VAELLUSPÄIVÄKIRJA 18. – 26.7.2004
Poika pieksää suutaan - Akun vaelluspäiväkirja (www.vaellusripari.com/kirja) - kaikki kootut vääryydet!
Esisanat:
Tämän vaelluksen sanat eivät tahdo aueta. Näissä on toiseuden makua. Katselen tätä kulkemista jälkeen päin kuin sivusta. Matkan jälkeen päällimmäisenä asuu pettymys. Tunnen epäonnistuneeni. Miettii, että mihin petyinkään. Itseenikö vai kanssakulkijoihin. Vai siihen, mitä matkalla sanottiin. Kirpaiseehan se kun ymmärtää mitä on.
Mutta kun aikaa kuluu, unohtaa paljon. Ymmärtää vähitellen vaeltamisen onnen. Mielikuvat täyttävät verkkokalvon iltaisin. Siellä kulkevat kuvat tuntureista, puroista kurujen pohjalla, iltanuotioista, teltasta joen partaalla.
Sunnuntai 18.7. ”Matkalla pohjoiseen”
Bussimme lähtee tällä kertaa jo aamukuudelta. Lähtöä on aikaistettu. Moni muukin asia on toisin. Tämä on kymmenes vaelluksemme Kontiolahdelta. Ensimmäistä kertaa vetovastuu on poissa harteiltani. Nyt Muhonen johtaa. Lähdin kuitenkin vielä porojen matkaan. On vaikea ajatella, että tämä kaikki päättyy. Bussissa mietin menneitä vaelluksia ja katselen uusia vaeltajia. Nämä olivat vielä alle kouluikäisiä kun aloitimme. Nyt he ovat nuoruutta täynnä. Estrogeenit ja testosteronit pullistelevat ulos. Joukossa on joku vieteriukkokin. Hänelle on lapsena jäänyt veto päälle. Vieteri ei lopu koskaan. Paitsi seuralaisten päässä. Siellä se kiristyy jo ennen Kontiomäkeä.
Matkalla pohjoiseen näkee poudan ja sateen. Tienvarren pusikot ja pakettipellot. Ikkunan ohi kulkee hylätyt talot ja autiot pihat. Tieltä kääntyvät nurmettuneet kotitiet. Suomalainen maaseutu on täällä idässä ja pohjoisessa lohduton. Maaseutua ei enää ole. On vain hylättyjä raiskioita. Lautoja oven ja ikkunan edessä. Kallellaan olevia navettoja. Haravakoneita pellon pielessä rauniolla. Jonkun harmaan töllin edessä Volvo ruotsin rekisterissä. Pihaa niitetty, että V70 sopii kääntymään.
Semmoista on suomalainen maaseutu matkalla pohjoiseen. Itku tulee, jos kovasti ajattelee. Missä ne lapset ovat, jotka näihin pihoihin syntyivät 60-luvulla. Kuka leikkii navetan vintillä? Kuka seivästää suolaitumella heinää? Kuka lähtee iltaongelle tuonne metsälammelle? Onko täällä elämää ollutkaan? Joka kulkee tämän matkan ymmärtää enemmän. Että tällä kulmalla ei ole tulevaisuutta. Valot sammuvat aikanaan. Viimeinen lähtijä lyö laudan oven eteen. Karjala ja Kainuu ja Lappi pimenevät yöhön. Niitä ei ole ollutkaan. Kehäkolmonen sulkee tulijat suojaansa. Pannaan portti kiinni, ettei sudet ja karhut tule metsäläisten mukana.
Kontiomäellä pysähdymme aamukahville. Pojat sijoittavat kolikkonsa kansanterveyteen. Tunnelma on menomatkalla aina korkealla. Tulevasta ei tiedä pieni sielu vielä mitään. Sankariteot odottavat eskaloitumistaan.
Kuusamossa Baari-Martain tädit hymyilevät kuten joka vuosi tätäkin ennen. Peräpohjolaiset kasvot hohtavat tyytyväisyyttä. Vaikka tietää, että elämä on ollut täällä kovaa. Nautimme maukkaan ruoan ja päälle laulamme laulun. Sitten odottaa jo Prisman kassa. Aku ja kumppanit ostavat kymmenen kiloa evästä. Nuoren miehen mieleen ei tule, että jokainen purkkii painaa vielä ennen Luiroa. Mutta nuoren miehen on varustauduttava. Maxi-Pepsiä, heinzia, nutellaa, joltcolaa. Ilmankin selviäisi kulkemisesta. Mutta yöpaikoilla menestys on kiinni varustautumisesta. Nuori mies ymmärtää miten suklaa sulattaa estot. Nutellalla sinisilmien suosioon. Itse mietin vakavasti menuutani. Blookkarit ja knorrit eivät enää heruta vettä kielelle. Jospa pärjäisi perunoilla, riisillä ja purkkiherneillä. Lisukkeeksi kuivattua jauhelihaa ja purkkikanaa. Vielä muutama pötkö makkaraa ja kimpale savuporoa. Painaa enemmän kuin blookkari, mutta jatkaa elämääkin. Tässä vaiheessa iltanuotiolla ei enää ajatella sinisilmiä. Sillä kohdalla on sopivampi vain röyhtäistä.
Sodankylässä kierrämme vanhaa puukirkkoa. Istumme alas. Lapsoset ihmettelevät penkin pienuutta. Harva ajattelee, että 1600-luvun lappalainen oli toisenlainen. Kuiva ukonkäppänä tai luuta ja nahkaa kantava mummo. Vasta sotienjälkeinen elintaso jätti isompienkin joutavat geenit eloon. Nyt ei riitä enää penkinkorkeus, ei pulkan pituus eikä pikkufiat. Käenpoikaset valtaavat pesät kaikkialla.
Saavumme Tievalle ajoissa. Taas tuskaillaan tuttua majoituskapasiteetin puutetta. Pannaan porot saunatupaan. Järjestys on nyt toinen. Niin se on oltavakin. Käenpojat valtaavat pesän. Tievan pihalla on pian markkinat. Jaetaan varusteita ja eväitä. Omansa kullekin. Kaasukin käy vähiin. Enää sitä ei ole kuin vähän mahanpohjalla. Mutta onneksi kusta riittää. Ihan päähän asti. Käydään kuitenkin sovussa nukkumaan. Aamulla on lähdön aika.
19.7. Maanantai ”Aittajärvi – Kaarnepää - Sarvioja”
Aamupalan ja pikaisen ryhmittelyn jälkeen bussi heittää ripariporukan Kiilopäälle. Porot jäävät vielä käkkimään Tievalle. Bussi vie meidät Aittajärvelle. Kierrämme vaelluksen myötäpäivään. Riparilaiset taas vasten aurinkoa. Niin pysyy sopu paremmin. Olo on kuin avioliitossa. Kun nähdään harvoin, niin hyvin menee.
