Niinpä jälleen porotettiin kohti Lapin tuntureita – jo kuudetta kertaa peräjälkeen – heinäkuun lopun aikaisena aamuna, ripari- ja porovaellusta unelmoiden.
Aamulla aikaisin - siis jo kuuden jälkeen - olivat vaeltajamme kokoontuneet Kontiolahden seukkarin pihalle rinkkoineen, kasseineen ja – äiteineen & isineen. Aarnen kurvattua Aar-Bussinsa pihaan alkoi armoton tavaroitten tunkeminen bussin uumeniin. Sinne katosivat rinkat, makarit, teltat. trangiat, muonat ja mitä kaikkea pieni sielu voisi vaelluksella tarvitakaan. Ja kun viimeinenkin nyssäkkä oli bussin sisään saatu ja sielujen määrä selvitetty 50:ksi alkoi Aar-Bus horjuen taivaltaa kohti tuntureita ja suuria seikkailuja. Vanhukset jäivät tippa linssissä vilkuttamaan kun me katosimme mutkan taa. Matka oli alkanut!
Matkan varrella pysähtelimme toki muutamaan kertaan, ei kuitenkaan melkein joka kuusen juurella kuten aikaisemmin. Kontiomäessä Aarne Ilpon avustuksella teki remonttia takaovessa. Muutoin meinasi mennä ilmat pihalle sulkimenemättömän uksen kautta. Eihän semmoinen sovi nykyaikaiseen tilausmatkustusliikenteeseen, ei! Pitemmän päälle taukoa pidettiin Kuusamossa, jossa nälkäisiä sieluja varten tarjoiltiin herkullinen lounas Baari-Martaissa, jossa onkin muuten syöpäilty vähintään joka reissulla. Kuusamossa myös täydennettiin tarvittavia erikoisruokavarastoja, kuten perunoita, HK-blödiä, pizza-pohjia, kermaa, kananmunia, suklaakastiketta, hilloa ja sen semmoista vaelluksella tosi tarpeellista ja ravitsevaa perusmuonaa.
Toki teimme perinteiset pysäköinnit niin Kemijärvellä kuin Sodankylässäkin, jossa muuten hiippailimme tutustumaan Sodankylän ikivanhaan puukirkkoon (vuodelta 1689). Siellä vanhassa ja natisevassa kirkossa istuen on monet laulut laulettu, mutta nytten oli pantu pönkä ovelle ja temppeli kiinni niin. Hieno kirkko kuitenkin, kuten muistamme, jossa melkein voi kuvitella menninkäisten hiipparoivan lattian alla. Sodankylän raitilla kuiteskin käytiin taas kysymässä paikallisilta, että "olisko Tikkasta näkyny?", mutta ei vieläkään... Mutta oikein hyvä kylä, se Sodankylä.
Illan suussa, tiun repiessä kahdeksaa saavuimme Tievalle, tuttuun "hotelliin", jossa jo monet reissut on mennen tullen yöt nukuttu ja sen makoisassa saunassa löylyt heitetty. Käytiin iltapalalla ja samalla uusiin isäntiin tutustuttiin. Jo hetimmiten tyly tuomio luettiin: "Ei ole Tieva, kuin oli ennen. Toista se oli viimme kesänä!". Kuitenkin yöksi päätimme jäädä ja majoituttiin Jalas-Paavoon ja Metsä-Paavoon (porot tietysti hienoon autiokämppään), sittenpä jo kävimmekin saunan kimppuun. Moni pieni vaeltaja kävi eka kertaa kokeilemassa Kakslauttasessa tunturipuron raikkautta saunasta käsin. Joku ui, jotkut ei. Tosi vaeltaja nyt ei paljon värähdäkään jäähileisestä tunturipurosta. Saunan päälle vielä pidettiin iltahartaus ja uhkailtiin pieniä vaeltajia huomisen päivän hurjalla vaelluksella. Niinpä käpertyi pieni vaeltaja makuupussiinsa pelko peffan alla kauhu-unia nähden huomisen päivän vaellusmatkasta...
"Männää jo!"
"Jokos myö käyttii….mänttiinkös myö jo?"
"Onko kaikki!"
