Bussi lähtee. Vilkutamme vanhuksille. Emme tiedä, miten palaamme tai millaisella mielellä. Tie juoksee allamme. Istun etupenkissä. Suljen aamuraskaat luomet. Menneet vuodet ja vaellukset juoksevat verkkokalvolla. Mietin kaikkia vanhoja vaelluksia. Naamoja matkan varrelta, pysähdyspaikkoja. Minne katosivat kaikki vuodet? Minne hävisi nuoruus? Missä ovat vanhat vaeltajat? Tarkkaan kasvoja mieleeni. Missä he ovat? Joku istuu tullin toimistossa. Toinen pyyhkii lapsensa pyllyä. Yksi pitää riparia. Muuan kaitsee lapsia Pariisin Disneylandiassa. Eräs heistä laulaa bussin radiossa kesäbiisiä. Jonkun näin viimeksi kesällä -91, kun lähdin pois kotiseudulle. Kasvot säilyvät kuitenkin mielessä aina. Sinne ne katosivat elämän suureen pyörteeseen. Se nielee kaikki meidät. Vain vanhat vaeltajat säästyvät muisteloon. Meillä on vain Lappi, nuotion hiipuva hiillos, Luiron sauna, usva järven yllä. Elämä ei saa meistä otetta. Olemme ikuisia metsien ja tunturien lapsia. Menninkäisiä.
Kuusamossa pysähdymme tuttuun baariin. Baari-Martain tädit eivät vanhene koskaan. Aina he hymyilevät meille samoin peräpohjolan kasvoin. Syömme murekkeemme vaiteliain mielin. Prisman pihalla Savis ja Torsti esittävät skeittiakrobatiaa. Keräämme luut koppaan ja jatkamme matkaa. Loppumatkalla sataa. Pari poronkusemaa ennen Tievaa bussin perällä huudetaan. "Savua! Savua!". Kuski parkkeeraa nelostien laitaan. Sataa kuin Esterin pyllystä. Moottoritila avataan. Ilmoille pöllähtää vesihöyryä. Kymmenet hihnankappaleet leviävät tielle kuin HyvärisMatin eväät. Hetken toilailtuamme tilaamme Tievalta bussin ja jatkamme sillä matkaa.
Tievalla on uusi isäntä. Tämä miellyttää naiskatsojiamme. Moni muukin on paremmin kuin ennen. Käymme saunassa ja pidämme pientä iltahetkeä. Sitten nukkumaan. Aamulla on lähtö tunturiin. Pieni sielu katselee yöllä kauhukuvia verkkokalvolla. Voiko vaelluksella selvitä hengissä. Vieläkö näen äitini, tietokoneeni, pehmonalleni?
Toiset sanat: Sunnuntaiaamu ja hälinää seukkarilla. Kaikkia kasvoja ei vielä tunnista, hulinaa ja pulinaa, onko kaikki pakattu? Tilavaa Aar-bussia on ikävä. Matkaan päästään, helteiseen bussiin nuokkumaan monen tunnin ajaksi. Välillä kahvia ja jätskiä, sitten melkein perillä, kun mystinen pamahdus kuuluu ja linkka ei enää liikukaan. Savu vain nousee ja sade ropsuttaa ulkona, lämpötila bussissa kohoaa. Auttajabussi tulee onneksi ja päästään vielä Tievalle tänä iltana. Saadaan iltapalaa, majoitutaan, saunotaan. Ja miettii miettii huomista, vaellus jännittää, niinkun aina.
Ylityksen jälkeen pidämme taukoa. Kokoilemme kamppeitamme ja sitten matka alkaa. Askel askelen perään. Metri metriltä. Kilometri kilometriltä kuljemme eteenpäin Maantiekurun laitaa.
Tauolla näen typertyneitä ilmeitä. Aistin lasten kasvoilla pohjattoman väsymyksen. Ensihyökkäyksen järkytys paistaa läpi kalpeilta naamoilta. Miten tämä voikin olla näin rankkaa? Miten rinkka voi painaa näin paljon? Joku valittelee olkapäitään, joista on tunto kadonnut jo ensimetreillä. Toisen rinkan säädöt ovat onnettomat. Toinen ei puhu mitään. Yksi katselee mustikkavarvikkoon.
Nämä ensimmäisen päivän tunnelmat, tauot ovat aivan omaa lajiaan. Näihin en totu koskaan. Minua säälittää kun katselen heidän kasvojaan, silmiään, ilmeitään. Hehän ovat lapsia vielä. Eivät he ole ymmärtäneet, miten rankkaa tämä voi olla. Eikä kukaan heistä ole edes kokeillut, kuinka paljon rinkka voi painaa muutaman kilometrin jälkeen. Ymmärrän pienen sielun pelon, kun hän ajattelee seuraavaa yötä, tulevia vaelluspäiviä. Olisinpa kotona ja äiti leipoisi minulle mustikkapiirakkaa.
Mutta samalla ajattelen vuosi vuoden jälkeen, miten hyvä tämä tyrmistyttävä kokemus on. Tämä on kuin tulimyrsky Kollaanjoella. Kestä tai pakene. Kuitenkin he ovat päättäneet kestää. Koetan sanoa heille, että tämän pahemmaksi kokemus ei voi enää tulla. Tämän jälkeen lähtisin heidän kanssaan vaikka Kollaanjoen toiselle puolelle, Aunuksen Karjalaan.
Porot painelevat kuin uhmaten ohitsemme. Hehän ovat jo kokeneet tämän Kollaan. He ymmärtävät, että kipu ja väsymys on käännettävä nautinnoksi, iloksi, onneksi. Kyse on vain suhtautumisestani.
Poroaidan jälkeen eroamme kahteen joukkoon. Pastori ottaa komentoonsa kovemmat kulkijat. He lähtevät rymistelemään kohti Kaarnepäätä. Me muut jäämme tauolle.
