Syysvaellus Itäkairassa 2005
26.8. Perjantai – matkalla Lappiin
Tätä reissua olen ajatellut jo pitkään. Suunnitellut mielessäni monena syksynä. Tekee mieli Itäkairaan. Jotakin on näkemättä. Olo on myös sellainen, että on pakko päästä jonnekin pois. Työpöytä tuntuu kaatuvan päälle. Moni asia on solmussa. Iltaisin ajattelee joskus Lappia, joskus köyden pätkää..
Lähtisin mielelläni pienellä porukalla. Sellaista ei kuitenkaan ole. Lähden yksin. Tiedän – tai ajattelen tietäväni yksinkulkemisen vaarat. Ja yksin olemisen.
Olin töissä vielä iltapäivälle. Sitten lähden. Kotona pakkailen vielä. Heitän Volvon perään semmoista mitä tarvitsen. Poika tulee koulusta. Istumme pöydän ääressä. Häntä ei lähtö tunnu liikuttavan. Menköön ukko minne tykkää.Kahden jälkeen käännän Volgan kohti pohjoista. Juuka – Valtimo – Sotkamo – Kontiomäki – Kuusamo – Kemijärvi – Sodankylä.. Niin kuin aina ennenkin Lappiin matkatessa.
Matkalla ajatus saa vallan. Muistelee entisiä reissuja. Riparivaelluksia, parin vuoden takaista syysvaellusta, talvireissuja Pyhälle. Ajattelee ihmisiä. Vanhoja vaelluskamuja. 80-luvun pioneeriretkiä keripukkimäkeläisten kanssa. Suree mennyttä ja murehtii kaikkea sitä, mikä vuosien saatossa kaatuu niskaan.
Kuusamossa pysähdyn pariksi tuntia. Käkäilen kaupassa. Aikaa menee käsittämättömästi. Eväitä oli vielä ostamatta aika läjä. Ei oikein tiedä paljonko yksi ihminen tarvitsee elääkseen. Kaasuakaan ei tahdo löytyä koko kaupungista. Onkohan se lestadiolaisilla jollakin syntilistalla. En käy kuitenkaan kysymässä olisko sivustatäytettäviä pesukoneita. Tai rautanauloja.
Kuusamon jälkeen hämärtää. Muutama poro pylkkää tien laidassa. Mooseksenkurussa on jo aivan pimeää. Kohta näkyvät Kemijärven valot. Tulen mielelläni Kemijärvelle tai Sodankylään. Kuusamo ei kiehdo minua. Kemijärvellä on kaikki kiinni iltakymmeneltä. Ajan pari kertaa korttelin ympäri. Havaintoni ei löydä mitään kiinnostavaa. Esson Snack et shopissa syön jotain jota myyjä kutsuu hampurilaiseksi. Ei lähde nälkä. Mutta ehkä maku menee.
Ajan kohti Sodankylää. Pelkosenniemellä tajuaa miten näille kylille käy. Toivoa ei enää ole. Kohta ei jää edes lautaa oven päälle. Kylät katoavat. Lappi loppuu. Paasilinnan Erno olisi hyvillään. Suomi luopuu keskitysleireistään. Ernon mukaan sodan jälkeinen asutus oli suurinpiirtein kuin ghettoon olisi kansa pantu. Täällä se eli, kärsi ja lisääntyi. Söi turvetta, pottua ja sianläskiä. Herrojen onneksi kuoli angina pectorikseen jo alta viidenkympin. Nyt voisi kohta loput koota Nurmijärven ja Klaukkalan taakse metsään. Simuloitaisi sinne näille idän ja pohjoisen piruparoille joku maaseutughetto. Saisivat mullata itse perunansa ja lypsää kantturansa. Kerran vuodessa kävisi EU-tarkastaja katsomassa, että karja hoidetaan direktiivin mukaan. Ghettolaisista ei niinkään väliä. Eipä Erno sitäkään nähnyt. Kuoli pois. Vai näkikö sittenkin. Sodankylässä on sentään grilli auki. Muutama alle kolmekymppinen pyörii grillituvassa. Kaupungin viimeiset nuoret aikuiset. Jutut kuulostavat mielenkiintoisilta. Kaikki ovat sukua keskenään. Silti jonkun kanssa on oltava. On siinä se hyvä, että silleen ei kansa lisäänny. Syön makkaraperunat.
Sitten Volga kohti itää. On jo yli puoliyö. Ensin kohti Tanhuaa ja Lokan kylää. Nukuttaa armottomasti. Lokassa en ole koskaan käynyt. Lukenut kyllä olen kylästä monta tarinaa. Yön pimeässä kylä tuntuu kolkolta, autiolta. Sillan takana muutama talon varjo. Asuuko siellä ketään, se jää arvoitukseksi. Partisaanimuisto leijuu kylän yllä sen loppuun saakka. Venäläisistä ei koskaan tule ystäviä tässä kylässä. Mitähän ne täältäkin saivat. Ehkäpä sankaritekoja. Semmoisia ne naapurin sankariteot ovat. Kiusattiin pientä naapuria henkihieveriin. Jätettiin kumminkin eloon. Sai hyvän lyspsylehmän ja nöyrän palvelijan. Ei semmoista voi tappaa. Niin tekee suuri kansa. Nyt se kyykytys jatkuu rajapuomilla. Kiusaa se on pienikin kiusa.
Lokasta ajan kohti Kiimaselkää. Tie on onnettoman pitkä ja välillä huonossa kunnossa. En jaksa ajatella järkevästi minne menisin. Missaan Marivaaran ja päätän ajaa Sorvusselkään. Tie huononee poroaidan jälkeen. Olikohan onneton valinta. En jaksa kääntyä takaisinkaan. Volgan perä kyntää välillä maata. Pohjassa kolisee kivenmurikoita. Yritän kierrellä heinätyppäitä. Entä jos öljypohja halkeaa tänne tai rengas tyhjenee. Joutuuko odottamaan ensimmäistä kelkkailijaa, että pääsee kotiin? Sentään tekivät ruotsalaiset vielä 90-luvulla autoja. Tai traktorihan tämä Volga on. Lähdepä tänne tämän päivän autolla. Käyttöjärjestelmä kaatuu jo Kemijärven jälkeen. Helikopterilla se pitäisi täältä hakea. Taikka panssarivaunulla.
