Ajomatkamme taittuu ripeään. Viimeinen pikis Pelkosenniemeltä Savukosken kautta Kemihaaraan on hidas. Sateista hiekkatietä, kuoppia, poroja. Hämärtyvä ilta. Samperin savotasta otamme kuitenkin mukaan Vongoivan kammin avaimen. 17 euroa yö. Ei paha.
Kemihaarassa puramme tavaramme kankaalle. Kokoamme rinkat. Kello näyttää ilta kahdeksaa, kun pääsemme matkaan Kemihaaran vartta ylös. Ilta hämärtyy pian. Matkanteko on hapuilua pilkkopimeässä metsässä. Sytytämme lopulta lamput. Kartasta ei ole paljon apua. Onneksi GPS näyttää jotakuinkin suuntaa. Välillä satelee hieman. Lopun matkaa taitamme suunnalla suon laitaa. Lopulta yöllä yhden jälkeen putkahtaa Peskihaaran kämpän katto lampun valokiilaan. Klasu kurkkaa kämppään. Pariskunta nukkuu lavereilla. Tila on käytetty. Suosiolla teemme teltat pihaan. Kokoamme rinkat puuvajan seinustalle. Painumme nukkumaan. Uni tulee iltalaulun jälkeen ilman odottelua.
Syömme pöperöt rauhassa. Pariskunta kämpästä lähtee ajoissa kohti Tahvontupaa. Luemme kämpän kirjasta Itäkairan prinsessan tarinoita. Prinsessa on mennyt jo ennen meitä Jaurulle. Näyttää asuvan täällä. Puuvajan katossa roikkuu hänen eväskassejaan. Täällä näkyy käyneen monenlaista prinsessaa, mestaria, vaeltajien kuningasta. Niinpä päiväkirja saa merkinnät myös Kiinan keisarilta ja Preussin prinssiltä. Asia mietityttää pitkin matkaa. Voisikohan täällä liikkua tuntemattomana, ihan incognito. Vai onko parempi olla aina jotain. Meriittejä, että uskaltaisi puhutella muita. Mietin Leevi Karsikasta, joka kulki täällä paljon. Istui hämärässä kämpässä syyspimeällä. Tai tammikuun pakkasella. Yksin. Kirjoitteli vihkoonsa päivän tapahtumat. Teki niistä kirjan. Tuolla kuusen alla piti näädälle rautoja. Petäjän latvasta ampui teeren. Mitähän miehelle kuuluu. Vai joko turve on kutsunut. Leevi ei tainnut tehdä itsestään nimeä. Mutta etelän vaeltajat tuntevat arvonsa täälläkin. Ei pidä ilman lupaa mennä semmoista puhuttamaan.
Pääsemme matkaan vasta puolenpäivän jälkeen. Suunta on Peuraselkään. Polku vie pitkospuille. Tallustamme suon laitaa. Tulemme poroaidalle. Pidämme taukoa aika ajoin. Lopulta polku nousee Härkämurustalle. Täällä maa on kuivempaa. Alkaa tulla ilta. Istumme kuusen alla. Katselemme jänkälle. Tätä olisi talvikelissä mukava hiihtää. Ainakin tuulelle olisi tilaa. Härkämurustan ja Jaurun väli on kaatunutta metsää. Myrsky taisi riehua täällä jo 80-luvun alkupuolella (1985 kai).
Kaatunutta petäjikköä on kymmeniä hehtaareja. Vielä vuosikymmeniä menee, että nämä maatuvat. On siinä matoisille töitä. Hieman ymmärtää Kutsetin miestä. Hänkin olisi himoinnut näitä petäjiä. Jäkäläkorvat voittivat puusodan. Aihkit jäivät maahan maatumaan. Vai matoisetko perivät lopulta voiton metsäkiistassa. Meillä on varaa tähän. Mullasta meidätkin aikanaan löydetään. Kaatuneitten kelojen välistä löytyy syötävää. Kankaalla on herkullisia puolukoita ja vielä kovia mustikoitakin. Pistelemme niitä suuhumme.