Pureskelemme välipalaa. Tankkaamme. Kokoamme itsemme. Päätämme olla selviytyjiä. Sitten lähdemme taas. Vakain mielin nousemme Kaarnepään laitaa ylös. Saavutamme laen. Siellä kasvaa tunturikoivikkoa. Istumme alas. Otamme kuvia. Nauru helähtää. Joku lohkaisee joken. Ilmassa pilkahtaa toivo selviämisestä. Iloamme nostaa, kun näemme Muhosen joukkueen tauolla. Harpomme näköetäisyydellä heidän ohitseen. Kierrämme kivikkoista Kaarnepään laitaa. Lopulta Sarvijoki pilkahtaa esiin. Laskeudumme alas. Joen rannalla tervehdimme vanhaa taukopaikkaa. Siihen me käymme taloksi. Me tulimme ensin. Miten se oikein kävikään näin? Tässäkö tämä kuolema sitten olikin? Teemme tulet. Kohta höyryää kattiloissa retkimuona. Teltat nousevat männikköön. Muutaman tovin kuluttua saapuvat loputkin vaeltajat. Viimeisenä tulevat porot. Savis sanoo kadottaneensa puolet tavaroistaan. Onneksi lauta ei ole mukana. Sekin olisi nyt jossakin Kaarnepään laidalla. Mättään laidalla nojallaan. Se tuottaisi löytäjälleen iloa. Mukava sillä olisi löytäjän lasketella kivikkoa alas.
Ilta hämärtyy Sarviojalla. Siinä istumme nuotiolla. Muistamme parin vuoden takaisen keripukkimäkeläisten kohtaamisen tässä. Silloin satoi. Me olimme vasta menossa, he tulossa. Heidänkin ilmeensä olivat typertyneitä. Sateeseen perinjuurin kyllääntyneitä. Meillä mieli odotusta täynnä. Kyse on suhtautumisesta.
Mutta nyt me hiljennymme. Laulamme iltalaulun. Sitten osa lapsista lähtee nukkumaan. Vielä pitkään helähtelee nauru nuotiolla. Lapin yö on valoisa ja lämmin. Tunnelmaa ja arvoituksia täynnä. Huomisesta et tiedä mitään. Mutta arvailla saat.
Toiset sanat:
Kuukkelille heti aamusta ja taas nuokkumista pari tuntia pitkin Aittajärven highwayta. Parkkipaikalle on etsiytynyt monta muutakin autoa, ihan ruuhkaksi asti. Raukeille ihmisille rinkat selkään ja päästään lähtemään oikeasti.
illalla:
Sarviojalla taas, kiva päivä vaikka olikin tää ensimmäinen. Ripariporukka jaettiin kahtia, toiset meni edeltä ja laskeutuivat vähän huti. Myö tultiin jäljessä, Kaarnepään satulan kautta ja suoraan siitä alas. Ei siis pitkää marssia Sarviojan vartta pitkin, vaikka en tiiä lyhentääkö rasituksessa tai ajassakaan, kun nousu ja lasku vie voimia. Tosi hyvä sää, Kaarnepään rinteillä tuntui olevan liiankin hot. Mutta onpas hyvä että saavat nyt ainakin yhden poutaisen nuotioillan, surku jos sataisi ihan joka ilta. Nyt on jo joillain herkkuja, ja mukavia nuotiojuttuja. Ihana on olla täällä taas.
22.7. Tiistai. 2. vaelluspäivä: "Sarvioja - Paratiisikuru - Ukselma - Pirunportti - Muorravaarakka"
Herään sateen ropinaan. Uusi Jack Wolfskin ottaa tyynesti vastaan kosteuden. Muhosen kone käynnistyy näköjään yskien aamulla. Lähden tekemään tulet nuotiopaikalle. Samalla trangia tulille ja puurovesi kiehumaan. Vartin päästä nuotiolla käy kuhina. Trangiaryhmät kyyköttävät keittimensä vieressä. Isonen hämmentää puuroa. Joku varhaisherännyt riparilainen vispaa kiisseliä. Kuppi kourassa he odottavat aamupuuroaan. Nazi istuutuu pölkylleen. Sytyttää sätkän. Avustajamme etsii eilen kadonnutta kattilaa. Siitä tulee tapa. Ehkä hänellä on seurakunnallinen lainaamo. Mutta hän ei ota siitä murhetta. Avustajamme vieteri on loputon. Ehkä sitä ei olekaan. Vain alativenyvää kuminauhaa. Ja silmissä aina pieni pilke. Aivot ajattelevat kevyttä lohkaisua. Sitten mies miettii taas puoli päivää, että mitä se sanoi. Semmoista on Avustajan kanssa viidettä kertaa tunturissa. Ja se on vieläkin liian vähän, että tuntisi.
Nazi istuu yhä pölkyllä. Vanha herää hitaasti. Katselee puuronsyöjiä. Aivot koettavat ajatella. Vielä ei synny mitään. Mutta iltapäivällä hän jo herää. Muhonen odottaa puuroa. Sitten on saatava kahvia. Muutoin ei ole toivoa, että kristinoppi kääntyy ihmiskielelle. Hän vetää vihreät nokialaiset jalkaansa. Nuori mies, kun tarvitsee kumisaappaat. Mutta urheasti hän kulkee niissä koko matkan. Mieleen palaa kansakouluaika. Meidän kylässä jokaisella oli talvella monot. Paitsi opettajan pojalla ja talkkarin lapsilla. Kunta antoi köyhien lapsille hiihtokengät. Niillä kuljettiin kouluun ja kylään. Kullervo kielsi niillä vaeltamisen. Nahkapohja ei kestä kivikkoa. Mutta nokialainen on eri maata. Muhosen nahka on vahvempaa kuin monosen hiihtokengän pohja. Eri nahka on erinahka.
Aamutuokiolla tutkailemme kristinoppia. Laulamme aamulaulun. Hiljennymme Lutherin aamurukoukseen. Se alkaa tulla tutuksi. Pienten suut sopertavat mukana herransiunausta. On parasta turvautua edes rukoukseen. Muustakaan ei ole täällä apua. Papeista ei täällä ole juuri muuta hyötyä, kuin mitä kantaa jaksavat. Erämaassa on turvattava Jumalaan ja omiin voimiin.
Ylitämme Sarviojan kuivin jaloin. Nousemme siitä kohti Hattupäätä. Tässä ei ole koskaan satanut. Ei nytkään. Sarviojan laita kohti Ukselmaa ja Lumipäätä on aina yhtä kaunis. Tauolla makoilemme varvikossa. Syömme välipalaa. Tänään matka kulkee kuin siivillä. Porukan keskellä lentää joket. Muutaman suu käy koko ajan. Ajattelen vanhemman Vepsäläisen moottoriturpaa. Joidenkin puhekeskusta on syntymässä stimuloitu. Antaa puheen tulla. Tässä iässä he ovat jo hiljaa. Kaikki on sanottu. Jokainen uusi sana vain loukkaa ja haavoittaa. Joudut niistä vastuuseen. Onneksi nuoruus on pitkä kesä. On lupa puhua.