Lopulta luovutan ja ajan auton suon laitaan. Katson gepsistä, että Siulalle on linnuntietä vielä 16 km. Aleksanteri Suuri muka sanoi, että vain lintu kulkee suoraan. Sotilas marssii tietysti aina minne käsketään. Se sopii minulle. En jaksa pystyttää telttaa. Päätän yrittää nukkua muutaman tunnin autossa. Uni ei meinaa tulla. Mieli on vielä tien päällä. Ajatus askaroi murheissa, jotka asuvat kotosalla. Kello on jo neljä. Taivas alkaa valjeta suon takana. Lopulta nukahdan.
27.8. Lauantai
Heräilen tuhkatiheään. Uni on lyhyttä ja tuskaisaa. Autossa on koko ajan huono asento. Ehkä olisi kannattanut kuitenkin laittaa se teltta.
Lopulta kampeudun ylös. Kello näyttää kahdeksaa. Pakkailen rinkan. Tavalliseen tapaan se on liian täynnä. On vaikea arvioida paljonko tarvitsee mitäkin. Jätän kumisaappaat autoon. Harmittaa etten ottanut sandaaleja tai lenkkareita. Ne olisivat nyt tarpeen. Ajattelen hölmöyttäni. Nyt olen vain ikivanhojen seulanavuotavien Haltien varassa. Olkoon niitten jäähyväiset tämä reissu.
En tee edes sapuskaa. Syön jotakin kuivamuonaa. Ryypiskelen päälle mustikkakeittoa. Päivä näyttää hyvältä. Jo aamulla on lämmin. Aurinko helottaa taivaalla.
Kello 11 tienoissa lähden talsimaan. Volga jää tähän. Ensin on pari kilometriä vanhaa metsäautotien pohjaa. Rinkka painaa jumalattomasti. On vaikea tottua etukenoon. Sitten alkaa suo, metsä, suo. Koko ajan onnetonta korpea. Tätä olisi paljon helpompi hiihtää. Koko ajan vain kosteaa mättäikköä, ponua, pientä koivunkäkkyrää, mäntykarheikkoa. Toisaalta ihan mukava kulkea. Tuntee tekevänsä töitä eteenpääsyn eteen.. Ja tiesinhän tämän. Mitäs valittaisin siitä. Itse halusin päivässä Siulalle. Matkalla en tee ruokaa. Siellä täällä syön mustikoita ja puolukoita. Muutama karpalokin löytyy suon ponukassa. Juomakelpoista vettä ei tahdo löytyä pitkään aikaan. Onneksi otin mukaan mustikkakeittoa. Muutaman tunnin kulkemisen jälkeen kone alkaa keittää. Paita on läpimärkä. Sydän jumputtaa omituisen kovaa. Kuljen ehkä kuitenkin liian nopeaan. Kannettavaa on turhankin paljon. Vähäinen yöunikin alkaa maksaa veroa. Jaksaisin painaa lepäämättäkin. Silti istun tunnin välein hetekeksi jonkin kelon päälle. On pakko aloittaa rauhallisesti. Vanha pumppu voi vaikka laueta. Vaikka mikäs tänne olisi kuolla. Saisi nukkua rauhassa maailman loppuun. Maatua suon laitaan.
Lopulta tulen Auhtiselän poroaidalle. Hahmotan itseni kartalle. Jatkan taas alas suon laitaa. Muutaman kilometrin jälkeen tapaan Auhtiojan ja saan vettä. Onneksi ojasta pääsen yli kuivin jaloin puuta pitkin. Auhtiojan jälkeen maasto alkaa kohota. Kuvittelen olevani milloin Peskihaarassa, milloin Ampuojan varressa.
GPS on siunattu keksintö. Ei jaksaisi tämmöistä rämettä talsia koko ajan suuntien. Silti katselen silloin tällöin karttaa ja sijoitan siihen kulkuani. Huomaan, että reissu reissulta tämä Itäkaira alkaa olla tutumpaa. Ensimmäisillä reissuilla pelkäsi eksymistä. Nyt sitä ei pelkää. Eikä ole niin väliä miten tarkasti on kartalla. Kunhan löytää perille.
Lopulta tulen toiselle poroaidalle. Siulalle on tästä enää pari kilometriä. Laitan viestit kännykästä kotiin päin. Poroaidalla tunnen ensimmäisen kerran väsymystä. Alkaa olla ilta. Viimeisen kunnon aterian söin toissapäivänä kotona. Sitten on mennyt leivällä, mustikkakeitolla ja Sodankylän rasvaisilla makkaraperunoilla. Mietin, mitä sitä kokkaisi Siulalla. Eka kerran myös ajattelen sitä, että olisi mukava kulkea jonkun toisen kanssa. Silti pidän tästä yksin talsimisesta. Alkumatkalla ajattelin kyllä, että pitäiskö varoa kulkemistaan. Jos sattuu jotakin, niin jäänkö tänne. Mutta samalla lailla voisi sattua jotakin isommassakin porukassa. Ja mitä sitä etukäteen suremaan. Kuollahan täällä kuuluu – minunkin.
Laskeutuminen Siulalle on yhtä pirua. Painavan rinkan kanssa meno alamäkeen ei oikein onnaa. Käy jalkoihin. Varpaat menevät solmuun. Lopulta Jauru solisee edessäni. Ajattelen pyhiä. Hieno joki. Hiljaa puhelee Jauru. Tämä on se metsämiesten ja karhunkaatajien kotijoki. Tästä on nostettu vettä moneen nokiseen kahvipannuun. Hävettää tulla tänne vain hupailemaan. Otan sentään kengät jalastani kun menen yli. Pyhillä paikoilla pitää tuntea käytössäännöt. Lampsin portaita ylös Siulan tuvalle. Tänne on tehty uudet tikapuut. Rannasta tuvalle alle sata ja siitä liiterille vajaa parisataa askelmaa. Onkohan tässäkään järkeä. Tarvitseeko sitä järkeä silti joka asiassa ollakaan. Mukavahan niitä on nousta ylös ja talvella lautailla alas.