Menomatkalla pysähdymme Kuukkelilla. Kahvitellaan ja laitetaan kortit jonoon. Sitten ajamme Kuutuan tietä eteenpäin. Tie on tänä vuonna kunnossa. Tien laidasta alkaa jänkää ja tunturinkuvetta. Tämä maisema viehättää minua. Sielu irtoaa entisestä ja asettuu tänne. Silmä lepää autiudessa ja maiseman loivassa vaihtelussa. Siellä täällä pilkottaa puro ja muutama lammikko. Vedet valuvat kohti Suomua ja Luttoa. Sieltä nousisi tammukkaa perhon päähän. Jos olis vehkeet.
Aittajärvellä raapaisemme rinkat ja muut nyssäkät autosta kankaalle. Vielä vilkutus kuskille ja sitten kohti Suomua. Rauhassa hoipparoimme yli virrasta. Vastarannalla kuivattelemme varpaita. Meillä ei ole kiirettä. Poroilla on aina aikaa. Istuskellessa katselen maisemaa ja porojamme. Jokaisesta heistä tulisi tarina. Mielessä on ilo siitä, että he ovat erilaisia. Jokaisesta löytyy uutta tälläkin kulkemisella. Vuosienkaan jälkeen kaikkea ei ole vielä nähty. Ehkäpä nuori varttuu siten. Joka vuosi hän on uusi persoona. Täytyy kokeilla, minkä henkilöllisyyden ottaisi omakseen. Meillä vanhoilla ei ole siihen varaa. Tässä kuluneessa ruumiissa ja vaillinaisessa persoonassa on koetettava pärjätä. Vaikka ei kaikille kelpaakaan. Eikä itsekään ole ollut tähän habitukseen tyytyväinen enää vuosiin.
Poroaidalla pidämme taukoa. Tässä katselen aina riparilaisten typertyneitä ilmeitä. Miten rinkka ottaakaan luulot pois kovemmaltakin vaeltajalta. Nyt on leppoisampaa. Porot kulkevat vähemmällä kohkaamisella. On totuttu jo vaeltamisen realiteetteihin. Siihenkin, että ensimmäisenä päivänä tulee noutaja. Ja että rinkka musertaa olkapäät. Ajatus kulkee silti. Jo alkutaipaleella huomaa aivosolujen heräävän. Ajatus on täynnä mielikuvia. Verkkokalvolla kulkevat kuvat kotoa, ystävistä, vaelluskavereista. Sitä ajattelee kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kulkiessa ehtii käydä läpi lapsuuden. Kaikki koetut vääryydet ja sanotut sanat. Mielikuvissa elää tulevaisuutensa päivät. Ehtii kuollakin monta kertaa ja monella tapaa. Vaeltajan mielikuvitus kukkii. Elää vapaimmillaan.
Itse ajattelen usein näitä nuoria vaeltajia. Mietin mitä he ovat syntyjään. Tunsin jonkun isän omassa nuoruudessani. Tai äidin rippikoululaisena. Ajattelenpa omaakin jälkeläistä. Täällä hän kohkaa isosena. Mieli valtoimenaan lumoutta vaeltamiseen. Pieni ihminen on kuin juopunut tästä kaikesta. Vaeltava joukko on nämä päivät koko hänen elämänsä. Jokainen hetki ja jokainen käänne olisi koettava. Siksi ei saattaisi nukkuakaan hän. Vanhana ei aina tätä ymmärrä. Tässä iässä ei mikään tunnu enää miltään. Elämän näkee vain toisten silmistä. Omilla silmillä ei erota mitään. Semmoista on aikuisuus. Vai oliko se kyynisyys. Silti tunnen iloa katsellessani heitä. Mieli on kiitollinen. Näen, että he kokevat tämän kaiken.
Nousemme Kaarnepään laitaa. Ylhäällä oikaisemme. Vanha puronjuote laskee pohjoiseen. Istumme sen varrella. Väsyttää. Muistelemme viime vuoden vaellusta. Muhosen poppoo piti tässä taukoa. Lukivat karttaa. Ohitimme heidät miettien että mitäs nyt. Satu tuskailee rinkkansa kanssa. Minnan pohkeet menevät lukkoon. Ensimmäisen päivän typerryttävä hetki eskaloituu. Tässä tulee kuolema. Juomme purosta vettä. Kohta jatkamme matkaa. Kivikkoinen pohjoisrinne taittuu hitaasti allemme.
Lopulta tunturi viettää Sarviojan laaksoon. Tunnelma kohoaa. Kämpän katto häämöttää jo. Viime metrit juoksemme joen partaalle. Vanha nuotiopaikka odottaa. Nuotio syttyy. Trangiat kohisevat. Kohta kiehuu jo hönssi. Siinä ohimennen sipaisemme teltat pystyyn. Istumme iltaa nuotiopiirissä. Tässä on leppoisaa. Sarviojan rauha. Puhallamme yhteen hiileen. Laulamme laulun ja hiljennymme. Mieli keveänä käymme nukkumaan. Usva leijuu vielä Sarviojan yllä.
Teltassa mieli ajattelee vielä. Ajatus askaroi päivän tapahtumissa. Kuljettaa sielua aamun lähdöstä tähän hetkeen. Olo on väsynyt ja silti onnellinen. Sarviojalla taas. Kohta voittaa uni kulkijan. Lamppu sammuu pian. Mietin vielä, miten riparilaiset jaksavat. Kuinka heillä kulki tänään.
20.7. Tiistai ”Sarvioja – Ukselmakuru – Pirunportti – Muorravaarakka”
Aamu on aurinkoinen. Keittelen puurot. Aamutoimet ottavat aikaa. Olemme Satun, Sampon ja Anskun kanssa samaa pataa. Jo eilisestä pöperöstä alkoi pieni ottelu. Emme pääse hevin yhteisymmärrykseen. Syödäänkö tänään hönssiä vai sjömansbiffiä? Vai ollaanko syömättä. Laitetaanko suolaa. Vaiko ei laiteta. Keitettäiskö puurot vaiko ei keitettäis? Ymmärrän sen. Gastronomia on taidelaji. Siitä ei voi olla yhtä mieltä. Eikä maalainen ymmärrä. Aamupuuro on helppo päättää. Se keittää, joka herää. Siinäkään ei ole ongelmaa. Eikä tiskaamisessakaan. Se tiskaa kuka kantaa trangian. Herättämisenkin ongelma on vain minun. Ja tiskaamisessa pariutuneilla. Kyyhkyslakkaan ei sovi maallisia asioita. Tiskaaminen on toisarvoista. Se nousee isoksi asiaksi vasta kun on suita ruokittavana. Ja siivoaminen. Ja kaupassakäynti. Ja ne kaikki muu, joka kyyhkyläisille on vielä tuntematon maa. Onneksi.
Satun kone yskii aamulla. Neito ei ole oikein omimmillaan. Hesassa vietetty aika on turmellut vaeltajan. Emootiot kuluttavat energiaa. Älykäs suu sanoo napakasti. Sanan säilä sivaltaa. Miestä pannaan kilon palasiksi. Se on osamme ja onnemme.