Nousemme Paratiisikuruun. Kohta Paratiisi aukeaa eteemme. Tai ei se nyt aukeakaan. Eteen aukeaa vaeltajien telttakylä. Kruunuhaan meripartiolaistädit vilkuttavat meille. He ovat löytäneet mielessään oivan leiripaikan. Niin myös kurun lammenrantaan majoittuneet sveitsiläisretkuilijat. Tulla Lappiin ja majoittua Paratiisikuruun. Paikkaan, jos pitäisi kulkea sukkasillaan. Ja olla hiljaa. Mykistyä neitseellisen luonnon edessä. He tekivät tänne telttansa. Ja paskoivat ainoan koivikon tauksen täyteen. Tulla Lappiin ja tuhota kuru päivässä. Raiskata katoava kauneus yhdessä yössä. Turistin unelma.
Teemme ruokaa. Ajattelen, että oliko viimeinen kerta Paratiisikurussa. Ehkä kuru olisi onnellisempi, jos Kullervo ei olisi sitä löytänytkään. Apein mielin kokoilemme kamppeemme. Nykyaika mykistää meidät. Nousemme tuskaisesti Ukselman laidalle. Nousu ylös ottaa koville. Koskaan tämä ei ole ollut näin julmaa. Mutta Ukselma palkitsee meidät. Ihailemme aurinkoista tunturin lakea. Katse tavoittaa rajan takaiset tunturin, Sokostin, Anterin. Kaukana Nattaset. On oltava hetki hiljaa. Lähdemme alas Pirunporttiin. Sen itäisellä laidalla avautuu Muorravaarakan laakso. Portin laidalla on lumikenttä. Sen laidalle istumme alas. Joket lentävät. Nauru heläjää. Tässä on hyvä olla. Pienistä sieluista kasvaa tässä legendoja. Persoonat puhkeavat esiin. Jostakin silmien takaa, kielen alta tulee esille aito ihminen. Isänsä ja äitinsä lapsi. Kuitenkin omalla sielullaan katsellen maailmaa.
Muorravaarakanjoki pulpahtaa eteemme. Siitäkin yli kuivin jaloin. Hyppien kivi kiveltä. Tutulla maalla ollaan. Painumme nuotiopaikoille. Teltat levähtävät varvikkoon. Nuotio syttyy. Pasitinpannut ja trangiat kaivetaan esille rinkan kätköistä. GastronomiaFest alkaa. Ja nauru helkkyy. Muorravaarakanjoki solisee takanamme. Porot eristäytyvät. Tekevät nuotionsa intiimin matkan taa. Istun tutun petäjän alla. Muistelen. Ketä tässä on kanssani istunutkaan. Tuonne kauas varvikkoon laitoimme Härkösen kanssa kerran telttamme. Yö oli kylmä. Puheet kestivät aamuun.
Havahdun. Katselen nuorison iloa nuotiopaikalla. Vanhan teltan kepit ovat rikki. Tälläkin on tunnearvoa. Se on nähnyt monen monta vaellusta. Puhumattakaan millaisia vaeltajia. Muorravaarakan muurahaiset nousevat säärtä pitkin. Jack Wolfskin pystytetään rantatöyräälle. Joen solina rauhoittaa. Antaa leppoisat unet. Lapin yö sulkee meidät suojaansa.
Toiset sanat:
Muorravaarakassa ollaan, nätti ja aurinkoinen päivä oli kävellä. Aamulla vähän ripsunrapsun, Ewa jo ennusteli että nyt se alkaa ja loppua ei näy… Riparilaiset on ihmeporoja kulkemaan, eivätkä valita vaikka varmaan painaa ja hiertää ja kolottaa. Tosi hyvä porukka, tuntuu että näillä on jotain sellaista kuin yhteishenki, en oo huomannu mitään ikävää naljailua. Tänään tultiin Paratiisikuruun, syötiin siinä ja jotkut ui. Nähtiin muitakin matkaajia, ei sanottu päivää. Melkein liian kuuma, ois pitäny ottaa ees yksi lyhythihainen… Sit kiivettiin Ukselmapäälle, osa ihan laelle, osa siitä vierestä Pirunportille, jossa ryhmä taas kokoon ja yhdessä letkassa, ilta-auringon valossa, alas Muorravaarakkaan. Teippailtiin Pekan selkään sadetakkia pehmikkeeksi. Mukava kuunnella kun Saduu ja Muhis laulaa ja sen kun kävelee vaan. Sain lettuja Sampolta.
Aamuhiljentymän jälkeen alkaa mukava taival kohti Lumikurua. Pidän tästä tienoosta. Ensin puurajalle, jossa tapaamme Lumikurunojan. Hyppäämme sen taakse pikkukummulle. Siinä on lähes silminkantamattomiin varvikkoa. Laidalla pikkuista vaivaiskoivupensaikkoa. Tätä sanon Irlannin nummeksi. Tässä Kullervo vietti useamman yön rakovalkeilla. Tuli vaellustovereitten kanssa tähän. Kaatoi pari keloa. Teki tulet ja levitti louteen. Sellaista oli ennen. Nyt ei enää koskaan tehdä tähän tulia. Silti tähän tekisi mieleni jäädä yöksi. Laittaa teltta ojan varteen varvikkoon. Katsella siinä auringon kiertoa Lumipään yli. Kuunnella puron solinaa selän takaa.
Jatkamme kuitenkin matkaa. Nousemme kohti Lumikurua. Edessä välkkyy luminen rinne. Sinne on päästävä. Mäenlasku odottaa. Ei ole lautaa, ei suksia. Savis laskee persuuksilla. Kyyti on kylmää. On varottava, ettei mene kivikolle. Siinä tulee kasseista jauhoa. Ei ole miehellä siihen varaa. Ainakaan tuossa iässä. Toista se olisi näillä vuosilla. Mutta näön vuoksi jääköön. Vielä tällä kertaa.