Tuvalla on hiljaista. Muutamaan päivään ei ole käynyt ketään. Viimeisiä asukkaita ovat tainneet olla porrasmestarit. Kokkailen tuvassa. Tee kanaa ja riisiä. Pöperöä menee kolmen miehen annos. Ehkä oli sittenkin nälkä. Tuvalla tuntuu autiolta. Istuskelen nuotiopaikalla ja katselen joelle. Ensimmäinen etappi on jo tässä. Alkaa pelottaa, että kohta tämä on ohi. Muistelen Leevi Karsikkaan juttuja Jaurulta. Joku toinen kirjaili katselleensa joessa uivia vaeltajatyttöjä. Pakkoko sitä on katsella – tai ajatella. Olisi keskityttävä vain olennaiseen. Korjaan – oleelliseen.
Tyhjään tupaan ei tee mieli jäädä. Näillä keleillä ei kehtaa yöpyä kämpillä. Onnetonta jos joku tulee yöllä tuvalle. Sitten kärsi vielä itikoista tai hiiristä. Nousen loput portaat ylös taivaalle. Viritän teltan kankaalle. Maisema muistuttaa Tahvontupaa. Ajattelen reissuamme siellä pari vuotta sitten. Asiat mietityttävät pitkään. Heittelen rököt telttaan. Käyn vielä pesulla joen rannassa. Ei näy ihmisiä. Ei mitään liikettä. Joki solisee vain ohitse. Nousen takaisin teltalle. Illalla alkaa hämärtää jo yhdeksän jälkeen. Teltassa on melko lämmin. Olen ilman paitaa. Lueskelen Petzlin valossa. Kirjoittelen muutaman sivun. Kaivaudun pussiin. Valo sammuu. Ajatus matkaa vielä pitkään päivän kulkemisessa. Kelaan vielä tulomatkaani autolla. Aivot ajattelevat kotoa lähtöä, työpaikkaa. Mieli ei vielä ole aivan täällä. Kuitenkin tässä ollaan. Yksin Itäkairassa. Yksi unelma eskaloituu nyt. Lopulta uni voittaa. Putoan höyheniin.
28.8. Sunnuntai
Yö meni ihan hyvin. Heräilin kyllä monta kertaa. Milloin tuntui patja kovalta. Milloin oli muuta vaivaa. Yöllä oli etsittävä paitakin päälle. Aamuun on kuitenkin mukava herätä. Ei ole kiire. Saa olla yksin ja ajatella.
Kokkailen kämpällä aamupuurot. Keitän kahvin. Istun pöydän ääressä. Lueskelen vieraskirjaa. Syön puurot naamariin. Joka oven avauksella lyön pääni oven yläkamanaan. Miksi piti tehdä moinen nöyryytys normaalikokoiselle. Otsassa alkaa hahmottua pirunsarvet. Ehkä se on syvempi totuus minusta.
Ylhäällä pakkailen kamat rinkkaan. Rasvaan kengät ja valmistaudun lähtöön. Maastolippis hävisi mystisesti johonkin. Käyn Jaurun varressakin sitä etsiskelemässä. Ei näy. Heitän muutamaksi päiväksi hyvästit Jaurulle. Kiipeän taas portaat ylös. Nostan rinkan pykälään ja alan hipsia kohti Vongoivaa. Kello käy jo puoli yhtätoista. Aamutoimia pitäisi nopeuttaa mikäli mielin ehtiä perille ennen pimeää.
Kuljen suunnalla kohti Vongoivaa. Maasto on mukavaa kuivaa männikköä. Vähäväliä kuitenkin on pudottauduttava puron varteen. Sitten noustava taas uudelle kankaalle. Lopulta tulen Vongoivanjoen varteen. Istahdan alas. Katselen puron juoksua. Syön mustikoita mättäästä. Puron rannalla maisema on oikeata karhukuusikkoa. Missähän otso lymyilee. Katselen ylös Vongoivalle päin. Muistelen kuinka istuimme kerran Pikkupovivaaralla ja kokkailimme. Oli lämmin päivä silloinkin. Vongoivan laki piirtyi kuin lippa taaksemme. Nyt tekisi mieli kiivetä sinne. Tuntuu hölmöltä ajatella, ettei siihen ole aikaa. Ajattelen kuitenkin, että Anteri pitäisi ehtiä nähdä. Siispä matkaan veli hopea!
Ennen Vongoivan kammia katsastelen näkyisikö koivikossa kanttarelleja. Nyt ei näy. Hevosmiehet on kaiken syöneet. Väsyttää. Pumppu hakkaa kuin heikkopäisellä. Energiamäärä ei oikein vielä ole sopivassa suhteessa polttoon. Täytynee tankata enemmän. Vongoivan kammilla istahdan nuotiopaikalle. Kengät jalasta ja paita pois päältä. Käyn purosta vettä. Mielessä välähtelee kuva kuinka tuossa uitiin joskus. Tai ainakin peseydyttiin. Kokkailen keiton. Päälle vettä ja ruisleipää. Ruoan päälle oikaisen rankani heinikkoon. Laittelen tekstiviestejä. Täytyy ilmoittautua ja kuittailla. Aurinko lämmittää mukavasti. Mieleen tulee työpaikka. On syntinen olo. Toiset tekee työtä. Minä laiskottelen. Ei ole oikein se! Muistelen kuitenkin edellistä reissua tänne. Tulimme silloin myöhään tähän. Vaelsimme naattiväsyneinä jostakin Paistikurun takaa ryssän rajalta. Paikalla oli pari vanhempaa pariskuntaa. Kokkailimme pimeässä kammissa. Mennyttä aikaa muistellen. Niin se menee.
Parin tunnin tauon jälkeen lähden nousemaan kohti Reututuntureita. Nousu ei ole paha. Mukavaa puron vartta. Laella on sitäkin komeammat maisemat. Tuolla Sokosti, Anteri, Vuomapää, alhaalla Vongoivan laakso. Hieno paikka.