Jaurujoki virtaa alhaalla edessämme. "Hiljaa puhelee Jauru." Tämä on aito erämaajoki. Lähtee puroina jostakin Vongoivan ja Vuomapään rinteiltä. Lukuisat haarat yhtyvät yhdeksi Jauruksi. Virtaa yli rajan. Naapurin rajamies onkii siitä tammukat, keittelee kahvit, pesee ehkä astiansa. Katselen sen tummaa virtaa. Rannat mättäiset, vaikeakulkuiset. Suomukin tuntuu täällä kyläjoelta. Joellakin on eroa. Saavumme Peuraselän kämpälle. Tapaamme Sirkan, Itäkairan prinsessan. Hän ei suostu jäämään kämppään vaan lähtee louteelleen. Pistän kuitenkin teltan pystyyn. Virittelemme nuotiota. Illalla kokkailemme tuvassa. Sirkka keittelee nuotiolla. Kolistelee luita kattilassa. Sanoo olevan lintukeittoa. Riekko on jäänyt kiinni poroaitaan. Siitä saa mehevän keiton.
Yö Peuraselässä on rauhallinen. Vatsa on ravittu. Pihvit ja perunat maistuivat hyvin. Pimeä tulee nopeasti. Kymmeneltä et näe enää mitään. Kynttilä valaisee hämärästi kämpän seinää. Yöhommia. Nukutaan kuitenkin hyvin.
Polkaisemme yli Jaurusta. Jalat kastuvat polviin saakka. Vesi tuntuu vilpoisalta, mutta ei ole jääkylmää. Taival jatkuu ylös poroaidan laitaa. Aita alkaa tulla vähitellen tutuksi. Poroja ei vain näy. Ylitämme Iso-ojan. Siinäkin on kengät otettava jalasta. Otetaan samalla välipalaa. Naalipäänhäntä ja Presidentinkuru jäävät itäpuolellemme. Nousu jatkuu aidan laitaa Talkkunapään suuntaan.
Piratvatselma kohoaa vasemmalla, länteen meistä. Sen jälkeen tulemme rajavyöhykkeelle. Sen yli ei ole meneminen. Istutaan kuusten alla ja ajatellaan. Tätä rajaa on vartioitu kunnolla. Ettei olisi kenelläkään asiaa tuolle puolen. Siellähän se onni ja autuus ennen asui. Unelmien maa. Ystävällisen kansan koti. Mitä nyt vähän piti meitä kovakalloisia naapureita ojentaa. Emme arvanneet antaa joutavaa kulakkien ja lahtareitten maata kun pyydettiin. Ei kyllä tee mieli yli aidan noustakaan. Talkkunapään nyt saattaisi käydä nousemassa. Talkkunapää jää kuitenkin näkemättä. Niin se on jäänyt muiltakin sitten -44. Olisi siellä mukava käydä. Laki on sentään reilut 630 metriä. Näkyisi pitkälle Kuolaan ja "edessä Aasia, Itä. Takana länttä ja Eurooppaa. Varjele vartija sitä!" Niin sanoisi Kailas, jos ei olisi kuollut kuppaan aikanaan. Suuri oikaisematon vääryys se on, että tämäkin raja siirrettiin. Vietiin Sallaa ja Petsamoa. Mitä se suurvalta tuollakin kulmalla teki. Kaatoi sinne sulattojen saasteet. Vei ihmiset Siperiaan. Painoi heidät ikiroutaan radan alle. Helvetti, että näitä rajojen siirtäjiä ei saada kuriin.
Pikkupovivaaran kohdalla mietimme syytä nimeen. On ne silti aika isot. Tällä laidalla on muitakin hatusta vedettyjä paikannimiä. On Vittukeinon Peskihaara, Kunteuskuolpunat, Vesilintupoikainpäät, Sihvelinlakopää. Ettei vaan kartoittaja olisi kysellyt paikalliselta Aslakilta paikannimiä. Illalla muutaman pullon jälkeen. Aslakki suupielestä lateli, mitä mieleen juolahti ja mistä puute oli pahin.
