuun.
Saavutan Anterinmukan joskus puoli 6:n aikaan. Niin olin ajatellutkin. Asetun vanhalle nuotiopaikalle. Töyräälle ennen tupaa – kivenheiton päähän. Teen tulet ja kokkailen murkinaa. Kämpällä näyttää olevan tupa täysi väkeä. Olen käynyt jo useamman kerran täällä. Vielä en ole uskaltanut kurkistaa kämppään. Kesko rakensi kämpän ennen puiston tuloa. Kuulema henkilökunnan - johtoporsaiden - virkistystä varten. Sanovat, että kun kämppä valmistui oli ritsien aluset täynnä suklaata. Keväthangilla hiihtäjät saivat ilmaiset Fazerit. Vai liekö ollut vain Pandaa. Tupa onkin enemmän huvilan näköä. Tuollaisia huviloita on yksi joka lammen rannalla etelämpänäkin. Mutta kelpaahan se tänne - ei sen puoleen. Käyn tuvan edustalla tiedustelemassa vaeltajarouvilta saunavuoroista. Joku pariskunta on menossa kylpyyn. Sitten rouvat. Arvelevat menevät myöhempään, ennen kuin on taas miesten vuoro.
Istun nuotiolla ja kokkailen iltapalaa. Otan pari kuvaa. Kameran akku alkaa piiputtaa. Hieman panee vihaksi. Ihminen on käynyt kuussa. Ei silti osata tehdä kameraa, jossa akku kestäisi useamman päivän. Tai voisi käyttää paristoja. Kauppaan vain uutta akkua ostamaan. Ja se on sitten viiskymppiä!
Sataa – välillä enemmänkin. Alkaa hämärtää. Muorran suunnalta pelmahtaa puolenkymmentä nuorta vaeltajaa. Jatkavat tuvalle. Ehkäpä jokin eräretkikurssi. Laitan teltan pystyyn. Kaikki on kosteaa. Odottelen mahdollista saunaan pääsyä.
Illan hämyssä tulille tulee tuvalta pariskunta. Tarinoidaan. Tulee pimeä. Vielä pelmahtaa muutama eräjorma Hammaskurun suunnalta. Olikohan pojilla pitkä päivä. Tai sitten aamu. Käyn vielä tuvan suunnalla jos olisi miesten saunavuoro. Tuvan nurkalla ponnahtaa vastaan 3-kymppinen täti. Hänellä on kassi kädessä. Varovasti kysyn, että ollaanko menossa saunaan. ”Olen”, vastaa tätsy. ”Nyt on sitten naisten saunavuoro!” tarkentaa hän. ”Onkohan Teidän jälkeenne ketä menossa?”, tarkennan. Ei vastausta. Mitäpä turhia.
Palaan nuotiolle. Jäipä taas Anterinmukassa saunomatta. Tässä on varmaan jokin kirous. Tai sitten kaikki tulevat tänne saunomaan. Ehkä Rovaniemeltäkin tulee taksi tänne. Tai muuten vain olen sopimaton saunaan. Vaikka, mitäpä tässä murisemaan, ajattelen. Ehtii sitä haudassa saunoa. Ja Tahvolla sitten. Siellähän on ne Hirtsun lauteetkin. Ja pakkoko minun on tänne Keskolle pakkautua. Täällä on muutenkin väkeä kuin helluntaiepistolassa. Ensi kerran kierretään paikka.
Menen nukkumaan. Teltassa on mukava olla. Ajattelen käytyä dialogia. Ei ole helppoa ymmärtää. Vielä vaikeampi tulla ymmärretyksi. Melkein kuin antaa ymmärtää, muttei ymmärrä antaa. Semmoista se on kairassa suhdetoiminta.
Kuusikymmenluvun talvella Lapin äijä piti siestaa autiotuvalla. Katseli akkunasta etelän hiihtäjiä. Jokin etelän naisten Lapin hiihtojoukkue sujutteli pihaan. Rouvat pyrähtivät sisään. Koko joukolla uudet hiihtohousut. Kireät persuuksista, reidenmyötäiset. Pyöritteli äijä silmiään. Puhalteli savuja sieraimesta. Viimein rohkeni kysyä: ”Oothako tet kaikki naarhaita?”