Laskeudun alas kohti Anterin sivuhaaran latvoja. Alhaalla on pakko pitää pientä taukoa. Iso petäjä ja sen alla nuotiopaikka. Anterinjoki solisee alla. Syön mustikoita ja ajattelen. Anterinmukka polttelee jo mielessä. Taivallan alas Anterin varteen Pikku-Reutupään laitaa. Anterinjoki on leveä ja virta vie. Tulva-aikaan ylipääsyssä olisi ongelmaa kylläkseen. Nyt otan kengät jalasta ja sukkasillani kahlaan yli. Hyvin menee. Sitten loppumatka kohti Anterinmukkaa.
Kämppä on tosi hyvällä paikalla. Sauna joen partaalla. Keskon herrat tiesivät, mihin mökkinsä pystyttivät. Asetun kämpän eteläpuolelle pikku töyräälle. Kämpällä näyttää olevan väkeä. Ei tee mieli tutustua. Laitan teltan pystyyn. Ripeksii hieman vettä. Kokkailen makkarakeittoa höystettynä kylmäsavuporolla. Soppa ei ole mikään makuelämys. Perunat ovat hyviä.
Pidän pientä nuotiota. Käyn pilkkomassa hieman halkoja. Mies kämpältä käy turisemassa pari sanaa. Sanoo menevänsä vaimonsa kanssa saunaan. Tarkoittanee, että se on varattu nyt. Suon sen hänelle. Silloinhan on taottava kun rauta on vielä kuumana. Toista se on sitten kun leka ei enää heilu. Sitten on tyydyttävä vain vaeltamaan. Toinenkin pariskunta pyörii kämpän seudulla. En edes kehtaa/uskalla kysellä saunan perään. Ehtiihän tuota haudassa saunoa.
Istun tulilla. Kirjoittelen päiväkirjaa. Anteri solisee alla. Käyn telttaan ja odottelen unta. Olen sen ansainnut. Saunaan olisi tehnyt mieli. Ei ole ensimmäinen kerta kun jään ilman saunaa. Pariskunnilla on nykyään ykkösvuorot. Paljonko siinä yksinkulkijan ääni painaa. Rouva itse taikka matkaan hakeutunut lyyli vaatii osansa. Sanoo, että jos ei saunaa kahden, niin ei.. Semmoista se on tuo parisuhdevaeltaminen. On hyväksyttävä, että vaeltamisenkin asiat privatisoituvat. Kohtapa on kämpällä vain pariskunta kerrallaan. Ovelle laitetaan lappu, ettei saa häiritä. Mutta ymmärtäähän sen, että miellyttävämpäähän rouvan kanssa on saunoa kuin hikisten äijien. Onpahan siinä saunaa huomenna kun nousen Anterinpäille ja kiikkeröin alas Akanhärkäkuruun. Ja eilenhän se virallinen saunapäivä jo olikin.
29.8. Maanantai
Nukuin vähän levottomasti. Yöllä kylmi jalkoja. Sukat olisi kannattanut laittaa jalkaan. Kahden aikaa oli käytävä ulkosalla puuhun nojaamassa. Ei taivas nyt aivan sysipimeä ole. Seitsemän aikaan nousen ylös. Tein tulet ja kokkailen puuroa. Kämpälläkin heräillään. Syön pöperöt naamaan. Kokoan teltan ja laitan rököt rinkkaan. Käyn vielä täysistunnolla ja saunaa vilkaisemassa. Melkoinen laitos. Hirret jumalatonta keloa. Portaiden edessä Anterinjoki. Hieman harmittaa ettei ollut saunavuoroa. Kämppää en ilkeä käydä katsomassa. Jotenkin nolottaa mennä toisten seuraan.
Lähden matkaan jo ennen kymmentä. Nyt nokka kohti Anterinpäitä, Akanhärkäkurua ja Haamaskurun kämppää. Alkumatka on vanhaa tukkitien pohjaa. Nykyistä mönkijänuraa. Kohta pian ohi painelee pariskunta. Menevät reipasta marssia. Miehellä vanha tunturisuden rinkka. Jalassa kumisaappaat. Vieressä kulkee puolta nuorempi nainen. Naisella kaikki goretex vermeet. Karttalaukku keikkuu rinnan päällä. Mies tervehtii, johon vastaan. Nainen ei ehkä huomaakaan minua. Juttu mietityttää. Oliko isä ja tytär vai testosteronisusi ja nuorikko. Hetken pohdin synkkiä kun katselen neitosen keikkuvaa menoa. Ymmärrän sitten, että se juna meni jo. Suon heille kuitenkin mielelläni kahdenkulkemisen ilon. Elämä jakelee joskus antejaan.
Sen verran säikähdän, että nousen uralta pois. Jätän heidät kävelemään polkujaan. Alan nousta kohti Anterinpäitä. Ensimmäinen pää tulee eteen jo varsin pian. Näkymät Anterinjoelle ovat hienot. Jatkan kohti ylempiä päitä. Puhelinkin piippaa pian. Anterin korkein pää on jylhää seutua. Ylhäällä käy jumalaton tuuli. Lännessä näkyy koko Muorran laakso. Tuolla Ukselma. Tuolla Pirunportti. Tuolla taas Vongoivan ja Vuomapään jylhät siluetit. Istun alas louhikon suojaan. Meinaa tulla tippa linssiin. En olisi uskonut, että vielä pääsen tänne. Monesti olen katsellut tätä Ukselmalta, Sokostilta, Pirunportista. Nyt olen täällä. Alla koko Muorran laakso, Pirunportti, Ukselma. Katselen mykistyneenä. Istun kauan rinkan suojassa kivitöyrään alla. Tunnelma on kahtiajakoinen. Henkeäsalpaava maisema allani. Kaikki Muorran matkat muistikuvissa. Ja tässä viimein on kaivettava puhelin povesta. Työasioitakin on ajateltava ja soitettava muutama työpuhelu. Harmi, ettei täälläkään voi olla irti paskaduunista. Mietin hetken, että voiko vitutukseen kuolla. Pitäisköhän käydä varoilta pitkälleen.. Päätän, että elämä kuitenkin voittaa. Mitä ei voi muutta, se on koetettava unohtaa. Anteeksi ei saa, eikä kannata pyytääkään. Mutta unohtaa voi yrittää.