Toinen ruokaryhmä on Lukkarisen hiljainen neito ja Ilari. Lisänä nuoruutta edustavat Minna ja Ilona. Heillä ei ole murheita. Neidot nauttivat Lapin kesästä. Vanhaa vaeltajaakin lämmittää seura. Ehtymätön on heidän energiansa. Estrogeeni toimii auringolla. Puron varteen pitkälleen. Napa kohti aurinkoa. Kihertävät naurut päälle. Ja taas jaksaa.
Kokkailemme puurot naamaan. Sitten teltat läjään. Rinkka pakahtuu roippeista. Tovin istumme vielä nuotiolla. Laulamme aamulaulun ja hiljennymme. Katsellaan kartasta päivän matkaa Muorralle. Päätämme jättää Paratiisikurun käymättä. Viimekesäinen muisto puistattaa vieläkin. Kuru oli kuin markkinatori. Neitseellisessä kurussa sveitsiläisten teltat ja roippeet levällään. Käkkyrän koivun takana paikallinen wc. Väärinlausuttu saksa kimpoili kurun seinämissä. Tule nahkahousu Euroopasta tänne. Näe Lappland ja raiskaa se. En minä eurorasisti ole, mutta... Säästetään edes me kuru tuleville kulkijoille.
Nousemme ja lähdemme. Rinkka selässä yli Sarviojan. Suunta kohti Ukselmakurua. Matkalla Hattupään tunturit ja Sarviojan latva. Tätä maisemaa kulkisi vaikka viikon. Laittaisi tähän puron varteen teltan. Pyörisi näitä tuntureita päivät ympäriinsä. Lähtisi sitten kotiin. Olisikohan onnellisempi. Tiedä häntä.
Erkanemme Ukselmakuruun. Pieni puro nousee täälläkin. Kuru on kapea. Puro sen pohjalla kuin viiva. Istumme kivien päälle. Trangiat tulille ja kokkaamaan. Kohta kuplii hönssi kattilassa. Tässä on hyvä hetki. Syödään kupu täyteen ja rupatellaan. Käydään läpi lapsuuden traumat. Arvioidaan opettajat. Pannaan asiat järjestykseen. Niin on elämässä oltava. Ruoan päälle käydään kurun laitaan pitkälleen. Ilona ja Minna kääriytyvät toisiinsa kuin kissanpoikaset pesään. Tätä asiaa minun on ihan mietittävä. Loppuukohan tuohon lapsuus. Onko tämä vaellus viimeinen matka viattomaan nuoruuteen. Nytkö on pakko ottaa aikuisten viitta harteille. Lakata tekemästä sitä, mitä haluaa. Lopettaa nauru, hymy, viaton ilakointi. Sitten voisi alkaa olla aikuinen. Kyyninen, depressoitunut, elämälle katkera jäärä. Miten sitä muistaisi itsekin säilyttää palasen nuoruutta. Ettei veisi heiltä kaikkia unelmia aikuisuuden auvoisuudesta.
Nousemme kurun pohjalla Pirunporttia kohden. Pirunportin suulla pannaan rinkat nojalleen kurun laitaan. Päätämme piipahtaa Ukselmapäällä. Kyyhkyläiset ja Satu tulevat katumapäälle ja jäävät kuruun. Geenitoiminta syö kiipeilyenergiaa.
Ukselmalla ajattelee kaikenlaista. Miten tunturi voi olla niin laakea. Missä on Sokostin karu kiviröykkiö? Missä kiusaksi asti jatkuva rakka? Ukselma on Saariselkä lempeimmillään. Idässä Muorran uhkea laakso. Tuolla Sarviojan viettävät haarat. Välissä Nattasten laet. Tuolla erottaa Sokostin huiput. Muorran takana mittaamattomat Venäjän metsät. Siellä meillekin kuuluva Petsamo ja Jäämeren rannat. Ystävällinen neuvostokansa raiskasi Suomi-neidon. Vei toisen käden ja rinnan. Alempaa nappasi Kannaksen ja Laatokan vedet. Mihinkähän tarpeeseen? Kun käy Viipurissa tai vanhassa Sallassa, ymmärtää. Jumalten kosto odottaa ryöstäjää. Ahneella on vetelä loppu. Joku päivä Niiralassa vartioi rajaa kiinalaiset, kirgiisit tai tsetseenit. Se olisi isäaurinkoiselle ihan oikein. Semmoista ajattelee Ukselmalle kun katsoo itään. Istumme kauan Ukselman laella. Kukin ajattelee täällä omiaan. Sitten on jo lähdettävä alas.
Askellamme varoen läpi Pirunportin. Muorran puolella on lunta. Kyyhkyläiset käyvät lumisotaan. Asiaa on katseltava ja mietittävä. Milloin lakasta putoaa pohja pois? Milloin se lakkaa olemasta aitoa? Milloin ilo katoaa? Sitä ei pitäisi ajatella nyt. Katselen kauas itään. Tästä maisemasta pidän. Alla Muorran laakso. Tunturit silmänkantamattomiin. Tuolla jossakin Lutto. Tuolla Raja-Joosepin vanhat majat. Tuolla Huhti-Heikin helmiparatiisi. Tässä on silmänruokaa. Vanha ja uusi maailma kohtaavat Pirunportin suulla.
Muorravaarakanjoella on aina katselijoita. He istuvat kammin suulla tai tuvan portailla. Arvioivat tulijat. Ehkäpä Muorran joki erottaa turistin ja vaeltajasuden. Pohditaan, onko tuosta sudeksi. Vieläkö Muorran kulkija tulee toiste. Muistuu mieleen nuutisenmaria. Illan kähmyssä neito peseytyi joessa. Joku etelän mies seurasi katseellaan. Sai siitä pari valittua sanaa. Ja vihaiset kansainväliset käsimerkit. Semmoista sattuu Muorran joella – iltaisin.
Mietin Muorran vanhoja vaeltajasusia. Imatran seudun retkeilijöitä, jotka pykäsivät tänne majan. Mitä he hakivat täältä – tunturien takaa. Rauhaako vai joen hiljaista solinaa. Tänne hiihteli Kullervo monet kerrat Sudenpesän kammilta. Ihasteli Ukselmalta Anteria, Kuikkapäätä, Luttoa. Sujutteli sitten kelojen välistä alas. Kävi majoiksi. Haasteli Imatran susien kanssa. Mennyttä aikaa se on. Eikä palaa enää koskaan.
Asetumme teltoiksi vanhalle paikalle. Siellä on jo etelän nuori pari telttoineen. Sanaa sanomatta he kasaavat teltan ja poistuvat itää kohden. Emme olisi siis sopineet tänne. Nämä ovat niitä Luiron parisaunojia. Tullaan Lappiin vaeltamaan kahden. Kahden telttaillaan. Tai kahden varataan autiotupa. Kahden saunotaan. Kahden varataan nuotiopaikka. Privatisoituminen valtaa nämäkin maat. Olisiko sittenkin parempi tavoitella Pohjoisnapaa. Olisi kunnolla tilaa. Olla kahden.