Maanantai-aamu ja aurinko tervehtii herääviä sieluja. Eikä pilvenhattaraakaan näy kun kokoilemme rensseleitä Tievan pihalla. Aamupalan päälle pikkuisen hartauden heitämme kappelilla ja sitten jo sonnustaudumme bussiin. Aarne sompailee Kuukkelin kaupalle, joka on kokenut melkoisen renesanssin sitten viime kesän. Tutustumme kaupan tavaravalikoimaan ja täytämme rinkat vielä viimeisillä ostoksilla: suklaalla, salmiakilla ja Cokiksella tietty.. Vielä on heitettävä kortti kotiin ja pyyhimme jaloista kirkonkylän pölyt. Bussi suuntaa pois nelostieltä Kuutuan tielle, jossa henkeä pidätellen ja takapuolta penkistä kannatellen ylitämme monet vanhuuttaan huojuvat sillat. Mutta kuitenkin, tunnin ajomatkan jälkeen jo saavutamme Aittajärven hiekkamontin ja siihen laskemme lastin bussin uumenista. Äkkiä on pihalla 50 rinkkaa, lukemattomia laatikoita evästä, näkkäriä, kymmeniä pulloja Sinolia, kaasua, mehua. On telttoja, trangioita, reppuja, ties mitä nyssäkkää. Ja Aarne nousee bussiin ja vilkuttaa. Siihen jää nuoriso rensseleitä kokoamaan. Rinkan päällä hyppien ja tasajalkaa polkien viimein kaikki kamat uppoavat sherpojen kantamuksiin. Mutta eipä tunnu kevyeltä kulkijan selkäsäkki, ei! Nääntyä meinaa vaeltaja jo Suomulle laskeutuessaan. Matkaa vaikka ei liene puolta virstaa. Niin on ankaraa työtä ihmisenlapselle kantaa viikon eväät mukanaan.
Ensimmäinen, mutta ei vähäisin urakkamme on ylittää vahvasti virtaava Suomu Aittajärven alta. Taiteillaan siinä rinkka selässä pohjan kiviä varoen ja virtaan nojaten yli Suomusta toiselle rannalle. Ja niin jokainen poroja unohtamatta taivaltaa tuon ensimmäisen koetoksen onnellisesti ja pahemmin kastumatta. Vastarannalla kuivatellaan lahkeet ja kaivetaan rinkasta kuivat sukat jalkaan, nyöritään kengät kiinni ja rinkka hivutetaan taas selkään. Matka voi jatkua. Snellmannin majan ohitse alkaa nousumme Maantiekurunojan vartta ylös kohti Kaarnepään ja Sotavaaran kuvetta. Hitaasti täyttyvät kulkijan kilometrit. Jo ensimmäisillä tauoilla alkaa monen kulkijan mieli mustua. "Miks piti tänne helteeseen ja tuskaan lähteä kuolemaan?", miettii moni pieni sielu sisällään. Kaivamme esille rusinat, suklaat ja offit. Koetetaan lääkitä tyrmättyä ruumista ja sielua. Tauoila kaatuu väki maahan kuin kuolleet ja kohta taas jatketaan kulkua. Muutaman tauon jälkeen erottuu väestämme toinen puoli Jarin mukaan ja lähtee joutuisamme nousemaan Kaarnepäälle ja sieltä kohti Sarviojaa. Porot ovat jo aikaa sitten meistä eronneet. Loppuporukan kanssa Ilpo ja Marjaana hipsivät rauhallisesti eteenpäin. Pysähdellään, nautitaan eväitä ja hissukseen noustaan Kaarnepään ja Seisomakivenselän satulaan. Sieltä katsellaan tuntureita kauas silmänkantamattomiin. Taivas on pilvetön, illan heleä ja lämpö raukaisee vaeltajaa. Vielä on kuljettava alas Sarviojan laaksoon ja siellä uuvuttava matka Sarviojan kämpälle. Ja sama taika kuin aikaisemminkin kohtaa meidät: Sarviojan kämppä ei saavu eteemme sitten millään. Kilometri kilometrin jälkeen kuljetan, eikä kämppää näy. Matka on epätoivoisen pitkä, eikä perillepääsy tunnu toteutuvan koskaan. Lopulta häämötää Sarviojan kämpän katto edessämme. Siellä loimottaa jo porojen ja nopean ryhmän nuotio edessämme, häämöittävät heidän telttansa ja kuuluu raikas nauru. Heitämme rinkat puun juureen ja istahdamme alas. Ensimmäisen päivän matka on takana. Matkoista julmin – ainakin huomiseen asti.
Keittelemme siinä pöperöt, heitämme ne naamaan suurella nautinnolla. Sitten kokoillaan jo telttoja pystyyn ja heittäytyy pian moni sielu makarin suloiseen syleilyyn unten maille. Vielä hiljennymme illan hartauteen ja kaikuu hiljaa Sarviojan rannalla iltalaulumme. Siitä on mukava käydä vaeltajan kaivatuille rauhaisille unosille.
"Kestääks tää silta, vaiks ei kestä?"
"Männäänk myös tuosta joesta oikeesti yli?"
"Vieläkö on monta kilometrii?"
"Vieläkö on montaki metrii?"
"Ei sitä kämppää ookkaan – kusetusta ko tää juttu!"
Toinen päivä – kuoleman päivä vaeltavalle sielulle!
Heräilimme aamuun – kuka enemmän kuka vähemmän pirteällä naamalla. Siitä hissunkissun puuroa kokkailemaan ja elämä alkoi näyttää hieman todennäköisemmältä. Kasailimme kamppeita läjään ja sijoitimme sen rinkkaamme. Sitten vielä potkittiin nuotio sammuksiin, pidettiin aamutuokio lauluineen ja rohkeasti Sarviojan yli kohti Paratiisikurua.