11.9. Maanantai. Anterin Mukka – Siliäselkä- Reutupää
Kylmä yö. Ja perhanan kostea. Yöllä tuli muutamaan kertaan vilpoinen olo. Hieman sataa ropuuttelikin. Heräilin ennen kahdeksaa. Kun kömmin teltasta ulos, taivaltaa jo yksi miespartio nuotiopaikan ohi. Tosi vaeltajia. Rinkan selkämys vain vilahtaa kun äijät painavat kohti Muorraa. Tulee syyllinen olo. Minä vaan täällä lepäilen. Mutta tosivaeltajat jo painuvat mutkan taa. Aikainen lintu löytää jyvän. Laiskuri saa ruoskaa. Uusi laji minulle nämä aamuvirkut vaeltajasudet. Ovat jo iltapäivällä uudella kämpällä. Levittävät rököt lavitsalle. Lämmittävät pussikeittonsa ja juovat iltapäiväteen. Kuuden jälkeen jo alkavat urvahtaa unille. Kukonlaulun aikaan sitten jo kolistellaan kattilaa. Stressin siinä pukkaa laiskalle aamuherääjälle. Pitäisi olla jo taipaleella. Mutta kun olisi uni maullaan. Ei ole aamu-unisen hommaa tämä vaeltaminen.
Nuorten kanssa on tottunut siihen, että heräämisellä ei ole kiirettä. Illalla kukutaan nuotiolla. Nauretaan ja turinoidaan. Yötä vasten kokkaillaan. Pyöritään tulilla ja syödään hyvin. Täydellä mahalla nukutaan kuin jalkapallon päällä. Aamulla maistuu kissanpaska suussa. Istutaan kankeina nuotioringissä. Kone yskii ja käynnistyy kankeasti. Kun päästään matkaan, on monesti jo puolipäivä. Siinä sitten tarvotaan myöhäiseen iltaan. Semmoinen rytmi jotenkin sopii nuorison kanssa kulkiessa. Ehkä itse asetun johonkin välimaastoon. Ei voi paheksua tosivaeltajaa. Eikä tekisi mieli katsoa kieroon nuorisoakaan. Paras on kun ei ole kenenkään puolella. Eikä ketään vastaan. Ei kenenkään tiellä. Eikä asetu toisten vaivaksi. On samaa mieltä kaikkien kanssa. Ei tunkeudu täyteen tupaa. Eikä pyri saunaan. Tahi toisten tulille. Vielä kun pääsisi hautaan, ettei olisi vaivaksi kenellekään. Kiveen voisi kirjoittaa: ”Anteeksi jos olin tiellä!”
Kokkailen puurot ja keitän kahvit. Sitten teltta läjään ja kamat kassiin. Hyppään yli Anterista ja suunta kohti Siliäselkää. Maasto on oikein mukavaa kävellä. Aurinkokin tulee esiin. Seutu Siliäselälle noustessa on vaihtelevaa. Pieniä tunturin nyppylöitä. Välillä puronpohjia. Pientä koivikkoa. Siliäselän nousu on loivaa kalliota. Helppokulkuista tunturinkuvetta. Lammikot Siliäselän päällä ovat kuivuneet. Liekö joku kulkija irroittanut tapin. Tai sitten kylpenyt vedet tyhjiin. Netissäkin joku muistutti ettei täällä saisi kylpeä. Toinen voi samasta lammikosta juoda. Melkoinen hätä olisi että näissä lampareissa uisin tai kahvini keittäisin. Ettei olisi poronkusta koko lammikko. Tai ainakin Kuolan bekkerellejä.
Ylhäältä aukeaa näkymät kauas itään. Siellä se autuus ennen vanhaan asui. Harmi kun vanha NL kaatui. Enää ei ole paratiisia missään maan päällä. Kaikkialla samaa kurjuutta ja globalisaation turmelusta. Siliäselällä on kuitenkin kaikki hyvin. Silmä lepää maisemassa. Huomaan, että vielä on kulkemattomia tuntureita. Elämä ei ole vielä valmis. Vaellus on kesken.