Jotenkin erikoisen kaukana toisistaan ovat Povivaara ja Pikkupovivaara. Itse Povivaara on kyllä nimensä veroinen. Oikea tunturi. Mutta siitä myöhemmin. Pikkupovivaaran jälkeen rajavyöhyke kääntyy lähes pohjoiseen. Eroamme siitä suosiolla muutaman kuvan jälkeen. Ensin ponnistamme Iso-ojan latvasta yli. Sitten nousemme Kuusikurua ylös. Kurun pohjalla virtaa vuolas puro. Siinä on muutama jouheva koskikin. Voisi ottaa suihkun. Nyt ei tee mieli. Taivaalta tulee aika-ajoin räntää. Tauolla kylmä pyrkii heti puseron alle. Lämpötila pyörii nolla tienoossa. Muuten on mukava kulkea. Toinen kartta sanoo paikkaa Kuusikuruksi. Toinen väittää että ollaan Paistikurussa. Olisi edes joku järki näissä tämän laidan kartoissa.
Nousemme yhä korkeammalle. Itäpuolella kohoaa Vongoiva. Näkymä on hieno. Ilta-aurinko värjää Vongoivan rinteen punertavaksi. Pakkasyö on ruskettanut mustikan lehdet. Tunturikoivun lehdissä hohtaa jo kullankeltainen. Nousemme rakkaista kurua ylös Vongoivan länsilaidalle. Paistikuru on kuin Pirunportin pohja. Yhtä rakkainen. Ylhäällä odottaa yllätys. Rakka katoaa. Kurun pohja on tasaista sammal- ja jäkälämattoa. Istumme alas. Evästelemme ja ihastelemme. Uteliaana kurkkaamme länsilaidalle. Onko edessä rakkainen louhikko vai pehmeän varvikkoinen länsirinne. Yllättäen eteen avautuu koko Vongoivan laakso. Edessä tunturikoivikkoa. Pehmeää jäkälikköä ja mustikanvarvikkoa. Laskeudumme alas purolle. Mieli kirkastuu. Vastarinteellä poimimme kantarelleja.
Kohta pian tulemme Vongoivan latvajoen varteen. Kammilta nousee savua. Pieni retkikunta keittelee iltakahvia. Kaksi vanhempaa syysvaeltavaa pariskuntaa on majoittunut kammin lähelle telttoihin. Hämärtyvässä illassa he silmäilevät meitä yllättyneitä. Kantarellimme herättävät puhetta. Istumme yhdessä nuotiolla. Kertailemme kulkuamme. He ovat rentoa väkeä. Yömyssyksi kuumaa totia. Puheenparressa kuuluu mansen nuotti. Kade mielessäni katselen heitä. Olisinpa minäkin tuolla ikää vielä täällä. Työstä ei puhuta. Ei arjesta. Nyt on vain kaira. Sitä on elettävä täydellä. Sitten painuvat he telttaan. Hetken istun vielä tulilla. Koetan nähdä vuosien taa. Mitään ei näy.
Me jäämme kammille. Vongoivan turvekammi on oma tarinansa. Pieni ja sievä. Kuin hyyskä vanhan erämaa-asumuksen takametsässä. Sisällä on lämpöistä. Kokkailemme kunnon gourmeet. Sekaan kantarelleja sipulilla. Sekä maissia tietty. Ja pikkutomaatteja. Vie kielen mennessään. Päälle kahvit ja letut hillolla. Kyytipojaksi mallasta. Sitten on käytävä jo ihastelemassa tähtikirkasta taivasta. Mars näkyy hyvin Vongoivan laaksossa. Revontulet lyövät yli koko taivaan. Ei hennoisi lähteä nukkumaankaan. Yö on kirpeä ja kirkas. Kammin lämpö suloinen ja uuvuttava. Makuupussiin ei voi ottaa mitään. Mietteet risteilevät silmäluomissa ennen kuin nukahdan. Tänne unelmoin tulevani jo toistakymmentä vuotta sitten. Tässä se unelma on. Monta ja monenlaista reissua ennen tätä. Armelias uni vie mietteeni mennessään.
Teemme lähtöä. Tähän olisi tehnyt mieli jäädä vielä. Mielessä pyörii ajatus. Tulenko enää koskaan tänne? Tähänkö nämä vaellukset loppuvat? Joko on aika jäädä pirttiin. Sää on huikaisevan kaunis, kuulas. Maassa pakkasen kohmeutta. Mieli askartelee luopumisessa. Katson vielä jälkeeni. Painan kuvan mieleeni. Sellaisena haluan nähdä Itäkairan.