Aurinko paistoi pilvettömällä taivaalla ja monen vaeltajan kone suorastaan keitti Hattupään kupeelle savuttaessa. Tässä oli viime vuonna kuoleman paikka ja nytkin hiljeni monen askel saapasteluksi ja tarpeen oli jakaa maallista omaisuutta kantokestäville uroille (ja Ewalle&Ewelle). Hitaasti, mutta varmasti vei kulkumme kuitenkin meitä kohti Paratiisikurua. Moni pieni sielu kylvi kuitenkin epäilyksen siementä mielessään, moni julkituodenkin: "liekö koko kurua olemassakaan…" Kohta avautui kuitenkin eteemme Paratiisikurun henkeäsalpaavat näkymät. Syvänvihreänä kimalteleva vesi lammessa, ylhäältä tunturin kupeelta alasjuokseva puro, kurun jyrkät reunat ja takana jossakin Ukselman kuve…
Paratiisikurussa kokkailimme päivän menuun, sulattelimme gourmeeta auringossa paistatellen ja mietimme jatkoa. "Elääkö vai kuollako tähän, siinäpä pulma…"
Perinteiseen tapaan jakautui nytkin joukkomme kolmeen osaan. Jatkoivat porot omaa sykyilyänsä eteenpäin nytkin. Pääjoukkomme Ilpon ja Marjaanan kanssa päätti urheasti kiivetä ylös Ukselmalta ja sieltä Pirunportin kautta painua alas Muorravaarakkaan. Jari Ewan suosiollisella avustuksella muutaman sielun kanssa taas otti suunnakseen taivaltaa Siliäselän yli Lumipäitten kylkeä sivuten Pälkkimälle ja sieltä Pikku-Luiron varteen yöksi. Jatkoksi oli heillä suunnitteella seuraavana päivänä hipsiä alas Luirolle ja odotella muuta porukkaa Luiron rannalla saunoen ja lepäillen.
Niinpä teimme. Pääjoukkomme nousi urheasti hikeä pukaten ylös Ukselman huipulle. Sieltä katselimme Saariselkää laidasta laitaan. Ihmettelimme tunturin laakeutta ja pian laskeuduimme alas Ukselmakuruun. Matka Pirunporttiin ei ole pitkä, mutta taiten kuljettava. Pirunporttiin saavuttaessa tapaa kulkijan aavemainen tunnelma. Auringonkajo katoaa, hämärtää, kurun seinämät jyrkkenevät korkeiksi seiniksi molemmin puolin. Kurun pohja käy vaikeaksi kulkea, kivikkoa kauttaallan. Olemme Pirun portissa. Siinä istahdamme kiville, katselemme jyrkkiä seinämiä, hengähdämme, tulee viileä olo. On jatkettava matkaa. Kohta Portti levenee ja näkymä avautuu kohti Muorravaarakan laaksoa. Vasemmalla laidalla viheriöllä leikkii aurinko. Oikealla laidalla taas silmä tavoittaa lumikentän. Sitä on juostava katsomaan. Siinä käymme pientä lumisotaa ja ihmettelemme porojen jälkeensä jättämää modernia taidetta.
Vielä muutama kilometri koko ajan als viettävää polkua kohti Muorravaarakkaa. Pysähtelemme välillä ja puron varressa kysyn: "Jäisimmekö tähän, teltat pystyyn ja tulet tuohon?" "Ei, kun Muorravaarakkaan!" Ja niin painumme alas laaksoon. Vielä on ylitettävänä Muorravaarakanjoki. Kunnialla kuitenkin siitä selviydymme. Riennämme nuotiopaikoille ja katso. Aivan tyhjä on koko Muorravaarakka, ei kulkijan kulkijaa. Sinne teemme nuotiot ja kohta jo kuuluu iloinen puheensorina nuotioilta ja teltoilta. Vaellus on saapunut leiriinsä. On levon ja voimien keräämisen aika. Vielä pidämme pienen iltahetken, laulamme iltalaulun ja toivottelemme pienille sieluille hyvää yötä. Myöhään yöhön kuitenkin palavat nuotiot ja puhe pulppuaa virkeimpien sielujen suussa. Lapin valoisana kesäyönä ei malttaisi nukkua kukaan...
"Joko ollaan kohta?"
"Mitä se Paratiisi tarkottaa?"
"Miks täällä on lunta?"
Muorravaarakassa heräili aamuun virkeä riparilaisten ja porojen joukkio. Heitimme aamupuurot naamaan, rinkat selkään ja hypimme yli Muorravaarakan joesta. Hyvissä ajoin olimme niin matkalla ylös kohti Lumikurua. Joelta saimme seuraksemme kylläkin valtaisan armeijan Lapin nälkäisiä sääskiä. Ei tehnyt mieli paljon pysähdellä alkumatkalla. Muutoin kävi päällemme armoton joukkio sääskiä. Matkaa oli vain jatkettava väsymyksestä ja rinkan uuvuttavasta painosta välittämättä.