Palaan päiväjärjestykseen. Iloitsen siitä missä olen ja siitä mitä nyt näen. Huominen pitäköön vielä omat murheensa omina tietoinaan. Sitten suunta kohti itää ja alas Akanhärkäkuruun. Ei ole aavistustakaan mikä se on. Satatonninen kartta ei kerro sitäkään vähää. Välillä painun kohti pohjoista. Alaspääsy on loppuosalla jyrkkää. Alhaalla tunnen pientä pettymystä. Kurun pohjalla pieni puro. Taitaa olla Muorravaarakanojan latvoja. No terveisiä sitten sinne. Asia ajatteluttaa. Istun puron töyräälle ja pystytän keittiön. Jotain on syötävä, että jaksaisi Hammaskuruun. Juuri kun olen syönyt, tulee sade. Hieman kastuu housut ja kamppeet. Onneksi vedentulo lakkaa pian. Eikä siinä hyvää hävinnyt vaikka munat kastuivatkin. Jäi sentään eväät kuivaksi.
Mietityttää tämä Akanhärkäkurun etymologia. Oliko lappalaisakalla härkäporo. Suistuiko se kuruun vai mistä moinen nimi. Asiapa selkenee kun menen ja katson. Käkäilen vielä hetken Muorravaarakkaan laskevan puron laitamalla. Pohdin Akanhärkäkurun olemusta. Onhan kotosallakin semmoista välillä elämä.
Laitan trangian pussiin ja pinoan rinkan. Punnerran itseni rinkan alle ja alan talsia kohti kurun pyhiä paikkoja. En ehdi nousta kuin muutaman töyrään ja kas siinä se on. Kuru avautuu eteeni ja a´vot etymologia avautuu mielelleni. Tässä mistään poroista olekaan kyse. Akanhärkähän se siinä kaikessa komeudessaan. Kurun seinämät laskeutuvat alas kuin lappalaisneidon reidet. Kurun viiva kiltää kosteana alasvaluvasta vedestä. Jos nuorempi mies olisin, heti kampeutuisin kuruun. Nousisin koko kurun viivaa ylös töyräälle. Vaan mitäpä sitä enää. Onhan noita akanhärkiä nähty. Eikä tekisi mielikään.
Nousen töyräälle ja katselen alas kohti kurun pohjaa. Ylhäältä kuru ei näytä juuri miltään. Niin kuin makaisit maassa ja katselisit alas pitkin vatsakumpuasi. Mitä siinä sitten on näkemistä. Tässä se siis on se Raimo O. Kojon naisnäkökulma Lappiin. Mies ei siitä ymmärrä mitään. Sanoo Kojo vuosikymmenet kulkeneensa täällä ja katselleensa miehen silmin kaikkea. Sitten löysi naisen itsessään ja näkökulma on nyt toinen. Sääli häntä. Mutta mitäpä muutakaan tässä voi tämmöinen vanha mies kuin paheksua – kuiva oksa. Mieleen palaa Kojon kirjanen Kuukkelin matkassa. Miten semmoisen intohimon sytyttäisi uudelleen? Nuori Kojo on vaeltamisessa niin tosissaan. Olikohan vanheneminen pettymys. Käykö niin meillekin? Pitääkö ruveta lopulta mummoksi meidän jokaisen. Tai alkaa ajatella kuin Furmanin neidin. "Miltä sinusta nyt niin kuin sisäisesti tuntuu?"
Jatkan nousua ylös kurun laitamaa. Vasta ylhäällä ymmärrän miten hieno kokemus kuru oli. Jyrkät kivireunaiset seinämät. Pohjalla syöksyy vesi alas pientä putousta. Kurun laella tasaisempaa, sitten lampi. Täältä siis tulevat Muorran vedet.
Nousen kohti Pirttikallionvaaraa. Matka tuntuu loputtomalta. Uuden huipun jälkeen aina uusi nousu. Pirttikallionvaaran laki ei tunnu saapuvan eteeni koskaan. Ylhäällä tuulee rajusti. Alkaa tulla vilu. Luulen sään kylmenneen. Oikeastaan on ihan hyvä olo. Tätä sen pitää ollakin. Tuiskua ja tuulta kaiken hyvän jälkeen – pieni vitutus pitää nöyränä. Pirttikallionvaaralta avautuu näkymä Hammaskuruun. Laskeudun hissukseen alas ojalle. Kuivin jaloin yli. Sitten pieni hengähdystauko. Huomaan kylmän kadonneen. Hammaskurua talsiessa tulee jo lämmin. Pärjää pelkässä peltipaidassa. Tässä menee vanha Samperin savotan veturiura. Tähän piti tulla aikanaan tiekin. Onneksi ei tullut. Mahtoi vanhoilla elinkautisilla olla talvitien teossa päivittelemistä. Mihin maailma meneekään kun edes hevosella ei enää ehdi.
Hammaskurun tuvalla on muutama henki väkeä. Katselen teltan paikkaa. Päätän asettua kämpän ja ojan välimaastoon. Vieressä on kohtalainen nuotiopaikka. Pystytän teltan ja käyn kokkailemaan. Alkaa ripeksiä vettä. Sapuska ei ole oikein maullaan. Nyt ymmärrän kantaneeni ruokaa ainakin kahden edestä.
Syödessäni tulee kämpältä joku ukko heittämään läppää. Näyttää ihan evp kapitulantilta. Sitten alkaa varustemasturbaatio. Kuulen että Nokian vaelluskumpparit ovat parasta täällä. Ei nyt kenelläkään semmoisia lasinilkkoja ole, että tarvitsisi laskettelumonoissa vaeltaa. Siinä kuulen tosivaeltajan vankat mielipiteet. Samaan kategoriaan menevät gore-texit, vaellusasut ja kalvokengät. Tämmöistähän se on. Näitä itämaan tietäjiä on Lappi täynnä. Pari muutakin ukkoa käy istumassa ja tupakoimassa nuotiolla. Vähitellen äijille tulee kylmä. Painuvat kämpälle lämmittelemään. Pidän vielä jonkin aikaa tulta. Harmittelen, että tulikin jäätyä tähän. Olisi pitänyt pysyä erossa kämppien tienoista. Tulla nyt tänne haukuttavaksi. Enkä oikein ole koskaan ollut noita kumimiehiä - missään suhteessa. Auton alla ne vielä menettelevät. Muuten tykkään nahkasta enemmän. Päällä ja alla.