Vierellä kohoaa Lokan Alen Muurivaara. Hienoa, että Lokan Alekin sai nimensä kartoille. On tosin ollut pieni jutaaminen Lokasta tänne Muurivaaralle. Ehkä pororaidolla talvikelissä helpompi. On Ale sen Muurivaaransa ansainnut. Ei ollut helppo hänenkään taipaleensa. Lokan Ale oli vanha lokkalaisten isähahmo. Karhunkaataja ja poromies. Kuoli pitkän matkan jälkeen 104-vuotiaana. Alen kotitalokin tuhottiin partisaani-iskussa 14.7.1944. Ystävällinen naapuri hyökkäsi kylään ja tuhosi sen. 21 kyläläistä tapettiin – pääosin naisia ja lapsia. Saksalaisetkin vielä polttivat omalta osaltaan kylää. Lopun kylästä teki Kemijoki Oy. Nyt on Alen kotitalon paikalla muistokivi kertomassa karua kieltään historian vääjäämättömyydestä. Uudempi kylä elää vielä siinä altaan vierellä, sillan takana.
Laskeudun Muurivaaralta alas Reutupäiden pohjoispuolelle. Puronvarsi on täynnä mustikkaa. Istuudun tauolle. Kerään litran-pari mustikoita talteen. Otan hieman evästä. Istun puron varressa ja mietin matkaa. On hieno keli. Tämän paremmaksi ei voi vaellusilma syksyllä tulla. Ruska värjää maiseman. Puronvarsi tunturien välissä on kuin maalauksesta. Tähän voisi vaikka asettua yöksi. Jatkan kuitenkin matkaa. Nousen Reutupäille puron vartta pitkin. Ylhäältä avautuu koko Vongoivan laakso. Idempänä Vongoivan tunturit. Kauempana Jaurujoen laakso. Horisontissa Repoaapa ja Lokan vedet. Kerään puolukoita tunturinlaelta. Jos keittäisi kammilla puurot.
Laskeudun alas Vongoivan kammille. Kammilla ei ole vielä ketään. On kuitenkin semmoinen kutina, että väkeä tulee vielä. Laitan kaminan tulille. Keittelen puolukkapuuroa ja kokkaan pyttipannua. Vesi on vähissä Vongoivan joessakin. Sentään saa perunat pestyä ja kahviveden otettua.
Kammille tulee kaksikin porukkaa. Ensin kolme miestä jostakin Limingan seudulta. He kokkailevat nuotiolla. Heistä yhden kanssa tapasimme talvella tässä kammilla. Hän jatkoi ahkion kanssa Keskon kämpälle. Minä palasin takaisin Tahvolle. Niin pienet ovat ympyrät täällä. Tarinoin porukan kanssa muutaman sanan. Myöhemmin tulee kammille vielä yksi pariskunta. Heillä on takanaan pitkä matka. Väsymys painaa. Kokkaillaan kammilla.
Käyn unille 10:en jälkeen. Kammin lämmössä ajatus kuljeksii menneisiin vaelluksiin. Tällä kammilla on tullut käytyä useamman kerran. Paikka viehättää jotenkin. Yöllä näen painajaisia koulusta. Herään muutaman kerran. Ei riitä, että työssä päivät ovat painajaisia. Yölläkin pitää niitä katsella. Ehkä olisi aika päästä muihin töihin.
Mielessä pyörii myös Mukassa ja täällä tavatut kulkijat. Ei näitä paljon ole - eikä vaivaksikaan. Ajatus on jotenkin semmoinen, että olemme läpileikkaus suomalaisista. Ei ole kahta samanlaista vaeltajaa. Eikä myöskään yhtä oikeaa tunturisutta. On monenlaista tallustajaa. Mutta sama juttu kuin muuallakin. Kaikkien kanssa ei juttu kulje. On ae-järvisiä ja kullervokemppisiä. Lonelyridereitä ja tavan talsijoita. On ikuisia oikeassaolijoita. Käveleviä vaellusoppaita. Tietonikkareita ja kirjanoppineita. Ja niitä, joilla sydän muita suurempi. Hiljaista kuuntelijaa. Ja toisen arvostajaa. Sopiihan tänne vaikka minkälainen pataljoona persoonia. Tietysti iso ego vie tilaa. Suuri persoona määrää tahdin. Ja kämpässä järjestyksen. Sanoo sanavuorot ja arvioi kamppeet. Lukee käydyt huiput ja kuljetut kerrat. Niinhän se elämä menee muuallakin. Sama rutina ihmisen töissä ja vapaassa. Tästä jos irti haluaa, niin on muutettava Siperiaan.