Vihdoin jätimme taaksemme puurajan ja saavutimme Lumikurun laakson, jossa eteen avautuu Andien maisema. Pientä tunturikoivua, vihreää kumpuilevaa niittyä, soliseva puro kurun pohjalla. Siinä on heittäydyttävä alas istumaan ja katseltava henkeäsalpaavaa näkyä uudemmankin kerran. Lumikurun laakso on koko vaelluksen yksi kauneimpia paikkoja. Siihen tekisi mieli pystyttää teltta ja katsella maisemaa koko Lapin yöttömän yön ajan.
Kohta kuitenkin nousimme ylös Lumikurun jyrkkää seinämää. Kimaltelihan edessämme Lumikurun ylhäiset lumiset kentät. Sinne oli päästävä. Lumikenttien kutsu! Siellä heitettiin paita pois ja alkoi kiivas lukisota ja mäenlasku. Vaelluskengät saivat olla slalomsuksina, kädet sauvoina ja niin mentiin. Karahtipa joku laskettelija aivan kivillekin asti. Mutta hieno oli se hetki Lumikurun kentillä…
Tauon jälkeen nousimme hikeä pukaten ylös Lumipäille, siellä erosivat tiemme poroista. Me pääjoukkona taivalsimme alas Pälkkimäojan varteen ja sinne perustimme ravintolamme. Kokkailimme siellä maittavan gourmeen, lepäilimme tuokion jos toisenkin Pälkkimän kirkasvetisen joen rantamalla voimia keräten. Siitä jatkui matkamme vielä hetken Pälkkimän vartta alas kunnes alkoi taas tuskainen nousu ylös Apujoukkojenvaaran kuvetta. Aaapujoukkojen vaaran laella sitten vihdoin avautuu vaeltajan eteen koko Luiro kaikessa ylhäisyydessään. Siellä siintelee Saariselän helmi, siellä sen niemet ja sen takaiset Joukhaispää ja Lupukat. Siinä se on, matkamme kohde. Sinne siis!
Niinpä nostamme rinkan selkään ja käy kulku alas kohti Luiroa. Pitkä on taival ja monelle tuskainen. Hitaasti taittuvat kilometrit ja monta kertaa on vaeltajan pysähdyttävä voimia keräämään ennekuin siintelee Luiro vedet oikealla sivustallamme. Tuskaisen monet pitkospuut täytyy ylittää kunnes Luiron pikkukämppä ja Puucee kuin varkain pilkahtaa polun päässä näkyville. Olemme perillä, kuka olisi aamulla uskonut!
Riennämme tutulle nuotiopaikalle, jossa jo Jarin porukka kokkailee meitä odottaen. Porot vaan ovat vielä taipaleella. Lienevät matkalle jääneet… Kokkailemme iltapöperöä, pystyttelemme telttojamme ja pääsevätpä pian nopeimmat kulkijat saunaankin. Mutta kohta jo kuuluu tuttu viesti. Muutama muukin retkeilijä, lie etelän mies, asustaa yötänsä Luirolla ja kovasti kummeksuen katselevat he joukkiotamme. Ei sovi rippikoululaisen saunaan tulla oikeitten retkeilijöitten kanssa ei. Ei ole syytä ääntä pitää, ei juoksennella polulla. Oikea vaeltaja niin ei tee. Ja kohta joku keksi meille nimenkin uuden: "Apinalauma.." Pyörittelemme sanaa suussa, maistelemme, mutta ei miellytä se, ei. Miettiipä pieni sielu vielä yön tullessa saunan lauteilla ja nuotiolla kerran jos toisenkin vastaanottoamme ja kommentteja. Todettava on, ettei hyvältä kuulosta! Kysyttävä olis huomenna, että kukas tämän Lapin omistaa, ei kai etelän mies vaan, jolla on niin kerkeä kieli ja suuri suu…
Siinä valvoo kuitenkin joukkomme nuotiolla, juttelee, laulaa, hiljentyy ja lopulta painuu yön helmaan nukkumaan. Isoset kyllä, porot ja Kullervo kai, vielä saunoo muutaman tunnin, istuskelee saunan portailla, katselee Luirolle ja miettii, miettii. Taas ollaan täällä, tänne kaihosi mieli yli talvisen synkän vuoden, kevään, kesän, ja täällä ollaan taas. Muistelee vaelluskumppaneitaan ja heitä lämmöllä ajattelee vaeltaja. Ehkäpä vielä ensi vuonna pääsen tänne, ehkäpä… Vieläpä saunan päälle kokkaillaan gastronomisia nautintoja, istutaan nuotiolla ja auringon jo noustessa vasta etsiydytään teltan suojiin. Niin on unohtumaton Luiron ja Lapin yötön yö.
"Vieläkö on monta kilometrii.."
"Voiks Luirossa uida!"
"Saara s…" (näin tervehtii sisartaan Jaana)
"Apinalauma!"
"Kukas tän apinalauman johtaja on, HÄH!"
"Vieläkös uijjaa?"
"Syötäskö jottai?"