Lumipää laidalla kaikki on kaunista. Sieltä näkee kaikkialle. Nattasille asti. Mutta Luiro ei välkehdi vielä. On laskeuduttava alas polun mutkaan. Saavutaan Pälkkimälle. Joen rannassa löytyy vehreä varvikko. Siihen käymme levolle. Teemme ruokaa. Tytöt istuvat joen varressa. Tässä on leppoisa hetki, vaikka väsyttääkin. Otetaan kuvia talteen. Meg Ryankin pääsee kuviin. E kuittaa kuvat parilla lohkaisulla. Asia mietityttää. Pitäisikö sittenkin hakea todistus oikeusturvakeskuksesta. En ole mennyt kuvaa lähemmäs. Todistan sen. Asiaa pitää harkita loppumatka. On hyvä, että avustajani ajattelee. Vanhakin joutuu ajatusten seinää vasten. On ajateltava. Ainakin sitä, mikä on sopivaa. Tosin hän ei tiedä vielä, että parin päivän päästä minulla on kuva hänestä ja pastorista. Keskustelussa näen sähköä.
Pötsi täynnä jatkuu matkamme. Erkanemme Pälkkimältä ja alamme kavuta ylös Apujoukkojenvaaralle. Nousumme ei ole paha, mutta vie voimaa. Ylhäällä meidät palkitaan. Koko maailmaa alkaa jalkojemme alta. Siihen on pakko jäädä huokailemaan. Apujoukkojen vaaran tunturikoivikko on pehmeä. Istumme siinä. Ihastelemme tuntureita. Edessä aukeaa Luiro. Takana kohoaa Lupukat, Johkaispää. Toisella laidalla Sokosti. Aavistus siitä, että pääsemme vielä perille.
Kutsun nyt Avustajan suunnistajaksi. Tässä on aika, että joku ottaa paikkani. Avustajamme lukee karttaa. Kulkee kompassin neula hahlossaan. Arvioi maaston muodot. Kuljettaa meitä suotuisia korkeuskäyriä. Kuljen takana. Puhumme joukon viemisestä. Miten kuljettaisin tällaisen porukan perille? Kilometrien taa, tunturien toiselle puolen? Ajattelen, että tässä on minun mukava kulkea. Ehkä vaellukset eivät olleetkaan turhia. Joku heistä vielä vie väkensä tänne. Tulee uusille vaelluksille. Johtaa joukkoaan yli tuntureitten. Mielelläni suon sen. Ymmärrän, että nuoresta on tullut aikuinen. Aikuinen ottaa vastuun väestään. Ajattelen suuria avustajamme takana askeltaessa..
Avustaja ottaa suunnan tarkasti. Tulemme Luiron polulle kuin telkkä pönttöön. Sanonta on Muhosen. Suunnistajien kieltähän se on. Tuttu polku kuljettaa meitä joutuisaan. Sokostinojalla on vielä istuttava sammalikkoon. Täytetään pullot purovedellä. Luiro välkkyy sivullamme. Paratiisi odottaa. Tästä on puhuttu pitkään ja nähty unia. Luirolle tulo ahdistaa mieltäni. Ymmärrän, että matka kääntyy täällä loppupuolelle. Ajattelen myös, että millaisen vastaanoton saamme. Onko Luirolla tutut etelän vaeltajat. Paheksuvat kommentit. Heille riparivaeltajien ryhmä on kuin ruttotautisten kulkue. Siellä istutaan autiotuvan hämyssä. Juodaan bisseä. Käydään saunassa kahden - Lällällää. Vieläkö rannan nuotiopaikka on vapaa? Uskallanko pystyttää telttani pöpelikköön? Mieli kevenee kun Luiro aukeaa eteemme. Tähän lasken rinkkani tutun petäjän kylkeen. Istumme alas. Hyvähän tässä on olla. Vuoden unelma jalkojemme alla. Tehdään pöperöä. Kohtaa alkaa GastronomiaFest. Sauna on jo tulilla. Kohta istuu rinki vaeltajiamme nuotiopiirissä. Saunomme ja syömme. Tytöt pääsevät tupaan. Heidät pelastetaan elämälle. Illan hämyssä hiljennymme. Laulamme iltalaulun. Usva saapuu Luiron ylle. Typertyneenä istumme vielä petäjän alla. Tänä yönä ei tule saunavuoroa. Paritellen saunojia riittää pitkin iltaa. Se on etelän ihmisten tapa. Luiron saunassa on hehtaari tilaa. Mutta sinne on mentävä kahden - lällällää.. Onhan se väärin, jos parisuhde kaatuu, kun ei päässyt Luirolla kahden saunaan. Saunaa ajatellen painun teltalle. Onneksi on Jack Wolfskin.
Toiset sanat:
Lumikurussa. Olipas paha nousu, miten mie en muistanutkaan. Ei oo mäenlaskuintoa juuri muilla kun Saviksella. Sami sadeviittansa ja hienon hattunsa kanssa teluaa vastarinteellä, pääsee kai tuo alas. Mutta jättevackert oli kyllä nousu, miun mielestä melkein ihanampi kuin Paratiisikuru. Hitsi on kaunis tää Lappi. Pilvet juoksee rinnettä pitkin, puut niin vehreitä. Miten voi taas paistaa arska? Aamu Muorravaarakassa oli lämpöä ja hymyäkin, harvinaista. Nyt mennään alas tekemään ruokaa. Ja sit illalla Luirolle saunaan!
Illalla.
Vettä sataa, onneks tytöt pääsi sisälle! On ne kyllä reippaita, eivät murmata. Melkoinen letunkäry sisällä. Mennään Ewan ja Satun kaa myös tupaan nukkumaan, nyt ei jakseta näytellä kovia tyttöjä. Eikä tarviikaan. Silti vähän nolo.
Lähdemme ylös Sokostille. Muutama yön yli yrjönnyt jää majoitukseen. Eilinen plättytaikina saattoi olla syy ravinnon varhaiseen poistuloon. Saviskin makaa majan edessä. Hänen kohtaloaan mietimme pitkin matkaa. Oliko syy aamupöperössä pakinkannesta. Vai olisiko maha kuralla yksien tummien silmien takia. Ajatus herkuttaa mieltämme. Korjaisiko läppävika pikaisesti mahatudin oireet. Jos istuisi sylissä niin lähtisikö pöpöt pois. Kateellisten panettelua, sanon minä. Porotkin jäävät teltoilleen. Ei taida kunto olla kohdallaan.