Tänään oli WTC:n viisivuotispäivä. Sen jälkeen maailma ei ole ollut entisensä. Pojalla alkoi yo-kirjoitukset. Sekin on alku jollekin uudelle vaiheelle. Oma elämä kurkistaa jo kulman takaa. Kohta joutaa laittaa mökki myyntiin. Vanhukset joutaa vanhainkotiin. Vai muuttaisiko jonnekin Kemijokivarteen. Tai kerrostaloon Kemijärvelle.
12.9. Tiistai. Vongoiva - Tahvontupa
Kömmin ylös puoli 8:n maissa. Kokkailen tuon vanhemman pariskunnan kanssa. Tarinoidaan vaelluksista ja jälkikasvusta. Huomaan miehen nähneen muutakin kuin maantietä. Vaelluksiakin on takana melkoinen määrä. Hänellä on karttapohja-GPS. Se on edistystä ja ihailtavaa. Että vanhemmallakin iällä jaksaa opetella uutta. Eikä piiloudu perinteisiin.
Syötyäni laittelen rauhassa tavarat kasaan. Alkaa sataa. Lähden yrittämään Vongoivalle vaikka sää on mitä on. Jo alkumetreillä kosteus tiivistyy vaatteisiin ja silmälaseihin. Näkyvyyttä ei juuri ole. Kuljen kartan ja kompassin mukaan kohti Vongoivan huippua. On vaikea sanoa, missä se huippu on. On vain koetettava kulkea ylöspäin. Ennen Vongoivaa olevan pikkutunturin jälkeen on kapea satula. Osun siihen hyvin. Sitten joku matka vaikeaa rakkaa. Ylhäällä kulku helpottuu. Tuuli ja sade sen sijaan yltyvät. Ylhäällä vesi tulee vaakana. Ei tee juuri mieli pitää taukoa. ”Onkohan tässä mitään järkeä?”. Vongoivalla käynti on kuitenkin ollut tavoitteeni jo kauan. Miksi siitä tinkisin. Sama tunturi se on olipa keli mikä tahansa. Sateen tihku uppoa läpi vaatekerran. Kosteus hiipii kauluksesta sisään. Tuuli tuivertaa poskipäihin. Rinkka painaa olkapäitä. Olo on kuitenkin autuas. Olen ansainnut tämän. Tämän on koiran ja sotilaan ilma. Tämä on syntiselle oikein. On tässä nautittukin. Nyt on syytä kärsiä. Kaikesta hyvästä saa maksaa. Enpä silti vaihtaisi tätä pois. Tätä varten täällä ollaan. Ja tuleehan se poutakin joskus.
Lopulta saavutan huipun. Maasto muistuttaa Ukselmaa. Ylhäällä olevan kivikasan vieressä istun hetken. Harmittaa hieman, että tuli tällainen päivä. Ylhäältä ei näe mitään. Kuvittelen kuitenkin, että näkymät ovat täällä kuin Reutupäiltä. Otan pari kuvaa.
Laskeudun hissukseen kohti Tyyrojan latvaa. Edessä kohoa Pirratvaatselma. Siellä se Tauno Perttulan telttapaikka jossakin on. Oli se melkoinen vaeltaja. Suorastaan asui Itäkairassa. Prinsessan tarinoissa kerrotaan, että Perttulalla oli unelma. Vaeltaa 100 vaellusta täällä ja nähdä karhu. Ehti käydä 99 kertaa. Karhukin jäi näkemättä. Nostan silti hattua. Ei ole meistä jokamiehestä siihen. Mutta hieno oli Perttulan telttailuseutu. Koivikko Tyyrojan latvoilla on mahtavannäköistä pensastoa. Missään en ole nähnyt näin kaunista tunturikoivikkoa. Alhaalla purojen risteys. Sumu peittää tunturit. Vesi pulppuaa jostakin Vongoivan ja Pirratvaatselman rinteiltä. Tänne olisi hieno tulla joskus rauhassa. Olla pari päivää ja kierrellä ympyrää.