Luppopäivä pienillä sieluilla tänään. Tai oikeastaan vaan semmoinen pikkuinen pyrähdys Luirolta Sokostille ja takaisin. Mitä se nyt tekee, hieman toista peninkulmaa tai poronkusemaa. Tervehti meitä taas tänään aurinko kirkkaalta taivaalta. Alkaa jo miettiä vanhempikin vaeltaja, että näenköhän enää sadetta nähdäänkään. Sokostille kulkiessa kaivattiinkin vaan vesipulloa ja aurinkorasvaa. Nähtiinpä siis tämmöinen intiaanikesäkin joskus. Verkkaan nousimme ylös Sokostin kuvetta. Ja aina se tunturin kylki yllättää tuskaisella kivikollaan. Pukkaa hikeä, hengitys tihenee, puuskuttaa jo kulkijan kone. Pakko on pysähdellä, vetää henkeä ja yrittää taas. Loputtomalta tuntuvan kipuamisen jälkeen tervehtii jo kulkijaa Sokostin huippu. Sieltä passaa katsella laidalle ja toisellekin. Joka puolella silmänkantamattomiiin tuntureita, puroja, kuruja ja huippuja. Tuolla Luiro edessämme, tuolla Lupukat, Joukhaispää, jossain tuolla kaukana Sompiossa Nattaset näpöttävät, tuolla Jauru, Villin Lännen kukkulat, Anteri, naapurin Kuola tuolla. Miten sitä onkaan niin pieni ja mitätön ihminen täällä. Kun ajattelee, että täällä kohosi ennen muinoin valtava jäämassa Sokostinkin päällä, sitten tulivat purot, sulavat vedet, kasvit, pedot. Särkyi kivet tuhansiksi murusiksi vuosisatojen saatteessa. Aikanaan kulkivat tuosta ohi Kainuun miehet Jäämerelle kalaan. Vyöryi yli Sokostista sota. Täällä kulkivat sakut koppalakeissaan. Tuosta menivät Muurmanniin kaukopartiot. Tuli mies etelästä, Kemppisen Kullervo, kulki kurut, nousi tunturit ja lopulta samosi tänne kartta tupakkalaatikon kannessa. Sitten tulivat hänen jälkeensä monet etelän miehet ja naiset - ja lopulta me, minäkin vasta kaksitoista suvea sitten. Miten se on niin lyhyt tämä ihmisen elämä. Kuollaan me kerran kaikki, heitetään veivi nurkkaan ja potkaistaan tyhjää ilmaa. Mutta Sokosti jää, maailmanloppuun se tässä seisoo, vaikka minkämoinen kulkija sitä tallailkoonkin. On se omituista tämä elämä. Saattaapi yläkerran isäntä meillekin natiaisille naureskella partaansa. Että mukamas jotain ollaan ja jostain tullaan. Turha uhoa kaikki, maaksi tullaan, eikä sitten kukaan muista Sokostin kävijää. Tyhjää kaikki suuruus…
Noh, tultiinpa kuitenkin alas Sokostilta me. Maarasen Arttu ja moni muukin veivasi kyllä kampea ja soitteli kotiin, että hengissä ollaan, vaikka heikoissakin.
Jaurutuskuruun laskeuduimme aivan suoriltaan. Kävi siinä melkoinen kivenpyöritys kunnes puron varteen ehdimme. Sitäkin makoisampi oli katsella Jaulutuskurun puron juoksua. Komea on kuru ja puro sen pohjalla. Välkehtii vesi väliin hopeisena, väliin vihreänä, koskeksi syöksähtää sitten, taas pienenä lampareena lepäilee. Mutta kylmä on kurun pohjalla purossa vesi, vaikka intiaanihelle ympäröikin meitä. Pysähtelimme välillä, katselimme puroa allamme, siten jo Sokostin ojaa ja lopulta Luiroa edessämme. Takaisimme tulimme leiriin, heitimme trangiat tulille ja kohta gastronomiset nautinnon meitä tervehtivät. Kaivoivatpa pojat rinkoistaan kääretortut, mansikat, kermavaahdot ja kokkailivat kakun leiripaikalla. Siinä katseli moni kateellinen sielu poikain kokkailua ja vesi kielellä seurasi kakun katoamista parempiin suihin, tai ainakin ahnaampiin… Mutta olihan meillä vielä pyttärit, oli letut hilloineen, kaikenmoiset retkieväät. Niitäpä siinä illan kuluessa maistelimmme. Välillä hiljennyimme oppituokioon ja hartauteen.
Sitten painui jo isojen ja porojen joukko saunaan, vielä kerran Luiron saunaa ja järven vettä kokeillakseen. Onnellinen joukko istui yön hämyssä Luiron saunan portailla. Huomenna alkaisi matka kotia kohden. Kospa taas tänne kulkee polkumme, koskapa veliseni, siskoseni?
"Ottaako joku kakkuu, pitsoo, pyttärrii…Eiks teille ruoka keleppoo!"
"Lähettäänkö jo saunaa!"
"Nähdä Sokosti ja - nuolla lautanen!"