Nousemme Vongoivan laitaa. Eteläinen rinne kasvaa tunturikoivikkoa. Klasu haluaa nousta ylös huipulle. Minä tyytyisin Povivaaraan. Tunnen polveni kunnon. Se ei anna lupaa. Tyydymme nousemaan Povivaaralle. Se yllättää kulkijan. Huikaisevat näkymät. Tunturia silmänkantamattomiin. Talkkunapää. Korvatunturi. Istumme alas. Otamme välipalaa. Juomme lämpimät kaakaot thermoksesta. Tuuli on kylmällä laidalla. Se painuu puseron sisään. Vetää nahkan kananlihalle. Kohta on lähdettävä.
Painumme alas Tyyrojan vartta kohden. Ennen sitä saa ylittää muutaman painanteen. Ne ovat kuin jääkauden hampaan jäljet kurun laidassa. Muutama maahan kaatunut aihki. Puolukkaa kurun seinämissä. Tapaamme Tyyrojan. Tyyrojan varren kurulla saisi olla nimikin. Olisi se sen ansainnut. Jyrkät ja korkeat kurun seinämät pahaisen ojan kahta laitaa. Pidämme taukoa ikikuusten alla. Tyyroja solisee takanamme. Hiljainen hetki ikimetsälle.
Tulemme alas Tahvontuvalle. Tuvalla on ennestään väkeä. Pari vanhempaa miestä lämmittää saunaa. Nuori mies on huolissaan siitä, tulemmeko kämppään. Ikkunasta näkyy suoraan sisään. Ornitologineitonen makaa jo ritsillään. Lukee Stephen Kingiä vain olisiko ollut Ken Follett. En rohkene edes vilkaista tupaan. Parempi ettei olla häiriöksi. Menee lukuelämys piloille. Nousemme ylös mäelle ja etsimme Klasun kanssa teltalle paikan hongikosta. Viritän teltan. Teemme tulet. Kokkailemme muonaa. Illalla viritän vielä telttakankaan tuulensuojaksi. Maa kohmenee. Yöllä tulee pakkanen.
Yöllä käymme saunassa. Tyyrojaan on tehty patoa. Saunoja saa kastautua mukamas lammikossa. Hyvä että kassit kastuu. Sauna on mukavan kostea ja lämmin. Tyyrojan vesi virkistää. Maailma ympärillä on käynyt pimeäksi. Joelta noustessa katselemme tähtitaivasta. Saunassa viriää puheet. Pitäisi osata olla hiljaa. Turhilla puheilla ei ole loppua. Eikä seuraa hyvää. Eikä hyvää seuraa. Kun lähdemme saunalta on olo kuitenkin lämmin ja raukea. Tähtitaivas siivittää askeleita. Teltta odottaa. Makuupussissa tulee lämmin ja lempeä olo. Vaelluksen unohtumattomia hetkiä.
Kokoilen teltan. Pistämme pöperöt suuhun. Kokoamme kamppeet ja lähdemme matkaan. Reitistä pidetään neuvottelua. Yksimielisyyttä ei oikein synny. Päätetään kuitenkin mennä eteenpäin. Tarkoitus on mennä Jaurusta yli ja Kaarisahavaaran laitaa Härkämurustalle ja siitä Peskihaaraan. Suunnistus ei aivan onnistu. Ajattelen koko ajan muita asioitani. Olisiko pitänyt lähteä yksin. Viipyä varjoissa. Nukkua teltassa kuusen juurella. Kerätä mieli täyteen mörköjä. Ehkä olisi ollut kotona helpompaa. Nyt on kuitenkin suunnattava. Tekee mieli oikoa Härkämurustan ohi Peskihaaran suon laitaan.
Matka on pitkä. Nousemme Jaurun jälkeen yhä ylemmäs Kaarisahavaaran laitaan. Maasto ylhäällä Jaurun etelälaidalla on tosi hankala kulkea. Kilometreittäin yhtä kaatunutta aihkia. Syviä painanteita. Puroja toinen toisensa jälkeen. Pidämme taukoja. Ei tee mieli puhua. Matka on kääntynyt loppua kohden. On luopumisen ja lähdön tunne. Tämä on kohta ohi. Pitää palata työpöydän ääreen. Meinaa tulla itku.