Kokkailemme kauan nuotiopaikalla. Paistinpannulla kärisee pyttäri. Kohta kohoavat jo räiskäleet. Joku viruttaa tikun päässä makkaraa. Välissä hersyy huumori. Nauru kiirii joen vartta. Tässä on hyvä olla.
Käyn uittamassa siimaa joella. Lippa jää kiinni rantakoivuun tai pohjan hakoon. Kala ei kuitenkaan liiku. Kierroksesta tulee tyhjä. Mutta onpahan edes yritetty. Vaikka onkin huonot vehkeet.
21.7. Keskiviikko, ”Muorravaarakka – Lumikuru – Jaulutuskuru – Luiro”
Aamupalan jälkeen pidetään perinteiset pikamessuamiset. Sitten taiteilemme yli Muorran joesta. Vastarannalla tarkistamme varusteet. Nyt ehtii vielä hakea tavarat joen takaa. Tänne onkin jäänyt vuosien varrella omaisuutta. Kerran jäi kompassi. Toisella kertaa perunat. Tällä kertaa inventaario osoittaa ettei hukkaamista ole tapahtunut.
Nousemme polun laitaa kohti Lumikurua. Ripottelee hieman vettä. Lumikurunoja solisee vasemmalla laidalla. Kun kurun koivikko alkaa, nousemme puron toiselle puolelle. Olemme Lumikurun nummella. Vuosi vuoden jälkeen ihmettelen tätä maisemaa. Kurun vehreys herkistää. Ei voi olla ajattelematta Kullervoa ja muita vanhoja matkaajia. Heidän oli pakko tehdä tulet kurun syliin. Levittivät loudevaatteen vasten tuulta. Ottivat Lukikurunojasta vettä pannuun. Keittivät kahvit. Sivelsivät leivälle läskiä. Takana kohosi Lumipään laki. Edessä levittäytyi Muorran laakso. Nuotion savu leijaili koivikon yllä. Vanhat parrat murensivat leipää. Hörppäsivät kahvia päälle. Sitten heittäydyttiin havujen päälle pitkälleen. Mikäs siinä oli makoillessa.
Nousemme Lumipäälle. Vuosi vuodelta tämä puuskuttaa enemmän. Onkohan tämä sitä vanhuutta. Vai prakaako pumppu. Lumipään laidalla istuessa vaeltaja kuitenkin palkitaan. Minusta tämä on yksi Saariselän hienoimpia maisemia. Ehkä maisemissa on nostalgiaakin. Menneet kerrat Muorralla eivät palaa enää koskaan. Niitä, joiden kanssa kuljin aikanaan, ei enää tapaa. Vuosikin on ihmiselle jo pitkä aika. Kymmenestä tai viidestätoista puhumattakaan. Moni ihminen ehtii siinä ajassa kadota elämästä. Semmoista se on – vaeltaminen. Ja nostalgia.
Lumipäältä suuntaamme Suppu-Kotavaaran ja Riitelmäpäiden satulaan. Siinä on hetken melkoista louhikkoa. Tiedän kokemuksesta, että huonolla säällä tämä seutu vetää vaeltajan harhaan. Moni on tästä laskeutunut takaisin Muorralle. Toinen on pyörähtänyt Ukselmakurun suuntaan. Joku Pälkkimän toiselle puolelle kohti Maantiekurua. Nyt pienessä tihkusateessa on helpompaa. Suuntaamme Riitelmäpäitten laitaa kohti Sokostia. Ajatus on nousta ylös Sokostin pohjoislaitaa. Ja siitä alas Jaulutuskuruun. Riitelmän rinteellä löytyy lähde. Vesi pulppuaa pieneksi puroksi siinä, missä loivasti laskeudutaan Pälkkimälle. Jos ei sataisi, tekisi mieli keittää kahvit.
Nousemme Sokostin laitaa ylös. Täältä on helpompi kavuta kuin lännen suunnalta. Ylhäällä on jumalaton tuuli. Sade työntää vettä vaakasuoraan. Vesi tihkuu joka reiästä sisään. Pian tulee kylmä. Koetamme viipyilemättä laskeutua Jaulutuskuruun. Alhaalla teemme tulet ja kokkailemme. Kone ei meinaa lämmitä millään. Vesisateessa jokaisella on kylmä. Pientä sielua v-taa kuin pikkuoravaa. Masu saadaan kuitenkin täyteen. Mieltä sentään lämmittää ajatus Luiron saunasta.
Loppumatka Luirolla taivalletaan melkein yhtä soittoa. Vain pari pientä pysäystä. Sokostinojasta otetaan vettä pullot täyteen. Hetki istutaan ojan vierellä mättäällä. Muistan miten keripukkimäkisten kanssa tulin tästä ensimmäistä kertaa Luirolle. Polun varressa istuimme kankaalla. Muutamat sielut nousivat puuhun. Lentopalloilija istui puun alla. Kuva jäi mieleen loppuiäksi. Kohta heidänkin lapsensa tulevat tänne. Aika karkaa käsistä.
Luirolla kiirivät riparilaisten äänet. Kohta välkkyy edessämme Luiro. Mustalaisleiri odottaa. Kysytäänkö, kuka tätä apinalaumaa tänä vuonna johtaa? Viemme teltat kankaalle. Varovasti asetumme porukan laitamille. Kokkaillaan jotakin pientä. Nuotion seutu kuhisee pientä vaeltajaa. Jäkälikkö väärällään kattilaa ja trangiaa. Siellä täällä blookkaripussia ja ketsuppipurkkia. Nämä kaksi iltaa Luirolla ovat pienen vaeltajan taivas. Vanha nuotiopaikka on elämää täysi. Lapset ovat iloisella päällä. Nuotiopaikalla lentää herja. Elohopea veistää puukolla kalikkaa. Vierustoverit koettavat varoa, ettei tule puukkoa kylkeen. Joku käristää makkaraa nuotiossa. Toisella on tikun päässä vaahtokarkkia. Akun nutella saa kyytiä. Nuotion ympärillä etsitään seuraa ja erotaan. Vaelluksen kliimaksi on tässä. Pahin on takana. Edessä enää kotimatka. Nyt on aika elää. Tässä olet sitä, mitä haluat. Voit sanoa, mitä kielelle tulee. Saan sanoista osani. Tiiviisti pakattu sana osuu. Pilkkoo sielua. Isku napsahtaa sydänalaan. Totuus on tässä. Viisainta painua teltalle. Käydä nukkumaan, niin ei tule riitaa. Mietin sanoja monta päivää. Nuorena on hyvä, että voi sanoa. Täytyy miettiä asiaa.