Pikkuiset varaavat rahaa Sokoksen R-kioskia varten. Matkalla herkutellaan ostoksilla. Pepsiä ostan ja ainakin ranskalaiset. Ja irtokarkkeja taskut täyteen. Sokostilla pienen sielun mieli mustenee. Ei ole R-kioskia, ei sisägrilliä. Miten minua sumutettiinkin.. Siinä me silti istumme Sokostin laidalla. Otamme kuvat talteen. Mietimme, mistä tänne tulimmekaan. Ajattelen menneitä kertoja. Kerran tässä etsimme Korpelaisen kameran osia. Rintala ei vielä ymmärtänyt parastaan. Silloinkin oli uuvuttavan lämmintä. Shortsit osien etsijällä. Ja kaikkea muuta kaunista. Nyt sitä ajattelee, että hyvä ruoka on parempaa.
Palaamme alas Jaulutuskurun kautta. Puron varressa istumme kosken kohdalla alas. Hämäläinen uittaa itsensä. Vastarannalla Muhonen istuu Avustajan kanssa. Otetaan kuvat talteen. Luento ei näytä inspiroivan kuulijaa. Mitähän avustajamme ajattelee. Laittaa minutkin miettimään. Mitä hän meistä näkee. Ei ole auvoista näkymää miehellä niissä silmissä. Mutta ei ole meissä kyllä tasoakaan. Mistä tavoittaisi pikkuisen reijoeheinosen. Onkohan niitä jossakin vapaana. Omalta osaltani olen siihen vielä useamman sukupolven kehityksen vajaa. Ei sitä voi mies geeneilleen mitään.
Kooskela ja metsänpeikko päättävät jäädä naturistiuinnille lähteeseen lähdettyämme. Paheksumme asiaa. Mistä sitä tietää, missä puskassa menninkäiset tahi kuukkelit lymyävät. Ei se ole hyvä pikku menninkäisenkään liiaksi nähdä valkoista ihoa. Sekaisin menevät ja ruoat pilaantuvat. Parempi se olisi, että siitä vain meidän nähtemme. Sekin järkyttäisi kyllä riparipojan mielen. Eikä sellaiseen mieleen kristinoppi enää mahdu. Uimatta aina parempi. Huntu päähän ja menoksi. Ja burhka päälle. Semmoinen sopii rippikouluun.
Tulemme takaisin Luirolle. Trangiat tulille - ja sauna samoin. Yötä odotellessa valmistuvat pizzat ja pihvit. Komeasti kääntyvät räiskäleet. Tuoksuu tuossa pyttäri. Petäjän alle tuodaan minulle mustikkapiirakkaa. Tässä on syvällinen ajatus takana. Ymmärrän sen. Mutta sanoiksi ei ajatusta osaa pukea. Siitä tulisi liian herkkää. Syömme piirakan. Kahvin kanssa se tuo mukanaan monta muistoa. Kiitos siitä.
Vaeltajista alkaa kuoriutua monenlaista hahmoa. Tässä on vaelluksen suola. Ei tiedä, millaisia poikasia näistä munista vielä kuoriutuu. Siinä ovat sovussa keskenään seuranpitäjät, hiljaiset seurailijat ja ikuiset pummit. Kuten pikku-Vepsäläinen, joku jakaa omistaan aina toisillekin. Toinen elää kaverin eväillä. Nämä ovat kovia kulkemaan kaikki. Kukaan ei valita, ei itke taakan painoa. Isojen työt taas näkyvät kysymättäkin. Hattua nostan sille, joka kokkaa ryhmälleen aamupuuron. Kyselee pitkin matkaa, mitäs syötäisiin tänään? Kantaa huolta kuin omista lapsistaan. Joku ryhmä kulkee nälissään. Ei sitä pieni ihminen osaa sanoa, että saisko leipää. Nälkä on, mutta ei tiedä, mitä tekisi. Toisen armoilla täällä ollaan. Omistaan on huolehdittava isosenkin. Huolta kantaa joka sielusta vetäjäkin. Suorastaan kyykkyyn menee taakan alla.
Yöllä on Luiron saunan vuoro. Löyly on kohdallaan. Monta kertaa pulahdan veteen. Typertyneenä istun portailla. Usva saapuu joelta Luiron ylle. Auringon kehrä kiertää Lupukan taa. Tässä on jumalaisen hyvä olla. Hyvien tovereitten seurassa. Mielessä menneet matkat ja kanssakulkijat. Monta muistoa ja muisteltavaa. Pyhä hetki. Kairos - kuten Erkki Leminen sen sanoi. Tämä hetki on kuin hartaus. Ei puhetta vaan puhuttelua. Sitä miettii elämäänsä. Valintojaan ja kulkemisiaan. Muistelee menneitä. Vaellustoverit kulkevat silmien editse. Jos voisi, siunaisi heidän matkaansa. Montako vaellusta vielä edessä. Vai loppuvatko ne tähän. Joko makaan mullan alla ensi kerran? Nyt on vain tämä hämärä. Tämä yö ja nämä tunnelmat. Tässä on kiitollinen mieli. Voiko vaellus enää tämän paremmaksi tulla?
Palaamme nuotiolle. Klasun kanssa kokkailemme vielä. Mietimme yhdessä hennommeko herättää pikku Karhun. Klasu käy kuulemassa teltalla. Tulee takaisin ja sanoo kuulevansa tuhinaa. Emme henno käydä herätystöihin. Ajattelemme kuitenkin, että hyvä olisi tässä istua ja ajatella. Nuorena on nukuttava. Ryppyä tulee liiasta valvomisesta. Se ei ole hänelle hyväksi. Ohitse kulkevat pienet reijoeheinoset sitten. Sitä emme voi ottaa vastuullemme. Siksi sytytämme sikarin ja ajattelemme. Puhua emme kuitenkaan uskalla. Se olisi mieheltä liikaa. Lähdemme nukkumaan.
Toiset sanat:
Käytiin tänään Sokostilla, Ewan kaa suunnistettiin. Heti alussa valittiin väärä polku, voi hävetyksen hävetys, ikään kuin ei oltas sinne jo muutamaa kertaa kävelty. Mutta perässäkävelijäthän ei melkein huomanneet, sitten auttoivat kyllä meidät suuntaan oikeaan kun hätä tuli. Muutamilla vääntää masusta, mutta toiveikkaimmat sairaatkin vääntäytyivät kioskijonoon. Voi surku, sanotaan nyt niille, ei puijata. Eikähän sitä suklaapingviiniä saanu tänäkään vuonna, mutta helikopteri sentään nähtiin. Suunnistaminen on yllättävän vaikeeta, ei sitä osaa ajatella kun perässä kävelee. Mistä kohti ois kaikkien helpointa mennä, pysähdynkö ite jos en oo varma vai esitänkö tietäväni? Oppitunteja mie en kyllä osaa pitää, voi hyvänen aika taas. Mietin varmuuden esittämistä ja joidenkin sisäsyntyistä karismaa, asiansa ja itsensä kanssa olemista. Voiko sitä ikinä oppia?