Härkämurustan laidalla luovutan ja vedän suoraan kohti nevaa. Sää on sateinen ja kylmä. Olemme kuin kaukopartiosissit matkalla Kuolaan. Askel alkaa painaa. Välillä kyhjötämme kuusen alla. Syömme suuhumme jotakin. Mitenkähän ne kaukopartiossa jaksoivat elää. Mikä syy niillä oli. Kun tämmöisenäkin aikana jäisi mielellään tähän. Tulisi joku ja antaisi napin otsaan. Tuohon kuusen juureen polkisi kuoppaan. Ei tuntuisi missään. Äijätt kuitenkin menivät Sorokkaan ja takaisin. Tappelivat verissä päin. Veljet toivat vielä toisensa sieltäkin kotiin. Jos suinkin pystyivät. Oliko isänmaa niin iso asia. Tai kotikirkkomaan multa paras patja nukkua. Etten olisi kyyninen nykyään. Asiaa pitäneen ajatella uudelleen. Suolla ajatus havahtuu ja katoaa. Edessä suota toiseen laitaan saakka. Suon laidassa kaivan esiin nokialaiset. Klasu ja Eve kulkevat vaelluskengissä. Kohta niissä lotisee vesi.
Suota riittää kilometri toisensa jälkeen. Välillä hieman kovempi kannas. Sitten puroa. Poroaitaa. Hetteitä. Ponuja. Poroaidan jälkeen nousemme hieman kovemmalle kannakselle. Suunta kohti Peskihaaran kämppää. Viimeiset kilometrit ovat tuskaiset. Ilta alkaa hämärtää. Kämppä ei ole enää kaukana. Rinkka alkaa painaa. Se hiertää olkapäätä. Teltta ja keitin alkavat olla liikaa. Lopulta Peskihaaran kämppä putkahtaa esiin. Piipusta nousee savujuova. Kämppä on kuitenkin tyhjä. Ehkä Sirkka on käynyt kämpällä ja lähtenyt Kemihaaraan. Käymme sisälle. Alamme tehdä ruokaa. Sitä menee melkoinen määrä. Päivä on ollut pitkä. Gepsin mukaan olemme kulkeneet lähes 20 kilometriä. Laite ei juuri valehtele. Kun oikaisee ritsille, tuntee että on kävellyt. Olo olisi autuas. Jos mieleen ei tulisi paluu työhön. Kämpässä alkaa olla lämmin. On nukuttava ilman paitaa. Teltta olisi tällä ilmalla omiaan. Mielellään kuitenkin lämmön ottaa vastaan.
Ajattelen matkaa. Joskus riparilaisten kanssa polkaistiin yli kaksikymppiäkin. Nyt siinäkin on tekemistä. Onkohan tämä sitä vanhuutta. Tosin suotahan tämä oli. Miksi sitä pitää mitatakaan. Kun ei jaksa, niin ei. Turha sitä on selittää, että on rinkkaa ja telttaa. Kannan aina ihan turhaa tavaraa. Vaatetta on vaikka komppanialle. Peltipaitaa. Puuvillaista t-paitaa. Sukkia. Kumisaappaat. Perunaa ja makkaraa. Mutta olkoon. Rinkka on sitä varten, että sillä kannetaan. Voisihan sitä hyppiä kuin jänis. Ostaisi vain goretexia ja söisi pussimuonia. Mihin sen säästön panisi. Kun tulisi takaisin olisi vielä vaikka mitä. Kolmekymmentä kilometriä olisi vielä kulkematta. Hikeäkin säästyisi muutama litra. Mihin sen säästön panisi. Tykkään, että tullaan rajoille. Ruumis on sitä varten, että sitä rääkätään. Sielukin tykkää, että pieni vitutus on päällä koko ajan. Nälkäinen koira ajaa paremmin.
Sitten rinkka pykälään ja vilkaisu taakse. Tähän tultiin ensimmäisenä yönä. Tuossa petäjän alla oli teltta. Lenkki on nyt heitetty. Eilisen suotalsiminen tuntuu lihaksissa mukavalta raukeudelta. Lähdemme polkua kohti Kemihaaraa. Meitä saattelee auringonpaiste. On niin lämmin, että tauolla voi olla ilman paitaa. Juttu lentää eilistä jouhevammin. Mielessä on kuitenkin poislähtöä. Reissua ei enää ole. Se on talsittu. Työt odottavat. Ja puuduttava arki.