Tulen alas Tyyrojan varteen ja laskeudun kohti Tahvoa. Tämä on sitä karhunpesimäkuusikkoa. Ei ole helppoa kulkea. Oja polveilee kurussa. Välillä ojan varsi on yhtä ryteikköä. Kurun seinämät ovat jyrkät. Kulkeminen on melko hankalaa. Lisäksi sataa. Ymmärrän sitä, joka nousi Tyyrojan vartta talvikelissä. Eikä kuulemma toista kertaa nouse.
Tahvolla on hiljaista. Vain ne kolme Siulan eräilijää, jotka tapasin ensimmäisenä iltana. He ovat ehtineet jo Tahvolle saakka. Äijät tulevat saunasta. Asetun samoille tulille. Olen märkä kuin uitettu koira. Ripustan kamppeita kuivumaan. Laitan teltan asentoon. Sitten saunaan. Tahvon uudessa saunassa saa tuliset löylyt. Käyn purossa peseytymässä. Muistelen kuinka huhtikuussa tässä oli kevään tuntua. Nyt on syksy. Kesä on ohi. Kaikki on lopullista.
Ukkojen kanssa turistaan nuotiolla. Kokkaillaan. Tehdään lättytaikina. Sitten nuotiolettuja ja mustikkahilloa Vongoivan takaa. On rento tunnelma. Muutamassa tunnissa ehtii parantaa hyvän tovin maailmaa. Käydään läpi A.E. Järviset ja Kullervo Kemppiset. Laitetaan paeritehtaat paikalleen. Ja ennustetaan Itä-Suomen tulevaisuus. Tai oikeammin tulevaisuudettomuus. Milloin sammutetaan valot Lieksasta. Milloin laitetaan Joensuu myyntiin. Ja maistuuko lätty paremmalta rasvalla vai ilman. Ainakin mustikkasosella menee mahaan saakka. Rautupäitten takaa kerätyillä. Ja mikäs on tässä ollessa. Tahvon kankaalla. Tuossa solisee Tyyroja. Tuolla virtaa Jauru. Takana tunturit ja koko Itäkaira. Edessä enää huominen ja paluu kotiin. Mutta vielä on tämä ilta ja yö tunturissa. Pitää osata nauttia tästä. Siksi ei hennoisi lähteä nuotiolta. Tämän hetken kun saisi talteen. Polttaisi verkkokalvolle. Tai nauhalle saisi päänkoppaan. Heikkona hetkenä katselisi sitä kotona. Auttaisiko eteenpäin epätoivon hetkellä. Että olen ollut tässä. Paikassa ja hetkessä, jossa sielu lepää. Ja saa olla mitä on. Ei enempää. Siihen ei sivistyksessä ole aina lupaa. Pitää olla enemmän kuin osaa. Ei ole helppoa ihmisen osa. Ehkäpä tässä ollaan sitä paossa.
Sitten nukkumaan. Teltan hämärään.
Prinsessa tarinoi Perttulasta: Perttula oli siviilissä matematiikan opettaja. Ihan kunniallinen mies siis. Vaikka vaeltaja olikin. Tunnilla kuitenkin kävi usein niin, että opetus katkesi kesken. Perttula istui pöytänsä takana. Takakenossa ja silmät kiinni. Oppilaat tekivät työtään. Opettaja torkkui. Ehkä näki unta. Tai eli vain unelmiaan. Joku lapsista virkkoi. "Älkää herättäkö! Opettaja on taas siellä Lapissa!"
13.9. Keskiviikko. Tahvontupa - Marivaara
Yöllä satoi. Heräsin muutaman kerran sateen ropinanaan. Ja pitihän kylkeäkin kääntää. Äijät heräilivät jo 7:n jälkeen. Kokkailimme vielä samoilla tulilla. Katselin kun he laittoivat laavun läjään. Sitten lähtevät Jaurun alajuoksulle päin. Yli sillasta kohti poroaitaa ja Auhtiselkää. Leppoisia vaeltajia. Huumorimiehiä. Ymmärrän miten iso merkitys tällä on heille. Irtiotto arjesta.