Porot illalla kokkaili suklaamoussea, tsinuskikastiketta ja marjapiirakkaa tehtiin. Upea ilta Luirolla, koko leiri siinä. Ihana etteivät riparilaisetkaan nuhjaa tuvan nurkassa kännykän kanssa, hienoa että nääkin arvostavat just tätä, tajuavat miten oikeesti kaunis ja hyvä hetki on Luiron iltanuotio. Kultainen Jasse tiskivuorossa vaihteeksi, Jänkä keikistelee kampauksessaan. Tytöt letittää ja pojat pelaa frisbeetä. Jos mie jonnekin joskus kuulun, niin tänne kai, tänään ainakin. Mukavia höpöhöpö-juttuja Klasun ja Jaketsun kanssa. Saunassa ja uimassa, aah. Puhuttiin tansseista ja kodista, piruista ja pareista.
25.7. Perjantai, 5. vaelluspäivä: "Luiro - Tuiskukuru - Kotaköngäs"
Herätys on jo ennen kukonlaulua. Nuotion seutu on kohta kuin muurahaispesä. Puurot kiehuvat. Kamppeita kokoillaan. Avustaja etsii eilistä kattilaa. Taas on joku poro lainannut avustajan kattilat. Tehnyt lettutaikinaa tai kiisseliä hämmentänyt. Ei raaski hän sanoa pahaa sanaa. Vaikka pitäisi. Korvasta vääntää ja kattila peiliksi kiillotuttaa. Mutta nöyrästi hän itse etsii kattilansa ja tiskaa. Taas olisi pikkureijoee hyvillään. Lusikka kourassa istuisi pölkyllä ja odottaisi puuroa pöytään. On se väärin semmoiselle, että toinen palvelee. Ei hänenkään tarvitse aina olla kilttiä. Joskus olisi lupa suuttua. Sanoa paha sana ja korvasta kääntää. Toki sanan lohkaisu joskus auttaa. Sieltä se tulee suupielestä puoliääneen. Mieti sitä sitten puoli päivää. Tai reissun loppuun. Sekin on yksi elämän suola.
Pidämme vielä aamutuokiot ja sitten jo Luirojoelle. Yli toiselle puolen. Avustaja ottaa suunnan ja alkaa viedä telkkää pönttöön. Suuntaamme kulkumme Tuiskukuruun. Siellä ei ole vuosiin käytykään. Terveiset kyllä kerran toi aerobiccaajamies. Sinne olivat häneltä varpaat jääneet. Talvella tosin. Muistamme miestä kuruun tullessamme.
Tuiskukurun kämpän pihalla kokkailemme. Kaasupullolle tulee tehdä uusi adapteri Parikan pojan ongenkohosta. Sitten on taas tulelle ruokaa. Meg Ryanin jalat ovat aivan verillä. Muhosen kanssa vedämme pitkää tikkua, kumpi sitoo haavat. Emme kumpikaan siedä nähdä verta. Minä häviän. Mutta rohkeana käyn työhön tuohon. Varmaan siksi, että on vähemmän vaaraa. Vanhemmalla iällä hyvä ruoka on aina parempaa. Varmuudeksi luen kuitenkin mielessäni Ave Mariaa. "Ave Maria, gratia plena.." Ei ole hyvä pastorin ajatella muuta kuin Ave Mariaa verta nähdessään. Ei edes ruokaa. Parempi pysyä lestissään suutarin.
Porotkin juoksevat kuruun kanssamme kokkailemaan. Sashuu istuu pölkyllä ja hämmentää soppaa. Harvinainen on tuo näky mieleeni. Laitetaan kuva talteen. Siinä ne istuvat kuin varpusparvi. Tavarat ja mielet levällään pitkin pihaa. Otto ajattelee. Se on Oton tehtävä. Ajatella ja soittaa. Kaisan stigmat vain yhä leviävät. Klasu paikkaa niitä. Komento kuulosta julmalta. Housut alas! Paita ylös! Pahalta näyttää. Selitä niitä sitten kotosalla. Ei ollut meillä ruoskaa. Ei lyöty. Klasu vain paikkasi näitä jälkiä. Mitä opimme tästä jotakin. Pitäisi olla lihaa luitten päällä enemmän. Taikka kevyempi kantamus.
Tuiskukurun laitaa kuljemme kohti Suomua ja Kotakönkäitä. Tästäpä ei ole juuri ennen mentykään. Tulin kyllä kerran keripukkimäkisten kanssa ja yhdellä riparillakin. Sillä, missä kosonen muisti minua ripittää miltei joka mutkan takana. Neito osasi sanoa sattuvasti jo pienellä ikää. Ja sattuikin. Monta kertaa. Ehkäpä hänenkin kävi paremmin. Myöhemmin miesten suhteen. Ettei tarttis sanoa.
Avustaja vie telkän pönttöön Kotakönkään laavulle. Hieno paikka. Tässä emme ole vielä olleetkaan. Käyn uimassa Suomussa. Vesi on viileää ja raikasta. Uinti tekee syntiselle hyvää. Ihastelen veden kirkkautta ja välkettä pohjassa. Teltta viritetään aivan joen törmään. Väki on iloisella mielellä. Tämä on viimeinen yö tunturissa. Tämän paremmaksi ei tunnelma voi tulla. Minua alkaa taas ahdistaa. Tähän tämä taas loppuu. Tästä tekisi mieli kääntyä takaisin. Olla tunturissa vielä viikko. Kulkea Vongoivalle ja Hammaskuruun. Tahvontuvalle astella tai aivan Kemihaaraan. Mutta ei voi. Vielä huomenna on kärsittävä kotiinpäin Rautulammelle ja Kiilopäälle. Sitä ei tahtoisi tehdä. Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Illan hiljentymässä on haikeutta. Iltalaulu tuo tipan linssiin muillekin. Yömme tunturin kätköissä päättyvät tähän.