Aurinkoinen ja lämmin sää tervehti meitä aamulla, kun pilkistimme pään ulos teltasta. Joutuisaan tapahtuivat tänään aamutoimet, puuron kokkaamiset ja teltan läjäämiset. Sitten olikin lähtö enää perinteistä messua vaille. Saattelimme itsemme ja toisemme laululla ja aamutuokiolla matkaan. Vielä pakollinen leirialueen nuuhkiminen, ettei vaan mitään jälkeemme jää. Sitten Luirojoelle ja sen suulta yli. Toisella rannalla monot jalkaan, rinkka selkään ja menox. Matka kohti Lankojärveä ja Kiilopäätä alkoi. Kotia kohti!
Mikäs oli kulkiessa. Lämmin ja aurinkoinen sää yllämme, levätty vuorokausi takana. Oli kerätty voimia Luirolla ja tietoisuus sivistyksen lähenemisestä siivitti vaeltajien askeleita. Ampuojan varressa källäilimme tovin ja vielä muistelimme Luiron paratiisia. Sitten nousua joenvartta ylös vedenjakajalle. Sieltä Ampupäitten ja Vasanlyömäpäitten satulasta tiirailimme vielä kerran Luirolle, kunnes polkumme alkoi painua kohti Palovankaa ja Suomua. Tuskainen on matka vedenjakajalta alas Palovankan leiripaikalle. Kilometri kilometrin perään rikkonaista polkua, tunturikoivikkoa, rakkaa. Lopulta tuskien taival päättyy ja tullaan leiripaikalle. Siinä kämmäillään puron varressa trangiat tulille ja kokkailu alkaa. Näin loppumatkasta ei ole enää väliksi mitä syödään. Kaivellaan vaan rinkasta jotain syötäksi kelpaavaa ja heitetään pataan, hämmennetään hetken ja sitten nautitaan suurella halulla. Aikamme käkimme Palovankalla, lepäilimme ja keräilimme voimien rippeitä. Sitten kohti Suomua ja Lankojärveä.
Uuvuttava on matka kotia kohti. Monen tauon jälkeen viimein kohisee edessä Suomun ja Palovanganjoen köngäs. Siinä ihmettelemme veden juoksua, muistelemme menneitä vaelluksia samoilla tienoilla. Vielä muutama hullu kilometri ylös Suomun vartta, sitten yli joesta ja vielä Rautuojastakin. Enää yksi tuskanparahdus ja Lankojärven tuttu leiripaikka puron rantamalla tulee eteemme. Siihen käymme leiriin. Hetkessä on nuotiopaikka täynnä elämää, trangioita, käriseviä makkaroita, lettupannuja ja pulisevia vaeltajia. Porotkin saapuvat ennen pitkää joukkoomme. He ovat käkkineet jossakin Ampupäitten tienoilla. Lankojärveä he lähestyvät vastarannalta. Yli sentään ei tulla uimalla, vaan kiertäen rantoja pitkin. Mutta vain hetken he viivähtävät seurassamme. Uhkarohkeina he ovat Klasun johdolla päättäneet taivaltaa yhtä matkaa kohti Rautulampea. Taitaa matkalla kuulua muutama epäuskonkin sananen. Me ripariporukka sen sijaan vietämme rattoisaa iltaa Lankojärven nuotiolla. Onhan nyt viimeinen ilta tunturissa. Huomenna nukummekin jo Tievan lavereilla. Nostalgisen illan jälkeen saapuu kuitenkin yö, Lankojärven tavoittaa usva, rannat hiljenevät ja vaeltajat vetäytyvät yksi kerrallaan teltan suojiin. Yöllä joku meistä kuitenkin valvoo, käy muutaman kerran heittämässä laatan Puuceen pönttöön ja kas peräsuolihan se kääntyy kurkkuun, kun ihminen syö sopimattomia eineitä. Niin kävi Ilpollekin tänä unohtumattoman Lapin valoisana yönä.
"Vieläkö on monta kilometrii?"
Valkeni vaelluksen viimeinen aamu – ensimmäistä kerta harmaana, sadetta lupaillen. Söimme aamupöperöt naamariin, kokoilimme teltat ja muut rököt läjään ja - matkaan.
Rautulammelle taivaltaessa tulikin taivaalta muutama virkistävä pisara vettä. Muuten ilma oli tukahduttavan lämmin. Rautulammen välitavoite ei kuitenkaan lähestynyt helpolla. Tuskastuttavan pitkiä olivat kilometrit ennen kuin Rautulammen kämppä alkoi näkyä koivikon takaa. Siinä heitimme rinkat jäkälikköön ja pistimme taas trangiat tulille, kokkaillaksemme vaelluksen viimeiset pöperöt luonnon helmassa. Porotkin heräilivät teltoillaan ja koettivat koota itsensä eilisistä rasituksista. Rautulammella rannalla tapasimme muitakin vaeltajia ja tiirailimme nuorempia etelän ihmisiä ihan vain silmänruoaksemme…
Vielä kerran rinkat selkään ja matka kohti Kiilopäätä alkoi. Matka Rautulammelta eteen päin kohti Kiilopäätä on jo leveää polkua ja loppumatkasta suoranaista tietä. Niin moni vaeltaja on käynyt päivämatkoillaan pyörähtämässä Rautulammen kämpällä. Kotiin tultuaan lieneekin satuillut suurista Lapin vaelluksistaan tiettömillä taipaleilla erämaassa. Mene ja tiedä.