Painun lopulta telttaan. Kello näyttää jo kymmentä. Ulkona on pimeää. Sade ropisee telttakankaaseen. Ukkojen jutut pyörivät vielä mielessä. Onhan tässä kuultu moitetta ja arvostelua koko elämä. Totu siihen ei silti koskaan. Sitä miettii monta kertaa että miksi tänne tullaan. Tai että kuka meistä on oikea vaeltaja. Siitähän siellä Vaellusturinoissakin joku aina piilosti irvii. Kuka meistä on kovin jätkä. Tai kuka osaa nämä jutut parhaiten. Kuka tietää vaeltamisen zenin. Oikeassaoleminen on ihmiselle kyllä yks perkele. Harvoin kenestäkään pidetään niin vähän kuin ikuisesta oikeassaolijasta. Tai kaikentietäjästä. Pitäisi tässä jo tietää mitä on. Eikö sitä ole jo kotioloissa opiskeltu. Tai työpaikalla kuultu. Yksi kärpäsenpaska. Tahi lampaantissi koko mies. Mutta yksin kun kulkee niin saa olla itselleen vaikka mitä. Kaikentietäjä. Kulkijoiden kuningas. Kullervo. Taikka Kiinan keisari. Sitten kun palaa ihmisten ilmoille on opeteltava ettei osaa mitään. Et vaan osaa! Niin kuin poika sanoo. Mieli keittää vielä hetken ajatuspuuroa. Sitten on vain sateen ropinaa. Hammaskurunoja solisee rauhoittavasti. Sisällä teltassa on kuitenkin mukava olo.. Sitten nukahdan.
30.8. Tiistai
Koko yön satoi. Välillä heräsin telttakankaan ropinaan. Joskus taas havahduin kylkeä kääntämään. Uusi patja on pettymys. Paksu on, mutta painuu läjään kuin lampaantissi. Olisiko sittenkin pitänyt ottaa ilmatäytteinen mukaan. Autossa se olisi ollut. Onpahan siellä tallessa.
Aamulla sade lakkaa. Kömmin ulos teltasta 7:n tienoossa. Ukot kolistelivat tuvalla jo kuuden jälkeen. Ovat kyllä melkoisia vaeltajia. Asuvat teltassa, mutta asustavat samalla tupaa. Kaikki rököt pitkin lattiaa kun kävin kuittaamassa vieraskirjaa. Pysyisivät Nuuksiossa moiset ukot. Sieltä pääsisi aina kämpille yöksi. En ymmärrä, mitä järkeä on tulla viikkokausiksi kairaan pataroimaan tuville. Ollaan kuitenkin niin vaeltajasusia että. Pysyisivät tämmöisellä kesäkelillä teltoilla ja kokkailisivat tulilla. Mutta ei. Käkäillään kämpässä ja käydään irvistelemässä nuotiolla kokkaavan varusteista. Noh – ehkä tämä oli vain aamuäreyttä. Tuvathan ovat juuri niitä varten, jotka niitä tarvitsevat. Ja jos haluaa olla tosi poro, niin saahan sitä siirtyä tuonne rajan taakse kulkemaan. On siellä korpea tallustella ilman tupia ja irvistelijöitä.
Tein aamupöperöt. Oli vähän kalsea aamu, kun ei tiennyt että sataako vaiko eikö sada. Ei sitten satanut. Vetäisin purot tuulensuojaan. Sitten laitoin teltan läjään. Pakkasin taas rinkan tiineeksi. Kumma kun se ei vaju tällä reissulla ollenkaan. Sitten rasvasin taas Haltin Haikerit. Taitaa vetää saappaat viimeisiään. Pitäisikö sitten mennä K-Rautaan ja ostaa nokialaiset. Kävin paskalla ja sitten lähtö oli enää itkua vailla. Oli semmoinen kutina, että taidan tempaista autolle asti tänään. Edessä olisi kuitenkin reilu kolme peninkulmaa. Alkuaan laskeskelin, että puolitoista päivänmatkaa. Näkeepähän! Sanoisi Kummun patruuna. Olisi täällä vielä viikon, jos olisi varaa olla. Mutta vitutus kutsuu työn orjaa.
Tallustelin tukkitien pohjaa Hammaskodalle. Tauno Perttula (99 vaellusta Saariselällä) kehui sitä Itäkairan parhaaksi paikaksi. Aika hieno mesta olikin. Vaatimaton kammi pienen lammen rantamassa. Takana Itäkairan jylhät tunturit. Olisi siinä yötä. Taitaa vain varauslista ulottua ensi vuosisadalle.. Kammin tienoolla vielä näkyvissä tukkipinojen maatuvat kasat. Ei tullut tästäkään savotasta mitään. Tänne jäivät hongat lahoamaan. Siihen maatuvat, mihin kaatuivat. Niin se käy itsekullekin.
Kävin lukemassa vieraskirjaakin. Sirkka, Itäkairan
prinsessa oli käynyt heittämässä novellit edelliskesänä. Runoili
Perttulasta. Kuulemma porvariselämässään oli matikan lehtori. Kun opettaja
joskus nukahti kesken tunnin, sanoivat oppilaat: ”Nyt se on siellä Lapissa
taas!” Nykyään moisesta joutuisi lehtori hoitoon ja saisi kenkää. Semmoisella
didaktiikalla ei pärjää postmodernissa pedagogiikassa. Ehkäpä Perttulalle vaeltaminen oli itse elämä.
Matikan virka vain väline mahdollistaa itse elämä. Nyt semmoinen elämä ei vetele.
Hullujenhuoneelle siitä joutuisi tai ainakin opetushallituksen täydennyskoulutuskursseille.
Nostan silti hattua Perttulalle. Kuin Kullervolle ja muillekin vaeltajasusille. Ajattelen,
että hyvä opetus tämmöiselle lampaantissille. Pitäisi tehdä täydellä sen minkä tekee.
Asioita ei saisi jättää puolitiehen. Vaan tässä makaa mies, jonka työt jää aina puolitiehen.