Toiset sanat:
Luirolta lähtö -aamu tänään. Eipähän nyt väsyttänyt, mutta olinpas hymytön ja tylsä ( vaihtelua normaaliin?) kun eivät herättäneet maailmaa parantamaan. Mutta mikäs, kai sitä nukkuakin pitää. Suunnistaminen vähän takkusta, en jaksanu ajatella kivoja, en keksiny mitään uutta, eikä voi vaipua edessäkävelijän kengäntuijotus - transsiin, kun pakko olla constant vigilance. Tultiin Kotakönkäälle, kiva vaihteeksi mennä eri reittiä! Tultiin läpi Tuiskukurun, aika jylhää. Polku kiemurtaa ylhäällä, joki solisee alhaalla. Eikä vieläkään sada.
Kylmä yö on tulossa, aika myöhään paistettiin lettuja. Hieno paikka missä Ewan kaa käytiin. kullervo löysi kissankultaa joesta, unohtui käydä sukeltelemassa. Pojat ui, mahtaapi tulla vilu. No nyt jos sairastuvat, ei haittaa. Tässähän tää nyt alkaa taas olla.
Rautulammella istumme pusikkoon ja teemme pöperöt. Neidot käyvät uimaan. Ja me toiset juomme siitä. Ei pidä olla kranttu. Antaa neidon uida. Täytyy kyllä sanoa, että en ikävöi Rautulampea. En ole sen ihailija. Se on liian lähellä ihmisiä. Ei ole se vielä erämaata. Siinä on sivistyksen haju. Silti muistan aina kun kososen ja kaisan riparin kanssa tulimme tähän. Väki oli puhki, katkesi kuin kanan lento. Ei käynyt ruoka. Ei maistunut matka. Siinä neidot istuivat kämpän lattialla ja itkivät. Kämppä täynnä etelän herroja. Joivat olutta ja ilveilivät. Ulkona satoi kuin Esterin pyllystä. Ajattelin, että ei tule kevättä saarelaisen pojalle enää. Kannoin neidoille kupit pöperöä eteen. Niskasta väänsin ja lusikoin pöperöt neidoille suuhun. Tunnin päästä jo asennossa seisovat ulkosalla. Kysyvät, että eikös lähdetä jo. Kärrynpyörää sitten heittivät jo Niilanpäällä. Semmoista sattuu vaelluksella. Opiksi oli meille molemmille osapuolille. Ymmärrän, että syödä pitää. Tai kone lakkaa kulkemasta. Niinpä syömme nyt pötsin täyteen.
Siitä lähdemme kohti Niilanpäätä nousemaan. Luonto tekee meille kepposen. Niilanpään alla on pysähdyttävä ja käytävä maate. Ukkonen ajaa tunturin päällä. Siellä paukkuu ja salamat lyövät. Sade kastelee meidätkin. Mutta kun ilma on lämmin, ei huolta. Siinä istumme ja tarinoimme. Sitten selkeää sää ja matka käy eteenpäin. Niilanpäällä katselemme taaksemme. Tuolta tulimme kaukaa kiertäen. Miten jaksoimme? Onko totta, että tuolta kaukaa kuljimme? Tässä voi vielä katsella kauas taakseen. Ihailla kuljettua matkaa. Tai tarkastella Nattasia. Miettiä sitä, miten isot ne ovatkaan. Varjelkoon Luoja semmoisia eteemme antamasta. Tässä nousee mieleen loputon haikeus. Näin pian se vaellus meni. Taas se on ohi. Miten vuodet menevätkään joutuin.
Niilanpäältä saa lähteä omaan tahtiin. Juoksuun käyvät hurjimmat. Tietävät, etä bussi odottaa Kiiilopäällä. Mukava siellä on bussilla istua ja odotella. Meillä viimeisillä ei ole kiire. Mielellään tänne jäisi. Kääntyisi takaisin ja palaisi Luirolle. Mutta ei voi. Tieva odottaa.
Kuski on vaihtanut uutukaisen bussin. Ihastelemme sitä. Varoen istumme, ettei metsä tartu meistä penkkeihin. Ajamme Kuukkelille. Onhan ostettava sipsit, limpparit ja karkit. Illalla saa sitten tuskailla kipeää mahaansa. Mutta mitäs siitä. Ajamme Tievalle ja majoitumme. Tunnelmamme on vapautunut ja hilpeä. Saunotaan ja uidaan Kakslauttasessa. Petäjäveden lähetyspiirin mummot kiusaavat pieniä riparipoikia ja heittävät pyyhkeen sammalikkoon. Menevät sitten uimaan pelkissä yöpuvuissaan. Ei se ole oikein pienille pojille. Ei saisi nähdä liikaa tuossa iässä. Näkeminenkin tekee pahaa. Tietämisestä puhumattakaan. Mutta eipä niitä voi mennä neuvomaan. Lohdutan kuitenkin poikia, että niin käy aikanaan meille kaikille. Tulemme vanhoiksi ja ryppyisiksi mekin. Poikaani katsellessa ajattelen täällä usein omaa nuoruutta. Harmittelen ettei ollut meillä vaelluksia. Ei tällaista vapautta. Ei osattu ajatella omalla aivolla. Sokeana uskoimme aikuisiin. Katselimme heitä ylös nöyrästi. Uskoimme taivaisiin ja jumaliin enemmän kuin kukaan. Elämästä emme mitään tienneet. Uskosta tiesimme kaiken. Senhän piti johtaa kaikki kulkemisemme. Sen varaan jätimme ratkaisumme, valintamme. Opittuja tai oikeammin opetettuja totuuksia. Niitä korjatessa tämä elämä on mennytkin.
Illankähmyssä hiljennymme ja muistelemme vaellustamme. Vanhat naamat saunovat vielä pitkän kaavan mukaan. Lopulta uni ottaa meidät. Vaelluksen vaivat ovat takana.
Toiset sanat:
Aamuhetkessä Kotakönkäällä paistaa aurinko. Ei tarvi pakata hienosti, kunhan runtsii, kotona nää vasta puretaan. Ewalla kylmä ja uneton yö, toinen jo peräkkäin. Muuten on menny helposti tänä vuonna. Kun on hyvä sää eikä testata kylmän&märänsietokykyä, on helppo olla kiva. Tänään kyllä liiankin hyvä sää, kaipaa taas lyhythihaista. Marha mäläk.
Rautulammella. Miikalta meni jalka, mitenkähän nää viimeset kilometrit. Jarkkoakin koskee varmaan ihan sikana, eikä se edes kiroile. Hymyilee vaan. Siinäkin ihmesissi. Toivottavasti kaikki nyt jaksaa, ei Torstikaan voi kovin montaa rinkkaa kantaa.