Illan kähmyssä nuotiopaikalla on saunapuhdasta teinistöä. Hartauden jälkeen elämä jatkuu vielä kauan. Letunpaisto kestää aamupuoleen. Paistinpannut ja kattilat vaihtavat omistajaa. Avustaja saa taas aamulla kaivella kattiloita jäkäliköstä. Pesee niitä puhtaaksi pitkin päivää. Huhuilee paistinpannua. Etsii Trangian kahvaa. Se on avustajan osa. Hän ei vaivu epätoivoon. Ihailen hänen mielenrauhaansa. Kalastajaeemelit kiertävät Luiron vartta aamupuoleen. Kohta kannetaan nuotiolle kalaa. Yhdellä kassi täysi säynäviä. Toisella muutama ahvenensintti ja pari haukea. Muhonen kiikuttaa harjusta. Kalamiehet ovat erikseen. Tosimies mitään haukea syö. Nyt näemme kenellä on oikeat vehkeet. Semmoista on elämä Luirolla.
22.7. Torstai, ”Luiro – Sokosti – Luiro”
Tänään on pikkuvaeltajilla puolittainen vapaapäivä. Perinteinen Sokostille nousu kuitenkin. Aamulla nuotiopaikalla kaikki tapahtuu verkkaisesti. Keittiövastaavat etsivät kattiloitaan. Kalamiesten eväät potkivat vielä puskan juurella. Vähitellen puurot lusikoidaan naamariin. Elämä alkaa voittaa.
Kokoonnumme Sokostille lähtöä varten. Vetäjät koettavat saada lukua. Muhosen marsalkan sauva saa kyytiä. Poikasten leikissä se napsahtaa poikki. Leikkivät sielut saavat pari harkittua sanaa. Pyhillä asioilla ei pitäisi leikkiä. Rippikoulussakaan. Nuorille ei mikään ole enää pyhää.
Jono lähtee liikkeelle. Se kiemurtelee kohti Sokostia. Muutaman kerran pidetään taukoa. Puhalletaan henkeä. Otetaan vettä pulloon. Ja taival jatkuu. Sokostille nousu on aina hieno kokemus. Puurajan jälkeen maisema avartuu. Luiro helmeilee takanamme. Tuolla kohoavat Lupukkapäät, Joukhaispää. Pikku-Luirolta avautuu Maantiekuru kohti vedenjakajaa. Ampupäiden takaa pilkottaa Nattaset. Lännessä kohoavat Raututunturit. Etelässä Kopsuslampi ja Lokan altaat.
Viimeinen taival on pelkää rakkaa. Tuntuu, että huippu ei saavukaan. Lopulta louhikko päättyy. Vasta Sokostin huipulta näet itään. Siellä avautuu Muorran laakso ja Anteri. Rajaa vartioi Talkkunapää. Sieltä alkaa rajan takainen Lappi. Jossain kaukana Murmansk, Kuola, Petsamo. Miksi sinne ei voi mennä? Mitä varten nämä rajat oikein tehtiin? Miten paljon rajasta onkaan tullut pohjoisen ihmisille pahaa. Vielä 20-luvulla poromies ja lapinkävijä kulkivat mistä halusivat. Sitten piikitettiin Petsamon rajat. Vuosisatainen kulkeminen loppui. Talvisota päätti viimeisenkin koltan vaelluksen. Siihen loppui kolttien kesä- ja talviasumisen vaihtelu. Kuolan kalastajista tehtiin porotilallisia. Paremminkin tutkimuskohteita kansatieteelle. Täällä on menty 1800-luvulta vain taaksepäin. Poromiehen ja lapinkulkijan vapaita maita ei enää ole.
Palaamme Sokostilta Jaulutuskurun kautta. Kurun pohjalla virtaava puro inspiroi riparilaisia. Pieneen putoukseen on työnnettävä pää. Elohopea koikkelehtii kivillä. Lopulta jalka lipeää. Kenkä kastuu. Elämys on saavutettu. Kohta kiemurtelee jono kohti Luiroa. Siellä odottaa Luiron sauna. Rannassa palaa jo nuotio. Illan viettelykset odottavat. Nuotioringissä lentää lettu ja herja. Gastronomia kukkii. Nuoriso elää hektisesti Lapin kesän hienoa hetkeä. Kalamiehet kokoilevat vapojaan. Lierihattua korjataan kohdalleen. Vapa olalle ja kohti saalisvesiä. Pitäkää tulta yllä! Kohta loimutetaan lohta!
Teltalla miettii vielä tätä Luiron elämää. Muistan ensimmäiset kerrat täällä. Kemppisen kuvaamat maisemat elävinä edessämme. Tulimme pienellä porukalla. Ihmettelimme Luiron helmeilevää pintaa. Tai auringonlaskua Lupukan taakse. Istuimme nuotiolla. Alkuvuosina Luirolla oli hiljaista kesäiseen aikaan. Joskus tuli vastaan partiolaisten tokka. Tai pari vanhaa partasuista eräsutta. Imatran retkeilijät matkalla Muorralle. Vasta ruskan tultua vaelsi väki joukolla tänne. Nykyään on toisin. Luiro on kesäisin elämää täynnä. Täällä on Hilton ja sauna. Pariretkeilijät ja pienet porukat vaeltavat tänne. Ripariporukoita tulee vastaan täälläkin saakka. Partiolaiset ovat kadonneet. Uutta ovat instant-vaeltajat. Tulevat päivässä Kiilopäältä. Toisena päivänä pyörähtävät Anterissa. Repussa pari kiloa pussiruokaa. Muutama säkki selässä energiajuomaa. Sukatkin goretexia. Kolmessa päivässä pyörähtää 100 kilometriä. Niinpä tulee Lappi nähtyä. Niin muuttuu vaeltamisen kulttuuri.
23.7. Perjantai, ”Luiro – Tuiskukuru – Kotaköngäs”
Aamulla on vaitonainen olo. Kokoillaan kamppeet kasaa. Lusikoidaan puuro naamaan. On lähdön aika. Hyvästi Luiro! Aurinko tervehtii meitä. Luirojoki jää taaksemme. Alamme lampsia kohti Tuiskukurua. Nuoriso suunnistaa. Heillä on kiire eteenpäin. Vanhus ei tahdo pysyä perässä. En ole koskaan pitänyt kiireestä. Tykkäisin kuljeskella. Mennä rauhassa eteenpäin. Vaellella polkuja, kankaita, jokivarsia. Istahtaa alas ja ajatella. Katsella maisemia. Ihastella käkkyrämäntyjä ja vaivaiskoivuja. Seurata puron virtaamista uomassaan. Kiireessä ei ehdi. On vain mentävä hiki päässä. Ei ole valkoihoisen touhua se.
Parissa tunnissa ollaan Tuiskukurussa. Sovitaan, että höllätään hieman. Kokkailemme kunnon pöperöt. Makoillaan sen päälle ruohikossa. Aurinko lämmittää mukavasti. Ilona ja Minna lataavat akkujaan. Napa kohti aurinkoa. Naurunkiherrys väräjää vaivaiskoivikossa. Lukkarisen neito ja Ilari istuvat puun alla. Katselevat elämää. He puhuvat vasta kun on jotakin asiaa. Kyyhkyläiset nojailevat toisiinsa. Aika pysähtyy. Tässä nollataan vaellus ja ajatus. Tuiskukurun pihamaalla. Ajattelen viime vuoden reissuamme. Meg Ryanin jalkaa paikattiin purolla. Ei lähtenyt Meg mukaan. Iloitsen kuitenkin porukastamme. Meillä on rento tunnelma. Tuiskukurun kankaalla käydään läpi vaellusta. Muistellaan tähänastisia. Menossa on jo ripaus kotimatkan tunnelmaa.