Eikö se J. Vainio jotenkin niin runoillut.
Lepäilin vähän aikaa
kammin lavitsalla. Mielessä pyöri kuvia vaelluksen reitistä, tapahtumista,
asennoista, ajatuksista. Ajattelen vielä Perttulaa. Olikohan sillä lapsia. Taikka kotosalla emäntää.
Mitäpä sanoivat he kun ukko lähti kuudetta kertaa vuoden sisään Lappiin. Ei saattanut emännän mieli mettä keittää.
Taikka lasten silmät ilosta loistaa. "Kiva kun iskä lähdet!" Tässä se vaeltasudenkin jaakobinpaini.
Joku juttu aina lyö nivustaipeeseen. Hyvä ei ole mitenkään päin. Eipä taida kiltit miehet tänne kammille päästä.
Kaiken maailman rosvot, sovinistisiat ja änkyräväärät tänne kulkee. Tosimiehet, fiksut perheenisät,
ja muut tunneäly-marcot ymmärtävät pysyä kotona. Heidän varassaan se tämä maa seisoo taikka kaatuu.
Toista se on nämä lampaantissit, jotka tänne elämää pakenee. Ei ole meistä edes aidanseipääksi.
Semmoista sitä miettii Hammaskurun kammissa.
Lähdin kodalta nousemaan kohti Kirakkavaaraa. Sateisen yön jäljiltä maasto oli märkää. Silti lämmintä. Aurinko helotti melkein pilvettömälllä taivaalla. Nousu Kirakkavaaralle oli piece of cake. Enpä olisi uskonut, millainen paikka oli. Puuton, tasainen laki. Vain sammalta ja pienen pientä vaivaiskoivikkoa. Korkeutta kartan mukaan vain 450 metriä. Silti näkymät kuin Hoorebilta. Katselin taaksejäävää Hammaskurua, Anterinpäitä. Pohjoisessa Vongoiva ja Vuomapää. Idässä Talkkunapää. Etelässä Repoaapa, satojen hehtaarien hetteiköt. Muutama lampare ja siksakkia mutkitteleva Luiro. Siitä voisi talvella hiihdellä yli aavan. Hieno paikka, kuin jäähyväiset reissulle – tällä kertaa.
Laskeuduin alas ja painalsin kohti Viepperhautapaloa. Mukavaa maastoa kulkea. Itse Viepperhautapalolta ei ole näkymää minnekään. Otan suunnan kohti Siulaojan vartta. Siellä olisi nuotiopaikka. Suunta ei kyllä sattunut kohdalleen. Taisin mennä hieman liian alas. Tulin Jaurun latvojen varteen. Kerrankos ihminen erehtyy. Lehmä on märehtiväinen ja ihminen erehtyväinen! Keräsin mustikoita kankaalta pussiin. Sitten jatkoin matkaa vielä Jaurun varteen. Kengät jalasta ja joesta yli. Jalat ovat kuin vanhan mummon räpylät. Haltit ovat vuotaneet koko päivän kuin seula.
Joen vastarannalla kokkailen pöperöt. Seurana on noin kaksi miljoonaa pikku mäkärää. Liharuokaa tänään. Heittelen loput perunat Jauruun. Ehkäpä joku retkeilijä saa ensi vuonna kaivaa pottuja Jaurun varressa. Itku meinaa tulla puseroon, kun ajattelen, että tässä olen taas Jaurun varressa. Tätä vettä maistelin tuloiltana. Nyt on matka pois päin. Yhtä itkua koko vaeltajan elämä. Tuleeko se koskaan sen kummemmaksi - elämä yleensäkään.. Lopulta rinkka selkään ja suunta kohti poroaitaa jossakin Irtonais-Ahtin tienoolla. Matkaa on muutama kilometri. Maisema ehtii silti vaihtua monta kertaa. Välillä hetteikköä, suota, ponua. Välillä suokoivikkoa, niityn pohjaa, kangasmaata.
Poroaidalla pidän pienen tauon. Lähden lapostelemaan poroaidan laitaa kohti Marivaaraa. Poroaita tekee parikin ketunlenkkiä. Suoraan pääsisi suoraan. Mutta kun suoraan on vain suota. Ei viitsi ilman suksia suksia suolle. Kuopsuskuusikon ja Äimivuotsonmaan kankailla istun alas ja ajattelen. Tässä jossakin taisi olla talvitien asemat. Olikohan ihan asemapäällikkö paikalla, kun Ukko-Samperin veturi vihelsi ohi. Ehkäpä kuitenkin rautahirmulle vain syötettiin pilkettä ja juotettiin vettä. Asemapäällikkökin nukkui yönsä kuusen alla tai kovemmalla pakkasella tulilla. No nytpä ei ole asemaa eikä asemapäällikköä – ei Sompiossa eikä juuri muuallakaan Suomenmaassa. Niin se kehitys kehittyy! Ja ihminen viisastuu! Kaikki on varmaan kohta hyvin - Sompiossa ja Suomenmaassa.
Muutaman ketunlenkin jälkeen tulin Sankavaaraan. Viimeisellä suolla oli jo pitkospuutkin. Loppua kohti elämä helpottuu. Vaiko ei! Kello näytti kahdeksaa. Olin kulkenut jo kellon ympäri ja reilut pari peninkulmaa takana. Ilta alkoi viilentyä. Siinä on puiston raja. Purosta yli avojaloin. Kiertelin tätä Marivaaran parkkipaikka. Äimistelin matkamiesten vai liekö poro- jälkiä. Potkiskelin turvetta, että laittaisko teltan. Hetken jo istuin nuotiopaikalla ja ajattelin jääväni tähän. Ponnistin kuitenkin jaloilleni. Uudet villasukat litimärkiin kenkiin ja matkaan. Tähän minun olisi pitänyt Volga ajaa silloin tuloyönä. Enpä osannut. Et vaan poika osaa! Nyt saat maksaa. Olisipa ollut jouheva nousta autoon ja ajaa Kairiveriin saunaan. Noh – vaeltamaan tänne tulin enkä saunomaan.