Niilanpäällä kokoilimme porukkamme yhteen läjään ja tallensimme itsemme ja ympäröivät tunturit filmille.
Viimeiset kilometrit Kiilopäälle sai kukin taivaltaa omaa tahtiaan. Muutamat lähtivät matkaan juosten, toiset taas, kuten Ilpo, Jari ja Marjaana hitaasti ja rauhassa taivaltaen, viimeisistäkin vaelluksen metreistä nautiskellen. Kiilopään pihassa Aar-Busin suojissa odottelivat vaeltajat vetäjiään. Aarne pakkasi rinkat bussiin ja väsyneet, auringon päivettämät ja hieman reissussa jo rähjääntyneetkin vaeltajat istahtivat pehmeälle bussin penkille. Päät alkoivat torkahdella, silmäluomet lupsahdella kiinni. Vaativat vaellus oli onnellisesti takana päin.
Menomatkalla Tievalle piipahdettiin vielä Kuukkelin pihalla hankkimassa täydennystä muonavarastoon. Odottihan toki Tievalla makoisa ja runsas iltapala. Pettymys tavoitti kuitenkin vaeltajan mielen, kun Tievan menu olikin vain näkkileipää ja lasi mehua. Tällä menolla ensi vuonna Tievan ohi ajataan – ja lujaa.
Sauna kuitenkin maittoi ja iltatuokion ja –laulun jälkeen kutsui pehmoinen peti. Unten mailla oli mukava vielä muistella ankaran vaelluksen ihanimpia hetkiä, nuotion loimua, Luiroa, jylhiä tuntureita, kuruja, teltan tunnelmaa…
Tievan aamupalan (näkkäriä ja mehua) ja aamumessun jälkeen nousimme bussiin. Ajaa porotimme kohti Inaria. Siellä aloitimme kulttuuriretkemme tutustumalla saamelaismuseo SIIDAan. Hieno paikka ja todella paljon nähtävää, vaikka sitä kaivattua kuivatettua lappaisämmiä ei nähtykään, saksalaisista sotilasvarusteista puhumattakaan. Vaeltajat kylläkin olivat hieman väsähtäneitä kulttuuriannin seuraamiseen, mutta innokkaasti oppaamme kuitenkin meille loihti eteemme saamelaista elämänmuotoa.
Museokierroksen jälkeen kävimme matkailurysien kimppuun. Kukin keräili matkamuistoja harrastuneisuutensa tai rahavarojensa mukaan. Inarissa kun oltiin, käytiin tietysti tutustumassa myös Inarin saamelaiskirkkoon. Kirkon penkissä istuen ihmettelimme pää kallellamme hienoa alttaritaulua, sen lappilaista pyhää perhettä ja joikasimme kirkon kunniaksi laulun. Pian laskeuduimme takaisin päin pois Inarista. Karhunpesäkivellä tietenkin pysähdyimme varsinaiseen kaikkien matkailurysien äitiin tutustuaksemme. Rihkamat saatuamme taas bussiin ja sitten suunta Ivaloon. Siellä vielä kierros korttelin ympäri ja olimme kypsiä palaamaan Tievalle. Tievalla oli luvassa päivällinen ja iltapala, mutta ne nautittuamme katsoimme parhaaksi käydä hankkimassa muonatäydennystä Kuukkelilta. Niin on laihaksi käyneet Tievan eväät.
Illalla oli perinteiseen tapaan vuorossa seksi-ilta uuvuttavinen kysymyksineen ja leikkeineen. Sitten vielä vaelluksen viimeiset saunomiset ja uinnit Kakslauttasessa. Iltaohjelman jälkeen vaellus oli enää itkua vaille. Monella menikin koko viimeinen yö itkiessä tai sitä suunnitellessa. Vain väsyneimmät ja vanhimmat kävivät unten maille aamua ja kotimatkaa odotellessaan.
Aamusella heräiltiin jo 6:n aikaan. Tai oikeammin heräsivät ne, jotka olivat nukkuneet. Suurin osa porukkaa oli tietysti valvonut ja ilakoinut läpi valoisan Lapin yön. Kuitenkin aamupalailtiin vielä viimeisen kerran Tievalla, noustiin sitten bussiin ja Aarne käänsi nokan kohti etelää. Mietittiinpä siinä vakavasti sitäkin, että taitaapi olla viimeinen riparireissu Tievalle, elleivät talon tavat parane. Kohta nukahtelivat kuitenkin jo yön väsyttämät vaeltajat, kuka penkillä, kuka bussin lattialla paikkansa löytäneenä.