Sitten suunta kohti Suomua. Taivallamme Tuiskukurun pohjoislaitaa. Kuru putoaa vasemmalla. Pohjalla välkehtii puro. Polku tekee melkoista siksakia. Noustaan ylös ja pudotaan alas. Välillä on pidettävä taukoa. Hengähdetään. Syötetään Satulle rusinoita. Hän on virkistynyt. Ehkä ajatukset selkiytyvät askel askelelta. Ilonan ja Minnan hyvä olo ei petä. Heillä jokainen hetki on uutta ja ihanaa. Ladatut akut. Ajattelen asiaa. Se miellyttää.
Tuiskukurun reunamat putoavat jyrkästi. Jäämassa on vetänyt jälkeä raskaalla kädellä. Liekö sulamisvesi hionut aikansa kurua. Sulamisjoki ryntäsi kohti suurempia vesiä. Aikaa meni muutama sata vuotta. Yksi ihmisikä ei paljon kykene nykyistä muutosta arvioimaan. Ehkäpä muutama polvi jälkeemme Tuiskukuru on toisenlainen. Tai sitä ei ole. Vain umpeenkasvanut suopahanen. Mietin niitä, jotka täällä talvella hiihtävät. Tuiskukuru miellyttää heitä. Kurun pohjalla on hyvä hiihtää. Puro solisee alla. Mutta entä kun vesi nousee pintaan. Suksi takkuaa kiinni. Saappaassa tirskuu vesi. Vaeltajan varpaat kastuvat. On päästävä kämpän lämpimään. Muuten kutsuu amputaatio. Eikös Luirolle matkatessa olekin joki nimensä mukainen. Amputaatiojoki. Amputaatiopäiden takana.
Tuiskukurun syvin kuru päättyy kun Tuiskupäänmoroston purot yhtyvät siihen. Suvanto on vaatimaton. Rannalla kasvaa kuitenkin vaivaiskoivikkoa. Siinä pidämme taukoa. Hörppäämme raikasta lähdevettä. Napostellaan rusina-pähkinää. Istutaan kuin pienet oravat tauolla. Tunnelma on leppoisa. Ymmärrämme, että on vielä yksi yö tunturissa. Tämän yönseudun saa vielä nauttia. Vetää henkeensä Lappia. Antaa ajatusten kulkea. Huomenillalla ollaan sivistyksessä. Sitten elämä on kontrolloitua. Käyttäytymiskaava on pantava päälle. Ei ole semmoinen vaeltajan elämää.
Saavutamme Suomun. Tuolla se kohisee edessämme. Virta syöksyy kallion halkeamiin. Vesi ryöppyää. Välillä leviää suvannoksi. Tiedämme, että tässä on erämaaosan raja. Pitää opetella sanomaan päivää vastaantulijalle. Muutama kilometri vielä ja tulemme könkäälle. Asetumme taloksi. Laavulla on tilaa istua ja kokkailla. Vaihdetaan kuivaa päälle. Levitämme teltat kankaalle. Valitsen joen rannan. Siinä on hyvä nukkua ja kuunnella joen ääniä. Käyn uimassa Suomussa. Vesi on kylmää. Mutta syntiselle lihalle hyvää. Kohta on puhdas olo. Mietin tätä päivää. Aamulla lähdimme Luirolta. Nyt olemme tässä. Tulimme hyvin. Vielä on ilta aikaa kokkailla. Laitetaan lettutaikinat muhimaan. Kaivellaan rinkasta viimeiset perunat. Etsitään hillot ja muut sörsselit. Nyt on aika gastronomia festin.
Könkään kultainen kettukin tulee seuraamaan majoittumistamme. Hyvä ettei syö kädestä. Jo viime vuonna se näyttäytyi. Taitaa olla tottunut ihmisten eväisiin. Ei tunnu hyvältä. Vuosituhantinen ketun vaisto on kadonnut. Ei ymmärrä pelätä ihmistä. Syö pahimman vihollisensa kädestä. Urbaanikettu keskellä erämaata. Mitäpä sanoisi Kalliovuorten kävijä Ernest Thompson-Seton.
Tytöt opettelevat halkojen hakkaamista. Koetan neuvoa oikean tyylin. Pölkkyä tulee kohdella kuin päällekäyvää. Jalat harallaan. Tiukka katse pölkkyyn. Kirves niskan taa. Vihainen isku pölkyn päähän. Seuraan edistymistä sivusta. Oppi menee perille. Päreet lentävät pitkin liiterin pihaa. Täytyy ottaa muutama askel taaksepäin. Tällä menolla työnjako heidän kolhooseissaan on selvä. Miehen on paras olla vaiti. Tai kirveen piilossa.
Luonnonlapsi istuu puuceessä. Ovi rehottaa selällään. Hän katselee joelle. Laavulta nousee savu. Letut kääntyvät siellä. Tyttöjen nauru kaikuu joelle. Mitä miettii luonnonlapsi? Onko päivän hiljainen hetki itselle. Ajattelen asiaa. Nuori sielu ei paljasta, mitä tästä kaikesta ajattelee. Ei hän eikä toisetkaan. On vain katseltava heitä. Mietittävä, mitä kasvavan ihmisen päässä liikkuu.
Käyn heittelemässä uistinta Suomulla. Parituntinen menee joen juoksua ihmetellessä. Lampare antaa pari alamittaista. Laitetaan kasvamaan. Koskipaikassa ei ota. Pitäisi olla perho. Ja perhomiehen vehkeet. Johan minä sanoin. Ei tästä mitään tule. Huonot vehkeet. Semmoinen mies ei saa mitään. Olen tottunut siihen joka suhteessa. Pakkaan virvelin kassiin. Saa olla tältä reissulta.
Istumme pitkään nuotiolla. Käännetään lettuja. Hämmennetään kiisseliä. Satulla on kipeä kurkku. Häntä lääkitään. Elämä ei ole oikein kohdallaan. Kuuma tee ei auta. Ei maistu letut. Pitäisi olla piikki, jonka saisi pistää lihakseen. Olisiko malariaa vai intialaista kalikivirusta. Vai tekikö etelän estrotestosteri tepposet hänelle. Ei ole lääkäriä täällä. Eikä poppamiestä toteemin takana. Nuotioringissä terapoidaan toistemme kriisit. Lapsuus käydään läpi. Mietitään onko meistä elämälle. Olisiko kuitenkin ollut parempi viedä pesuveden mukana saunan taa..
Painumme teltoille. Yö viilentyy. On mukava upota makuupussiin. Joen solina tulee uniin. Ajatukset päivän matkasta laukkaavat vielä mielessä. Luiro ja Tuiskukuru välkehtivät verkkokalvolla. Huomenillalla ollaan Tievalla. Millaista on palata sivistykseen. Onneksi uni armahtaa pahimmat pelot.