Saavutamme Kemijoen haaran. Pidämme taukoa. Istuskelemme ja juomme kaakaot. Vielä viimeinen pikis ennen Kemihaaraa. Suon laidassa yllättää sadekuuro. Pyrkii naurattamaan. Koko aamun paistoi aurinko. Mistä tuli sadepilvi. Mitä varten. Sade pikemminkin virkistää. Meneehän tämä vaikka vanhoja puukkoja sataisi.
Saavumme Kemihaaraan. Pistämme saunan tulille Rajavartioston pihassa. Sitä lämmitellessä ehtii kokoilla kamppeitaan. Volvo jää vajaaksi. Katosiko varusteita. Vai menikö näin paljon evästä. Saunomme ja uimme Kemihaarassa. Vesi on vilpoisaa, muttei jääkylmää. On mukava pestä viikon hiet pois. Sauna uuvuttaa ja raukaisee. Istun vielä hetken terassilla. Katselen Kemijokea. Tästä tekisi mieli lähteä takaisin.
Sitten Volvoon. Kello näyttää jo viittä. Ilta tulee pian. Siksi matkaan veli hopea. Volvo nielee tietä mukavasti. Vaikka onkin jo eläkeiässä. Palautamme Vongoivan kammin avaimen Samperin Savottaan. Sitten Kemijärvelle. Siellä jotakin pikapöperöä naamaan. Teboilin baarissa istuu ukkoja solkenaan. Heillä tuntuu olevan isosti asiaa toisilleen.
Kemijärven jälkeen iskee yö. Tie on vain valkoisten viivojen väli. Välillä on käytävä kahvilla muutaman kerran. Juttu takapenkillä pitää kuskin hereillä. Matkalla ehtii käydä läpi kokonaisen kirjaston ja puolet kirkon historiasta. Sitten seura hiljenee. Nukkuvat kaikki. Kuskin pitäisi herätä ainakin risteyksiin. Iisalmessa on pakko ottaa tunnin unet kolmen aikaan. Unen jälkeen on turta olo. Keula kuitenkin kohti Kuopiota ja Jyväskylää. Aamusella jätetään Eve sinne. Katoaa kulman taakse. Opiskelijan arki odottaa.
Loppumatka kohti Joensuuta. Jari-Pekassa ja Severissä on pakko käydä kuppi kahvia. Varkauden jälkeen Volvokin osaa jo itse kotiin. Siellä kamppeet narulle ja odottamaan tuomiota. Vaellus on tehty. Taitaa jäädä osaltani viimeiseksi tässä elämässä. Ripustan telttaa narulle ja ajattelen pahoja. Mielessä pyörii monenlaista jos-sanaa. Olisihan tuota köyttä ollut. Miksei ollut miestä.
Reissun jälkeen alkaa vanha vatuloiminen. Ymmärtää, että reissuun käytetty aika on muilta pois. Kokemukset samoin. Miettii, että pitikin lähteä. Karttaa katsellessa ja sanoja kuullessa ajattelee. Että vaellukset ovat tehdyt. Valmiiksi ne eivät tulleet. Ajattelen uudelleen ja uudelleen nuoruuttani. Miksen saanut mahdollisuutta lähteä aikanaan pohjoiseen Tai miksen vain lähtenyt. Silloin ei ollut vaellusriparia. Eikä vaeltavia tovereita. Ehkä tarinakin olisi toisenlainen. Mutta mitä sitä itkemään. Sainhan tehdä monta matkaa näinkin. Ei pitäisi murehtia sitä, mikä jäi tekemättä. Keskenhän nämä kaikki työt jäävät. Puolitiehen koko paska. Tulipahan edes aloitettua. Monta viikkoa vaellus pyörii mielessä. Muistan Peskihaaran aamun. Vongoivan kammin. Tauot kuusen alla. Tähtitaivaan. Unen tulon pimeässä kammissa. Saunan lämmön yöllä Tahvolla. Ne todetaan eletyksi.