Jatkoin matkaa. Autolle oli vielä melkein peninkulma. Suota, ponukkoa, metsänlaitaa, vanhaa talvitien pohjaa ja loputonta suonlaitaa. Vähitellen tulee jo pimeä. Kartasta tai kompassista ei enää näe lukea. Suonlaidassa kajastaa kuitenkin sen verran valoa, että näkee kulkea. Silm tottuu hämärään. Suolla on jo utua. Ilta viilenee. Kosteus tarttuu iholle. Välillä vanha talvitien pohjakin katoaa. Näen silti vanhan aukon, joka aikanaan raivattiin tietä varten. Tallustan eteenpäin. riekon rääkäisy hätkähdyttää. Siivet lyövät ilmaa kun luontokappale karttaa kulkijaa. Oikeastaan olo on euforinen. Tätä varten tänne tulin. Kulkemaan ja ruumista rääkkäämään.
Yö alkaa olla jo lähellä taitettaan kun saavutan Volgan. Ympärillä on pimeää. Riisun läpimärät kengät ja sukat jalasta. Vaihdan kuivaa ylle. Potkiskelen mustikkavarvukosta poronpaskakasaa pienemmäksi. Levitän varvikkoon teltan. Alusta ja makuupussi sisään. Vielä pakollinen käynti kuusenjuurella. Sitten nukkumaan. On autuas olo.
31.8. Keskiviikko
Nukuin hyvin. Eilisen kulkeminen ei tunnu oikein missään. Enemmänkin ahdistaa pakkolähtö kotiin. Olisi tänne vielä jäänyt. Kokoilen kamat Volgaan. Kone hörähtää tulille. Ajan metsäautotietä useamman kilometrin. Tietä – jos sitä voi tieksi sanoa – on ajettava kieli keskellä suuta. Yhdessä kohtaa on käytävä lapioimassa maata kuoppaan. Silti perä raapii montun pohjaa. Lopulta saavutan poroaidan. Pysäköin sillan korvaan. Riisuudun ja päätän peseytyä. Joen vesi on jäätävää. Pää tuntuu räjähtävän kylmyyteen. Iho nousee kanalihalle. Vesi tekee kuitenkin hyvää. Tässä lähtee koko reissun hiet. Parempi tämä on kuin sata Keskon saunaa.
Savukoskella käyn kahvilla paikallisella Teboililla. Onneksi tämä on hidas lasku sivistykseen. Savukosken äijät tuntuvat vielä ihan ihmisiltä. Sitten nokka kohti Kemijärveä. Kuusamosta suuntaan kohti Taivalkoskea. Käyn samalla reissulla myös pyhiinvaelluksella. Olen taas koko kesän tahkonnut Päätalon Iijoki-sarjaa. Siksi on käytävä vilkaisemassa Kallio-Kallen tekopitäjää. Tutut paikat ja talonnimet palaavat mieleen kun tulen kylälle. Inkee, Kumpu, Jokijärvi, Hiltulansalmi. Patsastelen hetken kirkonkylällä. Kallio-Kalle on saanut patsaspuiston ja muistomerkin. Saattaa moni paikallinen sitä kirotakin – tai sitten kadehtia. Mitäänhän sitä ei saisi olla. Miksikään ei saisi tulla. Pois ei saisi muuttaa. Eikä ainakaan takaisin tulla. Semmoista on elämä Koillismaalla, Kainuussa ja Karjalassa. Että semmoista moniarvoisuutta. Vai liekö maalaisromantiikkaa.
Jokijärvellä pysähdyn. Romppasensalmessa on silta sillä paikalla, missä Kalle kapuloi talvisodan taistelijoita yli salmen. Oliskohan tässä ilman Tikkas-Villeä siltaa vieläkään. Ajattelen pientä Kallio-Kallea, joka juoksi tuon järven jäällä varsitietä rekihevosten perässä. Teki hullun lailla työtä ollakseen eturivin jätkä. Käänsi melkoisen kiven saadakseen romaaninsa julkaistuksi. Sitten niitä tuli kuin tehtaasta. Miten mies sanoikaan: ”Vaikka Luoja suokin kitsaasti antejaan, heltyy se joskus hellittämättömän työn ja periksiantamattomuuden edessä.” Saisi heltyä joskus vähemmästäkin! Vaan eipä ole anteja kaikille suotu. Mitäs turhia.
Sorvin ääreen palattua alkaa taas terapoida vaellustaan. Ymmärtää tapauksen tärkeyden. Mokomasta matkasta riittää vatvottavaa pitkäksi aikaa. Ehkä sillä jaksaakin taas talven yli. Saatan loppuun Iijoki-sarjan. Ajattelen Kallio-Kallea ja kirjoittamisen pakkoa. Tutkija Janatuinenkin ihmettelee että kumma mies. Ensin se eli 40 vuotta. Teki ryskätöitä. Rääkkäsi ja inhosi itseään. Ja koko 40 vuotta yhtä häpeää. Sitten se kirjoittaa seuraavat 40 vuotta siitä ensimmäisestä 40 vuodesta. Että semmoinen mies. Oli varmaan Suomen tuottavin psykoterapia. Että olisiko tässä vaeltamisessa jotain samaa. Lie vaikka psykoterapiaa. Taikka eskapismia, pakoa tästä toden maailmasta. Ensin sitä suunnittelee juttua vuoden. Elää matkan jo etukäteen. Syö eväät niin kuin jo valmiiksi. Sitten se lyhyt sykäisy tunturissa. Melkein kuin coitus interruptus. Koko ajan pelko pyllyssä, että kohta tämä loppuu. Ja kun tulee takaisin sorvin ääreen alkaa vatvominen. Pitkän aikaa elää reissua uudelleen. Näkee päiväunia. Miettii yöasentoja, mustikanvarpuja. Ajattelee tunturin lakeja ja kammin vieraskirjaa. Kelaa, mitä tai ketä tuli missäkin ajateltua. Ehkäpä se sitä sitten on. Psykoterapiaa. Tiedä tuliko halvaksi vai kalliiksi. Vaikutuksesta ei ole varmuutta. Kotiväellä ja työn orjilla ainakaan. Mitä ne Perttulan oppilaat sanoivatkaan: "Älkää herättäkö! Se on taas siellä Lapissa!"
takaisin vaelluslinkkeihin