24.7. Lauantai ”Kotaköngäs – Hikioja – Rautulampi – Niilanpää – Tieva”
Vaiteliaina heräämme Könkäällä. Viimeinen aamu tunturissa. Nuotiopiirissä aistii kaihon ja ikävän. Kohta loppuu tämä matkamme. Heitämme puurot naamaan. Keitämme kahvit. Pakataan rinkat. Sitten matkaan. Sillasta yli Suomun ja suunta kohti Hikiojaa ja Rautulampea. Hikiojan varressa pidämme pienet tauot. Ilma on lämmin. Makoilemme jäkälikössä. Tytöt lataavat taas akkujaan. Aurinko saa näköalaa. Satu alkaa toipua malariasta. Nauru helähtää jo. Ehkäpä yö Suomun rannalla oli hyvää lääkettä. Jäkälikössä syödään viimeisiä herkkuja. Anskulla on aina rusinapähkinää tai muita pieniä herkkuja. Siskonsa sisko. Kaikki hyvä jaetaan myös muille. Niin leviää hyvä mieli toisillekin. Ilari ja Lukkarisen neito istuvat taas puun alla. Katselevat purolle. Verkkokalvo videoi näkymää. Tätä voi talven pimeinä iltoina muistella.
Hikiojan varressa aurinko porottaa niskaan. Hiki irtoaa vaeltajan selästä. Oja on nimensä veroinen. Ehkäpä korkeuskäyrä nousee kuin salaa. Kiipeämistä ei huomaa. Vain hiki paljastaa sen. Hikiojan päässä on pieni lampare. Lampareella pyörii ihmisiä. Joku heistä suunnittelee uimaan menoa. Viskoo jo goretex-kalsareita pitkin jäkälikköä. Koetamme ohittaa heidät huomaamatta. Vielä ei olisi halua tarinointiin. Eikä haluta nähdä etelän hetelmiäkään.
Nousemme Rautulammen viereiselle laelle. Istumme siellä tovin. Aurinko lämmittää mukavasti. Tunturin laella on mukava tunnelma. Katselemme kauas taaksemme. Tuolta tulimme kaukaa. Nyt olemme tässä. Näin päättyy matkamme. Muistelemme vaellustamme. Sitä, miten lähdimme Aittajärveltä. Tulimme Sarviojalle. Poikkesimme yön Muorravaarakassa. Istuimme Luiron nuotiolla. Jäähdyttelimme saunan portailla. Usva laskeutui öiselle Luirolle. Näimme sadetta ja aurinkoa. Katselemme taaksemme jäänyttä maisemaa. Siellä erottaa Lupukat, Sokostin, Ukselman. Sinne ne jäävät taas. Mieli on haikea. Maisema on jätettävä jälleen.
Laskeudumme Rautulammen rantaan. Kokkailemme viimeiset muonat. Pussinpohjat kaadetaan kattilaan. Tytöt pyrähtävät uimassa. Tuvalla pörrää appelsiinituristeja. Ehkä näytämme heistä menninkäisiltä. Eikä rexonaa ole. Ja säärikarvatkin rehottavat. Vielä loikoilemme hetken piilossa rantapusikossa. Sitten kootaan releet. Nousemme polulle, joka kiertää Rautulampea. Kohta nousee polku kohti Rautupäitä. Tunturille kapuaminen kysyy voimia. Hiki virtaa. Kone alkaa keittää. Pumppu yskii jo.
Viimein saavutamme Niilanpään. Puhelimet pirisevät. Äiti soittaa. Vai olisiko se lyyli. Tai Roger. Tässä menee järjestäytyneen yhteiskunnan raja. Olet olemassa kun kännyssä on kenttää. Istumme Niilanpäällä. Otetaan ryhmäkuvaa. Katsellaan Nattasia. Tuolla jossakin Kopsuslampi. Sen takana aapaa silmänkantamattomiin. Siellä Karapulju, Jauru ja Peskihaara. Sinne tahdon mennä.
Nousemme Niilalta. Rinkka selkään ja kohti poroaitaa. Ripariporukkakin soittaa. Istuvat jo bussissa matkalla Kuukkeliin. Tänne tiedotetaan, että parempi kävellä Tievalle. Bussi ei nouda. Tiedämme tämän. Katselen kartasta reittiä. Tuosta painamme Kiiloselän eteläpuolesta. Nokka kohti Kakslauttasta, Muotkaa. Siellä odottaa Tieva.
Poroaidalta erkanee polku kohti Kiiloselkää. Talvella tässä menee latu. Seutu on mukavaa kulkea. Laitamilla männikköä ja kuivaa kangasta. Petäjikön laidalla pidämme taukoa. Katsellaan maisemaa. Tunturin jälkeen tämä tuntuu oudolta. Enää et näekään minne silmä kantaa. On opittava näkemään metsää puilta.
Saavutamme Muotkan. Pihassa pitää vanhan pyöriä tovi. Kartta on koko ajan väärinpäin. Mieleen ei sovi, että Muotka on tällä puolen. Gepsikin on ihan sekaisin. Ihmettelen asiaa. Garminin mukaan Tieva on kilometrin verran pois paikaltaan. Satelliitti on seonnut. Vai käänsikö amerikkalaiset koordinaatteja. Niinkö niitä rajoja siirretään. Onnetonta jos ohjus osuu Pietarin sijasta Kouvolaan. Menee hyvä ratapiha taivaan tuuliin.
Viimein löytyy Tieva. Bussi odottaa jo pihalla. Riparilaiset syövät sisällä poronkäristystä. Poroille ei tänä vuonna tarjoilla. Eihän tässä nyt nälkä ollutkaan. Tulimme vain Könkäältä. Kulkeehan sen puurollakin. Juomme sentään vettä talon letkusta. Painumme kämpälle. Kokkailemme kiisseliä. Mieltä askarruttaa moni kysymys. Porot ovat vähenemään päin.
Ripariporukka painuu vielä Kuukkelille. Täytyy käydä hankkimassa sipsiä ja kokista. Paha se on jos maha tottuu vaellusmuonaan. Kaurapuurolla ja kanavihanneksella ei nuoriso pitkälle pötki. Sipsit ja cokis miehen tiellä pitää. Tai ellei tiellä, niin lanilla ainakin.
Ilta kuluu kamppeita kuivatellessa ja saunoessa. Teltat levitetään naruille. Siellä roikkuvat märät paidat ja homeiset pyyhkeet. Kattilatkin pitäisi pestä. Mutta kuka jaksaa. Mieluummin menemme saunan löylyihin ja Kakslauttasen veteen. Vaelluksen hiet täytyy pestä pois. Sitten voit vetäytyä patjalle pitkälleen. Muistaakohan selkä, miten nukkua pehmeällä patjalla. Täytyy kokeilla asiaa.