Illalla. kullervo veti joukon Rautulammilta, ihmeen supsikkaasti kaikki meni. Varmaan johtuu siitä että on vanha henkilö vetämässä ja tsemppaamassa. Joku aura lankeaa siitä perässäkävelijänkin ylle ja saa jalan nousemaan. Ukkonen tuli, miuta pelotti ja toisten piti huolehtia ettei rinkka nyt lapselta kastu. Nopeat kilometrit alas Ewan kaa, perinteisesti. Kiilopäällä lauma espanjankielisiä matkailijoita, pitää taas itkeä ja kiukuta. Mie inhoan autoja. Etenkin henkilöautoja. Ja kauppoja ja muita ihmisiä. Muuten mie oon ihan mukava. Mutta olipas onnistunut reissu, nyt Tievalla ja hyvä olla.
Kapuamme bussiin. Ajamme Inariin. Onhan ostettava äidille jotakin. Vietäviä kotiin. Toki baarissa juodaan kahvit. Ewa ottaa mittaa porosta. Isonlainen on kotiinvietäväksi, toteaa hän. Kooskela ostaa korvikset. Ansku toimii tuomarina. Hyvin riippuvat. Tuo attraktiota lisää. Todetaan se ja otetaan kuva talteen.
Tulomatkalla noudamme porot Kuukkelilta. Sinne ovat kävelleet tunturin takaa. Haisevat pahalle. Paheksumme asiaa. Jotenkin kuitenkin on osoitettava paikkansa. Että kovat jätkät kulkevat omia polkujaan. Nousemme vielä Kaunispäälle. Kultakaupan rouvalla ihastelemme isomuksia. Muhonen ostaa enkelille korvikset. Avustaja ajattelee. Mietin asiaa. Katselen ikkunan taa. Ymmärrän, että kelvoton mies on tässä lasin takana. Mietin rippipyhää. Poikaa vuosien takaa. Pitkä matka on ollut tähän. Eikä oikein helppokaan. Toisilla se on vielä edessä. Toivon, että suhde säilyy hänellä yhtä tuoreena.
Savis ja Torsti ottavat laudat esiin. Päättävät laskea Kaunispään alas asti. Mäki vie skeittiä melkoista haipakkaa. Kohta katoavat mutkan taa. Vielä hetken paita tuolla tuulessa lepattaa. Sitten katoavat. Ajattelemme, että saammeko kerätä luut koppaan. Mitä viedään äidille kotiin. Bussimme lähtee alas. Kurkottelemme mutkan taa. Huoli häipyy mielestämme. Siellä istuvat poikamme tien penkalla. Peukalo pystyssä rehvakkaasti. Sitä on harva tehnyt. Tullut alas asti Kaunispään laudan päällä. Jaamme heidän ilonsa. Ihaillen nostamme lippaamme. Samasta lankusta tehty. Laudat ja päät. Umpipuuta molemmat.
Palaamme Tievalle. Appimme jo siellä odottaa. Antaa luennon poronkäristyksen olemuksesta. Hänkin ottaa paikkansa tavallaan. Ajattelen asiaa. Enää ei tunnu missään. Ottakoon omansa. Käristyksen päälle on vielä seksi-ilta edessämme. Näkemyseroa on kappelin sopivuudesta asiaan. Löydämme kuitenkin ymmärryksen. Siellä laitetaan asiat paikalleen. Jaetaan tietämys ja ojennetaan neuvot siitä itse asiasta. Puuttuuko vielä jotakin? Kristillistettynä sekin asia on kuin joka-aamuinen kaurapuuro. Saattaa syödä korkeintaan kerran vuodessa. Tunteistapa emme osaa siksi sanoa mitään. Niitä lienee kuitenkin odotettava. Otettava vastaan kun tulevat. Koitettava niiden kanssa elää ja selvitä. Paha tästä asiasta on ketään neuvoa. Ajattelen, että paremmin ne tietävät minua. Tällä ikää pitäisi pysyä ennemmin hyvän ruoan ääressä.
Vielä vietämme viimeistä iltaa. Ohjelmaa on monelta laidalta. Sketsit vyöryvät esiin. Sashuu paljastaa piilossa asuvan karisman. Ihailemme miestä. Turkan kouluun valmis on hän. Kappelilla vielä hiljennymme yön saavuttua. Sitten on muistelot ohi. Saa mennä nukkumaan. Vapaaehtoista ei kuitenkaan nukkumisen työhön löydy. Me vanhat painumme saunaan. Klasun kanssa istumme hartaasti lauteilla. Saamme seuraa. Arvostan hetkeä. Ne jäävät mieleen. Tievan sauna ja Kakslauttasen vilpoisa vesi. Lauteilla mielessä kiitollinen ajatus, että kaikki on ohi hyvin. Tässä on hyvä olla. Tässä seurassa. Sitten lähdemme nukkumaan. Aamulla on palattava kotiin päin.
Baari Martain mummot tarjoavat poronkäristystä. Syömme mielellämme. Huhhailemme Kuusamon torilla. Pahat pojat ostavat villahousut kangaskaupasta. Luumuilevat ne päässä pitkin kylän raittia. Nuoren miehen on kehitettävä attraktiota. Tiina syö mansikoita. Tiedä katselisiko silmiä vai mansikan katoamista. Sitä ajattelee kaikenlaista.
Lopun matkaa kontemploidaan avustajamme kanssa vaellusta. Ajatellaan näitä ihmisiä. Laitetaan isoreijoee paikalleen. Arvostan sitä. Jotkut ovat saaneet kirkkaan ajatuksen ja taidon sanoihin. Kuten isoreijoee ja Avustaja. Olen siitä iloinen.
Saavumme kotikylään. Vanhukset odottavat seukkarin pihalla. Laulamme iltalaulumme. Herkkä hetki. Katselen poikaa. Ajattelen lasta viidentoista vuoden matkalta. Tippa tulee linssiin. Luovutamme lapset äidin syliin. Isä pyöräyttää tukkaa ja nappaa olalle. Kummallakahan taholla oli ikävä isompi. Kasvatusta molemmille varmaan.
Kotosalla ajatus ei ole vielä mukana. Sielu viipyilee matkojen päässä tunturin takana. Tule jo kotiin. Ei ole kiva ihmisen olla ilman sielua. Mennään nukkumaan. Yöllä katsellaan verkkokalvolla elävää kuvaa Lumikurusta ja Luiron saunan portailta.
kommentit vieraskirjaan!
censored06082230