Istuskelen vielä tulilla. Sää on selkiytynyt. Aurinko paistaa jo. Nyt on vielä aikaa ajatella ja kässehtiä. Tässä Tahvolla on ollut aina mukava olla. Vaellus on nyt lopuillaan. Vielä tekee mieli palata tänne. Uusi reissu muhii jo mielessä.
Käyn vielä kämpälläkin. Vieraskirjassa on Lonely Riderin pitkät tarinat viikon takaa. Oli mennyt polvi Peuraselästä tultaessa. Odotteli Aslakkia. Lähti sitten tästä kopterilla kohti Rovaniemeä. Ajattelen omaa kulkemista. Yksin on aina pieni riski kulkea. Entä jos jotakin sattuu. Mietin kuinka mielessä kuitenkin kulkevat monet vaeltajat. Ne, joiden kanssa on kuljettu ja oltu leiriä. Nyt yksin jo kolmatta kertaa. Onkohan tämä kulkua kohti yksinoloa. Kuitenkin tässä yksinkulkemisessa on jokin itu. Se on niin helppoa. Ei tule riitaa. Ei tarvitse aina neuvotella. Vaikka ei aina hyvä seurakaan pahaksi ole.
Yksin kulkiessa ehtii ajatella kaikenlaista. Nyt syksyisen hienoa tunturia. Ruskaa maassa ja tunturikoivun lehdellä. Punerrusta puolukan lehdellä ja mustikan varvussa. Ilman kuulautta kun se kääntyy kohti talvea. Mennyttä kesää. Lämpöä, joka vielä viivähtää kurun pohjalla puronvarressa. Nyt on syksy. On hienoa olla täällä. Siitä pitää olla kiitollinen.
Jätän Tahvon ja Tyyrojan. Kahlaan yli Jaurusta. Otan vielä kuvan. Nousen ylos kohti poroaitaa. Tuonne jää Jauru taakseni. Itku meinaa päästä. On palattava arkeen. Työpöytä ja tekemättömät työt odottavat. Tapaan äijät poroaidalla. Kuljen jonkin matkaa heidän kanssaan. Kolmikon matkaa hidastaa yhden kulkijan saama haava. Tahvon saunassa naula on mennyt läpi jalkapohjan. Ei ole herkkua kävellä reikäisellä jalalla.
Talsin kohti Marivaaraa. Ei malttaisi pitää taukoakaan. On kuitenkin jo illansuu ennen kuin olen parkkipaikalla. Käyn vielä pesulla Pajuojassa. Vesi on perhanan kylmää. Pää meinaa jäätyä. Sitten Transu tulille ja kohti maantietä. Vie pari tuntia ennen kuin olen Tanhuan tiellä. Ja vielä yksi tunti ennen Savukoskea. Puoli 9:ltä kirkonkylä nukkuu. Täällä ei ole marketti auki enää. Vien avaimen Samperiin. Ajattelen, että jospa Sallassa olisi Äteritsiputeritsi auki. Saisi tämän päivän pihvin. Ajelen illan hämyssä Sallaan. Ajatus kulkee vielä tunturissa. Oli hyvä reissu. Mieleen jäi mukava olo. Ehkä tuli levättyäkin.
Sallassa on kaikki kiinni. Jatkan siten kohti Kuusamoa. Tulee pimeä. Silmäluomi alkaa lupsahdella. Niinpä 10:n jälkeen ajan Transun tienposkeen. Otan hieman purtavaa ja käyn unille sikaosastoon. Huomenna vielä polkaisu Kuusamon ja Kuhmon kautta kotiin. On palattava Raatteen tien kautta. Että olisi valmis sotiin ja taisteluihin. Sitten on matka ohi. Vaellus on tehty. Jäljellä muistot. Niillä pitää koettaa pärjätä talveen.
Toimittaja kysyy Lapin äijältä: ”Onko se totta että tuolla jokaisella tunturin huipulla on joku käynyt?” Hetken hiljaa, sitten Lapin äijä vastaa: ”Jo vain – killa siellä on varmhan aina käyny joku – turishti!”
ilpo saarelainen