Perinteiseen tapaan pysähdeltiin Kemijärvellä ja pitemmin Kuusamossa, jossa myös syötiin baari Martaissa kehuttavat poronkäristykset. Kuusamossa toki katseltiin kaupunkiakin, kierrettiin toria ja muisteltiin taaksejäänyttä vaellusta.
Vielä pysähdykset Ämmänsaaressa ja Kontiomäessä. Sitten alkoikin maisemat muuttua tutummiksi ja kotiin Kontiolahdelle saavuttiin iltasella 8:n maisemissa. Ikävöivät vanhukset olivat vastassa lapsukaisiaan seukkarin pihalla.
Perinteiseen tapaan vanhuksia tervehdittiin laululla. Sitten tippa linssissä lapsiaan kaivanneet vanhukset saivat omansa. Kukin painui kotiinsa itkemään reissua, sen iloja ja suruja kaiholla muistelemaan. Hieno reissu!
"Mutta Suomi soi!"
Toista viikkoa oli vierähtänyt vaellukselta kotiutumisesta kun porukkamme kokoontui konfirmaatioharjoituksen kirkkoon. Oli mukava nähdä taas vanhat naamat. Monen mielestä oli jo unohtunut vaelluksen rasitukset. Tilalle oli tullut muistot mukavista hetkistä ja samalla kaipuu takaisin Lappiin. "Ehkäpä ensi kesänä lähdetään taas.."
Katseltiin kirkon penkissä vaelluksen kuvia, muisteltiin jo nauru suupielessä vaikeimpia hetkiä, mukaville muistoille naurettiin sitäkin makeammin.
Harjoiteltiin Ilpon johdolla siellä kirkon pihalla ja hieman sisälläkin juhlallista ristisaattoa, penkkeihin siirtymistä ja alttarille järjestymistä. Tiina-kanttori koetti rohkaista ujoa porukkaa laulamaan kuuluvalla äänellä konfirmaatiolaulua, mutta heikolta vaikutti. Porotkin olivat osittain paikalla ja mukaan tulossa suureen juhlaamme. Mukavaa se!
"Mikä uskontunnustus?"
"Tuleeks siitä viinistä känniin?"
"Ei tuu mittää..."
Valkeni kauan odotettu juhlapäivä. Kokoontuivat juhlakalut kirkon sakastiin aamulla 9:n tienoossa. Pukivat päällensä he valkoiset albat ja hiljaisin mielin istuutuivat kirkon penkkiin juhlaa odottamaan. Kummitkin olivat tulleet juhlaan. Harjoiteltiin heidän kanssaan vielä kinkerit kertaalleen. Sitten ulos valokuvaan. Vakavina seisoivat nuoret neidot ja herrat kirkon portailla juhlaväen heitä katsellessa ja kuvaajan tallentaessa unohtumatonta hetkeä filmille.
Aloitettiin juhlava messu kellonsoitolla ja Ilpon tervetulojorinoilla. Sitten urut soivat ja juhlallisesti marssi vaeltajien joukko valkoisissaan pitkin kirkon käytävää juhlaväen laulaessa virttä. Juhla voi alkaa.
Saarnan jälkeen käytiin alttarille konfirmointiosuuteen. Siinä kuultiin niin uskontunnustukset, saatiin siunaukset ja laulettiin laulukin. Ja vielä toisen kerran saavuttiin alttarille – nyt pyhää ateriaa nauttimaan. Hyvin kävi porukalta liikkumiset, polvistumiset ja pyörähtelyt. Juhlaväkeä nämä vaeltajat! Kummitkin siinä kävivät kummilastansa siunaamassa. Monella tippa silmäkulmassa. Olihan viisitoista vuotta sitten tätä pientä lasta pidetty sylissä, käännelty kääröä, paapottu ja sille leperrelty kastehetken hoitumiseksi. Nyt seisoo hän alttarilla sorjaksi neidoksi varttuneena, vantteraksi pojan juntturaksi kasvaneena. Niin meni 15 vuotta. Hetken kesti lapsuus, nuoruus. Minne menivät vuodet?
Vielä saivat he Ilpon kädestä todistuksensa, onnitteluhalaukset isoilta, kukan käteen ja poistuivat ulos kuvattavaksi, halattavaksi, onniteltavaksi. Juhla oli ohi. Siitä siirryttiin kotiin sukulaisten ja ystävien pariin rippijuhlaa viettämään.
Porot, isoset ja Ilpo sekä Jari aloittivat vielä yhden rankan urakan. Kiersivät he kylää jos toistakin rippikahveilla vieraillen. Jokaisessa paikassa laulut laulettiin, kakkua maisteltiin tai piirakoita syötiin.
Illalla vielä kokoonnuttiin Hirvirantaan vaelluksen ja konfirmaation jälkilöylyihin. Muisteltiin vaellusta yhdessä tuumin ja samalla henkisesti valmistauduttiin tosiasiaan, että huomenna taitais olla koulupäivä...
Ehkäpä ensi vuonna taas...
teksti:Ilpo Saarelainen
email: Ilpo.SaarelainenÄTkontiolahti.fi