25.7. Sunnuntai ”Kiertoajelua Inari – Ivalo – Kaunispää”
Aamusella pidämme pienen nurkkamessun Tievan kappelissa. Lapset istuvat penkissään silmät virkeinä. Laulavat laulut kohdalleen. Tuntuu kuin lähdöstämme tunturiin olisi kuukausia. Nämä ovat eri ihmisiä nyt. Vaelluksella on nähty jotain uutta toisesta. Syvimmälle silti on pieni sielu mennyt omaan sisimpäänsä. Kulkiessa on ollut aikaa ajatella. Ja on nähnyt toivon ja epätoivon. Kokenut itkun ja ilon. Nähnyt tunturit ja pienet purot. Istunut Luiron rannalla ja Sokostin laella. Vanheneehan siinä sielu monta vuotta. Mutta elää myös kokemallaan pitkän aikaa. On mitä muistella kotona. Istuskella vessan pytyllä ja katsella Lapin karttaa. Tehdä mielikuvavaelluksia kurujen taa. Semmoista sitä ajattelee. Tievan kappelissa. Hartauden aikaan.
Nousemme bussiin. Turistimatka Lapin matkailurysiin alkaa. Inarissa painumme Siidaan. Opastäti luettelee kodat, pulkat ja palkiset. Näyttää riekot, poron koparat ja saamelaisämmit. Juttelee revontulet ja kaamokset. Tulee nähtyä tämäkin viidennentoista kerran. Se lukee ohjesäännössä että osallistuttava on. Siinä menee upseerin ja tykinruoan ero. Myönnän, että niin on parempi. Nappeja on vähemmän.
Nuoriso pyörähtelee matkamuistomyymälässä. Mitä veisi äidille. Tai pikkuiselle siskolle. Neljäntuulenlakki liian on kallis. Riittäisikö poronsarvinen koru. Millaisen puukon ostaisin Rogerille. Uralla vai ilman. Mitähän se siitä ajattelisi. Iskeekö kastraatioahdistus kenties. Isälle ostetaan poronsarvea jauheena. Siihen on tarve hänellä. Todistaa rippikoululainen vakaasti. Satu sijoittaa Lapin kultaan. Etelän kulta on arvaamaton. Pysyköön lestissään siellä. Laitetaanpa Visa vinkumaan.
Ivalon kylällä vaeltajahemmot pettyvät taas. Jormas Sport on kiinni. Jormallakin on pyhäpäivä. Jää puukot ja puntarit hankkimatta. Grillin neitonen sentään on auki. Ostetaan vaikkapa makkaraperunat ja maitoa. Syödään hyvillä mielin. Heitetään lyylille huulta. Näkevät että ollaan itärajalta. Ei mistään Tamppereelta. Mukava on istua grillin edessä. Syödä makkaraperunat ja katsella elämää. Tämmöistä on Ivalon kylällä.
Palaamme takaisin kohti Tievaa. Vielä on käytävä Kaunispäällä. Ihailtava kerran Saariselän maisemia. Magneettimäessä kuski seisoo Scanian kaasupolkimella. Vauhti hyytyy silti. Katselen asfaltilta jäkälikköön. Siellä kiemurtelee vanha museotie. Se oli osa vanhaa Jäämerentietä. Euroopan pisin maantie kulki läpi Suomen. Siitä mentiin Hangosta Petsamoon. Tämä pahainen loppupätkä halki kiveliöiden tehtiin 30-luvulla. Tunturia ei paljon louhittu. Sinne vaan sorat levitettiin vanhan poropolun päälle. Siitä jurrasivat sen ajan piikkinokkabussit, puukaasuttimet, hoppa-fordit. Kuskin vierellä istui apumies tai vesipoika. Juoksi ylämäet. Haki purosta sankolla vettä jäähdyttäjään. Talvella oli Magneettimäessäkin totinen meininki. Moni kuorma sortui tien oheen. Sinne pyllähti amerikan ylpeys ja johtotähti. Varsinainen teiden ritari oli se, joka selvisi Petsamosta takaisin Hankoon – kuormansa kanssa. Niin muuttuu maailma – ja tiet.
Kaunispäällä katselemme vielä Sokostille päin. Mietimme, miten se menikin niin pian. Vastahan me lähdimme. Äsken istuimme Luiron rannalla. Miten tämä on jo ohi. Kuin eksyksissä pyörähtelee pieni sielu Kaunispään pihamaalla. Talossa sisällä tutustutaan vanhojen rouvien kultakauppaan. Ihastellaan lapinkultaa. Hypistellään korut ja ristit. Tyydymme siihen mitä näemme. Ei ole Visassa likviditeettia. Meidän kultamme välkehtii Luiron rannalla tai Suomun partaalla. Olkoon siellä. Palaamme taas joskus ihastelemaan.
Tievalla on edessä viimeinen ilta. Vanhaan tapaan lapsille annos sukupuoliorientaatiota. Onnittelen itseäni ettei enää tarvitse ottaa osaa. Mitä sanoa asiasta, josta ei mitään tiedä. Maailma, jossa kasvoin oli aivan toinen. Se ei leikkaa tätä päivää millään tangentilla. Niin on asia ehkä taas yhden sukupolven päästä. Muuttuuhan se maailma. Vain Venäjä pysyy.
26.7. Maanantai, ”Saariselkä – Kontiolahti”
Paluupäivä. Takaisin kotiin. Lapset nukkuvat heti kun bussi lähtee matkaan. Yö on tullut valvottua. Nuori sielu ei malttaisi hukata unohtumattomia öitä. Yöllä tehdään kaikki suuret teot. Nyhveröstäkin kasvaa sankari. Joka mies on Indiana Jones. Perunakin näyttää silloin ruusulta. Päivät sen sijaan saattaisi nukkua. Silloin ei tapahdu mitään merkittävää. Aikuisuus alkaa siitä, kun tämä järjestys kääntyy toistepäin. Siksi vain vanha valvoo bussin jyristäessä kohti etelää.
Matkalla on aikaa ajatella. Ajattelen Kare Eskolan vaellusjuttuja. Ne viehättävät mieltäni. Niissä on jotain samaa melankoliaa. Jokin sama sielu sisällä. Kotiin tultaessa mieli tahtoo olla matalalla. Ehkä se on luopumisen tuskaa. Tietää, että vaellus on taas ainakin vuodeksi ohi. Joka kerta miettii, että vieläkö palaan. Elääkö sitä ensi kesää. Vaelletut päivät pyörivät mielessä. Kelaan ihmisiä, tapahtumia, sanomisia. Ehkä vaeltamisen kokemus on niin iso tai niin täysi. Sitä sulatellessa menee aikaa. Enemmän kuin vaeltamisen aikana edes ehtii pureskellakaan. Kotosalla menee monta yönseutua kokemusta purkaessa. Mieli terapoi. Vähitellen asiat asettuvat uomiinsa. Ymmärtää vaeltamisen filosofian. Se on kokemus. Matka ei vain tunturiin. Vaan myös matkan toisiin ihmisiin. Ja eritoten omaan sieluun. Riittää siinä terapoitavaa.